Kehitysmaiden ilmastoaneet ovat käänteistä kolonialismia

Ilmastopolitiikasta on tullut kohtuuton tulonsiirtomekanismi kehittyneiltä mailta kehitysmaille. YK:n massiiviset ilmastokokoukset ovat herättäjäkokouksia, joissa ilmastopastorit koettavat puristella kehittyneiltä mailta ilmastoaneita tehosteenaan uhkaus ilmaston lämpenemisestä.

Tosiasiassa pahimpia päästölähteitä ovat Kiinan ja Intian tapaiset takapajulat, ja juurisyynä ilmaston lämpenemiseen on niissä vallitseva väestöräjähdys, joka on ylittänyt planeettamme kestokyvyn.

YK pitää messutilaisuuksiaan tiheällä aikataululla, jotta ilmasto-Angstin lietsominen olisi jatkuvaa.

Kanadan Montrealissa pidetyssä ilmastokokouksessa kolmannes maapallon pinta-alasta määrättiin suojeltavaksi globaalia viherkommunismia toteuttaen, kansallista itsemääräämisoikeutta loukaten ja omaisuudensuojaa rikkoen (kirjoitin aiheesta täällä).

Vuoden 2022 ilmastokokous järjestettiin Egyptin Sharm el-Sheikhissä, jossa kehitysmaat riistivät EU:lta miljardien ilmastopaketin vedoten virheelliseen väitteeseen, että kehittyneet maat olisivat yhteisessä ja yleispätevässä vastuussa kehitysmaiden ympäristötuhoista (kirjoitin aiheesta täällä). Bakun vuoden 2024 ilmastokokous päättyi laihoin tuloksin.

Nyt kokoustetaan Brasilian Belémissä, jossa länsimailta aiotaan kiristää 1300 miljardia dollaria kehitysmaille. Viherfundamentalistit eivät luovu tavoitteestaan vaan koettavat keskittää huomion vain siihen, miten kyseinen kyniminen toteutetaan.

Suomessa ei sentään pilkota sademetsiä saunapuiksi, kuten Brasiliassa, ja täällä on noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten suomalaisia ei pitäisi neuvoa myöskään Brysselistä, jossa metsät ovat puistoja, eikä ahdistella ilmastonsuojelu- ja metsiensuojeludirektiiveillä. 

Kyseinen ekososialistinen kiilusilmäisyys on rituaalisen aggression muoto ja kostokolonialismin ilmaus eräitä siirtomaaimperialistisia länsimaita ja niiden museorasismia vastaan. Pahinta on, että kyseinen syyllistäminen kohdistetaan kaikkiin, myös viattomiin maihin, kuten Suomeen. 

Donald Trump teki aivan oikein sanoessaan Yhdysvallat (jo toisen kerran) irti Pariisin surkeasta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa ja lisätä hiilivoimaa aina vuoteen 2030 asti. Pariisissa 2015 myönnetyn edun Kiina käyttää hyväkseen samalla, kun hiilivoimaa ajetaan alas hyvän ilmastotehokkuuden maissa, muun muassa Suomessa. Hiilineutraaliuden tavoitteen Kiina on onnistunut työntämään kauas hallitsemattomaan tulevaisuuteen, vuoteen 2060.

Suomessa olivat Euroopan vähäpäästöisimmät hiilivoimalat, kunnes valtaosa niistä pantiin romuksi. Pääosa kylmän ja pimeän Suomen hiilivoimaloista tuotti sähkön lisäksi kaukolämpöä, toisin kuin esimerkiksi Saksan hiilivoimalat, jotka yleensä tuottavat pelkkää sähköä. Hyötysuhde Keski-Euroopan hiilivoimaloissa on huono, mutta silti Saksa edelleen korvaa ydinvoimaa hiilellä (ympäristöpolitiikan epäoikeudenmukaisuuksista ja epätasapainosta täällä ja täällä).

Suomi myös joutui maksamaan pahiten saastuttavien Puolan, Romanian ja Unkarin päästöistä, jotta kyseiset maat saatiin liittymään Pariisin ilmastosopimukseen ja vaikka kyseisten maiden hiilivoimalat tuottavat yksikköä kohti kolminkertaiset päästöt Suomen purettuihin hiilivoimaloihin verrattuina.

Vihreän siirtymän edistämisestä ei ole Suomelle hyötyä, kun utopistiset viherhankkeet vetäytyvät yksi toisensa jälkeen. Vihreän energian perässä maahamme tulossa olevat datakeskukset puolestaan uhkaavat syödä kohtuuhintaisen sähkön pois.

Ilmastotoimien keskittäminen länsimaihin on ylipäätään järjetöntä, koska hiilen käytön tehokkuus on länsimaissa kehitysmaita parempi. Länsimaissa ilmastoruuvin kiristäminen johtaa laskevan rajahyödyn lain toteutumiseen. Ympäristönormien pingottaminen tulee askel askeleelta aina vain kalliimmaksi. Sen sijaan kannattavinta olisi pakottaa kehitysmaat tekemään ilmastotoimensa itse, sillä noissa maissa teolliset investoinnit vähäpäästöisiin tuotannon tapoihin olisivat halvempia.

Länsimaiden syyllistämiseksi ja painostamiseksi näytetään jääkiekkomailan lapaa.

Vertailun vuoksi laitan tähän näkyville Helsingin yliopiston observatoriorakennuksen seinästä ottamani valokuvan, joka esittää maapallon lämpökäyrää pitemmältä ajalta. Planeettamme historiaan on mahtunut huomattavasti lämpimämpiä ja kylmempiä jaksoja, jotka perustuvat luonnon omiin ilmiöihin ja joihin ihmisellä ei ole ollut vaikutusta.

Helsingin yliopiston graafi maapallon lämpötilamuutoksista. Lainattu TekijänoikL 14 §:n puitteissa.

Nykyisinkin ihmisen vaikutus planeettamme ilmakehään on melko mitätöntä verrattuna esimerkiksi tulivuorten purkauksiin ja auringon säteilyn muutoksiin.

Helsingin yliopiston seinällä oleva lämpökäyrä sahaa maan kiertoradan muutosten tahdissa.

Kannattaa myös perehtyä Massaschusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lidzenin tutkimuksiin, joilla hän on mitannut muun muassa sen lämmön määrää, jonka ilmakehä päästää lävitseen avaruuteen (aiheesta täällä). Luonto sinänsä on arvaamaton ja näyttää sopeutuvan myös ihmisen tekemiin muutoksiin.

Filosofian näkökulmasta ei ole mitään absoluuttista luonnontilaa, jota pitäisi suojella tai tavoitella, vaan myös ihmisen tekemät muutokset kuuluvat luontoon sikäli kuin ihminen on luonnonolento ja kuuluu luontoon.

Ihmisen vaikutuksista merkittävin on väestöräjähdys, jonka kehitysmaat ovat aiheuttaneet. Ihmisiä on kerta kaikkiaan liikaa, ja kehitysmaiden tukeminen vain pahentaa tilannetta mahdollistamalla väestönkasvun alueilla, jotka ovat väestönkasvultaan mustimpia ja taloudelliselta tilanteeltaan synkimpiä.

Esimerkiksi Afrikassa asuu tällä hetkellä noin 1,4 miljardia ihmistä, ja määrän on ennustettu kasvavan vuoteen 2060 mennessä 2,9 miljardiin ja vuoteen 2100 mennessä 4,3 miljardiin. Tämä on kestävän kehityksen kannalta vastuutonta ja täysin kestämätöntä.

Sir David Attenborough on oikeassa väitteessään, että ilman kehitysapua luonto hoitaisi ongelman, ja kehitysmaiden olisi itse pakotettava syntyvyytensä laskuun.

Ilmastotoimiin ei pidä sijoittaa enää yhtään länsimaista rahaa, ja ehtona kaikelle kehitysavulle pitäisi kehitysmaita vaatia sitoutumaan väestönsä vähentämiseen. 

---

Päivitys 23.11.2025: Medioiden ja kokoomuslaisen ympäristöministeri Sari Multalan mukaan Brasilian ilmastokokous päättyi vaisuin tuloksin, koska fossiilisten polttoaineiden käytön lopettamisesta ei päästy sopuun ja ”anti” oli ”riittämätön”. Oli onnekasta, että näin kävi tai tehtiin, koska kehitysmaat eivät ole osoittaneet aikeita fossiilisesta energiasta irtautumiseen eikä hiilivetyhin perustuvalle energiantuotannolle ole kattavaa ja korvaavaa vaihtoehtoa myöskään länsimaissa. Tulos oli siis tosiasioita tunnustava.

 

Aiheista aiemmin

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Ilmastokokous konkurssilinjalla 

Ilmastonmuutos vastatuulessa 

Miten ilmastosota voitetaan? 

Uuden tiedon luonteesta 

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Vihreät saavat meret kiehumaan

Viherdiktaattorit ilmastonsuojelumatkalla Intiassa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Ilmastokokouksista on tullut todellinen lypsykone kehitysmaille, jotka pystyvät vuodesta toiseen kiristämään Euroopan mailta avustuksia vedoten länsimaiden ”kolonialistiseen ja imperialistiseen historiaan”.

Länsimaiden käsivarsille heittäytyminen on moraalisesti kyseenalaista, sillä on väärin syyllistää nykyisiä ihmisiä menneiden sukupolvien toimista, jotka on tehty täysin erilaisissa oloissa ja toisenlaisten olosuhteiden vallitessa. Kyseessä on historian tulkintaan liittyvä anakronismin ja presentismin harha.

Kehitysmaiden pitäisi kiittää Euroopan maita länsimaisten vaikutteiden levittämisestä Afrikan, Amerikan ja Kauko-idän kehitysmaihin, joissa tiet, satamat ja koulut olisivat edelleen rakentamatta ilman eurooppalaisten apua.

Silti esimeriksi Yleisradio näki Egyptin ilmastokokouksen merkittävimpänä antina sen, että ”EU käänsi viime hetkellä kelkkansa ja tukeekin nyt kiisteltyä rahastoa, josta köyhille maille maksetaan ilmastokriisin aiheuttamia tuhoja”.

Vaikka Egyptissä ei nyt orjuutettu länsimaita uusilla suojeluvelvoittella, lisämaksujen länkiin länsimaita kyllä laitettiin. Ainoa mistä sovittiin, olivat rahalliset avustukset kehitysmaille. 

Länsimaalaisten veronmaksajien rahojen valutus Saharan hiekkaan siis jatkuu ilman minkäänlaista vastavuoroisuutta ja eurooppalaisten ihmisten syyllisyyttä.

Tukenaan toimittaja Hanna Eskosella olivat Sharm el-Sheikiin matkustaneet ympäristöministeri Maria Ohisalo (vihr.), ministeriön ilmastoyksikön johtaja Outi Honkatukia ja ilmastoasiantuntijana esiintyvä Emilia Runeberg kehitysyhteistyöjärjestö Fingosta, jota oman käsitykseni mukaan ei pitäisi olla olemassakaan saati rahoittaa valtion varoista.

Taustaoletuksena ilmastopoliittisessa rahan imuroinnissa on, että teolliset länsimaat ovat mukamas syypäitä Afrikan kuivuudesta johtuviin satojen menetyksiin. Tosiasiassa Euroopan unioni tuottaa vain 15 prosenttia maailman kasvihuonepäästöstä, kun taas kehitysmaat tuottavat niistä jo yli puolet.

Hyvää tämänkertaisessa kokouksessa oli vain se, ettei kehitysmaille annettu uusia päästömyönnytyksiä. Kiinalle jo Pariisissa annettu oikeus jatkaa ja lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti ilmeisesti on katsottu riittäväksi.

Juuri tuon myönnytyksen Kiina käyttää täydesti hyväkseen avaamalla uuden hiilivoimalan joka kolmas viikko samalla, kun Suomessa toimivia ja maailman ympäristöystävällisimmiksi todettuja hiilivoimaloita Vihreät pakottavat sulkemaan.

Vihreille kiilusilmille mikään ei ole kuitenkaan tarpeeksi, minkä saimme lukea Sharm el-Sheikiin matkustaneen Ylen toimittajan jutusta ”Egyptin ilmastokokous päättyi mahalaskuun – vain yksi toivonpilkahdus kuultiin, ja sekin peittyi lentokoneiden pauhuun”.

”Toivonpilkahduksessa” ei ollut kyse siitä, että Greta Thunberg oli jättänyt sinne menemättä, vaan siitä, että Brasilia oli luvannut aloittaa sademetsien suojelun uudestaan.

Egyptin Mövenpick-hotellit eivät ilmeisesti kelvanneet Thunbergille, mutta hän muisti saapua saarnaamaan Davosin talousfoorumiin Sveitsiin, jonne myös Suomesta lensi laaja saattue kärjessään pääministeri Sanna Marin (sd.), ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.), kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari (sd.) sekä liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka (sd.).

Suomen panos hiilidioksidipäästöjen lisäämiseen jäi taaskin vähäiseksi, sillä kansainvälinen eliitti on suihkaissut Davosiin noin 1500 yksityiskoneella, joista lähimmät vain 21 kilometrin päästä.

Olen aina itse ihmetellyt vihervasemmistolaisten poliitikkojen, samppanjasosialistien, kaviaarikommunistien ja muiden iskurityöläisten mieltymystä ulkomaanmatkailuun ja heidän kykyään sulkea silmänsä omilta hiilijalanjäljiltään (joita ei tietenkään näy, kun lentää kymmenen kilometriä maanpinnan yläpuolella).

Vihreiden kansanedustajan Outi Alanko-Kahiluodon tavasta ”jättää autonsa kotiin ja matkustaa perheensä kanssa Japaniin”, tuli aikoinaan nettimeemi.

Milloin vihreät jättävät lentokoneensa kotiin ja valitsevat raideliikenteen?

Greta Thunbergin on media jo kalvanut loppuun, sillä hän alkaa olla liian aikuinen idoliksi ja harhaanjohtamisen välineeksi. Niinpä media on julistanut hänet parrasvaloista kadonneeksi. Aiheesta kirjoitti myös Suomen Uutiset, ja itse puhuin aiheesta täällä.

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Vihervasemmistolainen hallitus on asettanut Suomen tavoitteeksi hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä. Muiden maiden edelle kiirehtiminen on perin juurin virheellistä ja yhdenvertaisuutta rikkovaa politiikkaa, sillä EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050.

Maamme energiatehokkuus on eurooppalaisittain vertaillen hyvä, joten meillä ei ole mitään syytä tehdä ilmaston hyväksi nykyistä enempää ennen kuin muut maat laittavat omat tonttinsa kuntoon.

Normiruuvien kiristely Suomessa johtaa hiilivuotoon ja teollisuuden sekä työpaikkojen pakenemiseen Kiinaan, joka sai Pariisin ilmastosopimuksessa oikeuden lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa käyttää häikäilemättä hyväkseen, vaikka ilmastonsuojelun piti olla yhteinen asia.

Suomessa taas ovat Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat. Niiden alas ajaminen on vihersiirtymäksi sanotun energiavallankumouksen virhe numero yksi.

Nyt kun hiilivetyjen tuonti Venäjältä vaikeutuu Ukrainan sodan vuoksi, on esitetty vaatimuksia vihersiirtymän nopeuttamiseksi.

Sanna Marinin (sd.) kannanotto, että ”vihreä siirtymä pitää tehdä koko Euroopassa nyt ennätyksellisen nopeasti”, varmentaa vihersiirtymään liittyvän kaksoisvirheen.

Looginen totuus on, että hiilivetyjen saannin vaikeutuminen ei osoita ensisijaisesti niiden korvaamisen tärkeyttä vaan niiden itsensä tarpeellisuutta.

Suomessa tarvitaan jatkossakin öljyä, maakaasua ja kivihiiltä. Niitä pitää voida myös käyttää, ja niiden hinta pitää saada nykyistä alemmaksi.

Energiaomavaraisuuteen emme pysty, vaikka myös omavaraisuutta pitää lisätä vapauttamalla kotimaisen turpeen ja hakkeen käyttöä.

Keskeinen ongelma ei ole, miten korvata hiileen perustuvat energialähteet, vaan se, miten saada Euroopan maiden suhde Venäjään poliittisesti normalisoiduksi ja tuonti kuntoon.

Talouspakotteita todennäköisesti jatketaan, vaikka sotatoimet loppuisivat ja Ukrainaan saataisiin rauha. Pakotteet jatkunevat niin kauan kuin Venäjän nykyinen hallinto istuu vallassa. Ongelman ainoa ratkaisu on vallankumous Venäjällä.

Vihersiirtymän paniikinomaisesta toimeenpanosta seuraisi niin huikea lasku, että se tuhoaisi Euroopan oman talouden, ja EU ajaisi itsensä umpikujaan.

Siitä tulisi äärimmäisen kallista säästämistä, joka raunioittaisi eurooppalaisten ihmisten elämän. Siksi vihersiirtymän kiirehtiminen on nykyisessä tilanteessa täysin väärä reaktio.

Mikäli jokin Italian kokoinen julkinen talous tämän tuloksena kaatuu, ei euroalueesta ole jäljellä kuin savuavat rauniot, ja pahimmillaan Venäjä voittaa myös kauppa- ja energiasodan.

Hienon saksalaisen matkasaarnaajan Ursula von der Leyenin ”sielua ja spirittiä” värisyttävät statementit, joilla julistaudutaan eroon Venäjän öljystä, hiilestä ja kaasusta, vaikuttaisivat naurettavilta, elleivät ne olisi lapsellisuudessaan pelottavia. Sitä ne ovat varsinkin Saksassa, joka yrittää lunastaa läpikotaisen tyhmää ydinvoimasta luopumispäätöstään korvaamalla ydinvoimaa hiilellä.

Laskua EU:n ilmastopuheilla on ennestään jo 1000 miljardin verran.

Hiilivetyjä pitää jatkossakin käyttää, ja niitä pitää tuoda Venäjän ohella Eurooppaan muualta.

Koronakriisin, pakolaiskriisin, julkisen talouden rahoituskriisin ja sodanuhan aiheuttaman turvallisuuskriisin jatkoksi ei tarvita enää koko talouden perustan kyseenalaistavaa energiakriisiä, jota ihmisten kukkarot eivät kestä.

Jos hallitus pitää sairaalloisen pakkomielteenomaisesti kiinni ilmastopoliittisesta vihreästä siirtymästä, on ”hyvinvoiva” osa suomalaisista sen tuloksena toimeentulotuessa ja jotakin omistava toimeentulotukioikeudeton osa leipäjonoissa.

Mikäli elinkeinoministeri Mika Lintilän (kesk.) ennuste toteutuu ja ruokakassin hinta kaksinkertaistuu, se jakaa kansalaisia entistä pahemmin kahtia ja murentaa myös EU:n yksimielisyyttä, josta EU-liiderit olivat Ukrainan kriisin alkaessa tavattoman ylpeitä.

Vika ei ole kansalaisten, sillä maataloustuottajat eivät nykyisinkään saa maitotölkistä montaa senttiä, vaan vähittäiskauppa vetää välistä suurimman siivun. Kuluttajat maksavat rahan- ja rehunvihreässä siirtymässä kaiken, mutta kaupan porras ei liikevoitoistaan tingi.

Kapina alkaa todennäköisesti pikemmin länsimaissa kuin kurjuuteen tottuneella Venäjällä. 

Ei ainakaan minulla ole varaa eikä halua maksaa murkinoistani kaksinkertaista hintaa vain siksi, että slaavikansat kalistelevat aseitaan Kaukasuksella. Niin on ollut aina. 

---

Päivitys 21.3.2022: Sen sijasta, että hallitus olisi huolissaan suomalaisten ihmisten elinkustannusten noususta, energian hinnan noususta, sotainflaatiosta ja ostovoiman katoamisesta, vihervasemmistolainen hallitus kaksinkertaistaa kehitysmaiden ilmastorahoituksensa ja syytää aina vuoteen 2026 asti yli 200 miljoonaa euroa vuodessa Kankkulan kaivoon.

Sanon tämän selvääkin selvemmin: olen jo aiemmin määritellyt poliittiseksi päävihollisekseni Vihreät ja haluan, ettei Vihreitä koskaan enää päästetä Suomen hallitukseen eikä niiden pöytien ympärille, jossa tehdään taloutta ja tulevaisuutta koskevia ratkaisuja. 

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät

EU on puuttumassa metsäteollisuuden rahoitusehtoihin niin sanotulla taksonomia-asetuksella, joka jakautuu ympäristö- ja ilmastokriteereihin. ”Kestävään rahoitukseen” sitoutuneet metsäyhtiöt saisivat investointeihinsa rahoitusta jatkossa kevyemmin kuin sitoutumattomat. 

”Kestävä rahoitus” on kelluva merkitsijä, eivätkä siitä koituvat hyödyt korvaa siihen uppoavia kuluja. ”Kestäväksi” luettaisiin esimerkiksi tuulivoima mutta ei teollisuudelle tärkeää ydinvoimaa, vaikka myös sen hiilidioksidipäästöt ovat nollan luokkaa.

Koska metsäteollisuus on Suomen avaintoimiala, suurten oppositiopuolueiden Perussuomalaisten ja Kokoomuksen lisäksi hallituspuolueet SDP, Keskusta ja RKP ovat ymmärtäneet vastustaa uutta asetusta, toisin kuin Vihreät ja Vasemmistoliitto.

Vastustus jää joka tapauksessa vertauskuvalliseksi, koska Suomen lisäksi asetusta vastaan aikoo äänestää vain Ruotsi.

On selvää, että teollisuudelle suunnatut sääntelytoimet kiertyvät viime kädessä laskuiksi tai menetyksiksi Suomen yksityisille metsänomistajille.

Yksi kaikkein röyhkeimmistä Vihreiden kannattamista vaatimuksista metsänomistajille on velvoite, että 20 prosenttia metsistä pitäisi jättää koskematta (myöhemmin tuo vaade nostettiin 30 prosenttiin). Metsien omistajat eivät siis saisi tehdä varallisuudellaan, mitä hyväksi katsovat. Se on aitoa eurokommunismia, jonka toimeenpanijana on Euroopan unioni.

Omistusoikeuden tulee olla koskematon, loukkaamaton ja pyhä riippumatta siitä, onko metsä omistajalleen organismi, kirkko vai pankki.

Jos omaisuutensa käytöstä ei saa omistaja itse vapaasti päättää, se lakkaa olemasta omaisuutta, ja EU-sosialismilla astutaan Suomen perustuslaillisen omaisuudensuojan yli.

Tämä kaiken sen lisäksi, että metsäomistaja pakotetaan maksamaan kerran sadassa vuodessa realisoituvista puunmyyntituloistaan pääomatuloveroa vähintään kolmekymmentä prosenttia myynnin arvosta.

Toisin sanoen valtio sosialisoi ja pakko-ottaa kiinteää varallisuutta ”tuottona” ja siirtää tulot maahanmuuttajien ruokintaan, sossuämmien palkkoihin, pultsareille, ympäristöahdistuksella invalidisoidun nuorison kuntoutukseen, huumevieroitukseen, kulttuurikoordinaattorien palkkaukseen, poliittisten valtiosihteerien elatukseen, tasa-arvolla tallomiseen yliopistoissa, ilmastoaneisiin, valiokuntamatkoihin ja loputtomiin EU-jäsenyydestä koituviin maksuihin, rahastoihin sekä muiden maiden tukiaisiin.

Sellaiseen roskaan Suomen metsät kaatuvat. Ja päälle päätteeksi EU anastaisi 20 prosenttia metsistä luonnon monimuotoisuuden suojeluun. Tämä ei mitenkään poikkea kansallispuistojen perustamisella harjoitetusta valtiososialismista, jonka synkin ilmaus oli maailman suurin kansallispuisto: Neuvostoliitto.

Vihreä eurokommunismi tuhoaa myös kansallisen metsäpolitiikan

20 prosentin metsiensuojeluvaatimuksen ohella toinen taksonomia-asetuksen rikos on siinä, että yli 13 hehtaarin metsätilojen tulisi tehdä ”ilmastohyötyanalyysi” ja raportoida metsänkäyttötapoja 30 vuoden ajalta. Valvontaan tarvittaisiin kallis metsäsuunnitelma, joka lisää metsien hoitokuluja.

Kyse ei ole vain omaisuudensuojasta vaan Suomen kyvystä itse päättää metsäpolitiikastaan. 

On syytä muistaa, että itsemääräämisoikeutensa turvatakseen ja kansallisia öljyvarojaan suojellakseen Norja jättäytyi aikoinaan Euroopan unionin ulkopuolelle. Suomen pitäisi nyt tehdä samoin ottaakseen omiin käsiinsä maatalous- ja metsäpolitiikan sekä maahanmuutto-, energia- ja ympäristöpolitiikan. Optimaalisin tilanne olisi sellainen, jossa kuuluisimme Natoon mutta emme Euroopan unioniin.

En näe Suomella olevan pitkällä enkä lyhyellä tähtäimellä mitään muuta järkevää vaihtoehtoa kuin kertakaikkisen eron sekä Euroopan rahaunionista että Euroopan unionista, sillä muutoin painostus, kiristys ja aikaa sekä vaivoja kysyvä piinaaminen Brysselin suunnalta jatkuu, jatkuu ja jatkuu. 

Irtautumisen tarpeellisuutta korostaa Saksan uuden sosialistihallituksen (SPD, Vihreät ja Liberaalit) ohjelmaan kirjattu pyrkimys syventää tulonsiirtounionia muuttamalla EU liittovaltioksi.

Jäsenyys euroalueessa on syönyt Suomen metsäteollisuuden kilpailukykyä aikana, jolloin euron kurssi on ollut korkea verrattuna Ison-Britannian puntaan, Yhdysvaltain dollariin, Kiinan yuanin, Ruotsin kruunuun ja muiden euron ulkopuolisten maiden valuuttoihin.

Ulkopuolisuus on tarjonnut Ruotsille tilaisuuden myydä puunjalostustuotteita euroalueen ulkopuolelle muutamaa prosenttia Suomea edullisemmin, mikä on johtanut siihen, että teollisuutta on siirtynyt Suomesta Ruotsiin.

Tulos on, että Ruotsin puunjalostusteollisuuden vienti on tonneissa mitattuna nykyisin kaksinkertainen Suomen vientiin verrattuna. Niin ei ole ollut aina.

Euroalueen jäsenyyden vaikutuksia Suomen puunjalostusteollisuuden kriisille ei ole tunnustettu julkisesti, koska Suomea on yritetty pitää eurossa. Vaikeuksia on selitelty teollisuuden paradigmanvaihdoksella ja kysynnän vaihtumisella paperista pakkauskartonkiin.

Teollisuutemme ja metsätaloutemme eivät kaipaa eivätkä siedä enää yhtään lisävaatimuksia. Emme tarvitse minkäänlaista ympäristöpoliittista ”vastuulla” syyllistämistä, joka on vain koodisana talouden viherkommunistiselle tuhoamiselle ja ilmastokurjistamiselle sekä eräänlainen imagobuustin ja kuplivan tunnepuheen muoto.

Vihreät pitäisi laittaa itse maksamaan metsien omistajille aiheuttamansa kulut

Metsien suojelutoimia vaatineet Vihreät eivät ole tehneet mitään konkreettisia ympäristötekoja Suomen metsien hyväksi.

Lähes kaikki Suomen metsien hyväksi tehdyt ympäristön parannustoimet ovat metsien omistajien tekemiä.

Emmekä ole tehneet niin suinkaan Vihreiden aikaansaamien pakotteiden vuoksi vaan niistä huolimatta, puhtaasti taloudellisista syistä, jos se on ollut metsätaloudellisesti kannattavaa ja järkevää.

Vaatimuksillaan Vihreät kohtelevat toisten omistamia metsiä, kuin ne olisivat heidän omaisuuttaan. Vaatimukset todennäköisesti loppuisivat, mikäli vihreiden täytyisi itse maksaa metsän omistajille aiheuttamansa kulut.

Jos metsän omistaminen ja hoitaminen lakkaa olemasta taloudellisesti kannattavaa, menee pohja myös metsien suojelulta.

Mutta tätähän eivät pilvenpolton punasilmäistämät vihreät ja kaupunkilaisnuorten luontoharrastuksesta syntyneet slummien voodoo-miehet ymmärrä. He ovat käyneet metsissä vain kahlimassa itsensä kaivinkoneisiin.

Olen jo aiemmin nimennyt poliittiseksi päävihollisekseni Vihreät, sillä heidän kanssaan olen eri mieltä lähes kaikesta. Heidän tähtäimessään on joko tarkoituksellisesti tai omaa tyhmyyttään hyvinvointivaltiomme, taloutemme ja kansakuntamme tuho. Sama tarkoitusperä on perinteisesti myös Vasemmistoliiton päämääränä.

Ehdotan hallitukselle, että se vastustaisi kaikin keinoin sekä taksonomia-asetusta että Euroopan ilmastopoliittista sosiaalirahastoa, jonka kulut Suomelle olisivat jälleen kauheat ja josta kirjoitin täällä.

Oppositiopuolueiden pitäisi tehdä aloite, jonka mukaan vihreät laitettaisiin vaatimustensa vastikkeeksi tekemään valvottuja metsänhoitotoimia yksityisissä talousmetsissä.

Hallituksessa olevan Kepun tulisi esittää, että suomalaisia metsänomistajia tuettaisiin tulonsiirroilla Euroopan unionin jäsenmaista ja että Suomi luopuisi metsävarallisuuden ja maatilatalouden perintöverosta kokonaan sekä alentaisi metsän myynnistä kannettavan pääomatuloveron viiteen prosenttiin.

Perusteena on, että kaikki metsistä saatavissa olevat tuotot valuvat nykyisin pelkkiin veroihin ja veronkaltaisiin maksuihin. Mitään vastiketta ei valtiolta verojen vastineiksi heru, lukuunottamatta vähäpätöistä ja osittaista Kemera-tukea, jota voi saada metsälain vaatimien uudistamisvelvoitteiden kuluihin.

---

Päivitys 9.12.2021: Taksonomia-asetusta vastaan äänesti lopulta 13 maata, mutta tulos oli tappiollinen. Näin Suomen metsät sosialisoitiin EU:n ympäristöpolitiikalla ja perustuslaillista omaisuudensuojaa rikkoen. Ohessa Metsäteollisuuden kannanotto, joka liiton kokoomuslaisesta EU-liberalismista johtuen on löysä kuin lehmän muna.

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

– Aargh, en pääse töihin, kotiin enkä harrastuksiin, koska Elokapina.

Tuttua?

Muuan kadunmiehenä asioita sivusta seuraava yliopistotutkija selitti Elokapina-liikkeen anarkistista aktivismia pois laittamalla ilmiöt omaan puntariinsa: vastakkain ovat kansalaisten mukavuustekijät ja ilmaston suojeluun liittyvä superarvo.

Tässä muka mietitään, kumpi on suurempi häiriö, liikennesolmu vai ilmastokriisi.

Vertailu pätisi vain, jos Elokapinan toimet puhdistaisivat ilmaa, mutta tosiasiassa ne pakottavat liikenteen etsimään pitempiä reittejä ja tuottamaan enemmän päästöjä. Ja opintonsa pilanneiden pöksyt tulevat likaisiksi heidän istuessaan kaduilla.

Elokapinan tekemiset vaikuttavat vain lähiympäristön tilaan: sekasortoa ja epäviihtyvyyttä luomalla. Asetelma ei siis ole vertailukelpoinen.

Elokapina on tyypillinen esimerkki rähjäisestä rabulismista, jossa asia hukkuu mielenosoittajien omaan huutamiseen.

Nyrkinpuinnin avuksi tulee valtavirtamedia. Suomen Kuvalehti iloitsi vähän aikaa sitten, että miljonääri-omistaja Ilkka Herlinin mielestä ”Elokapina on täyttä asiaa”. Ilta-Sanomien ja Taloussanomien aina valppaat aktivistit suurensivat kannanoton pian sivuilleen viestittäen, että ”Hei, toi kapitalistikin on meidän puolella!”

On varmaan jäänyt mopoikäisenä jotain hampaan koloon, kun täytyy nyt vanhempana hakea vallankumousromantiikkaa nuhjuisesta maailmanparannustoiminnasta.

Arvoitus on, mitä vastaan elokapinalliset oikeastaan kapinoivat, sillä Suomessahan on vihervasemmistolainen sosialistihallitus, joka tekee kaikkensa kiristääkseen ympäristönormeja ja maksattaakseen laskut kunnon kansalaisilla.

Moinen kapinallisuus on yhtä hupsua kuin vuoden 1968 kuohunta, jolloin ylioppilaat ”valtasivat” oman talonsa.

 

Mitä vihreä liike on saanut aikaan?

Suomi on taloudellisesti kuilun partaalla siksi, että ilmastopoliittista normiruuvia on kiristetty katkeamispisteeseen, ja energian hinta nousee.

Tosiasiassa energian hinnannousu ei johdu vain ”kuivasta kesästä” tai Norjan purojen uupumisesta, vaan jatkuvasta energiateollisuuden alasajosta ja päästökaupasta Euroopassa. Päästöoikeuksien kautta myös meidät suomalaiset pakotetaan maksamaan Saksan ydinvoimaloiden sulkemisesta.

Vaje puolestaan korvataan Saksassa nerokkaasti: hiilivoimalla! Siis maassa, jossa ydinvoiman tuottaminen olisi täysin turvallista ja tuulivoimaloille ei ole enää tilaa.

Tärkein syy sähkön hinnan nousuun Suomessa on paneurooppalainen sähkökauppajärjestelmä, johon Suomi kytkeytyi vuonna 2014. Pohjolan sähköpörssin Nord Poolin ja läntisen Keski-Euroopan sähkömarkkinoita yhdistää nyt yhteinen laskentajärjestelmä Euphfemia, jossa pohjoisnorjalainen sähköntuottaja voi käydä kauppaa vaikkapa kreikkalaisen ostajan kanssa.

Sähköpörssien välinen kilpailu alkoi viime vuonna, yhteiset sähkömarkkinat peittävät käytännössä koko Euroopan, ja yhteinen markkina kattaa pitkälti yli 90 % eurooppalaisesta sähkönkulutuksesta.

Sen hulluus ja järjettömyys vallitsee siinä, että sähkönsiirron verkkokapasiteetti on täysin riittämätön, mikä nostaa hintaa. Hintaa nostaa myös Suomen joutuminen samaan veneeseen Saksan kanssa, jonka vihreä energiapolitiikka on johtanut sekä sähkön hinnan että hiilidioksidipäästöjen nousuun.

Sähkön hinnan pöyristyttävä nousu Suomessa johtuu siis Euroopan unionista ja sen liittovaltiopolitiikan hedelmästä: yleiseurooppalaisesta sähköjärjestelmästä ja markkina-alueesta, mikä puoltaisi eroamista koko EU:sta.

Energian hintaa nostaa ja sähköpulaa lisää tietysti myös hiilivoimaloiden lopettaminen Suomessa ja erityisesti Helsingissä, jossa kaukolämpö ongitaan jatkossa merivedestä (aiheesta täällä). 

Erilaisilla energiaveroilla ja polttoaineiden hinnankorotuksilla on lähetetty kaiken tavaran hinta ja inflaatioprosentti nousuun, sillä energiantuotanto on alkutuotantoa, joka heijastuu jokaiseen hintalappuun. 

Energiantuotannon täytyisi tuottaa vähintään itsensä, jotta se olisi kannattavaa ja siitä olisi perustaksi kaikelle muulle tuotantoelämälle. Tuulivoiman kohdalla näin ei ole, vaan valtio tukee sitä veronmaksajien miljoonilla tuulivoiman syöttötariffijärjestelmän kautta, ja voiton asiassa keräävät pankkiiriliikkeiden tuulivoimarahastot. Tilanne on samanlainen kuin DDR:ssä, jossa hevosille syötettiin leipää, koska se oli rehuviljaa halvempaa.

”Vihreä siirtymä” on sotaan verrattava uhka Suomen taloudelle ja huoltovarmuudelle. Taulukkolähde: YLE.

Ja kaikki tämä vain vihervasemmistolaisen omahyväisyyden, moraalisen poseeraamisen ja hyvesignaloinnin varmistamiseksi, jotta ”muita paremmat ihmiset” voisivat piehtaroida narsismissaan ja kustantaa ilmastopoliittisen kunnianhimonsa kulut veronmaksajien aarrearkusta.

 

Vihreä epä-älymystö tuhoaa ilmastoa ja ympäristöä

Ilmastoa täytyy tietenkin suojella, mutta vihervasemmistolla on väärät menetelmät. Todellisia ilmastotekoja tekevät ne, jotka vaativat kehitysmaita laittamaan omat asiansa kuntoon, jotta hiilivuoto ja teollisuuden pako paljon päästäviin maihin voitaisiin estää.

Ilmaa parantavat ne, jotka sanoutuvat irti Pariisin ilmastosopimuksesta ja vaativat uutta tasapuolisempaa sopimusta, sillä Pariisin sopimuksessa suursaastuttaja Kiinalle annettiin lupa jatkaa ja lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti.

Vaikuttavia ilmastotekoja saavat aikaan kaikki, jotka vaativat kehitysmaiden päästöjen rajoittamista, väestönkasvun hillitsemistä ja ilmastopoliittisen vapaamatkustuksen lopettamista. Esimerkiksi Pakistanin ja Intian tapaisissa maissa ei tunneta juuri minkäänlaisia rajoituksia, ja yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä tuleekin kolmannesta maailmasta – EU:sta enää vain noin 15 prosenttia.

Suomen päästöt olivat vuonna 2020 vain noin 0,13 prosenttia globaaleista päästöistä, joten maailmaa ei pelasteta sillä, että suomalaiset lopettaisivat hengittämisenkin.

Vaikka henkeä kohti laskettu hiilijalanjälki olikin suomalaisilla 40 prosenttia korkeampi kuin globaali keskiarvo, Suomessa tuotettiin runsaasti vientihyödykkeitä, joiden kulutus tapahtuu muualla kuin Suomessa.

Siksi päästöjen vertailu asukasta kohti ei anna oikeudenmukaista kuvaa ilmastopolitiikan moraalisuudesta, ja parempi olisikin laskea päästöt tuotettuja hyödykeyksiköitä kohti. Sitä paitsi Suomi on pimeä ja kylmä maa, joten suorat vertailut maailman muihin maihin ovat epäoikeudenmukaisia.

Oikeita ilmastopolitiikan pioneereja ovat ne, jotka puurtavat teknisissä laboratorioissa ilmastotehokkaamman teollisuuden ja keksintöjen innovoimiseksi ja tuotantoon saattamiseksi Suomessa.

Se on todellista älykkyyttä ja älymystön asenteiden mukaista. 

Siksi olisi perustettava Elokapinalle vastakkainen liike nimeltä Kuolemakapina, jolla vastustetaan älyllisen kulttuurin kuolemaa ja huuhtoutumista rähinöivän massakulttuurin mereen.

Kiilusilmät eivät tietenkään ymmärrä realismia eivätkä relativismia vaan pelkästään omaa fundamentalismiaan.

Siksi myös Vihreä Liitto voi puristella elokapinallisista täyden hyödyn. Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) on varonut ilmaisemasta kielteistä kantaa kadulla istujiin ja mennyt kuin hiiri koloonsa huomauttaen vain muotoseikoista, kuten lain rikkomuksista.

Jälleen ääni valheesta värisee – kaksinaismoralismin merkiksi. Vaikuttaa, kuin sisäministeriöstä olisi käynyt käsky, että Elokapinan mielenilmaisuihin ei saa puuttua.

Tosiasiassa Elokapina on Vihreän Liiton käsikassara. Se on Vihreiden markkinointijärjestö, joka tekee likaisen työn poliittisen puolueen puolesta. Vihreä poliisiministeri antaa elokapinallisten mielihyvin jatkaa toimintaansa, sillä sen ajatellaan ropisevan ääninä Vihreiden laariin.

Vihreiden kannattajat toimivat myös Euroopan liittovaltiopolitiikan hyödyllisinä hölmöinä, jotka edistävät pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden tuhoa ja järjen rappiota. Sen seurauksena sähkö ja lämpö ovat katoamassa kaapeleista Suomessa.

Jokainen nuori on tietysti lähtökohtaisesti vihervasemmistolainen, ja vasta aikuinen ymmärtää, kuinka maailma toimii. Elokapina-ilmiö antaa näyttöä siitä, miten valtamedia panikoi nuoria ilmastoahdistuksen lietsonnallaan, ja nuoret ilmaisevat rituaalista aggressiota, kun vihreä Piru on livahtanut korvasta sisään.

---

Päivitys 11.10.2021: Olin taaskin harmikseni oikeassa. Maria Ohisalo tunnusti tänään ripittäneensä poliisivoimia vaatimuksella, että poliisin on viestittävä Elokapinan kanssa ”neutraalisti”, jotta vältyttäisiin ”mielikuvalta, että poliisi on valinnut puolensa”. Käsittääkseni poliisin tuleekin olla lain ja järjestyksen puolella. Ohisalo ilmeisesti haluaa välttää mielikuvan, että hän itse on epäsovun, rähinöinnin ja sekopäisyyden puolella.

Vihreät saavat meret kiehumaan

Kreikan kielen sanapari ”u topos” tarkoittaa suoraan käännettynä ’ei paikkaa’, siis eräänlaista paikatonta tilaa. Näin on muodostunut sana ”utopia”. 

Utopioiden kukoistuskautta oli uusi aika, jolloin utopiat siivittivät löytöretkiä ja pohjustivat tietä yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Käsite otettiin mielihyvin vastaan sosialistisessa ajattelussa, jossa havisivat paremman maailman haaveet.

Osa utopioista oli tilautopioita, joissa paratiisivaltio oli sijoitettu kaukaiselle horisontin takana olevalle onnen saarelle. Osa taas oli aikautopioita, joissa toiveiden yhteiskunta siinteli kaukaisessa tulevaisuudessa. Yhtä kaikki, niitä ei ollut olemassa, paitsi mielikuvituksessa.

Helsingin kaupunki on yhdistänyt sekä paikan että ajan utopiat laittamalla ne kellumaan edessään vellovalle merialueelle. Helsingin Sanomat valaisi asiaa niin, että kaupunki voisi rakennuttaa juuri päättyneen energiakilpailun pohjalta ”ikuisen kesän tekosaaria”, jotka ”mullistaisivat koko kaupungin lämmitysjärjestelmän”. Lehti kirjoitti eräästä palkitusta ideasta näin:

”Suunnitelmassa Helsingin edustalle rakennetaan kymmenen lieriömäistä, halkaisijaltaan 225-metristä kuumalla merivedellä täytettyä lämpövarastoa. Nämä toimivat suurena kausivarastona lämmölle, jota tuotetaan pääasiallisesti merivesilämpöpumpuilla. Samalla syntyy ryhmä tekosaaria, joista osa katetaan, jolloin niillä voi viettää vapaa-aikaa. Saarella voisi viettää esimerkiksi rantaelämää läpi vuoden.”

Tämä on kuin utopistisosialistien haaveista. – Mutta ei. Energiakilpailun takana on kaupungin vihreään energiapolitiikkaan nojaava vaatimus lopettaa kivihiilen polttaminen vuonna 2029.

Kahdeksan vuotta aikaa. – Ei tule onnistumaan. Kannattaa lukea myös jutun loppuun kertyneet epäilyt hankkeen realistisuudesta, samoin muualta saatavissa olevat arviot hankkeen epärealistisuudesta.

Painetta hankkeen epätoivoiseen toteuttamiseen lisää hallituksen aikomus käyttää Suomesta veroina kiskottuja sekä EU:n palauttelemia elpymisvaroja nimenomaan ilmastopanostuksiin – ei siis mihinkään sellaiseen, joihin talouselämä ja kansalaiset niitä tarvitsisivat.

Näistä koronavaroista myös Helsingin kaupunki kilpailee ja keksiskelee sen vuoksi sijoituskohteita rahoille, joiden alkuperä on tietenkin Suomessa, mahdollisesti turpeen hiljattain kaksinkertaistetussa verotuksessa.

Tilanne on kaupungille tukala paitsi taloudellisesti, myös teknisesti. Väistyvä pormestari Jan Vapaavuori (kok.) tuskailee ympäristöpoliittisten sitoumusten ja käytännöllisten realiteettien pakkoraossa: ”Kun puhumme vihreästä siirtymästä, ei Suomessa juuri ole isompaa kysymystä kuin pääkaupungin lämmitys”.

Tuo kysymys on suuri ja vaikea vain yhdestä syystä. Vihreiden vaatimuksesta Helsingin kaupunki on päättänyt luopua hiilivoimasta ja sulkee Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalat, joiden hyötysuhde on korkea ja jotka tuottavat yhteiskäyttövoimaloiden tapaan sekä sähköä että kaukolämpöä. Hiilen energia-arvot ovat korkeampia kuin hakkeen, joten myöskään voimaloiden muuntaminen haketta käyttäviksi ei kannattaisi.

Ympäristönsuojelun pitäisi olla yhteinen asia, joten hiilivoimaloita pitäisi sulkea Puolassa, Romaniassa ja Unkarissa, joiden voimalat tuottavat kolminkertaiset päästöt Suomen voimaloihin verrattuina. Suomi on pimeä ja kylmä maa, joten täkäläisten hiilivoimaloiden tulisi olla viimeisten suljettavien joukossa.

Nähdäkseni tämän ehdotuksen olisi pitänyt olla korkeimmalla palkintopallilla, kun kaupunki laakeroi tulevaisuuden visioita. Sen toteuttaminen ei olisi myöskään maksanut mitään.

Sen sijaan energiakilpailun kautta Helsingin kaupunki roiski jälleen rahaa kansainvälisille innovaatiotoimistoille, jotka laittoivat miljoona euroa taskuihinsa. Samaan tapaan kaupunki on selvityttänyt useilla miljoonilla euroilla Helsingin ja Tallinnan välisen merenalaisen rautatien rakentamisedellytyksiä.

Nekin rahat olisi kannattanut käyttää esimerkiksi homekoulujen korjaamiseen tai kriittisen journalismin ja mediatutkimuksen rahoittamiseen.

Sen sijaan Helsingin Sanomat julkaisi kelluvista kuumavesikuplista täysin kritiikittömän, reflektoimattoman ja asiantuntija-arvioita sisältämättömän jutun, jossa vihreää utopiaa markkinoitiin ympäristöpoliittisena välttämättömyytenä.

Kritiikittömyydellään ja pelkällä kilpailutulosten raportoinnillaan Helsingin Sanomat koetti väittää, että utopiat ovat tiedettä, fantasiat faktoja ja visiot toteuttamiskelpoisia. Sellainen journalismi muistuttaa 1960-luvun Valituista Paloista, joiden sivuilla Sahara muunnettiin kasvitarhaksi ydinvoiman avulla viimeistään vuoteen 2000 mennessä.

Tuohon ajankohtaan tultaessa ihmiskunnalla oli jo paljon muuta pohdittavaa murheenaan. Niin on myös Helsingin kaupungilla vuonna 2029. Yksi on, mistä saadaan lämpöä kylmiin kaupunginosiin, kun hiilivoimalat on romutettu vihreiden toimesta.

Merilämpöpumppujen, tekoaltaiden ja uusien lämpöjohtojen rakentelu vasta maksaa, joten aiheesta ei kannattaisi edes keskustella. Energiantuotanto on alkutuotantoa, jonka pitäisi tuottaa vähintään itsensä ja mieluiten huomattavasti enemmän voidakseen muodostaa pohjan kaikelle muulle tuotannolle. Muuten kaikki kallistuu huikeasti kulutusketjun loppupäässä.

Energian pitää siis olla halpaa, ja sitä pitää tuottaa suurissa yksiköissä, jotta kilohinta suhteessa investointipääomiin laskee. Sen sijaan vihreät nostavat jatkuvasti tuotantohintoja ja korottavat kuluttajahintoja myös polttoaine- ja ympäristöveroilla, mikä vaikeuttaa työssäkäyntiä, kuljetuksia ja kaupan sekä teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Mutta en minä onnen saaria periaatteellisesti vastusta. Myös minä lukisin mielelläni Platonia ja ajattelisin Atlantista tekopalmun alla varpaat vedessä. Vihreiden harjoittamalla politiikalla edessämme on kuitenkin huoneistolämpötilojen pudottaminen 14 asteeseen kotioloissa.

Kärsimysmystiikan noviisit ja hyvyyden abbedissa

Suomen maailmankuulu pääministeritar Sanna Marin taisteli menneellä viikolla globaalin ilmaston puolesta osallistuessaan EU:n budjettineuvotteluihin Berliinissä. Helsingin Sanomien toimittaja laati tapahtumasta seikkaperäisen mutta kritiikittömän jutun, jonka mukaan merkittäväksi aiheeksi keskusteluissa nousi hiilivoimaa Saksassa käyttävä Uniper-yhtiö. Yhtiön suurin omistaja on Suomen valtion enemmistöomistama Fortum.

Lehden mukaan saksalaiset ympäristöjärjestöt ovat hyökkäilleet jo aiemmin suomalaista Fortumia vastaan Uniperin rakentaessa Saksan Datterniin hiilivoimalaa. Nyt lehti kertoi Merkelin ripittäneen Suomea hiilivoiman käytöstä ja EU-jäsenmaksusta.


Ilmastopolitiikan pylväspyhimykset

Vihervasemmistolaisten maailmanparantajien ja huvitteluliberaalien porvarien hallitsemasta Euroopan politiikasta on tullut hullujen hienostelua. Poliitikot moraaliposeeraavat ilmastopolitiikasta, tyhjän päällä lentävän julkisen talouden ongelmista ja maahanmuuton kuluista muodostuvan triangelin melodraamassa.

Siloposkinen noviisi-Sanna signaloi nyt hyveellisyyttään hopeinen sädekehä päänsä päällä kimaltaen, vieressään hyvyyden abbedissa Angela Merkel, joka sisarellisesti rangaisten ohjaa ilmastomagian tieltä poikenneita takaisin kohti sielua kirkastavaa kärsimysmystiikan piikkikruunua, niin kuin karmeliittanunnat aikoinaan Ávilan Teresaa.

Moraalin messiaat eivät ilmeisesti tajua, millä tavoin Saksan energiakriisi, julkisen talouden rahoituskriisi ja maahanmuutto liittyvät toisiinsa. Eikä ihme, sillä Saksaa on johdettu CDU:n täynnä kuumaa ilmaa olevalla idealismilla, josta tosin on unohdettu pois hegeliläinen kansallisvaltioajattelu. Pohjimmiltaan tämä ei lainkaan poikkea SPD:n ja vihreiden ideologiasta.

Ilmastopoliittisissa synninpäästörahastoissa ja anekaupassa piehtaroivien sisäistetyt ristiriidat ovat levinneet vihreän fundamentalismin kautta järjestelmäpolitiikkaan ja lopulta valtionpolitiikan ylimmäksi sääntökirjaksi.

Forbes-lehti julkaisi viime vuonna artikkelin, jossa argumentoitiin, että vasemmisto pitää ydinvoimaa ongelmana, koska se ei edellytä yhteiskunnan radikaalia uudelleenjärjestelyä eikä tarjoa miljardikaupalla rahaa vasemmistolaisille eturyhmille. Ydinvoima siis ratkaisee yhteiskunnan energiaongelman ”liian helposti” eikä tarjoa aseita käteen vasemmistolaisille luokkateoreetikoille yhteiskunnallisen kurjuuden uusintamiseen.

Vasemmistolainen toimittaja Naomi Klein puolestaan julkaisi 2014 kirjan This Changes Everything – Capitalism vs. The Climate (Simon & Schuster), jossa hän ei peitellyt sosialistisia ja totalitaristisia motiiveijaan lainkaan. Hänen mukaansa ”todellisten ilmastoratkaisujen” pitääkin lisätä kansalaisiin ja elämäntapohin kohdistuvaa poliittista kontrollia.

Forbes-lehden mukaan ydinvoimalla olisi voitu ratkaista aineellisen köyhyyden ongelmat ja siten vetää matto alta sosialistiselta agendalta, luokkataistelulta ja vallankumouksen vaateilta. Tästä johtuu, että uusvasemmisto vihreät mukaan lukien pyrki leimaamaan ydinvoiman ongelmalliseksi ympäristölle.

Marxilaisen luokkataistelun sijasta vasemmisto löysi uuden vastakkainasettelun ihmisten ja ympäristön väliltä. Sitä toistamalla ja syventämällä vasemmisto keksi voivansa tehostaa kurjistumista ja pitää yllä luokkakaunaista kannatustaan. Syyllisenä pidettiin edelleen kapitalismia, sillä ydinvoima lavastettiin kapitalistiseksi paheeksi.

Seurauksena tästä Green New Dealin mukaisesta politiikasta on, että Saksan valtio on käyttänyt ydinvoiman alasajoon ja sen korvaamiseen muilla energiamuodoilla – myös hiilellä – tähän mennessä noin 580 miljardia euroa. Vuoteen 2019 mennessä sähkön hinta oli Forbes-lehden artikkelin mukaan noussut Saksassa jo 50 prosenttia, ja sähkön tuotannosta oli tehty kymmenen kertaa hiili-intensiivisempää kuin naapurimaassa Ranskassa.

Olisi väärin kuvata ympäristöjärjestöjä perinteiseen tapaan: politiikan ulkokehällä oleviksi vaihtoehdoiksi. Nämä ekoaktivistit toteuttavat eräänlaisia ”järjestettyjä mielenosoituksia”, jotka tukevat järjettömäksi muuttunutta valtionpolitiikkaa niin Suomessa kuin kaikkialla muuallakin.

Näyttöä tästä antaa Marinin Der Spiegelille antama haastattelu, jossa hän kertoi politiikkansa yhdeksi painopisteeksi juuri ilmastonmuutoksen hillitsemisen. Ympäristöfanaatikot ainoastaan kannustavat hänenlaisiaan ja tekevät samalla likaisen propagandatyön hallitusten puolesta. Reuhaajat osoittavat siten, että valtioiden politiikka on mennyt yhtä järjettömäksi kuin noiden rabulistijärjestöjen oma rikkalapiopolitikointi.

Vasemmisto on vihreiden kanssa entisillä kumouksellisilla linjoillaan. Luokkataistelun lavaste on nyt taistelu ilmaston puolesta, vaikka todellisuudessa vihervasemmisto kamppailee energiarationalismia vastaan.

Sanna Marin: ilmastopolitiikan Milla Magia

Mitä se järjettömyys sitten on?  – Minäpä kerron. Ensinnäkin (1) Saksa päätti Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden jälkeen luopua ydinvoimasta ja joutuu nyt korvaamaan energiavajettaan hiilivoimalla. Fortumin välillisesti omistaman Uniper-energiayhtiön halu rakentaa hiilivoimaa johtuu juuri tästä eikä suomalaisten ihmisten ratkaisuista ensinkään.

Niinpä saksalaisten on väärin mesota suomalaisia tai Suomen omia energiaratkaisuja vastaan. Tapaus on argumentti myös sen puolesta, että kotimaisten valtionyhtiöiden ja -rahastojen kannattaisi pitää pääomansa Suomessa eikä hakeutua ulkomaisten firmojen osakkaiksi. Seurauksena voi olla poliittisia kriisejä ja painostusta.

Toiseksi (2), ilmastoahdistuksen lietsominen ja paniikin kylväminen länsimaissa on moraalisesti väärin. Kehitysmaat, muiden muassa Kiina, saivat Pariisin ilmastosopimuksessa oikeuden lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti. Esimerkiksi Kiina aikoo käyttää tämän edun täydesti hyväkseen.

Niinpä Kiinassa on käytössä noin 2600 hiilivoimalaa ja rakenteilla peräti 1171 uutta. Kiina tuottaa maailman hiilidioksidipäästöistä 29 prosenttia, ja maa lisää päästöjään joka kuukausi Suomen kaikkien vuosipäästöjen verran. Kaiken kaikkiaan yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä tulee kehitysmaista. Suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, mikä kertoo, että väkeä on liikaa. Niinpä myös vastuu ekokatastrofista kuuluu aiheuttamisperiaatteen mukaan kehitysmaille itselleen.

Mitä tekee länsi? – Jatkaa kehitysavun ja ilmastotukien maksamista kehitysmaille, vaikka länsimaiden pitäisi lopettaa kaiken taloudellisen avun antaminen tai asettaa avustamisen ehdoksi, että jokainen apua saava maa laittaa väestönkasvunsa kuriin ja pysyy siinä.

Tämän sijasta länsimaat ovat sitoutuneet vähentämään omia päästöjään, ja Marin ilmoittaa kirkkain silmin Berliinissä poseeraten, että ”Suomi on tehnyt kansallisen päätöksensä luopua hiilivoimasta”.

Totuus asiassa on, että Suomessa ovat Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalat: tusinan verran yhteiskäyttövoimaloita, joissa tuotetaan sekä sähköä että kaukolämpöä ja joiden hyötysuhde on lähellä 90 prosenttia. Sen sijaan Saksan voimaloista suuri osa tuottaa pelkkää sähköä, ja Puolan, Unkarin ja Romanian hiilivoimaloista lähes jokainen aiheuttaa Suomen voimaloihin verrattuna noin kolminkertaiset päästöt energiantuotantoyksikköä kohti.

Näiden parametrien valossa hiiltä kannattaisi polttaa mieluummin Suomessa kuin noissa Keski-Euroopan voimaloissa, mikäli sitä jossakin EU:n alueella käytetään. Tätä vaatisi moraalinen järki.

Joten turhaan kannat orjantappurakruunua, oi suomalainen ilmastofanaatikko! Ja syyttä rankaiset suomalaista autoilijaa ruoskallasi, oi kärsimysmystiikan Milla Magia!

Ja what is more (3): talouden taikamaailma se vasta ihmeitä paljastaakin. Ilmastosopimusten hulluuksien vuoksi ympäristöpoliittisia investointeja tehdään nyt niissä maissa, joissa ne ovat kalleimpia, ympäristötehokkuus jo muutenkin korkea ja investointien tehokkuus alhainen.

Sen sijaan ympäristön parannustoimia ei tehdä siellä, missä ne tulisivat halvimmiksi, kuten kehitysmaissa, joissa ne myös olisivat eniten tarpeen ja parhaiten hyödyksi suhteessa sijoitettuun pääomaan.

Lisäksi Kiinan tapaisilla mailla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan, mutta saamillaan aneilla maa rakentaa itsestään talousimperiumia, joka harjoittaa uuskolonialismia Afrikan luonnonvaroja riistäen ja maita velkaannuttaen.

Koska Kiina lentää ilmastopolitiikan siivellä sen eräänlaisena vapaamatkustajana, maa on nyt yksi maailman pääomalähteistä, joille muiden muassa Yhdysvallat on tähtitieteellisesti velkaa. Tähän on ohjannut etenkin Pariisin ilmastosopimus, josta Donald Trumpin johtama governanssi älysi sanoutua omalla laskukoneen logiikallaan irti. Niin EU-maidenkin pitäisi tehdä, sillä päästökaupassa ja ilmastotuissa on kyse pelkistä Kiina-kaupan subventiomuodoista.

On muistettava, että myös rahtiliikenne Kaukoidästä on merkittävä hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja ja kuluttaa energiaa. Tosin maailman koko energiatalous ja ekosysteemi ovat perin relatiivisia asioita, ja luonnonilmiöillä on taipumus tasapainottua talousilmiöiden tavoin, sisäisten korjausliikkeiden kautta. Kukaan tuskin on laskenut, paljonko ilmastonmuutoksen tuotteeksi väitetty lämmin talvi on vähentänyt Suomen hiilidioksidipäästöjä ja siten hidastanut ilmastonmuutosta!


Uskonnonvapaus koskee myös ilmastopolitiikkaa

Edellä sanottu ei tarkoita, että olisin ilmastodenialisti tai että kiistäisin ihmisten toiminnan vaikutukset ilmakehään. On mahdotonta ajatella, ettei ihmisen toiminta vaikuttaisi ilmastoon mitenkään.

Mutta ne keinot, joilla päästöjen määrää on yritetty vähentää, ovat totaalisen vääriä. Totalitarismeihin palaan hetken kuluttua vielä uudestaan.

Edellä esittämääni kritiikkiin liittyvät ajatuskulut eivät ole kognitiivisesti kovin vaikeita ymmärtää, joten niiden pitäisi sopia myös vihervasemmistolaisille ympäristöfanaatikoille. Myös ”älymystönä” esiintyvien vihervasemmistolaisten jongleeraajien pitäisi pystyä nämä johtopäätökset ymmärtämään. Arvelenkin vastaanottamisen esteiden olevan lähinnä asenteellisia, jos viesti ei mene perille.

Ilmastofanatismista on tullut heille uskonto, hieman kommunistisen maailmanuskonnon kaltainen. Se toimii heille metafyysisenä kiinteänä pisteenä eksistentiaalisen Angstinsa torjumiseksi.

Yliyksilöllinen ja universalistinen ajatteluperinne on jäykistynyt osaksi heidän psyykensä rakenteita niin, että he ovat korvanneet kommunistisen materialismin toisella immanentilla, apokalyptisia visioita sekä ylirajaisia tuho- ja romahdusennusteita lupaavalla narratiivilla, jota aiemmin edusti heidän sosialistinen utopisminsa. Näin kävi myös silloin, kun venäläiset saivat uskonnonvapauden. Totalitarismi jatkuu.


EU:n talous liitää Aladdinin taikamatolla

Entä sitten syyt joiden vuoksi Berliinissä kokoustettiin? Euroopan unionissa on työn alla vuosien 2021–2027 budjetti.

Sekä Suomi että Saksa ovat jatkuvasti olleet EU-budjetin nettomaksajia, ja Saksa haluaisi tinkiä osuuttaan alaspäin. Syyksi sanotaan brexit.

Koska brexit myös vähentää menoja, sen ei pitäisi nostaa muiden jäsenmaiden maksuosuutta lainkaan, vaan budjettia voisi myös supistaa Ison-Britannian erosta johtuvassa suhteessa. On erikoista, mikäli menot yhden maan lähtiessä jäävät ennalleen ja muiden maiden rahoitettaviksi. Tilannetta selvittää vain se, että myös Iso-Britannia oli EU:n menojen nettomaksaja. Yhden nettomaksajan heitettyä pyyhkeen kehään on lisää nettomaksettavaa kertymässä entisille nettomaksajille.

Kun britit lopulta päättivät sanoa EU-vuokrasopimuksensa irti ja siirtyivät omilleen pyrkimyksenään tehdä Great Britanniasta great again, muut EU-maat yrittivät tehdä eroamisen mahdollisimman vaikeaksi ja taivuttelivat brittejä perumaan koko lähdön parlamenttivaaleissa, joissa konservatiivit kuitenkin saivat voiton. Erosopimukseen pääsyä vaikeuttamalla EU-byrokraatit koettivat tehdä Britanniasta varoittavan esimerkin muille, mutta eivät onnistuneet murtamaan brittien tahtotilaa. Tosiasiassa Iso-Britannia ratkaisi erolla monta asiaa edukseen, ja päätöksessä pysymisen viisaus kirkastuu ajan myötä.

Euroopan unionin epädemokraattisuutta osoittaa, että kansakunnat eivät voi itse päättää verovarojensa käytöstä, vaan osa niistä kierrätetään EU:n kautta, josta ne osoitetaan EU:n nimeämiin kohteisiin. Tämä näkyy pahiten tutkimustoiminnassa, kun EU jakaa varat omia poliittisia tavoitteitaan edistäviin tendenssitutkimuksiin sekä niiden kylkiäisinä seilaaviin ideologisiin demokratian kaventamishankkeisiin ja sananvapauden korventamisohjelmiin. Myös suomalaiset joutuvat anomaan rahansa takaisin valtavan byrokratian kautta kolikko kerrallaan kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Omasta mielestäni EU:n menoja pitäisi vähentää roimasti. Budjetti olisi leikattavissa helposti puoleen lopettamalla rahan kierrätys EU:n kautta ja karsimalla neuvostototalitarismia muistuttavaksi paisunut byrokratia. Sen kukoistavimpia kukkasia on brysseliläisessä pilvenpiirtäjässä majaansa pitävä EU:n Petostentorjuntavirasto, jonka palkintovirassa on kokoomuksen entinen, lyhytaikainen ja toimessaan epäonnistunut puheenjohtaja Ville Itälä. Se, että petosten torjuntaakin varten tarvitaan megalomaaninen virasto, osoittaa kuinka korruptoituneeksi, valheelliseksi, vieraantuneeksi ja kansanvallan vastaiseksi koko EU on mennyt, ja kontrollin päälle lisätään kontrollia.

Helsingin Sanomat myös kysyy (jälleen täysin epäkriittisessä jutussa), ”mitä sinä tekisit 1094 miljardilla” koettaen viedä järjestelmäpoliittisen ongelman henkilökohtaiselle tasolle, jossa kansalaiset voivat sitten henkeään haukkoen todeta kasassa olevan paljon rahaa ja ”olemmepa rikkaita”. Lehti asettaa ongelman ja kysymyksen täysin väärin.

Oikea kysymys on, millä oikeudella EU nettomaksattaa muiden valtioiden menoja toisilla jäsenvaltioillaan ja miksi koko konglomeraattia ylipäänsä tekohengitetään. Ja vastaus on: koko EU:n hallinto, parlamentti, virastot, komissio, EKP ja (EU:n rakenteisiin kuulumaton) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin pitäisi lakkauttaa ja tehdä unionista pelkkä EEC:n tapainen vapaakauppaliitto, jossa ei ole yhteistä valuuttaa eikä väestöjen ja työvoiman vapaata lompsimista maasta toiseen.

Erään maahanmuuttofanaatikon vuonna 2002 murhaama Pim Fortuyn katsoi omassa yhteiskunta-ajattelussaan, että EU on käyttökelpoinen viimeksi mainittuihin tehtäviin, mutta yhteistä parlamenttia, hallintoa, taloutta, ulkopolitiikkaa ja budjettia hän ei koskaan hyväksynyt.

Jo moraalifilosofian puhtainta sydänverta pulppuava Immanuel Kant kirjoitti teoksensa Ikuiseen rauhaan ensimmäisessä pääluvussa näin:

”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”

Näissä jylhän jykevissä sanoissa kansallisvaltioiden oikeutus ja valtiollinen itsemääräämisoikeus kytketään kansalaisten ihmisoikeuksiin. Kuinka häikäilemättömästi EU ja sen etuja ajavat poliitikot ovatkaan tuon periaatteen rikkoneet, kun valtiot on velkaannutettu pankeille? Sitten valtiot kärvistelevät tuossa energiapulan ja maahanmuuttokulujen kolmiossa, jonka kolmannen kulman muodostaa koko euroaluetta koetteleva julkisen talouden rahoituskriisi.

Tämän yhtälön krooniset valuviat voi korjata vain kunkin maan ero euroalueesta tai koko EU:n sisältäpäin tapahtuva romahdus jonkin Italian tai Espanjan kokoisen valtiontalouden luhistuessa kokoon korttitalon tavoin. Yksi mahdollisuus on hajoaminen Länsi-Roomaan ja itsenäisten maiden omaa etua paremmin varjelevaan ja kunnioittavaan Itä-Roomaan.


Vaihtoehto Saksalle on saksalaisuuden pelastus

Ai niin, mitä ajattelinkaan sanoa niistä totalitarismeista, joihin lupasin palata? Angela Merkel jankutti kuin purkkaa jauhaen ”oman puolueensa periaatteena pysyvän sen, että AfD:n kanssa ei tehdä yhteistyötä”.

Ajatus löysi tiensä Helsingin Sanomiin, sillä onhan Merkelin linjaus osa kansallismielisen, yksilöä kunnioittavan ja oman kansakunnan etua ajattelevan ihmisystävällisen politiikanteon vastainen kannanotto, joka sopii lehden linjaan.

Minkään puolueen sulkeminen hallitusvastuun ulkopuolelle ei ole demokratian mukaista politiikkaa. Se on tyypillistä totalitarismeille, jollaisen kasvatti Merkel entisenä DDR:läisenä on.

Merkeliä parempi ajattelija saksalaisen filosofian ylähyllyltä – Friedrich Nietzsche – kirjoitti teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886, ajatelma 146) näin: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Jos nimittäin taistelee fasismia vastaan fasistisilla keinoilla, kuten sananvapauden ja poliittisten vapauksien rajoituksilla, ei ole enää mikään antifasisti vaan fasisti.

Monikulttuuri-ideologian läpitunkevuutta ja kokonaistilanteen oireellisuutta osoittaa se, että aitoa saksalaisuutta edustava Vaihtoehto Saksalle -puolue joudutaan näkemään tai esittämään vaihtoehtona, vaikka sen tarkoitus on puolustaa alkuperäistä saksalaisuutta.

Perkeleen enkeli? Sellaisenako pitää nähdä ja niinkö itseään toivoo arvioitavan tuo liittokanslerin vallankahvaan kouristusmaisesti takertunut össipoliitikko Angela Merkel, jota vastaan on nostettu yli tuhat tuloksetonta kannetta maanpetoksesta hänen avattuaan rajat ja kätilöityään maahan yli miljoona lähi-itäläistä pakolaista?

Merkeleellisen politiikan tuloksena on osassa Etelä-Saksaa vieraiden kansakuntien osuus noussut jo 30 prosentin yläpuolelle, ja parinkymmenen vuoden kuluttua kolmannes koko Saksan väestöstä on erään tutkimusennusteen mukaan maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään.

Tämä härski ja kavala Euroopan valtaus on Lähi-idästä tänne kohdistuneen ikiaikaisen muhamettilaisen valloituspolitiikan röyhkeä hyökkäys, joka on käyttänyt hevosten ja keihäiden sijasta aseinaan nykyajan hybridisodankäynnillisiä keinoja, kuten ihmisoikeussopimuksia ja kansainvälisiä pakolaissopimuksia.

Mikä tahansa valtio lakkaa olemasta olemassa, jos sen alueella asuu toinen kansa, sillä valtion subjektiviteetti koostuu sitä hallitsevan kansan omasta subjektiviteetista. Mikäli se vaihdetaan, putoaa koko kansakunta kulttuureineen ja väestöineen pimeään syvyyteen.

Ikävä sanoa, mutta tulos on yhtä huono aina, kun valtioiden johtoon valitaan kelvottomia yksilöitä ja poliittinen vihervasemmisto nousee tekemään taloutta koskevia päätöksiä niiden pöytien ääreen, joilla tanssimiseen heillä ei pitäisi olla mitään asiaa. Ote vallankahvassa onneksi vapisee.

Heppatyttöhallitus ympäristönsuojeluorgastisessa viidakkokuumeessa

Kun on kerran pistänyt päänsä ilmastopolitiikan silmukkaan, siitä ei niin vain irrottauduta. Heppatyttöhallituksen ministerit ovat kaulaansa myöten ympäristöpoliittisten sitoumustensa, lausuntojensa ja velvoitteidensa suossa niin, että he ovat nyt ryhtyneet lunastamaan lupauksiaan omille kiilusilmäisille ilmastofanaatikoilleen.

Ilta-Sanomat kertoi juuri, että hallitus on perustamassa satojen miljoonien eurojen ilmastorahaston, jolla suomalaisten veronmaksajien varoja ohjataan erilaisiin ilmastotoimiin! Paha sanoa, mutta tällaista jälkeä syntyy aina, kun nuoria neitejä päästetään johtavaan asemaan missä tahansa: valtioissa, kunnissa, yliopistoissa tai yrityksissä. Järki katoaa, logiikka floppaa ja suhteellisuudentaju himmenee kokonaan.

Vihervasemmistolainen uustaistolaishallitus aikoo tappaa Suomen talouden omaan sairaaseen ilmastosankaruuteensa, jonka takana ei ole tietoa eikä ymmärrystä maamme talouden tilasta eikä kyvystä vaikuttaa maailman ilmaston kokonaistilaan. Ja kaikki tämä tilanteessa, jossa talouden asiantuntijatyöryhmä lateli juuri hallitukselle madonluvut.

Suomi tuottaa maailman kokonaispäästöistä noin 0,175 %, joten mitään vaikutusta ei ole sillä, vaikka suomalaiset lopettaisivat hengittämisen kokonaan. Päästöjä pitää hillitä siellä, missä niitä eniten tuotetaan, eli Kiinassa ja muissa kehitysmaissa.

Kasvihuonepäästöjä ei ensinkään pitäisi verrata eikä arvioida suhteessa asukaslukuun vaan tuotantoyksiköihin, jolloin selviäisi tuotannon ympäristötehokkuus. Se on jo nyt Suomessa tarpeeksi hyvä. Tuotantoa pitäisi siirtää takaisin länsimaihin, maahanmuutto pohjoiseen pitäisi lopettaa, ja kehitysavun ehdoksi pitäisi asettaa se, että kehitysmaat kääntävät väestönkasvunsa laskuun heti. Kehitysmaiden väestöräjähdys uhkaa ympäristöä ja ihmiskuntaa enemmän kuin mikään muu.

Ei ratkea velkaisen Suomen budjettirahaa polttamalla heppatyttöjen ongelma ja itkunaihe: kansallismasokistinen ja itsensä jatkuvaan ruoskimiseen ohjaava kaikesta kieltäytymisen pihtauspolitiikka. On järjetöntä höylätä ja viilata päästöjä täällä, kun Kiina lisää hiilidioksidin tuotantoa joka vuosi Suomen kokonaispäästöjen verran. Siis Kiina, jolle Suomi on pakotettu maksamaan ilmastotukia monen vuoden ajan epäoikeudenmukaisten ilmastosopimusten vuoksi.

Tietenkin myös länsimaissa pitäisi toimia. Pitäisi muun muassa lopettaa hallituksen toiminta, niin kuin kanoilta katkaistaan kaula.

Ilta-Sanomat näyttää varautuneen jo uuden hallituksen muodostamispaineisiin. Lehti rakentaa Perussuomalaisten ja Kokoomuksen välille eripuraa kaivamalla esiin patologisen persuvihaajan Jan Vapaavuoren blogitekstin, jossa vuoden 2017 hallituseron harmaa eminenssi väittää, että Kokoomuksen ja Perussuomalaisten ”rakenteelliselle yhteistyölle ole sijaa edes oppositiossa”. Jan Vapaavuori on osoittautunut niin uppiniskaiseksi Halla-aho-foobikoksi ja puoluedemokratian ylenkatsojaksi, että joudun tuntemaan häpeää sen johdosta, että hän on kotikaupunkini pormestari.

Kokoomuksessa esiintyy kipuilua, sillä Jussi Halla-aho on aivan oikeassa todetessaan, että juuri kukaan ei halua hallitukseen Kokoomuksen kanssa. Kokoomuksen toveruus ei ole perussuomalaisille mitään vallan hunajaa. Voi olla, että paremmin kokkarit viihtyisivätkin kommarien kanssa. Viettiväthän he lähes neljä vuotta kestäneen kihlauksen jo Jyrki Kataisen hallituksessa.

Kokoomusta kuumentaa myös sisäinen eripura. Puolue rakoilee (Kepun tavoin) järkevien äänestäjien ja huvitteluliberaalien kesken. Näyttöjä antavat Liike Nytin ja Paavo Väyrysen Kansalaispuolueen aiheuttamat repeämät sekä aivan tänään Wille Rydmanin (kok.) näkemys, että Kokoomuksen vuoden 2017 linjaus erilaisesta arvopohjasta ”oli historiallinen virhearvio” (aiheesta täällä). Sitä ei paranna entisen perussuomalaisen ja sittemmin sinisen Simon Elon luikertelu Kokoomuksen listalle kuntavaaleihin. Hänen eronsa Perussuomalaisista oli nimittäin myös virhearvio.

Valtakunnanpolitiikka näyttää olevan täynnä pelkkiä virhearvioita virhearvioiden perään. Miten saisimme valtakunnan johtoon ihmisiä, jotka eivät ole sekopäisiä hulluja?

Arvio: Teräviä analyyseja ympäristöpolitiikasta

Kesäisen säätilan jatkuessa on luontevaa pohtia ympäristöpoliittisia kysymyksiä. Suomen Perusta julkaisi äskettäin kokoelmateoksen Ympäristörealistin käsikirja, jossa eri alojen asiantuntijat ja vaikuttajat arvioivat ympäristöpolitiikan tilaa ja tulevaisuutta, etenkin ilmastopoliittisen argumentaation asemaa poliittisen retoriikan välineenä. Teoksen voi ladata täältä.

Simo Grönroosin ja Marko Hamilon toimittamassa artikkeliteoksessa kirjoittavat muiden muassa valtiotieteen tohtori Heikki Koskenkylä, filosofian tohtori Tiera Laitinen, päätoimittaja Matias Turkkila sekä tekniikan tohtori Eero Paloheimo. Vahvimmiksi teoksesta nousevat juuri heidän artikkelinsa.


Ydinvoima voidaan korvata vain ydinvoimalla

Suomen Pankin pitkäaikainen asiantuntija Heikki Koskenkylä arvioi Saksan Energiewendeä, eli maan energiapolitiikan suurta käännettä hätäisesti tehdyksi ja kohtalokkaaksi virheeksi.

Saksa päätti lopettaa ydinenergian käytön Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkimainingeissa. Energiantuotantoon syntynyttä vajetta ei pystytä nyt kattamaan sen enempää tuulivoimalla kuin hiilivoimallakaan. Tuulivoimaloita on rakennettu hurjalla panostuksella noin 30 000, mutta tarve olisi 200 000, ja soveltuvat alueet on jo käytetty. Hiileen turvautuminen puolestaan nostaa päästöjä ja päästömaksuja.

On huomattava, että Fukushiman onnettomuus ei johtunut ydinvoimasta itsestään vaan maanjäristyksestä ja tsunamista, eli luonnonilmiöistä, joten ydinvoimasta luopuminen on järjetöntä alueilla, joilla maa ei järise. Koskenkylän mukaan Suomessa ei pitäisi tehdä Saksan virhettä, vaan ydinvoiman käyttöä voidaan jatkaa ottamalla käyttöön Olkiluodon kolmas yksikkö, rakentamalla Kivennavalle lisäkapasiteettia sekä saneeraamalla vanhoja voimaloita. Vain näin voidaan tyydyttää myös vihreiden intohimoa hiilidioksidipäästöjen alentamiseksi.


Lentotomaattikuorman päällä ilmastokokoukseen

Ilmatieteen laitoksella työskentelevä Tiera Laitinen puolestaan arvioi ilmastopoliittisen keskustelun populistisuutta. Hän muun muassa toteaa, että hiilidioksidiin kiinnitetään liikaa huomiota, vaikka metaani muodostaa tuhoisamman kasvihuonekaasun. Myös kasvisruokavaliosta vouhotetaan, ja mediassa eri ruoka-ainesten aiheuttamia päästöjä verrataan niiden massaan, kun oikeampi vertailukohta olisi niiden sisältämä energia tai ravintoarvo. Argumentaatiossa olisikin paljon korjaamisen varaa.

Samaa teemaa jatkaa Matias Turkkila artikkelissaan, jossa hän pohtii ”lasten ristiretkenä” tunnetun ilmastolakkoilun asemaa poliittisen retoriikan keppihevosena. Terävään tapaansa Turkkila analysoi, mikä tekee lasten ja nuorten protesteista ”vastustamattomia” ja kuinka media sekä sen kanssa symbioosissa elävä vihreä liike käyttävät nuorten kokemattomuutta hyväkseen.

Ilmastoahdistuksella ja ilmastopaniikin lietsonnalla on nähdäkseni myös selvä vasemmistoretorinen tehtävänsä. Ilmastonsuojelu ja vasemmistolainen ajatteluperinne nojaavat samaan metafysiikkaan, toisin sanoen globaaliin, yliyksilölliseen ja kaikkia ihmisiä ylirajaisesti pakottavaan politiikkaan, jolla syyllistetään aiheettomasti myös syyttömiä ihmisiä ja hyvällä ympäristösuhteella toimivia valtioita. Turkkilan mukaan itsensä rankaisemisesta on tehty jonkinlainen hyve, jolla signaloidaan moraalista poseerausta ja yritetään näytellä parempia ihmisiä.

Turkkila kiinnittää huomiota vihreiden poliitikkojen häpeämättömän räikeään kaksinaismoralismiin, joka ilmenenee viehtymyksenä matkustamiseen ja erityisesti lentomatkailuun. Outi Alanko-Kahiluoto ja Maria Ohisalo ovatkin jo näyttäneet esimerkkiä tekemällä ympäristöteon, jättämällä autonsa kotiin ja kiitämällä lentokoneiden nokassa pitkin ja poikin Japania sekä Etelä-Amerikkaa huvimatkoillaan tai ympäristöseminaareissaan.


Vihreän liikkeen kaksinaismoralismi

Ilmiö ei ole uusi. Filosofi Georg Henrik von Wright totesi jo 1990-luvun puolivälissä, että maailman merkittävin ympäristöongelma on massaturismi, joka aiheuttaa kulttuurieroosiota ja kuluttaa luonnonvaroja. Hänen mielestään parasta ympäristöpolitiikkaa olisi energian säästäminen. Eräs filosofian laitoksen tutkija totesi silloin Yliopisto-lehdessä, että von Wright oli täysin sopimaton arvostelemaan matkailua, sillä hän oli yksin matkustanut enemmän kuin muu filosofian laitos yhteensä.

Väittämä matkailun tuhoisuudesta ympäristölle on sinänsä valitettavan tosi. Turkkilan analyysin kautta valottuukin, että yhtäaikaiseen moralismiin ja aitoon huoleen sisältyy aimo annos elitismiä. Asian voi sanoa niin, että ihmisten pitäisi elää kuten opettavat.

Olen samoilla linjoilla kuin Turkkila asioita arvioidessaan, ja tuon näkemyksiäni esille lähiaikoina ilmestyvän mediatutkimukseni ympäristöpoliittisissa osioissa. Viittaan erääseen jo aiemmin lanseeraamaani ilmiöön nimeltä ”ekokatastrofin intimiteetti”. Tarkoitan sillä vihreän liikkeen vaikeutta tunnustaa, että ihmisen luonnonvarainen ja pidäkkeetön lisääntyminen on lähes kaikkien ympäristöongelmien (ja myös poliittisten ongelmien) primus motor.

Todettakoon kuitenkin, että tähän Ympäristörealistin käsikirjaan ei omaa artikkeliani sisälly, joten nyt käsillä olevassa arviossa ei ole kyseessä omakehu eikä pyrkimys arvostella omia tuotoksia!


Ympäristönsuojelun ydinongelma: väestöräjähdys kehitysmaissa

Väestön lisääntymisen teemasta päästäänkin artikkelikokoelman lopussa olevaan kirjoitukseen, jonka on laatinut pitkän kokemuksensa pohjalta suomalaisen ympäristöliikkeen legenda ja veteraani Eero Paloheimo. Hän toteaa suurimmaksi ympäristöongelmaksi väestön määrän. Hänen arvionsa mukaan maapallo voisi kantaa enintään miljardin ihmisen populaation.

En päässyt heti jyvälle Paloheimon näkemyksestä, jonka mukaan ongelma ei ole väestönkasvu vaan väestön määrä. Väestön määrähän on seuraus väestön kasvusta.

Yksi mahdollisuus ymmärtää Paloheimon argumentti on ajatella, että väestö voisi maapallon tietyissä osissa kasvaakin, kunhan se toisaalla vähenisi. Juuri tästä syystä ratkaisevaa maapallon tulevaisuudelle on väestön yhteismäärä, ei vain paikallinen kasvu.

Paloheimo näyttää olevan samaa mieltä kuin Sir David Attenborough, joka on pitänyt kehitysmaiden väestönkasvua niin suurena ongelmana, että hänen mielestään myös kehitysapu pitäisi lopettaa. Tällöin kehitysmaiden asukkaat joutuisivat harkitsemaan lisääntymistään tarkemmin, tai luonto hoitaisi asian itsestään. Olen omasta puolestani esittänyt poliittisessa manifestissani (s. 81), että kehitysavun ehtona pitäisi apua saavien maiden laatia suunnitelma väestönsä määrän kääntämiseksi laskuun ja pysyä siinä.

Paloheimo pitää Kiinan yhden lapsen politiikkaa merkittävimpänä ympäristötekona. Murheellista onkin, että Kiina on lopettanut yhden lapsen politiikan. Vihreän liikkeen ristiriitaisuus näkyy myös siinä, että toisaalta liikkeen feministit vaativat yhden lapsen politiikasta luopumista naisten vapautumisen puolustamiseksi, mutta toisesta suupielestään he vaativat ympäristörasituksen keventämistä ja kulutuksen hillitsemistä. Sitä kautta hekin tulevat vaatineiksi myös väestön määrän rajoittamista.


Taustamusiikkia ilmastotuhotieteilijöille

En kuitenkaan spoilaa kirjan sisältöä. Lukekoon jokainen itse ja päättäköön, mitä ymmärtää. Teos on tärkeä lisä ympäristöpoliittiseen keskusteluun ja tuo esille perussuomalaisten näkemyksiä ympäristönsuojelusta. Perussuomalaiset asettavat nykyisin standardin myös ekologisille keskusteluille, mistä näyttöä antaa Eero Paloheimon kääntyminen vihreistä perussuomalaisille linjoille.

Ympäristönsuojelun tavoite ja päämäärät meillä perussuomalaisilla ovatkin luonnon kannalta myönteiset, ja mielestämme politiikkaa tulisi tehdä tehokkailla eikä ristiriitaisilla keinoilla. Kirjan viestinä voi pitää sitä, että ekofundamentalismi ei kannata, ja ympäristönsuojelussa tulisi noudattaa suhteellisuudentajua niin, että hyvän ympäristöpolitiikan taloudelliset edellytykset säilyisivät. Vain siten hyvää ympäristöpolitiikkaa voidaan jatkaa.

Mainittakoon, että kirjan kirjoittajat eivät ole ilmastodenialisteja, eli ilmastonmuutokseen liittyvien vaikutusten kieltäjiä. Erimielisyys vihreän liikkeen kanssa koskee lähinnä sitä, millä keinoilla ympäristöä voidaan parhaiten suojella. Tässä suhteessa menetelmiä koskevat ehdotukset ovat usein osoittautuneet vastakkaisiksi, mikä on ymmärrettävää aina, kun vastakkain ovat realistit ja idealistit.

Aihetta esittelevän minidokumentin voi katsella täältä (https://youtu.be/LGwHu7hht7A).


Jukka Hankamäki
FT, VTT

Lasten ristiretki ja ilmastopolitiikan kobravaikutus

Millaisen ilmastoargumentin sinä haluat ostaa? Julistusmaisen, ihanteellisen ja ehdottoman vai realistisen, suhteellisuudentajuisen ja elämän tosiasiat hyväksyvän? Tästä oikeasti on kyse, kun väitetään, että edessä ovat ilmastovaalit.

Seurasin Tiedekulmassa alkuviikosta järjestettyä ilmastopoliittista ”Hope for Globe” -tilaisuutta. Ilmastopolitiikasta puhuminen on kautta linjan samanlaista kuin teinien ilmastolakkoilu eduskuntatalon portailla.

Kun asia siirretään ilmastotieteellisestä diskurssista poliittiseen, olisi kysyttävä, mikä on mahdollista ja mitä mikäkin maksaa. Monetkaan nuoret ihmiset eivät ymmärrä tai hyväksy asioiden suhteellisuutta. Siksi heitä on helppo viilata linssiin, jopa käyttää hyväksi poliittisen manipulaation kohteina tai välineinä.


Kobravaikutus ilmastopolitiikassa

Otetaanpa havainnollistava esimerkki. Kobravaikutuksella tarkoitetaan tilannetta, jossa pyrkimykset korjata jotain ongelmaa johtavatkin ongelman pahenemiseen. Kansanomaisesti sanoen ”sammutetaan tulipaloa bensiinillä” tai ”euron suutari tekee kolmen euron vahingon”. Havainnollisella tavalla kobravaikutus toteutuu ilmastonsuojelussa.

Saksalainen taloustieteen professori Horst Siebert julkaisi aihetta käsittelevän kirjan Der Kobra-Effekt – Wie man Irrwege der Wirtschaftspolitik vermeidet vuonna 2001. Nimi juontaa juurensa kolonialismin ajan Intiasta. Britannian hallitus oli huolissaan lukuisista maassa saaduista käärmeenpuremista ja alkoi sen vuoksi maksaa tapporahaa jokaisesta hengiltä saatetusta kobrasta. Alun perin käärmeitä listittiinkin lukuisia. Mutta kobrien ehtyessä myös rahantulo oli vaarassa katketa. Siksi muutamat paikalliset alkoivat kasvattaa käärmeitä tapettaviksi.

Kun hallitus sai kuulla tästä, se lopetti tapporahan maksamisen, jolloin intialaiset päästivät arvottomiksi käyneet kobransa vapaiksi. Siten niiden määrä jälleen lisääntyi ja ylittikin lähtötason. Lopulta kobranpuremiin menehtyi entistä suurempi määrä ihmisiä.

Hieman samanlainen tilanne vallitsee ilmastonsuojelussa. Jos me täällä Suomessa hyväksymme kaikki ilmastodirektiivit, noudatamme ilmastosopimuksia orjallisesti ja sidomme itsemme entistä tiukemmin päästökauppaan, teollisuuden ja energiantuotannon filtteröintiin sekä maksamaan kehitysmaille ilmastopoliittisia aneita, me samalla kuoletamme taloutemme ja teollisuutemme kilpailukyvyn. Tulos on, että mahdollisuutemme tehdä hyvää ilmastopolitiikkaa jatkossa heikkenee.

Lyhyesti sanoen: vihreällä fundamentalismilla tuhotaan ympäristötehokas ja ympäristöystävällinen tuotanto. Eikä silloin auta edes elinkeinoelämän hunajainen moraaliposeeraus, jonka mukaan myös teollisuus on ilmastonsuojelun puolella, sillä tämän se tekee vain julkisuuskuvaansa kirkastaakseen ja välttyäkseen vihreiden vihalta.


Hiilen käyttöä kohdattava poliittisen ilmaston muutos

Laajalti on levinnyt sanonta, että suomalainen savupiippu on ympäristöteko. Näin on, koska tuotantokoneistomme toimii paremmalla ilmastosuhteella kuin kehitysmaissa. Kuitenkin juuri sinne tuotantomme siirtyy, jos teollisuutemme kuristetaan vihreillä sertifikaatteilla. Samalla tullaan tukeneeksi työehtoja polkevaa tuotannontapaa kehitysmaissa, ja hiilivuodosta kärsii ilmasto myös massakuljetusten kautta.

Monetkaan vihreät ilmastovouhottajat eivät ymmärrä, että Itä-Euroopasta saatava kivihiili kannattaisi polttaa Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetuissa Helsingin hiilivoimaloissa eikä Puolassa tai Saksassa, joiden päästöt ovat pahimmillaan kolminkertaiset. Suomen noin kymmenestä suuresta hiilivoimalasta kaikki ovat yhtä lukuun ottamatta myös kaukolämpöä tuottavia laitoksia, joiden hyötysuhde on lähellä 90 prosenttia.

En kuuna kullan valkeana usko, että Hanasaaren voimalan sulkemisesta johtuvaa kaukolämmön vajetta voitaisiin korvata lämmön talteenotolla merivedestä, kuten eräät vihreät ovat esittäneet. Ovatpa utopistisimmat vetäneet esiin senkin, että sähköä ja lämpöä voitaisiin tuottaa pienoisydinvoimaloissa, joiden lauhdevesi laitettaisiin kiertämään asuntojen lämpöpattereissa. Ehdotus on kuin Valituista Paloista.

Vihreät eivät näytä ymmärtävän myöskään sitä, että Suomi on jo vähentänyt päästöjään lähes kaksinkertaisesti sen, minkä muut EU-maat samassa ajassa keskimäärin. Monetkaan eivät tiedä, että ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) hyväksyi EU:n eniten saastuttavien maiden, Bulgarian, Puolan ja Romanian, päästövelvoitteet Suomen kannettavaksi, sillä muuten ne eivät olisi ratifioineet Pariisin ilmastosopimusta, ja EU olisi jäänyt sopimuksen ulkopuolelle. PTT:n mukaan hallituksen solidaarisuus merkitsee suomalaisille kotitalouksille noin 500 miljoonan ja teollisuudelle 800–1200 miljoonan lisälaskua.


Mitä pitäisi tehdä?

Olemme tehneet jo paljon. Paljon enemmän kuin muut maat, ja silti lisää vaaditaan, vaikka toisesta suupielestä vihreät julistavat, että ilmasto on yhteinen asiamme. Kukaan ei ole silti pystynyt vastaamaan siihen, miksi juuri Suomen pitäisi tehdä lisää ja enemmän kuin toisten. Mikään moraalinen velvoite ei meitä siihen velvoita.

Väite, että Suomen päästöt ovat asukasta kohti suuret, johtaa ajattelua harhaan. Monet antavat sahata itseään silmään kansainvälisillä arviointiperusteilla, joissa päästöjä verrataan suoraan asukasmäärään. Pitäisi ottaa huomioon myös kylmät ilmasto-olomme, jotka oikeuttavat suuremman kulutuksen ja velvoittaisivat vähentämään muuttoliikettä pohjoisiin maihin. Tärkeintä olisi verrata päästöjä tuotettuihin hyödykkeisiin, sillä näin paljastuisi, että länsimaisen tuotantokoneiston ympäristötehokkuus on paljon parempi kuin kehitysmaissa.

Oikeudenmukaisen arvioinnin myötä kävisi ilmi, että meidän ei tulisi maksaa ilmastopoliittisia aneita lainkaan vaan vaatia esimerkiksi Kiinaa laittamaan teollisuutensa ajan tasalle, minkä se voisi tehdä suoraan lihavasta valtionkassastaan.

Ilmastotukien saajat Kiina ja Intia ovat nyt ympäristöpolitiikan vapaamatkustajia ja vaativat ”vastuunkantoa” teollisuusmailta. Lisäksi ne houkuttelevat teollisuustuotantoa länsimaista korostamalla, ettei tuotantoa rajoiteta samoilla tiukoilla normeilla kuin läntisissä teollisuusmaissa. Ilmastopoliittisten synninpäästörahastojen keruu on poliittista itsepetosta, ja parempiin tuloksiin päästäisiin pitämällä teollisuus länsimaissa, jolloin vältyttäisiin myös työntekijöiden oikeuksien polkemiselta.

Sen sijaan viherveroilla ja -maksuilla tuhotaan länsimaiden talouden ja teollisuuden lisäksi myös ympäristöä. Kompostoinnin ja kierrätyksen onnistumiseksi tarvitaan lisää biohajoavia ympäristösertifikaatteja ja -direktiivejä.

1) Päästökaupasta pitää siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, joka mittaa ympäristötehokkuutta, ohjaa ympäristöystävällisen tekniikan kehittämiseen eikä aiheuta hiilivuotoa (saastuttavan tuotannon siirtymistä kehitysmaihin).

2) On lopetettava sitoutuminen sellaisiin ympäristösopimuksiin, jotka perustuvat valtion kokonaispäästöihin tai päästöihin asukasta kohti mutta jotka eivät ota huomioon päästöjen suhdetta tuotettuja hyödykkeitä kohti eivätkä siten mittaa päästöjen määrää suhteessa saavutettuihin hyötyihin. Samoin on lopetettava sitoutuminen sellaisiin ympäristösopimuksiin, jotka eivät huomioi maamme energiaintensiivistä teollisuutta ja energiaa vaativia asuinoloja.

3) On torjuttava pohjoisiin maihin suuntautuvaa muuttoliikettä, sillä pohjoisessa asuminen on runsaspäästöistä verrattuna hiilinielujen vähyyteen.

4) On otettava käyttöön tulleja, joilla estetään järjettömiä kuljetuksia, kuten kaakelilaattojen, tiiliskivien ja muiden ”Made in China” -leimalla varustettujen rakennustarvikkeiden tuontia Suomeen.


Mistä vihreässä fundamentalismissa on kysymys?

Vihreässä fundamentalismissa on kyse tiedon puutteesta ja kyvyttömyydestä arvioida sen merkitystä ja asemaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Kyse on kirkassilmäisestä ihanteellisuudesta ja katteettomasta optimismista.

Vihreät eivät esimerkiksi huomaa (tai jättävät tahallaan huomiotta), että Suomen metsät kasvavat tällä hetkellä enemmän kuin niitä hakataan, mikä tarkoittaa, että puuta myös mädäntyy metsiin. Vihreiden mielestä puuta pitäisi käyttää, mutta sitä ei saisi kaataa.

Aktiivisesti unohdetaan, että globaalin ekokatastrofin syy on väestöräjähdys, joka juontaa juurensa takapajuisesta kulttuurista, valistumattomuudesta sekä uskonnollisista ja poliittisista oloista. Ne eivät tule kuntoon rahallisella kehitysavulla vaan poliittisella muutoksella: saamalla siirtomaaimperialismista ja kolonialismista moitittu länsimainen oikeusjärjestelmä, demokratia ja vapaa markkinatalous toimimaan myös kehitysmaissa. Mutta juuri niitä tiedostavaiset aktivistit vastustavat, jopa kehitysmaalaisten puolesta, kysymättä heiltä, ja tuomitsemalla länsimaiden kulttuurivaikutuksen ”jälkikolonialismiksi” tai ”etnonationalismiksi”.

Koska vihreillä ei näytä olevan muita kuin ehdottomia ihanteita, he eivät tee myönnytyksiä eivätkä antaudu relativismiin. Ja sitten vastaus siihen, mistä lasten ristiretkessä on kyse. Vastaus sisältyy kysymykseen.

Nuoruus on otollista maaperää kaikenlaiselle idealismille, jolle ei ole katetta. Sen takaa loistaa fundamentalismi, joka on viatonta silloin kun sen pohjana on pelkkä lapsellisuus. Sen sijaan vihreiden pyrkimys käyttää hyväkseen nuorten ilmastoahdistusta on härskiä manipulaatiota.

Lapset ja nuoret sopivat ilmastopolitiikan välikappaleiksi kieltämättä hyvin. Nuori ihminen on myös yliopistoon tullessaan tabula rasa. Hän ymmärtää asiat siten kuin niiden sanotaan olevan, teesien, ihanteiden ja utopioiden sekä julistusten kautta, ei sellaisina kuin ne ovat, koska nuori ei yleensä tiedä millaisia ne ovat elämänkokemuksen puuttuessa. Siksi he uskovat kaiken, mitä vihervasemmistolaiset yliopistotoimijat ja muut Kansojen Isät saarnaavat heille.

Lopulta käy niin, että valittuaan nuoruudessaan vihervasemmistolaiset ihanteet tai tultuaan manipuloiduiksi niillä, nuoret säilyttävät aikuisiksi vartuttuaan asenteensa, sillä he kokevat vaikeaksi tunnustaa erehtyneensä. Näin selittyy myös klusteroituminen: kyse on aatteessa tapahtuvasta marinoimisesta, joka hyödyntää vahvistusharhaa.

Ihmiset pyrkivät tutkitusti vahvistamaan heillä olevia käsityksiä. Jos olet valinnut partakoneesi Braunin ja Philishaven välillä, pyrit todennäköisesti etsimään tukea valinnallesi ihan vain todistellaksesi olleesi oikeassa. Kun ihmisestä tulee braunisti, on ajattelemisesta siirrytty identiteettiin.

Tällöin ei ole enää kyse siitä, mitä ihminen ajattelee, vaan siitä, mitä hän on. Lopulta asiasta tulee arvovaltakysymys. Ihmisestä on tullut vihervasemmistolainen, jolle aate on tärkeämpää kuin ajattelu. Näin selittyy laaja vetoaminen ”arvoihin”. Kyseessä on oikeasti ideologia, asenne tai aate, jota vahvistetaan identiteettipolitiikalla.

Identiteettipolitiikan kautta vihervasemmistolainen aate on ujutettu vähin äänin ja salakavalasti nuorison ihon alle, ja siitä on tehty osa heidän minuuttaan. Kyse on samasta asiasta, kuin jos lämmität hitaasti vettä, ei kattilassa oleva sammakko tajua hypätä kattilasta pois. Mutta jos heität sen suoraan kuumaan veteen, se hyppää heti pois kattilasta.

Ilmastoargumentti on tosiasiassa vain aasinsilta, jonka kautta nuoria ohjataan vihervasemmistolaisen aatteen piiriin, uskomaan, että kaikesta pitää päättää kollektiivisesti ja yleismaailmallisesti. Ajattelutapa sekä ilmastonsuojelussa että kommunismissa on sama.

Samaan aikaan itse perusargumentti, kuinka monta prosenttia kaikesta ilmastonvaihtelusta on juuri ihmisen aiheuttamaa ja paljonko johtuu luonnosta, jää sivuun. Sivuun jää myös se, paljonko Suomi on jo tehnyt ja mikä on asemamme siinä yhteisessä kokonaisuudessa, jota etenkin muiden maiden pitäisi suojella.

Vaaleissa kansa on ostoksilla. Kyse on siitä, millaisen ilmastoargumentin haluat ostaa, kuinka kalliiksi se tulee ja paljonko sinulla on varaa tuhlata pelkkään hyväntekeväisyyteen.

Minä en ikinä maksaisi nettotappiollisen tuulivoiman valtiollisesta tuesta, ilmastosopimusten velvoitteista, kehitysavusta enkä muusta julkiselle taloudelle tappiollisesta tai yleishaitallisesta hyödykkeestä yhtään mitään.

---

Ympäristö- ja energiapoliittisista näkemyksistäni tarkemmin vaalikirjani luvussa 12.
Vihreiden vaaliohjelmaa analysoin ja arvostelin täällä.