Aluevaaleissa kansa saa, mitä kukaan ei halua

Pankeissa sanotaan, että jos hyväksytte palveluehtojen muutokset, teidän ei tarvitse tehdä mitään. Oikeasti siinä sanotaan, että ette voi tehdä mitään.

Aluevaaleissa on kyse samasta asiasta. Kun niin sanottu väliportaan hallinto (joka on jo sananakin Saharan hiekkaa) saatiin kovalla työllä lopetetuksi, Suomen Keskusta junaili tähän maahan uuden hallintohimmelin ihan vain siksi, että se takaisi hillotolpan Kepun maakunta- ja paikallispoliitikoille.

Soten lisäkustannukset veronmaksajille ovat Ylen uutisten teettämän laskelman mukaan 6,4 miljardia euroa seuraavien kahdeksan vuoden aikana, eli keskituloiselta ihmiseltä 1 800 euroa vuodessa!

Viimeksi hallituksessa ollessaan Kokoomus jarrutti turhan byrokraattisen portaan perustamista muotoilemalla esitykset tahallaan sellaisiksi, joiden se tiesi pysähtyvän perustuslakivaliokunnassa.

Mutta sosiaali- ja terveyspalvelujen yksityistäminen oli Kokoomukselle tärkeää lääkäriasemien arvon nostamiseksi ja terveydenhuollon tehostamiseksi, joten se suostui peliin Kepun kanssa.

Tämän vaihtokaupan tuloksena Kokoomus ja Kepu saivat sekä Soten että maakuntahallinnon loppusuoralle. Siniset jäivät tuossa turnauksessa pelkiksi sivustakatsojiksi.

 

Aluehallinto: kallis torso

Alexander Stubb paljasti jokin aika sitten Tuomo Yli-Huttulan kirjassa Presidentti ja porvarivalta (2018), että pääministeri Juha Sipilä uhkasi (jälleen kerran) erottaa hallituksen, jos Kokoomus ei suostuisi Keskustan vaatimukseen 18 Sote-alueesta.

Alueita tuli lopulta 21, vaikka yhtäkään ei tarvittaisi, sillä peruskysymys on vastaamatta. Miksi sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen hallinto pitäisi siirtää subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen vastaisesti nykyistä etäämmälle kuntalaisista? Esitin perustelut hylkäämiseen jo täällä.

Kepulle tyypillisen ja useasti toistuneen kiristyksen tuloksena molemmat puolueet nielivät katkeraa kalkkia niin, että Sipilän kerrotaan tarjonneen Kokoomuksen eduskuntaryhmälle jopa oksennuspusseja.

Kun maakuntahallinnon ja Soten syntyhistoria on noin risainen, ei ole ihme, että tuloksena saatiin vaivaisesti eteenpäin hökeltävä sukeltajalintu, joka pesii puussa, polttaa piippua ja jolla on räpyläjalat.

Sanoin jo Ylen vuoden 2019 eduskuntavaalien radiotentissä, että Sote on seuraavalle hallitukselle Musta Pekka, joka jää hallituksen käteen. Rakenteita oli revitty jo niin paljon, ettei paluu ollut mahdollista, ja uudistukset täytyi viedä jotenkin loppuun.

Vihervasemmistolaisen hallituksen tehtäväksi jäi vain uudistusten viimeistely. MAHA, eli maakuntahallinto, on selitys myös siihen, miksi Kepu tunki itsensä vasemmistohallitukseen ja hylkäsi oikeistoenemmistöisen hallituksen, joka muutoin olisi syntynyt.

Kepu on sinnitellyt hallituksessa näihin asti vain saatellakseen maakuntahallinnon perustamisen päätepisteeseen, eli huonoon alkuun. Ja sen se tekee Keskustan maakuntapomojen henkilökohtaisen aseman parantelemiseksi. 

Lopputuloksena hallituspuolueen edustaja voi ministerinä tehdä esityksen (maa)kuntalaisia koskevaksi laiksi, kansanedustajana äänestää sen puolesta, aluevaltuutettuna huolehtia sen toimeenpanosta ja kunnanvaltuutettuna vastustaa sitä!

Hyöty on palkkojen ja kokouspalkkioiden muodossa nelinkertainen lääninherralle itselleen, ja näin hallinto tehostuu.

Valta kunnassa vai valtakunnassa?

Hävittäjäkaupan jälkeen hallituksella ei ole edessään muita kuin tasa-arvopoliittisesti timanttisia lehmänkauppoja, esimerkiksi toinen toisiaan tasapainottavat aloitteet naisten käyttöön päätyvien sähköautojen veroalesta ja sukupuolen vaihtamisesta omalla ilmoituksella. Poliittinen ilmasota on suorastaan ilmaista verrattuna Soteen.

Kannatuskriisissä kärvistelevässä ja sisäisesti hajonneessa Kepussa on varmasti huomattu, ettei tyhjästä utareesta voi iltalypsää, joten edessä on taaskin ”hallituksen hajoaminen” – eikä ole ensimmäinen kerta tällä hallituskaudella.

Puhe Soten ”hyvinvointialueista” on aluehallinnon yhteydessä pelkkää irvokasta magiaa ja nimilappupolitiikkaa, jolla taantuvista maakunnista yritetään taikoa hyvinvoivia vain sanomalla niitä sellaisiksi.

Aluevaaleissa kansa saa, mitä kukaan ei halua. Tosin Helsingissä ei tarvitse äänestää, sillä aluepoliitikot sanoivat ”Kuulemiin Helsinki D.C.”

Suomen vihreimmässä kaupungissa voidaan ilmeisesti jo hyvin unelma-Kelan rahoittaessa oleskelua ja sosiaali- ja terveysministeriön maksaessa maakunnastaan erehtyneen entisen taksilaskuttajan ja nykyisen tukisukankuluttajan velkoja.

Rahanvihreä siirtymä

Suomen nykyinen sosialistihallitus on tehnyt suuren määrän päätöksiä, joilla on huononnettu ihmisten konkreettisia elinoloja sekä maalla että kaupungeissa.

Stadilaisia hallitus ahdistelee muun muassa kaukolämmön ympäristöpoliittisilla hinnankorotuksilla, jotka eivät ole selittelyistä huolimatta ”kausiluonteisia” vaan johtuvat valmisteverojen korotuksista, päästöoikeuksien hintojen nostoista ja Euroopan ympäristöystävällisimpien hiilivoimaloiden laittamisesta tappolistalle Suomessa.

Muita huonoja esimerkkejä ovat terveydenhuollon keskittäminen, polttoaineiden hinnankorotukset ja EU:n tukipakettipolitiikan sekä ilmastoaneiden kaataminen veronmaksajien niskaan Fit for 55 -uudistukseen sisältyvän ”ilmastopoliittisen sosiaalirahaston” muodossa.

Tilannetta pahentaa Suomen hallituksen kiirehtiminen hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050. Myös EU:n taksonomia-asetukseen liittyvä metsävarallisuuden sosialisointi koettelee perustuslaillista omaisuudensuojaa ja koko kansantaloutta (lue täältä, miten EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät).

Asiassa ei auta, vaikka Kepu ja Vihreät yrittäisivät kasvattaa rahapuita lähettämällä kaupunkilaisten verorahat keskelle ei mitään.

Ja kukapa ei voisi muistaa kehitysministeri Pekka Haaviston (vihr.) vuonna 2013 tukemaa päätöstä Fortumin sähkönsiirron myymiseksi verkkofirma Carunalle ja kansainvälisille kapitalisteille?

Luonnollisen monopolin asemassa oleva sähkölaskuttaja muistuttaa asiasta korkeilla sähkönsiirtomaksuilla neljä kertaa vuodessa. Eipä ihme, että kuluttajan ilme on ollut apeana, suorastaan karuna. 

Hymyä hyydyttää Ylen MOT-ohjelman paljastus, että sähkönhinnan räjähtäminen Suomessa johtuu vain pieneltä osin sähkömarkkinalain vaatimista kaapeleiden kaivamisesta maahan. Sähkömarkkinalaki velvoittaisi työ- ja elinkeinoministeriön alaista Energiavirastoa myös valvomaan, etteivät alueelliset siirtoyhtiöt peri asiakkailtaan ylihintaa.

Valvonta olisi hyvää aluepolitiikkaa jos mikä, ja aluevaalienkin jälkeen valtion vallassa. Mutta virasto ei ole tehnyt mitään sähkön hinnan kohtuullistamiseksi, sillä ’kohtuus’ on venyvä käsite ja koska korkea hinta ohjaa kuluttajia ”vihreään siirtymään”, eli pystyttämään pihoilleen tuulimyllyjä ja lapioimaan aurinkopaneelinsa puhtaiksi lumesta.

Viime elokuussa tehty korotuskaton alentaminen 15 prosentista 8 prosentiin ei laske sähkön hintaa, eivätkä verkkoinvestointiarvojen uudet arviointimenetelmät ole riittäneet kompensoimaan energian hinnannousua sähkölaskun loppusummissa.

Sähköverkkojen myyminen on vihervasemmistolaista ja oikeistoliberaalia Juoppo-Jaakon talonpitoa, jossa valtionyhtiöiden varallisuutta realisoidaan EU:n pelivelkojen, ilmastoaneiden, juoksevien menojen ja ulkomaalaisia hyysäävän vieraanvaraisuuden katteeksi. Tilapäisillä tuloilla ei voida kuitenkaan rahoittaa pysyviä menoja.

Talouden taikaa

Valtavirtamedian toimittajat valehtelevat television vaaliväittelyjä hillitäkseen, että aluevaaleissa ei ole muka kyse siitä, kuinka rahaa käytetään valtion tasolla. Mutta kyllä on.

Siinä, missä päätetään EU:n tukipakettipolitiikasta, pakolaisten haalimisesta maailmalta ja ilmastopoliittisten sosiaalirahastojen tapaisista pakko-otoista, päätetään samalla siitä, miten rahat riittävät alue- ja kuntatasolla terveydenhuoltoon, joka on yksi hyvinvointiyhteiskunnan perusrakennuspuista.

Punavihreä hallitus on roiskinut rahat aivan muualle kuin suomalaisten veronmaksajien omaksi hyväksi, joten eipä ihme, että kokonaisveroastetta lisäävä maakuntavero odottaa nurkan takana.

Kyse on kaikessa politiikassa siitä, mihin ja kenen eduksi julkisia varoja käytetään. Kyse on myös siitä, miten kotitalouksien killingit riittävät töissäkäyntiin ja perustuslain mukaiseen vapaaseen liikkumiseen, kun ajopolttoaineiden hinnat ovat katossa.

Ja sama asia tieteellisellä konsulttikielellä: valtion budjetin kokonaisallokaatio eri kohteisiin vaikuttaa Sote-rahoitukseen ja siihen, tarvitaanko fiskaalisia lisäinstrumentteja.

Vihreä siirtymä on tuhonnut suomalaisten ihmisten taloutta enemmän kuin neuvostoaikainen kommunismi, ja vihervasemmiston kannattaja näyttääkin olevan aina sellainen, joka maksaa itse mielellään satasen, kun saa tehdyksi toisille ihmisille viidenkympin vahingon.

Silti punaporvarit ja aineellista työtä tekevät suomalaiset syntymädemarit eivät valita. Työtä tekevä nettoveronmaksaja ei puutu asiaan, kun huonoja päätöksiä ovat tekemässä vanhat toverit Vihreät, SDP ja Vasemmistoliitto. – Jälleen näyttö identiteettipoliittisen sitouttamisen tehokkuudesta.

Pässille lienee helpompaa, kun teurastaja on tuttu. 

Aiheesta aiemmin:

Soteen ja saveen

Sote-sopasta tulisi hallintohimmeli

Vaalit: Soten loppusota vai lähtölaukaus?

Soteen ja saveen

Useiden huonojen esitystensä (hiilineutraalius, asumisoikeuksien mitätöiminen, ”Suostumus”-aloite, translaki, henkilötunnusten uudistaminen jne) lisäksi punavihreä hallitus vie läpi nyt myös Sote-uudistuksen. Juuri sen varmistamiseksi Keskusta uiskenteli hallitukseen liukkaasti kuin liemikilpikonna.

Maakuntahallinto on tarpeeton, kallis ja haitallinen himmeli, jonka ainoa tehtävä on tarjota Kepun kunnallispampuille hyväpalkkaisia luottamus- ja virkapenkkejä uudessa väliportaanhallinnossa. Keskustalla on pienissä kunnissa suuri määrä valtuutettuja ja muita paikallisia suuruuksia, jotka tykkäävät mutustella kakkua maakuntahallinnon kekkereissä.

Kokoomus, Kepu ja Siniset junailivat aikoinaan Sote-uudistuksen niin pitkälle, ettei sitä voinut enää perua. Puolueet purkivat terveydenhuoltoa ja siirsivät erikoissairaanhoidon muutamaan yliopistosairaalaan niin, että organisaatioita ei voitu enää palauttaa ennalleen, kun työntekijät olivat omilla teillään. Purkaminen on aina nopeampaa kuin rakentaminen, ja helpompi on tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi.

Niinpä totesin jo 2019 Yleisradion vaalitentissä, että tuleva hallitus joutuu viemään Soten läpi jossakin muodossa, ja uudistuksesta tulee hallituksen Musta Pekka, joka jää jonkun käsiin. Ketään tuskin hämää, että ”maakunnat” on nyt nimetty demariretoriikkaan sopivasti ”hyvinvointialueiksi”. Ne lisäävät vain byrokraattien hyvinvointia, eivät muiden. – Taas yksi syy olla äänestämättä hallituspuolueita tulevissa kuntavaaleissa.

Arvostelin ja analysoin Soten haitat jo täällä. Erona alkuperäiseen ehdotukseen maakunnat saisivat nyt myös oman verotusoikeuden, ja nykyhallitus lupaa, ettei kokonaisverotus kasva. – Kuka uskoo? Maakuntahallinto on vastoin hallinnon subsidiariteettiperiaatetta, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä, siis kunnissa. Sote olisi pitänyt siirtää siihen historiallisten muinaisjäänteiden kasaan, jonne läänit päätyivät tuloksena vuosikymmeniä kestäneestä väliportaan hallinnon uudistuksesta.

Sen sijaan Kepu ja Kokoomus sopivat edellisessä hallituksessa keskenään, että Kepu saa maakuntahallinnon, mikäli Kokoomuksen hellimä terveyspalvelujen yksityistäminen voi jatkua. Yksityistämisen tuloksena verovaroja päätyy ostopalveluiden maksusuorituksina yksityisille terveysfirmoille, jotka puolestaan ovat päivä päivältä enemmän ulkomaisten yhtiöiden omistuksessa. Näin suomalaisten ihmisten veroeuroja päätyy ulkomaisten pääomasijoittajien taskuihin, eivätkä ne jää kartuttamaan ja elvyttämään omaa talouttamme. Se on epäisänmaallista, globalistista ja internatsistista politiikkaa.

Kun asiasta päätettiin syksyllä 2015 Kepun ja Kokoomuksen kesken, Perussuomalaiset jäivät siinä soitimessa statisteiksi. Tilanne ei ole paljon parempi nykyisinkään. SDP räksytti Sote-uudistusta vastaan ollessaan oppositiossa, mutta nyt demarit ajoivat uudistuksen läpi pääministeripuolueena keulien. Kokoomus taas on tehnyt aktiivista ja äänekästä oppositiopolitiikkaa vaatien muun muassa perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurun (sd.) eroa.

Perussuomalaiset ovat tehneet honteloa oppositiopolitiikkaa, eikä eduskunnassa ole pidetty Sote-uudistuksesta ponnekkaita ja kovaäänisiä puheita. Jopa Kokoomus on ollut äänekkäämpi. Ilmeisesti asiantuntemus ei Perussuomalaisissa riitä, ja sosiaali- ja terveysala muodostaakin sotkuisen syherön, jonka hallinta edellyttäisi huomattavaa asiantuntemusta.

Perussuomalaiset ovat kyllä puhisseet kiitettävästi koronan hoidosta ja turvallisuustekijöistä, mutta talouden suurissa suuntaviivoissa käytännön oppositiopolitiikka on jäänyt kauaksi periaate- ja vaaliohjelmien sinänsä loistavista linjauksista. Eduskuntaryhmästä ei löytyne riittävästi valtiotieteellistä ja taloustieteellistä ekspertiisiä, mutta Kokoomuksella on vanhana valtionhoitajapuolueena paljon omia kellokkaita hallintoviroissa, joten tieto kulkee.

Perussuomalaiset tarvitsisivat puoluekannatustaan vastaavan edustuksen virkamieskuntaan, tai muutoin tulokset jäävät laihoiksi myös hallituksessa. Viimeksi hallituksessa ollessaan perussuomalainen puolue meni lähes aina Kokoomuksen tueksi talousasioissa, kun kyse oli julkisten menojen leikkauksista. Säästäminen on omalla tavallaan vastuullista, mutta hyödyn korjasivat porvarit, kun taas sosiaaliturvan heikennyksistä kärsivät pieni- ja keskituloiset, joiden joukossa on paljon Perussuomalaisten entisiä, nykyisiä ja potentiaalisia äänestäjiä.

Perussuomalaiset olisivat voineet vaatia myös opetus- ja kulttuuriministerin eroa, mutta jostakin syystä puolue ei niin tehnyt. Sen sijaan Hanna Kosonen (kesk.) pääsi iloitsemaan Twitterissään, että opetus- ja kulttuuriministeriön päätös periä Suomen Perustalta kirjani Totuus kiihottaa tuotantokuluja koskevan valtionavustuksen pois, oli ”tärkeä päätös ja viestii siitä, mitä julkisilla varoilla rahoitetaan”. – Törkeä päätös, sanon minä.

Ministerinä toimineen Hanna Kososen kannanotto oli ennennäkemättömän häpeällinen ja röyhkeä tutkimustoiminnan vapauden ja sananvapauden loukkaus. Päätöksen sai aloitteellaan aikaan puolikoulutettu ministerinplanttu, joka pitäisi laittaa takaisin koulunpenkille opiskelemaan kriittisen tutkimustoiminnan periaatteita ennen kuin ryhtyy jakelemaan nypläysohjeita meille.

Kantelukirjelmäni oikeuskanslerille löytyy täältä, ja käsittääkseni se on sekä tieteellisesti että juridisesti vastaansanomaton. Laissa ei ole kohtia, jotka velvoittaisivat edistämään arvovapaassa tutkimustoiminnassa mitään tarkoitusperiä, kuten ”tasa-arvoa” tai ”yhdenvertaisuutta”, joiden käsitesisällöt ovat jo sinänsä filosofisesti kyseenalaisia.

”Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen” ei ole tieteellinen metodi eikä ansioitumisen peruste. Jos niin olisi, tieteenharjoittajat valittaisiin Vuoden Pakolaisnainen -kilpailussa ja Tuure Boelius olisi professori.

Vaalit: Soten loppusota vai uusi lähtölaukaus?

Helpompi on tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi. Tämä pätee myös sote-uudistukseen ja maakuntahallinnon räätälöintiin.

Murheellista sote-uudistuksessa on, että suuri mullistus käynnistettiin etupainotteisesti, ennen päätöksentekoa. Asiassa on käynyt niin kuin aina käy, kun suunnitellaan ja tehdään yhtä aikaa.

Kun erikoissairaanhoidon keskustalainen keskittämisasetus annettiin elokuussa 2017, aluesairaalat ja kaupunkisairaaloiden erikoissairaanhoito ajettiin käytännössä alas ja siirrettiin viiteen yliopistosairaalaan sekä niin sanottuihin laajan päivystyksen sairaaloihin.

Tämän hallitus teki olettaen, että sote-uudistus saa eduskunnan hyväksynnän ja että yksityiset sairaalat tukkivat erikoissairaanhoidon vajeen. Tästä ei ole kuitenkaan näyttöä, ja parempi olisikin taata julkinen erikoissairaanhoito, joka on tähän asti toiminut erinomaisella hyötysuhteella, kuten The Lancet-tiedelehdessä julkaisut tutkimukset osoittavat (ks. lähdeluetteloa).


Yksityistämistendenssin hapan hedelmä

Puretusta ei kuitenkaan saa ehjää, sillä organisaatiot ovat hajautuneet. Niinpä tulos on se, että sote-uudistusta ei voida perua.

Hallitus tuli siis kaivaneeksi itselleen kuopan, jonka partaalta se ei voi peräytyä. On tehty ensin kauppa, ja vasta nyt pohditaan hintaa. Yleensä kannattaisi ensin pohtia hintaa ja tehdä vasta sitten kauppa.

Ajattelumallissa näkyy Juha Sipilän hallituksen yleisasenne, joka on leimannut koko politiikkaa: ryhdytään suuriin periaatteellisiin muutoksiin pelkästään julistusmaisesti, ajattelematta käytännöllisiä seurauksia ja toteuttamismahdollisuuksia. Tästä kertoivat myös ”digiloikka”, ”kilpailukykyloikka” ja ”yhteiskuntasopimus”, joka oli kai omaksuttu Jean-Jacques Rousseaulta tiedostamatta käsitteen valtio-oikeudellista ja filosofista merkitystä.

Sipilän hallituksen toimintamalli on kotoisin liike-elämästä, jossa joku konsultti tai lobbari laitetaan edistämään jotakin tavoitetta. Samaan tapaan Matti Vanhasen pelastusrenkaana toimineen Perheyritysten liiton puheenjohtajasta ja hallitusammattilaisesta Anne Berneristä tehtiin pikavauhtia ministeri ja eräänlainen yksityistämistorpedo, joka laukaistiin kohti valtionomaisuutta ja julkisia palveluja.


Sote on hallituspelin Musta Pekka

Huvittavaa onkin, kuinka käy nyt sote-uudistukselle, jota ei voi perua, mutta jonka läpi ajaminen saattaa osoittautua mahdottomaksi, jos hallitusvastuuseen nousee yksityistämisestä täysin eri linjoilla oleva Sdp.

Ongelman aiheuttavat vaalit, joissa kansakin voi päästä sanomaan sanottavansa. Kympin kysymys on, mitä tapahtuu, jos Sdp:stä tulee hallituspuolue. Politiikka on taktiikkapeli, joten valaistaan asetelmaa hieman.

Kepu ja Kokoomus riitautuivat sote-uudistuksesta jo syksyllä 2015. Marraskuussa puolueiden kesken käydyissä neuvotteluissa Kepu sai hyväksytyksi maakuntahallinnon, kun se suostui Kokoomuksen vaatimaan ajatukseen sote-palvelujen yksityistämisestä.

Tässä sosiaalistrategisessa siltarumpupelissä Perussuomalaiset ja sittemmin Siniset jäivät pelkiksi statisteiksi, jotka olivat shokissa maahanmuuttotulvasta. Sinisten poliittisesti taitamattomat ministerit menettivät pelimerkkinsä myös sote-uudistuksessa.

Hallitusvaltaan janoavalle Sdp:lle olisi eduksi, jos sote olisi hyväksytty tai hyväksyttäisiin vielä tällä hallituskaudella. Sdp:n olisi paljon helpompi arvostella uudella hallituskaudella päätöstä, jota se ei ole ollut itse tekemässä.

Jos demarit ovat seuraavassa hallituksessa ja uudistuksesta päättäminen siirtyy uuden hallituksen kontolle, puolueelle lankeaa vastuu kurjan uudistuksen päätökseen viemisestä, vaikka se ei ole ollut sitä suunnittelemassa eikä junailemassa.

Ongelman ytimen muodostaa se, että uudistus sinänsä on vain vaikeasti peruttavissa. Sote-uudistus on siis Musta Pekka, joka voi jäädä minkä tahansa hallitukseen änkeävän puolueen käteen.

Tämä on merkittävä ongelma hallitusneuvotteluissa kaikkien ideologisten kiistojen lisäksi. Mikäli hallituksen muodostavat Kokoomus ja Sdp, kumpikin saa hoitaakseen asian, joka ei ole niille mieleinen vaan joka on peräisin oppositioon jäävän Keskustan kynästä.

Toki muutkin hallituspohjat ovat mahdollisia. Esimerkiksi Perussuomalaisten ja Sdp:n olisi luullakseni helppo päästä yksimielisyyteen sote-uudistuksen tarpeettomuudesta, ellei Sdp:tä vaivaisi puolueemme maahanmuuttolinjaan liittyvä ennakkoluuloisuus.


Miksi sote- ja maakuntauudistus kannattaisi hylätä?

Miten sitten itse suhtaudun sote-uudistukseen Perussuomalaisten ehdokkaana? Olen alun perinkin vastustanut sotea ja maakuntauudistusta. Katson, että Sote-himmeli kannattaisi edelleen mieluummin hylätä kuin hyväksyä, sillä vauriot jäisivät sillä tavoin pienemmiksi.

Sote- ja maakuntauudistukseen sisältyy, että vuodesta 2021 maakunnat vastaisivat kansalaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen saannista, mutta palvelut voisi järjestää entistä useammin yksityinen toimija. THL:n ja sosiaali- ja terveysministeriön vuosina 2017–2018 eri puolilla Suomea toteuttaman valinnanvapauskokeilun mukaan se ei toisi merkittäviä etuja suhteessa nykymalliin.

Puhe yksityistämisestä on hullunkurista, sillä jonot ovat terveyskeskuksissa niin pitkät, että parempituloinen väki hakeutuu jo nyt näennäisesti ”omasta aloitteestaan” yksityisille lääkäriasemille, ja näin terveydenhuolto on jo ”yksityistetty”.

Jonoja on pidentänyt erityisesti se, että maahanmuuttajat kuluttavat suhteellisesti enemmän terveydenhuoltopalveluja kuin tuottavat. Helsingin kaupunginvaltuusto puolestaan hyväksyi vihervasemmiston äänillä maksuttomien terveyspalvelujen antamisen myös laittomasti maassa oleville, mikä entisestään pahensi järjestelmän tuottaneiden suomalaisten omaa asemaa. Ongelmien juurisyy on nykyinen EU-päivitetty perustuslakimme, jossa lähes kaikki perusoikeudet ulotettiin koskemaan myös maassa oleskelevia ei-kansalaisia.

Kesällä 2018 The Lancetissa julkaistujen tutkimusten mukaan Suomen nykyisen terveydenhuollon laatu ja tulokset ovat maailman parhaat mutta kustannukset selvästi vertailumaita pienemmät, joten sote-uudistusta ei tarvita toiminnan tehostamiseen. Ongelma ei ole hallinnollinen, vaan johtuu resurssipulasta, kun lääkäriin ei pääse. Siksi voimavaroja pitäisi suunnata ruohonjuuritasolle eikä hallintoon.

Väite uuden maakuntahallinnon suoraan vaalin perustuvasta ”demokraattisuudesta” puolestaan kumoutuu mallin rahoituslähteen vuoksi, joka olisi kuntien sijasta valtio. Koska rahoitus tulisi uudessa mallissa ylhäältä eikä alhaalta, päätöksenteko etääntyisi kuntalaisista.

Tämä olisi vastoin hallinnon subsidiariteettiperiaatetta, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä ja käsitellä alhaisimmalla mahdollisella tasolla. Uudistus olisi myös vastoin niin sanottua hajautetun ja hiljaisen tiedon ideaa, jonka mukaan parasta tietoa on paikallistasolla; siellä kun voidaan perehtyä asioihin lähietäisyydeltä.

Uuden mallin kansanvaltaisuutta heikentäisi sekin, että nykymallissa kunnat voivat itse sopia yhteistyöelintensä edustussuhteista, mikä mahdollistaa pienten kuntien paremman huomioon ottamisen, kun taas uuden mallin vaarana on, että pienet kunnat syrjäytyvät päätöksenteosta. Suurten uudistusten riskinä on, että syntyy väliinputoajaryhmiä, jotka tipahtavat turvaverkoista läpi, ja kestäisi kauan, ennen kuin virheet saadaan korjattua.

Uusi sote-malli vahvistaisi sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistämistä ja merkitsisi verovarojen päätymistä nykyistä enemmän ulkomaisessa omistuksessa oleville yhtiöille, jotka maksavat veronsa Suomen ulkopuolelle.

Uusi maakuntahallinto, jonka järjestettäviksi sosiaali- ja terveyspalvelut siirrettäisiin, ainoastaan palauttaisi väliportaan hallinnon, josta päästiin vuosikymmenten työllä eroon. Se olisi tarpeeton byrokraattinen porras, ja joutaa liitelemään silkkiuikun tavoin historian iltaruskoon.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Lähteet 

“Trends in future health financing and coverage: future health spending and universal health coverage in 188 countries, 2016–40”. The Lancet, vol. 391, issue 10132, pp. 1783–1798, May 05, 2018.

“Measure performance on the Healthcare Access and Quality Index for 195 countries and territories and selected subnational locations: a systematic analysis from the Globen Burden of Disease Study 2016. The Lancet, vol. 391, issue 10136, pp. 2236–2271, June 02, 2018.