30. marraskuuta 2014

Puhu hiljaa rakkaudesta


Sallinette vielä sanasen avioliittokeskustelusta, vaikka monien mitta onkin jo täynnä ja myös aika niiden ”tärkeämpien asioiden käsittelyyn” olisi ollut kauan sitten.

On se jännää, miten voi laki tehdä ihmiset onnellisiksi – tai monissa yhteyksissä tietenkin myös onnettomiksi, riippuen asiayhteydestä. Mutta pienestähän se on ihmisten ilo yleensäkin kiinni.

Toivon luonnollisesti, ettei ensimmästä täysistuntokäsittelyä seuraava lainsäädäntötyö jumiutuisi valiokuntiin, vastaehdotuksiin tai seuraavan – todennäköisesti kepulais-konservatiivisen eduskunnan – harjoittamaan viivytykseen. Toisaalta silläkään ei olisi suurta arvomerkitystä seksuaalivähemmistöille itselleen vaan lähinnä valtakulttuurille.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, tasa-arvoisen avioliittolain lähes ainoa merkitys on vertauskuvallinen. Asiassa kiisteltiin seksuaalivähemmistöjen yleisestä hyväksymisestä ja siitä, kuuluuko Suomi muihin Pohjoismaihin, joissa vastaava laki on voimassa, vai liitymmekö Venäjän homokielteiseen kaartiin. Kyseessä oli kansallisen identiteetin määritys.

Tavallaan ymmärrän lain vastustajia ja niitä, jotka leimasivat tasa-arvoisen avioliittolain ”homorummutukseksi”. Vuosien ajan heteroseksuaalisessa avioliitossa olleet parhaiten tietävät, ettei avioliitto mikään oikeus ole, eikä se tuo varsinkaan vapautta vaan velvollisuuksia ja vapauden rajoituksia.

Poliittinen vasemmisto on perinteisesti pyrkinyt edistämään tasa-arvoa samanlaistamalla, siis saattamalla ihmiset ”ihan tasavertaisina” ja samanlaisiksi pakotettuina lain eteen: alistetuiksi. Liberaali oikeisto taas on ajanut tasa-arvoa vapauden kautta. Tämän merkiksi puhutaankin joko seksuaalisesta tasavertaisuudesta tai seksuaalisesta vapautusliikkeestä. Arvatkaa, kumpaa itse pidän tärkeämpänä.

Yleensäkin katson, että valistusihanteista vapaus kelpaa päämääräksi ja tasa-arvo vain lähtökohdaksi. Jos vapautta pidettäisiin ihmisten olemukseen liittyvänä lähtökohtana, oltaisiin tyhjien julistusvapauksien tiellä. Lisäksi se olisi vastoin todellisuutta, sillä ihmiset eivät ole kovin vapaita.

Jos tasa-arvoa pidettäisiin päämääränä, sitä tavoiteltaessa jouduttaisiin helpostikin siirtelemään oikeuksia ja velvollisuuksia ryhmältä toiselle vuotavalla sangolla. Niinpä kannatan mahdollisuuksien tasa-arvoa lähtökohdaksi ja vapautta päämääräksi. Myös erilaisuus on oikeus. En minä ainakaan halua olla ”tasa-arvoiseksi samanlaistettu”, ja vapaa en tietenkään ole lähtökohtaisesti. Sen sijaan miellän itseni ja muut ihmiset alun perin tasa-arvoisiksi, ja tasa-arvo puolestaan on se lähtöviiva, jolta kukin tavoitelkoon vapautta. Veljeys on yleisperiaate, joka liittyy molempiin.

Hyvä nyt kumminkin, että ihmiset ovat jokseenkin samassa asemassa, kun kerran avioliitto varjostaa ihmisten elämää joka tapauksessa. Emmehän me homot halua olla avioliiton kahleista vapaina etuoikeutettuja, ja tasa-arvoa edistämme vain todistaaksemme, ettemme ole muita parempia.

Tasa-arvoiseen avioliittohankkeeseen liittyi hullunkurisena piirteenä se, että myös seksuaalivähemmistöt altistettiin instituutiolle. Kirkon piirissä on pappeja ja piispoja, jotka asiaa kannattaessaan laskelmoivat, että tasavertainen avioliittolaki tuo ideologisen voiton kirkolle. Näin myös homot ja lesbot on saatu anelemaan vihkimisiä ja läpivalaisemaan ihmissuhteensa. Mitäpä muuta avioliitot ovatkaan kuin seksuaalisen käyttäytymisen alistamista julkiselle, valtion tai kirkon tai molempien, harjoittamalle tarkkailulle ja sääntelylle? Homojen vastustajat siinä siis onnistuivat, joten onneksi olkoon.

Ehkä samaa sukupuolta olevien avioliittojen vastustajat ajattelivat myös homojen ja lesbojen parasta. Kielteisyydellään he halusivat ”hyvää hyvyyttään” estää meitäkin joutumasta avioliittojen kurimukseen ja katsoivat, että avioliitto kuuluu vain Matille ja Merville. Kiitokset siis myös vastustajille.

Filosofisesti katsoen avioliitoissa on kyse siveyden ja intohimojen suhteesta. Avioliitto on intohimojen sublimointia siveyden hyväksi. Koska siveys harvoin on kovin intohimoista, monista ihmisistä on tuntunut ristiriitaiselta, että homot, jotka on tunnettu nautiskelijoina ja hurjastelijoinakin, haluavat avioliiton satamaan. Voi olla, että vastustajien mielipiteet johtuvat osittain heidän salatuista toiveistaan ja alitajuisista haluistaan promiskuiteettiin: pyrkimyksestä projisoida oman valvotun seksuaalielämänsä ulkopuolelle vapauden saareke, homoseksuaalinen elämä, joka on avioliiton kahleista vapaa. Takaa kajastelee kateus vapaudelle.

Sen sijaan avioliitto on naimisissa oloa julkisen vallan kanssa. Viranomiskontrolli on naamioitu yhteiskunnalliseksi oikeudeksi. Avioliitot saavat yksinelämisen ja avosuhteet näyttämään sekundalta, mitä ne eivät suinkaan ole. Avioliitto myös jyrkentää aviosuhteiden ja avosuhteiden kontrastia ja kääntää avoimuudestaan tunnetun gay-kulttuurin kohti sulkeutunutta valtaa.

Onpa kyse sitten homo- tai heteroavioliitoista, kummallista on, kuinka tärkeänä avioliittoinstituutiota ylipäänsä alettiin pitää sekä lakiesityksen puolustajien että vastustajien riveissä. Yllättäen siitä nousi keskeinen, jopa hallitseva, teema politiikkaan, kuten Uuno D. G. Turhapuron aviokriisissä.

Arkielämässä tärkeä kysymys sen enempää homoille kuin heteroillekaan ei ole koskaan ollut mikään muotoseikka, kuten pääseekö tai joutuuko avioliittoon vai ei. Keskeistä on ollut, mistä ylipäänsä voisi löytää sellaisen ihmisen, jonka kanssa parisuhde olisi mahdollinen: kuka huolisi, kenelle kelpaisi ja kuka tai minkälainen ihmisen sopisi omaan kainaloon? Ja mikä pitäisi suhteen koossa tässä yksilöllistymistä vahvistavassa, yksin elämistä arvostavassa ja epäluottamusta lietsovassa todellisuudessa, jossa aika ja energia kuluvat voileipäkeksien metsästämiseen ja heittopussina elämiseen työmarkkinoilla?

Avioliitoista innostumisen voikin nähdä tätä arkitodellisuutta vastustavana haavekuvana, jota vastaavaa todellisuutta ei ole olemassa: siis eräänlaisena todellisuuspakona. Varmaan siksi aihe on ollut monille niin tärkeä, jopa kipeä. Sen kautta viestitään kaipausta sellaiseen asiaintilaan, jota ei ole, josko voi ollakaan. Avioliittokeskustelun vilkkaus kertoi niin heteroiden kuin homojenkin pyrkimyksestä turvalliseen läheisyhteyteen.

Samasta lähtökohdasta voidaan ymmärtää myös raivokasta vastustusta, kun ihan fiksuilta vaikuttavat tyypit alkoivat yhtäkkiä perätä ihmissuhteilta ”traditionaalisuutta”. Vastustamisen kautta monet kai yrittivät eksponoida uskollisuutta ja luottamusta sekä luoda eloa kuolleisiin avioliittoihinsa. Silti kukaan ei edellytä traditionaalisuutta vaatimalla esimerkiksi sähkövalon lopettamista perinteisen kynttilänvalon hyväksi – tai traditionaalisen kirjepostin käyttämistä sähköpostin sijaan.

Taloudellisesti epävarmoina aikoina ihmiset harhautuvat etsimään turvaa ”vanhoista hyvistä ajoista”, vaikka mitään hyviä aikoja ei ole koskaan ollutkaan – ei edes hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskaudella 1980-luvulla, jolloin YYA-sopimus oli vielä voimassa ja maailmaa uhattiin ydintuholla ja happosateilla (mihin nekin katosivat?).

Kyvyttömyys nähdä kutakin jo elettyä aikaa leimanneet epävarmuustekijät luo ihmisille turvallisuuden harhakuvan, kun mennyt maailma on jo luotettavasti paketissa. Pahimmillaan moinen uuskonservatismi johtaa poteron kaivamiseen, kaiken kehityksen torjumiseen, uudistusten vastustamiseen ja taantumukseen, onpa kyse sitten tekniikasta tai sosiaaliturvasta.

Minä en näe avioliitoissa oikeastaan muuta hyvää kuin mahdollisuuden rikastua naimakaupoilla. Ja sekin on pohjimmiltaan esineellistävää. Rakkaudesta ja intohimosta tehdään toisenlaisia tekoja.

Pitääkin varoa, ettei homojen ihmissuhteista tule valtion harjoittaman tasa-arvopolitiikan välityksellä samanlaista kitschiä kuin se muualla jo on: välineellisyyden luomuksia, joissa ihmissuhteita hallitsevat juridis-makaabereihin asioihin liittyvät kysymykset, kuten henkivakuutukset, perinnön varmistelut, läheisriippuvuus, omaishoitaminen ja monet muut kuolemaan ja ahdistukseen liittyvät morbidit asiat. Vaalikarjana meidät nähdään jo nyt, kun lailla pamputtamisesta on tehty vaaliase seksuaalivähemmistöjen kyyditykseen.

Minulle tuli tämän prosessin keskellä mieleen myös tapa, jolla filosofi Rolf Lagerborg (18741959) hankkiutui siviiliavioliittoon. Kirkollinen avioliitto oli vielä 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa pakkoinstituutio, ja nainen määriteltiin miehen holhottavaksi. Oman aikansa radikaalina pidetty Lagerborg oli arvostellut filosofiassaan avioliittoinstituutiota siitä, että se alistaa ihmiset kirkon kontrollille, mutta hän halusi kuitenkin (syystä, jota en täysin tunne) hankkiutua naimisiin nuorikkonsa kanssa.

Niinpä hänet ja avopuolisonsa tuomittiin oikeuden päätöksellä avioliittoon vuonna 1903, sillä näin voitiin välttää syytteet ”syyllistymisestä esiaviolliseen sukupuolisuhteeseen”. Koska vihkimispaikkana ei ollut kirkko vaan lakitupa, luotiin tilaa siviiliavioliitoille, mikä oli Lagerborgien tarkoituskin. Samantyyppisessä tilanteessa eletään homojen ja lesbojen maailmassa edelleen.

Ruotsalainen homoseksuaali filosofi Carl Pontus Wikner (1837–1888) puolestaan piti miehen ja naisen rakkaussuhdetta siinä määrin ”synnin turmelemana”, että avioliittokin oli suotu ihmisille välttämättömänä myönnytyksenä ”heidän sydämensä kovuuden vuoksi”. Hän siis näki heteroseksuaalisessa suhteessa filosofisen elämän vastakohdan ja epäarvon.

Avioliitossa eläviä kristittyjä hän piti niin paheellisina, että heidän sydämensä täytyi olla kuin piitä, toisin sanoen kylmettyneitä ottamaan vastaan aitoa Kristus-rakkautta, joka hänen käsityksensä mukaan oli nimenomaan homoseksuaalista. Vaikka siis normaalissa avioliitossa olevista ei voinutkaan tulla Kristuksen ”todellisia seuraajia”, heille oli suotava lievityksenä avioliitto, jossa he voisivat jäljitellä Jeesuksen ja hänen miesoppilaidensa todellista rakkautta. Tämä on tietenkin varsin kaukana siitä, mitä kristityt ovat ajatelleet avioliitoista.

Lagerborg ja Wikner toimivat filosofian professoreina viime vuosituhannella, joten heidän ajatuksensa eivät ehkä enää järkytä. Mutta muutoin toivoisi, että yhteiskunta olisi kehittynyt heidän päivistään.

Myös minä, arvostellessani avioliittoa, kamppailen tätäkin kautta sellaista vanhoillisuutta vastaan, joka on vain naamioitu edistyksellisyydeksi ja jossa avioliiton puolustamista käytetään perimmältään samanlaisena verukkeena äänten kalasteluun puolueissa kuin avioliiton vastustamistakin. Älkäämme unohtako myöskään Søren Kierkegaardia, joka antoi piupaut avioliitoille joko/tai-pohdinnoissaan. Paikkaansa pitää vanha sanonta: ”Avioliiton ainoa todellinen uhka on avioliitto itse!”

28. marraskuuta 2014

105 – 92: Hyvä päivä tasa-arvolle ja kansanvallalle


Eduskunta päätti tänään hyväksyä kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta äänin 105 – 92, joten aloite etenee suureen valiokuntaan, jossa kannattajilla on enemmistö. Laki tulee lopullisesti hyväksyttyä parin, kolmen viikon kuluttua, mikäli se saa täysistunnon toisessa äänestyksessä samat äänet kuin tänäänkin. Eli ihan varma tämäkään asia ei vielä ole.

Joka tapauksessa päivä oli selvä voitto sekä tasa-arvolle että kansanvallalle. On mukavaa kuulua samaan arvoyhteisöön toisten Pohjoismaiden, Englannin, Ranskan ja monien muiden liberaalien länsimaiden kanssa.

Toivon myös, etteivät lakia vastustaneet pettyneet pahasti. Äänestyspäätöshän ei ollut keneltäkään mitään pois, ja luullakseni myös vastustajat sopeutuvat asiaan samoin kuin naispappeuteen ja sukunimilakiinkin. On hyvä, jos avioliittokäsitteen muuttuminen ohjaa perinteistäkin avioliittokäsitystä pois esineellistävästä ajattelusta, eli siitä, jossa naimisiin mennään omistussuhteen osoittamiseksi tai rahasta. Jos vaikka rikkaisiin naimisiin ei pääsisikään, niin toivottavasti edes rakkaisiin tai kauniisiin!

Eduskunnan myönteinen kanta asiaa kohtaan oli samalla kannanotto maailmalla leviävää uuskonservatiivisuuden paatosta vastaan: rohkean nykyaikaisen ajattelun puolesta. Eivät kulje junatkaan enää höyryllä, laivat purjeilla eivätkä lentokoneet kaksilla tasoilla.

Erityisen kiitoksen ansaitsevat ne edustajat, jotka pitkään harkittuaan asettuivat lakimuutoksen kannalle tai jotka muusta ryhmästä poiketen antoivat kannatuksensa tasa-arvolle, kuten perussuomalaisten Arja Juvonen. Äänestyksen ollessa melko täpärä he oikeastaan ratkaisivat pelin –  sekä tietysti Jani Toivola, joka toi kysymyksen vastalause-esityksellään valiokunnasta täysistuntoon.

Hetkeä aiemmin suoritettuun hallituksen epäluottamuslauseäänestykseen verrattuna taululla olivat joka tapauksessa varsin selvät numerot, sillä hallitus jatkaa enää äänin 100–97. Edustajakohtaiset tulokset tässä.

Ei pussannut Suomi Putinin propagandaa pyllylle! Laitetaan tuosta vielä Finlandia-hymni soimaan Helsingissä vierailleen London Gay Mens Choruksen esittämänä – esimerkiksi siitä, miten Suomi tässäkin asiassa ”karkotti orjuuden”. Eläköön 105 kunnian edustajaa!

27. marraskuuta 2014

Homoavioliitot eivät ole omantunnonkysymys


Eduskunta äänestänee tasa-arvoisesta avioliittolaista huomenna, ja ratkaisusta tulee tiukka. Tiukkasävyistä on ollut keskustelukin.

Ryhmäkurista tinkimistä ei tulisi perustella pitämällä homoavioliitoja omantunnonkysymyksenä, sillä mikään poliittinen ratkaisu ei ole pohjimmiltaan omantunnonasia. Sen sijaan kyseessä ovat oikeudenmukaisuus ja ihmisoikeudet. Pitäisikö ne jättää subjektiivisten tuntemusten varaan, vaikka aiheesta on olemassa myös tieteellistä tietoa ja puolueiden vahvistamat kannat? Omat tunnothan voivat olla periaatteessa aivan mitä tahansa, mutta kenenkään omallatunnolla ei pitäisi rajoittaa toisten ihmisoikeuksia.

Mikäli eduskunta äänestäisi puolueiden virallisesti vahvistamien kantojen mukaan, kansalaisaloite saisi selvän voiton. Tekemällä asiasta epämääräinen omantunnonratkaisu, käydään poliittista peliä. Muotoseikkoihin vaikuttamalla koetetaan säätää prosessin parametrit homoavioliitoille epäedullisiksi, kun tiedetään, että vastustajat joka tapauksessa äänestävät ryhmäkurin mukaan.

Konservatiivien harjoittama jarrutus on sikäli hullunkurista, että homoavioliitothan on jo laajalti hyväksytty yhteiskunnassa. Kansalaisten enemmistö kannattaa niitä, samoin kirkon papeista fiksuimmat ja teologeista ne, jotka jotakin jostakin ymmärtävät. Erään argumentin mukaan homot voivat jo nyt hankkia lapsia, ja niinhän toki voivatkin. Asioiden ollessa näin homoavioliittojen hyväksyminen legitimoisi paremmin myös lapsen edun. Lapsen etuun ovat kitapurjeet lepattaen vedonneet niin puolustajat kuin vastustajatkin.

Mutta mistä ”tasa-arvoisessa avioliittolaissa”, ”samaa sukupuolta olevien avioliitoissa”, ”sukupuolineutraaleissa avioliitoissa” ja ”homoavioliitoissa” mitä termiä nyt halutaankin käyttää on kyse? Avioliittoinstituutio sinänsä on tietenkin pelkkä vitsi. Vuosikymmeniä sitten avioliitto koettiin kahleeksi niin, että seksuaalivähemmistöliike protestoi sitä vastaan. Kriittisyyttä osoitettiin instituutioita vastustamalla. Nykyään taas protestoidaan koettamalla integroitua instituutioihin: arvostelukykyä osoitetaan instituutioita rakentamalla. Ilmeisesti avioliiton olemus on muuttunut, tai sitten seksuaalivähemmistöliikkeen taktiikka on muuttunut, ja nyt koetetaan vaikuttaa ”sisältä päin”.

Suhtautuminen homoihin on asia, johon kantaa ottamalla jokaisella on tilaisuus osoittaa oma ahdistuneisuutensa. Tietenkin jo asian poliittinen käsittely on vastoin ihmisten oikeuksia, sillä mitäpä muiden elämästä päättäminen millekään eduskunnalle kuuluu. Tätä edustuksellisen demokratian tyrannia on myös laajemmin: sitä, että kansanedustajat pyrkivät hallitsemaan laeilla muita ihmisiä. Ja niiden säätäminen on pelkkää mielipidevallan käyttöä voimassa olo puolestaan perustuu tottelevaisuuteen, ehdollistamiseen ja rangaistusten pelkoon.

Homoavioliittojen poliittisessa käsittelyssä on kyse vastaamisesta siihen, keitä me suomalaiset olemme. Kuulummeko itään vai länteen (kuten kysyin jo tässä), toisin sanoen identifioidummeko Putinin Venäjään, jossa julkisesti esiintyviä homoja viedään kuin sikaa korvasta.

Muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Ranskassa, Espanjassa ja monissa Pohjois-Amerikan osavaltioissa homoavioliitot ovat voimassa ja toimivat osana yhteiskuntaa. Mitään ongelmia ei ole kuulunut. Sen sijaan Venäjällä homoseksuaalisuuden näkyminen on lailla kielletty ja määritelty ”homopropagandaksi”, vaikka kyse on homoseksuaalisuuden sensuroinnista. Ja on kuulunut paljon ongelmia. Haluaako Suomi antaa maailmalle viestin, että Kreml on se jengi, johon mekin liitymme?

Suomettuneisuus näkyy jopa median sanankäytössä, kun Yleisradion uutistoiminnan päätoimittaja Atte Jääskeläinen määräsi, ettei Ylessä saa puhua tasa-arvoisesta avioliittolaista vaan sukupuolineutraalista. Jos puhe tasa-arvosta on muka tässä yhteydessä poliittinen kannanotto, niin eikö tasa-arvoisuudesta puhumisen kieltäminen ole? Yhdenvertaisuutta ja monikulttuurisuutta tukevat normit on upotettu osaksi Ylen strategiaa niin perinpohjaisesti, että ainakin niihin verrattuna Jääskeläisen pullautus on omalla kiertoradallaan.

Miksi muuten tiedotusvälineiden johtaviin tehtäviin palkataan juristeja, jotka arvioivat asioita pelkästään normatiivisessa diskurssissa ja joilla ei yleensä ole minkäänlaista kompetenssia toimittajan tehtäviin? Konservatiivisuus on ihan samanlaista kuin se, jolla jarrutettiin sukunimilain uudistusta ja naisten nimittämistä papeiksi. Jonkun kreationistiprofessorin painajaisunissa Rooma jälleen palaa. Muuan kohudosentti taas vertaa lain puolustajia Hitlerin kannattajiin! Ottaisi nyt edes kätensä pois kaksoisleukansa edestä, niin näkyisivät papinliperinsä paremmin.

Koomista on, että homoavioliitot hyväksyneissä maissa mitään drastista ei ole tapahtunut – ei yhtään mitään, edes homoille. Homoavioliitot ja kirkolliset vihkimiset eivät ole homoille itselleen mikään kympin kysymys. Enemmänkin asiassa painaa symboliikka: määritelläänkö homot sekundaksi vai priimaksi, kestääkö heteroiden oma identiteetti ja pysyvätkö heteronormatiiviset avioliitot pystyssä ilman toisilta kieltämisen henkisiä kainalosauvoja? Ja se kansainvälinen maine.

Eduskunnassa asian näyttävät ratkaisevan kokoomuksen ja kepun kansanedustajat. Matti Vanhasella oli myönteinen kanta asiaan, samoin Juha Sipilä on toisinaan vilkuttanut vihreää valoa, vaikka onkin viime aikoina ollut huomiota herättävän hiljaa. Myös Alexander Stubb on liputtanut uudistuksen puolesta. Turhaan he välttelevät kantojensa ilmaisemista nyt päätöksen kynnyksellä, vaikka ovatkin vaalit tulossa.

Jos kansalaisaloite ei mene läpi, tulos kaatuu varmaankin suurena vaalivoittona kokoomuksen syliin... Näin puolue äänestää kantaansa vastaan. Eduskuntaryhmän puheenjohtajalla Arto Satosella on kielteinen mielipide, samoin etnisten vähemmistöjen esitaistelijalla, Ben Zyskowiczillä. – Kova on Talmudin laki.

21. marraskuuta 2014

Helsingin Sanomat plagioi kirjoitukseni taas!


Helsingin Sanomien toimitus on näköjään löytänyt laadukasta luettavaa. Nyt sen Nyt-liite plagioi blogikirjoitukseni, jossa käsittelin homoavioliittoja. Juttuni oli otsikoitu sanoin ”Homoavioliittoja koskevalla päätöksellä Suomi liitetään joko itään tai länteen”. Sen julkaisupäivä oli 7.11.2014.

Tänään 21.11.2014 Hesarin Nyt-liite tiesi kertoa, että ”[a]violiittolaki on lopulta aika yksinkertainen asia: siinä päätetään jälleen kerran siitä, kuuluuko Suomi itään vai länteen”. Nyt-liitteen juttu oli otsikoitu sanoin ”Kuuluuko Suomi länteen vai Venäjään? Tämä on avioliittolain todellinen kysymys”.

Sanamuoto on yhteinen ja jälki selvä. Sen sijaan sitä ei kerrottu, mistä tämä näkemys oli saatu.

Edellisen kerran Helsingin Sanomat plagioi blogiani tavalla, josta kerroin tässä. Olin julkaissut 31.7.2014 kirjoituksen ”Venäläiset hävittäjät käyttivät Finnairin matkustajakoneita maaleina”, kun taas Helsingin Sanomat jäljensi juttuaineksen sivuilleen 7.9.2014.

Aihe oli spesifi ja löytö omaperäinen. Niinpä myös jäljennyksen varjo on selvä. Joko Helsingin Sanomat plagioi tai se on uutisoinnissaan useita viikkoja jäljessä.

Olen aina sanonut apinoinnista, että ajatusteni toistamisesta ei ole haittaa, sillä se osoittaa oppimista, ja enemmänkin saa varastaa. Harmi vain, etten saa tekijänpalkkiota näistä. Toisaalta se ei olisi mahdollistakaan, koska kirjoittajana olen Sanomien mustalla listalla johtuen mielipide-eroista, jotka koskevat muutamia periaatteellisia ja aatteellisia kysymyksiä.

Suosittelen kohtaliaimmin Hesarin toimittajakoululaisille Jorma Mäntylän teosta Journalistin etiikka.

7. marraskuuta 2014

Homoavioliittoja koskevalla päätöksellä Suomi liitetään joko itään tai länteen


Feminismin esitaistelijana tunnettu Mary Wollstonecraft kirjoitti 1700-luvun lopulla, että avioliitto on henkistä prostituutiota. Niinpä niin. Myös 1960-luvun seksuaalivähemmistöliike karsasti kaikenlaisia muodollisuuksia. Ihmiset polttivat pikkupöksynsä katsoen, että avioliitto vastaa orjanomistusoloja.

Myös nykyisin avioliitto on suureksi osaksi kirkon kontrolli-instituutio, jolla se tarkkailee ja valvoo ihmisten parinmuodostusta ja seksuaalisia suhteita. Eli ihmiset ovat, kuten Jenni Vartiainenkin sanoo, ”ihmisten edessä”. Naimisiin mennään lähinnä muista syistä kuin rakkaudesta yhä edelleen.

Kiinnostavaa onkin, miksi seksuaalivähemmistöliike on tavoitellut avioliittoa, kun sitä voidaan pitää ajastaan jälkeen jääneenä instituutiona. Kenties avioliiton olemus on muuttunut. Avioliitto ei ole enää välttämättä mikään uskonnollinen sidos, vaan puhutaan rakkausavioliitoista.

Koska myös kirkon piispojen ja työntekijöiden kanta samaa sukupuolta olevien avioliittoihin on muuttunut myönteiseksi, myös seksuaalivähemmistöjen suhtautuminen avioliittoinstituutioon on muuttunut. Avio-oikeutta voi jopa tavoitella.

Kun avioliitot ovat joka tapauksessa osa nykyaikaistakin yhteiskuntaa, avio-oikeutta adoptio-oikeuksineen ja lapsiperheen perustamisineen voidaan pitää kaikille ihmisille kuuluvana. Länsimaisen voluntarismin mukaan ihmisten pitää voida itse päättää parinmuodostuksestaan, ja yhteiskunnan tulee luovuttaa siihen tasavertaiset mahdollisuudet. Niinpä samaa sukupuolta olevien avioliittoja on pidettävä perusteltuina. Täytyyhän naimisiin päästä, jos halu on suuri, ja sanotaanhan Sanassakin, että parempi naida kuin palaa.

Samaa sukupuolta olevien avio-oikeutta käsitellään eduskunnassa viikoilla 46 ja 47. Saa nähdä, millainen puhetulva asiasta jälleen nousee.

Suurin vaikutus homoavioliittoja koskevalla ratkaisulla on Suomen kansainväliseen asemaan ja maineeseen. Homoavioliitot ovat voimassa kaikissa muissa Pohjoismaissa, paitsi Suomessa. Jos eduskunnan enemmistö torppaa kansalaisaloitteen ja äänestää homoavioliittoja vastaan, se merkitsee, että Suomi linjaa itsensä Itä-Eurooppaan kuuluvaksi.

Mikäli eduskunta äänestää homoavioliittoja vastaan, Suomi tulee astuneeksi askeleen lähemmäksi Venäjää. Vaikka ratkaisu ei johtuisi Venäjällä voimaan saatetuista homosensuurilaeista (jotka ovat homoja avoimesti syrjiviä ja siten myös rasististen ihmisoikeusrikosten kaltaisia), Suomen eduskunnan kielteinen päätös tulkittaisiin sekä Venäjällä että muualla maailmassa suomettuneisuuden merkiksi.

Jos eduskunta päättää hylätä kansalaisaloitteen, se vesittää samalla kansalaisaloiteinstituutiota. Ja Venäjän hallituksessa osataan iloita. Putinin hallitus voi tällöin tulkita päätöksen homosensuurilakejaan seurailevaksi ja julistaa propagandasodassaan, että Suomi myötäilee Venäjän politiikkaa. Kovin kummalliseen valoon joutuu Suomi myös Englannissa, Ranskassa, Hollannissa, Belgiassa, Espanjassa ja monessa muussa maassa, joissa homoavioliitot ovat voimassa.

Suomessa kokoomus, ruotsalainen kansanpuolue, sosiaalidemokraattinen puolue, Vasemmistoliitto ja Vihreä liitto kannattavat avioliittolain muuttamista niin, että myös mies- ja naispareilla olisi mahdollisuus avioliittoon. Koska puolueilla on asiaan virallisesti vahvistettu kanta, ainakin näiden puolueiden edustajien tulisi ratkaista asia ryhmäkurin mukaan. Ihmisoikeusasiasta on väärin tehdä omantunnonkysymystä ihmisoikeuksien tappioksi.

Varsinkin niiden perussuomalaisten, kokoomuslaisten ja keskustalaisten kansanedustajien (joiden kanta on ollut homoavioliittoihin nähden kielteinen) kannattaa nyt tarkoin harkita, haluavatko he liittää Suomea itään vai länteen.
---
Päivitys 12.11.2014: Eduskunnan lakivaliokunta näyttää viivyttävän tasa-arvoisen avioliittolain antamista täysistunnon käsiteltäväksi. Mikäli käsittely venyy vaalitaukoon asti, kansalaisaloite raukeaa. Näin eduskunta voi kätevästi välttää äänestämästä koko asiasta, jolloin myöskään aloitteen vastustajien ei tarvitse leimata itseään Venäjän homosensuurilakien tukijoiksi, Venäjän suosijoiksi tai Putinin kannattajiksi. Demokratian pilkkaa ja suomettuneisuutta räikeimmillään!