Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia

Kaikkien ihmisten (ja tietystä epäantropomorfisuudesta huolimatta myös Venäjän palkkasoturien) odottaessa Ukrainan sodan päättymistä Kremlin diktaattori Vladimir I julisti muina miehinä, että kyllä: hän saapuu neuvottelupöytään, kunhan Ukraina vetäytyy miehittämiltään alueilta ja valta Kiovassa vaihtuu hänen kannaltaan ”lailliseksi”.

Tämä on aitoa neuvostoaikaista Brezhnevin-ystävällisyyttä, jolla asiat käännetään kuin kaleidoskoopissa päälaelleen.

Tosiasiassa hyökänneen valtion pitäisi itse vetäytyä laittomasti valtaamiltaan alueilta ja korvata aiheuttamansa tuhot. Vastuutahot pitäisi saattaa tuomiolle kymmenistä tuhansista sotarikoksista, eikä niistä voisi noin vain kävellä pois, kuten ei koko hyökkäyssodasta, joka sinänsä on rikos.

Venäjä toimii despoottimaisesti siksi, että se voi. Sillä on vivuttamiseen tarvittava momentum, ja lännessä pohditaan pragmaattisesti, olisiko haitallisempaa tehdä valtaussotia tulevaisuudessa oikeuttava rauha vai jatkaa puolustussodankäyntiä.

Putin uhoaa Venäjän olevan valmis sotaan Eurooppaa vastaan ”nyt heti”, ja Ukrainan sota on vain ”kirurginen erityisoperaatio”. Tämä pitää paikkaansa sikäli, että maksimalistinen tavoite koko maan valtauksesta sodalla on sulanut pois. ”Kirurgeja” on tarvittu haavoittuneiden paikkaamiseen. ”Normalisoiminen” on tosiasiassa gulagia ja ”denatsifikaatio” venäläistä fasismia ja panslavismia. 

Donald Trumpin pitäisi ymmärtää, että diilin teko Putin kanssa on kuin tekisi sopimusta krokotiilin kanssa.

Trump oli kuitenkin armelias ja lähetti Moskovaan krokotiilinkesyttäjänsä, erityislähettiläs Steve Witkoffin, joka neuvoi krokotiilia, kuinka Trumpin kanssa olisi meneteltävä. Trump puolestaan selitti, että kiinteistökeinottelija Witkoffin pitäisi myydä Ukraina Venäjälle.

Nyt Witkoff palasi Washingtoniin toinen käsi poikki ja hame syötynä kuin Suomi-neidolta sodan jälkeen. Kuudeskaan käynti Putinin pakeilla ei johtanut todennäköisesti mihinkään.

Tämä on tangoa, jossa otetaan yksi askel eteen ja kaksi taakse. 

Tuloksettomuus turruttaa myös iltapäivälehtien lukijoita niin, että lehtijutut Kyllikki Saaren surmaajan etsinnästä alkavat kiinnostaa enemmän kuin Ukrainan sotauutiset. 

Trumpin olisi kannattanut pidättää krokotiili, kun se tuotiin Alaskaan, ja laittaa esihistoriallinen eläin häkkiin. Sillä krokotiililla ei ole etiikkaa, eikä sen kanssa voi tehdä diilejä.

Krokotiili myös olettaa, että kukaan ei voi syyttää sitä mistään, sillä krokotiili ei tunnusta lakeja, ja se vain toimii luontonsa mukaisesti. Krokotiilille on turhaa opettaa pöytätapoja.

Donald Trumpin liikemieslogiikka ja bisnesvaistot tulevat moraalisesta tyhjiöstä, jota naturalistit sanovat reaalipolitiikaksi. Oikeudenmukaista se on vain sattumalta.

Vihreät voisivat tosin vaatia krokotiilin suojelemista sitä paijatakseen, aivan niin kuin vihreät vaativat kaikkea muutakin utopistista omassa ulkopoliittisessa ja maahanmuuttopoliittisessa idealismissaan. 

Mikä pettymys krokotiilia ruokkiville iloisille kiinalaisille olisikaan, jos länsimaat alkaisivat tuomita made in China -pingpongsettien ostajia maanpetturuudesta?

Hymynaamaiset kiinalaiset voisivat halutessaan osoittaa, että Moskovan lemmikkikrokotiili on muovia, mutta sitä he eivät rahan kiilto silmissään tee.

Tulitauko ja rauhankyyhkyt

Julkaisin alkuvuodesta kirjoituksen, jossa analysoin, mitä myönteisiä asioita Donald Trump voi tarjota toisella virkakaudellaan. Arvelin, että kaikki ei menisi niin huonosti kuin demokraatit ja poliittinen vihervasemmisto ennustivat omissa synkistelyissään.

Trump on nyt kaikkien riemuksi saamaisillaan aikaan tulitauon, aselevon ja jopa kestävän rauhantilan Gazan alueelle, ehkä Lähi-itään laajemminkin.

Hamas on vapauttamassa panttivangit, ja aseita vaaditaan hiekkaan. Trump aikoo itse johtaa niin sanottua Rauhanneuvostoa Israelin ja palestiinalaishallinnon välisen sopimuksen aikaansaamiseksi.

Ensi viikko on Nobel-palkintojen jakoviikko. Juuri siksi Trump asetti ehdotelmansa hyväksymisen takarajaksi tämän viikon lopun.

Ainoa, mikä voi estää Trumpia saamasta Nobelin rauhanpalkintoa, on hänen oma kunnianhimonsa ja omahyväisyytensä. 

Trump lausahti eräässä puheessaan, että jos palkintoa ei myönnettäisi hänelle, se olisi loukkaus Yhdysvaltoja vastaan.

Kunniapalkintoja ei yleensä myönnetä omista pyynnöistä eikä anomuksista. Palkittavia voivat Nobel-säätiön mukaan ehdottaa muun muassa kansallisten parlamenttien ja hallitusten jäsenet, aiemmat rauhanpalkinnon saajat, Nobel-komitean jäsenet tai tiettyjen tieteenalojen professorit.

Yli kolmensadan ehdolla olevan joukossa on tietenkin Donald Trumpin nimi, mutta kilpailu, ilkeys ja kansalliset rajat ylittävä kateustekijä saavat varmasti aikaan sen, että Trump kuitataan näytöiltään epävarmaksi, ruohonjuuritason ylittäväksi ja muutenkin rahoissaan olevaksi.

Hänen sijastaan palkittaneen joku Julia Navalnija, Svjatljana Tsihanouskaja, Jina Amin, Mahbouba Seraj, Narges Mohammadi tai Helsingin yliopiston kunniatohtori Greta Thunberg, joka hänkin pyrkii ottamaan kaiken irti Gazan kriisistä.

Palkitsemisen periaatteet ovat samanlaiset, joilla jaetaan myös kirjallisuuspalkintoja ja Suomen Akatemian sekä yliopistojen virat ja määrärahat. Kummallisin voittaa, tai jokin järjestö tai verkosto. Korostetaan vuorovaikutusta eikä yksilön ponnistuksia. Trump leimataan pakottajaksi. Tulokset jätetään varjoon.

Trumpia vastaan voidaan kääntää myös se, että rauhantila todennäköisesti jää väliaikaiseksi, kuten kaikki maailmassa. Ideologinen konflikti arabien ja juutalaisten välillä on nimittäin ratkaisematta, eikä se rajoitu tonttikiistaan.

Jonkin ajan kuluttua alueella on taas täysi rähinä päällä, eikä se johdu rajoista eikä rauhanpyrkimyksistä, vaan konfliktin ikuisuudesta. Hetkisen kuluttua rauhankyyhkyjen höyheniä taas pöllytetään.

Tämän takaa se, että maailma ei pääty mihinkään sopimukseen, ja Hamas jää olemaan muiden muassa Hizbollahin tuella. Se nähdään hamassa tulevaisuudessa.

---

Päivitys 10.10.2025: Trump jätettiin ilman dynamiittin keksijän rauhanpalkintoa, joka myönnettiin jokseenkin tuntemattomalle ja vähän ansioituneelle venezuelalaiselle María Corina Machadolle.

Mediat tekivät monta sotaa lopettaneen Trumpin lyttäämiseksi paljon työtä niin täällä kuin tuollakin. Väitettiin, että vaa’assa painoivat Trumpin puheet Grönlannin liittämisestä Yhdysvaltoihin ja aikataululliset kiireet; tosin Obaman käteen Nobel-plakaati ehti ”etuajassa”.

Trumpin reaktiot tuntien hänen kannattaisi perustaa oma kilpaileva rauhanpalkintonsa ja myöntää se itselleen, aivan niin kuin hän perusti oman Truth Social -viestipalvelunkin. Hänellä lienee Nobel-säätiötä enemmän varoja.

 

Aiheesta aiemmin

Palestiinatyttöjen painajainen – Miksi valtion tunnustaminen viipyy? 

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Ukraina vakavassa vaarassa

Maailmassa tuskin on turhauttavampia asioita kuin apu, joka tulee perille liian myöhään. Oikea-aikaisuus on tärkeää myös sodankäynnissä. Jo Sokrates sanoi, että missään ei ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa. Nimittäin silloin sota jää helposti käymättä.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että Ukrainan sotamenestyksestä mediassa annetut tiedot ovat olleet virheellisiä ja liioiteltuja. Jokainen kadunmies on voinut helposti päätellä, että Ukrainan armeijalla ei mene kovin hyvin, kun rintama on jämähtänyt paikoilleen, eivätkä suuretkaan ponnistukset tuota tuloksia.

Näkemys siitä, että Ukraina voisi noin vain vallata menettämiään tontteja takaisin, on ollut ylioptimistinen. Dnepr on vaikeasti ylitettävä, ja muualla Venäjä on linnoittautunut poteroihin. Venäjän kymmentä tykinammusta kohti Ukrainalla sanotaan olevan vaivaiset yksi, joten tilanne vastaa Tuntemattoman sotilaan Lahtisen huolta siitä, ”mitäs sitten tehdään, kun tulee se yhdestoista?”

Ukrainan voima ei kerta kaikkiaan riitä vihollisen häätämiseen. Tämä ei ole ihme, sillä maan väestö vastaa vain kolmannesta Venäjän väestöstä, ja Venäjä on joka tapauksessa niskan päällä onnistuttaan Itä-Ukrainan ja Krimin valtaamisessa.

Tilannetta pahentaa, että Venäjä on siirtynyt sotatalouteen ja saattaa presidentinvaalien jälkeen määrätä yleisen liikekannallepanon eräänlaisena Putinin ”demokraattisen uudelleenvalinnan” kylmänä suihkuna.

Mistä länsimaiden ja -medioiden ylioptimismi sitten johtuu?

Poliittisesti Ukraina on sandwich-tilanteessa. Sen on uskoteltava länsimaille, että hyvin menee, ihan vain herättääkseen luottamusta ja kannustaakseen lisäavun antamiseen. Toisaalta sama viestintätaktiikka voi vähentää halua Ukrainan auttamiseen.

Ukrainalla on myös toisensuuntainen motiivi: sen olisi uskoteltava länsimaille, että huonosti menee, koska sekin voi kannustaa lisäavun antamiseen. Toisaalta tälläkin viestintätaktiikalla voi olla päinvastaista vaikutusta.

Nähdäkseni Ukrainan huono tilanne olisi tunnustettava, koska sillä saattaisi olla muun muassa Yhdysvaltoihin rohkaiseva vaikutus. Ukrainan kannattaisi siirtyä viestintätaktiikassaan korostamaan tappion vaaraa, vetäytymisen tarpeellisuutta ja häviön todennäköisyyttä.

USA:n avun sanotaan olevan juntturalla presidentinvaalien lähestymisen vuoksi. Istuvan hallinnon olisi kuitenkin tunnustettava tosiasiat eikä katsottava niitä pelkästään pragmaattisesti kannatustilastojen kautta.

Yhdysvalloilta löytyisi noin 450 kappaletta käytöstä poistettuja keskipitkän matkan ohjuksia, jotka se voisi lähettää apuna Ukrainaan ilman, että maan omat asevoimat kärsisivät lainkaan.

Osa lienee jo matkalla, mutta kitsastelu antaa aiheen epäillä, kuinka tosissaan länsimaat ovat olleet Ukrainan tukemisessa. Jarrua on ohjannut painamaan asevarastojen vähyys Euroopassa ja oman selustan turvaaminen.

Kyse on ollut etupäässä siitä, uskalletaanko tukea jaella konfliktin laajenemisen pelossa. Toisaalta niin pitäisi tehdä Ukrainaan suuntautuvan hyökkäyksen eskaloitumisen pelossa. Venäjähän laajentaa sotaa nimenomaan silloin, jos länsi ei pysäytä sitä voimalla, ja asia on siis päinvastoin kuin länsimaiden strategit ovat pelänneet.

Keskipitkän ja pitkän matkan aseilla Ukraina voisi horjuttaa Venäjän kansan tukea sodankäynnille, kun ukrainalaisten kärsimä kauhu ja ilmaiskut alkaisivat kolkutella venäläläisten omia kaupunkeja. Siten voitaisiin myös katkaista valloitettujen alueiden huoltoreittejä ja pakottaa vihollinen vetäytymään.

Sodasta on sanottu tulevan pitkän. Miksi?

Mukana ovat liian suuret osapuolet, jotta kumpikaan voisi sitä selvästi hävitä tai voittaa.

Tällöin ei päästäne myöskään tulitaukoa tai pelkkää aselepoa kummempaan tulokseen saati rauhaan. Jos niin pitkälle edetään, päädytään todennäköisesti jonkinlaiseen YK:n tai Donald Trumpin sovittelemaan kompromissiin, jossa vähintään Krim jää Venäjälle eräänlaisena hintana siitä, että Ukraina puolestaan liittyy Natoon. 

Konflikti voi myös jäätyä ilman ratkaisua, koska kyseessä ovat venäläisen totalitarismin kuolinkouristukset. Moskova ei anna periksi, koska Kremlin muurien takana asiat käsitetään niin, että neuvotteleminen olisi antautumista.

Neuvottelupöytään asettuminen ei taida onnistua länsimaidenkaan puolesta eikä kätilöimänä, koska Putinin rikokset ovat liian syvät, jotta Putinin hallinnolle voitaisiin tunnustaa edes neuvottelustatusta.

Jos taas Ukraina häviää sodan, yliote jää Venäjälle, millä puolestaan olisi suora vaikutus Suomen ja kaikkien niiden maiden asemaan, jotka ovat asettuneet puolustamaan Ukrainaa.

Ukrainan pitäisi siis voittaa, mikä ei ole mahdollista ilman, että länsimaat luopuvat ylijäämävarastojensa purkamiseen perustuvista nyyttikesteistä ja antavat Ukrainalle sen tarvitsemat aseet. Sen vastavaikutuksena ydinaseiden käyttökynnys puolestaan madaltuisi.

Venäjällä on siinäkin asiassa yliote, koska Venäjä voi räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan yläpuolella ilman, että läntiset ydinasevaltiot voivat vastata. Menetettävää lännellä on kerta kaikkiaan liian paljon.

Samasta syystä puheet ”ydinasesateenvarjosta” ovat pelkästään imaginaarisia ja peliteoreettisessa ristiriitaisuudessaan irvokkaita puheita, joita filosofi Herbert Marcuse sanoi jo kylmän sodan aikana ”totaalisen hallinnon kieleksi” teoksessaan Yksiulotteinen ihminen.

Eivät ydinaseet miltään suojaa. Ydinsaasteet sataisivat tasapuolisesti kaikkien niskaan, ja siksi niiden rooli ”turvallisuuden takaajina” on perin epäuskottava. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan, sitä epäuskottammaksi niiden käyttö muodostuu, vaikka toisaalta käyttökynnyksen voidaan ajatella madaltuvan uhkausten arkipäiväistymisen myötä.

Venäjä voi räjäyttää ydinaseen myös avaruudessa, jolloin elektromagneettinen pulssi tuhoaisi suuren määrän elektronisia laitteita horisontin laajuudelta aiheuttaen maanosan suuruisen katastrofin: ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät lakkaisivat toimimasta, lentokoneet putoaisivat, pankit ja pörssit menisivät nurin...

Olen usein sanonut, että ydinase ei ole käyttökelpoinen valtioiden välisissä sodissa, koska suuret pommit jäävät ihmisten muistiin vuosisadoiksi, ne tuhoavat valloitettavan (ja oman) omaisuuden ja ansaitsevat moraalisen paheksunnan. Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain koston ja tuhoamisen tarkoituksessa ja terroristien käsissä.

Ongelmallista on, että Venäjä on juuri tuollainen terroristivaltio, joka ei välitä maineestaan pilattuaan sen moneen kertaan.

Putinista on tullut sellainen Stalin, että hänen hallintonsa tuskin kaatuu muutoin kuin totaalisessa sodassa tai Venäjän sisältäpäin. Todennäköistä on, että Ukrainan sodan aiheuttama maailmanlaajuinen konflikti vain syvenee ja poliittiset mannerlaatat erkaantuvat ideologisesti toisistaan Venäjän liukuessa kauemmaksi itään ja Kremlin hakiessa tukea myös kehitysmaiden pahiksilta.

Putin ei mitenkään poikkea koulukiusaajasta, jolla on ystäviä vain siksi, ettei Putin kiusaisi heitä itseään tai jotka itse ovat yhtä pahoin turmeltuneita.

Aleksei Navalnyin murhaamisen valoisa puoli on, että poliittisten vastustajien nitistäminen ei kerro hallinnon vahvuudesta vaan heikkoudesta.

Samalla kun Yhdysvallat pihistelee Ukrainan auttamisessa, maa patistelee Israelia olemaan pommittamatta Gazan aluetta ja siellä pesiviä terroristeja. Sivullisten kärsimys on tietenkin ongelma. Mutta en voi olla paheksumatta Eurovisio-idioottien yksipuolista pyrkimystä boikotoida Israelia sillä perusteella, että maa vastaa terroristien aloittamaan raakaan ja mielivaltaiseen hyökkäykseen.

Ceterum censeo, sicariorum esse delendam. 

 

Aiheesta aiemmin

Milloin Ukrainan sota päättyy?

Putkimies Putinin nilkkimäinen temppu

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Hullu-Putinin diagnoosi ja Venäjän tulevaisuus

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – Putinille ”put out”

Käydäänkö nyt sotaa vai ei?

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Putin herättää Wotanin

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – Putinille ”put out”

Kylmän sodan aikana länsiliittoutuneet aikoivat pysäyttää itäblokista vyöryvät panssarivaunut taktisilla ydinaseilla. 

Taktinen ydinase on taistelukentillä käytettäväksi suunniteltu ”pieni” ydinräjähde, joka on tarkoitettu ammuttavaksi jopa jalkaväen aseilla, kuten kranaatinheittimillä, ja jonka tuhovoima on muutaman trotyylikilotonnin tai sen osien luokkaa.

Vertailun vuoksi Hiroshiman ja Nagasakin pommit olivat 13–15 kilotonnin räjähteitä, ja tuhovoima oli suunnaton.

Strategiset ydinaseet puolestaan ovat ballistisilla ohjuksilla maaliin kuljetettavia totaalisen tuhon aseita, joiden räjähdysvoima vastaa noin kahta megatonnia trotyylia. Mikäli tällainen ase räjähtäisi Helsingissä, ikkunat menisivät rikki vielä Riihimäelläkin.

Ydinaseet ovat vaarallisia myös niiden käyttäjille itselleen – sekä säteilyvaikutuksen vuoksi että poliittisesti: vastaiskun pelossa.

Tästä puolestaan seuraa, että ydinaseet ovat kaiken järjen mukaan käyttökelvottomia. Ja koska ne ovat järkevän toimijan käsissä käyttökelvottomia, niiden varaan ei voitaisi vannoa oikeastaan mitään – ei kauhun tasapainoa eikä rauhaa. Niin sanottu ydinsateenvarjo ei suojaa laskeumalta.

Kauhun tasapainoksi sanottu rauhantila onkin nojannut vain hullun miehen strategiaan, eli käsitykseen, että vastustaja on tarpeeksi sekopäinen hyökätäkseen ydinasella tai kostaakseen ydinaseella. Tämän hulluuden valossa on ollut paradoksaalisesti järjellistä pidättäytyä ydinaseiden käytöstä.

Hullun miehen strategia on uskottava, jos aggressorilla ei ole mitään menetettävää, on iäkäs ja kuolee muutenkin, roikkuu heikosti vallankahvassa kiinni tai toimii terroristisesti ja haluaa kylvää tuhoa. Siksi ydinase sopii lähinnä vastapelotteeksi uhattuna oleville pienille valtioille tai hyökkäysaseeksi terroristisille toimijoille.

Miten tämä koskee Hullu-Putinia?

Hullu-Putinin kuolaaminen ydinaseiden suuntaan kertoo ydinaseiden käyttökynnyksen alenemisesta – aivan niin kuin kynnyksen aleneminen kertoo Putinin uppoamisesta entistä syvemmälle sairaisiin immersioihinsa.

Putinin on sanottu näyttelevän hullua vahvistaakseen uskoa ydinpelotteeseen. Mutta nurkkaan ajettuna hänen performanssinsa takaa voi paljastua salahulluus, joka onkin aitoa. Hänellähän ei ole pian mitään menetettävää, kun valtadespotia ja korruptiivinen hierarkia, oligarkia ja autokratia ovat murentuneet pois, ja pistooli turvamiehen taskussa alkaa näyttää epäilyttävältä.

Eivät ydinaseet kuitenkaan vain Putinin määräyksestä ala paukkua, vaikka Venäjän ydinasedoktriini salliikin taktiset ydiniskut alueellisen sodan tapauksessa. Alueellisella sodalla tarkoitetaan paikallisia kahdenvälisiä sotia suurempia konflikteja, joissa on osallisina useita osapuolia. 

Venäjä voi käyttää ydinasetta Ukrainassa, mikäli se tulkitsee, että sotaan osallistuu muitakin maita. Juuri tämä on alentanut länsimaiden halukkuutta tukea Ukrainaa. Ja tähän Putin pyrkii jatkuvasti vetoamaan. Taktinen ydinase on taktinen nimenomaan siksi, että sitä voidaan käyttää jokseenkin uskottavana argumenttina tilanteessa, jossa Venäjä valittaa potevansa eksistentiaalista uhkaa.

Putin voi siis pelata upporikasta tai rutiköyhää. Hän voi katsoa kortit kurjaan loppuunsa asti. Hänen peluunsa ydinaseilla ei ole välttämättä bluffi.

On mahdollista, että Hullu-Putin on aidosti hullu, ja vain kapinakenraalin niskalaukaus pysäyttää rakkikoiran juuri tuhon kynnyksellä.

Jää myös mahdollisuus, että Venäjä käyttää ydinasetta sairaan ”rationalisminsa” mukaisesti. Taktinen ydinlataus voidaan räjäyttää varoitukseksi harvaan asutulla alueella, jonne se voidaan toimittaa esimerkiksi hypersoonisella Kinzhal-ohjuksella. Poseidon-ydintorpedon ”likaisella pommilla” voidaan saastuttaa rannikot luonnonsuojelijoita varmasti harmittavalla tavalla. Ja ”lentävä Tshernolbyl” Burevestnik vetää perässään radioaktiivista vanaa.

Sarmat-ohjuksen kyydissä kulkeva strateginen ydinlataus puolestaan voidaan räjäyttää avaruudessa Euroopan taivaalla, jolloin paine- ja polttovaikutus ei yllä maan tasalle, mutta elektromagneettinen pulssi tuhoaa kaiken piiritekniikan ja kovalevyillä olevan informaation horisontin laajuiselta alueelta.

Sähköt katkeavat, lentokoneet putoavat, satelliitit pimenevät, pörssit sulkeutuvat, pankkitilit tyhjenevät ja ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät sakkaavat...

Miksi Putin ei niin tekisi? Onhan hän sodassa – totaalisessa sodassa!

Elokuvateollisuus on pehmittänyt ja siedättänyt ihmiskuntaa tällaiseen päivään jo pitkään.

 

Sekasorto lisää riskiä

Jo Viipurin pamauksesta opimme, että suuret pommit ovat käyttökelvottomia, koska ne tuhoavat valloitettavan omaisuuden, jäävät ihmisten mieleen vuosisadoiksi ja ansaitsevat moraalisen tuomion. Samoista syistä (ja koronakriisin valossa) käyttökelvottomia ovat myös kemialliset ja biologiset joukkotuhoaseet.

Siksi ainoa tuloksellinen sota voidaan käydä tavanomaisin asein, ja tavanomaisia taistelijoita Putin haalii riveihinsä liikekannallepanolla. Se on ”osittainen”, jotta se ei pysäyttäisi koko Venäjää ja houkuttelisi aseisiin venäläistä kleptokratiaa sekä sen lemmikkejä, jotka ovat tunnetusti halukkaita kuolemaan sodissa...

Tosiasiassa Putin tuli liikekannallepanon määrätessään kutsuneeksi omat kansalaisensa kaduille ja lähettäneeksi kuolemaa pakenevat hybridiaseina ulkomaille.

Venäjän vaihtoehtoina ovat nyt (1) kaduilta ja kujilta alkava kansalaiskapina, (2) federaation rakoilu tai luhistuminen tasavaltojen itsenäistymispyrkimyksiin, (3) oligarkkien, silovikkien tai sivilikkien tekemä palatsivallankeikaus tai (4) asevoimien käyttöä koskevassa konfliktissa myös armeijan toimeenpanema vallankaappaus.

Tilanne haisee päivä päivältä enemmän siltä, että myös Venäjällä ymmärretään Putinin hallinnon aiheuttamat valtaisat tuhot venäläisille itselleen. Putinista ei ole hyötyä enää kenellekään, mikä on läpikotaisin korruptoituneessa hallinnossa merkittävä seikka. Sota voi siirtyä Ukrainasta Venäjän omaksi sisällissodaksi, jossa vastakkain ovat oppositio ja eliitti.

Juuri näistä syistä Putinin sormi voi päätyä ydinasenapille, jos mikään ulkoinen este ei häntä pysäytä. Kyseessä on fasistinen luonne, joka kuolee mieluummin kuin kärsii tappiota. Ja sotatappio hänen pitäisi estää välttääkseen saamasta polonumia kahviinsa tai novitšokia alushousuihinsa.

Jälkiviisaus on syytä esittää etukäteen – ja niin on etenkin ydinsodan tapauksessa

Politiikan tutkimuksessa on toisinaan hämmästelty ja oudoksuttu ihmiskunnan taipumusta organisoitua hierarkkisesti suurten liiderien johdettavaksi. Tällainen järjestyminen on fataalia ja vaarallista.

Muutamien sosiobiologien mukaan kädelliset tuntevat fyysistä mielihyvää suuren johtajan läheisyydessä. Monet myös taputtavat käsiään aktiivisesti duumassa.

Puusta pudonnut ihmiskunta organisoituu edelleen puukaavion mukaisesti suurten apinoiden alaisuuteen. Ja apinaksi ovat Putinin tapaiset aikeissa lähettää koko ihmiskunnan.

Ihmeteltävää on se laimeus, jolla rauhanliike on suhtautunut Putinin vihjailuun ydinaseiden käytöstä. Varotaanko ”puuttumasta toisen valtion sisäisiin asioihin”? Kukaan vallalla ja vastuulla orjuutettu länsipoliitikko ei uskalla vaatia Hullu-Putinin syrjäyttämistä ilmeisesti juuri tästä syystä.

”Tuemme Ukrainaa” – niin. Mutta miten olisi: ”Kannustamme Venäjän kansaa syöksemään vallasta ydinaseilla uhkaavan despoottinsa!” Jos vielä Kiinakin liittyisi pakoterintamaan, Putinin peli olisi pelattu.

Länsimaalaisten varovaisuudessa ei ole ollut välttämättä kyse vain kiltteydestä vaan jähmettymisestä ydinpelotteen vuoksi. Immanuel Kantin mukaan asiat, joita järki (die Vernunft) ei ymmärrä, voivat tuottaa ihmisille jopa ylevyyden elämyksen. 

Ydinaseen vaikutukset eivät siis välity ihmisten ymmärrykseen (der Verstand) vaan voivat aiheuttaa informaatioshokin, joka ainoastaan kangistaa vastalauseet käsittämättömyydellään.

Ydinaseet ovat siis siinäkin mielessä vaarallisia, että ne murtavat poliittisen vastarinnan oman epäuskottavuutensa ja epätodennäköisyytensä vuoksi.

Mikäli Putin ja hänen hallintonsa päättävät käyttää ydinasetta Ukrainassa, ei siihen voida vastata lännen ydinaseilla. Venäjän voimannäyttö johtaisi tietenkin moraaliseen tuomioon, mutta myös rintamien jäätymiseen Ukrainassa. Tämä alentaa ydinaseiden käytön kynnystä.

Oman näkemykseni mukaan taktisten ydinaseiden käyttäminen on Ukrainan alueella realistinen vaihtoehto. Tapahtuman merkitys on yhtä kuin tapahtuman suurellisuus kertaa todennäköisyys. Koska suuruusluokka on valtava, antaa pienikin todennäköisyys mahdollisuudelle dramaattisen merkityksen.

Miten ydinaseilla uhkaamiseen sitten pitäisi suhtautua? Elääkö mielummin päivä leijonana kuin vuosia lampaana? Ottaako mieluummin luoti rintaansa vain selkäänsä? Ydinaseella uhkaajalle ei oikein mitään voi.

Ydinasevaltiota pitää aisoissa mahdollisuus, että sen vaikutukset osuvat myös aggressoriin itseensä. Venäjällä on edelleen paljon menetettävää, ja siksi ydinräjähteen käyttö on epätodennäköistä, joskin varteenotettavaa rajoitetussa mittakaavassa.

Ydinaseiden käyttöä seuraisi luultavasti vaatimus ydinaseiden täydelliseksi poistamiseksi maapallolta. Jos pseudorationaaliset turvallisuusneuvoston jäsenet voivat tukeutua niihin, miksi eivät paljon ennemmin Pohjois-Korean ja Iranin tapaiset räksyttäjät?

Ydinaseiden käytöstä seuraisi myös yksin- tai harvainvaltaisten poliittisten organisaatioiden lopettaminen niin idän diktatuureissa kuin lännen demokratioissakin.

Alettaisiin kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka hullusti ihmiskunta organisoituu järjestäytyessään suurien liiderien ympärille tai alaisuuteen.

Todettakoon vielä, että Putin ei ole ensisijaisesti nationalisti vaan imperialisti. Kansallismielisyys on aivan eri asia – ja hyvä asia, sillä juuri se takaa jokaisen kansakunnan itsenäisen olemassaolon ja valtioiden itsemääräämisoikeuden.

 

Aiheesta aiemmin:

Käydäänkö nyt sotaa vai ei?

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Putin herättää Wotanin

Putin tarvitsee tutin

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina

Ylen uutistoimituksen haastattelemat asiantuntijat valittelivat hiljattain, että Ukrainan sota voi laajentua maan rajojen ulkopuolelle, myös Suomeen.

Sanoisin niin käyneen jo nyt.

Kriisi laajenee, kun sen osapuolet levittäytyvät toisiin valtioihin.

Ilta-Sanomat kirjoitti hetki sitten, että Allegron kyydissä Suomeen saapuu Venäjän kansalaisia hakemaan täältä turvaa.

Vaikka ukrainalaiset saavatkin matkustaa HSL:ssä nyt pelkällä passillaan, ei Helsinkiä pidä kansoittaa Moskovan-junassa tulleilla venäläisillä. ”Huolestuneisuus” ei ole pakolaisuuden eikä turvapaikan peruste kummallekaan sodan osapuolelle.

Helsingin Sanomat puolestaan paheksui Suomessa mahdollisesti kasvavaa Venäjän-vastaisuutta, jota toimittaja nimitti ”russofobiaksi”. Fobiasta (eli sairauden tapaisesta kammosta) ei liene kyse. Ei myöskään ennakkoluuloista, vaan kokemusten opettamista ennakkotiedoista.

Toimittajan kannattaisi ensin pohtia, olisiko suomalaisten torjuvaan asenteeseen jotakin syytä, ennen kuin antaa sormiensa juosta näppäimillä ajatustaan nopeammin. Oman maamme ja kansallisen etumme puolustaminen ei ole Helsingin Sanomien syyttelemää ”hyväksyttyä rasismia”, vaan rationalismia.

Yleisradion haastattelema tendenssitutkija puolestaan arvioi venäjänkielisten saavan osakseen syrjintää ja suomalaisten penseyden ärsyttävän heitä. Ilta-Sanomat valittaa venäjänkielisten kokemasta ”vihapuheesta”. Kuka tässä oikeastaan ärsyttää ja pelottaa suomalaisia?

Suomeen tuleville venäläisille pitäisi viestittää, että myöskään täällä te ette ole turvassa: nimenomaan teidän läsnäolonne vuoksi Putin voi hyökätä seuraavaksi tänne.

Pakolaisongelma kiihtymässä ylikierroksille

Venäjän ulkopolitiikkaan sisältyy Krimin sodan ajalta periytyvä periaate, jonka mukaan Venäjä puolustaa kansalaisiaan myös maansa rajojen ulkopuolella.

Sitä mukaa kun venäläiset onnistuvat aiheuttamaan eripuraa Suomessa ja omassa suhteessaan suomalaisiin, Venäjän hallinto saa verukkeen kanuunoiden kääntämiseen Suomeen.

Totuus on, että suuri venäläisvähemmistö tarjoaa Putinille poliittisen vivun, ja siksi venäläisten laaja läsnäolo ei ole toivottavaa.

Jokainen Ukrainan sodan vuoksi Suomeen tullut maahanmuuttaja on syöttö Putinin lapaan, sillä pakolaisten vastaanottaminen helpottaa valloittajan työtä.

Vastaavasti jokainen, joka edistää maahanmuuttoa, pelaa Putinin pussiin ja vaikeuttaa suomalaisten toimeentuloa maassamme.

Asetelma on samanlainen kuin maahanmuuton ongelmissa yleensäkin. Nyt uhka tulee vain entistä lähemmäksi.

Tästä johtuu, että kaksoiskansalaisjärjestelmä olisi lopetettava heti. Samoin venäläisten kiinteistöjen ostaminen ja omistaminen Suomessa pitäisi kieltää.

Valmiuslaki, joka mahdollistaa pakolaisjonojen katkaisemisen raja-asemilla, olisi saatava vihervasemmiston vitkuttelusta huolimatta vihdoinkin valmiiksi ja voimaan. Hallitusta voi syyttää siitä, ettei se ole laittanut asian vuoksi tikkuakaan ristiin.

Myös suomalaiset pakotetaan Ukrainan sodan uhreiksi

Jokainen Venäjältä tai Ukrainasta tuleva olisi tutkittava tarkoin, sillä joukossa voi olla myös desantteja ja itäukrainalaisia kapinallisia, joiden aikeet voivat olla terroristisia. Myös matkan tarkoitukset olisi läpivalaistava.

Nyt Maahanmuuttovirasto toimii kuitenkin aivan toisin ja toivottaa kaikki Ukrainan suunnalta tulevat tervetulleiksi ilman tutkintaa, ja suuri osa heistä on kadonnut Suomeen jättämättä tutkinnan mahdollistavaa turvapaikkahakemusta.

Venäläiset eivät ole Suomelle vain mahdollinen uhka tai uhkaava mahdollisuus, vaan molemmat.

Ukrainasta puolestaan on vaarassa tulla Irakista ja Syyriasta paenneita suurempi joukkio. Kaiken humanitaarisen hyminän keskellä olisi huomattava, että sodan molempien osapuolten levittäytyminen Suomeen vetää meidät itsemme lähemmäksi Ukrainan konfliktia.

Suomalaisista itsestään tulee Ukrainan sodan uhreja siksi, että meidät pakotetaan taaskin maksamaan muualla syntyneiden ja itsestämme riippumattomien konfliktien kuluja kasvavina vastaanotto-, toimeentulo-, sosiaali-, terveys-, ravinto- ja asumiskuluina.

Ukrainalaiset saavat vastaanottorahaa 323 euroa kuukaudessa, ja maahamme saapuva halpatyövoima vie pitkän päälle myös työpaikkoja suomalaisilta.

Lisäksi suomalaiset kärsivät sotainflaation seurauksista ja Venäjän-viennin sekä sijoituspääomien menetyksistä. Valtion velkakuorma kasvaa tuhoten hyvinvointivaltiomme ja tulevaisuutemme.

Venäjä on ampunut alas muun muassa kansallisen lentoyhtiömme Finnairin, joka laittoi kaiken yhden kortin varaan, eli Aasian-liikenteeseen. Venäjän suljettua ilmatilansa Finnair menetti 24 tunnin rotaatiolentämiseen liittyvät valtit, ja valtavat konehankinnat jäävät käyttämättä.

Perin juurin virheellisestä strategiasta kärsii myös Finavia, jonka suuruudenhullut miljardi-investoinnit Helsingin ja Vantaan lentoasemaan pysynevät autioina myös koronakriisin jälkeen.

Tappiot kansantaloudelle ovat kauheat, ja viimeisetkin toiveet valtiomme talouden pelastamisesta koronakriisin pahentamasta velkakurimuksesta sulivat Putinin hyökkäykseen.

 

Aseellinen konflikti vaanii nurkan takana

Sotilasasiantuntijat ovat moneen kertaan toistelleet, että meitä eivät juuri nyt uhkaa Venäjän asevoimat. Mutta tämä onnentila ei kestä välttämättä kauaa. 

Venäjä huoltaa toisessa maailmansodassa valtaamaansa Königsbergin aluetta (nykyiseltä nimeltään Kaliningradia) erittäin kapean Itämeren-ilmakäytävän kautta. 

Ei ole ainoastaan mahdollista vaan suorastaan todennäköistä, että seuraavaksi Venäjä ryhtyy avartamaan merinäköalojaan Suomenlahdella.

Siltä Suomen pelastanee vain Venäjän mahdollisuus joutua konfliktiin Yhdysvaltojen kanssa tai se, että Putinin valta Venäjällä kaatuu ennen ensi kesää jonkinlaisen palatsivallankumouksen tai kansannousun kautta.

Ikävä totuus on, että Venäjän nykydoktriinin mukaista on käyttää sotilaallista voimaa poliittisten tarkoitustensa saavuttamiseksi aina kun se on tarpeen ja mahdollista. Tämä tarkoittaa, että maa aloittaa ja käy sotia, jos ne kannattavat ja ovat sen etujen mukaisia.

Suomen ulkopolitiikan pyrkimys miellyttää Venäjän näkemyksiä on romuttunut kokonaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja osoitettua raakuutta veljeskansaansa kohtaan.

Venäjä ei pidättäydy voimankäytöstä Suomea vastaan siksi, että olemme sille suopeita, vaan siksi, että sotimiselle täällä ei ole toistaiseksi esiintynyt tarvetta.

Tarvetta voi kuitenkin esiintyä aivan pian. Mikäli Ukrainan konflikti leviää Itämeren alueelle, Venäjä ei hyökkää Baltian maita vastaan, sillä ne kuuluvat Natoon.

Sen sijaan Venäjä käyttää sotilaallista voimaa Suomea vastaan, sillä siihen ei liity vaaraa, että Nato ryhtyisi vastatoimiin. Olemme siis Venäjän tulilinjalla heti seuraavina siinä tapauksessa, että Ukrainan kriisi laajenee.

 

Mitä pitäisi tehdä?

Nato-jäsenyyden kannattajien argumentit ovat oikeita sikäli, että Suomen liittoutumattomuus kannustaa Venäjää hyökkäämään Suomeen. Silloin olemme yksin ja pulassa.

Naton vastustajien argumentit puolestaan ovat vääriä sisältäessään oletuksen, että Venäjä alkaisi painostaa Natoon liittynyttä Suomea.

Vaihtoehtoja on käytännössä kolme:

1) Suomi tekee päätöksen Natoon liittymisestä, jolloin Venäjällä on motiivi hyökätä Suomeen, mutta Moskovan kalkulaattorit osoittavat negatiivista tulosta ja Naton vastavoima sekä Suomen Puolustusvoimat ennakolta estävät hyökkäyksen pelotevaikutuksellaan.

2) Suomi pitkittää Nato-keskustelua, mikä käytännössä tarkoittaa kielteistä ratkaisua. Siinä tapauksessa suomalaiset menettävät Nato-optionsa ja Venäjä ehtii tehdä vähintään Nato-jäsenyyden estävän hybridioperaation kansanäänestyksen aikana. Tämän vaihtoehdon todennäköisyys kasvaa päivä päivältä.

3) Suomi päättää olla hakematta Naton jäsenyyttä, jolloin Venäjän kannattaa haastaa maamme koko itsenäisyys sekä pyrkiä asevoimilla varmistamaan, ettei Suomi myöhemminkään hae liittokunnan jäseneksi. 

Viimeksi mainittu vaihtoehto on pahin, ja sen todennäköisyys kasvaa, mikäli Ruotsi liittyy Natoon.

Tästä seuraa, että liittosopimus Naton tai (inkl.) Yhdysvaltain kanssa olisi saatava voimaan viipymättä.

---

Päivitys 9.3.2022: Yleisradion toimittaja Satu Helin julkaisi Ylen verkkosivuilla ”analyysiksi” sanotun jutun ”Eurooppa pelkäsi pakolaiskriisiä – nyt Ukrainasta tuli enemmän pakolaisia kuin Syyriasta, eikä kukaan ole huolissaan”. – Vai ei kukaan?

Päivitys 16.3.2022: Venäjän Suomen-suurlähetystö pyysi Twitterissä, että Suomessa asuvat venäläiset kantelisivat Suomessa kohtaamastaan syrjinnästä Venäjän viranomaisille. Eipä siinä kauaa mennyt. Ilta-Sanomien haastattelema tutkija kehotti sitten suomalaisia pidättäytymään kaikesta venäläisiin kohdistuvasta kritiikistä, joka voitaisiin tulkita syrjinnäksi.

Tosiasiassa ongelmana ei ole suomalaisten asennoituminen omassa maassaan, vaan Venäjän Suomelle ja muille maille aiheuttama uhka. Tästä nähdään, että venäläisvähemmistö tarjoaa Putinille aseen käteen, ja Venäjältä tullut maahanmuutto on Suomelle ongelma. Venäjän viranomaisten kannattaisi olla huolissaan omien kansalaistensa pahoinpitelyistä ja murhista sekä veljeskansansa tappamisesta, eikä suomalaisten toimista omassa maassamme.

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Jokin aika sitten Venäjä vaati alueita, ja nyt se vaati jo aseleponeuvotteluja.

Venäjällä on painetta päättää Ukrainassa aloittamansa sotatoimet nopeasti.

Kiire johtuu siitä, että Venäjä ei halua Ukrainasta uutta Afganistania. Jos asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat.

Mikäli sodankäynti ajautuu pattitilanteeseen, Venäjän kotirintama alkaa repeillä. Venäjän taistelumotivaation tai -taitojen puutteesta kertovat Venäjän suuret tappiot: nyt jo jopa 4300 kuollutta.

Venäjällä on sodankäynnissä seitsemän suurta ongelmaa:

1) Hyökkäyssodalta puuttuu uskottava ja oikeutettu motiivi.

2) Sodalta puuttuu realistinen päämäärä ja tavoite.

3) Mitä tehdä valloitetuilla alueilla, kun Venäjällä riittää omaa tonttia muutenkin?

4) Mitä tehdä Ukrainan nykyiselle poliittiselle johdolle mahdollisen syrjäyttämisen jälkeen?

5) Kuinka pitää Ukrainan kansakuntaa poliittisessa hallinnassa?

6) Miten estää venäläisiä hermostumasta johtajiensa aiheuttamiin taloudellisiin tuhoihin?

7) Kuinka hallita jo muutenkin huonoksi ajautunutta omaa mainetta tulevaisuudessa?

Syrjäytettyjä hallintoja ei voi legitiimisti tuomita eikä murhata, nukkehallitusta ei voi pitää vallassa, ja perääntyminen ei ole Venäjälle vaihtoehto, joten maa on ajanut itsensä umpikujaan.

Lännen näkökulmasta Venäjä ei voi pelastaa kasvojaan maineenhallinnan oppikirjamenetelmillä. 

Niinpä Venäjän johto ei enää piittaa maineestaan, mikä tekee sen toiminnasta kohtalokasta. Se puolestaan on vaarallista.

 

Ukrainan kriisi on eksistentiaalinen – Venäjän essentiaalinen

Ukrainan ongelmat liittyvät sen olemassaoloon – Venäjän taas maan olemukseen politiikan näyttämöllä.

Jos sota Ukrainassa ei etene Venäjän näkökulmasta suotuisasti, myös Putinin hallinnon huoli kääntyy peloksi sen omasta asemasta.

Näin Venäjällä on edessään neljä vaihtoehtoa.

1) Klassinen ratkaisutaistelu, joka voi tapahtua laajentamalla keinoja entistä enemmän teknisten aseiden, ohjusaseistuksen ja jopa ydinlatausten käyttöön, mikä johtaa Ukrainan täydelliseen antautumiseen.

2) Sodan pitkittyminen, joka johtaa kotirintaman repeämiseen, tappioiden kasvamiseen ja kuristumiseen kansainvälisiin pakotteisiin.

3) Neuvottelut, jotka myös tuloksiin johtaessaan tuottavat alueiden ja väestöjen pysyvän hallintaongelman.

4) Venäjän kansan, oligarkkien ja etenkin armeijan ylimmän johdon kääntyminen mieleltään sairastunutta Putinia vastaan.

Itse luotan vaihtoehtoon 4. Se on ainoa pitemmän päälle uskottava vaihtoehto Venäjän tulevaisuuden kannalta – ja nopea.

Tosiasia on, että Venäjä ei voi säilyttää poliittista toimijuuttaan, mikäli valta Kremlissä ei vaihdu.

Putin tuli painaneeksi omaa heittoistuinnappiaan pyrkimällä Ukrainan kriisin ratkaisemiseen sotilaallisesti. Mikäli hänen sormensa päätyy ydinasenapille, luulen ja toivon ammattisotilaista löytyvän jonkun, joka ampuu kuulan Putinin kalloon. Sota loppuu silloin sotilasvallankaappaukseen.

Sitä seuraa kansannousu, ja Aleksei Navalnyi haetaan vankilasta presidentiksi, ikään kuin ”linnasta linnaan”. Johtajien keruu rotankoloista oli tyypillistä jo 1900-luvun alun Venäjälle, jolloin Pietari-Paavalin linnoituksesta kohosi (ja sinne päätyi) monia suuria liidereitä.

Putinin on pakko väistyä tavalla tai toisella, koska hän ei ole enää tervetullut yhteenkään maahan edes neuvottelemaan. Ei minun puolestani ainakaan Suomeen.

Putin kuuluisi kansainväliseen rikostuomioistuimeen, Haagiin. Toimensa ovat olleet siinä määrin röyhkeitä ja epäinhimillisiä jopa omaa kansaansa kohtaan hänen tapattaessaan tuhansia varusmiehiä.

Kremlin gerontokratiaa ei pitäisi vaihtaa, vaan se pitäisi kansanvaltaisesti poistaa. Ydinasettakin Putin käytti jo siinä laajuudessa kuin se on tavoitteellisesti mahdollista, eli uhkaamalla. Juuri se on syy, miksi länsimaat eivät puutu peliin.

 

Natoon hakeminen ja jäsenyys voivat vain parantaa Suomen asemaa

Immanuel Kantin Zum ewigen Frieden -teoksen mukaan on kolme oikeutettua tapaa käydä sotaa.

1) Oman maan puolustaminen hyökkäystä vastaan.

2) Vielä suurempien tuhojen välttäminen.

3) Diktaattorin tai despotian syrjäyttäminen.

Ukraina noudattaa näitä kaikkia. Niin tekevät myös Suomi, EU ja Nato omassa ulko- ja puolustuspolitiikassaan.

Sauli Niinistö empi Marja Sannikan eilisessä Yle-haastattelussa edelleen Natoon hakeutumista perusteenaan se, että kansan kannatus asialle on eri asia kuin niiden poliitikkojen mielipide, jotka joutuvat vastaamaan Natoon hakeutumisen tuloksesta.

Muistutan, että poliitikot joutuvat vastaamaan tuloksesta myös siinä tapauksessa, että Natoon ei haeta ja Venäjä siitä huolimatta tai sen vuoksi vyöryy Suomeen.

Niinistö ei vastannut Sannikan suoraan kysymykseen, joka koski presidentin Nato-kantaa.

Luin vastauksesta, että Niinistö ei aio olla aloitteellinen Natoon liittymiseksi.

Hän ei vaikuttanut uskovan minkään maan antavan turvatakuita hakuprosessiin ajaksi ja piti jonkin valtion (USA?) suostumuksen saamista turvatakuille yhtä pitkällisenä kuin Nato-prosessia itseään. Tästä luin, että turvatakuita ei ole toistaiseksi haettu tai tarjottu tai niiden anomisessa on epäonnistuttu.

Niinistö näyttää vannovan edelleen (vähintäänkin neuvoa antavan) kansanäänestyksen varaan välttääkseen poliittisen ja historiallisen vastuun. Samalla valuu sormien välistä myös liittymisestä mahdollisesti johtuva kunnia. Jäljelle voi jäädä pahimmassa tapauksessa vain empimisestä johtuva riski.

Tosiasiassa Suomen kansa odottaa nyt toimenpiteitä poliittiselta johdolta. Muuten Nato-kannatuksen prosentit (53) eivät olisi korkeammat kuin kansanäänestyksen kannatusprosentit (41). Kansa siis toivoo aloitetta poliittiselta johdolta, eli Niinistöltä, sillä Marin ei sitä todennäköisesti tee.

Osoitan Natoon hakeutumisen perustelluksi yhdellä argumentilla:

Vaikka Suomessa toisteltaisiin Natoon liittymättömyyttä, voi Venäjä päättää olla uskomatta suomalaisia ja hyökätä silti tai suorastaan sen vuoksi: ennakolta vaikuttavana varotoimena. 

Sutta ei pidä ruokkia vain siksi, että se pysyisi kylläisenä.

Olen myös eri mieltä kuin alfauros Mika Aaltola, jonka mukaan oikea aika Natoon hakeutumiselle ei ole (taaskaan) nyt.

Osoitan tämän epätodeksi yhdellä argumentilla:

Tilanne ei tulevaisuudessa parane, joten liitos pitäisi hitsata loppuun nyt, kun Venäjän resurssit ovat vielä kiinni Ukrainassa.

Parasta olisi, jos Nato-maat saataisiin neuvottelemaan keskenään etukäteissuostumus Suomen ja mahdollisesti myös Ruotsin vastaanottamiselle, ja Nato esittäisi maille kutsun omasta puolestaan.

Yleensäkin liittyminen Natoon tapahtuu kutsusta. Erona on vain, että maan omasta hakemuksesta tapahtuva prosessi kestää kuin professorin virantäyttö.

Venäjän uhka Suomelle ei pienene, vaikka emme hakeutuisi Natoon, mutta ollessamme jäsen uhka muodostuisi huomattavasti nykyistä vähäisemmäksi. 

Niinistö vastasi eilen Ylelle, ettei hän näe ”oikeastaan mitään järkisyytä” Venäjän hyökkäykselle Suomeen lähikuukausina tai -vuosina. Huomasiko hän, että myöskään hyökkäykselle Ukrainaan ei ollut mitään järkisyytä?

Paasikiven lause ”kuolemanpelossa ei pidä tehdä itsemurhaa” tarkoittaa nyt, että Venäjän pelossa ei pidä olla hakematta Natoon. Luulen, että myös Niinistön kanta tuosta varauksellisuudesta vielä muuttuu.

Nato ei ole mystinen symboli eikä taikasana, vaan objektiivinen pelotepreventio.

Norjan ja Venäjän välisellä Nato-rajalla on tietääkseni hyvin rauhallista.

Minä ainakin tervehtisin iloiten myös Yhdysvaltain joukkoja ja tukikohtia Suomessa, sillä Venäjä ei varmasti hyökkää maahan, jossa se tietää joutuvansa konfliktiin Yhdysvaltain kanssa.

 

Aiheista aiemmin:

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014) 

Finnairista uusi Nokia (2013)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

Ukraina ei saa unohtua

Ukrainan kriisi on jatkunut pian kolmen vuoden ajan. Sen olemassaolo on voinut unohtua monilta, sillä useat yhtäaikaiset huonot uutiset (esimerkiksi pakolaiskriisi ja kehnot taloustiedot) syövät huomiota toisiltaan. Tällä kirjoituksellani haluan muistuttaa, miksi Ukraina ei saa unohtua, miten koko kriisi syntyi, millainen sen pitkä historia on ja mitä siitä voisi oppia. Johtopäätökseni Suomen kannalta esitän kirjoitukseni lopussa. Oheinen teksti on lyhennelmä esitelmästä, joka on pidetty maanpuolustusalan seminaarissa.


Miksi Ukrainassa on separatisteja?

Separatismi on liikehdintää jonkin alueen erottamiseksi (engl. separate) vallitsevasta valtiomuodostelmasta. Syynä voivat olla esimerkiksi etniset erimielisyydet tai taloudelliset ja sosiaaliset erot. Separatismi johtaa usein kansallisvaltioiden hajottamispyrkimyksiin ja sitä kautta nationalismiin niin yhtenäistä kansallisvaltiota puolustavien kuin separatistienkin riveissä.

Separatismista rangaistaan ankarasti, sillä siihen liittyy maanpetturuutta ja terroristista väkivaltaa. Suurten näkemyserojen vuoksi separatistit eivät yleensä myönnä tai tunnista olevansa separatisteja lainkaan vaan pitävät itseään hyvyyden lähettiläinä, joiden tehtävä on auttaa ja pelastaa oma kansansa.

Ukrainan historiaan liittyy monensuuntaista separatismia, sillä maa on ollut muiden valtioiden astinlauta idästä länteen ja lännestä itään. Ukraina kuuluukin yhteen niistä monikulttuurisista vyöhykkeistä, joista professori Samuel P. Huntington totesi kirjassaan The Clash of Civilisations, että maailman lähes kaikki konfliktit paikantuvat juuri noille monenkirjaville alueille: kulttuuripiirien rajoille.

Ukrainan varhaishistoriaa pähkinänkuoressa

Ukrainan alueella ovat asuneet antiikin ajoista lähtien muiden muassa skyytit ja gootit, ja vanhalta ajalta asti siellä on tavattu sekä kreikkalaisten, kasaarien että itäslaavien vaikutteita. Myöhäiskeskiajalta eli 1200-luvulta asti Ukrainan alueella valtaa pitivät mongolit, jotka tekivät sinne sotaretkiään ja väistyivät vasta 1500-luvulla.

Ensimmäinen venäläisperäinen ryhmittymä Ukrainan alueella olivat kasakat, jotka kapinoivat 1600-luvun puolivälissä Puolaa vastaan ja tukeutuivat Venäjään. Kamppailussa katolista länttä, etelästä uhaksi koettuja turkkilaisia sekä islamilaista Osmanien valtakuntaa vastaan Itä-Ukraina ja Kiova liitettiin vuonna 1667 Venäjään ja länsiosa Puola-Liettuaan.

Suuressa Pohjan sodassa Itärannan Ukraina pyrki Ruotsin tuella eroon Venäjästä mutta hävisi Pultavan taistelussa, minkä tuloksena kasakoiden hallitsema Ukraina liitettiin entistä tiiviimmin Venäjään. Kun Puolan vaikutusvalta hiipui 1700-luvulla ja maa jaettiin Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken, myös pääosa Länsi-Ukrainaa liitettiin Venäjään.

Venäläismielisten ja lännelle myönteisten välinen juopa on ukrainalaisten keskuudessa vuosisatoja vanhaa. Erityistä painoa asialle antaa se, ettei ukrainalaisista edelleenkään ole venäjänkielisiä kuin kymmenisen prosenttia, vaikka Ukrainan kansallinen kielipolitiikka pyrittiin tuhoamaan neuvostoaikana. Ukrainan virallinen kieli on edelleen ukraina ja vain paikallisesti venäjä. Maalla ovat siis sen repaleisuudesta, mosaiikkimaisuudesta ja läpikulkua sisältäneestä historiasta huolimatta oma kieli, kulttuuri ja kansakunta.

Ukrainan epäonnistunut itsenäistyminen

1800-luvun puolivälissä virinnyt kansallisuusaate tukahduttiin venäläisten toimesta, ja Ukrainan itsenäistyminen alkoi Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen yhteydessä. Venäjän väliaikainen hallitus myönsikin Ukrainalle autonomian, ja 22. tammikuuta 1918 ukrainalaiset julistautuivat itsenäiseksi kansantasavallaksi.

Koska Neuvosto-Venäjä ei suostunut alueiden luovutuksiin, valtaa lähes koko Ukrainan alueella pitivät Itävalta-Unkari ja Saksa, joka kaappasi vallan 29. huhtikuuta, ja kansantasavalta lakkasi olemasta. Saksaan tukeutuvat kansallismieliset menettivät kuitenkin vaikutusvaltansa, kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, ja kansantasavalta palautettiin voimaan joulukuussa 1918.

Ukrainan itsenäistyminen oli monivaiheinen prosessi, jossa Venäjästä erottautuvia kutsuttiin alun perin separatisteiksi. Jako kansallismielisiin ja venäläismyönteisiin oli jo tuolloin voimakas. Itsenäistä kansantasavaltaa (myös sosiaalidemokraatteja) vastustaneet bolševikit määrittelivät maaliskuussa 1919 säätämällään perustuslailla valtionsa nimeksi ”Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta”, joka luovutti ulkosuhteensa Venäjän hoidettaviksi ja kävi sotaa Länsi-Ukrainan kansantasavaltoja sekä Etelä-Venäjän armeijaa vastaan Venäjän sisällissodassa 1919–1920.

Tästä eteenpäin riidan osapuolet olivat Ukrainan länsiosissa valtaa pitävä kansantasavalta ja itäosia hallitseva Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta. Jako tuo mieleen myös kansallismielisten ja venäläismyönteisten nykyisen jaon, ja se voidaankin nähdä historiallisena jatkeena nykytilanteelle, jota erottaa lähes sadan vuoden takaisista oloista vain Neuvostoliiton ajan kestänyt itsenäisyysliikkeen tukahduttamisen kausi.

Riian rauhassa 1921 Ukrainan läntisin osa luovutettiin Puolalle, ja bolševikkien vakiinnutettua valtansa Ukraina liitettiin 1922 perustettuun Neuvostoliittoon yhdessä Venäjän, Valko-Venäjän ja Transkaukasian maiden kanssa. Keskeisiä syitä itsenäisen kansantasavallan häviämiseen ja venäläisten alaisuuteen joutumiseen olivat (1) Saksan tappio maailmansodassa, (2) kansantasavaltalaisten epäonnistuneet liittopyrkimykset Puolan kanssa ja (3) ukrainalaisten keskuudessa vallinnut kansallinen erimielisyys, joka oli Suomen kansalaissotaan liittyvää eripuraa syvempi ja voimasuhteiltaan tasaväkisempi. Neuvosto-Venäjä ei myöskään antanut tukea maan itsenäistymiselle vaan vastusti sitä aseellisesti.

Aika Neuvostoliiton alaisuudessa: suuri nälänhätä ja kansanmurhat

Aika Neuvostoliiton yhteydessä oli Ukrainalle sarkastisesti sanoen ohraista. Maatalouden kollektivisointi aiheutti Ukrainaan vuosina 1932–1933 nälänhädän, jonka aikana 3–14 miljoonaa (lähteestä riippuen) ukrainalaista kuoli nälkään ja tauteihin. Venäläiset kommunistit varastivat ukrainalaisten siemenviljan lisätäkseen vientiä ulkomaille, mistä johtuen Ukrainan nälänhätää on kutsuttu kansanmurhaksi ja nälällä tappamiseksi (holodomor). Holodomor oli niin kovaa, että Ukrainassa ajauduttiin kannibalismiin pistelemällä poskeen menehtyneitä ihmisiä, ja vähäisenkin ruokamäärän varastamisesta jaettiin kuolemanrangaistuksia (mikä helpotti ravitsemustilannetta tietenkin kahdella tavalla).

Holodomorin uhreista ja kansanmurhan statuksesta kiisteltiin Neuvostoliiton hajottua; esimerkiksi Ukrainan maltillinen kansallismielinen presidentti Viktor Juštšenko (virassa 2005–2010) pyrki saamaan sille tunnustuksen kansanmurhana. Hänen päävastustajansa ja seuraajansa Viktor Janukovytš puolestaan on kiistänyt, että kyse olisi ollut kansanmurhasta, ja hän on pitänyt sitä ”neuvostokansan yhteisenä tragediana”. Kansanmurhaksi tapahtuman on tunnustanut parikymmentä valtiota, ja myös Euroopan unioni hyväksyi 2008 päätöslauselman, jossa se tunnustaa holodomorin (Ukrainan vuosien 1932–1933 keinotekoisen nälänhädän) järkyttäväksi rikokseksi Ukrainan kansaa ja ihmisyyttä vastaan. Venäjälle paennut Janukovytš puolestaan on tätä nykyä etsintäkuulutettu joukkomurhasta.

Jo vuonna 1930 neuvostovaltio oli pakkolunastanut 30 prosenttia Ukrainan sadosta. Satojen pienentyessä pakko-otto oli seuraavana vuonna 41,5 prosenttia. Viljan kätkeminen johti viljelijöiden kidutuksiin, ja maataloustuotteiden löytämiseksi naisten jalkoja ja hameita valeltiin paloöljyllä sekä sytytettiin ja sammutettiin toistuvasti. Kolhoosilaisia joko riisuttiin kylmään palelemaan tai pakotettiin kuumille liesille, ja viimeisen kidutetun jälkeen aloitettiin uudestaan ensimmäisestä.

Neuvostoliiton virallisen historiankirjoituksen mukaan ukrainalaiset talonpojat sabotoivat maatalouden kollektivisointia, kun taas Stalinin näkemys oli, että maataloustyöläisten lakko jättää puna-armeijan leivättä. Tähkälain perustella yli 125 000 ukrainalaista tuomittiin sosialistisen omaisuuden varastamisesta vankileireille tai vankiloihin, joissa oli viisinkertaisesti väkeä paikkoihin verrattuna, ja 5 400 ihmistä teloitettiin, joista 85 prosenttia ilman oikeuden tuomiota.

Toisen maailmansodan aika ja saksalaismiehitys

Ukrainan pääkaupungiksi vaihdettiin 1934 Harkovan sijaan Kiova, jota rakennettiin Stalinin ajan arkkitehtuurin mukaiseksi venäläisväestölle tarkoitettuine kivitaloineen ja prospekteineen. Saksan ja Neuvostoliiton 23. elokuuta 1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Puola ja Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin, ja Puolan itäosat liitettiinkin Ukrainaan Neuvostoliiton hyökättyä Hitlerin tukemana Puolaan.

Saksan asevoimat vapauttivat ukrainalaiset neuvostovallasta ajaessaan panssarinsa 1941 Ukrainaan, jolloin muodostettiin miehityshallinto, mutta vain hetkeksi, sillä puna-armeijan edettyä 1943–1944 neuvostohallinto palautettiin, ja Puola pakotettiin luovuttamaan Neuvostoliiton 1939 ja 1944 uudelleen valtaamat eteläiset alueet virallisestikin Ukrainalle.

Saksalaismiehityksen aika koetteli myös karvaasti Ukrainaa, sillä saksalaiset natsit eivät enää olleet valmiita myöntämään Ukrainalle itsenäisyyttä, kuten vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan, vaikka Ukrainan kansallismieliset olivatkin julistaneet itsenäisen valtion heti miehityksen alettua. Saksan miehityshallinto alisti Ukrainan suoraan Saksan valtaan, ja natsimiehityksen aikana arviolta 600 000–900 000 Ukrainan juutalaista tuhottiin, mukana myös kasaarikansan jäseniä, jotka eivät olleet etniseltä alkuperältään juutalaisia vaan 900-luvulla juutalaiseen uskoon kääntyneitä.

Toisen maailmansodan lopussa myös Tšekkoslovakian itäisimmät osat liitettiin Ukrainaan, ja huomiota herättävää Ukrainan nykyisessä sodassa onkin se, että Puolan, Tšekin ja Slovakian alueellisista suhteista Ukrainaan ei keskustella lainkaan, vaikka mailla on paljon yhteistä historiaa. Keskeinen syy tähän on, että nämä maat ovat Naton sateenvarjon alla, ja Naton rajat ovat idän suunnalle pyhät.

Historian perusteella Saksalla on aina ollut keskeinen asema ukrainalaisten itsenäisyyskamppailuissa. Esimerkiksi vuonna 1918 Saksa esti kommunistien suunnitteleman maareformin, ja sillä on merkittävä rooli myös Ukrainan EU-linjan vetäjänä nykyisin.

Hruštšovin ja Brežnevin aika

Stalinin jälkeisistä Neuvostoliiton johtajista sekä Nikita Hruštšovilla (vallassa 1953–1964) että hänen seuraajallaan Leonid Brežnevillä (vallassa 1964–1982) oli sidos Ukrainaan. Hruštšov syntyi Kurskissa mutta vietti nuoruutensa Ukrainassa, jona aikana hänen väitetään ukrainalaistuneen. Hruštšov toimi vuodesta 1938 vuoteen 1941 (eli saksalaismiehityksen alkuun) asti Ukrainassa Stalinin eräänalaisena varakuninkaana eli Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteerinä, jolloin hän pyysi Moskovasta lupaa vangita yhteensä noin 30 000 ukrainalaista. Hruštšov sai myös huomattavasti omaa toimintavaltaa tottelevaisuutensa ja kiipimispyrkimystensä vuoksi. Stalinin puhdistusten aikana näennäisesti ukrainalainen Hruštšov lähetti 8 500 petturia ammuttaviksi ja 33 000 vankileireille, joilta ei yleensä ollut paluuta.

Stalinin kuoltua 1953 ja Hruštšovin noustua valtaan uusi johtaja yritti ostaa ukrainalaisten kannatusta siirtämällä Krimin niemimaan Venäjästä osaksi Ukrainan sosialistista neuvostotasavaltaa vuonna 1954. Ele oli pitkälti kosmeettinen, aivan kuten myös perustuslakiin 1945 tehdyt muutokset, joiden seurauksena Ukraina kykeni joissakin asioissa toimimaan Neuvostoliitosta erillisenä ulkopoliittisena subjektina. Tämän johdosta Ukraina esiintyi Valko-Venäjän tavoin Yhdistyneissä kansakunnissa erillään Neuvostoliitosta, vaikka todellisuudessa erillisasemalla ei ollut mitään merkitystä, eikä kumpikaan maa harjoittanut itsenäistä ulkopolitiikkaa.

Maassa, joka oli pystynyt tuottamaan leipäviljaa vientiin vielä 1900-luvun alkupuolella, kärsittiin jälleen nälänhätää toisen maailmansodan jälkeen. Valtavat taistelut olivat runnelleet maata aineellisesti ja sotaväenotoilla. Syntyjään itäukrainalainen mutta kansallisuudeltaan venäläinen Leonid Brežnev yritti suudella ukrainalaiset hengiltä omalla pysähtyneisyyden ajaksi sanotulla valtakaudellaan, jonka kuluessa Ukrainaan rakennettiin aseteollisuutta ja maa palveli jälleen Neuvostoliiton leipäaittana. Tehoton maatalous ei kuitenkaan kyennyt ruokkimaan omaa väestöä, teollisuus ei pystynyt vastaamaan kysyntään ja noin puolet kansantuotteesta valui armeijaan, mikä puolestaan johti asuinolojen rapautumiseen, koulutuksen ja terveydenhuollon alamäkeen sekä tuottavuuden ja elintason laskuun.

Teollistamisen vertauskuvallisestikin huomionarvoinen epäonnistuminen oli Tšernobylissä sijainneen suuren Vladimir Lenin -ydinvoimalan räjähdys, joka kohteli kaltoin Ukrainan maaperää ja väestöä.

Itsenäisyyden aika

Ukrainan voi sanoa esiintyneen itsenäisenä valtiosubjektina (jolla on muiden valtioiden tunnustus ja itsenäinen ulkopolitiikka) vasta vuodesta 1991 asti, jolloin maa erosi Neuvostoliitosta. Kahden ensimmäisen presidentin Leonid Kravtšukin (virassa 1991–1994) ja Leonid Kutšman (virassa 1994–2005) aika koostui skandaaleista, korruptiosta, inflaatiosta ja jopa poliittisista murhista.

Ukrainan inflaatio oli Kravtšukin kaudella 1992–1994 noin 10 000 prosenttia vuodessa, palkkoja jätettiin maksamatta ja kauppalaivasto myytiin ulkomaille. Ydinvoimavastaisuuden vuoksi maa luovutti hallussaan olevat ydinaseet Venäjälle sillä ehdolla, että Venäjä kunnioittaa Ukrainan koskemattomuutta. Tämä oli ilmeisen huono kauppa, kuten ydinaseiden pois luovuttaminen aina on, sillä sopimus luonnollisesti rikottiin vahvemman sopimusosapuolen taholta.

Kravtšuk oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsen ja Ukrainan korkeimman neuvoston puhemies aina elokuuhun 1991 asti, jolloin hän alkoi tukea Ukrainan itsenäisyysliikettä, ja tämän vuoksi häntä on arvosteltu takinkääntämisestä ja opportunismista. Hävittyään vuoden 1994 presidentinvaalit venäläismielinen ja Nato-vastainen Kravtšuk on esiintynyt Ukrainan yhdistyneen sosiaalidemokraattisen puolueen riveissä. Käytännössä puolue yhdistetään kuitenkin suurpääomaan, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja korruptioon.

Kravtšukin tavoin myös hänen seuraajansa Leonid Kutšma oli kommunisti ja Ukrainan neuvostotasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen, mistä tehtävästä hänet valittiin Ukrainan korkeimpaan neuvostoon. Ennen presidentiksi valintaansa hän ehti toimia vuosina 1992–1993 Ukrainan pääministerinä, josta asemasta hän erosi asettuakseen ehdolle presidentinvaaliin. Hänet valittiin uudelleen 1999, vaikka maan talous sukelsi neuvostoaikoja heikommalle tasolle, sillä hän onnistui lähentymään länttä.

Vuonna 2000 Kutšmaa epäiltiin osallisuudesta korruptioon, rahanpesuun ja toimittaja Georgi Gongazen murhaan, josta saatiin todisteita vuonna 2009, kun murhan tunnustanut entinen sisäministeriön kenraali Oleksi Pukatš todisti toimineensa Kutšman käskyn perusteella. Vuonna 2004 Kutšma ja hänen pääministerinsä Viktor Janukovytš (josta tuli Ukrainan neljäs presidentti) hävisivät vaalit länsimieliselle Viktor Juštšenkolle, joka piti tärkeimpänä tavoitteenaan lähentymistä Naton kanssa. Hanke kuitenkin epäonnistui, sillä vain 30 prosenttia ukrainalaisista antoi kannatuksensa Natolle, vaikka Juštšenko voittikin vaalit 54 prosentin ääniosuudella.

George W. Bush tuki koko ajan voimakkaasti Ukrainan ja Georgian liittymistä Natoon, ja hän olisi ollut valmis hyväksymään molemmat jäseneksi jopa ilman jäsenyyteen valmistavaa Membershit action plan -ohjelmaa.

Vuoden 2004 presidentinvaalikampanjaa käytiin likaisesti, ja sen aikana Juštšenko yritettiin myrkyttää KGB:n suosimaan tapaan, toisin sanoen suun kautta annetulla dioksiinilla, minkä tuloksena häntä jouduttiin hoitamaan wieniläisellä klinikalla. Myrkytyksen seurauksena Juštšenkon ulkonäkö pilaantui, kun hänen kasvonsa turposivat ja muuttuivat rokonarpisiksi, mutta vastapuoli kiisti myrkytysyrityksen.

Presidentinvirkaan astuttuaan oikeistolainen Juštšenko lausui heinäkuussa 2005, ettei ole varma, kannattiko Ukrainan luopua ydinaseista, ja talousvaikeuksiin haettiin hänen kaudellaan helpotusta korottamalla Ukrainan läpi kulkevan Venäjän maakaasun siirtomaksuja. Tämä johti Ukrainan ja Venäjän välien kiristymiseen, ja vastineeksi Venäjän Gazprom ilmoitti nostavansa Ukrainalle myytävän kaasun hinnan kolminkertaiseksi.

Suhteet Venäjään heikkenivät lopulta niin, että Venäjän Ukrainan-lähettilään Viktor Tšernomyrdinin jäädessä eläkkeelle 2009 Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev ilmoitti, ettei Tšernomyrdinin seuraaja saavu maahan ennen kuin vuoden 2010 vaalit on käyty. Suurlähettilään pois vetäminen oli suoraa puuttumista Ukrainan presidentinvaaliin.

Toukokuussa 2009 Ukrainan suurlähetystö Helsingissä joutui ilkivallan kohteeksi, kun iskun takana olleet niin sanotut ”antifasistit” syyttivät Juštšenkoa yhteistyöstä äärioikeiston kanssa. Voidaankin kiinnittää huomiota siihen, millaisella asialla nuo ”antifasistit” liikkuvat myös Suomessa.

Venäjän harjoittama kiristys puri Ukrainan kansalaismielipiteeseen. Venäjän pahentama talousahdinko johti Juštšenkon epäsuosioon ja hänen putoamiseensa vuoden 2010 vaalien toiselta kierrokselta, jolloin valituksi tuli Ukrainan venäjänkielisten ja teollistuneiden itäseutujen sekä Venäjän tukema Viktor Janukovytš, joka oli voittanut jo vuoden 2004 vaalien ensimmäisen kierroksen mutta joutunut väistymään epäillyn vaalivilpin vuoksi sekä oranssin vallankumouksen aiheuttaman kansannousun seurauksena.

Tultuaan valituksi vuoden 2010 vaaleissa Janukovytš sopi Venäjän presidentti Dmitri Medvedevin kanssa Venäjän Mustanmeren laivaston Sevastopolin tukikohdan vuokrasopimuksen jatkamisesta 25 vuodella kaasun hinnasta annettuja alennuksia vastaan, ja suhteet Venäjään kohentuivatkin huomattavasti.

Varjopuolena on ollut Ukrainan itsenäisyyden heikentyminen ja EU-suhteiden huonontuminen sekä Venäjä-riippuvuuden palautuminen. Janukovytšia on syytetty vallanhaluiseksi ja diktaattorimaiseksi hänen omittuaan käyttöönsä historiallisen Mežyhirjan kartanon, jolle suomalainen Honkarakenne toimitti päärakennuksen ja jota nykyään pidetään turistinähtävyytenä. Diktaattorin elkeitä omaksunut patriisi oli muun muassa tilauttanut sinne 39 miljoonaa euroa maksaneen kynttilänjalan.

Vallankumous 2014

Viimeinen pisara Janukovytšin edustamalle korruptiolle ja demokratian taannuttamiselle oli se, kun hän syystalvella 2013 hylkäsi EU:n kauppa- ja yhteistyösopimuksen Venäjän mieliksi ja siksi, ettei EU ollut suostunut tinkimään oikeusvaltioperiaatteista. Lopulta Janukovytš erotettiin 22. helmikuuta 2014 Ukrainan parlamentin hätäistunnossa, jossa 340 läsnä olleesta jäsenestä erottamisen puolesta äänesti 328.

Janukovytš lähti pääkaupunki Kiovasta Donetskiin, jossa hän yritti nousta Venäjälle lähtevään lentokoneeseen, mutta rajaviranomaiset estivät tämän. Lopulta Janukovytš onnistui pakenemaan Venäjälle, jossa hän pitää itseään edelleen Ukrainan laillisena presidenttinä. Myös häntä tukeva Venäjä on samaa mieltä.

Valtaan noussut hallitus kertoi, että Janukovytšin hallitus oli ryöstänyt yli 50 miljardia euroa valtion varoja, ja toukokuun lopussa Ukrainassa järjestettiin presidentinvaalit, joissa Petro Porošenko voitti ensimmäisellä kierroksella saaden yli puolet annetuista äänistä. Tapahtunutta vallankumousta voidaan pitää täysin oikeutettuna eikä minään äärioikeiston protestina.

Venäjä puolestaan käytti Ukrainan sisäistä hajaannuksen tilaa hyväkseen ja siirsi joukkojaan Sevastopolin laivastotukikohtaan helmikuun lopussa 2014 alkaen, josta lukien Krim on ollut Venäjän hallussa. Tuosta ajankohdasta lukien Itä-Ukraina on ollut osittain Venäjän hallinnassa, ja maassa käydään sotaa Ukrainan hallituksen joukkojen ja Venäjän tukemien joukkojen välillä.

Krimin liittämistä Venäjään on yritetty perustella sillä, että Venäjä luovutti neuvostoaikana Krimin Ukrainalle Brežnevin aloitteesta. Tuolloinen luovutus oli itse asiassa historiallisesti katsoen palautus, sillä alun perin alue kuului Ukrainaan ja Brežnevin mainostettiin olevan ukrainalainen sekä ajatelleen maansa ja kansansa parasta! Itä-Ukrainan miehitystä Venäjä on perustellut halullaan auttaa maan venäjää puhuvaa väestöä humanitaarisesti.

Näissä argumenteissa näkyvät venäläisten kaksi keskeistä metodia: toinen on vetoaminen historiallisiin rajoihin ja vanhoihin karttoihin, ja toinen on 1800-luvulla käydyn Krimin sodan ajoilta periytyvä ulkopoliittinen doktriini, jonka mukaan Venäjä auttaa sotilaallisesti omia kansalaisiaan, venäjää puhuvia ja ortodokseja myös omien rajojensa ulkopuolella.

Venäjän ulkopolitiikan neljä muuta modus operandia ovat tunnetusti propaganda, pelottelu, provokaatio ja projisoiminen (eli peilailu). Venäjän viestinnästä tekee propagandaa se, että maa uskottelee valheidensa olevan vain ”toisenlaisia tulkintoja tai mielipiteitä” tai ”tasapuolisia näkökulmia”, joita se syöttää länsimaiselle medialle. Pelottelusta puolestaan tekee vaikuttavaa se, että Venäjällä on jo valmiiksi huono maine, joten sen ei tarvitse piitata maineensa kolhiintumisesta, ja siksi maa voi tehdä uskottavasti mitä tahansa. Provokaatioon Venäjä puolestaan viittaa pyrkiessään osoittamaan tekosyitä omille hyökkäyksilleen. Projektiolla eli peilailulla Venäjä pyrkii klassista tu quoque (”sinä myös”) -argumenttia viljellen kääntämään syyt omista toimistaan muiden maiden kontolle.

Näin tapahtui myös Krimillä, jossa Venäjä katsoi olevansa oikeutettu kaappaamaan vallan ja järjestämään vaalit siksi, että ukrainalaiset olivat kaapanneet Kiovassa vallan ja järjestäneet siellä vapaat vaalit. Samaan tapaan Neuvostoliitto piti oikeutettuna hyökätä Afganistaniin sillä perusteella, että Yhdysvallat suojeli vapaata demokratiaa Vietnamissa.

Venäjän pussiin pelaavat hyödylliset hölmöt kiljuvat usein Suomessa, että täytyyhän Venäjällä olla oikeus miehittää Ukrainaa, kun Nato osallistui Bosnian-Hertsegovinan sotaan! Todellisuudessa maailma ei ole tällainen nollasummapeli, sillä olennaista on, mitä nämä asioihin puuttujat edustavat. Länsivallat ovat edustaneet valistusihanteita, demokratiaa ja liberalismia, kun taas Venäjä ja Neuvostoliitto ovat edustaneet hämärää ihmisoikeuksien polkemista, totalitarismia ja diktatuuria.

Mitä Ukrainan kriisistä voi oppia?

Miksi Ukrainassa on separatisteja? Maassa on separatisteja, koska Ukraina on läpikotaisin köyhä maa, ja siellä juututtiin pohtimaan, kehittyisikö maa paremmin EU:n huomassa ja Naton sateenvarjon alla vai Venäjän aina anteliaassa syleilyssä. Ei ole epäilystäkään, etteikö maan taloutta ja tuotantoa olisi saatu paremmin tolpilleen EU:n vapaakauppasopimuksen myötä, mutta presidentti torppasi sen Venäjää mielistelläkseen. Tällaisia hedelmiä Venäjän myötäileminen kantaa.

Venäjä puolestaan on energiaa, raaka-aineita ja puolivalmisteita vievä maa, eikä edes energianjalostusta ole saatu siellä maata hyödyttävään kuntoon. Pietarissa juomavesi pitää keittää, ja maan infrastruktuuri on retuperällä samalla kun maa panostaa aseisiin ja polkee ihmisoikeuksia. Erkki Toivanen julkaisi aiheesta aikoinaan analyysin, joka on klassikko.

Venäjä on vain yksi maa Euraasian valtioiden joukossa. Sen kansantalous on Espanjan kokoluokkaa, ja väestöpohja vastaa Saksan ja Ranskan yhteenlaskettua väestöä. Kehittymistä EU:n kumppanina tarjottiin aikoinaan myös Venäjälle, mutta maan konservatiivit ovat linnoittautuneet siilipuolustukseen ja kieltäytyneet ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisesta. Mitään vastakkainasettelua ei olisi, jos Venäjä suostuisi noudattamaan länsimaisia oikeudenmukaisuuskäsityksiä.

Venäjä on ratkaisijan roolissa myös Syyriassa, jossa se tukee al-Assadin hallitusta länsivaltojen tukiessa demokratiaa tavoittelevia kapinallisia. Venäjä voisi lopettaa kriisin vetäytymiskäskyllä, mutta maa ei suostu perääntymään, koska se haluaa rakentaa alueelle omaa sillanpääasemaansa. Länsivallat eivät puolestaan taivu Venäjän tahtoon Syyriassa, koska Venäjä pitää laittomasti valtaa myös Ukrainassa. Niinpä Venäjän tulisi vetäytyä molemmilta alueilta (aiheesta enemmän tässä).

Vaarallista on, mikäli triumfisaatossa Yhdysvaltain presidentiksi edennyt Donald Trump tekee Putinin kanssa diilin, jossa konfliktialueet jaetaan kansainvälisessä politiikassa vanhentuneeksi tuomitun etupiiriperiaatteen mukaisesti. Yksi tulos voisi olla, että Venäjä vetäytyy Syyriasta mutta pitää Krimin ja osan Ukrainasta. Tämä olisi kuitenkin tappio lännelle, koska Venäjä saisi pysyvästi voimaan puolet jo hankkimistaan voitoista mutta länsi ei yhtäkään uutta parannusta. Venäjä astuisi kaksi askelta eteenpäin ja peräytyisi yhden, jolloin se jäisi yhden voitolle. Siksi EU ei saa antaa periksi eikä tinkiä pakotteista Venäjää vastaan.

Ukrainassa taistellaan myös Suomesta

Mitä merkitystä Ukrainan sodalla ja lukkiutuneella kriisillä on Suomelle? Ukrainan sodan käsittely on projektio siitä, miten Suomea kohdeltaisiin, jos olisimme samanlaisessa tilanteessa. Siksi kannanotot Ukrainan kriisiin ja siellä käytävään sotaan ovat suoria kannanottoja omaa maatamme kohtaan, eikä aihetta saa haudata eikä unohtaa.

Kysymys ei ole vain siitä, haluammeko olla länsimaalaisia, sillä vaihtoehtoina ovat itämainen synkkyys, takapajuisuus ja alkukantaisuus. Kysymys on ennen kaikkea siitä, kuka määrittelee meidän arvomme ja kenen lippua seuraamme, ja erityisesti siitä, kuljemmeko itse eteenpäin vai taaksepäin.

Siksi Suomessa ei voi olla koskaan liian länsimielinen. Suomessa ei voi koskaan kannattaa liikaa Natoa. Suomessa ei voi koskaan kallistua liikaa länteen, sillä itäinen vaihtoehto on tuossa kuin luonnostaan. Muussa tapauksessa Venäjän hybridisotilaat ovat täällä kuin Tšernobylin pääskyset.

Länsimaisiin arvoihin eivät kuulu kidutus, laittomat vankilat eivätkä mielipidevangit, jotka katoavat jäljettömiin. Länsimaisten arvojen mukaiseen vallan ylläpitämiseen ei tarvita valedemokratiaa tai lehdistönvapauteen ja sananvapauteen puuttumista valtiovallan pakkotoimin eikä myöskään hampaisiin asti aseistettua poliisia, joka tappaa pienimmästäkin tekosyystä.

Sen sijaan Venäjä on maa, joka vääristelee historian tosiasioita ja kirjoittaa niiden päälle oman historiantulkintansa, jonka se pyrkii esittämään näennäisesti tasa-arvoisena tai pelkkänä näkemyserona. Tilanne on tältä kannalta samanlainen kuin poppamies laittaisi omat hoitomenetelmänsä kilpailemaan lääketieteen kanssa esittäen käsityksensä yhdenvertaisena tulkintana, jonka erot ovat vain ”mielipiteidenvaraisia”.