Blogien aika on ohi

Uuden Suomen blogiuudistus on saanut osakseen paljon kritiikkiä. En puutu asian tekniseen enkä taloudelliseen puoleen, mutta nykykäytännön vallitessa suosituimmuuslistan kärkeen näyttäisivät nousevan journalistisesti ja kirjallisesti kehnoimmat jutut, ne, jotka eniten muistuttavat Esson vessaa.

Syy ei ole kuitenkaan välttämättä vain niissä kriteereissä, joilla kirjoitukset valikoituvat esille Uuden Suomen sivuilla. Ongelma on sisällöllinen. Kirjoittajien kannattaisi olla enemmän huolissaan siitä, kuinka kehnoa jälkeä heidän näppäimistöltään lähtee. Melkein kaikki kirjoitukset ovat täynnä aivan hirvittäviä kielioppivirheitä ja kliseemäistä sanankäyttöä.

Lisäksi useimpien kirjoittajien ajatusmaailmaa rasittaa pelkkä normatiivinen eetos, joka on sikäli vaarallista, että sen mukaisesti toimittaessa maailman ilmiöt yksiselitteisesti hyväksytään tai tuomitaan, mutta mitään ei suostuta selittämään tai ymmärtämään.

Yhtenä esimerkkinä voin mainita Anu Palosaaren oman käyttäjäesittelyn, jossa rikollisille vaaditaan entistä kovempia tuomioita, lapset ”kasvatetaan” yksiselitteisesti joihinkin puolifasistisiin arvoihin ja jonka mukaisesti Suomesta rakennetaan henkistä ja fyysistä keskusvankilaa.

Esittelyn kirjoittaja ei ole varmaan koskaan kuullutkaan siitä, että rikollisuuden syyt eivät poistu rangaistuksia kiristämällä. Kirjoittajalla ei liene aavistustakaan, mihin lasten pakottaminen tiettyihin käyttäytymismalleihin johtaa: yleensä vain kielletyn hedelmän ongelmaan ja defensioiden esiinnousuun. Niiden tuloksena ihmiset toimivat aivan toisin kuin kasvattajien tarkoitus oli – ihan vain säilyttääkseen henkisen vapautensa.

Ja turvayhteiskunnan perään kiljuminen ei edistä muuta kuin ihmisen oman olemuksen eli vapauden kieltämistä. ”Turvalliseksi” peloteltu yhteiskunta ei ole kovin vapaa eikä viihtyisä yhteiskunta, eikä turvallisuus ole itseisarvo vaan välinearvo jonkin tärkeämmän ylläpitämiseen. Se taas voi olla esimerkiksi ajattelun vapaus. Niinpä turvallisuutta tavoiteltaessa ei pidä laittaa ajattelua kahleisiin. M.O.T.

Jos kyseinen teksti olisi kansainvälistä politiikkaa opiskelevan Anu Palosaaren koevastaus, pitäisin sitä niin asenteellisena ja tyhmänreippaana, että en päästäisi häntä tentistä läpi. Myönteistä siinä on vain feminismin kritiikki.

Blogikirjoittamisen ongelmana on tekstien kehnouden lisäksi myös se, ettei niille löydy enää lukijoita. Kun jokaisella alkaa olla blogi, kaikki rääkyvät netissä jotakin omaa asiaansa. Mitään puheenvuoroja ei voi olla, sillä kaikki puhuvat yhteen ääneen. Tämä näkyy myös Uudessa Suomessa.

Se, miksi en ole itse käynyt keskustelua kommenttipalstoilla, johtuu ajan puutteesta. Tullessani takaisin tekstieni ääreen joku on yleensä ehtinyt vastata puolestani. Netti on itseään korjaava järjestelmä myös tässä suhteessa. Jos taas kommentaattori on kanssani täysin eri linjoilla, vastaaminen olisi turhaa, sillä maailmankatsomuksemme poikkeavat tällöin niin paljon toisistaan, että keskustelu johtaisi pelkkään kinasteluun.

Ja sitä palstoilla riittää. Kurjaa onkin, että pelkkä mielipiteiden kakofonia nostaa sijoitusta listalla. Pelkkä huomion saanti ei ole kuitenkaan todiste tekstin journalistisesta arvosta eikä varsinkaan väitteiden totuudesta.

Lopulta keskustelijoiksi jäävät vain nuoret kiilusilmät ja eläkkeellä olevat kusimutterit, joilla on aikaa näyttöpäätteiden äärellä roikkumiseen.

Itse uskon, että bloggaamisen tähti on laskussa. Blogit toimivat julkaisukanavina niille, joiden hampaankoloihin oli patoutunut sanottavaa. Blogikirjoittamisella voidaan tietysti edelleen madaltaa julkaisemisen kynnystä.

Mutta kaikki alkaa olla jo sanottu. Olen itse pitänyt blogia vuodesta 2006 (alun perin tässä Blogspotissa, jossa pääblogini toimii edelleen) ja julkaissut kirjoituksistani kaksi kohtalaisen hyvin lukijansa tavoittanutta kirjaa. Nousipa ensimmäinen niistä jopa Suomalaisen Kirjakaupan nettimyyntilistan kärkeen ilmestymisviikollaan, ohi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun yhteisjulkaisun.

Blogien aika on kuitenkin ohi. Maailmassa tuskin voi tapahtua mitään, johon en olisi esimerkiksi itse ehtinyt ottaa kantaa noin 600:ssa kirjoituksessani.

Lehtikirjoittaminen on osa ihmisten kokemaa ahdistusta. Se on yritys hallita mielettömänä näyttäytyvää maailmaa. Olen perustellut omaa osallistumistani ja politiikan kommentaattoriksi ryhtymistäni sillä, että politiikka on tärkeä moraalifilosofian alue. Politiikan kautta tehdään suuria ihmisten arkielämään liittyviä ratkaisuja ja käytetään valtaa. Siksi politiikkaan pitää puuttua.

Melkein kaikkien blogien ongelma on, että ihmiset kirjoittavat nopeammin kuin ajattelevat. Asiaa revitään jyrkkiä arvotuksia sisältävistä aiheista, kuten lapsipornosta, pedofiliasta, perheväkivallasta, pahoinpitelyistä, sotasyyllisyydestä ja heteronaisten sekä heteromiesten (minua hämmästyttävästä mutta tavallaan ymmärrettävästä) sodasta. Niistäkö teidän todellisuutenne koostuu?

Kun julkisuuden tavoittelu yltyy, kieli ja asenteet kovenevat. Käyttöön otetaan entistä voimakkaampi efektikieli, joka muodostuu pelkistä impulsseista ja ärsykkeistä. Myös televisio on mediakilpailun keskellä valinnut saman: ihmisten viihtyessä netissä tv-kanavat koettavat naulita katsojat ruudun ääreen Big Brother -shown kaltaisilla ympärivuorokautisilla lähetyksillä, jotta naiset näkisivät kotoaan, kun komea mies menee suihkuun. Vai miten päin se oli?

Tämä on tirkistelijöiden ja puskista huutelijoiden luvattu maa, jossa ihmiset vaativat omaa ja toistensa päätä vadille kiljuen milloin ankarampien tuomioiden, milloin taas suuremman sananvapauden ja liberalismin puolesta. Puistattavaksi asian tekee ihmisille tyypillinen poliittisen vallan ahneus, jota lähestyvät vaalit saavat aikaan – ja joka johtanee arvoiltaan ja normeiltaan täysin keskiluokkaiseen kirjoitteluun.

Itse taidan siirtyä jälleen sähköisestä mediasta takaisin kirjallisuuden suuntaan. Painettu sana on siitä kivaa, että sen tuottaminen ja lukeminen perustuvat viipymiseen. Viipyminen taas tukee ajattelemista. Jos kaikki tekisivät samoin, kenenkään ei tarvitsisi lukea mitä tahansa paskaa.

Luolan idolit veivät sivistyksen

Rehtori Ilkka Niiniluoto totesi pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa, että nuorison yleissivistyksen ja tietämyksen taso on laskenut. Emerituskriitikko Pekka Tarkka puolestaan kirjoitti samoihin aikoihin jonkin kulttuurilehden sivuilla, että hän ei ”ymmärrä mitään”. Kumpaistakin kommenttia voidaan pitää tietysti merkkinä siitä, että kyseiset herrat eivät elä samassa maailmassa kuin monet nuoremmat. Nuorilla on kai erilaisia tietoja ja taitoja kuin vanhemmilla ihmisillä. Mutta jokin raja myös historiallisen kulttuuriperinnön laiminlyömisellä pitäisi olla. Historiaton ihminen on tulevaisuudelle vaarallinen, sillä menneisyytensä unohtajat ovat alttiita toistamaan ihmiskunnan virheitä.

Toivon, että käsitystäni ei pidetä osoituksena aivojen varhaisesta ateroskleroosista, mutta olen myös itse pannut merkille, että edes yliopistoissa opiskelevat nuoret eivät enää tiedä sellaisia aivan tavanomaisiakaan asioita, jotka ovat perinteisesti kuuluneet jokaisen henkisesti kypsän ihmisen yleissivistykseen. Sen sijaan tuoreilta ylioppilailta voi saada vastaukseksi täysin yllättävää ”eos:ää” (rasti ruudussa ”en osaa sanoa”), ja heidän taitonsa tuottaa virheetöntä suomenkielistä tekstiä on rapistunut.

Yksi syy tähän voi olla se, että lukioiden läpi päästetään puolet ikäluokasta. Lukioissa nuorten pitäisi oppia, mutta lukioiden opettajat on ehdollistettu myötäilemään oppilaiden tietämättömyyttä, jotta maahan saataisiin mahdollisimman paljon ylioppilaita. Sama sosiaalidemokraattinen koulutuspolitiikka on heijastunut myös yliopistoihin, ja tutkintoja myönnetään samoilla perusteilla kuin neuvosten arvonimiä 1970-luvulla.

Sen sijaan, että nuoret keskittyisivät etsimään elämänsisältöä älyllisen toiminnan ja kirjallisen kulttuurin piiristä, he kuluttavat aikaansa yhä enemmän sähköisen median parissa. Sähköinen media puolestaan on nopeatempoinen eikä anna mahdollisuutta ajattelun vaatimaan viipymiseen siinä missä kirjoittaminen ja syventyminen painettuun sanaan.

Lisäksi televisiossa ja internetissä liikkuva tieto on pintapuolista ja nopeasti vaihtuvaa, ja tämän hetken totuudet ovat korvattavissa silmän räpäyksessä toisilla. Niinpä informaation pysyvyyteen ei kiinnitettä tarpeeksi huomiota. Tämä puolestaan ohjaa olettamaan, ettei tietämisellä olekaan merkitystä ja että pelkkä esiintyminen on pääasia – ei välitettävä sisältö. Ehkä tällä tavoin voidaan selittää, miksi nuoret tavoittelevat oman persoonansa esille pääsyä esimerkiksi tosi-TV:n keinoin.


Kun kaikki on siistii

Valtamedia onkin luonut nuorison tyhmistämiseen loistavat välineet. Eräs latinankielinen harjoituslause kuului suunnilleen niin, että ”nuoret pitävät kauniista vaatteista, hyvästä ruoasta ja kauniista musiikista”. Se, että tuota lausetta käännettiin latinan oppitunneilla, oli oppineiden kaino tapa muistuttaa siitä, että vaikka nuoret koulujen luokissa vaihtuvatkin, heidän ominaisuutensa joka tapauksessa pysyvät. Niinpä klassinen lause on säilyttänyt totuusarvonsa ajasta aikaan.

Nuoret todellakin rakastavat kaikkea kivaa ja hyvännäköistä, mikä on heidän mielestään cool. Viihteen tuottajat puolestaan ovat täyttäneet nuorison todellisuuden humpuukilla, kuten television laulukilpailuilla ja eläinkokeita muistuttavilla survival-ohjelmilla, joissa kymmenkunta tyhjäpäätä pakataan kameravalvottuun taloon tai alistetaan tekemään jotakin aivotonta.

Koska ihmisiä kiinnostavat nykyään samat asiat kuin antiikin aikoina eli raha, seksi ja juhliminen, näitä ohjelmia katsotaan. Ja televisiokanavat lähettävät niitä mielellään, koska ne kelpaavat mainostamisen foorumeiksi. Tämä puolestaan epä-älyllistää television, ja vahvistetuksi tulee Henri Lefebvre nimiseltä filosofilta tuttu lause ”televisio disintelligoi tyylin”.

Viimeisimmän näytön asiasta antoi kasvatustieteitä opiskeleva ”Big Brother” Tuuli lausahtaessaan, että Suomen talvisota käytiin vuosina 1817–1818! Suuri osa talon asukkaista ei osannut vastata oikein muihinkaan yksinkertaisiin tietokilpailukysymyksiin.

Kyseiset TV-sarjat ja niiden esiintyjät ovat valitettavasti alkaneet saada sivutilaa myös itseään kunnioittavissa sanomalehdissä, eli pinnallisuus on levittäytymässä kirjallisillekin foorumeille. Invaasiota voidaan ymmärtää, sillä suuret mediat haluavatkin muuttaa sivunsa viihteellisiksi laajemman lukijakunnan toivossa.


Post scriptum

Entä mitä tarkoitan otsikossa mainitsemillani ”luolan idoleilla”. Esseistisen kirjoittamisen sääntöjä uhmaten kerron tämänkin asian suoraan. Kyseessä on brittifilosofi Francis Baconin maininta, jolla hän viittasi yksilön subjektiivisesta näkökulmasta johtuviin virhekäsityksiin.

Itse termi juontaa juurensa kreikan kielen sanasta ”eidolon”, joka puolestaan tarkoittaa ’aavekuvaa’. Teoksessaan Novum Organum (1620) Bacon tarkoitti idoleilla huonoja ajattelutottumuksia, jotka saavat ihmiset erehtymään. Vastaavasti idolin käsitteellä on viitattu myös epäjumaliin. Siten esimerkiksi idolatria on epäjumalanpalvontaa. Otsikkooni sisältyy siis sanaleikki, jossa kytken yhteen Idols-kilpailujen idolit ja luolan pahamaineiset varjot.

Kuten huomaatte: yliopiston opettajana olen tottunut selittämään kaikki asiat juurta jaksaen, mikä kertokoon siitä työn ja tuskan taipaleesta, jonka takana kaikki koulunkäynti on. Juuri tästä alleviivaamiseen, opettamiseen ja demonstroimiseen liittyvästä tarpeesta Idols on siirtynyt myös akatemioiden riesaksi.