Pakolaisten halituspolitiikka lopetettava

Taas on halituksessa iso ongelma. Suomen ei pidä lähettää sotilaita Afganistaniin turvaamaan muiden kuin Suomen kansalaisten evakuointeja. Afganistanissa vapaaehtoisesti Suomesta lomailevien afgaanipakolaisten pitäisi tulla omin voimin sieltä pois tai jäädä sinne, minne ovat omasta halustaan ja viranomaissuositusten vastaisesti matkustaneet.

On väärin, että hallitus laajensi evakuoitavien määrää aiotusta 130:stä peräti 170:een tuomalla Suomeen lähetystössä työskennelleitä afganistanilaisia, ja Timo Soini tukee. Mitä hänelle on tapahtunut? Kun omia kansalaisiammekin on oleskellut lähetystössä toista sataa, on Suomella ollut Kabulissa ylisuuri edustusto. Olisikin tarkemmin pohdittava, keitä nämä evakuoitavat ”suomalaiset” oikeastaan ovat.

Suomen ei pidä myöskään kaksinkertaistaa pakolaiskiintiötään, kuten Maria Ohisalo (vihr.) vaatii. Sen sijaan evakkoministeri Ohikki pitäisi lähettää yhdessä Pekka Haaviston (vihr.) kanssa maanpuolustuskurssille opiskelemaan, mitä Suomen kansallinen etu ja sen turvaaminen tarkoittavat.

Afganistanin maastapakohan syntyi siksi, että Taleban otti alueella vallan ja paikallinen hallitus joutui ahtaalle. Myös Suomen miljardipanostus Afganistanin rauhanturvaamiseen valui hiekkaan. On kerrassaan hullua (myös afgaanien oman edun kannalta), että ”Islamilainen valtio Afganistanin alueella” (Taleban) saa levitä hallituksen sotilaiden laskiessa aseensa ja nostaessa kätensä sekä juostessa kauhuissaan pakoon.

Ottamalla vastaan sotilaskarkureita ja heidän pettämiään kansalaisia tulevat Suomen ihmisoikeustalebanit auttaneiksi Afganistanissa toimivaa Talebania ja helpottaneeksi äärijärjestön laajentumista.

Afgaanien pitäisi käydä oma sotansa keskenään tai sopia paikan päällä; onhan Afganistan edelleen perustuslain mukaan islamilainen tasavalta, jonka lait eivät voisi olla ristiriidassa islamin lakien kanssa. Kiista on siis islamin sisäinen, siitä johtuva ja siten muslimien välinen. Islam puolestaan kieltää muslimeja nostamasta asetta toisiaan vastaan.

Suomen hallituksen pitää turvata vain Suomen kansalaisten vetämistä pois alueelta mutta ei lähettää linja-autoja myöskään Liettuaan noukkimaan Valko-Venäjältä virtaavia lähtijöitä – eikä mihinkään muuallekaan sosiaalietuusperäisten elintasopakolaisten tuomiseksi taloudellisen romahduksen partaalla olevaan maahamme. Suomessa on omiakin ryysyläisiä, työttömiä ja asunnottomia aivan liikaa jo omasta takaa, ja julkinen talous kärvistelee henkihieverissä koronan takia ja sitä ilman.

Totuus on, että Valko-Venäjä käyttää muuttoliikettä Liettuan ja koko Euroopan painostamiseen. Totuus on, että EU on maksanut Turkin itsevaltaiselle johtajalle Recep Tayyip Erdoğanille miljardeja, jotta tämä ei päästäisi Syyriasta ja Irakista lähteneitä turvapaikanhakijoita Turkista EU:n alueelle. Ja totuus on, että EU-maiden taipuessa ottamaan vastaan afgaanipakolaisia EU tulee luoneeksi Lebensweltiä Talebanille.

Puomit alas. ”On kai niissä saranat”, kuten Pekka Haavisto itsekin joskus sanoi. YK:n ihmisoikeusjulistukseen ja EU:n peruskirjaan liitetty oikeus hakea turvapaikkaa ei velvoita turvapaikkaa automaattisesti myöntämään, mutta useat kehitysmaat ja niiden kansalaiset ovat käyttäneet EU-maiden suopeutta hyväkseen joko ajaakseen omiaan pakosalle tai päästäkseen itse paremman elintason piiriin. He ovat nauraneet ristiriidalle, joka vallitsee EU-maiden harjoittaman moraaliposeerauksen ja oman etumme välillä. Ihmisoikeussopimuksista kiinni pitäminen on johtanut länsimaissa silkkaan valheellisuuteen.

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on selkeästi sanonut, että ”YK:n suojeluvastuu on tekopyhä periaate” ja että ”pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”. Vaikka kyse olikin eri maista, yleisperiaate on sama: kansainvälisen oikeuden perustattomuuden ongelma merkitsee, että valtiot ovat suvereeneja toimijoita, joiden tehtävä on turvata omien kansalaistensa edut.

Talebanista johtuva sota on aiheuttanut ääri-islamia pakenevan maahanmuuttoilmiön rinnalle myös toisen sodan: vihervasemmiston taistelun niitä kansallismielisiä länsimaalaisia vastaan, jotka eivät ole halunneet ongelmia tänne. Pakolaisuus Lähi-idästä on johtanut myös länsimaiden sisäiseen pakolaisuuteen, kun kantaväestöt pakenevat siirtolaisten kansoittamista kaupunginosista.

Afganistan-optio Suomen ulkopolitiikan instrumenttina

Suomi on tuhlannut Afganistanin tuloksettomaan sotaan ja rauhanturvaamiseen MTV3:n mukaan yhteensä noin miljardi euroa ja Ilta-Sanomien laskujen mukaan noin 30 miljoonaa vuodessa. Tänä vuonna avokätistä apua on lisätty 3 miljoonalla.

Käymällä historiansa pisintä sotaa Afganistanissa Suomi on laittanut totisesti ”tärkeät asiat” ensisialle.

Afganistan on ollut Suomen ulkopoliittisten sympatioiden sydämessä siitä asti, kun Neuvostoliitto vyörytti panssarivaununsa rajan yli maahan vuonna 1979. Kehitysavulla, rauhanturvatoiminnalla ja rauhaan pakottamiseen osallistumalla Suomi on koettanut ostaa itselleen turvallisuutta. On ajateltu Nato-yhteistoiminnan luovan lunnaita siltä varalta, että Suomen käy rajanaapurinsa kanssa samoin kuin Afganistanin kävi N-liiton kanssa neljä vuosikymmentä sitten.

Toistaiseksi Suomelle ei ole ollut tästä ulkopolitiikan instrumentiksi muodostuneesta Afganistan-optiosta mitään hyötyä, ellei nyt ajatella sotilaskokemuksen ja tiedustelutiedon karttumista. Afganistanin miehityksestä tuli Neuvostoliitolle sen ”oma Vietnam”, ja sen tulisi riittää opetukseksi Venäjälle. Katsonkin, että Suomen ulkoinen turvallisuus nojaa muihin asioihin kuin aktiivisuuteen Afganistanissa. Sitä paitsi Nato-yhteistyö ei velvoita pakolaisten vastaanottamiseen, vaan turvatoimiin paikan päällä.

Onko tarkoitus, että Suomen omaa turvallisuutta varmisteltaessa ja kansainvälisiin tehtäviin sotkeuduttaessa laitetaan maamme veronmaksajat muiden sotien maksumiehiksi? Se ei säästä meitä sodan kärsimyksiltä vaan vie meidät niiden osapuoleksi.

Suomessa olevien pakolaisten laukka rajojen yli Lähi-idän sotatoimialueille ja takaisin on ollut jatkuvaa, vaikka laki kieltää opintomatkat terroristien koulutusleireille. Suomen viranomaiset ovat katselleet asiaa kallella kypärin, mutta hallitus on kätilöinyt Isis-vaimoja avuliaasti takaisin Suomeen, jossa heidät on päästetty (koronakaranteenia lukuun ottamatta) vapaasti kansalaisyhteiskuntaan.

Kabulia infosodan rattaisiin

Yleisradio osoitti jälleen kykynsä informaatiosotaan käyttämällä ”tilannetietoisuutta” maahanmuuton verukkeena. Toimittajien Jesse Mäntysalon ja Annika Martikaisen kirjoittaman woke-jutun ajatuskulku näyttää olevan: ’Tämä tilanteesta tiedetään, siis pakolaisia täytyy vastaanottaa, tai muuten...’ ”Tietoa” pyritään käyttämään maahanmuuton oikeutuksena ja vastaanoton velvoitteena, vaikka asiaa koskevista tiedoista itsestään ei seuraa mitään johtopäätöksiä.

Mitä kyseinen journalismi on muuta kuin ultimatum, jonka mukaan Suomeen tullaan väkisin maata myöten, jos emme taivu lentokenttien kautta laskeutuvaan liikenteeseen?

Tosiasiassa turvapaikkahakemukset pitäisi ratkaista ensimmäisissä turvallisissa maissa, joihin rajanylityksin saavutaan, eikä ryhtyä Dublin II -säädöksen vastaiseen ”taakanjakoon” tai ”pakotettuun solidaarisuuteen”, jonka kiertoilmaus on myös ”Euroopan siirtolaisjärjestely”. Parasta olisi, jos push back saataisiin toteutumaan ulkorajoilla, vaikka piikkilanka onkin kallista.

Yleisradion Minna Panzar puolestaan iloitsee jutussaan, että Afganistan sijaitsee satumaisten rikkauksien päällä, ja siksi köyhän Suomen pitää uhrata koulutusresurssejaan afgaanien ilmaiseen opettamiseen täällä.

Sitten Yle murehtii Henna Korkalan ja Johanna Laakkosen kirjoittamassa jutussa, että esiintyy vihapuhetta, kun ”pieni porukka” julkaisee 150 000 vihaista viestiä kuukaudessa. Yle myös kiittää Miika Koskelan kirjoittamassa jutussa rahvaan vastarintaan kohdistetuista tuomioista vasemmistojuristin taputtaessa käsiään.

Kansalaisten laajaa maahanmuuttovastustusta ei pidä pyrkiä murtamaan akateemisen punaporvariston poliittisilla mielipiteillä, joiden myötä myös professoreista on tullut vihervasemmiston poliittisia sihteereitä. Typerykset toimittajat ja pölvästit poliitikot eivät näköjään ymmärrä, ettei pidä tehdä kansalaisten tahdon vastaista maahanmuuttopolitiikkaa. Sillä siitähän se kenkä puristaa.

Se, että kansalaiset ilmaisevat maahanmuuttovastaiset mielipiteensä, ei ole mikään ongelma vaan itsesuojelua, maanpuolustusta ja isänmaallisuutta. Ongelma on, että mielipiteet yritetään tukahduttaa valtiovallan puoluepoliittisesti ohjatuilla pakkotoimilla.

Tavoitteeni on täsmälleen sama kuin Riikka Purran (ps.) täällä esittämä: ”Uusi puheenjohtaja Riikka Purra on linjannut, että puolueen tavoite on nolla turvapaikanhakijaa”. Kiintiön resetointi olisi todellakin tarpeen, sillä suuri osa Afganistanista noudettavista on sinne lomailemaan lähteneitä ja Suomesta turvapaikan saaneita afganistanilaisia.

Lopuksi special tip sisäministeriölle ja maahanmuuttovirastolle.

Sitten kun sieltä Lähi-idästä alkaa taas koronakriisin tauotessa tämä nyt jo lähtökuopissaan oleva ja hyvin suunniteltu maahanmuuttorumba, niin koettakaa lukea edes niiden sotilaskarkureiden ikä oikein: ei 14 vaan arabialaisittain oikealta vasemmalle 41.

Totuushan on, että vuonna 2015 valtaosa turvapaikanhakijoista eivät olleet mitään alaikäisiä vaan sotilaskarkureita, ”niin upseereita kuin rivisotilaita”, mutta Maahanmuuttovirasto paljasti asian vasta jälkikäteen 2019. Joukossa voi aina olla myös Talebanista inspiroituneita.

Nyt asia tiedetään jo etukäteen, joten ”ennakkoluuloisuuden” ei pitäisi haitata ennakkotietojen pohjalta tehtäviä johtopäätöksiä. Sotilaskarkuruus ei riitä YK:n pakolaisjärjestön UNCHR:n mukaan perusteeksi turvapaikan saamiselle.

---

Päivitys 31.8.2021: Afganistanista lennätettiin Suomeen lopulta 413 henkilöä, joten budjetti repeili tässäkin, eikä raamissa pysytty. Maria Ohisalo kätilöi turvapaikan 298 afganistanilaiselle, ja maahantulo jatkuu perheenyhdistämisprosesseilla, joita ”tullaan tehostamaan”. Hinta mitataan miljoonissa, joita Ohisalo itse ei maksa.

Ohisalo ja Haavisto vedättivät eduskuntaa härskisti valehtelemalla tulijoiden määrästä. Evakuointilistan ulkopuolelta tuotiin suuri määrä väkeä, ja media teki kaikkensa pitääkseen huomion poissa pääongelmasta.

Median fokus oli koko ajan ”auttamisessa”, ”uhissa” sekä operaation vaaroissa, ja näkökulma pidettiin pakolaisten puolella, mutta kertaakaan valtamedia ei puhunut maahanmuuton ongelmallisuudesta, kuljettelun hinnasta, turvapaikan myöntämisen loppulaskusta eikä haitoista suomalaiselle sosiaaliturvalle ja asuntopolitiikalle. Tulijat vain ”sijoitetaan kuntiin”, jotka pakotetaan ottamaan heidät vastaan.

Yle piti evakuoinnin varjolla tapahtunutta maahanmuuttoa ”onnistumisena”, vaikka kyse oli epäonnistumisesta koko Afganistan-politiikassa. Muiden muassa Uusi Suomi ja Talouselämä kirjoittivat, että ”102 evakuoitua lensi Suomeen tänä aamuna – oleskelulupa heti 4 vuodeksi”. – Mihin nämä ”suomalaiset” tarvitsevat oleskelulupia, Maria Ohisalo?

Mihin Suomen Puolustusvoimat tarvitsee myöskään entistä tehokkaampia aseita, kun kalustoa käytetään rajan ylityksiin ja rajat vuotavat siksi, että maalla on mätä johto?

Puolustusvoimien sotilaat nöyryytettiin vuonna 2015 kantamaan laittomien maahantulijoiden matkalaukkuja Tornion rajalta vastaanottokeskuksiin, ja nyt heidät komennettiin hakemaan laittomia afgaanisiirtolaisia turvapaikanhakijoiksi Suomeen.

Taleban puolestaan ajoitti hyökkäyksensä niin, että se osui Yhdysvaltain 11.9.2001 tehdyn terrori-iskun aattoon. Tarkoitus oli juhlistaa iskun 20-vuotispäivää ja estää terrorismin vastaisen taistelun voitonjuhlat.

Tulppaaneja kriittisille

Hollannissa demokratia toimii, kun hallitukset hajoavat myös kesken vaalikauden. Kristillisdemokraattisen pääministeri Jan Peter Balkenenden (suom. Palkinpään) johtama hallitus kaatui viime helmikuussa erimielisyyteen siitä, pitäisikö Hollannin vetää joukkonsa Afganistanista. Koalitiohallituksessa kristillisdemokraatit (CDA) kannattivat jatkoaikaa, kun taas työväenpuolue (PvdA) vastusti sitä.

Toisaalta hallitus olisi voinut saada puukenkää myös Kreikan velkakriisin vuoksi, sillä myöskään sen ratkaisukeinoista ei vallinnut yksimielisyyttä. Kiintoisaa on, että syyt hallituksen hajoamiseen ovat tulleet sisäpolitiikan ulkopuolelta, toisin sanoen Nato- tai EU-politiikasta.

Suomessa hallituksen hajoamiseen olisi ollut lukuisia sisäpoliittisia syitä (muiden muassa vaalirahoitusskandaali), mutta politiikanteko mielletään tässä maassa pelkäksi autoritaariseksi vallankäytöksi eikä kansanvallan toteuttamiseksi. Sen vuoksi ministerit pitävät kynsin hampain vallastaan kiinni ja kokoavat rivinsä valtansa menettämisen pelossa.

Kulttuureina Suomi ja Hollanti muistuttavat toisiaan. Molemmissa vallitsee monipuoluejärjestelmä ja liberalismin perinne. Yhtenevyydet ovat kuitenkin vain mielikuvamaisia, sillä ne ovat voimassa eri syistä. Vapaamielisyyttä ja kansanvaltaa pidetään korkeassa kurssissa Suomessa, sillä suomalaiset ovat kärsineet kahden valtion harjoittamasta imperialismista. Hollannissa vapauden ja itsenäisyyden arvostus taas perustuu siihen, että Hollanti hallitsi 1700-luvulla maailman meriä ja toteutti imperialismia itsekin eikä ole myöhemminkään halunnut päästää omien etujensa puolustamisesta irti. Hollannissa vapaus mielletään itsemääräämisoikeudeksi ja vapaudeksi johonkin, kun taas Suomessa vapaus on ollut vain riippumattomuutta eli vapautta jostain.

Kooltaan yhtä Suomen lääniä vastaavassa Hollannissa avointa maahanmuuttopolitiikkaa on harjoitettu siirtomaaimperialismin ajoilta periytyvien velkojen hyvittämiseksi, kun taas suomalaisille moraalisia velkoja ei ole kertynyt mihinkään suuntaan. Siksi suomalaisten linjanveto voisi olla myös suhteessa Euroopan maihin suoraviivaisempaa, eikä meidän tarvitsisi myötäillä vanhoja EU-maita.

Hollannin tämänkertaisen vaalituloksen ratkaisivat eurovaalien tapaan maahanmuuttoa ja EU-politiikkaa koskevat kannat. Äänestäjät ovat saaneet tarpeekseen sekä siirtolaisten ylimäärästä että rahan haaskaamisesta muiden euromaiden tukemiseen. Tästä syystä ei ole ihme, että tappion vaaleissa kärsi EU-myönteisintä politiikkaa vetänyt paikallinen ”kokoomus”, toisin sanoen kristillisdemokraatit.


Äärivasemmisto hävisi

Helsingin Sanomien kielellä vaaleissa punnittiin ”äärioikeiston kannatus” eli Geert Wildersin vetämän vapauspuolueen (Partij Voor de Vrijheid, PVV) suosio. Tosiasiassa PVV on kansanvaltainen ja kansallismielinen puolue, jonka leimaaminen Hesarin tapaan ”ulkomaalaisvastaiseksi” on harhaanjohtavaa. Wilders on intialaissyntyisen äidin poika ja naimisissakin unkarilaisnaisen kanssa, eikä puoluetta voida haukkua sen enempää ulkomaalaisten sorsimisesta kuin suosimisestakaan.

Ohjelmallisesti PVV on puolustanut kansallista etua ja liberaalia demokratiaa sekä arvostellut islamia ja maahanmuuttoa. Pitkälti samanlaisella ohjelmalla toimiva EU-kriittinen puolue nauttii Sveitsissä peräti 29 prosentin vaalikannatusta. Sitäkään tuskin voitaisiin sanoa äärioikeistolaiseksi, kun puolue peittää osan keskustankin paikoista maan parlamentissa. Journalismia Helsingin Sanomien sanankäyttö ei ole, mutta vääristelevää kirjoittelua kylläkin.

Lehti muuten vaihtoi aiemman otsikkonsa ”Äärioikeiston asema punnitaan Hollannin vaaleissa” muotoon ”Keskusta-oikeisto nousemassa vaalivoittoon Hollannissa” myöhemmin. Miten tämä on mahdollista lähinnä ainoan ”keskusta-oikeistolaisen puolueen” eli kristillisdemokraattien hävittyä, ellei myös vapauspuolueen paikkaa ole siirretty lehden toimituksessa äärioikeistosta keskustan suuntaan? Tai sitten äärivasemmistolainen toimittaja on itse liikkunut jakkaransa kanssa johonkin päin. Lopulta internetsivuilla julkaistun jutun otsikko vääntyi muotoon ”Liberaalit ja työväenpuolue menossa vaalivoittoon Hollannissa”. Asiat näyttävät olevan Helsingin Sanomissa aivan niin kuin yliopistoissa, joissa demareitakin pidetään ”äärioikeistolaisina”.


Kansanvalta ei ole populismia

Helsingin Sanomat on huolissaan myös populismista. Viime keskiviikon pääkirjoituksessa lehti paheksui Perussuomalaisten gallupkannatusta, joka lähestyy kymmentä prosenttia. Lehti leimaa puolueen kolmeen kertaan ”populistiseksi”.

Populismi on kansan kannatuksen kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Näin arvioiden Perussuomalaiset ei ole populistinen vaan konservatiivinen puolue. Puolueellahan on hyvinkin vankkoja perusarvoja, joiden varaan se vannoo. Sen sijaan niin sanotut suuret puolueet ovat syyllistyneet populismiin kääntyessään aina sen mukaan, mistä tuuli puhaltaa. Jos populismin kriteerinä pidetään myös ehdokasasetteluja, on syytä huomata, keitä Tupu, Hupu ja Lupu houkuttelevat listoilleen: lavalaulajia, urheilijoita ja missejä. Heitä on kokkareiden, kepun ja demarien ryhmässä aika monta myös eduskunnassa.

Popparit ja pintajulkkikset ovat puolueille helppoja tapauksia, ja siksi heitä suositaan ehdokasasetteluissa. Populististen ehdokkaiden ajatellaan tuovan ääniä, mutta samalla he ovat puoluejohdon kannalta helposti hallittavia: heillä ei ole poliittista ohjelmaa, asiantuntemusta, kirjallista tuotantoa, tieteellistä koulutusta eikä näkemyksiä. Heistä voidaan tehdä pelkkiä napinpainajia, mikä puolestaan keskittää valtaa puolueen johdolle. Tämä jos mikä on kansanvallan halveksuntaa ja halpahintaista populismia!

Tietenkin myös populismin käsitteen määrittely vaihtelee. Monet perussuomalaiset määrittelevät populismin kansanomaisuudeksi ja kansanvaltaisuudeksi, ja siltä pohjalta he pitävät populismia myönteisenä mainesanana ja ilmiönä. Kansanvaltaisuudelle olisi kuitenkin täsmällisempi vastine: demokratia. Populismi sen sijaan voidaan mieltää käsitteeksi, joka sisältää kielteistä arvostelua, ja tämä merkitys sillä on myös monissa Euroopan maissa.

Mielestäni on väärin leimata liberaalia yhteiskuntajärjestelmää, demokratiaa ja valistusihanteita puolustavat liikkeet populistisiksi. Esimerkiksi Geert Wildersin johtama PVV on kansanvaltainen puolue, joka lisäsi kannatustaan 15 edustajalla ja päätynee saavuttamillaan 24 paikalla hallitukseen yhdessä työttömyyttä vastaan kamppailleen ja 31 paikkaa saavuttaneen liberaalipuolueen (VVD) sekä 30 paikkaa saaneen työväenpuolueen kanssa.

Monet lehdet, etupäässä Helsingin Sanomat, ovat ennustaneet hallitusneuvotteluja ”tuskallisiksi” PVV:n voiton johdosta ja kuvanneet kannatustaan lisänneiden ryhmien tavoitteita ”ristiriitaisiksi”. Mitä ristiriitaista on työttömyyden torjunnassa ja maahanmuuton rajoittamisessa? Tulppaaneja voittaneille! Mutta pidän edelleen mahdollisena, että veret seisauttaneen vaalivoiton saanut PVV pelataan vielä hallituskoalition ulkopuolelle cordon sanitaireen vedoten.


Wilders ja vähemmistöt

Geert Wildersiä vastaan on käyty myös näytösluonteista oikeutta, ja hänelle on vaadittu vuoden vankeusrangaistusta islamkriittisten puheiden sekä Fitna-elokuvan vuoksi. Suomalainen media on keskittynyt tuomaan esille vain Wildersiä vastaan suunnatut syytökset, joiden mukaan muslimien fanaattisuus on rinnastettu fasismiin Fitna-elokuvassa. Sen sijaan yhä kesken olevan oikeudenkäynnin yksityiskohdista media on pysytellyt hipi hiljaa.

On unohdettu, että Wilders on vakuuttanut olevansa länsimaisen vapauden kannattaja esimerkiksi nais- ja homokysymyksissä. On unohdettu, että Wilders on joutunut elämään poliisin vartioimana Fitna-elokuvan julkaisemisesta asti. On unohdettu, että PVV-puolueen puheenjohtaja on menettänyt kansalaisoikeutensa niin pahoin, että hän on maan ainoa poliitikko, jonka osoitetta ei voida mainita julkisesti missään.

On unohdettu, että Wilders ei oleskele kahta päivää pitempään samalla paikkakunnalla, ja hänestä on tehty maankierturi muslimien tappouhkausten pelossa. On unohdettu, että Britannian sisäministeri, työväenpuoluetta edustava Jacqui Smith, kieltäytyi päästämästä Wildersiä kutsuvierailulle Lontooseen muslimien reaktioiden pelossa, kunnes Britannian maahanmuuttoviranomaiset kumosivat kiellon.

On unohdettu, että Hollannissa myös hindut tukevat Wildersiä, sillä hekin kokevat olevansa muslimien ahdistelemia. On unohdettu, että sekularisoitunut musliminainen Ayaan Hirsi Ali on asioista samaa mieltä kuin Wilders. On unohdettu, että Wilders ajaa myös juutalaisväestön etua ja tunnustautuu Israel-faniksi, koska pitää Israelia liberaalina valtiona verrattuna autoritaarisiin Lähi-idän muslimimaihin. On unohdettu, että Hollannissa kansa on laajalti samaa mieltä kuin Wilders.

Myös homot ja lesbot ovat antaneet tukensa Wildersille, sillä he ovat joutuneet kärsimään runsaan maahanmuuton haitoista, islamin leviämisestä ja syrjintähierarkioista, joiden kautta maahanmuuttajat on asetettu kansallisten vähemmistöjen edelle. Hollannin eräänlaisena ”kansallisomaisuutena” pidetyn vapaamielisyyden väheneminen on johtunut ensinnäkin konservatiivisen islamin leviämisestä ja toiseksi kantaväestön omien asenteiden jyrkentymisestä, joka sekin on juontanut juurensa maahanmuutosta.

Homojen ja lesbojen tukea Wildersille selittää se, että maahanmuuttokriitikkona ja katolilaisena homoseksuaalina tunnetun Pim Fortuynin vuonna 2002 toimeenpantu murha on institutionalisoitunut eräänlaiseksi käännekohdaksi seksuaalivähemmistöjen riveissä. Tässä kirjoituksessa mainitun selvityksen mukaan homojen ja lesbojen suosikkipuolueet ovat Pimin työtä jatkava vapauspuolue PVV ja oikeistoliberaali VVD.

Hollannissa ja monessa muussa Euroopan maassa on oivallettu, ettei kansallista etua voida ajaa yhtäkään kansallista vähemmistöä diskriminoimalla. Sama linja voisi sopia myös perussuomalaisille.

Saksan ”Ja!” ydinvoimalle ja turvallisuudelle

Tänään järjestetyissä Saksan parlamenttivaaleissa oli kaksi Suomenkin politiikkaan vaikuttavaa teemaa: ydinvoima ja Afganistanin kriisinhallintaan osallistuminen. Saksa joutunee pyörtämään aiemman ydinvoimasta luopumispäätöksensä, sillä maan hiilidioksidikuormitus muodostuisi tukehduttavaksi, mikäli se joutuisi korvaamaan ydinvoiman suunnitellusti hiilivoimaloilla. Niinpä ydinsähkö elää jatkossa renessanssia muuallakin kuin Suomessa. Mutta kerrankin Suomella on tilaisuus johtaa kehitystä.

Suomi on pyrkinyt näyttelemään kokoaan suurempaa myös Afganistanin kriisinhallinnassa. Suomelle on ollut moraalisesti välttämätöntä osallistua Afganistanin rauhanprosessiin, vaikka kyse ei olekaan enää pelkästä rauhanturvaamisesta, joka keskittyy pitämään osapuolet erillään. Kriisinhallinta on sotatoimiin osallistumista, ja asiaan liittyvät vaarat ovat vähentäneet halukkaiden lähtijöiden määrän kymmenestä tuhannesta alle tuhanteen. Silti Suomen kansalaisista noin puolet kannattaa edelleen osallistumista.

Mukanaolo on suomalaisille samanlainen kunnia-asia kuin saksalaisillekin. Saksa pesee kriisinhallintatyöllä toisessa maailmansodassa karttunutta mainettaan, ja Suomi taas saa prestiisiä Naton rauhankumppanina ja sotilaallisen toimintakykynsä osoittajana. Kirkkaassa muistissa on, että Afganistanin kriisin syyt juontavat juurensa vuonna 1979 tapahtuneesta neuvostomiehityksestä. Pelottavaa mutta totta, sama karvas kohtalo olisi voinut tulla myös Suomen osaksi. Olemalla Afganistanissa mukana suomalaiset ostavat pois tätä neuvostoajan traumaa.

Myös Viro on heilutellut lippuaan Afganistanissa aktiivisesti, jotta Yhdysvallat muistaisi tätä Naton kuopuskehtolaista mahdollisen kriisin tullen. Yhdysvallathan ei ole rakentanut Natoon iltatähtinä ilmaantuneisiin maihin lainkaan omia tukikohtia, vaikka se vuonna 1997 lupautui niiden perustamiseen. Varat ovat kuluneet sodankäyntiin Lähi-idässä.

Kiintoisaa on, miten kriisinhallinta onnistuu. Afganistan on maa, josta jokainen suurvalta on joutunut peräytymään. Myös Neuvostoliiton hajoaminen alkoi Afganistanista, ja maassa toimivat terroristit ovat saaneet polvilleen jopa Yhdysvallat. Afganistanilaississien osoittama sitkeyden kipinä antaa tietysti toivoa myös Suomen kaltaisen valtion puolustusvoimille meidän omassa maanpuolustustehtävässämme; muuta asetta kuin puolustustahto meillä kun ei ole.

Sen sijaan Saksan vaalikampanjoiden aikana käydyt keskustelut osoittavat, että saksalaiset rimpuilevat pois Afganistanista. Se, että maa asettaa kansallisen puolustuksen liittolaissopimusten edelle, voi kertoa samanlaisesta Nato-yhteistyön rakoilemisesta kuin vanha tosiasia, ettei Turkki antanut käyttää maaperäänsä Yhdysvaltain hyökkäyksessä Irakiin vuonna 2003. Muslimi kun ei nosta asettaan toista muslimia vastaan. Tätä kautta uskonkiistat voivat aiheuttaa lipsumista jopa Nato-velvoitteista ja yhteisistä puolustussopimuksista.

Kristillisdemokraattien ja muiden oikeistopuolueiden voitto Saksan eilisissä vaaleissa osoittaa, että saksalaiset antavat kannatuksensa sekä ydinvoimalle että toistaiseksi myös kriisinhallinnalle Afganistanissa. Ja se, että 23 prosentin kannatukseen päätyneet sosiaalidemokraatit puolestaan kärsivät murskatappion, kertoo siitä, miten kansa toisensa jälkeen sanoo vastalauseensa vasemmiston ajamalle maahanmuutolle.

Kääpiö ja seitsemän Lumikkia

Julkisessa sanassa puhutaan tänään Yhdysvaltain ja koko maailman tulevaisuudennäkymistä. Jos minun pitäisi päättää, kuka seitsemästä kääpiöstä vastaa parhaiten Yhdysvaltain eläkkeelle siirtyvää presidenttiä, valintani kohdistuisi Lystikkääseen. George W. Bush oli luontaisesti koominen hahmo, mikä vaikeutti hänen vastaanottoaan – presidentin kun pitäisi olla kaikissa tilanteissa uskottava ja pitää naama peruslukemilla. Ja sitähän Bush yrittikin, mutta jos tuo asenne ei sovi yhteen ihmisen perusluonteen tai olemuksen kanssa, se heikentää hänen uskottavuuttaan.

Bush oli uransa alkuvaiheessa rennolta ja huolettomalta näyttävä kantriäijä, mutta myöhemmässä vaiheessa häneltä puuttui eläytymiskykyä ja halua luoda kontakteja yleisöön. Ovien vetäminen kiinni johtui tietysti häntä vastaan suunnatuista ajojahdeista ja terrorismista. Kansalaiset puolestaan tekevät johtopäätöksensä ihmisestä usein alitajuisesti: vaistojensa pohjalta ja tarkemmin analysoimatta.

Bushin lystikkään olemuksen ja hänen virallisten rooliensa välillä vallinnut ristiriitaisuus oli luullakseni se tekijä, joka alkoi herättää monissa ihmisissä antipatioita ja epäluuloja. Luontainen välittömyys ja omaksuttu jäykkyys johtivat ristiriitaiseen julkisuuskuvaan. Ei ole ihme, että kun George W. Bush luovutti Yhdysvaltain kongressin mitalin Dalai-lamalle viime syksynä, Dalai-lama (suom. ”universaali guru”) kikatteli koko tilaisuuden ajan.

Bushin epäsuosioon vaikutti varmasti myös se, että hän on republikaani. Oikeistolaista presidenttiähän vihataan Yhdysvalloissa ja kaikkialla muuallakin aina, sillä hänet voidaan mieltää isähahmoksi, johon vasemmisto voi purkaa oidipuskompleksiaan. Bushin suosioon vaikuttivat tietysti myös terrori-iskut, jotka olivat jo sinänsä eräänlaisia epäsuosion merkkejä. Silti ne pikemminkin kasvattivat Bushin suosiota Yhdysvalloissa kuin heikensivät sitä.

Bush ei ollut niin huono kuin hänen sanottiin olevan. Hän vain oli monien mielestä vastenmielinen tyyppi, jonka kaudella Yhdysvallat joutui ennennäkemättömän hävityksen kohteeksi. Sodankäynti Afganistanissa ja Irakissa kulutti valtion varoja niin, että Bush joutui lainaamaan enemmän rahaa kuin vuosien 1776–2000 presidentit yhteensä, eli yli biljoona (1 000 000 000 000) dollaria. Viidenneksi eniten velkaa teki hänen isänsä, mikä tosin oli hinta siitä, että Bush vanhempi onnistui lopettamaan varustelukierteen ja Neuvostoliitto romahti.

Yhdysvaltojen taloustaantuma, asuntoluotto-ongelma, maahanmuuton ongelmat, kassavaje ja sota viittaavat vain yhteen kipukohtaan: terrorismiin. Terroristien jahtaamiseksi säädetyillä Patriot Act 1:llä ja 2:lla George W. Bush sai kongressin hyväksymään huomattavia sananvapauden ja perusoikeuksien rajoituksia. Mutta sekään ei merkitse, että syy olisi ollut hänen itsensä.

Tällä tavoin terroristit ovat päässeet päämääräänsä, demokratian takavarikoimiseen. Siksi olisi voinut odottaa, että myös demokraatit olisivat liittyneet Bushin riveihin, ja edellisissä vaaleissa niin luultavasti kävikin: ilman terrorismin vastaista sotaa Bush olisi saattanut jäädä yhden kauden presidentiksi. Missio teki hänen virkakautensa jatkamisen välttämättömäksi, ja sen merkiksi Bush sai vuoden 2004 vaaleissa kaikkien aikojen äänivyöryn, joka kompensoi vuonna 2000 tapahtuneen vaalikommelluksen ja ratkaisun hakemisen korkeimmasta oikeudesta.

Huomattava on, etteivät opposition edustajat kyenneet esittämään Bushille vaihtoehtoista ohjelmaa eli kertomaan, mitä hänen olisi pitänyt kriisien keskellä tehdä. Vaihtoehtoväen keinot ovatkin olleet vähissä, kuten aina. Hävyttömimmän mudanheittokampanjan Bushia kohtaan käynnisti Michael Moore syytöselokuvallaan Fahrenheit 9/11, jossa hän väitti, että Yhdysvaltoihin suunnattu terrori oli Bushin syytä. En voi ymmärtää tällaista argumentaatiota, kuten en myöskään niitä väitteitä, joiden mukaan syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut olivat Bushin hallituksen junailemia. Olivatko myös Madridin terrori-iskut CIA:n järjestämiä – entä terroristien iskut Lontoon metroon?

Se, että Yhdysvaltojen hallitus todennäköisesti piilottelee terrori-iskuihin liittyviä faktoja, ei ole todiste hallituksen osallisuudesta terrori-iskuihin vaan luonnollinen seuraus terrorismin häikäilemättömyydestä. Joidenkin mielestä Michael Moore voi olla ”inhimillinen”, ”sympaattinen” ja ”humanistinen”, mutta omasta mielestäni hän on argumentaatiossaan aggressiivinen ja asenteeltaan läski.

Bushin syyttelijät ovat unohtaneet, että presidentti ei tee päätöksiään yksin. Lait säätää Yhdysvalloissa liittovaltion kongressi, jonka molemmista kamareista eli edustajainhuoneesta ja senaatista lain täytyy tulla ulos täsmälleen samanlaisena presidentin allekirjoitettavaksi. Kun kongressin voimasuhteet vaihtelevat kahden vuoden välein järjestettävissä vaaleissa, joissa osa jäsenistä vaihtuu, myös poliittisesta päätöksenteosta tulee kirjavaa. Tämä ohjaa republikaaneja ja demokraatteja neuvotteluihin, ja käytännössä kaikki lakiluonnokset syntyvät sovittelun ja poliittisen kaupankäynnin tuloksena.

Presidentti voi veto-oikeudellaan estää lakien voimaantulon. Tämä puolestaan jättää vallan avaimet presidentin käsiin niin, että poliittinen linjanveto tapahtuu presidentin ehdoin. Toisaalta myös aktiiviseen uudistuspolitiikkaan presidentti tarvitsee kongressin enemmistön tuen. Vaalien voittajaksi ennustetun Barack Obaman uudistukset voivat siten kariutua kongressin vastustukseen, mikäli Obama ei löydä taakseen kongressin selvää enemmistöä tai konsensusta. Jälkeenpäin arvioiden Bushin toimeenpanemilla uudistuksilla ja terrorismin vastaisella sodalla on ollut kongressin kannatus, vaikka demokraattinen oppositio ei sitä mielellään myönnäkään. Demokraattien taipumisesta näytön antaa se, että Bush sai politiikkansa ajetuksi.

Bushin henkilöön kohdistuva moittiminen on siis ollut suureksi osaksi aiheetonta. Jos politiikkaa itseään ei voida kritisoida tai sille ei ole vaihtoehtoa, arvostelu pyrkii hakemaan kohteensa ihmisen persoonallisista ominaisuuksista. Tämä puolestaan on onnistunut siksi, että Bush ei ole teflonia. Ennen poliittista uraansa Bush II vietti humupekan elämää Texasissa. Eräs hänen suustaan päässeitä sammakoita onkin (sinänsä varmasti vilpitön) tunnustus, jonka mukaan ”elämäni parhaita päätöksiä oli se, että lopetin juomisen”. Lystikäs Bush joutui koville, kun takapihojen pahikset alkoivat sittemmin kostaa porvarin pojalle.

Erään kysymyksen muodostaa se, onko Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ollut muuta kuin Bushien välisen isä–poika-suhteen heijastelua maailmannäyttämöllä. Bush nuoremman sanottiin elävän isänsä leveässä varjossa ennen kuin sodankäynti Afganistanissa ja Irakissa tarjosi hänelle tilaisuuden näyttää kyntensä.

Pidettiinpä tuota todistelunhalua myös yhtenä sodankäynnin motiivina. Enemmän voisi kylläkin uskoa saudimiljonäärien ja Bushin suvun keskinäisiin kahinoihin ja niiden osuuteen terrorismin motiiveina, paitsi että Osama bin Ladenin viha Yhdysvaltoja vastaan ei ole ollut luonteeltaan niinkään persoonallista kuin ”bisnestä”. Al-Qaidahan iski World Trade Centeriin ensimmäisen kerran jo Clintonin virkakaudella 1993.

Myös Bushin seuraajaa odottaa ristiriitojen todellisuus, ja äänestäjille on tarjolla kaksi epävarmaa vaihtoehtoa. Kahdeksattakymmenettä käyvälle John McCainille voitto olisi vain viimeinen sulka hattuun, eikä henkilökohtaista urahuippua tavoitteleva patakonservatiivi pysty muuhun kuin jatkuvuuden varmistamiseen. Ensimmäisen kauden nuorempana senaattorina toimivan Obaman suuret sanat puolestaan kutistunevat poliittisiin realiteetteihin. Pizzan jakamisen ”uudet opit” eivät auta mitään, jos jaettava pizza koko ajan pienenee.

Niinpä sekä John McCainin silmäniskut että Barack Obaman palopuheet muuttuvat koomisiksi heti, kun vaalikampanjointiin liittyvä jännitys karisee pois ja kuvaan astuu arki. Yhdysvaltain politiikkaa leimaa jatkossakin tragikoomisuus. Jos minun pitäisi valita, kuka esittää pääosaa George W. Bushista kertovassa elokuvassa, valintani olisi John Malkovich. Kieroon katsovana ja puulla päähän lyödyn näköisenä hän sopisi rooliin loistavasti.