Valo-Finlandia ja kaksi kirjaa Venäjästä

Kustantamojen hallitsema Suomen Kirjasäätiö jakaa Finlandia-palkinnot jäsenyhtiöidensä kirjasuosikeille 27.11.2019.

Tietokirjaehdokkaiden joukossa on jälleen vihervasemmistolaisen kustannusportaan suosikkien, kuten Anu Kantolan, Ville-Juhani Sutisen, Aapo Roseliuksen, Oula Silvennoisen ja Taina Tervosen sekä heidän kollegojensa protestikirjoja ympäristönsuojelusta, Suomen heimosodista, huipputuloisista ja Välimerellä hukkuneista. Myös Gulagin valokeilaan noston syynä lienee halu pelotella vihjauksella, että pakolaisuuden pysäyttäminen rajoille olisi muka jonkinlainen ”uusi Gulag”.

Viidestä ehdokkaasta neljällä on selvästi vasemmistolaisväritteinen kustantamo (2 x Like, Vastapaino ja Gaudeamus). Vihervasemmistolais-feministinen tendenssi toistuu myös kaunokirjallisuuden ehdokasvalinnoissa sekä näennäisen liberaalissa lautakunnassa ja valitsijoissa.

Koska kustannusala on viime vuosina räikeästi politisoitunut ja kirjaehdokkaista sekä palkitsijoista päätetään täysin omahyväisesti, tämä puolueellisuus on heittänyt Finlandia-vivutuksen päälle oman varjonsa. Niinpä päätin nimetä vaihtoehtoiset palkintokirjani, joiden katson tuovan tiedon valoa lukijoille, Valo-Finlandian siis!

Palkinnon jakavat tällä kerralla kaksi poliittiseen lähihistoriaan liittyvää tietokirjaa: Arto Luukkasen Suomi hajoavan imperiumin sylissä (Otava 2019) ja Jukka Seppisen Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen (Minerva 2019).  

Suomessa on tehty kahdenlaista Venäjän-tutkimusta. Toinen on arkistoja avaavaa ja valheita paljastavaa, ja toinen on Neuvostoliittoa (n)ostalgisesti muistelevaa, eli suomettunutta ja edelleenkin Venäjälle päin kallellaan.

Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti on johtonsa puolesta usein asettunut jälkimmäiselle kannalle, josta Luukkanen kirjoitti jo täällä, täällä ja täällä. Sen sijaan kriittinen tutkimus on Suomessa ollut haastajan asemassa. Kriittisestä tutkimuksesta näyttöä antavat nyt Luukkanen ja Seppinen äskettäin julkaistuissa kirjoissaan.


KGB-arkistojen opetukset peilautuvat nykypäivään

Kommunismin vastavallankumousta Venäjällä on usein sanottu kertomukseksi siitä, mitä tapahtui, kun venäläiset saivat uskonnonvapauden. Palvonnan kohteet vain vaihtuivat.

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtorina Helsingin yliopistossa toimivan Arto Luukkasen teoksessa on neljä päälukua, joista ensimmäisessä (1) käsitellään Venäjän nykyjohdon yritystä muuttaa maataan. Vapaamielisenä mutta epävakaana pidetyn Jeltsinin tilalle tuli Putin, jolta odotettiin olojen vakiinnuttamista ja Venäjän länsimaalaistamista suotuisan turvallisuuskehityksen ja kaupallisen toiminnan takaamiseksi. Toisin kuitenkin kävi.

Luukkasen mukaan länsimaat kehittivät Venäjän tilannetta analysoidakseen kokonaisen disipliinin eli transitiologian. Sen tarkoitus oli selvittää, miten Venäjä muuttuu länsimaaksi.

Arto Luukkanen kirjan julkaisutilaisuudessa; oikealla Otavan Jarkko Vesikansa.

Luukkanen pohtii paljon integraation ja disintegraation olemusta, joten hänen teoksensa ei koske vain Venäjää tai Suomea. Kun myös EU:n intressipiirit ovat jakautumassa pohjoisten ja eteläisten sekä itäisten ja läntisten valtioiden kesken, kun Yhdysvaltain liittovaltiokin on vaikeuksissa ja Kiinan sekä Hong Kongin välillä kuohuu, on kansainväliselle politiikalle tärkeää myös se, miten Venäjä onnistuu tai epäonnistuu imperiuminsa säilyttämisessä.

Luukkasen Venäjä-kirja on suureksi osaksi valtioiden ja valtioliittojen hajoamista koskevaa yleistä pohdintaa, ja tässä on nähdäkseni sen syvin merkitys nykypäivälle.

Mikäli muutoksia tehdään äkillisten vallankumousten kautta, on vaarana joko kaaos tai totalitarismi. Jos taas muutoksia padotaan perin konservatiivisesti, kuten Venäjällä nyt, voivat uudistuspaineet kasautua, ja tuloksena on jälleen dramaattinen vallankumous. Vastakohtien ja äärimmäisyyksien maa Venäjä on saanut maineensa ja kärsii tästä.

Luukkasen teoksen toisessa (2) luvussa käsitellään suomalaisen Venäjän-tutkimuksen ”tuohiesirippua”, jota ensinnä raotti Suomessa Timo Vihavainen teoksellaan Kansakunta rähmällään (1991). Juuri siinä ilmaistiin kriittisen tutkimuksen tarve, johon Luukkanen omalta osaltaan vastaa.

Kirjan kolmannessa (3) luvussa Luukkanen tekee analyysia Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n arkistoista, jotka Ukraina avasi vuosina 2014–2015. Kirjoittaja onnistuu välttämään arkistotutkimukseen liitetyn kuivahkon leiman tekemällä Ukrainan Venäjä-suhteen analysoimisesta vertailukohdan Suomen Venäjä-suhteiden arvioimiselle.

Tavallaan vertailu toimii, mutta samalla olisi muistettava, että Suomen ja Ukrainan asema, olot ja historia poikkeavat täysin toisistaan. Suomi ei ollut koskaan osa Neuvostoliittoa, eikä Ukraina ole osa EU:ta. Käsittelin aihetta itse kolmisen vuotta sitten tässä kirjoituksessani.

Joka tapauksessa Luukkanen onnistuu tuomaan esille mielenkiintoisia faktoja KGB:n toiminnasta. Sitä kautta hän valottaa laajemminkin kaikenlaisten salaisten poliisien ja muiden hallinnollisilla erityisvaltuutuksilla varustettujen viranomaisten toimintatapoja.

Luukkasen mukaan KGB oli organisaatio, joka meni aina vallassa olevien poliitikkojen puolelle. Se oli kuin liekanaruun kytketty koira, joka räksytti kyllä ja tiesi kaikesta kaiken mutta jota ei aina päästetty irti. Se olisi voinut vielä enemmänkin kuin teki.

Kun KGB vuonna 1991 lopetettiin ja korvattiin toisella organisaatiolla, mikään ei muuttunut. Välittämättä siitä, oliko rakenne hierarkkinen puu, rihmasto vai verkosto, asenne pysyi samana. Olennaista on, että tiedustelu piti antennit ylhäällä ja anturit kaikkialla. Se myös vaihtoi puolta aina sen mukaan, miten sen johto parhaiten turvasi asemansa ja pelasti oman nahkansa. Tämä luikerteleva käärme muodosti moraalia vailla olevan opportunistisen organismin, joka toimi yhteistyössä vallassa olevien poliitikkojen kanssa, aivan niin kuin byrokraattiseen järjestelmään ja poliittisen poliisin yhteiskuntaan tietysti kuuluu.

Jos asian haluaa nähdä laajemmin, Luukkasen arkistotyö johdattaa kysymään myös, miten paljon meistä kaikista on nykyisin kerättynä tietoa Googlen, Facebookin ja muiden palvelujen arkistoihin. Nämä Internet-palvelut eivät tosin esiinny salaisina palveluina. Käyttäjinä palvellessaan ne tallentavat huomaamattomasti meidän henkilötietomme, selaushistoriamme, sijaintimme ja aivan kaiken, minkä irti saavat, jopa niin, että tiedon sirpaleista voidaan rakentaa kokonaisia persoonia ja psykologisia profiileja sekä myydä ne kaupustelijoille tai kenelle tahansa! Valtiomuodostelmat hajoavat, mutta persoonia rakennetaan.

Luukkasen kirjan neljäs (4) pääluku onkin sitten analyysia siitä, mitä Ukrainasta saadut opetukset voivat merkitä Suomelle ja suomalaisille. Kysymys liittyy esimerkiksi siihen, onko Venäjällä edelleen jonkinlainen veto-oikeus Suomen Nato-jäsenyyteen. Näihin kysymyksiin en pyri vastaamaan tässä. En myöskään spoilaa kirjan sisältöä, vaan lukekoon jokainen itse.

Eräs houkutteleva kysymys Suomen, Venäjän ja Ukrainan triangelissa on, mitä DDR:n arkistoista vielä löytyisikään. Yhdysvaltain tiedusteluhan toimitti sieltä suomalaisten yhteistoimintahenkilöiden listan, jota ei vieläkään ole julkaistu ja jonka Seppo Tiitinen sulki Supon kassakaappiin ja jota sen takia sanotaan ”Tiitisen listaksi”. Nimi on hämäävä, sillä se ei ole suinkaan (eduskunnan pääsihteerinäkin toimineen) Tiitisen omaisuutta vaan kuuluu Suomen valtiolle. Siksi koko kansalla olisi oikeus viimeinkin tietää, keitä tuolla listalla oikein on tai ei ole.

Vielä yleisempi kysymys, joka Luukkasen KGB-tutkimusten pohjalta voisi avautua, on se, mikä mahdollinen piirre ihmisissä johdatti monet toimimaan KGB:n hyväksi. Oliko kaiken takana pelko tai palkkion toivo, sosiaalisen arvostuksen tavoittelu, kunniattomuus vai kunnia, jonka osoittamiseksi N-liitossa jaettiin tonneittain mitaleita? Oliko syynä sadismi tai pahuus?

Sosialistinen ”yhteisen hyvän” tavoitteluun nojaava järjestelmä ilmeisesti hyödynsi (periaatteidensa vastaisesti) ihmisten individualismiin ja utilitarismiin liittyvää toimintalogiikkaa, joka on: ”ilmianna lähimmäisesi ennen kuin he ilmiantavat sinut”. Hyveellisyydestä tulee usein paheellisuutta, kun se rakentuu valheellisuuden varaan.

Nähdäkseni juuri siinä olisi oppimista myös nykyisellä EU:lla, jonka hajoamista voivat selittää valtioliiton pyrkimykset kurittaa jäsenmaitaan pelkän idealismin säilyttämiseksi ja utopian koossa pitämiseksi. Ihanteellisuutensa särkymistä pelkäävät poliitikot projisoivat oman kyvyttömyytensä hallita itseään pyrkimykseensä hallita muita. Näin myös Neuvostoliitossa.


Kaukopartiomies ja Karjalan palauttaminen

Pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt Jukka Seppinen puolestaan liikkuu Arto Luukkasen kuvaamien konjunktuurien aalloilla. Seppinen pohtii teoksessaan, miksi Mauno Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Hän selvittää perusteellisesti, miksi Karjalan palauttamiseen suhtauduttiin penseästi. Monet muistavat, että myös ulkoministeri Paavo Väyrynen vastusti Karjalan palauttamista ja muita nopeita reaktioita pitäen Neuvostoliiton luhistumista vain tilapäisenä palatsivallankumouksena.

Geopoliittisen kehityksen valossa voidaan ajautumista tietynlaiseen uusstalinismiin pitää ilmeisenä. Suhdanteiden vaihtelun vuoksi Karjala-kysymys onkin seilannut kuin lastu laineilla. Nykyisin ei liene toivoakaan minkäänlaisiin alueluovutuksiin Venäjän suunnalta, ja vihjauksiakin asian puolesta voitaisiin pitää provokaatioina. Tämä ei silti merkitse, että 1990-luvun historia olisi menettänyt merkityksensä, vaan kyllä se on tarpeen selvittää.

Hiipuneet puheet vuonna 1944 menetetyn Karjalan palauttamisesta saivat tilapäisesti uutta pontta, kun NKP esitti vuoden 1991 kesällä, että se voisi luovuttaa Karjalan takaisin Suomelle. Ajatus kuumotti monia, sillä Karjalan evakoita ja heidän jälkeläisiään oli paljon elossa.

Seppinen nojaa tutkimuksensa muun muassa Mauno Koiviston yksityisarkistoihin ja Karjalan liiton arkistoihin sekä omiin kokemuksiinsa ulkoministeriön virkamiehenä. En paljasta tämänkään kirjan argumentteja, mutta tuon esille muutaman tosiasian.

Jeltsinin Venäjä pyrki eroon Karjalasta, sillä sodassa valloitettu alue koettiin rasitteeksi ja Viipuri oli pitkälle rappeutunut. Venäjän uusi hallinto ei kokenut olevansa edellisen jatkaja eikä vastuussa edeltäjiensä vääryyksistä vaan niiden korjaaja.

Suomessa taas asia nähtiin Siperian opetusten valossa, eikä kaukopartiomiehenä sodassa toiminut presidentti Koivisto halunnut lyödä päätään Karjalan mäntyyn. Sen sijaan muutamat kyllä pitivät palauttamista mahdollisena jälkeenpäinkin. Esimerkiksi Helsingin Kauppakorkeakoulun professori Arto Lahti pyrki presidentiksi Karjala-kysymyksellä väittäen vielä vuonna 2005, että palautus maksaisi vain 28 miljardia euroa. Ja mitkä rikkaudet!

Hän tuskin kuitenkaan huomasi, että kaikkea ei voida laskea euroina eikä sentteinä. Kansainvälisen oikeuden mukaan jokaisella alueella syntyneellä on oikeus jäädä luovutettavalle alueelle, joten palautettuun Karjalaan olisi voinut jäädä usean sadantuhannen venäläisen väestö.

Karjalaa ei olisi voinut saada tyhjänä. Karjalan evakoiden majoittaminen asutustoimikunnan johtajan Veikko Vennamon toimesta ratkaisi aikoinaan yhden maailman suurimmista pakolaiskriiseistä. Alueelle tuskin haluttaisiin toista väestöpoliittista mullistusta.

Kun Venäjän ulkopolitiikan osana on ollut Krimin sodasta asti periaate, että se puolustaa venäläisten asemaa myös Venäjän rajojen ulkopuolella, tuo väestö voisi nyt muodostaa suuren turvallisuusriskin ja konfliktin aiheen Suomen ja Venäjän välille, mikäli Karjala olisi palautettu. Lisäksi Suomen rajat nuolisivat Pietarin portteja. Pragmaattisesti ajatellen tämä ei olisi hyväksi Suomelle.

Venäjä on suomalaisille kuin hellan vieressä pullia paistava äitimuori, joka on hyödyllinen ja yleensä harmitonkin, mutta jota ei saisi missään tapauksessa loukata tai ärsyttää, jotta ei joutuisi huitaistuksi kaulimella. Venäjän hameenhelmojen alta ei toisaalta itse pitäisi erehtyä etsimään turvaa, ja siksi olenkin aina sanonut, että Suomessa ei koskaan voi olla liian länsimielinen.

Puutteena Jukka Seppisen tutkimuksessa on, että se tulee kolmisen vuosikymmentä liian myöhään vaikuttaakseen politiikkaan. Mitä näiden asioiden paljastuminen olisikaan saanut aikaan tullessaan julki 1990-luvulla? Totuus on joka tapauksessa parempi tuoda esille myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tiedolla on aina itseisarvo.


Tiedejulkaisemisen periaatteista

Jukka Seppinen onnistuu perkaamaan Karjalan palauttamista koskevan valtionpolitiikan lähihistorian, ja Arto Luukkanen aukaisee ansiokkaasti KGB:n arkistot. Nämä tiedot kuuluvat suomalaisille, ja siksi Valo-Finlandiat heille!

Pelkästään tieteellisesti ajatellen tappiona on se, että suomenkielisinä heidän tutkimuksensa menevät helposti ohi tiedeyhteisön, joka näyttää lukevan vain englanninkielisiä kansainvälisiä kertakäyttöartikkeleita.

Primaaritutkimusten kirjajulkaiseminen suomalaisille ja suomen kielellä on kuitenkin korvaamatonta, sillä nämä asiat kiinnostavat nimenomaan suomalaista tiedeyleisöä, poliitikkoja sekä mediaa.

Suomenkielinen tiedejulkaiseminen on tärkeää etenkin yhteiskunta-, talous- ja humanistisissa tieteissä sekä historiantutkimuksessa, sillä sitä kautta tieto palautuu merkitysyhteyteen, josta se on lähtöisin ja jota se koskee: yhteiskuntaan.

Jos suomeksi julkaisemista pidetään epäansiona tieteissä, tullaan helposti estäneeksi kotimaisen yhteiskunta- ja kulttuurikritiikin esittäminen. Tämä taas on pahasta, mutta juuri siihen anglo-amerikkalainen kieli-imperialismi johtaa, ja siksi liputan suurella lakanalla suomenkielisen tiedejulkaisemisen puolesta.

Suomen kielestä ei saa tulla tieteen marginaalikieli, eikä maamme pidä alkaa näyttää Ambomaalta myöskään kotimaisen tiedejulkaisemisen osalta. Varsinkin filosofiassa kotimaisella tiedejulkaisemisella on ollut perinteisesti tärkeä rooli koko kulttuurimme kannalta.

Se kansainvälinen tiedeyhteisö, jota Suomen asiat kiinnostavat, on vielä pienempi kuin suomalainen, vaikka tiedeyhteisö sinänsä suuri onkin. Mutta suotavaa on toki välittää asiat myös maailmankielillä. Ongelmana on, että elävää akateemista proosaa on kirjoittajien itsensä yhtä mahdotonta kääntää tai kirjoittaa englanniksi kuin kaunokirjailijoiden olisi vaihtaa kielensä toiseksi. Siksi he eivät niin tee, en myöskään minä.

Itse nautin siitä, että voin kotoutua omaan kieleeni ja lukea asioista nimenomaan suomen kielellä, joka koostuu meille suomalaisille tutuista ilmaisuista ja jotka vain me voimme kulttuurimme puolesta ymmärtää.

Oman kielen ja kulttuurin säilyttäminen ja siihen liittyvä omakulttuurisuus puolestaan on itseisarvo, sillä sillä on merkitys sen omistavalle subjektille: kansakunnalle. Sen sijaan monikulttuurisuudelta puuttuu omistava subjekti, ja siksi myös universaaliin kansainväliseen tiedeyhteisöön suunnatut artikkeliraportit muodostavat usein vain ritualisoidun julkaisumuodon, joka kaikuu tyhjään avaruuteen.

Kiitosta ja kunniaa siis niille kustantamoille, jotka Suomen Akatemian suositusten vastaisesti rikkovat tieteellisiä julkaisuihanteita ja painavat kirjoja myös suomeksi, riippumatta monikulttuurisista, kosmopoliittisista ja internationalistisista normeista.


Arvioidut teokset

Luukkanen, Arto, Suomi hajoavan imperiumin sylissä. Helsinki: Otava, 2019.
Seppinen, Jukka, Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Helsinki: Minerva Kustannus, 2019.


Kirjoituksiani kirjallisuuspalkinnoista

Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Taistolaislaulujen parodiointi on saanut toden sävyn

Monet muistavat vuosituhannen vaihteesta poliittissävyisen pop-yhtye Ultra Bran, joka perustettiin Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton (nyk. Vasemmistonuoret) laulukilpailua varten ja joka toimi vuosina 1994–2001.

Yhtye teki ja esitti 1960- ja 1970-luvun protestilauluja ja vallankumousiskelmiä retrospektiivisesti toistavia kommunistiveisuja aikana, jolloin uustaistolaisuus teki vasta tuloaan monikulttuuri-ideologian kaavussa.

MTV3 on esittänyt Ultra Bran viime joulukuisen konsertin useaan kertaan, viimeksi Vapun päivänä. Hartwall Arenan kolmeen kertaan täyttäneissä tilaisuuksissa tunnelma oli mahtava. TV-ruudussa välähdelleestä konserttiyleisöstä päätellen useimmat pääsylipun maksaneet olivat vihervasemmistolaisessa kuplassa eläviä haavemaailmojen ja nostalgiatunnelmien asukkeja.

Mitä merkitystä bändin paluusuosiolla sitten oikein on? Vielä 1990-luvulla kommunismin muistot ja universalismin uhat tuntuivat taakse jääneeltä ajalta niin, että vallankumouslaulujen parodioista saattoi porvarikin pitää. Sanoituksista oli vaikea erottaa, kaivattiinko niissä takaisin kommunismin aikakaudelle vai kritisoitiinko niissä sosialistista systeemiä. Muutamat sanoitukset perustuivat elintarvikekorttinsa menettäneen neuvostolyyrikko Anna Ahmatovan runoihin.

Ultra Bran ajatusmaailma oli joka tapauksessa itään päin kallellaan. Se ei vaikeuttanut yhtyeen kohoamista iskelmälistoille, sillä jään sulaminen suurvaltapolitiikasta oli sallinut monen ”nähdä Kölnin tuomiokirkon”. EU-Suomessa tuntui turvalliselta kuunnella vallankumouslauluja pahana muistona menneestä, sillä mehän kuuluimme Länteen.

Kaupunki, jossa ”lilliputti-ihmisten jono kiemurtelee kohti mausoleumia” ja ”joka syli avoinna seisoi kaikkien kansojen tulla” (”Moskova”) tuo kuitenkin minulle mieleen viljavana elonvainiona lainehtivan paratiisin, jossa Moskvitsh-autot liikkuivat harvakseltaan ylileveillä prospekteilla ja joka lähetti Laika-koiran avaruuteen ilman paluulippua (mitä eläinrääkkäystä).

Muutamat arvostelukyvyttömät tai puhtaasti tuhoamisvimmaiset ja luokkastrategista vihaa pursuilevat tahot halusivat kyseisen yhteiskuntajärjestelmän myös Suomeen. Siksi oli perverssiä kokea minkäänlaista nostalgiaa saati hukuttaa heidän poliittisia erehdyksiään parodian kaapuun myöskään vapautuneella 1990-luvulla. Kommunismia kohtaan tunnettu leikkisyys jääkin arvoitukseksi, ellei huomata, että aatteen nauttima erityisoikeus verrattuna muita totalitarismeja kohtaan osoitettuun tuomiomieleen perustuu kommunismin nykyiseen kannatukseen ja piilosuosioon.

Juuri siitä on kyse Ultra Bran kesäkeikkailussa ja paluussa myös Ruisrockin esiintymislavalle. Yhtyeen nykyinen kuulija, joka useimmiten on keski-ikäinen nainen ja bändin entinen teinifani, ottaa itkusta kiittäen (”Itket ja kuuntelet”) vastaan laulujen monikulttuurisen ilosanoman aivan niin kuin herättäjäkokouksen osallistuja tiedon pelastuksesta. Uusvasemmistolainen innostus on saanut ironian hymyn väistymään, sosialistinen vallankumouksen pilke on jälleen yleisön silmissä, ja lauluissa kaikuu kommunistinen tosikkomaisuus.

Se, mikä ennen oli harmitonta parodiaa, on jälleen totisinta totta, sillä taistolaisuus on tullut takaisin ja läpäisee yhteiskuntaamme monikulttuuri-ideologiana, joka puolestaan ilmenee virkakoneistoa syövyttävänä Demla-juridiikkana ja maahanmuuttoa vaativina mielenosoituksina ja jonka takuumiehiksi myös monet liberaalit porvarit ovat menneet. Aikaamme leimaa jälleen myös affektiivisten ja performatiivisten asenteiden nostaminen järkiperäisten lähestymistapojen ohi.

Omaa tosikkomaisuuttaniko? En usko. Nykyisessä vasemmistolaisessa mediassa esitettyinä nuo televisiossa pyöritetyt vappulaulut eivät enää kuulosta parodisilta, kuten vielä ilmestymisajankohtanaan 1990-luvulla. Yhteiskunnassamme vallitseva uustaistolaisuus on tehnyt niistä itsestään todellisia poliittisen sanoman kantajia. Niiden kautta haetaan jälleen ponnahduslautaa vasemmistolaisen maailmankuvan poliittiselle suosiolle. Viihteellisyydellä haetaan lisää kannatuspohjaa nykynuorten sukupolvelta.

Mikroilmeistä päätellen laulujen esittäjillä oli tosin paikka paikoin vaikea artikuloida muutamien veisujen sanoituksiin liittyviä näkökantoja. Romantiikalla marinoidut laulut pois lukien on varmaankin haastavaa päästellä suustaan sellaisia lapsellisuuksia, joita muutamiin politisoituneimpiin sanoituksiin liittyy (esimerkiksi käyköön ”Laulu marsalkka Mannerheimista”).

Ultra Bran pysyvintä antia on Helsingin apulaispormestariksi edennyt pääsanoittaja Anni Sinnemäki, jonka juuret ovat taistolaiskodissa mutta erään isovanhempansa kautta myös pappisperheessä, Lapuanliikkeessä ja Isänmaallisessa kansanliikkeessä. – Huvittava dialektinen ristiriita, paradoksaalinen yksityiskohta ja protestihenkisyyden ilmentymä siinäkin; joka tapauksessa eräs merkki siitä, kuinka pitkälle pelkällä populismilla pääsee, kunhan värjää punaiset aatteensa vihreiksi.

Ultra Bran suosiolla ei olisi sinänsä mitään merkitystä, mutta se osoittaa jotakin olennaista yhteiskuntamme muuttumisesta. Tapaus houkuttelee vertailuihin, jotka ovat myös tutkimuksellisesti tärkeitä, sillä vertailujen kautta paljastuu, miten asiat ovat.

Entäpä, jos jokin taho päättäisi järjestää retrospektiivisen konsertin, jossa esitettäisiin Lapuanliikkeen, Isänmaallisen kansanliikkeen tai Akateemisen Karjalaseuran lauluja? Mitä, jos jossain hoilattaisiin Vöyrin marssia tai vaikkapa Horst Wessel -liediä suomeksi sanoitettuna?

Uskoisin, että kyseiselle konsertille voisi olla kysyntää. Mutta miten on tapahtuman järjestämisen laita? Kuinka hirveän vyörytyksen punavihreä vasemmisto aloittaisikaan vedotakseen jokaiseen konserttien pitopaikkaan tapahtuman kieltämiseksi?

Helsingin Sanomat, Yleisradio, Nelonen ja MTV3 eivät suinkaan sisällyttäisi konserttia ohjelmistoonsa, eivät toisi paikalle miljoonien arvosta lähetyskalustoa eivätkä kierrättäisi esitystä televisiossa. Sen sijaan ne käyttäisivät tapahtumaa esimerkkitapauksena äärioikeistolaisuudesta, natsismista ja fasismista ja laittaisivat järjestäjät elinkautiseen esityskieltoon kanavillaan ja kaikkialla. Näinhän kävikin, kun äärivasemmistolainen Varisverkosto aloitti vyörytyksen muutamia heavy metallia soittavia esiintyjiä vastaan Helsingissä 2015.

Onneksi nyt saamme potea nostalgiaa kommunismin romahtamisen vuoksi menetetystä ”tulevaisuuden toivosta”.

Ylen kurja Kekkis-proggis

Jari Tervon kirjailijatulot vähentyivät hänen paiskattuaan Raamatun lattialle TV-lähetyksessä. Koska Tervo on ansioitunut myös haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”valkoiseksi roskaväeksi”, ”autisteiksi” ja ”rasisteiksi”, Yleisradio päätti tulla apuun ja myönsi entiselle Uutisvuoto-juontajalle kirjallisuuden piilotukea. Ylen TV1 tuotti hänelle kahdeksanosaisen historiasarjan Urho Kekkosesta.

Ohjelmasarjaa buffattiin paljon mediassa, ja sen luvattiin paljastavan ennen julkaisematonta aineistoa Kekkosesta, esimerkiksi hänen toiminnastaan kansalaissodassa. Etsivän Keskuspoliisin (nykyinen Suojelupoliisi) palvelukseen päätynyttä Kekkosta luonnehdittiin muun muassa ”kommunistien kovanyrkkiseksi kuulustelijaksi”.

Tosiasiassa sarja ei paljastanut olennaista uutta Kekkosen persoonasta eikä poliittisesta historiasta muille kuin kenties tekijöille itselleen, jotka sillä tavoin todistivat pääväitteensä: ”Tiedämme vain puolet Kekkosesta.” Kunhan ratsastettiin Kekkos-myytillä, jota Tervo oli pohtinut jo kirjoittaessaan teostaan Myyrä (2004).

Kriittinen ohjelmasarja ei ollut, vaan varovainen. Kekkos-legendaa hehkuttamalla haluttiin jopa kaunistella Kekkosesta syntyvää kuvaa. Eräässä jaksossa (4) väitettiin, että Kekkonen kesytti kommunistit ottamalla SKDL:n mukaan hallitusyhteistyöhön. Tätä tulkintaa monet sosialistiprofessorit ovat varjelleet, ja siitä on tullut osa kanonisoitua historiasopimusta, jolla oikeutetaan rähmällään oloa Neuvostoliittoon. Tosiasiassa sosialistit ja kommunistit kesyttivät Kekkosen, josta tehtiin Moskovan etäispääte tukalassa historiallisessa tilanteessa.

En epäile Kekkosen isänmaallisuutta. Hän kai halusi pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Siinä sivussa hän halusi tietenkin myös henkilökohtaista valtaa.

Kekkosen taipumisesta vasemmiston edessä kertoi saman jakson väite, jonka mukaan Kekkonen luonnehti 1960-lukulaista nuorisoa oman aikansa, eli 1920-luvun, nuorisoa etevämmäksi. Nuoruudessaan oikeistolaisena pidetyn Kekkosen kannanotto nähtiin hänen tunnustuksenaan äärivasemmistolaistuneelle ja radikalisoituneelle opiskelijaliikkeelle, vaikka kyseessä oli enemmänkin pelkkä kannatuksen kosiskelu.

Myös haastateltaviksi valitut henkilöt olivat melko mitäänsanomattomia. Sdp:tä edustavien Erkki Liikasen ja sähkömies-ministeri Matti Ahteen sekä Skp:läisen professori Kimmo Rentolan sijasta olisin halunnut kuulla Georg C. Ehrnroothin, Tuure Junnilan ja Veikko Vennamon näkemyksiä Kekkosesta. Vaikka heitä ei enää saakaan kiinni, olisi Ylen avarista arkistoista voinut kaivaa filmin pätkiä katsottaviksi ja pahoin konflikoituneen sisäpoliittisen tilanteen valaisemiseksi. Kekkos-historioitsija Juhani Suomen historiantulkinta korostui nyt liikaa. Myös kriittisyys palveli pyhimyskuvaa.

Dokumentaarisuuden ja viihteellisyyden yhdistäminen asiaviihteeksi ei Tervon ohjelmasarjassa onnistunut, vaikka hän hauska mies onkin. Vaihtoehtoisen historiankirjoituksen genreen kuuluvasta Kekkos-sarjasta ei ole selvästi tieteeksi eikä viihteeksi.

Puolustukseksi voidaan sanoa, ettei sen tarvitse olla kumpaakaan, vaan itsenäinen tekonen, jonka tarkoitus oli kääntää valokeila pahan isän ruumista nakertelevien poikien puoleen (ks. S. Freud, Toteemi ja tabu: ”He soivät isien ruumiin.”) Myös kysymys, oliko Kekkonen valkoinen ritari vai pimeyden ruhtinas, on turha. Hänhän oli molempia, täsmälleen freudilaisen ambivalenssin mukaisesti (”iloitaan ja surraan”). Nolointa Kekkos-historioissa ovat hautakummulla hyppimisen psykodynaamiset motiivit, jotka kuultavat läpi mutta näyttävät täysin tiedostumattomilta isähahmon synneissä ja sankaruudessa piehtaroijille itselleen.

Sarja ei ollut yhtä sovitteleva ja tarkoitushakuinen kuin Tervon MTV3:lle vuonna 2006 käsikirjoittama Mogadishu Avenue. Nauramista ”suomalaisuudessa” on toki paljon, mutta oikeasti naurettavia eivät nykyään ole Jari Tervon ivaamat asiat, kuten väitetty patriotismi, nationalismi tai nurkkakuntaisuus, vaan niiden vastakohdat, kuten vieraskoreus, häveliäisyys ja poliittinen korrektius sekä Neuvostoliiton arkkityyppisten vastineiden – kuten kansainvälisyyden, EU:n ja islamin – kumartaminen maahan asti.

Parhaaksi tulokseksi Ylen Kekkos-hankkeesta jäänee Puppulausegenraattorin kaltainen Urkin sitaattikone, josta irtoaa Kekkosen tokaisuja kuin kirjeitä hänen kuuluisasta myllystään. Vaarana tällaisessa kepeyden tavoittelussa on, että moni lause tulee ymmärretyksi väärin merkitysyhteydestään irrotettuna eikä siten tue historiallista Kekkos-kuvaa.

Tyylistään ja mielipiteistään päättelen, että kustantajien, kulttuuripiirien ja Yleisradion maskotti Jari Tervo kannattaa äänestyskopissa demareita. Kekkos-diktatuurista omaksutulla tavalla myös nykyisissä sensuurivirastoissa, eli mediassa, yliopistoissa ja muissa vallan katakombeissa varmistetaan, että ihmiset jatkossakin ”tietävät vain puolet” Jukka Hankamäestä. Painettavaakin olisi, mutta minäpä kun en anna.

Voiton päivä – Mutta kuka voitti?

Elämässä käy usein niin, että se, joka voittaa juridisesti, taloudellisesti tai hallinnollisesti, häviää aatteellisesti, filosofisesti tai ideologisesti. Häviäminen sinänsä on hyvin filosofista, sillä se osoittaa ihmisen pärjäävän ilman voiton tuomaa itsetunnon kohennusta.

Häviäminen on voitokasta siksikin, että se jättää avaimet hävinneiden käsiin. Voittanut osoittaa voittonsa oikeutuksen yksinkertaisesti: voittamalla. Sen sijaan hävinneelle jää mahdollisuus arvostella ja olla oikeassa, kun taas poliittisen voittajan on jatkossa pakko osoittaa olevansa oikealla tiellä.

Hävinnyt voi sanoa sen, mikä on totta, mutta voittajan täytyy pysyä kannattajilleen kiitollisena ja tarvittaessa myös valheellisena, sillä hän on heistä riippuvainen. Sen sijaan hävinnyttä ei ripusteta poliittiseen valtaan, joten hän ei ole riippuvainen mistään. Riippuvuus ja epävapaus ovatkin filosofian pahimmat viholliset.

Alle puolet ranskalaisista hyväksyi Macronin presidentiksi

Suomalainen valtamedia, kärjessään vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat, ehti jo iloita Emmanuel Macronin vaalivoitosta Petja Pellin ja Heikki Aittokosken kirjoittamassa jutussa ”Ranska tyrmäsi oikeistopopulisti Marine Le Penin – Emmanuel Macron rynnisti voittoon selvin luvuin”. Huomiota herättävää otsikoinnissa on sen aggressiivinen sävy ja kielikuva, joka viittaa nyrkkeilyottelun maailmaan.

Uutinen on sikäli yksipuolinen ja jopa valheellinen, että äänestysprosentti jäi 74,56:een ja äänet jakautuivat Macronin hyväksi suhteessa 66,1 ja 33,9 prosenttia. Koska Le Penin saama 33,9 prosenttia annettujen äänien prosenttiosuudesta (74,56 prosenttia) on 25,28 prosenttia kaikista äänioikeutetuista ja koska 25,44 prosenttia pidättäytyi äänensä antamisesta, 50,72 prosenttia äänioikeutetuista ei antanut kannatustaan Emmanuel Macronille.

Näin kävi siitä huolimatta, että Macronin taustajoukot tekivät kaikkensa masinoidakseen viha- ja mustamaalauskampanjan Le Peniä vastaan, kun taas Le Penin kannattajissa on todennäköisesti paljon niitä, jotka eivät uskoneet ehdokkaansa valituksi tuloon ja jättivät turhautumisen takia äänestämättä.

Koska Marine Le Penin isä Jean-Marie Le Pen sai vuonna 2002 presidentinvaalin toisella kierroksella 17,7 prosenttia äänistä, Kansallinen rintama on kasvattanut kannatustaan huikeasti. Tässä valossa on vääristelevää väittää, että vaalitulos olisi ollut tyrmäys Le Penien puoluetta kohtaan.

Koska Kansallisella rintamalla on nykyisin vain kaksi edustajaa Ranskan parlamentissa, presidentinvaalin tulos lupaa puolueelle hyvää, kun maassa seuraavan kerran mitataan kansalaisten Eurooppa-tuntoja. Alahuoneen eli kansalliskokouksen jäsenet valitaan jo kesäkuussa, jolloin puolue voi pieniä puolueita syrjivästä vaalitavasta huolimatta yltää kymmenen prosentin edustukseen parlamenttipaikoista.

Mustia pilviä Ranskan ja Euroopan taivaalle

Kansallismielisten ja EU-eliitin välinen jako jää joka tapauksessa kytemään. Kansallismielisten edustamaa EU-kritiikkiä ei voida kääntää näyttämään ”oikeistopopulismilta”, sillä ”[j]ako ei ole enää vasemmiston ja oikeiston vaan patrioottien ja globalistien välinen”, kuten Marine Le Pen on todennut.

Myös Yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin kommentaattori Pascal-Emmanuel Gorby tunnustaa, että ”[e]llei Macronin kupla puhkea, tämä voi merkitä uudelleenlinjausta, ei vain Ranskan politiikassa vaan länsimaisessa politiikassa yleisestikin, pois vasemmisto–oikeisto-jaosta, joka on hallinnut läntistä politiikkaa Ranskan suuresta vallankumouksesta asti: kohti jakoa kansan ja eliittien välillä”.

Vaalin tulos ei ollut tappio Kansalliselle rintamalle siksikään, että Macron ei voi eikä aio tehdä mitään maansa pelastamiseksi muukalaisinvaasiolta, islamisaatiolta, terrorismilta eikä Euroopan unionin ja rahaunionin aiheuttamalta katastrofilta. Tuhoisa tapahtumakulku on Ranskassa jo niin pitkällä, että myös Le Penin mahdollisuudet kääntää kehitys olisivat vähäiset.

Le Penin voitto olisi tullut joka tapauksessa liian myöhään, sillä kehitysmaalaisten aiheuttamaa taloudellista rasitetta, islamisaation mukanaan tuomaa terroria ja muslimien muodostamien mikrovaltioiden syntymistä ranskalaisen yhteiskunnan sisälle ei pystytä oikomaan millään muulla kuin sisällissodalla tai etnisillä karkotuksilla. Politiikan yleissuuntausten kannalta voi olla parempikin, että Hollanden politiikan mädät hedelmät pahenevat Macronin käsiin, niin vastuu ja lopputulos lankeavat sille, jolle ne kuuluvat.

Tässä valossa valtamedian suitsutus Macronin saavuttamalle Pyrrhoksen voitolle oli samanlaista tyhjää sanahelinää ja hehkutusta, jota kuultiin Barack Obaman voittaessa aikoinaan Yhdysvaltain presidentinvaalit. Hänen hurmahenkiset muutos-puheensa (”Change”) ja ontoksi osoittautuneet sosiaaliturvan uudistuksensa loivat vain vääristyneen kuvan ikuisesta juhlinnasta diskopallon alla. Ne jättivät jälkeensä pelkkiä rikottuja lupauksia, entistä velkaantuneemman valtion ja jakautuneen kansakunnan. Vastaavasti käynee myös Ranskassa.

Valtamedia on ollut suu messingillä Macronin voiton johdosta, kun taas Donald Trumpin valinnan jälkeen punavihreä toimittajakunta on ollut suoranaisen henkisen vararikon partaalla niin, ettei se saa haavojaan ommeltua muutoin kuin tekemällä Trumpista likasankojournalisminsa kestoaiheen. Tätä epäsuosikkiaan murjomalla ja muotoseikkojen kanssa näpertelemällä vihervasemmistolainen toimittajakunta haluaa päättää Trumpin presidenttikauden samanlaiseen mustamaalaukseen, jolla Yhdysvaltain vasemmisto pakotti Richard Nixonin eroamaan virastaan kesken kauden.

Vaikka Macron voittikin Ranskan presidentinvaalin sikäli, että hänet valittiin jatkamaan Hollanden politiikkaa, tulos merkitsi tappiota Ranskan kansalle. Viiden vuoden kuluttua Ranskan valtio ja Euroopan unioni ovat niin kurjassa tilassa, ettei länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi voida todennäköisesti tehdä enää mitään muuta kuin turvautua avoimeen väkivaltaan.

Etnosentrinen vaalikäytös ohittaa järjen

Hirtehistä asiassa on, että Ranskassa asuva värillinen ja ei-eurooppalainen maahantunkeutujaväestö ilmoitti Yleisradion TV-uutisissa äänestävänsä etnosentrisen ryhmäkuntaisuutensa ja intressinsä mukaisesti Macronia, vaikka nimenomaan heidän oman etunsa mukaista olisi antaa kannatuksensa haittamaahanmuuttoa vastustavalle ja rajoittavalle Le Penille.

Tämä osoittaa, että määrällisesti kasvanut ja poliittisesti aktivoitunut arabi-nekroidinen väestö ei tee äänestyspäätöksiään ajatellen valloittamansa valtion taloudellisia mahdollisuuksia turvata heidän toimeentulonsa. Kyseinen ei-eurooppalainen väestö tekee poliittiset valintansa pelkästään kolonialistisin, rasistisin ja etnonationalistisin motiivein: pyrkimyksenään tukea heimoveljiensä vyöryä länsimaihin.

Ilmiö on tunnettu myös muualta maailmasta, jossa ihmiset klusteroituvat tiettyjen poliittisten tendenssien taakse pelkästään etnisin tai vähemmistösyrjintään liittyvin motiivein, vaikka siitä olisi heille itselleen haittaa.

Tämä paljastaa valtamedian rasismitulkinnat nurinkurisiksi. Valkoisen väestön pyrkimykset puolustaa kotimaitaan leimataan mediassa ja tuomioistuimissa ”rasismiksi”, kun taas ei-eurooppalaisten nationalismi ja siihen liittyvä rotukortin heiluttelu määritellään ”rasismin vastaisuudeksi”.

Todellisuudessa kehitysmaista virranneen väestön etujen mukaista olisi äänestää loppu jatkuvalle haittamaahanmuutolle, sillä myös sen toimeentulo länsimaissa riippuu valkoisen kantaväestön kyvystä taata yhteiskunnan toimivuus ja talous. Juuri kerjäläisyytensä merkiksi kehitysmaalaiset ovat täällä; muutenhan he jäisivät Afrikkaan tai niihin Lähi-idän köyhiin maihin, jotka eivät ole rikastuneet länsimaiden syytäessä dollareita ja euroja öljymaiden itselleen pyhittämiin luonnonvaroihin, joiden pitäisi käsittääkseni olla kaikkien maapallon asukkaiden omaisuutta.

Sen sijaan nyt nämä vapaamatkustajat haluavat tuoda länsimaihin oman islaminuskoon perustuvan irrationaalisen ja takapajuisen yhteiskuntajärjestelmänsä, joka on pääasiallinen syy myös kehitysmaissa vallitsevaan kurjuuteen.

Traagista on, että Macronin kannattajaksi saatiin myös suuri osa Ranskan oikeistolaisista naisista pelkästään vihjaamalla, ettei Le Pen ole feministi. Niinpä naisäänestäjät eivät voineet tehdä ratkaisuaan sukupuoliargumentilla ratsastaen, kuten Tarja Halosen tullessa valituksi Suomen tasavallan presidentiksi.

Maahanmuuttoa, integraatiota ja länsimaiden tuhoa kiihdyttäessään EU-eliitti jatkaa eurooppalaisten ihmisten syrjäyttämistä, mistä näyttöä antaa Macronin halu vahvistaa Euroopan unionia yhdessä Angela Merkelin johtaman Saksan kanssa. Menetelmänään heillä on ”verotuksen yhtenäistäminen”. Tämä tarkoittaa hukuttautumista aina vain syvemmälle EU:n velkaunioniin, jossa vähiten velkaantuneet maat pannaan maksamaan kurimuksessa olevien maiden velat.

Macronin valinnalla poliittinen eliitti voitti itselleen lisäaikaa, mutta pitemmällä tähtäimellä EU-eliitin voitto jää parantumattomasti sairaan potilaan kuolinkoristuksia pitkittäväksi saattohoidoksi.

Miksi Eurooppa-päivä ja Venäjän voitonpäivä ovat samaan aikaan?

Irvokasta on, että Macronin voitonjuhlien huumassa vietettiin myös Eurooppa-päivää, joka Venäjällä tunnetaan voitonpäivänä. Päivien osuminen toukokuun yhdeksänneksi ei ole sattumaa, vaan sillä on historiallinen taustansa.

Todellisuudessa kyseinen päivä on Saksan antautumisen muistopäivä. Toisen maailmansodan lopusta lukien Saksa ja saksalaiset ovat olleet miehittäjävaltioiden vallassa. Saksan edelleenkin voimassa oleva perustuslaki on liittoutuneiden yksipuolisesti julistama määräys, jolla on rajoitettu sekä saksalaisten sananvapautta, poliittista toimintaa että aseellisen varustelun mahdollisuuksia.

Eurooppa-päivää ei voida juhlia beethovenilaisen harmonian havinalla, sillä neuvostokommunistit ja lännen kapitalistiset imperialistit eivät suinkaan kukistaneet sodassa vain kansallissosialistista valtiojärjestelmää ja nationalistisen puolueen poliitikkoja, vaan ne nujersivat ja murjoivat maan tasalle myös Saksan kansan, talouden, teollisuuden ja saksalaisuuden, jotka ennen toista maailmansotaa muodostivat tieteen, kulttuurin ja taiteen suurvallan.

Tuosta päivästä lukien saksalaiset on pakotettu polvilleen, harjoittamaan kansallismasokistista itsensä syyllistämisessä piehtarointia, jossa kaikenlainen kansallisen edun puolustaminen torjutaan vaaralliseksi ”rasismiksi” tai ”natsismiksi” julistettuna.

On syytä muistaa, että saksalainen nationalismi syntyi vastustamaan idästä vyöryvää raakuutta ja lännestä uhkaavaa kulttuurin pinnallisuutta. Eurooppa-päivän ja voitonpäivän osuminen yhteen valottaa ensisijaisesti sitä, että Euroopan unionia ei olisi luotu ilman kommunistien Euroopassa aloittamaa väkivaltaisuutta.

Euroopan maissa esiintynyt kansallismielisyys syntyi vastavaikutuksena 1800-luvun uudelle aatteelle, kommunismille, joka uhkasi tuhota sekä kansallisvaltiot, yksilönvapauden, omistusoikeuden että poliittisiin vapauksiin perustuvan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän, joka oli kehittynyt luonnonoikeudellisesti, toisin sanoen historiallisesti vapaassa prosessissa: kansakuntien itsejärjestymisen pohjalta.

Kommunismi puolestaan oli vailla näyttöjä oleva utopia, jonka toimivuutta oli syytä epäillä aivan samaan tapaan kuin nykyisin on syytä epäillä monikulttuurisuuden ideologian perusteita ja kansakunnat toisiinsa sotkevan maahanmuuton toimivuutta. Saksalainen nationalismi syntyi vastustamaan tuota nyt jo useaan kertaan väkivaltaiseksi osoittautunutta marxilaista utopiaa.

Voidaan sanoa, että Eurooppa-päivää ja voitonpäivää juhlittaessa koetetaan edistää marxilaisen monikulttuurisuusideologian levittämispyrkimyksiä, jotka on nykyaikana verhottu liberalismin kaapuun.

Koska monikulttuurisuusoppi on käytännössä johtanut suuriin yhtenäistämispyrkimyksiin ja syönyt pois länsimaisten yhteiskuntien vapautta, se on osoittanut olevansa ideologiaa pahimmillaan. Siihen liitetyt vapauden mielikuvat ovatkin mahdollisia vain kontradiktorisen vastakohtarinnastuksen kautta, toisin sanoen uskottelemalla ihmisille, että monikulttuurisuuden ja maahanmuuton vastustaminen ovat ”pahaa natsismia”.

Vaikka Hitlerin haaveilema tuhatvuotinen valtakunta jäikin vaivaisten kahdentoista vuoden mittaiseksi, hänen ja natsien syyllistäminen jatkunee tuhat seuraavaa vuotta, kun ihmisiä ripitetään toisen maailmansodan painolasteilla, kuten keskitysleireillä, ja siten pohjustetaan tietä todelliselle kansanmurhalle, joka kohdistuu viattomiin nykyeurooppalaisiin islamilaisen terrorismin muodossa.

Tosiasiassa Eurooppaa uhkasivat alun perinkin aivan muut asiat kuin saksalaiset nationalistit ja heihin liittyneet älymystön jäsenet. Euroopan todellinen uhka on nyt kehitysmaiden väestönräjähdys, islamisaatio, maahanmuutto ja siihen liittyvä länsimaisen kulttuurin mädätys, jota kosmopoliittisen EU-eliitin voimassa pitämä monikulttuurisuuden ideologia pyrkii edistämään.

Nämä uhkatekijät varjostavat Euroopan kantaväestöjä nimenomaan marxilaisen monikulttuurisuusindoktrinaation vuoksi, joten sikäli Euroopan unionilla, neuvostobolshevikeillä, kommunisteilla ja muilla punafasisteilla on perusteita yhteiseen juhlapäivään.

Eurooppa-päivästä ja voitonpäivästä antifasistien propagandapäivä

Nykyajan panslavisteja edustavat ”antifasistit” ovat saaneet propagandaansa edistettyä sen verran, että he onnistuivat järjestämään voitonpäivän kulkueita ensi kertaa myös Suomessa. Tiina Länkisen ja uutisankkuri Marjukka Havumäen kirjoittamassa Yleisradion nettiuutisessa uhomarssia yritettiin pyhittää vetoamalla siihen, paljonko ihmisiä menetti henkensä ”taistelussa fasismia vastaan”. Puheenvuoro annettiin muuan Daria Skippari-Smirnoville, jonka mukaan voitonpäivän viettäminen on paikallaan, koska ”Suomikin vuonna 1944 hääti Lapista saksalaiset eli ymmärsi loppujen lopuksi olleensa väärällä puolella”.

Tosiasiassa sodan Suomea vastaan käynnisti Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto, joka uhkasi Suomea aluevaatimuksilla ja kytki Suomen toiseen maailmansotaan lavastamillaan Mainilan laukauksilla.

Siihen nähden Saksan ja Neuvostoliiton etupiirijako oli pelkkä kuriositeetti, josta ei pidä moittia Saksaa, sillä Neuvostoliitto alun perinkin tavoitteli alueita Suomesta. Sodan jälkeen julki tulleiden paljastusten mukaan Stalin halusi valloittaa koko maan sekä liittää sen osaksi kommunistista Neuvostoliittoa.

On myös epäilty, että Saksa myöntyi Suomen määrittelemiseen ”Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi maaksi” vain siksi, että Saksa ei halunnut olla ensimmäinen miehittäjävaltio, joka laskee sotilasanturansa Suomen maankamaralle. Objektiivinen tosiasia on, että Suomen ja Saksan yhteistyö perustui jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa luotuun henkiseen ja kulttuuriseen napanuoraan ja että ilman Saksan kevätkesällä 1944 antamaa ase-, elintarvike- ja miehistötukea Neuvostoliitto olisi valloittanut maamme, rintamat olisivat murtuneet ja suomalaisia olisi odottanut Itä-Euroopan kohtalo.

Tämä olisi ollut paljon pahempi vaihtoehto kuin asema sodan mahdollisesti voittavan tai häviävän Saksan kumppanina, joten Suomen poliittisen johdon sodanaikaisia ratkaisuja voidaan pitää oikeutettuina sekä tuon ajan tilanteiden valossa että historian lopputulos huomioon ottaen.

Tässä valossa puheita, joissa suomalaisten katsotaan olleen ”väärällä puolella”, voidaan pitää törkeänä historian vääristelynä. Asiaa ei suinkaan paranna se, että Moskovan Punaisella torilla voitonpäivää juhlittiin jälleen massiivisella ajoneuvoparaatilla ja pullistelevilla puheilla, joita nyky-Venäjä jatkaa täsmälleen Neuvostoliiton perinteiden mukaisesti.

Koska Suomen nykyinen poliittinen johto ei reagoinut Suomessa järjestettyihin rauhanmarsseihin mitenkään, hiljentymistä voidaan pitää merkkinä suomettuneisuudesta, jonka tuloksena sodanaikaisen vihollisen annetaan nyt vapaasti juhlia voittoaan jäljelle jääneellä maaperällämme sekä sitä kautta herätellä esiin yli 70 vuotta vanhoja kaunoja.

Asialla on vertauskuvallista merkitystä 100 vuotta täyttävässä Suomessa, jonka itsenäisyys on lunastettu väkivallan, veren ja periksi antamattomuuden kautta. Siihen nähden nykyisen poliitikkosukupolven henkinen masokismi on yhtä tyrmistyttävää kuin suostuminen luovuttamaan taloudellisen ja poliittisen itsenäisyytemme keskeiset saavutukset Euroopan unionille, Brysselin suuntaan.

Myös Euroopan unionin perustamisasiakirjana pidetty Rooman sopimus täytti tänä vuonna pyöreitä vuosia ja on ehtinyt 60 vuoden ikään. Juuri sen kautta kansallisvaltioiden itsenäisyyttä on kavennettu ja heikennetty. Tosin keskeinen kysymys EU-eliitin salongeissa ei ole ollut enää pitkään aikaan se, miten integraatiota edistetään, syvennetään ja lujitetaan, vaan se, voitaisiinko koko unionin repeäminen vielä estää kulkemalla ravun askelin takaperin.

Historiallinen aivopieru

Moni yliopistolla toimiva näyttää ajattelevan, että tarpeeksi lemuava aivopieru riittäisi pitämään ”ystävät lähellä ja viholliset loitolla”, mutta useasti käy päinvastoin, ja kriittinen älymystö alkaa hiisautua lähietäisyydelle ystävien perääntyessä. Onko siis Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentola positiivisesti ajatteleva skunkki, sillä hän näyttää soveltavan juuri tällaista hajupommilogiikkaa?

Historia päälaellaan.

Hän nimittäin julkaisi tänä syksynä teoksen Stalin ja Suomen kohtalo (Otava 2016), jossa hän todistelee, että Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin oikeastaan lahjoitti Suomelle itsenäisyyden pidättäytymällä puuttumasta maamme asioihin enempää kuin teki. Rentolan mukaan Stalin suunnitteli vallankaappausta Suomen kommunistien avulla mutta keskeytti hankkeen, kun Paasikiven kanssa saatiin aikaan YYA-sopimus. Lisäksi Stalinin vetäytymiseen vaikutti maailmanpoliittinen tilanne.

Tällä tavoin itsenäisyytemme nähdään Neuvostoliiton meille kahteen kertaan myöntämänä etuoikeutena ja armeliaisuuden osoituksena. Enää ei siis riitä se vasemmiston yleensä toistelema klisee, jonka mukaan Suomen itsenäisyys tuli Leninin kädestä. Ongelmana tässä ajatusmallissa on, että Suomen itsenäisyys ja suvereenius nähdään venäläisten suostumuksen varaisena. Juuri näin asia ei ole. Itsenäisyyden ja suvereeniuden käsitteellis-aprioriseen ideaan sisältyy, että niitä ei luovuteta miltään ilmansuunnalta ulkopuolisten toimesta vaan otetaan ja pidetään itse.

Sen sijaan Suomen Kommunistisen Puolueen entinen jäsen Kimmo Rentola tulkitsee tilannetta niin, että Paasikiven ansio oli rähmälleen heittäytymisessä Stalinin edessä, kun sillä tavoin saatiin totaalisen maailmankartalta katoamisen uhka väistymään. Samoin hän näkee, että SKP:llä oli Stalinille pelkkä käsikassaran rooli, joka olisi vallankumouksen jälkeen heitetty pois puhdistusten myötä. Tämä voi pitää paikkaansakin.

Rentola hakee vaihtoehtoa tai täydennystä Timo Vihavaisen teoksessaan Stalin ja suomalaiset (1998) esittämälle tulkinnalle ja puhuu Stalinin ”erityissuhteesta” suomalaisiin ja Suomesta Stalinin ”erikoistapauksena” (Rentola, s. 9). Näin hän pohjustaa kirjansa metaviestiä, joka on, että Stalin oli Suomen itsenäisyyden suojelija ja varsinainen puuhamies.

Teoksen metavastaus kysymykseen on ”kyllä”.

Kyse ei ole kuitenkaan nyt vain historiankirjoituksen perinteisestä kissanhännänvedosta oikeistolaisen ja vasemmistolaisen historiantulkinnan kesken, toisin sanoen kysymyksestä, pitäisikö kiitos Suomen säilymisestä itsenäisenä vaaran vuosien yli myöntää suomalaisten omalle neuvokkuudelle vai Stalinin suuripiirteisyydelle. Kyse ei ole myöskään vain siitä, pitääkö tai saako Stalinin mahtia glorifioida.

Kyse on siitä, että Rentolan historiantulkinnalla on vaikutusta nykyajan politiikkaan. Venäjän valtaapitävät innostuvat varmasti tulkinnasta, jonka mukaan Suomen kyky pysyä itsenäisenä nähdäänkin nyt merkkinä venäläisten armollisuudesta eikä suomalaisten omasta päättäväisyydestä.

Tällöin itsenäisyytemme voidaan katsoa seisovan huterammalla jalustalla, ja Rentolan esittämä Stalin-tulkinta saa paikan Suomen ja Venäjän historiallisia suhteita koskevassa narraatiossa sekä nykyisiä suhteita koskevassa valtapoliittisessa pelissä. Tämä tekee poliittisesta historioitsijasta historioivan poliitikon.

Rentola aloittaa Stalinin korpuksessa piehtarointinsa kysymällä ”[o]liko Stalin merkittävin yksittäinen päätöksentekijä itsenäisen Suomen historiassa?” Hän haastaa aiemmat historiantulkinnat mutta antautuu myös voimakkaaseen puolustuksellisuuteen, mistä kertoo tiheä viiteapparaatti. Oman työn puskuroiminen on tyypillistä monille kontroversiaaleille, joissa esitetään levottomuutta herättäviä ajatuskulkuja. Mielestäni Stalin ei ole henkilö ”itsenäisen Suomen historiassa” vaan Neuvostoliiton historiassa.

Tutkimus perustuu neuvostoarkistoista löytyneeseen aineistoon, joka on ollut julkista jo pitempäänkin ja muiden muassa Vihavaisen tutkimuksen (1998) kohteena. Vaikka dokumentit ovatkin varmasti aitoja, kaikki mitä dokumenteissa sanotaan, ei välttämättä ole luotettavaa vaan poliittisuutensa vuoksi hyvin tulkinnanvaraista. Lähdekritiikkiä ja reflektiota Rentolan kirjassa on loppujen lopuksi vähän. Lisäksi käsitys itsenäisyydestä luovutuksenvaraisena asiana ja sota-aikaisen hyökkääjän jalomielisyyden ilmaisuna on vinksallaan oleva näkemys, joka ansaitsisi paremmat perustelut päätyäkseen hypoteesiksi.

Tiettyjen historioitsijoiden kallellaan olo itään päin näyttää jatkuvan riippuvuussuhteen tavan takaisen myöntämisen ja napanuoran hypistelyn myötä. Muistan, kuinka Jari Ehrnroothia, Hannu Rautkalliota, Jukka Seppistä, Martti Turtolaa, Timo Vihavaista ja monia muita ei-sosialistisina pidettyjä historian ja kulttuurin tutkijoita haukuttiin suomettuneisuuden jälkimainingeissa oikeistolaisuudesta. Juuri koskaan yliopistoissa ei kuule arvosteltavan siellä vakituisella vakanssilla olevia kommunisteja vasemmistolaisuudesta. Miksihän?

Kirjallisuus

Kimmo Rentola, Stalin ja Suomen kohtalo. Helsinki: Otava, 2016.
Timo Vihavainen, Stalin ja suomalaiset. Helsinki: Otava, 1998.

Tukevasti Fraasikiven–Kepposen linjalla

Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä pohtia, miten syvällä fraseologian, ideologian ja suoranaisen valheen suossa myös nykyisessä ulkopolitiikassamme eletään. Siteeraan huvin vuoksi seitsemän suomalaisen puolueen vetoomusta presidentti Kekkosen uudelleenvalitsemiseksi vuodelta 1977. Se kuului näin: 

”Kaikki vastuunsa tuntevat suomalaiset antavat tänä päivänä tukensa rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä lujittavalle ulkopolitiikallemme. Tämä yhdistää Suomen kansaa ja on kansainvälisen kehityksen turvana. Hyökkäykset ulkopoliittista linjaa ja sen perustana olevaa ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimusta vastaan on päättäväisesti torjuttava... Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittinen linja, jonka vankkumattomana perustana on Suomen ja Neuvostoliiton kesken solmittu YYA-sopimus, luo puitteet myös vastaisuudessa harjoittaa rauhantahtoista, aktiivista puolueettomuuspolitiikkaa...” (10.3.1977)

Sen, miten paljon maailma on muuttunut, huomaamme, jos katkelmaan vaihdetaan muutama sana. Nykyisen Eurooppa-politiikan mukainen versio voisi kuulua esimerkiksi näin:

”Kaikki vastuunsa tuntevat suomalaiset antavat tänä päivänä tukensa euromaiden letkuruokintaa ja siirtolaisuutta lujittavalle ulkopolitiikallemme. Tämä hajottaa Suomen kansaa ja on kansainvälisen romahduksen takeena. Hyökkäykset liittovaltiopolitiikkaa ja sen perustana olevaa Lissabonin sopimusta vastaan on päättäväisesti torjuttava... Stubbin–Kataisen ulkopoliittinen linja, jonka vankkumattomana perustana ovat Suomen ja Euroopan unionin kesken solmittu perussopimus ja sopimukset talous- ja rahaliiton vakaudesta, luovat puitteet myös vastaisuudessa harjoittaa rasisminvastaista, aktiivista kansallisvarallisuuden riistoa...”

Mitä eroa asioilla on? Muutama vuosikymmen sitten venäläiset yrittivät viedä suomalaisilta maan ja omaisuuden sodalla. Siinä epäonnistuttuaan he yrittivät viedä suomalaisilta vapauden omalla rauhanretoriikallaan.

Nykyään, kun EU on julistanut meidät täysin vapaiksi, se puolestaan yrittää ottaa meiltä pohjavedet ja malmimineraalit. Muuta vietävää tuskin enää onkaan, koska globalisoituneessa maailmassa ei tunnusteta kansallisia etuja, oikeuksia eikä valtioita. On vain voittoja ja tappioita. Tappioita kuitenkin enemmän.


Epäpätevät ministerit ja heidän palvelijansa

Pian on taas poliittisesti epäpätevän frakkiväen pokkurointipäivä. Lunta on tullut tupaan muiden muassa ministeri Merja Kyllöselle ja Maria Guzenina-Richardsonille, jotka lienevät hallituksen eniten asioista ulalla olevat ministerit.

Epäpäteviin ministereihin on johtanut aluepolitiikka ja virkaistuimien tasajako sukupuolten kesken. Asioista tietämätön, kouluttamaton ja johtamistaidon ministeri ei ole kuitenkaan harvinaisuus, ei missään hallituksessa.

Epäpätevä ministeri on itse asiassa virkamieshallinnon ja asiantuntemuksen pelastus. Mitä tietämättömämpi ministeri on, sitä enemmän valtaa jää pätevälle ja vastuulliselle virkamieskunnalle.

Hallinnossa tunnetaankin käsityskanta, että poliittiseen linjanvetoon kykenevä, asioista kiinnostunut ja johtamistaitoinen ministeri on valtiolle vaarallinen. Vaarallisimpia kaikista ovat aktiiviset mutta epäkypsät ulko- ja valtionvarattomuusministerit. Sen sijaan puoskarimainen mutta välinpitämätön ministeri on harmiton, sillä päästessään asioista jyvälle joskus hallituskauden lopulla hänen on liian myöhäistä tehdä asioille mitään.

Vastaavalla logiikalla voidaan selittää myös taitamattomien filosofien suosiota. Valtakunnanfilosofi Hikka Pemanen julkaisi kalsarikänniensä jälkimainingeissä tankerokielisen selviytymisoppaan, jonka ”kriittisen tärkeissä”, ”syväongelmien”, ”avainkehityksen” ja ”suurhaasteiden” analyysesissä näkyvät julkisuudessa laajalti esillä olleiden putkareissujen ajatuskulut. Hän valaisee asioita näin:

”Kuten todettiin, uudessa hyvinvointiyhteiskunnan tilanteessa ei ole mitään toista hyvinvoinnin haastetta kuin työhyvinvointi, jolla olisi ihmisten elämänlaadun lisäksi taloudellisesti niin suuri mittakaava. Tulevaisuus-hankkeen toisena osana on siksi syvennettävä tuottavaan hyvinvoinnin ohjelmaa ilmaisun jälkimmäisen sanan osalta.” (Pekka Himanen, Sininen kirja, 2012, s. 54)

Viimeisen lauseen pohjalta alan ymmärtää, miksi rahoittajat suosivat (700 000 €) Himasta. Himasen lauseiden jälkeen ihmiset alkavat kaivata takaisin hallituksen omia kannanottoja, koska ne näyttävät jälleen täysin selkeiltä ja ymmärrettäviltä!

Aivan samalla tavoin Yhdysvaltain hallitus harhautti kansalaisiaan 1950-luvulla. Se vahvisti Roswellin ufoista liikkuneita huhuja ”ottamalla ne vakavasti” ja peittääkseen sitä kautta alueella tehtyjä sotilaallisia kokeita. Pekka Himanen on siis eräänlainen ”Roswellin ufo”, jonka Sinistä kirjaa tukemalla hallitus koettaa piilottaa teokseni Kansallisfilosofinen manifesti.


Somalit ovat sopeutuneet Suomeen hyvin

Suomessa asuvat somalit ja somalitaustaiset ovat sopeutuneet maamme oloihin hyvin. Parhaan todistuksen siitä antoi parin viikon takainen MOT-ohjelma ”Somaliliiton likapyykki”.

Minna Knus-Galánin toimittamasssa dokumentissa todisteltiin, että Somaliliitto saa eri ministeriöiltä ja Raha-automaattiyhdistykseltä avokätisesti tukea, jota se käyttää napamiestensä bensalaskuihin ja pizzatilauksiin. Muut somalien yhdistykset ovat maksaneet jäsenmaksuja aktiivien puolesta, ja aktiivit istuvat ristiin rastiin eri yhdistysten johtopalleilla. Lisäksi ohjelmassa epäiltiin rahojen päätyvän terroristijärjestöjen tukemiseen. Ohjelmassa paheksuttiin Somaliliiton yhteyksiä moskeijoissa harjoitettavaan uskonnolliseen radikalismiin, vaikka Somaliliiton pitäisi sen omien sääntöjen mukaan olla ”uskonnollisesti sitoutumaton”.

Voidaan kysyä, mikä ohjelman tarkoitus oli. Minun mielestäni siinä vain osoitettiin, että Somaliliitossa toimitaan samalla tavoin kuin suomalaisessa yrityskulttuurissa ja hallinnossa yleensäkin. Myös suomalaisten hallinnoimat firmat maksavat pomojensa bensalaskuja ja ostavat heille kokonaisia edustusautojakin samalla kun työläisparkoja pamputetaan kilometritehtaille. Suomalaisfirmoihin ei tilata vain pizzaa ja Euroshopper-colaa. Suurissa yhtiöissä firman Visalla maksetaan kaviaaripäivällisiä ja lohikeittolaskuja.

Ristiinomistus on tavanomainen tapa suomalaisessa yrityskulttuurissa, kun samat naamat istuvat johtokuntien huoneissa kaikkien pöytien ympärillä. Somalit ovat siis assimiloituneet ja integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan täysin suomalais–somalialaisen moniosaajasössötyksen mukaisesti.

”Tilintarkastaja-kamreerin nippelilogiikasta” kuuluisaksi tullutta puoluetta edustava Ossi Mäntylahti puolestaan ehdotti, että Somaliliitossa pitäisi tehdä ”erityistilintarkastus”. Kysyn vain, mitä kuittipinojen perkaaminen auttaa, kun jo ohjelmasta näki, ettei mitään kirjanpitoa ole ja dokumentteja on hukattu. Rahat voi siis tuomita huoletta menetetyiksi, konfiskoiduiksi kehitysapuun. Kokoomus onkin nyt erityistilintarkastaja-kamreerin nippelilogiikkaa harjoittava puolue.

Omasta mielestäni painavin argumentti jäi ohjelmassa piiloon. Mitäpä, jos monen sadan tuhannen euron tuista osa onkin virrannut terrorismin tukemiseen? Se on vakava asia. Erinomaista tutkivaa journalismia tekevä MOT raportoi jo pari vuotta sitten 27.9.2010, kuinka terroristijärjestö al-Shabaab värvää syrjäytyneitä somalinuoria Pohjoismaissa. Tässä on todellinen ongelma, joka kaipaisi pikaista huomiota ja josta ei selvittäne pelkällä sinipunakynällä.


Talvivaaran katastrofi oli suomalaisen kaivosteollisuuden pelastus
 
Talvi on näyttänyt vaaran merkit runsaalla lumentulolla. Sen sijaan Talvivaaran uraanikaivoksen kuravesikatastrofi oli Suomen kaivosteollisuuden pelastus.

Siihen liittyy toivo, että kansainväliset yritykset säikähtävät Suomen ympäristöaktivisitien raivoa ja syntyy ketjureaktio. Kapitalistiset ja internatsistiset firmat, jotka katselevat maaperässämme muhivia vuorimalmeja rahankiilto silmissään, toteavat että Suomessa mikään ei onnistu ja vastoinkäymiset ovat liian suuria. Sitten ne luovuttavat, lannistuvat ja vetäytyvät epätoivoissaan siirtomaaimperialismia muistuttavista valtaushankkeistaan.

Lisää kaivoskatastrofeja Suomeen ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Eläköön isänmaa! Eläköön Suomi!

Lähetystöjen kilpavarustelu

Kylmän sodan vuosina Helsinki tunnettiin yhtenä maailman vakoilupääkaupungeista. James Bond olisi varmasti seikkaillut Helsingissä eikä Istanbulissa, mikäli maisemat ja ilmasto-olot olisivat olleet elokuvantekoa ajatellen otollisemmat.

Varsinkin Neuvostoliitolla oli maassamme ylisuuri lähetystö ja kaupallinen edustusto. Kookas suurlähetystö kuvasti kiusallisella tavalla N-liiton etupyrkimyksiä ja vaikutusvaltaa. Kolmosen ratikassa saattoi 1980-luvulla bongata ryhdikkäitä herrasmiehiä, jotka olivat jättäneet pikkusormensa kynnen leikkaamatta. Se oli neuvostoupseerien tunnusmerkki, josta heidät saattoi tunnistaa myös siviiliasussa.

Tehtaankadulla sijaitseva Venäjän lähetystö on edelleen suuri ja mahtava. Ja entistä valtavammaksi se paisuu. Venäjä aloitti ”lähetystöjen kilpavarustelun” rakennuttamalla tontilleen uusia asuinkerrostaloja. Mäennyppylä tulee ääriään myöten täyteen.

Yhdysvallat puolestaan on vastannut jyräämällä Kaivopuiston lähetystötontillaan olleita rakennuksia kasaan, laittamalla osan buildingeistaan remonttiin ja rakennuttamalla vanhojen tilalle uusia.

Kolmatta maailmansotaa käydään nyt Venäjän ja Yhdysvaltain välillä Helsingissä. Molemmat möyrivät omilla tonteillaan myllertäen maaperää ja rakentaen raivokkaasti uutta. Taktiikka muistuttaa Roope-Sedän ja Junttapurin maharadžan kilpailua siitä, kumpi rakentaa Ankkalinnan perustajalle, Julle Ankanpäälle, mahtavamman patsaan.

Lähetystöt ja niiden ajoneuvot ovat vieraan valtion maaperää. Siten ne ovat pyhiä, eikä niiden tonteille pidä mennä nuuskimaan. Lähetystöt kyllä itse nuuskivat toisiaan ja kiikaroivat myös viattomia ohikulkijoita. Ne ovat vakoilun ja vastavakoilun keskuksia.

Peittäisivät nyt kuitenkin omat valtapyrkimyksensä ja uteliaisuutensa paremmin. Vakoojan keskeinen ohjehan on olla paljastamatta itseään ja tavoitteitaan.

Hyvä voittaa pahan

”Pahuuden voittoon tarvitaan vain se, että hyvät eivät tee mitään.” Tämän lauseen opetus kirkastui seitsemänkymmentä vuotta sitten päättyneen talvisodan aikana. Jos suomalaiset olisivat antaneet alusta asti viholliselle periksi, kohtalomme olisi ollut sama tai huonompi kuin Baltian maiden. Hyökkääjä olisi vallannut maamme viideksikymmeneksi vuodeksi, tuhonnut maamme infrastruktuurin ja lähettänyt suuren osan väestöstämme suurin surmin Siperian kuolemankyliin.

Suomessa hyvät eivät jääneet toimettomiksi. Hyvät tarttuivat aseisiin ja torjuivat vihollisen pahat ja epäoikeutetut aikeet. Me saimme apua myös niiltä hyviltä kansakunnilta, jotka tuomitsivat neuvostoliittolaisten toimet, erottivat Neuvostoliiton Kansainliiton jäsenyydestä ja toimittivat Suomeen myöhemmin aseapua.

On tärkeää, että hyvät puolustavat myös nykyisin sitä, minkä tietävät oikeaksi. Suomen ulkopolitiikan eräs saavutus on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Tämä on tulos, josta on tärkeää pitää kiinni, jotta talvi- ja jatkosodassa saavutettu torjuntavoitto ei menisi hukkaan. Se on poliittisen vastuun kantamista ja harkitun valtio-opillisen ja filosofisen linjan vetämistä. Vaikka tämä toiminta onkin usein uhrauksia vaativaa, menetyksiin johtavaa ja raskasta, se palkitaan kuitenkin aina, ja valheellisuus päätyy kasvamaan koiranputkea kaatopaikalle.

Talvisodan 70-vuotismuistelon lopuksi päättyi myös Ilta-Sanomien markkinointikampanja, jossa lehden kylkiäisenä kaupiteltiin ”suomalaisia sotien sankaritarinoita” DVD-elokuvien muodossa. Elokuvavalinnat heijastelivat toimituksen sekä Sanoman markkinointiportaan ajatusmaailmaa.

Feministiselle ja vihervasemmistolaiselle linjalle uskollisesti lehden kylkiäisenä ei oikeastaan tarjottu sotaelokuvia ollenkaan vaan rakkausdraamoja. Lehden valikoima oli seuraava: 1. Rukajärven tie (rakkauselokuva), 2. Käsky (kansalaissotaan sijoittuva kolmiodraama), 3. Äideistä parhain (lapsiaiheinen ihmissuhde-elokuva), 4. Edwin Laineen Tuntematon Sotilas (ainoa sotaelokuva!) ja 5. Lupaus (elokuva lotista).

Nämä nais- ja lapsiaiheiset elokuvat ovat tietenkin koskettavia. Ne toivat näkyville paljon sellaista, mikä helposti jäi sodan jalkoihin ja huomiotta poliittisen historian kirjoittajilta. Mutta Ilta-Sanomien ja Sanoma-yhtiöiden linjaa heijastelevina kyseiset valinnat olivat jälleen kerran tarkoituksellisen asenteita muokkaavia. Ihmisiä yritettiin opettaa ajattelemaan, ettei sotaa pitäisi nähdä sotilaiden (eli käytännössä miesten) näkökulmasta ja että sotaa johdettiinkin keittiön puolelta. (Tämä on tietenkin osa totuudesta aina, sillä suuri osa sodista käydään naisten ja lasten vuoksi.)

Ilta-Sanomat avasi myös palautesivun, jolla se toivoi lukijoiden kommentteja kyseisistä elokuvista. Veto oli ymmärrettävää, sillä valintoihin liittyi tarkoitushakuisuutta. Ei tähän oikein voi sanoa muuta kuin sen, minkä olen todennut jo aiemminkin. Sanoma-lehtien ei kannattaisi paikkailla levikinlaskuaan tarjoamalla lehtiä Suffeleiden kera, kun syynä lukijakatoon ovat toimituksen valinnat: perussuomalaisiin kohdistetut ajojahdit, kansallismielisyyden halveksunta, isänmaallisuuden kieltäminen ja kritiikitön monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja kansainvälisyyden lietsonta.

Oma listani parhaista suomalaisista sotaelokuvista ja sankaritarinoista on seuraava:

1. Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (realistinen sodankuvaus ja musiikittomana kansainvälinen harvinaisuus).

2. Olli Saarelan Rukajärven tie (kauneus sodan keskellä).

3. Pekka Parikan Talvisota (koskettavia koettelemuksia).

4. Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 (kuvauksia Pohjoismaiden suurimmasta taistelusta).

5. Edwin Laineen Tuntematon sotilas (klassikko).

Taide on altis ideologioille ja arvotuksille, tiedän. Eräiden teoreetikoiden mukaan kaiken taiteellisen esittämisen takana on jokin arvo. Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat taiteellisesti ansiokkaita, enkä kritisoikaan niitä, vaan iltapäivälehden tarkoitushakuisia valintoja. Pientä, mutta paljastavaa.

Voissa paistettua

Historiankirjoitus on konflikti, johon liittyvistä tosiasioista on päästy sopimukseen. Siten se on aina voittajien historiaa. Historiantulkinta puolestaan on ”menneisyyden ennustamista” ja ”tulevaisuuden muistelua”.

On kulunut toista viikkoa siitä, kun kirjoitin saksalaisten ja suomalaisten turhasta leimaamisesta nationalismin painolastilla ja arvostelin Neuvostoliiton historiaa, joka on vielä natsi-Saksankin menneisyyttä synkempi. Suomen sanomalehdet puolestaan löysivät viime viikolla Venäjän puolustusministeriön internetsivuille ilmestyneen kirjoituksen nimeltä ”65 vuotta Suomen irrottautumisesta toisesta maailmansodasta”, jossa väitetään, että Suomi on unohtanut Neuvostoliittoa vastaan käytyjen sotien ja varsinkin jatkosodan opetukset.

Kyseinen kirjoitus ei ole varmasti vastaus sen enempää edellä mainittuihin kolumneihini kuin niihinkään, joissa arvostelin venäläis-saksalaista maakaasuputkihanketta ja esitin, että Venäjän pitäisi luopua sotilastarkkailuoikeudestaan Ahvenanmaalla. Venäläisteksti on kirjoitettu jo viime syyskuussa. Mutta se osoittaa, että Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi, ja että se on siinä yhä: toisella nimellä.

Anonyymisti julkaistussa artikkelissa väitetään, että Suomi ei ole tehnyt riittävästi tiliä osallistumisestaan ”Saksan satelliittina” toiseen maailmansotaan. Samoin siinä viitataan Tarja Halosen vuonna 2005 avaamaan keskusteluun, jossa jatkosota haluttiin nähdä edelleenkin erillissotana. Sen sijaan venäläistulkinnassa Suomea pidetään Saksan liittolaisena, ja lopussa muistutetaan, että

”[...] nykyään monet suomalaiset poliitikot (eivätkä vain suomalaiset, eivätkä vain poliitikot) katsovat paremmaksi unohtaa menneen sodan opetukset. He ajattelevat, että nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Tämä on varsin vaarallinen harhaluulo. Venäjä on aina Venäjä, millä nimellä sitä sitten kutsutaankin.”

Väite Venäjästä neuvostototalitarismin jatkajana tuli siis todistetuksi. Totuus on, että venäläiset itse hankkiutuivat natsi-Saksan liittolaisiksi Molotov–Ribbentrop-sopimuksella ennen toisen maailmansodan alkua. Hyökkäämättömyyssopimuksessa Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin venäläisten valtapyyteiden vuoksi. Jos ”Suomen myyjänä” pidetään Saksaa, ei saksalaisia olisi syytä pitää ainakaan tältä kannalta suomalaisten liittolaisina.

Toisaalta Suomella oli moraalinen oikeus ottaa vastaan tukea Saksalta jatkosodassa. Aseveljeys Saksan kanssa oli pienempi paha neuvostomiehitykseen verrattuna. Katkerista kokemuksistaan talvi- ja jatkosodassa venäläiset hyökkääjät saavat kiittää itseään.

Koska Venäjän puolustusministeriön sivuilla julkaistussa jutussa ei ole tekijän nimeä, voidaan päätellä, että se edustaa virallista kantaa. Venäjän nykyisten vallanpitäjien tarkoituksena on opettaa, että Suomen kaltaisella valtiolla ei saisi olla omaa historiankirjoitusta eikä -tulkintaa.

Lisäksi tarkoituksena on ripittää Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän vääryyksiä arvostelleita suomalaisia. Kirjoittelu on osa samaa painostusta, jolla esimerkiksi Nashi-nuoret halusivat leimata muutamat asioista avautuneet suomalaiset fasisteiksi.

Venäläisartikkelissa maalaillaan kuvia Suur-Suomen rajoista Uralilla ja väitetään suomalaisten kohdelleen neuvostoliittolaisia sotavankeja epäinhimillisesti sekä valloittamiensa alueiden venäläisväestöjä rasistisesti. Tämä merkitsee, että historian tosiasiat ja tutkimustieto alistetaan edelleen sota-aikaiselle propagandalle.

Poliittisesti tai historiantutkimuksen kannalta venäläiskannanotossa ei ole mitään uutta. Ajopuuteoriasta ja erillissotateesistä on Suomessakin siirrytty lähemmäksi entisissä liittoutuneissa maissa suosittua tulkintaa, jonka mukaan Suomi oli Saksan liittolainen. Käsitystä vastaan puhuu se, ettei Suomella ollut liittolaissopimusta Saksan kanssa, mutta puolesta se, että suomalaiset viranomaiset tiesivät Saksan operaatio Barbarossasta jo ennen jatkosodan alkua ja että Suomi teki sotilaallisia valmisteluja ennen jatkosodan alkamista yhdessä Saksan kanssa. Vaikka Suomi ei ollut Saksan liittomainen de jure, se saattoi olla sitä de facto.

Kaiken yläpuolella on kuitenkin kysymys, miksi Suomen ei olisi muka pitänyt valmistautua jatkosotaan kaikin käytettävissä olevin keinoin ja myös yhteistyössä Saksan kanssa, kun Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen talvisodan alkajaispäivänä ja häikäilemättä ryöstänyt sen alueita haltuunsa. Mitä niin hyvää on Neuvostoliitossa, että Suomen ei olisi pitänyt käyttää kaikkia keinoja kommunistimiehityksen torjumiseksi? Yhteistyö Saksan kanssa oli juuri se pienempi paha, ja tässä toiminnan motiivit huomioon ottavassa suhteessa ajopuuteoria on edelleen perusteltu, vaikka monet suomalaisetkin historioitsijat ovat olleet valmiita luopumaan kyseisestä tulkinnasta toisille EU-maille suopean historiantulkinnan imartelemiseksi.

On syytä muistaa, että luvan Helsinkiin helmikuussa 1944 kohdistettuihin suurpommituksiin yhteensä noin 2 000 lennolla, 16 490 pommilla ja 2,6 miljoonalla kilolla räjähteitä antoi Teheranin konferenssi, jossa Stalin, Churchill ja Roosevelt sopivat sotatoimien päälinjoista. Myös länsimaissa elätelty käsitys, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen, on osa entisten liittoutuneiden maiden harjoittamaa puolustelua ja maineenpesua, siis puolueellista historiankirjoitusta. Samalla koetetaan unohtaa, että Suomea vastaan taisteli lähes koko maailma – Lapin sodan aikana myös Saksa, kun neuvostoliittolaiset pakottivat suomalaiset pettämään entiset tukijansa ja karkottamaan heidät maaperältään.

Myös venäläisten kannattaisi muistaa muutama tosiasia: Venäjällä on tätä nykyä vain yksi ongelmaton rajanaapuri ja Suomella yksi ongelmallinen. Jos Venäjä tekee Suomesta itselleen ongelman, siitä tulee yksi lisä Venäjän omien probleemien loputtomaan kakkuun.

Kiintoisaa kiistelyssä on sen historiankirjoituksen olemusta ja ihmisten kanssakäymistä valaiseva luonne. Kansakunnat riitelevät vanhojen konfliktien tosiasioista ja tulkinnoista, kunnes saavat aikaan uuden. Havainto vahvistaa käsitystäni, että sota on asiantila, joka on voimassa koko ajan. Se vallitsee myös rauhan oloissa valta- ja väkivaltapotentiaalina, joka ei aktualisoidu aseelliseksi. Toisinaan sodankäynti pulpahtaa pintaan avoimena väkivaltana, ja toisinaan se painuu pinnan alle esiintyen pelkkänä sanasotana. Sotaa käydään joka päivä, ja välillä sitä vain sanotaan rauhaksi.

Parfyymia Suomi-neidolle

Kekkosjohtoisella seitsemänkymmentäluvulla poliitikkojen, älymystön, kirkon ja joskus jopa armeijan johtohenkilöiden puheissa muistutettiin itsenäisyyspäivinä, kuinka kurjaa kaikki Suomessa on näennäisestä yltäkylläisyydestä huolimatta. Samalla painotettiin, miten väärin Saksan rinnalla taisteleminen oli ja kuinka opettavaista Neuvostoliiton vaikutus on ollut kaikesta vatsoin käymisestäkin huolimatta.

Saksan keskitysleireiltä kuuluneiden kauhunhuutojen tukahduttamiseksi korviimme suitsutettiin tarinoita itäisen naapurimme viljavista elovainioista ja sen suurenmoisesta setä Leninistä sekä hänen hyvyydestään. Samanlaisia kertomuksia kylvettiin Brežnevistä, Hruštšovista, Molotovista ja Stalinista. He lienevätkin tunnetuimpia neuvostojohtajia, todellisia kommunistisen toveruuden aineellistumia siinä missä Yakolevit ja Tupolevitkin. Myös Kuubaan paennut systeemin uhri Lev Trotski, jonka KGB:n lähettämä salamurhaaja viimein tavoitti, on luullakseni melko tunnettu.

Sen sijaan eräs, josta vähemmän puhutaan, oli Lavrenti Berija. Näin on siitä huolimatta, että hänellä oli nimi, jolla voisi myydä parfyymia. ”Lavrenti” tuo mieleen laventeliveden ja ”Berija” kuulostaa italialaiselta. Sopii siis hienosti kommunismin brändiin.


Salaperäinen ja pelottava

Lavrenti Berija oli alun perin hiljainen mies, sillä hän toimi NKVD:n johtajana. NKVD puolestaan ei ole NMKY, vaan se on Народный комиссариат внутренних дел eli sisäasiainkansankomissariaatti, toisin sanoen Neuvostoliiton sisäasiainministeriö. Neuvostoliitossa sisäasiainministeriö koettiin sangen pelottavaksi organisaatioksi, vaikka ja koska se käsitteli läheisiä ja kotoisia asioita. Sen piiriin luettiin myös salainen poliisi, jonka lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan ja kaikille elämänalueille. Muiden muassa Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä teloittaen ja passittaen vankileireille miljoonittain ihmisiä.

Lavrenti Berijasta tuli merkittävä viranhaltija, kun Stalin elokuussa 1938 nimitti hänet sisäasiain varakansankomissaariksi, toisin sanoen vastuuseen sisäisestä turvallisuudesta ja poliisivoimista. Tuolloinen NKVD pidätti ja tuomitsi massoittain valtion vihollisiksi syytettyjä ihmisiä kuolemaan tai pakkotyöleireille. Marraskuussa 1938 Berija asetettiin NKVD:n johtoon, jonka jälkeen koko organisaatio puhdistettiin, ja puolet sen väestä korvattiin Berijan omilla luottohenkilöillä.

Berijan nimi on myöhempinä vuosina yhdistetty erityisesti vuosien 1938–1939 puhdistuksiin, joiden jälkeen Berija valvoi väestöjen pakkosiirtoja Puolan itäosasta ja Baltian maista. Maaliskuussa 1940 hän järjesti muun muassa 25 700 puolalaisen teloituksen, joka oli suurimpia sodan ajan yksittäisiä massamurhia, ja toisen maailmansodan aikana hän ajoi läpi Stalinin Venäjällä toteuttamaa juutalaisvainoa.

Vuonna 1944, kun saksalaiset oli ajettu Neuvostoliiton maaperältä, Berija järjesti saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneiden kansakuntien pakkosiirrot, mukaan lukien tšetšeenien, inguušien, krimin tataarien ja volgansaksalaisten karkotukset kotiseuduiltaan. Kaikki näihin ryhmiin kuuluneet ihmiset ajettiin suurin surmin Keski-Aasiaan, jossa huomattava osa heistä kuoli. Sama kansainvälistämisen ja kulttuurienvaihdon elämys olisi todennäköisesti odottanut myös suomalaisia, mikäli ryöstöretkiä tekevää neuvostoarmeijaa ei olisi onnistuttu pitämään rajalinjojen takana vuosina 1939-1944 suoritetussa Pohjolan pelastamisoperaatiossa.


Keittiössä ihmisluita

Berija oli epäilemättä yksi Stalinin julmimmista apureista, vaikka häntä ei voidakaan syyttää kaikkien niiden miljoonien ihmisten murhaamisesta, jotka Stalin tapatti vainoissaan ja puhdistuksissaan. Työlleen omistautuneen kansanmiliisin henkilökohtaisesta elämästä ei ymmärrettävästikään tiedetty paljoa, ennen kuin historioitsija Anton Vladimirovich Antonov-Ovsejenko julkisti hänestä ensimmäisen henkilökuvan vuonna 1999. Teoksessa Berija kirjan nimihenkilö paljastettiin ankaraksi uhriensa kärsimyksistä nauttivaksi sadistiksi.

Kyseisen historiateoksen mukaan Berija etsi Moskovasta teini-ikäisiä tyttöjä, joita hänen apurinsa toimittivat hänelle joskus viisi, kuusi tai seitsemänkin kerrallaan. Tytöt komennettiin strippaamaan, jonka jälkeen Berija raiskasi heidät. Berijan myös katsotaan henkilökohtaisesti kiduttaneen ja tappaneen monia puhdistusten uhreista, etupäässä naisia. Hänen entisestä asunnostaan, joka on toiminut muun muassa Tunisian lähetystönä, on löydetty jopa uhrien hautoja; esimerkiksi vuoden 2001 remontin yhteydessä keittiön seinien takaa löytyi ihmisluita. Kellarissa, jossa Berija käytti puhalluslamppua uhriensa kidutukseen, seinät olivat puolestaan hiiltyneet mustiksi.

Berijan sadismista kertoo ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin vuonna 1993 julkaistuissa muistelmissa esitetty väite, että Berija jossakin vaiheessa ylpeili tappaneensa myrkyllä myös Stalinin. Tosin mitään tähän viittaavaa ei ole tuotu muissa yhteyksissä ilmi. Sen sijaan Berijan kerrotaan estäneen lääkärinavun saamisen ”nukkuvalle” Stalinille, joka kuoli 5. maaliskuuta 1953, neljän päivän kuluttua siitä, kun hän oli menettänyt tajuntansa pitkitettyään päivällisen viettoa Berijan ja muiden neuvostojohtajien kanssa aamuviiteen.

Berijan sadistisen maineen vuoksi ei ole ihme, että hänestä vaiettiin Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Hänen oma tähtensä puolestaan kääntyi laskuun, kun Hruštšov 26. kesäkuuta 1953 hyökkäsi Berijaa vastaan eräässä virallisessa kokouksessa syyttäen häntä brittien agentiksi. Hruštšovin vaatiessa hänen välitöntä erottamistaan Berija oli syytöksistä täysin ymmällään, kunnes pääministeri Malenkovin painettua pöydällään olevaa nappia marsalkka Georgi Žukov ja ryhmä aseistettuja miehiä ryntäsi huoneeseen pidättäen Berijan. Ilmeisesti kommunistipomot erottivat Berijan oman turvallisuutensa vuoksi ja tekosyytä käyttäen, sillä he jos ketkä ymmärsivät tämän olleen Stalinin teloitusten toimeenpaneva käsi.

Saman vuoden joulukuussa Berija tuomittiin erityistuomioistuimessa kuolemanrangaistukseen ”toiminnasta ulkomaisen tiedustelun palkkalistoilla, pyrkimyksestä ottaa valta Neuvostoliitossa sekä yrityksestä palauttaa kapitalistinen järjestelmä”. Tuomio julistettiin ilman valitusoikeutta ja pantiin toimeen välittömästi, minkä jälkeen Berijan vaimo ja lapset toimitettiin työleirille.

Kuolemantuomio sinänsä oli tietenkin varsin kohtuullinen rangaistus ihmisoikeuksia polkeneelle rikolliselle, vaikka syytteet maanpetoksesta ja vakoilusta olivatkin perusteettomia. Berijan teloitusta käytettiin sittemmin destalinisaatiossa, ja Stalinin ajan vainoja hävettiin Neuvostoliitossa yhtä paljon kuin saksalaiset häpesivät natsejaan. Mutta todellisen syyllisyyden käsittelyn kommunismissa esti aatteesta itsestään johtuvien rikosten systemaattinen peittely-yritys. Esimerkiksi Berija haluttiin yksinkertaisesti poistaa historiankirjoituksesta niin, että kaikille suuren neuvostoensyklopedian tilanneille annettiin ohjeet leikata kirjasta irti Lavrenti Berijaa käsittelevä sivu, palauttaa se kustantajalle ja liimata sen paikalle julkaisijan lähettämä irtosivu, jossa käsiteltiin laajasti Beringin salmea.


Selitysten puolueellisuus

Entä mitä merkitystä tällä historian kertailulla lopulta on?

Kuuluisa psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi, Yhdysvaltoihin natsi-Saksaa paennut Erich Fromm kuvaa teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973) entisen kotimaansa johtoon nousseiden nationalistien pahuutta ja heidän psyykensä rakenteessa näkemäänsä sadistisuutta. Hän muun muassa analysoi yksityiskohtaisesti, miten natsijohtajien persoonallisuudenpiirteet gastroentropiasta kasvojen muotoihin ilmensivät heidän aggressiivisuuttaan. Fromm pohtii kirjassaan, miten ja miksi natsijohtajat hekumoivat uhriensa kärsimyksillä ja käyttivät heitä kiduttaviin kokeisiinsa.

Fromm on kuvannut kieltämättä ansiokkaasti sadismin yhteyksiä ihmisten ruoansulatusjärjestelmään ja kehon anatomiaan. Hän toimi tuloksellisesti myös marxismista päävaikutteensa saaneen Frankfurtin koulukunnan jäsenenä.

Outoa kuitenkin on, miksi Frommille ei kelvannut teoriansa aineistoksi kommunistien kotikulmilta Neuvostoliitosta välitetty aineisto, vaikka yleensä tieteiden piirissä katsotaan, että teoria on sitä parempi, mitä kattavammin ja yleispätevämmin se pystyy selittämään ihmisen olemuspiirteitä. Myös Neuvostoliitosta saadut näytöt sadismin olemuksesta olisivat sopineet tukemaan teorian päätelmiä.

Eräs syy vaikenemiseen voi olla aineiston vaikeampi saatavuus. Mutta toisen tarjoaa varmastikin se, ettei sosiaalidemokraatiksi tunnustautunut Fromm etsinyt totalitarismien syitä ja rakennetekijöitä aktiivisesti Neuvostoliitosta, vaikka Neuvostoliitto muodostaa historiallisesti katsoen pitkäkestoisimman kidutusten, murhien, puhdistusten ja kaikkien muidenkin ihmisoikeusloukkausten koneiston, jonka rinnalla natsi-Saksa joutuu tyytymään hopeatilaan pahuuden palkintosijoituksesta kilpaillessaan.

Esimerkiksi Stalinin jo tunnetuksi tulleiden ja Berijan vähemmän tunnettujen rikosten valossa saksalainen väkivaltakoneisto oli lähinnä idästä länteen leviävää raakuutta vastaan suunnattu massamurhateollinen kopio. Frommin johtopäätökset puolestaan perustuvat aineiston tarkoitushakuiseen valikointiin, mikä on ollut haitallista sikäli, että se on ohjannut yksipuolisiin johtopäätöksiin, joita on sittemmin käytetty vain saksalaisten syyllistämiseen.

Entä kuinka horjumattomalla pohjalla tuo ”naamasta näkyvän sadismin” oletus loppujen lopuksi on? Ainakaan tämän Wikipedia-artikkelin kuvassa, jossa Berija leikkii yhdessä Stalinin pienen tyttären kanssa, Berijan sadistiset kasvot eivät olleet yhtään sen epähumaanimmat kuin itsensä Heinrich Himmlerin aina ystävällisiltä näyttävät kasvot.

Huikeaa olisikin, jos osoittautuisi, että ihmisen julmuus ei edellytä kerrassaan mitään fyysis-psyykkisiä erityispiirteitä vaan että se on ”järkevästi” laskelmoivan ja omaa etua tavoittelevan toiminnan tulos. Myös tälle näkemykselle Frankfurtin koulukunnan filosofit antavat vahvistusta. Esimerkiksi Theodor W. Adorno, Max Horkheimer ja Herbert Marcuse tunnetusti katsoivat, että mekaanisesti suoritetut massamurhat olivat vain kyynisen ja välinpitämättömän välinerationalismin huipentuneita muotoja.

Mistä tuo rationaliteetti sitten saa voimansa? Mikä onkaan kauniimpi asia kuin diktaattorin käsissä oleva lapsi! Siinä piirtyy suhde, jolla totalitarismit ovat aina politikoineet: progressiivinen ajatus kehityksestä, edistyksestä ja ikuisesta kasvusta.

Sofismia

Sofi Oksasen teosta Puhdistus (WSOY 2008) on ehditty hehkuttaa paitsi Kansallisteatterin näyttämöllä, myös kirjana, jollaiseksi tekijä laajensi sen alkuperäisestä näytelmäkäsikirjoituksestaan. Viron lähihistoriasta kertovassa teoksessa myönteistä on sen Neuvostoliitto-kritiikki, ja se sopii vastavedoksi esimerkiksi Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen Viro-pamfleteille, joissa Viron historiasta annettiin mielestäni vääristelty kuva.

Mutta jotain oireellista on myös Sofi Oksasen suitsuttamisessa. Kun nuori kirjoittaja palkittiin tänään Finlandialla, on kysyttävä, olisiko palkinto annettu samantyyppisestä teoksesta, jos sen kirjoittaja olisi ollut mies ja neuvostovallan uhreina olisikin nähty miehet eikä naiset. Tuskin. Miesten Neuvostoliitto-kritiikkiähän ovat esittäneet sotakirjailijat kautta aikojen, mutta ei kukaan ole ehdottanut heille sen vuoksi Finlandia-palkintoa.

Palkitsemisessa oli taaskin mukana sitä niin sanottua feminismilisää, kun palkinnon sai ”nuori maahanmuuttajataustainen nainen” (toinen Oksasen vanhemmista on virolainen). Mielestäni olisi parempi, että tunnustuspalkinnon kaltaisella Finlandialla kruunattaisiin mieluummin valmiita kirjailijanuria ja vahvoja näyttöjä kuin kustantamoiden feministitoimitusten tykittämiä ja kirjakauppaportaan markkinoimia tulokkaita.

Oma lukukokemukseni Oksasen teoksesta on samanlainen kuin monen muunkin naiskirjailijan kirjasta: vaikuttavuutta haetaan raflaavien kokemusten kuvailusta, naisten näkemisestä prostituution ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreina sekä miesten lavastamisesta väkivaltaisiksi. Tuttuako? Tepsii ehkä johonkin heteroon, mutta minua kyseiset kliseet eivät kiinnosta ollenkaan. Yliymmärtämällä ja taiteellistamalla Viron prostituutiota itse asiassa tuetaan kyseistä ilmiötä samalla, kun vapaa maahanmuutto mahdollistaa huorien, hivin ja huumeiden leviämisen Suomeen. Paljon parempaan kirjalliseen tulokseen pääsi Emil Tode hillityllä ja vähäeleisellä teoksellaan Enkelten siemen (alkut. Piiririik) vuonna 1993.

Mitä merkitsee, että Finlandia-voittajan valitsi Helsingin Sanomien emerituskriitikko Pekka Tarkka? On kai vähemmän noloa valita voittajaksi joku noviisi, kun kaikki muut ovat tulleet jo haukutuiksi.