Homonuorten elämästä

TV1 esitti eilen ohjelman, jossa kerrottiin homonuorten elämästä Suomen pikkupaikkakunnilla. Homokulttuuri onkin ollut turhan (pää)kaupunkikeskeistä, kuten myös asiaa koskeva tutkimus. Lähetyksen voi katsella tästä. Kati Juuruksen ohjaaman ”Kyllä homotkin siivoaa” -dokumentin ajoitus meni nappiin sikäli, että se osui luontevaksi jatkoksi jo pari viikkoa jatkuneelle keskustelulle siitä, mitä kristillisperäiset heteroksi käännyttämisen liikkeet saavat aikaan.

Dokumentista välittyi melko synkkä kuva siitä, millaista nuorten homojen ja lesbojen elämä on aivan tavallisissa suomalaiskodeissa. Uskon, että valosampiakin kokemuksia on olemassa, ja esittämisen kannalta aihe tavallaan karkasi ohjaajan hallinnasta siksi, että se pitäytyi liiaksi valittelujen toistamiseen. Toisaalta nuorten kohtaama kielteisyys kertoo heidän peruskokemuksistaan, jotka ovat varmasti todellisia.

Kun ohjelmassa keskityttiin lähinnä nuorten ja heidän vanhempiensa suhteisiin, huomiota herätti isien poissaolo. Tilannetta ei paikannut ohjelman jälkeiseen radiolähetykseen soittaneen 45-vuotiaan uskovaisen perheenisän kannanotto, jossa hän vakuutteli rakastavansa lesboksi osoittautunutta tytärtään mutta kieltäytyi hyväksymästä hänen seurustelusuhteitaan ja seksuaalista käyttäytymistään omaan raamatunluentaansa viitaten.

Psykologiatieteessä kyseisenlaisia alistusrakenteita sanotaan kaksoissidoksiksi (double bind), jotka puolestaan ovat muun muassa skitsofrenian eräs syntysyy. Kun ilmaisujen muoto ja sisältö ovat epätasapainossa, nuorille annetaan jo varhain ristiriitaisia viestejä, jotka vahingoittavat nuorten ihmisten minäkuvaa. Julminta henkistä väkivaltaa edustavatkin tässä suhteessa nimenomaan kristilliset piirit, jotka sokeroivat sanansa näennäisellä lähimmäisenrakkaudella mutta kieltävät toisesta suupielestään kaiken kuin laupiaat lampaat.

En voi olla päättelemättä, että kyseistä perhettä rasittavat edelleenkin vakavat ristiriidat, jotka odottavat ratkaisuaan. Tuollaisissa tilanteissa vanhemmat saattavat vedota ”omaan erilaisuuteensa” uskovaisina ihmisinä ja asettaa mielipiteensä kilpailemaan jälkikasvunsa ominaisuuksien kanssa. Kuitenkin jo ihmisluonnon vastustaminen joillakin ideologis-uskonnollisilla argumenteilla kertoo vanhempien tarkoituksellisen kielteisestä asennoitumisesta, toisin sanoen turhasta kamppailusta todellisuutta vastaan.

Asian surkuhupaisuutta valaisee, että samat perheenisät, jotka Ooppeleitaan vertaillessaan uskovat ”vain rationaalisiin argumentteihin” ja Tekniikan maailmaan, suhteessa omiin perheenjäseniinsä luottavatkin Raamattuun ja muuhun taikauskoon. Kulttuurimme on niin järkiperäistä kaikissa muissa suhteissa, että uskonnon tempaiseminen pääargumentiksi homoseksuaalisuudesta puhuttaessa on pelkkä veruke, joka tarjoaa kasan raihnaisia tekosyitä pelkkien henkilökohtaisten kaunojen ja kielteisyyden ilmaisemiseen.

Minun on muutoin hyvin vaikea ymmärtää, miksi samat ihmiset, jotka luottavat kaikissa muissa suhteissa loogisesti toimiviin tietokoneisiin, järkiperäisesti turvallisuusvarmistettuun lentoliikenteeseen ja koulutettuihin hammaslääkäreihin (mieluummin kuin esimerkiksi poppamiehiin), *simsalabim* homoseksuaalisuutta koskien luopuvatkin kaikesta rationalismistaan ja arvioivat asiaa vain jonkin muinaismuistoisen uskonnollisen tekstikorpuksen ja siitä tekemänsä henkilökohtaisen tulkinnan varassa.

On hämmästyttävää huomata, miten keskeisessä asemassa uskonto on monien vanhempien ihmisten mielipiteenmuodostuksessa. Se kertoo ajattelukyvyn kehittymättömyydestä laajemminkin. Uskonto on edelleen keskeinen syy homonuorten kokemaan kurjuuteen. Monet uskovaiset vetoavat käsityksissään ”Raamatun kirjaimeen” ymmärtämättä edes sitä, ettei Raamatun sanaa yksiselitteisenä ole olemassa, vaan jokainen luenta on väistämättä tulkinta, joka syntyy lopullisesti lukijan tajunnassa. Tulos riippuu siitä, mitä lukija ymmärtää tekstin syntyhistoriasta, ajasta, jossa se on kirjoitettu, ja omasta ajastaan, johon nähden sen merkitystä verrataan ja arvioidaan.

Homonuorten elämästä kertovassa dokumentissa mieleen jäävää oli erään nuoren miehen kertomus tavasta, jolla opettajat esittelivät seksuaalivähemmistöjä kouluopetuksessa. On suuri pedagoginen virhe, että opettajat ovat yrittäneet ostaa oppilaiden suosiota lyömällä asiat leikiksi ja vitsailemalla seksuaalivähemmistöjen kustannuksilla ihan vain oman huonon itsetuntonsa ja keskustelukyvyttömyytensä pönkittämiseksi. Herjan ei tarvitse tällöin osua keneenkään oppilaaseen henkilökohtaisesti, vaan ahdistavan ilmapiirin luomiseksi riittää, että asioista puhutaan kielteisesti yleisellä tasolla. Se tekee jokaisen homoseksuaaliksi itsensä tuntevan aseman vaikeaksi.

Muutoinkin dokumentti vahvisti lähes kaikki ne heteroseksuaalisen oletuksen sisältämät ahdistuksen aiheet, jotka ovat leimanneet vanhempien ja homonuorten suhteita ja joista kirjoitin jo noin viikon takaisessa kolumnissani. Väittipä muuan kommentaattori radio-ohjelman nettipalstalla, ettei homonuorten koulukiusatuksi joutuminen ole seuraus heidän homoseksuaalisuudestaan, vaan siitä, että he ovat muissakin suhteissa tarpeeksi huonoja kiusattaviksi! Noin ajatteleville tärkeintä taitaakin olla, että kiusaamista ylipäänsä esiintyy, vaikka sen syynä ei aina olisikaan esimerkiksi seksuaalinen erilaisuus.

Tässä valossa keskeinen kysymys on, miksi homonuorten on niin tärkeää saada hyväksyntää omilta vanhemmiltaan ja muulta ympäristöltään. Yksi syy on käytännöllinen: kun joutuu (usein vasten tahtoaan) asumaan erilaisten uhkien täyttämässä ympäristössä – ennen päätymistään seksipakolaiseksi, jolloin homonuori pelastautuu johonkin asenteellisesti vapaamielisempään kaupunkiin. Toinen syy on oman minäkuvan kehittyminen: on tärkeää kokea olevansa niiden ihmisten arvostama, joita on tottunut itse arvostamaan, vaikka ajan oloon nämäkin asiat punnitaan uudella tavalla.

Monelle homonuorelle olisi parasta riuhtaista itsensä kokonaan irti niistä ideologioiden pilaamista muodostelmista, joita sanotaan heteroperheiksi ja heteroseksuaaliseksi valtakulttuuriksi. Vanhempien ja ympäristön asenteisiin jää kaiken julki lausutun hyväksynnänkin jälkeen usein paljon epäsuoraa kielteisyyttä, joka näkyi myös tämänkertaisen dokumenttiohjelman puheenvuoroista.

Yksi pahimmista on vanhempien toive lapsenlapsista. Se voi kohdistua henkisenä painostuksena tietenkin myös heterojälkeläisiin. Kyseinen perheen ideologia onkin eräänlaista henkistä väkivaltaa ja merkki siitä, että vanhemmat kuvittelevat omistavansa jälkeläistensä seksuaalisuuden.

Todellisuudessa seksuaalisuus on voima, joka erottaa ihmiset lapsuudesta ja perheestä ja integroi ihmiset toiseuteen. Tässä mielessä jokainen ihminen omistaa itse seksuaalisuutensa, ruumiinvoimansa, henkiset kykynsä ja muut potentiaalinsa. Sen sijaan perheen ideologian vangiksi jääminen merkitsee sitoutumista henkiseen alaikäisyyteen. Se uhkaa kenties vielä pahemmin heteroita, sillä painostus jälkeläisten hankintaan voi olla tällöin suorempaa ja määrätietoisempaa. Toisaalta homoja puolestaan kiusataan syyllistämällä lisääntymättömyydestä, taivuttelemalla hankkimaan lapsia joko pinseteillä tai adoption kautta sekä vielä vihdoin toistamalla valittelut ”suvun sammumisesta”.

Käsittääkseni koko ihmislaji on yhtä suurta sukua, eikä ylikansoitetulla maapallolla ole toistaiseksi pulaa mistään muusta kuin elintilasta ja ehkäisyvälineistä.

Mutta jälkeläisyyteen liittyvät lisääntymisodotukset kertovat joka tapauksessa siitä, kuinka naiiveja monet vanhemmat ovat omassa ahneudessaan. Tämän dokumentin nähtyäni kehotan jokaista ympäristön asenteista kärsivää homonuorta pohtimaan, kenen elämää he oikeastaan elävät: omaansa vai vanhempiensa, sukunsa ja niin sanottujen kavereidensako? Paremmille päiville selvinneitä nuoria tuntevana uskon, että se oman elämän vaihtoehto voi olla ja todennäköisesti onkin paljon valoisampi ja onnellisempi.

Koska ihmiset tulevat (toisin kuin kodinkoneet) tähän maailmaan ilman käyttöohjeita, julkisessa hallinnossa puolestaan olisi mietittävä, pitäisikö neuvolapakettiin yhdistää jonkinlainen tietopohjainen ohjeistus lasten ja nuorten seksuaalisuutta koskien, jotta aikuiset ymmärtäisivät pitää yksipuolisen heteroseksistiset oletuksensa ja odotuksensa poissa nuorten elämästä.

Ja vaalien lähestyessä on syytä muistuttaa, että seksuaalivähemmistöjä koskevat asenteet kertovat myös siitä, kuinka järkiperäisesti, järjettömästi, empaattisesti tai kylmästi eri puolueet asennoituvat tämäntapaisiin poliittisiin asioihin yleensä, toisin sanoen, mikä puolueiden toimintakyky loppujen lopuksi on.

Äänestämisen helpottamiseksi Seta on avannut sivut, joilta voi tarkistaa ehdokkaiden kantoja seksuaalivähemmistöihin liittyen. Tarkoituksena ei ole suosittaa tai kieltää mitään vaan ainoastaan antaa tietoa siitä, mitä ehdokkaat ajattelevat asioista, jotta ainakin homot itse voisivat välttyä äänestämästä eduskuntaan periaatteellisia vastustajiaan esimerkiksi tietämättään tai vahingossa. Myös muutamia muita vaalikoneita pyörittelemällä pääsee asioista jyvälle.

Koulukiusaamisen vaiettu puoli: kun koulu kiusaa

Koulukiusaamisen jatkumisen eräs ehto on ongelmasta vaikeneminen. Eräs ongelma on vaikeneminen koulukiusaamisen eri puolista. Koulukiusaaminen ei ole vain sitä, että oppilaat kiusaavat toisiaan.

Koulukiusaamisen eräs muoto on se, kun opettaja kiusaa. Tietysti myös oppilas voi terrorisoida opettajakuntaa. Mutta opettaja on avainasemassa kiusaamisilmiössä, sillä opettaja on valtaroolissa, kun taas keskenkasvuinen oppilas on yleensä pelkkä vallankäytön kohde. Myös oppilaiden keskinäisen kiusaamisen tekee mahdolliseksi se, että opettajat katsovat asioita läpi sormien.

Minua toiset oppilaat eivät koskaan kiusanneet. Tämä saattoi johtua siitä, että olin aina päätä pitempi muita. Sen sijaan muistan edelleen, kuinka jouduin peruskoulun yläasteella erään itseään kunnioittavan historianlehtorin mielivallan kohteeksi.

Asiat jatkuivat yläasteluokkien ajan. Ollessani yhdeksännellä kirjoitin jokaisesta kokeesta kympin. Opettajan oli pakko antaa tämä arvosana kokeista, sillä asiasta oli mustaa valkoisella. Silti todistuksessa komeili historian ja yhteiskuntaopin kohdalla aina yhdeksikkö. Opettaja siis käytti valtaansa ja pyöristi arvosanan joka kerta alaspäin – arvostelusääntöjen salliman maksimimäärän verran.

Ei auttanut, vaikka voitin vuonna 1982 myös valtakunnallisen taloustietokilpailun – en siis vain sitä oppiaineen sisällä järjestettyä koulukohtaista osakilpailua – vaan valtakunnallisen. Ja kokeista kirjoitin kympit. Odotin kiinnostuneena, mitä päästötodistuksessa lukisi.

Ysi tuli.

Se ei ollut huono sekään, mutta tässä tilanteessa arvostelu oli kuin hylkäys. Tiedän syyn: en ole koskaan mielistellyt opettajia. En ole osannut enkä halunnut vastata alistuvasti. Minun ei annettu puhua tunnilla.

Olisin halunnut selittää kysymyksiin pitkät ja laajakantoiset vastaukset. Sen sijaan tämä opettajatar odotti pelkkää typistettyä reagointia omiin pikkumaisiin kysymyksiinsä, jotka olivat kuin alakoululaisille esitettyjä. Se oli aivan yhtä turhauttavaa kuin ammoinen tekstiilityön opetus, jossa minut(kin) pakotettiin kutomaan patalappuja.

Myös kieltenopetuksen menetelmät perustuvat spaniel-like-education-tyyppiseen ehdollistamiseen: trilliharjoitteluun, sanojen tankkaukseen, rankaisemiseen ja palkitsemiseen. Siksi kielten opiskelu on mielestäni eräs epä-älyllisyyden muoto.

Jouduin koulukiusatuksi useiden kieltenopettajien taholta. Kun olin yläasteella, eräskin vieraan kielen lehtori sanoi, että ”Jukka, jos tahti on tämä, lukioon ei ole mitään asiaa!” Kun olin lukiossa, opinto-ohjaajana toimiva ruotsinopettaja kehotti laittamaan hakupaperit kauppaopistoon, jonne saattaisin hänen mielestään yltää, mutta yliopistoon ei kannattaisi edes pyrkiä.

Yliopistojen tutkinnonsuoritusoikeuksia minulle kertyi pääsykoeprosesseissa kaikkiaan neljä. Opiskelin juridiikkaa, teologiaa ja filosofiaa kahdessa eri yliopistossa. Tein gradun teoreettisessa filosofiassa, ja sivuaineen tutkielmat kirjoitin käytännöllisessä filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa.

Kun valmistuminen eximian papereilla oli ovella, ajattelin ilahduttaa silloista filosofianprofessoriani ja kysellä häneltä jatko-opiskelumahdollisuuksista. Niinpä tämä alkoi katsella kenkiensä kärkiä juuri siihen akateemiseen tapaan, jolla on tarkoitus kertoa pettymyksestä ali-ihmisen ylimielisyyteen. Vaihdoin yliopistoa ja vein väitöskirjani toisen professorin suostumuksella tiedekuntaan kolmekymppisenä. Ja hyvin kävi.

En tarkoita, että jatkuvasta kiusanteosta, vittuilusta, jarrutuksesta ja hidastelusta olisi ollut suurta haittaa. Olen tullut läpi kaikesta. Minun ei vain koskaan tarvinnut käydä koulua. Osasin lukea pari vuotta ennen kuin minut raahattiin pulpetteja kuluttamaan. Murkkuikäisenä en koskaan tehnyt läksyjä, sillä maailmassa oli paljon mielenkiintoisempiakin asioita, ja enemmän opin lukemalla puolet paikalliskirjaston kirjoista. Lukioon mennessäni tiesin kaiken tarpeellisen. Yliopistossa opetin muita.

En ole oppinut mitään koulujärjestelmän vuoksi vaan siitä huolimatta. Yleensäkin katson, että jos ihminen ei itse mitään osaa viimeistään 20-vuotiaana, ei hänestä koskaan mitään tule, ja kaikki koulutus ja kouluttamisen päälle kouluttaminen on turhaa.

Merkille pantavaa on, että lähes kaikki kiusaajani koululaitoksessa ovat olleet naisia. Yliopistoissa he ovat olleet naisten kaltaisia miehiä. Naisten korkokenkä polkee miesten ja poikien kulkusia oppilaitoksissa.

Koulu on kuria. Siksi pojat ja miehet ilmaisevat oman älyllisyytensä rikkomalla sääntöjä. Tätä opetusjärjestelmä ei ymmärrä. ”Poikien aiheuttamiksi järjestyshäiriöiksi” sanotun käyttäytymisen takana on luullakseni paljon luovuutta, jota tyttökouluissa ei vain osata kanavoida poikia kiinnostavaan tekemiseen vaan joka tukahdutetaan. Tyttöjen ja naisten harjoittamasta nöyristelystä palkitaan, ja pahimmillaan se tulkitaan ”tyttöjen nopeammaksi kehitykseksi” feministien tekemissä tasa-arvotutkimuksissa.

Tietenkin myös minussa itsessäni on ollut paljon vikaa. En ole osannut enkä halunnut kyyristellä. Vaihtoehtojen puuttuessa olin mieluummin kokonaan hiljaa. Niiden oppiaineiden tunneilta, joilla sain vaahdota, todistukseen tuli kirkkaita kymppejä. Olen myös aikuisena maksanut mieluummin itsenäisyydestäni kuin alistunut mihinkään tiedepoliittiseen valheellisuuteen.

Koulukiusaaminen jatkuu. Kiintoisaa on, että minulle ei ole koskaan myönnetty yliopistolaitoksesta sellaista tointa tai virkaa, josta olisi maksettu edes alimman palkkaluokan mukaista kuukausipalkkaa. Sen sijaan vakituisia virkoja on riittänyt ninninelleille, millamalloille ja muille mimosoille. Naispuolinen filosofianprofessori hylkäytti dosentuurianomukseni vuonna 2005 paskahousuilla ruotsinkielisillä kollegoillaan. Helsingin yliopiston Philosophica-kirjasto ei ole tähän päivään mennessä hankkinut kokoelmiinsa yhtään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta (11 kappaletta, joista kaksi on ilmestynyt ajantasaistettuina viisivuotisjuhlapainoksina). Koko tarinan voitte lukea omaelämäkerrallisesta teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä (2009), jonka pohjalta eräs henkilö lausui, että parasta olisi, jos se Hankamäki vaiettaisiin hengiltä.

Uskokaa tai älkää, olen koko ajan pyrkinyt ihmisten ja yhteiskunnan hyvään. He itse eivät vain aina sitä tajua. Voi olla, että koko historiankäsitykseni on erilainen. Mutta niin oli Tocquevillen (liberaali), Proudhonin (anarkisti) ja Marxinkin (kommunisti).

Takaisin inhimilliseen yhteiskuntaan

Tänä vuonna Suomessa on ehtinyt tapahtua jo paljon: yksi kansainvälistäkin huomiota herättänyt sarjamurha ja entisen kansanedustajan itsemurha. Äskettäin lehdet kertoivat, että 14-vuotias vantaalaistyttö laati koulukiusaajistaan tappolistan. Poliisi puolestaan vahvisti naama peruslukemilla, että ei huolta: tämä on rutiininomaista, sillä vastaavaa tulee esiin lähes joka kuukausi.

Kulttuurin väkivaltaisuus ei ole tietenkään mikään suomalainen ominaispiirre. Olisi typerää arvostella omaa maata asioista, joita löytyy kaikkialta, vieläpä paljon kärjistyneemmissä muodoissa. Siksi herää kysymys, mikä ihmisiä riivaa.

Onko kyse ihmisten turhautumisesta omaan hyvinvointiinsa tai pahoinvointiinsa? Kertovatko väkivalta ja kiusaamiskulttuuri ihmisten taistelusta toinen toisiaan vastaan tai luontoa vastaan eloonjäämiskamppailussa? Vai onko kyse jostakin metafyysisestä pahuudesta, heikkoudesta tai pahasta tahdosta, kun ihmisistä tulee niin ilkeitä, epäonnisia ja traagisia kuin he todellakin ovat?

Minulla ei ole tähän kysymykseen yksiselitteistä vastausta. Luultavasti myös pahalla tahdolla on merkitystä. Etiikalle puolestaan ei voi olla mitään muuta lähtökohtaa kuin hyvä tahto. Olisi mahdotonta ajatella, että etiikan päämäärä olisi paha, ja siksi jo Tuomas Akvinolainen lausui: Bonum est faciendum et prosequendum, malum est vitandum  (Hyvä on suositeltavaa ja edistettävää, pahuus taas on vältettävää).

Hyvä ja paha ovat tietenkin vaikeita määritellä yleispätevästi, mutta ajatus valottaa sen, että inhimillisessä tahdonmuodostuksessa on aina parempi pyrkiä hyvään kuin pahaan. Nyt näin ei ole. Ovatpa hyvyys ja pahuus mitä tahansa, ihmiset eivät näytä pyrkivän hyvään vaan pahaan. Heidän tahtonsa on vääristynyt, ja he riippuvat toistensa tukassa kiinni kuin pienet vihamieliset satiaiset. Poliitikot piinaavat toisiaan. Köyhät kamppailevat keskenään, ja rikkaat polttavat rahansa käräjöidessään kunniastaan oikeuksissa, vaikka tuskinpa heidänkään saavuttamansa oikeudet pysyviä ovat. Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään ja kunnialliset pitävät itse huolen maineestaan.

Nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat kuin pienikokoisia piruja. Kyse on aivan ilmeisesti pahasta tahdosta, ei hyvästä. Myös Suomessa ihmiset kiusaavat toisiaan liikaa. Siksi jokaisen olisi hyvä katsoa peiliin ja tutkia, minkälainen ihminen sieltä löytyy. On kaameaa, että jo koululaisetkin laativat toisistaan tappolistoja. Heidän ahdistuksensa on tietysti vanhempien ihmisten välinpitämättömyyden syytä.


Nais–mies-dialogin vääristyminen

Feministien harjoittama piikittely onkin sitten kokonaan omaa luokkaansa, aivan kuten naisten ja miesten välisen keskustelun kieroutuminen laajemminkin. Esimerkiksi raiskauskriisikeskus Tukinainen tilitti äskettäin, että tappouhkauksien lateleminen parisuhteissa on valitettavan yleistä ja että asiasta ottaa yhteyttä yleisimmin nainen.

Feministinen Helsingin Sanomat laittoi tämän sivuilleen mielellään, mutta niin Hesarin kuin naisten kriisikeskuksenkin näyttää olevan vaikea tunnustaa, että lapsiin kohdistetun perheväkivallan harjoittaja on suurimmassa osassa tapauksista nainen ja että naiset todella pahoinpitelevät miehiään yleisemmin kuin miehet naisia. Esimerkiksi Aamulehden raportoiman tuoreen kyselytutkimuksen mukaan ”tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Miehet eivät vain avaudu asioista yhtä usein kuin naiset. Lisäksi tilastot eivät kerro siitä henkisestä väkivallasta, eli nalkuttamisesta ja solvaamisesta, joilla naiset usein piinaavat miehiä, ihan institutionalisoidun feminisminkin muodossa.

Feministien miesviha puolestaan kasvaa (hetero)naisten yksinäisyydestä ja peloista, joiden takaa kaikuu seksuaalinen tyydyttymättömyys. Naisille tyypitellyssä roolijaossa naisten ei pidetä suotavana olla seksuaalisesti aktiivisia, ja niinpä he kostavat ja sääntelevät miesten seksuaalista tyydytystä seksistä pidättäytymällä. Näin (hetero)miehet syyllistetään lopulta seksin ostamisesta ja päällekäyvyydestä. Heteromiesten ja -naisten idealisaatioista ja yhteiselon unelmista puuttuu oivallus, että toiselle voi tehdä hyvää vain nöyrtymällä ja suostumalla toteuttamaan toisen toiveita. Sen sijaan nykymeno sisältää paljon salattua henkistä kärsimystä, joka johtuu osapuolten ylpeydestä.

Feminismi sinänsä on täysin ideologinen luomus. Sen edustajat pitävät mahdollisena arvostella feminismiä vain, jos itse on feministi. Todellisuudessa feminismi ei ole tasa-arvon kannalta sen parempi aate kuin sovinismikaan.

Feministien ja sovinistien välinen kissanhännänveto on osa sitä jatkuvaa kähinää, jonka kautta media koettaa luoda arkitodellisuuteen merkityksiä ja jota käsittelin kolumnissani Paskapuheesta. Olennaista on todellakin ajatusmaailma: vääristynyt dialogi ja kieroutuneet nais–mies-suhteet. Kunpa niiden takana ei olisi jokin tarkoitushakuinen paha tahto. Ainakaan reiluilta vastavuoroiseen vaihtoon perustuvilta ihmissuhteilta nuo eivät näytä.


Voisiko politiikkaa tehdä reilusti?

Yhteiskunnassamme on lisäksi suunnitelmallista ja institutionalisoitua pahuutta. On kokonaisia organisaatioita, kuten kaikkien rakastamat pankit, vakuutuslaitokset ja kiinteistöjen välitysfirmat, joissa oikein ammatikseen pohditaan, miten ihmisiä voitaisiin vielä piinata, kiusata ja kiristää, jotta elämä olisi mahdollisimman vaikeaa ja epämukavaa. Ilkeimmille sopisi ohje: vihatkaa toki itseänne kuten lähimmäisiänne.

Itse uskon, että tästä ahneuden, kapitalismin, vääjäämättömänä pidetyn globalisaation ja toivottomuuden kirouksesta voidaan tehdä poliittisilla keinoilla loppu. Hyvä voittaa pahan - oikeus lannistaa vääryyden.

Loppu voidaan tehdä myös korruptoituneiden poliitikkojen välinpitämättömyydestä, ja oikeudenmukaisuus voidaan saattaa takaisin voimaan niin, että ihmiset kokevat taas elävänsä huolta pitävässä yhteiskunnassa.

Lopun ajat ovat lähellä, ja vääryyden pitää väistyä. Itse uskon, että tämän maan politiikassa, henkisessä tilassa ja tahdonmuodostuksessa alkaa aivan pian uusi aika.

Lapsen käteenveto

Helle lienee lopullisesti sekoittanut apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen pään. Ei riitä, että Kalske vaatii maahanmuuttokriitikoita käräjille heidän perusteltujen mielipiteidensä vuoksi. Nyt hän linjaa päätöksessään, että lapsen kovakourainen vetäminen kädestä oli pahoinpitelyä.

Kalskeen käsittelemässä asiassa lapsen raahaaminen kädestä täytti hänen mukaansa pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkit, vaikka tekijän tarkoituksena ei ollut satuttaa lasta. Sen sijaan kihlakunnansyyttäjä oli jättänyt syyttämättä perheenisää, jonka epäiltiin raahanneen 5-vuotiaan poikansa kädestä sivummalle pojan lyötyä ensin veljeään. Lääkärin mukaan pois talutetulle pojalle aiheutui mustelmia käsivarteen sekä kipua. Alkuperäisen syyttämättä jättämispäätöksen perusteluna oli ollut se, että näyttö tahallisuudesta puuttui, eikä isän tarkoituksena ollut satuttaa poikaansa.

On tietysti totta, ettei pahoinpitelyn toteutumisen kannalta ole merkitystä sillä, mikä tarkoitus tekijällä on. Sen sijaan tahallisuus, tahattomuus tai tahallisuuden aste voivat vaikuttaa rangaistukseen. Kalskeen omat perustelut kuitenkin horjuvat, sillä toista ihmistä voi sattua myös ilman, että kyseessä on pahoinpitely lainkaan. Esimerkiksi lääkärin antama hoito voi olla kivuliasta, vaikka se ei ole pahoinpitelyä. Näin ollen lapsen hoitotoimenpiteitä ei pitäisi ylipäänsä määritellä pahoinpitelyksi, eikä pahoinpitelyn tahallisuudella tai tahattomuudella voisi siten olla rangaistavuuteenkaan liittyvää merkitystä.

Moinen hienohipiäisyys tekisi myös kasvatustarkoituksessa tapahtuvan huolehtimisen mahdottomaksi. ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain” (Sananl. 13:24). Vertauskuvallisesti ja hermeneuttisesti tulkittuna tämä Raamatun jae antaa paremmat eväät kasvattajille kuin Valtakunnansyyttäjänvirasto, joka tulkitsee lakia kirjaimellisesti eikä lainsäädännön tavoitteiden ja päämäärien kannalta.

Ruumiillisen kurituksen tarpeellisuudesta kertoo se, että esimerkiksi kouluissa on jouduttu ottamaan käyttöön sääntö, jonka mukaan opettaja voi tarvittaessa poistaa häiriköivän oppilaan fyysisillä otteilla luokasta. On vaarallista, että oikeudenkäyttöä on alkanut tietyissä kysymyksissä (kuten lapsiarvot ja maahanmuutto) leimata pelkkä poliittinen korrektius eikä järki. Kalskeen oma kahleiden kalistelu on juuri niin ”järkiperäistä” kuin se viranomaisten tapauksessa yleensäkin on.

Viimeinen sana

Palaan vielä hetkeksi Kauhajoen koulusurmiin – kaikesta rasittavuudestani huolimatta, mutta teen sen viimeistä kertaa. Kyseisenlaiset tapahtumat ovat sanoin kuvaamaton stressi niistä suoraan kärsineille ja koko yhteiskunnalle, jonka kollektiivisessa alitajunnassa ne vaikuttavat pitkään. Monet ihmiset voivat sulkea tapahtumat pois tietoisuudestaan, kuten ne ministerit, jotka omassa kylmäkiskoisuudessaan eivät herauttaneet kyyneltäkään uhrien, heidän omaistensa eivätkä koko tragedian vuoksi vaan keskittyivät puolustelemaan omaa asemaansa, toisin sanoen selittelemään, miksi viranomaiset olivat muka toimineet oikein. Ministerien asennoituminen osoittaa, millaisia poliitikkoja Suomessa toimii.

Montako uhria tarvitaan, ennen kuin sisäministeri liikuttuu? Paljonko seuraavan koulusurmaajan täytyy tappaa saadakseen itkureaktion aikaan jossain ministerissä. Juuri tämän välinpitämättömyyden vuoksi väkivallasta on tullut nuorison tapa äänestää sekä tehdä politiikkaa: näin saadaan kansanedustajat seisaalleen parlamentissa.

Televisiokanavat puolestaan tulevat tuskin ajatelleiksi, kuinka pahasti niiden suoltama väkivalta loukkaa – paitsi konkreettisilla esikuvillaan ja malleillaan – myös järkyttäessään suremaan jääneiden omaisten tunteita. Ei ole varmaan kovin hauska hiljentyä katselemaan televisiosta väkivaltaista teurastussarjaa, mikäli omainen tai läheinen on joutunut samanlaisen väkivallan uhriksi. Erittäin suuren vastuun asiasta kantaa juuri televisio, joka pitäisikin ehkä haastaa käräjille selvästi asennevammaisen ja raaistuneen Coltin paukkeen pyörittelystä. Missään valtiossa ei instituutioita tosin voitaisi haastaa saati tuomita, mutta ajatukseni perustuukin järjen käyttöön eikä lakeihin.

Entä millainen näköala menneen viikon tapahtumiin voisi avautua asioista jotakin ymmärtävän elokuvataiteen tai kirjallisuuden kautta? Krzysztof Kieślowskin elokuvassa, joka kuuluu hänen ”Kymmenen käskynsä” (Dekalog) sarjaan, erään pojan isä opettaa tämän käyttämään tietokonetta ja laskemaan sillä, kestääkö läheisen järven jää. Poika oppikin nopeasti ja päätteli aivan oikein, että jään pitäisi kantaa luistelijan painon. Hän sen enempää kuin hänen isänsäkään eivät kuitenkaan huomanneet ottaa laskuihinsa mukaan läheisen viemäriputken lämmittävää vaikutusta. Tulos oli, että poika uskaltautui yksinään jäälle ja jään petettyä hukkui. Isä kiiruhti sen jälkeen kirkkoon, mutta vihkivesi oli jäätynyt altaassa.

Myös internet on avanto. Netin kautta voi luoda ystävyyssuhteita ja löytää kavereita, mutta mikäli nuoret viettävät tunnista toiseen aikaa vain tietokoneen ääressä, se kaventaa ja vääristää heidän todellisuussuhdettaan. Tuloksena on entistäkin sulkeutuneempia ihmisiä, tunneköyhyyttä ja jopa skitsofrenian kaltaisia oireita. Internetiin voi vajota kaulaansa myöten. Se on suurempi ja syvempi kuin ihminen itse.

Kieślowskiin viittaamalla en tosin halua pyhittää ihmiskohtaloihin liittyvää traagisuutta. Väkivalta ja kuolema näyttävät olevan sellaisia tabuja, joilla on taipumus pyhittää itse itseään niin ihmisten mielikuvituksessa kuin taiteissakin.

Tämän suhteen jännitteisyys tulee esiin esimerkiksi kirjailija Markku Pääskysen romaanissa Vihan päivä (2006), joka todellisuutta hipoen kertoo eräästä Porvoossa sattuneesta perhesurmasta ja jossa sinänsä kauhistuttavista tapahtumista piirretään inhimillinen ja ymmärtävä kuva huoliteltua ja jopa kaunista kieltä käyttäen. Samanlainen jännite välittyy Pääskysen aiemmasta pienoisromaanista Ellington (2003), joka lainaa tapahtumansa ja päähenkilönsä Ruotsissa tunnetulta sarjamurhaajalta, Thomas Quickilta. Hän puolestaan on vakuutellut syyttömyyttään vuosikymmen sitten ilmestyneessä elämäkerrassaan (Kvarblivelse), jonka nimi on suomeksi käännettynä Kirkastuminen.

Konfliktissa kuin konfliktissa tuntuvat nykyään olevan vastakkain yksilöiden ja yhteiskunnan napit. Kyse ei ole vain yksilöiden yhteiskunnanvastaisuudesta vaan myös yhteiskunnan yksilöllisyydenvastaisuudesta: poikkeusihmiset eivät saisi elää oman mallinsa mukaan, mikä tuottaa heille Angstia. Yhteiskunnan harjoittama pakottaminen onkin samanlaista kuin liikenteenohjaus, jossa lausutaan ”pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Vaikka ihminen onkin tällöin yhteiskunnan alueella, tuo alue sijaitsee kuitenkin yksilöiden maailmassa. Niinpä asioita pitäisi hoitaa yksilöiden tahtoa ja erilaisuutta kunnioittaen.

Nuoret joutuvat pohtimaan entistä useammin, sitoutuako johonkin yhteiskunnalliseen ohjelmaan vai elääkö oma elämä. Persoonan jakautuminen voi olla kirjoitettuna myös suorituspainotteiseen kulttuuriimme.

Nuorille itselleen haluaisin sanoa, että elämää koskevien johtopäätösten aika ei ole kaksikymmentävuotiaana vaan kahdeksankymmentävuotiaana. Siksi kannattaa lykätä lopullisten ja perinpohjaisten ratkaisujen tekoa. Alle 25-vuotias on nähnyt elämästä vasta trailereita, eikä koskaan kannata syödä kaikkea popcornia ennen pääelokuvan alkua. Se puolestaan käynnistyy vasta noin kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla.

Huomiota ansaitsevat myös nuorten ja lasten keskinäiset suhteet. Myös lapset voivat olla toisiaan kohtaan hämmästyttävän ilkeitä, julmia ja jopa tietoisen pahoja. Niin sanottu koulukiusaaminen ilmentää juuri sitä. Se tosin yleensä johtuu kiusaajien jostain omasta heikkoudesta tai kyvyttömyydestä ratkaista omassa mielessään olevia ristiriitatilanteita. Sen vuoksi vastuu kiusaamisen lopettamisesta kuuluu aikuisille. Huonoissa perheoloissa kasvavat nuoret eivät saa sellaista tukea ja tietoa, joka kertoisi heille tekojen seurauksista, vaan heitä saatetaan jopa rohkaista koviin ja häikäilemättömiin asenteisiin. Toisen osavastuun asennekasvatuksesta kantavat koulu ja erilaiset harrastuspiirit, mutta ratkaisevat vaikutteet lapset ja nuoret saavat kodeistaan. Sieltä ne arvot tulevat, eikä väkivaltaista nuorta itseään voida enää pitää vastuullisena teoistaan, mikäli viha on ottanut vallan koko ihmisestä.

Nuorisoväkivallan syistä ja seurauksista

Tämän aamun iltapäivälehdet vahvistivat sen, minkä arvasin jo silloin, kun kirjoitin Kauhajoen koulusurmista ensimmäistä kertaa: ampuja oli yksinhuoltajaäidin poika, joka oli epäonnistunut elämässään surkeasti. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppaisen väitöskirjatutkimus, joka tarkastettiin 9.11.2001 Oulun yliopistossa, puolestaan tietää kertoa, että isättä kasvaneella miehellä on kahdeksankertainen riski syyllistyä vankeustuomion tuottavaan rikokseen kuin sellaisella miehellä, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja naisten kohdalla isättömyys on merkittävin rikollisuutta selittävä tekijä. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 ihmisen elämää heidän syntymästään ikävuoteen 32 asti.

Sekä käytännön elämä että tieteellinen tutkimus antavat jatkuvasti sellaista näyttöä, jonka vuoksi en kannata isättömien lapsien tuottamista hedelmöityshoidoilla. Ne on laadittu lähinnä niin sanottujen itsellisten naisten ja lesboparien huviksi ja harrastukseksi. Miksi sanoa ”rakastaviksi” sellaisia naisia, jotka ensi töikseen haluavat katkaista lapsen suhteen hänen biologiseen isäänsä? En kirjoita tästä asiasta tässä yhteydessä enempää, sillä olen kirjoittanut feministien vallankäytöstä ja lobbauksesta jo aiemmin. Haavat tuottavat haavoja.

Mutta huomiota Kauhajoen koulumurhien jälkipyykissä herättää myös se, miten helposti media ja tutkijat ovat löytäneet Matti Saaren ja Pekka-Eric Auvisen takaa suunnitelmallista yhteistoimintaa ja jopa järjestyneeltä näyttävää rikollisuutta. Siitä punoutuu melkein juonellinen tarina, joka on tosin osoittautumassa pelkäksi tarinaksi. Media ja poliitikot eivät kuitenkaan koskaan alleviivaa sitä yhdenmukaisuutta, joka vallitsee maahanmuuttajien tekemien rikosten välillä, vaikka tekijät olisivat serkuksia. Niitä sanotaan ”yksittäistapauksiksi”. Sen sijaan Saaren ja Auvisen hämäriä suunnitelmia ei käsitellä yksittäistapauksina, vaan media ja poliitikot ovat heti valmiit piirtämään laajoja kaaria, joiden mukaisesti ”kaikki nuoret voivat automaattisesti pahoin”, ”koulu on pelottava paikka” ja ”nuorisopsykiatriseen kuntoutukseen tarvitaan lisää resursseja”.

Nuoriso ei voi yleisesti ottaen pahoin vaan hyvin, ja myös 90-luvun lama opetti ihmisiä ymmärtämään toisiaan, kun niin sanottu hyvinvoivakin saattoi saada passituksen alkuperäiselle lähtöviivalleen. Ei siis ollut häpeäksi epäonnistua. Ja vaikka osa nuorista voisikin nyt pahoin, ei tällöinkään pidä kiinnittää huomiota vain pahoinvoinnin seurauksiin, kuten psykiatrikunta mielellään tekee. Varsinkin vasemmisto-oppositio on ollut huutamassa kurkku suorana lisää rahaa nuorison mielenterveyden hoitamiseen (eli lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle), vaikka ajatus on alkeellinen ja byrokratiakantainen. Se perustuu virheelliseen näkemykseen, että pahoinvoinnin syyt voidaan poistaa hallinnollisilla toimenpiteillä. Niin tehdessään poliitikot kaataisivat rahaa Tehylle mutta unohtaisivat 60-lukulaisten oman värssyn, jonka mukaan ”ensin tehdään sairaala ja sitten sairaita”. Hallinnollisten toimien tehottomuutta osoittaa se, että kauhajokelaisessa oppilaitoksessahan oli päätoiminen psykologi.

Miksi suomalaista tehdään sairaita? No tietysti sen vuoksi, että poliitikoilla olisi töitä ongelmien hoitamisessa. Oikea lääke olisi seuraava: älkää kiusatko nuoria ihmisiä Kansaneläkelaitoksen ja puolihullun koulutusjärjestelmän mankelissa, vaan suunnatkaa taloudelliset varat suoraan nuorille esimerkiksi opintotukena ja muina elämän edellytyksinä. Nuoret ovat nykypäivänä kovilla. Jokainen parikymppinen kohtaa elämässään suuria haasteita: kirjoita ylioppilaaksi, suorita valtion velvollisuudet, itsenäisty, hanki opiskelupaikka ja asunto sekä joku panopuu itsellesi. Ja vakituista työpaikkaa ei tunnu saavan mistään. Kaiken tämän keskellä nuoria ihmisiä ei tunnu auttavan kukaan, vaan yhteiskunnalla on heitä kohtaan pelkkiä vaatimuksia. Sen vuoksi nuorten on helppo löytää itsensä myös pimeästä umpikujasta.

Nuorison ongelmia ei voida hoitaa puuttumalla asioihin silloin kun ihminen on jo tehty sairaaksi. Asioita pitää parantaa tekemällä yhteiskunnasta sellainen, jossa ihmisestä ei tehdä sen enempää nuorena kuin vanhanakaan sosiopaattia invalidia. Tällä toteamuksella en halua arvostella sen enempää Saarta kuin Auvistakaan, sillä kumpikin heistä oli paitsi rikollinen, myös uhri.

Ulkopuolelta ilmiöt näkee selvemmin. Brittiläinen laatulehti The Times tempasi taas ja totesi erään kirjoittajansa kynällä, että suomalaisten kannattaisi katsoa, mihin ja kuinka lapsiaan kasvattavat. Myös minä näen asiat ulkopuolelta, koska olen homo enkä hetero enkä niin muodoin hanki tai kasvata lapsia. Niinpä esittämääni kritiikkiin voidaan tietysti vastata, että kyllä merellä ollaan viisaita, kun maalla tuulee. Silti rohkenen väittää, että omaa äitiyttään ja isyyttään mainostavien heteromiesten ja -naisten sietäisi vilkaista peiliin ja suunnata katseensa omiin perhemalleihinsa, jotka ainakin toistaiseksi ovat vielä enemmistökulttuurin asemassa. Sairaat nuoret tulevat väkivallan pesästä: kodeista, joissa nuoria ahdistellaan ja painostetaan niin taloudellisilla, sosiaalisilla kuin seksuaalisillakin vaatimuksilla. Paljo puhe hoitoresurssien puutteesta on pelkkää hölinää, jolla peitetään ongelmien ydin: väkivaltaisia nuoria tulee kuin liukuhihnalta sairaiden aikuisten sairaista kodeista.

Ilta-Sanomat kertoi tänään myös siitä, että Yhdysvalloista on matkalla noin 50 toimittajan ryhmä kohti Suomea tutustuakseen oloihimme täällä. He ikään kuin tulevat katsomaan, kuinka Amerikassa tuotettu Hollywood-väkivalta vaikuttaa.

Kun kansainvälinen media nyt tutustuu sankoin joukoin Suomeen välittäen siten objektiivisen kuvan oloistamme, se taitaakin olla ainoa mutta hyödyllinen räppänä päreen valaiseman kansankotimme seinässä. Jos yhteiskuntamme vetää pellit niin pahasti kiinni kuin eduskunnan tämänpäiväisistä saarnoista, turvallisuuden varjelusta ja yleisestä defensiivisyydestä voisi päätellä, ihmiset kuolevat nopeammin häkään kuin poliisi ehtii saada tutkintapöytäkirjansa ja tarkkailuprojektinsa valmiiksi.

Onneksi kuitenkin Anne Holmlund teki lopultakin ”poliittiset johtopäätökset” ja päätti asettua puolustamaan ”ampumaharrastajia” sen jatkeeksi, että hän oli jo aiemmin vastustanut aselain tiukennuksia. On siinä ministeri tilanteen tasalla ja kyllä tuli taaskin oikeaan paikkaan! Se, että ylioppilasmerkonomi Holmlund ilmeenkään värähtämättä osoittaa tuon tyyppistä kovanaamaisuutta, antaa merkin siitä, kuinka julmasti hän asioita katselee. Vain todellinen kyynikko voi mennä sanomaan tässä tilanteessa, että ”aseet eivät tapa ketään elleivät ne ole väärissä käsissä”. Totuus on, että (1) aseiden määrä lisää murhia, (2) Suomessa tehdään suhteellisesti eniten henkirikoksia EU:ssa ja (3) ampumisia ei tapahtuisi ilman aseita. Tätä tuskin voi ministerikään kiistää. Se, että ministeri ”ottaa vastuun asioista”, näyttää tarkoittavan, että hän vastaa kysymyksiin – ei muuta.

Erota paha hyvästä

Koulumaailma on kovaa. Muste tuskin oli ehtinyt kuivua Jokelan viimesyksyisen ampumatapauksen suruadresseissa, kun eräs toinen päästeli päiviltä itsensä ja peräti kymmenen viatonta ihmistä sekä invalidisoi ainoan henkiin jääneen. Viime kerralla asialla oli nettinimimerkki ”Sturmgeist89” – nyt muuan ”Wumpscut86”, jonka takaa paljastui niinkin tavallinen suomalainen nimi kuin Matti Juhani Saari. Tapauksen yksityiskohdat nettiseikkailuineen, ampumisvideoineen ja koulurakennuksen tuleen sytyttämisineen kertovat, että malli oli saatu Pekka-Eric Auviselta.

Asian filosofinen ja psykologinen ydin ollaan jälleen peittämässä ongelmien ”tehokkaaseen” hoitamiseen eli kriisiapuun, joka estää ihmisiä ajattelemasta. Nickillä eli salanimellä esiintymisestä on tullut nuorten keskuudessa eräänlainen skitsofrenian muoto, jolla nettipersoonallisuus ja todellinen minuus etäännytetään toistaan. Kauhajoen tämänpäiväinen ampumatapaus osoittaa, että osa nuorisosta on tullut hulluksi.

Nuorisokulttuurit ovat täynnä sellaisen väkivallan ihannointia, joka omassa nuoruudessani oli täysin tuntematonta. Sitä kylvävät muun muassa väkivaltaelokuvat ja tietokonepelit. Vielä omassa lapsuudessani seikkailivat Vaaleanpunainen Pantteri ja erilaiset karvaleluhahmot, joille sattui väkivaltaisiakin asioita, mutta nykyään elokuvissa nähdään prätkällä hurjastelevia rottia ja muita monstereita, jotka muuttavat välillä muotoaankin ja ampuvat niin hyviä kuin pahoja.

Syy ei ole vain tiedonkulun liberalisoitumisessa vaan siinä, ettei nuorisoa rajoita eikä ohjaa kukaan. Nykyisessä mediatodellisuudessa kaikki näyttää tasalaatuiselta, eikä hyvää osata erottaa pahasta. Kukaan ei kerro nuorille, mitä mistäkin teosta seuraa, vaan nuorten keskuudessa vallitsee anomia: normittomuus. Tätä yhdentekevyyttä korostaa se, että viranomaiset perustivat kriisituen nimenomaan Irc-galleriaan: juuri sille samalle foorumille, eli internetiin, jossa hyvä ja paha, oikea ja väärä sekä hyödyllinen ja haitallinen kohtaavat häkellyttävän tasaveroisina.

Nuoret viettävät nykyään enemmän aikaa mesessä tai galtsussa kuin oikeassa maailmassa, jossa he menevät käymään vain tilapäisesti. Niinpä heidät tavoitetaan netistä. Mutta miksi yrittää tähdentää hyvän ja pahan eroa siellä, missä hyvä ei erotu pahasta eikä asioihin liittyviä tunteita voida esittää? Ne voikin välittää vain toinen ihminen.

Nuorilla ihmisillä on suuri tarve kontakteihin järkevien ja heistä huolta pitävien aikuisten kanssa. Eräs syy varsinkin nuorten miesten väkivaltaihanteisiin on kunnollisten miesmallien puute. Kun feministiset yksihuoltajaäidit riistävät sosiaalityöntekijöitä hyväkseen käyttäen avioeroperheiden pojat itselleen ja kun nämä puolestaan varttuvat aikuisiksi, on tuloksena identiteetistään epävarma ihminen. Kommandopipoihin, pilottirotseihin, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin laittautuva nuori mies tulee viestittäneeksi, että hänen elämästään puuttuvat miehenä olemisen mallit, ja siksi huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää väkivaltaihanteilla.

Kasvatusajattelun koko perusta olisikin Suomessa pantava uusiksi. Vanhemmat ihmiset ovat täysin menettäneet kontaktin nuoriinsa. Varhaisnuoret (joita ennen sanottiin lapsiksi) konttaavat vanhempiensa edellä pakoon netissä ja tietokonepelien virtuaalitodellisuuksissa. He elävät eri maailmassa kuin aikuiset. En syytä tietenkään internetiä mistään. Sen sijaan nuoret pitäisi saada oppimaan se edellisille sukupolville televisioiden ääressä opetettu läksy, mikä on todellista ja mikä epätodellista, mikä hyvää ja mikä pahaa. Televisiota katsottiin usein yhdessä, mutta netissä seilataan yksin. Tietty netin käyttöä koskeva valistus pitäisi silti saada siirretyksi myös tietokoneistuneeseen nykypäivään.

Varsinkin opettajakunnan tulisi ajantasaistaa yleiset asenteensa. Nuorille opetetaan kouluissa asioita, jotka eivät enää kuulu tähän maailmaan. Tämä ei koske vain kasvattajien tietoteknistä jälkeenjääneisyyttä. Myöskään vanhemmat eivät hallitse nuorten sanastoa eivätkä kieltä. Koulun tunneilmasto on suorituspainotteisuuden vuoksi kylmä ja kova.

Varsinkin pojat syrjäytetään, koska koulua käydään naisopettajattarien ehdoilla, jotka palkitsevat tytöille tyypitellyistä asenteista, kuten kiltteydestä ja ahkeruudesta. Poikien kovaäänisyys ja reippaus arvotetaan kielteisesti, vaikka heidän koulunvastaisuutensa osoittaa itsenäisyyttä, kypsyyttä ja älyllisyyttä. En kuitenkaan suosittele kasvatusajattelun korjaamiseen järjestelmän muuttamista enkä kontrollin tiukentamista. Myöskään lapsille ja nuorille itselleen ei tarvitsisi tehdä mitään. Riittää, kun opettajat ja vanhemmat saattaisivat asenteensa ja tietonsa ajan tasalle ja nuoret opetettaisiin itse arvioimaan sitä, mikä maailmassa on totta ja epätotta.

Ihmisiä ei pitäisi tietenkään kasvattaa samoihin muotteihin tavalla, jonka tunnemme armeijasta tai muista miehisten mallien korvikeyhteisöistä. Epäilemättä ne herättävät juuri tuota Saaren ilmaisemaa ”vihaa ihmiskuntaa vastaan”. Sen sijaan poikien kasvatuksessa tulisi painottaa pyrkimystä erilaisena olemisen luonnollisuuteen.


Median rituaalit ja hallituksen heimokäytös

Ampumakohtauksesta ei ehtinyt kulua kuin pari tuntia, kun maan hallitus oli naama pestynä vastaamassa median kysymyksiin. Tämä herättää kysymyksen, osattiinko tällaista odottaa. Oliko asiaan varauduttu tai peräti toivotaanko jotakin tämäntapaista alitajuisesti? Muutama vuosi sitten nuori mies räjäytti pommin kauppakeskus Myyrmannissa, ja myös kouluampumisista ja -uhkauksista näyttää tulleen jokasyksyinen karnevaali. On silti kummallista, että vastauksia odotetaan juuri hallitukselta, vaikka hallitusta itseään ei ollut sentään ammuttu ja vaikka hallituksella ei ole syy-yhteyttä tapahtumiin. (Kohtalon ivaa ilmentää tosin se, että peruspalveluministeri Paula Risikko sattui olemaan kyseisen ammattikorkeakoulun vararehtori.)

Silti hallitusta haastatellaan, ikään kuin se tietäisi jostain jotain ja vastuu olisi sen. Todellisuudessahan poliittinen taho ei voi vastata yksittäistapauksista eikä johtaa selvittelyä saati tiedottaa niistä. Sen pitäisi olla asioista tietävien tehtävä. Hallituksen reaktiot vain osoittavat, että se pyrkii kontrolloimaan kansaa, mikä saattaa herättää muutamissa ihmisissä myös aggressiota.

Poliittinen taho voi enintään normittaa ja luoda lainsäädännöllisiä suuntaviivoja, joilla ohjataan niin koulu- kuin turvallisuusviranomaistenkin toimintaa. Mutta poliitikot eivät voi päättää siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi käyttäytyvät. Asian analysoiminen kuuluu psykologeille ja filosofeille, kuten Nietzschelle, joka sattuvasti sanoi, että ”vasta, kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat tukevasti viroissaan” (Epäjumalten hämärä 1888, ajatelma 36).

Palaan siis alkuperäiseen ajatukseeni: mihin tällaista terroria tarvitaan? Kyse lienee jonkinlaisesta rituaalisesta aggressiosta. Siinä purkautuu mielisairaan ihmisen julkisuudenkipeys ja kostonhalu sekä toisaalta median tarve kirjoittaa uutisia, yleisön halu kokea yhteisöä kiinteyttävää kollektiivista surua ja poliitikkojen mieliteko todistella, että he tekevät jotain tärkeää, mikä pönkittää heidän valtaansa. Kyse on heimokuntaisesta käyttäytymisestä.

Minun huomiotani ministerien suhtautumisessa herätti heidän kapulakielisyytensä ja se, että muutamien viranomaispsykologien tavoin hekin näyttivät ainoastaan käyttävän tilaisuutta hyväkseen esitelläkseen hienoja vaatteitaan julkisuudessa. Mitään tunneperäistä liikutusta sen enempää kuin aitoa myötätunnon osoitustakaan saati sisältä tulevaa tuomiota ei heidän kokonaisilmaisustaan voinut lukea.


Väkivalta”viihde” ja poliisin surkuhupaisuus

Viime keväänä poliitikot, media ja poliisi nostivat suuren porun lapsipornosta. Niin sanotun lapsipornonestolain (1068/2006) perusteella poliisi vei kamarille erään viattoman kuvataiteilijan, joka esitteli teoksessaan internetistä imuroimaansa look-a-like-lapsipornoa kertoakseen, mitä netistä löytyy. Tosiasiassa kyseisten kuvien mallit olivat lähes tai täysin aikuisiässä, eli varsinaisesta lapsipornosta ei ollut kyse. Kukkahattumammat olivat siis säätäneet lain, jonka tuloksena käräjille vietiin toinen kukkahattumamma.

Samassa yhteydessä internetoperaattoreita painostettiin ottamaan käyttöön estolista, jolla tukittiin pääsy laillistakin pornoa esitteleville sivuille. Ja kun muuan kansalaisaktivisti julkaisi kyseisen listan omilla asiasivuillaan, hänkin joutui poliisin sensuurin, syytösten ja tutkimusten kohteeksi. Todellisuudessa internetistä ei voi kovallakaan työllä löytää lapsipornoa, saati että siihen törmäisi vahingossa, joten kyseinen sensuurilista on täysin tarpeeton, aivan kuten myös taiteilijan työstä alkanut pamputtaminen.

Entä miten lapsiporno liittyy kouluampumisiin ja -väkivaltaan? Kas näin: jokainen neljätoistavuotias haluaa tietenkin itse katsella toisten neljätoistavuotiaiden alastonkuvia. Alastonkuvien näkeminen tekee heidän seksuaaliselle kypsymiselleen psykologisesti katsoen hyvää. Samoin aikuispornossa esitetään ihmisiä, jotka osoittavat toisiaan kohtaan hellyyttä.

Tämän julkaiseminen on yhteiskunnassa kuitenkin kiellettyä, tai sitä esiintyy vain rullakardiinien ja salusiinien takana. Sen sijaan mediassa sallitaan esittää mitä raa’inta ja pöyristyttävintä väkivaltaa, vaikka se aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin pahamaineisimmankaan lapsipornon tuottaminen tai esittäminen. On siis järjetöntä, että lapsipornosta seuraa yhteiskunnallinen tukkapölly, mutta metsästyslaki sallii alaikäisen 10-vuotiaan kantaa asetta aikuisen seurassa, kunhan kyse on tappamisesta!

Keskeisiä syyllisiä tämänpäiväiseen ampumistapaukseen ovat niin sanottu väkivalta”viihde” ja ne elokuvatuottajat sekä televisiokanavat, jotka mässäilevät väkivallalla. Tuotteensa ne varustavat ikärajamerkinnöillä ainoastaan varmistaakseen niiden houkuttelevuuden nuorten keskuudessa. Sillä tavoin televisiokanavat ja tietokonepelien valmistajat siirtävät vastuun kodeille ja vanhemmille sekä pesevät omat kätensä verestä.

Poliisia on usein sanottu ”tyhmäksi”. Olen pitänyt toteamusta tyypillisenä lähinnä niille piireille, joiden yhteiskunnanvastaisuus on esillepanossaan peittelemätöntä. Sen sijaan tämänpäiväiset tapahtumat vaativat minua kumoamaan omaa hyväuskoisuuttani. Tuorein näyttö poliisin vaillinaisesta kompetenssista saatiin, kun selvisi, että paikallinen poliisiviranomainen oli haastatellut ampujaa hänen YouTubessa esittämänsä ampumisvideon vuoksi mutta pysyttänyt hänelle myönnetyn aseluvan voimassa!

Ja kun media tämän ilmiselvän virheen vuoksi työnsi mikrofonin sisäministeri Anne Holmlundille ja poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle, nämä viittasivat ilmeenkään värähtämättä direktiiveihin ja selvityksiin sekä viranomaisten sisäiseen kouluttamiseen mutta eivät myöntäneet viranomaisen erehtyneen! He siis yrittivät lavastaa viranomaisen tekemän hirveän arviointivirheen pelkäksi tiedottamis- ja koordinoimisongelmaksi kuin pahimmat byrokraatit.

Se, että kyseiseen ampumisvideoon ”ei sisältänyt uhkausta” ei riitä poliisin puolustukseksi, kun kuka tahansa saattoi nähdä, että kanuuna oli mielipuolen kädessä. Ministerien, virkamiesten ja asiassa kuultujen viranomaispsykologien toiminta onkin ollut taas kerran niin ymmärtämätöntä, että heiltä itseltään pitäisi ottaa toimiluvat pois. Saari ei siis ole ”ainoa epäilty”, kuten poliisi väittää, vaan epäiltyjen ja syyllisten listalle kuuluisi poliisi itse.


Tämän täytyy olla loppu

Mikäli monikulttuuriseen maailmaan sopeutuvan yleisön mielipiteitä voi uskoa, se tuntuu omalla yninällään hiljaisesti hyväksyvän sen tapaisen käsityksen, että maailmanluokan terroriteot saavat yleistyä myös Suomessa. Tosiasiassa tämä ei saa olla alku. Tämän täytyy olla loppu.

Opposition liturgia siitä, että nuorisoväkivalta johtuu muka luokkakokojen isontamisesta ja nuorisopsykiatristen resurssien riittämättömyydestä, antaa vaarallisen näytön siitä, miten ongelmat yritetään haudata hallinnointiin. Myös ennen vanhaan opiskeltiin 45 oppilaan luokissa eikä kukaan silti tappanut ketään. Kaksikymppiselle ei voi enää opettaa pöytätapoja, joten syyt juontavat juurensa ihmisen koko elämänhistoriasta.

Nuorison tekemät teurastukset eivät kerro myöskään vain nuorten omasta pahoinvoinnista tai väkivaltaelokuvien ja -pelien vaikutuksesta. Ne kertovat myös mielipuolisten ideologioiden leviämisestä. Usein niitä kylvetään heavymusiikin, saatananpalvonnan ja tietysti myös väkivalta”viihdettä” tarjoavien perhekanavien kautta. Jo väkivaltaviihteen käsite on patologinen. Sen huoleton pesiytyminen kieleen on merkki siitä, että herätyskellojen pitäisi alkaa soida.

Sodankäynnin haaste on vihollisen havaitseminen ja tunnistaminen. On tapauksia, kuten tämänpäiväinen, joissa vihollinen on havaittu, mutta häntä ei ole tunnistettu viholliseksi. Joskus taas vihollinen tunnistetaan, kuten Osama bin Laden, mutta hänestä ei ole saatu havaintoja vuosikausiin. Aina myöskään hyvän ja pahan erottaminen ei auta, sillä nämä tyypit haluavat mainetta tekemällä pahaa. Siten he toimivat, kuten eräskin antiikin kreikkalainen, joka ei saavuttanut julkisuutta tekemällä hyvää mutta päätti sen sijaan turmella Hermes-patsaan ja sytyttää sodan tehdäkseen jotakin moraalitonta.

Vapaan lehdistön periaatteisiin ei kuulu damnatio memoriam eli rikollisten muiston pyyhkiminen pois ihmiskunnan historiasta. En siis suosittele asiasta vaikenemista Neuvostoliiton tapaan, vaikka julkisuuden saaminen toteuttaakin sitä tavoittelevien toiveet. Sen sijaan tiedotusvälineiden olisi syytä pohtia, miten ne asioista kertovat: uutisoivatko ne kielteisistä asioista laajasti ja vauhkoten vai arvoneutraalisti ja tapahtumien merkityksiä analysoiden.


Kansa on riisuttava aseista

On selvää, ettei väkivaltaa voida estää vain aseita kieltämällä. Britanniassa käsiaseiden kieltäminen johti laajaan veitsiväkivaltaan. Ongelmaa voidaan kuitenkin lieventää aseistariisunnalla. Vaikka aseiden olemassaolo ei olekaan murhien syy, se on kuitenkin väkivallan käytön eräs ehto. Mikäli aseita ei olisi, ei ampumisiakaan sattuisi. Niinpä syiden purkautuminen väkivaltaisiksi teoiksi voidaan estää yhdellä keinolla.

Jos minä olisin ministeri, vastaisin tuleen seuraavasti: Suomen kansa on riisuttava aseista. Aseet ovat vain yhtä tarkoitusta varten, eikä niitä pitäisi antaa muiden kuin poliisi- ja sotilasviranomaisten käteen. (Poliisin ajattelemattomuus tosin herättää epäilyn, onko aseita syytä antaa poliiseillekaan.) Tässä maassa myönnetään vuosittain peräti 70 000 ampuma-aselupaa eli 14 000 enemmän kuin syntyy vauvoja. Maassamme on noin 1,6 miljoonaa luvallista siviiliasetta, ja luvattomien aseiden määrää ei tiedä kukaan. Suomalaiset ovat näin ollen maailman kolmanneksi aseistautunein kansa, ja edellä on erään arabimaan lisäksi vain Yhdysvallat kansallisine kivääriyhdistyksineen.

Suomen hallitus ei todennäköisesti tee asialle mitään vaan oikeusministeri Tuija Braxin tavoin joko jahkailee – tai vastustaa tiukennusta äänestäen loppupeleissä tyhjää, kuten Anne Holmlund. Holmlundin toiminta on ollut kyllä niin tahditonta ja ristiriitaista, että hänelle olisi tehnyt hyvää erota tehtävästään. Aivan kuten myös virkaansa ”etätyönä” hoitavan Suvi Lindénin jatkaminen toimessaan osoittaa, Suomessa ei voida irtisanoa ketään naisministeriä, vaikka feministien annettiinkin painostaa Ilkka Kanerva irti ministerinvirasta pelkkien mitättömien tekstiviestien takia. Koska hallituksen toiminta on ollut holtitonta, esitän että uusi ampuma-aselaki säädettäisiin seuraavanlaiseksi:

1) Oikeus ampuma-aseiden hallussapitoon pitäisi myöntää vain armeijalle ja poliisille sekä valvotuille järjestöille.

2) Siviilit saisivat käyttää ampuma-aseita metsästykseen ja urheiluammuntaan, mutta aseet pitäisi säilyttää metsästyseurojen ja ampumaseurojen vartioiduissa tiloissa, ja niiden käyttöä pitäisi valvoa.

3) Laittomien aseiden ongelman ratkaisemiseksi olisi aseiden yksityinen hallussapito kriminalisoitava ja sanktioitava ankarasti, toisin sanoen aseiden hallussapidosta pitäisi tehdä yhtä ankarasti rangaistava teko kuin huumausainerikoksista.

Ongelma on, että viranomaisvalta suhtautuu lupa-asioihin kieroutuneesti. Sen mukaan luvan myöntämistä pidetään pääsääntönä, ja lupa myönnetään, jos minimiedellytykset täyttyvät. Kieltäminen puolestaan on poikkeus. Ampuma-aselupaa hakeva ei ole kuitenkaan anomassa mitään kalastus- tai onnenongintalupaa, vaikka sisäministeriön ”arpajais- ja asehallintoyksikössä” (mikä termi!) ajatellaankin näköjään sillä tavoin. Ampuma-aserikoksissa on kyse niin vakavista asioista, että kieltämisen pitäisi olla pääsääntö ja myöntämisen poikkeus. Uusi ampuma-aselaki voisi hyvinkin kieltää kaikkien käsiaseiden hallussapidon, sillä EU:n direktiivi asettaa rajoituksille vain vähimmäistason.


Syyspäiväntasaus kääntää maailmaa

Tänään oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Sen olisi suonut päättyvän onnellisemmin. Nyt elämme tunnetilassa, jonka vallitessa ei uskalla kohta ulos lähteä.

Iltapäivälehdille riittää taas kirjoitettavaa seuraaviksi viikoiksi – samoin tutkijoille riittää märehdittävää muutamiksi vuosiksi, vaikka asioiden ratkaisemiseen olisi valmis ja toteuttamiskelpoinen malli. Huolestuttavaa on, että selkeän ja yksinkertaisen aseistariisunnan sijasta viranomaisvalta alkaa todennäköisesti vain kaventaa sananvapautta ja yksilönsuojaa, kuten Tuija Braxin ehdottama henkilötietojen urkintalaki antaa aiheen olettaa.

Samasta asiasta kertoo poliisin lausunto, jonka mukaan ”poliisi tarkkailee nyt periaatteessa ihan kaikkea netissä”. Tapahtunutta yritetään siis mitä todennäköisimmin käyttää verukkeena mielipiteen- ja ilmaisunvapauden kuohimiseen aivan niin kuin Sdp:n kiireinen halu ”nettipoliisin” perustamiseen osoittaa. Ihan kaikkea ei sentään kannattaisi myöskään tarkkailla, koska silloin resursseistakin lähes 100 prosenttia menee hukkaan.

Huomasitte kai, että Al-Jazeera otti taaskin kaiken irti Suomen ampumatapauksesta ja teki asiasta näkyvämmän uutisen kuin BBC ja CNN. Näin se ikään kuin todistelee, etteivät terrori ja katuväkivalta olekaan vain muslimimaiden ongelmia. Kuka olisi tarpeeksi rohkea epäilläkseen, onko kouluterrorin väkivaltamallit omaksuttu arabiterroristeilta?

Kouluväkivallasta, osa 1

Koulusurmista ja niiden suunnittelusta käyty keskustelu ei näytä tavoittavan asian ydintä. Julkinen sana ja viranomaiset jahtaavat nyt surmaajia ympäri Eurooppaa ymmärtämättä, että jokaisessa ihmisessä asuu mahdollinen murhaaja. Kun kiinniotetut ja epäillyt ajautuvat poliisikuulustelujen jälkeen tekemään jopa itsemurhia, jossa koulupoika surmasi itsensä traumaattisen poliisikuulustelun jälkeen, voidaan väittää, että viranomaisvalta itse tuottaa ne ongelmat, joita se paheksuu. Kuvaavaa on, että poliisin kuulustelema saksalaisnuori oli luopunut väkivaltaisista aikeistaan, eikä hänen painostamiseensa olisi ollut edes syytä.

Kontrolloiminen ja jahtaaminen eivät poista väkivaltaa vaan luovat sitä. Kysymys, miksi koulusurmia sattuu ja miten niitä voidaan estää, on perin juurin turha. Koulusurmia ylipäänsä sattuu siksi, että ne ovat osa ihmisen toimintaa, aivan kuten liikenneonnettomuudetkin. Ainoa keino lopettaa kouluväkivalta olisi laittaa koulut kiinni. Kouluväkivallassa on siis kyse samanlaisesta välttämättömyydestä kuin kaikessa muussakin yhteiskunnallisessa toiminnassa: jos on elämää, on myös väkivaltaa ja kuolemaa.

Keskeistä olisikin tehdä elämästä kokonaisuudessaan sellaista, ettei teinien tarvitsisi tappaa opettajiaan, vihata muita oppilaita ja murhata rehtoreita. On turha valittaa, että vihaaminen on hyödytöntä, jos ainoa tunne, jonka ympäristö ilmaisee itseä kohtaan tai jonka se herättää itsessä, on juuri viha. Silloin viranomaisvallan kannattaisi katsoa peiliin ja tunnustaa syyllisen olevan kuvastimen edessä. Byrokratiakoneistoissa työskentelee tätäkin nykyä niin häiriintyneitä yksilöitä, että revolverin iskurin kohoaminen on lähes yhtä luonnollinen välttämättömyys kuin esineiden putoaminen painovoiman vaikutuksesta.

Kouluista ja viranomaiskäytännöistä pitäisi tehdä sellaisia, että niiden piirissä ymmärrettäisiin nuoria ihmisiä eikä vain joukkokontrolloitaisi heitä esinemäisesti. Amerikkalaistyyppinen metallinpaljastinten ja turvatoimien pystyttäminen koulujen oville aiheuttaa vain aggressioiden voimistumista ja väkivallan hakeutumista piiloon. Ja sellaista väkivaltaa on entistä vaikeampi eliminoida, jota ei tunnusteta olevan olemassa. Se, että viranomaisvalta ei myönnä omien systeemiensä sisällä olevaa henkistä väkivaltaa, johtaa tulokseen, jossa vastareaktiot muodostuvat yhtä peitellyiksi ja salatuiksi kuin niitä tuottava epäsuora väkivalta itse.