31. maaliskuuta 2010

Kirjallisuutemme kaikki palkinnot


Ovatko kirjallisuuskriitikot menettäneet järkensä? En uskalla väittää, ettei Sofi Oksasen Puhdistus olisi kelpo romaani, vaikka minua ei erityisesti kosketakaan naisten prostituutio Virossa.

Tämän teoksen perusteella Oksaselle on myönnetty Suomen kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot sekä joukko muita huomionosoituksia (muiden muassa Finlandia- ja Runeberg-palkinnot, Kalevi Jäntin palkinto sekä Setan asiallisen tiedon omena). Nyt hänelle osoitettiin vielä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintokin. Moni arvokirjailija on joutunut työskentelemään koko ikänsä ansaitakseen edes yhden huomattavan tunnustuksen. Nobel-palkinto Oksaselta vielä puuttuu, eli pannaanko yhden kirjan kirjailijalle vielä sekin?

Oksasen kohtuuton ylisuosiminen ei ole merkki siitä, että hänen teoksensa olisi täydellinen, että muut olisivat huonoja tai että parempaa palkittavaa ei löytyisi. Oksasen suitsuttaminen on merkki feministisen kirjallisuuspolitiikan ylivallasta julkaisutoimen, kirjojen markkinoinnin ja kirjallisuuskritiikin piirissä. Naistoimittajien hallitsemat kustantamot julkaisevat kaiken naisia esittävän ja mahdollisesti kiinnostavan, aivan niin kuin naistenlehdet puolestaan peittävät naisjulkkisten naamatauluilla kirjakauppojen ja kioskien seinät. Ja vielä miestenlehtien kansissakin on naisten kuvat.

Kirjakauppaportaan naisvaltaiset markkinointiosastot puolestaan kasaavat naisten kirjoittamat ja naisille suunnatut teokset paraatiovien pieliin, josta niitä voi kerätä kuin meikkejä käsilaukkuun. Eivätkä tiedotusvälineiden naispuoliset toimittajat säästele palstametrejä tai lähetysaikaa ilmaismainoksen jakamiseksi ämmäkirjallisuudelle. Ilmiössä täytyy olla kyse feminismistä, sillä feminismi ei sisällä kriittisyyttä myöskään tieteellisissä yhteyksissä, vaan se on sielläkin pelkkää palvontaa.

Kenties postmoderni arvorelativismi aiheuttaa kulttuurielämään myös ahdistusta, minkä vuoksi ihmiset alkavat penätä auktoriteetteja, ja näin syntyy sosiaalinen tilaus ihmelapsille. Pekka Himanen toimi aikanaan ihmepoikana ja Heidi Liehu ihmetyttönä. Nyt kun kumpikin heistä on liian vanha vaikuttaakseen nerolta, vanhuudenheikot kirjallisuuskriitikot esittelevät elämänviisauttaan lavastamalla Sofi Oksasesta juuri sellaisen ihmetytön, joka tyydyttää heidän haluaan mystifioida taiteita ja kirjallisuutta. Realismin kaikuja tässä jumalanpalveluksessa edustaa vain tosiasia, ettei edellä mainittujen viisaus ole sen kummempaa kuin kenenkään muunkaan.

Kulttuurielämän puolueellisuudesta voi ehkä vertailun vuoksi todeta seuraavan. Ystäväni, elokuvaohjaaja Markku Heikkinen, sai vuosi sitten valmiiksi kansainvälisen dokumenttielokuvansa All boys – Pornopojat, joka kertoo miespornon valmistuksesta Saksassa ja Tšekeissä sekä analysoi miehiä kuvaavan seksin kuluttamista. Tulos oli, että Elokuvatarkastamo määritteli elokuvalle (ensimmäisenä suomalaisena dokumenttielokuvana) K-18-leiman, ja Suomen elokuvateatterien monopolia hallitsevan Finnkinon edustaja kieltäytyi hyväksymästä tuotosta teatterilevitykseen. Itse kävin katsomassa elokuvan ja lukemassa nimeni sen lopputeksteistä kutsuvierasnäytännössä, joka jäi toistaiseksi ainoaksi Suomessa.

Mutta jumalauta, jos elokuvan aiheena olisi ollut leimallisesti naispornon valmistus, naisten käyttö erotiikan raaka-aineena tai naisten seksuaalinen hyväksikäyttö, elokuvalle olisi myönnetty kotimaiset Jussi-patsaat, Berliinin Kultainen karhu, Golden Globe, viisi Oscaria ja kymmenen Baftaa. Nyt elokuvasta ei ole pukahdettu mitään julkisen sanan hämmentyneisyyden vuoksi, ja kiintoisaa sensuuri on myös siksi, että naisväki voisi olla tämän elokuvan potentiaalista yleisöä.

Sofi Oksasen tapauksessa hänelle tyypitelty ”kielen kouraisevuus” koetaan poliittisesti korrektiksi ja hyväksi, sillä kyseessä on naisten todellisuutta koskeva kerronta. Mutta miehistä puheen ollen vastaavanlainen esittäminen johtaa käytännölliseen julkaisukieltoon. (Lisää aiheesta tässä ja tässä sekä feministisestä kirjallisuuspolitiikasta laajemmin teoksessani Suomalaisen nykyfilosofian historia 2009, s. 338–340.)

Väitteeni on, että Sofi Oksasen teoksissa ei ole mitään sellaista, minkä takia niitä kannattaisi juhlia julkisuudessa. Oksanen on julkisuuden lemmikki vain siksi, että hän on monien mielestä sopiva. Hän on nuori nainen eli kuuluu suojelua nauttivaan ryhmään. Hän kirjoittelee kirjoja eli luo mallin ja esikuvan sille, että ”myös nainen voi olla intellektuelli”. Julkisuutta saa vain Sofi, vaikka 500 mieskirjailijaa tekisi saman homman paremmin. Mikäli Sofi Oksasen kirjojen kannessa olisi miehen nimi, hänestä tuskin puhuttaisiin mitään. Tämä osoittaa, miten kirjoittajan sukupuolipositio määrittelee teosten merkitystä.

Sofilla on onneksi nimi, joka näyttää filosofiselta. Hän esiintyy biseksuaalina ja vaikuttaa niin muodoin ”vapaamieliseltä naiselta”, mikä puhuttelee ehkä heteromiehiäkin. Hänellä on myös erottuva pukeutuminen ja ulkonäkö. Koska feministinen media suojelee ja suosii Sofi Oksasta, kustantajat panostavat hänen kirjojensa markkinointiin, ja siksi ne myyvät.

Populismiin perustuvat dominoilmiöt ovat julkisen elämän kaatuvaa kauraa. Palkitsijoilta ja palkituilta unohtuu helposti Herakleitoksen sana: ”Tie ylös ja tie alas ovat yksi ja sama.” Se, että Sofi Oksasta nyt hehkutetaan kuin manne-Mersun dieseliä, ei voine perustua muuhun kuin julkisen sanan haluun tuhota lupaavan aloittelevan kirjailijan ura palkitsemisen synnyttämillä liiallisilla odotuksilla.

Puolen miljoonan tuloihin yltäneen Oksasen ei toisaalta tarvitse tehdä enää mitään. Laittamalla puolet asuntoon ja sijoittamalla toisen puolen selvitystilaan joutuneen Sofia Pankin sijasta vaikkapa Handelsbankenin Aasian-rahastoon hän elää mukavasti elämänsä loppuun.

28. maaliskuuta 2010

Ydinvoima tulee – Ota koppi!


Jos kaiken sen energian, jonka ihmiset kanavoivat nettikirjoittamiseen, voisi generoida sähköenergiaksi verkkoon, meille ei tulisi koskaan pimeä eikä kylmä. Muutaman megawatin teholla näppäimistöt joka tapauksessa kuumenevat ja paneelit hehkuvat, ennen kuin ydinvoimapäätös saadaan aikaan.

Hallituksella on edessään viimeinen kompastuskivi, poliittisista päätöksistä vaikein: ydinvoima. Melkein kaikki retoriset ja moraaliset argumentit onkin jo tuhlattu kiistelyssä ministerien seksiskandaaleista, korruptiosta, rasismista ja kunnianloukkauksista. En muista yhdenkään hallituksen taittaneen kansalaisten kanssa peistä moraalisista ongelmista niin perinpohjaisesti ja eri mieltä ollen kuin tämä edelleen virassa istuva kauhukabinetti.

Seuraavan vuoden aikana läski tummuu erityisesti ydinvoiman ympärillä. Toivon parasta ydinvoimapäätökselle itselleen. Odotan siis myöntölupia kuin turvapaikkapäätöksiä.

Kahden kauppaa

Suomessa on tätä nykyä yhden reaktorin, kahden reaktorin, kolmen reaktorin ja ei-yhdenkään reaktorin puolueita. Rehellisin on kolmen reaktorin kokoomus, joka toimii markkinatalouden kuluttajansuojayhdistyksenä vaatien maahan kysyntätason mukaista ydinvoimalakantaa. Tai sitten porvaripuolueessa ei vain osata valehdella, kuten kepussa, joka toistuvasti sortuu omaan kettumaisuuteensa.

Mauri Pekkarinen on Ylen uutisen mukaan määrännyt virkamiehilleen ”radiohiljaisuuden”, kunnes hänelle selviää, mitkä yhtiöt rahoittavat hänen eduskuntavaalikampanjaansa. Ei ihme, että firmojen lobbarit konttaavat ministerin edessä kylkimyyryä aivan niin kuin palkatut virkamiesfilosofit hallituksen edessä omine tulevaisuusselvityksineen. Myös tämä tuo elävällä tavalla mieleen antiikin runoilija Simonideen vastauksen kysymykseen, onko parempi olla rikas kuin viisas: ”Rikas, sillä viisaat oleskelevat rikkaiden ovensuussa.” (Aristoteles, Retoriikka II 1391a.)

Aika nolon kuvan valmisteluprosessista joka tapauksessa antaa se, että hallitus pitää ydinvoima-asiaakin suljettujen ovien takana, eikä kepu myöntäisi valmistelua julkiseen arviointiin, kuten ei myöskään Sata-komitean suunnitelmia tai tulevaisuusstrategioiden pohdintaa.

Energiayhtiöitä ehkä pelottaa, että yhden reaktorin lupa-aikomuksella firmoja kilpailuttava keskusta voi toimia myös täysin despoottimaisesti. Puoluehan voi tehdä asiassa mitä tahansa, sillä se menee vaalirahoitusskandaalin ja kannatuskatonsa vuoksi todennäköisesti oppositioon. Niinpä kokoomuksen on kannettava vastuu päätöksenteosta, ja poliittisia aseita puolueelle antaa se, että todennäköisenä pääministeripuolueena kokoomus valitsee tulevaisuuden hallituskumppaninsa juuri siltä pohjalta, ketkä nyt näyttävät vihreää valoa ydinvoimalle.

Miksi Suomen ydinsähkö tuotetaan Venäjällä?

Uusi Suomi kirjoitti lupaprosessista, että hakijoista vain ”kahdella on hyvä ydinvoimatarina”. Otsikko on paljastava, sillä siinä myönnetään, että ydinvoimapäätös on pelkkää performanssia. Jutussa lupia uumoillaan TVO:lle ja Fennovoimalle, kun taas valtionyhtiö Fortumia pidetään paitsiossa. Mitkä olivatkaan ne energiafirmat, jotka keksivät antaa kepulle tukipaketin ennen vaaleja? Banaalia on, että kansa ottaa lupateatterin todesta.

Fennovoimaa suosii myös se, että yhtiö taivuteltiin vetäytymään voimalahankkeineen pohjoiseen: pois vaikeuttamasta ydinvoiman idäntuontia, jolle Fortumin Loviisassa omistama voimalaitos tarjoaa haasteen. Sähkön itätuonti tuntuu olevan vasemmistolle tärkeää, ja niinpä Suomi tuo Venäjältä koko ajan puolentoista ydinreaktorillisen verran halvaksi koettua ydinsähköä.

Tšernobyl-tyyppisessä voimalassa tuotetun sähkön maahantuonti näyttää nauttivan myös vihreiden erityistä suojelua. Puolue on aina katsonut, että Suomessa käytettävä ydinsähkö on turvallisinta tuottaa Sosnovyi Borin hajoamispisteessä olevassa voimalassa, joka on Pohjoismaiden suurin ympäristöriski. Jos kyseinen osuus ydinsähköstä tuotettaisiin Suomessa, Sosnovyi Boria ei tarvitsisi kiehuttaa täysillä, tai sen sähkö voitaisiin johtaa esimerkiksi Liettuaan, joka kärsii sähköpulasta Ignalinan ydinvoimalan sulkemisen jälkeen.

En kannata Vladimir Putinin väläyttämää mahdollisuutta, että Suomi kytkettäisiin Venäjän omiin ydinvoimahankkeisiin. Suomen ydinenergiaprosessin yksi tavoite on irrottaa Suomea Venäjään sidotusta energiariippuvuudesta. Tarja Halonen voisi adoptoida Putinin omaksi kummilapsekseen lukuisilla Moskovan-vierailuillaan, aivan kuten Big Brother -Nikokin hankki suojatin Kiinasta. Ajan kuluksi voitaisiin sitten kiistellä vaikka rajojen yli tapahtuvista lapsikaappauksista.

Eliitti lämmittää turpeella

Vihreät kannattavat usein sellaista, mikä omasta mielestäni on täysin perusteetonta, ja vastustavat sitä, mikä on välttämätöntä tai hyvää. Esimerkkinä voi viitata vaikka tutkivan journalismin tähtitoimittaja Martti Backmanin viime maanantaiseen MOT-ohjelmaan ”Helsingin vihreä painajainen” (22.3.2010), jossa osoitettiin, kuinka järjetöntä on polttaa Helsingin voimaloissa puuta, kun kaupungissa toimii maailman parhaalla ympäristösuhteella sähköä ja lämpöä tuottava hiilivoimala. Ohjelman mukaan puun jalostaminen paperiksi tai muiksi hyödykkeiksi on myös työllisyysvaikutuksiltaan yli kymmenen kertaa kannattavampaa kuin polttaminen energiaksi.

Helsingin lämmittäminen Loviisan ydinvoimalasta johdettavalla lauhdevedellä on varmasti epäturvallista, mutta kannatan kyllä hiilen käytön jatkamista. Samoin esitän, että kaupunginvaltuusto kumoaisi päätöksensä, jonka mukaan Helsingin energiasta 20 prosenttia on tuotettava uusiutuvilla energianlähteillä vuonna 2020. Kun valtuusto on samanaikaisesti vaatinut, että 20 prosenttia energiasta pitää tuottaa ilman hiilidioksidipäästöjä, nämä vaatimukset ovat ristissä kuin rusakon huulet. Palkinnoksi äänestämisestään vihreät takaavat kaikille helsinkiläisille 50 prosentin korotuksen sähkölaskuun, satojen miljoonien tulonmenetykset Helsingin Energialle ja äyrin, parin korotukset kunnallisveroon.

Myös poliittista kannatusta vihreät tavoittelevat rationaalisten argumenttien sijasta pelkkiin julistuksenomaisiin ohjelmiinsa uskoen, ja puolueen tuuliviiri kääntyy aina tilanteiden mukaan. Ydinvoimakysymyksestä vihreät saavat verukkeen exodukselleen hallituksesta ja vaalikampanjan aloittamiselle oppositiosta. Muiden on pakko reagoida sitten siihen. Keskustan Timo Kalli tuossa kurkistikin kuin kolopesijä käkikellosta ja kukahti, että ydinvoimapäätökselle pitäisi saada ”oikeampi aikaikkuna”. Voi näitä muotitermien viljelijöitä!

”Vedä lämpöä neulasta, älä ydinvoimasta”

On kieltämättä mediaseksikästä, että Janina Anderssonin mukaan sähkö tulee pistorasiasta tai että Anni Sinnemäen aikaikkunasta näkyy soikea nolla. Jo ydinvoimalan fyysinen rakenne on tekstuaalisesti häiritsevä, kun säätösauvoja ja polttoaineputkia voidaan pistää ”sinne”. Ehkä vihreät luopuvat ydinvoimaloiden nollatoleranssistaan, kun he huomaavat, että tuulivoimaloita voidaan pyörittää ydinsähköllä silloin, kun ei käy tuuli. Muutoin myös vihreän oikeusministerin, Tuija Braxin, ajamalta sähköiseltä äänestykseltä saattaa mennä elektronien virta poikki juuri ratkaisevalla hetkellä, aivan niin kuin Veltto-Virtasen hottentottilaululta.

Poliitikkojen päätöksentekoa helpottaa, että ydinvoimaloista eivät päätä kansanedustajat painamalla sähköäänestyskoneidensa nappeja vaan kuluttajat vääntämällä kotonaan virtakatkaisimista. Energian säästäminen olisi tietysti järkevintä energiapolitiikkaa, mutta tulevaisuudessa myös autot ladataan sähköverkosta, joten sähkön kulutus sen kun kasvaa. Suomessa käytetään tällä hetkellä öljyä seitsemän ydinreaktorin verran ja kivihiiltä neljän ydinreaktorin verran. Osa tästä tuotannosta joudutaan korvaamaan ydinsähköllä, jos hiilidioksidin päästövähennyksistä pidetään kiinni.

On selvää, että ydinvoimaloiden rakentaminen luo työpaikkoja paitsi Suomeen, myös ulkomaille. Mutta jos uusia ydinvoimaloita ei rakenneta, Suomesta joudutaan lopettamaan energian kallistumisen vuoksi ja tuotantoehtojen heikentymisen takia vielä enemmän työpaikkoja kuin menetetään turpeen tai hakkeen tuotannon piiristä siinä tapauksessa, että ydinvoimaloita rakennetaan. Olennaista talouden kannalta ei ole, paljonko työpaikkoja on, vaan paljonko työ tuottaa. Muutenhan nurmikotkin kannattaisi leikata kynsisaksilla.

Voimaa ytimestä

Uusien ydinvoimaloiden rakentaminen ei estä sitä, että uusiutuvan energian käyttö nostetaan Euroopan unionin vaatimusten mukaisesti 38 prosenttiin kulutuksesta vuoteen 2020 mennessä. Todennäköistä kuitenkin on, että tästä EU-tavoitteista luovutaan, sillä uusiutuvan energian käyttö (esimerkiksi turpeen poltto) tuottaa hiilidioksidia, jonka määrää EU on niin ikään vaatinut alennettavaksi. EU:n vaatimuksissa onkin kyse lähinnä vihreän liikkeen piirissä syntyneistä omista ristiriitaisista pyrkimyksistä.

Sekä tuulivoimassa että ydinenergiassa on nähty sähkön liikatuotannon vaara. Sen saattaa aiheuttaa tuulimyllyjä pieksevä viima tai ylimääräinen ydinvoimakapasiteetti. Yhteispohjoismaisilla sähkömarkkinoilla liikasähkö voitaisiin kuitenkin johtaa maihin, joissa vesivoimaloiden patoluukkuja puolestaan suljettaisiin ja varastoitaisiin siten potentiaalienergiaa tekojärviin. Tämä olisi mahdollista myös Suomen omilla markkinoilla, jos vihreät olisivat sallineet Vuotoksen rakentamisen ja siten mahdollistaneet tekojärveen liittyvän joustovaran sähköntuotantovaihteluiden tasaamisessa.

Onneksi vihreillä on ratkaisu kaikkeen. Joidenkin pelkäämältä liikaydinvoiman tuotannolta voitaisiin ehkä välttyä, jos kansanryhmää vastaan kiihottaminen, uskonrauhan rikkominen ja sananvapauden käyttäminen kriminalisoitaisiin kuolemantuomioilla ja ylimääräinen virtakapasiteetti ohjattaisiin sähkötuoleihin. Näin vältyttäisiin Jekaterinburgin kuolemanleirien tutuiksi tekemiltä sähkösyöttöhäiriöiltä, joiden sattuessa katuvalot himmenivät tuskanhuutojen parahtaessa parakkikylän iltaruskossa. Energiansaannin varmistaminen ja ihmisoikeuksien turvaaminen lisäisivät siis kansalaisten hyvinvointia ja mukavuutta.

25. maaliskuuta 2010

Rasismikauhistelujen sietämätön defensiivisyys


Defensiivisyydellä tarkoitetaan puolustuksellisuutta. Psykoanalyyttisen teorian mukaan puolustelu paljastaa ihmisten haluavan juuri niitä asioita, joita he koettavat torjua mielestään.

Esimerkiksi juopottelun vastaisuutta voidaan pitää merkkinä sala-alkoholismista ja homofoobisuutta omasta peitellystä homoseksuaalisuudesta. Heterovastaisuutta puolestaan voitaisiin pitää vihjeenä piilevästä heteroseksuaalisuudesta ja rasisminvastaisuutta osoituksena omista rasistisista yllykkeistä. Yltiöpäinen rasismin paheksuminen saattaa ilmentää myös syyllisyydentunnetta, joka taas voi johtua alitajuisesta havainnosta, että osallistuu itse johonkin rasistiseen käytäntöön kulttuurin tai elämäntavan osana.

Ihmisten ja instituutioiden defensiot iljettävät minua yhtä paljon kuin kukkahattutätien ja pappien pedofiilijahdit: niiden takana on aina jotain hämärää mutta samalla paljastavaa. Tietysti minua ahdistaa myös ihmisten tietty naiivius, kun he eivät tunne omia motiivejaan. Otaksun, että suuri osa Euroopan unionin rasisminvastaisesta työstä sekä ihmisoikeuksien takomisesta on vain tuota huonosta omastatunnosta ja piilevistä mieliteoista johtuvaa hekumaa, jota lentokentillä parveilevat korkeapalkkaiset EU-virkamiehet ja -naiset potevat omassa takaraivossaan.

Rasisminvastaisilla julistuksillaan he oksentavat ulos pahaa oloaan, joka johtuu siitä, että he itse poimivat hedelmät kulttuurimme kakusta, verottavat kansalaiset hengiltä, kylvävät ihmisten välille eripuraa ja pitävät yllä juuri sitä elintasokuilua, joka on tärkein syy esimerkiksi terrorismiin. Virkaeliitin (eli -alamaailman) huono omatunto ja defensiivisyys johtuvat siis sen tosiasian alitajuisesta aavistamisesta, että samalla kun afrikkalaislapsia kuolee nälkään kuin kärpäsiä, näiden sisä-, ulko- ja ties minkä ministeriöiden elintarvikeosastoilla aterioivien viranhaltijoiden huulet huokaa: ”Tuokaa ruokaa.”

Tällaisessa tilanteessa on luonnollista, että suomalainen perussuomalainen ja Arabian niemimaalta lähtöisin oleva muslimi voivat kokea toisensa paremmiksi kavereiksi kuin suomalainen perussuomalainen ja häntä paimentamaan laitettu kotimainen virkamies, joka ei oikeastaan tee leipänsä eteen muuta vetää toisia suomalaisia oikeuteen vääristä sanoista ja puheista.

Euroopan unionin myötä maahamme on syntynyt uusi Neuvostoliiton puolue-eliittiä muistuttava virkamiesluokka ”demokratiajohtajineen”. Orwellilaisten käsitteiden epätodellisuudessa työskentelevien palkintovirkailijoiden tehtävänä on toteuttaa ja valvoa EU:sta johdettua defensiivistä politiikkaa, joka tosiasiassa on vain tuon virkamiesluokan oman syyllisyydentunteen mätä hedelmä.

Heidän syyllisyytensä kumpuaa perimmältään hybriksestä, jolla antiikin aikoihin tarkoitettiin ihmisten pyrkimystä asettua omien edellytystensä ulkopuolelle. Ja juuri niin tuo virkamiesluokka koko ajan tekee: se lapioi kansanryhmien välille kuiluja, vaikka yksikään etninen ryhmä tai yksilö ei huutaisi heitä apuun ja vaikka ihmisten välillä ei vallitsisi mitään ristiriitoja. Sikäli kuin nämä ristiriidat ovat todellisia, nekin johtuvat Euroopan unionin pakottavasta politiikasta, siitä, että liiallisen maahanmuuton suosijat ovat menneet kaikkien rajojen yli.

On mielenkiintoista nähdä, miten esimerkiksi vähemmistövaltuutetun virantäyttö etenee. Jätin kaksi viikkoa sitten virkaan oman, epäilemättä erilaisen ja muiden hakijoiden asiakirjoista poikkeavan, hakemukseni. Minkäänlaista yhteydenottoa prosessista vastaavalta taholta ei ole kuulunut, ja sekä puhelin että sähköposti ovat pysyneet kiinni kuin sammakon pimppi. Tiedän toki, että valtioneuvosto tekee kaikkensa, ettei virkaan nimitettäisi ketään, joka kykenee itsenäiseen ajatteluun.

Mutta takaisin asiaan. Mitä tekemistä defensiivisellä politiikalla ja sitä koskevalla analyysillani on käytännön kannalta?

Rasismisyytöksistä on tullut kantaväestöön kuulumattomien ihmisten veruke ja tekosyy etuoikeuksien tavoittelemiseen yhteiskunnassa. ”Rasismia” syntyy, kun ulkomaalaisjantterit huomaavat, että he eivät voikaan käydä joka päivä ravintoloissa iskemässä suomalaismiesten vaimoja, ”koska rasismi!” He sanovat: ”En saa työpaikkaa kouluttamattomana, koska rasismi!” Tai: ”Sosiaaliviranomaiset eivät maksakaan kaikkia menojani avoimella maksusitoumuksella, koska rasismi!”

En väitä, että rasismia pitäisi vähätellä, mutta sitä ei pitäisi myöskään liioitella. Jos aina huudetaan ”susi siellä” tai ”susi täällä”, kukaan ei kiinnitä huomiota silloin kun on oikea hukka paikalla.

Viime tiistaina Helsingissä järjestettiin Euroopan rasisminvastaisen verkoston (European Network Against Racism, ENAR) iltapäiväseminaari. Tämä ENAR on edellä selittämäni defensiivisyyden kulminaatiopiste. Jos nyky-Euroopassa ei ole ollut rasismia ennen Euroopan unionin toteuttamaa rajojen avaamista, sitä syntyy ensinnäkin siksi, että rajat ovat nyt avoimemmat kuin koskaan, ja toiseksi siksi, että näin syntyvän rasisminpelon vallassa harjoitettava rasisminvastaisuus luo koko ajan lisää uhkia ja pelkoja kansalaisten todellisuuteen omilla tappouhkausspekulaatioillaan ja internetin sensuroinnillaan.

MikroPC-lehden mukaan punaisista ilmiantonapeista ja internetoperaattoreille suunnitelluista sensuurivaatimuksista tunnettu ”Rasistiset rikokset” -työryhmä aikoo kieltää myös ”rasistiseen materiaaliin” linkittämisen. Tämä merkitsisi ilmeisestikin kaiken linkittämisen lopettamista, sillä rasismia on viranomaisten mukaan nykyään aivan kaikki. Omasta mielestäni tällaiset komiteanmietinnöt ovat rikoksia ihmisten perusoikeuksia vastaan. Ne kuuluvat kansalaisvapauksia uhkaavien lainsäädäntöhankkeiden listalle, ja ne pitäisi polttaa poroksi ylijumala Zeuksen taivaallisella tulella.

Viranomaisvalta ei näytä ymmärtävän, että ihmisten mielipiteidenvaihto ei ole hiirenklikkausta eivätkä ihmiset ole kilpikonnia. Jos kommunikaatio estetään netissä, mikäpä estää puhumasta asioista suoraan kaduilla? Tämä on ihmisten yhteiskunta ja sellaisena pysyy.

Entä sitten paljon julkisuutta nauttineet väkivaltaiset uhkaukset? Media ja viranomaiset ovat olleet kiinnostuneita vain maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvien mahdollisesti saamista ”uhkauksista”. Minun tietooni ei ole tosin tullut akateemisen yhteisön liepeillä neljännesvuosisadan aikana toimiessani yhtään tapausta, jossa jotakuta tutkijaa olisi uhiteltu joillakin rasistisilla perusteilla.

Kun esimerkiksi Helsingin Sanomissa (14.3.2010) muuan anonyymi mielipidekirjoittaja nyt itkee nimimerkin takaa, kuinka kamalaa hänen perhe-elämänsä on jatkuvien uhkausten vuoksi, minä uskon tämän sitten, kun kyseinen paranodi-Paula kirjoittaa omalla nimellään ja esittää asiasta todisteet.

Todellisuudessa asiat ovatkin toisin päin. Mietitäänpä vähän.

1) Hänellä sentään on virka, eli kyseinen mielipidekirjoittaja elää omien sanojensa mukaan taloudellisesti turvattua elämää.

2) Jos virkaa ei ole, hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleville yleensä perustetaan virka johonkin tutkimuslaitokseen tai yliopistoon joko valtion rahoilla tai Euroopan unionin miljoonilla, joita unioni syytää omiin monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa edistäviin propagandaprojekteihinsa.

Tällä porukalla ei pitäisi olla kerta kaikkiaan mitään valittamista.

Sen sijaan toisin on meidän laitamme. Me esiinnymme omalla nimellämme. Filosofeja on tässä suhteessa kahdenlaisia: niitä, jotka uhraavat uransa periaatteidensa vuoksi, ja niitä, jotka uhraavat periaatteensa uransa vuoksi. Itse kuulun tietenkin ensin mainitsemaani ryhmään.

1) Kukaan ei kysy, kuinka helvetinmoisten sosiaalisten rangaistusten uhriksi joutuu jokainen sellainen ihminen, joka esittää analyysinsa tästä tai tuostakin yhteiskunnallisesta vääryydestä yhtä suoraan ja peittelemättömästi kuin minä.

2) Vaikka omaa henkeäni on toistaiseksi uhattu vain irtisanomisilla ja ohituksilla virantäytöissä, pahinta väkivaltaa on ollut tapa, jolla minusta on tehty henkipatto kieltämällä minulta kaikki akateemiset toimintamahdollisuudet yliopistolaitoksessa. Lukekaa todisteeksi 500-sivuinen ja monella sadalla lähdeviitteellä dokumentoitu teokseni Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä (2009), josta media vaikenee kuuluvasti kaikilla kielillä.

3) Vaikuttavaa vallan käyttöä on sekin, ettei kanssani samalla tavoin ajatteleville ole yleensä sijaa majatalossa missään muuallakaan. Vaikka monikin yrityspomo haluaisi palkata meikäläisen esimerkiksi konttoriinsa vastaanottoneidiksi pelkästä myötätunnosta, hän ei uskalla tehdä niin, koska hänkin pelkää joidenkin asiakkaiden kostoa. Tämä on työelämän mielipidevankeutta.

4) Jos taas joku median valtavirran edustaja, kuten Helsingin Sanomien Perttu Häkkinen puhuu minusta paskaa päivälehdessä, siihen ei puutu itseni lisäksi kukaan, eikä mikään media pidä minun leimaamistani ”Jussi Halla-ahon petikaveriksi” kumpaakaan kohtaan osoitettuna rasismina. Sen sijaan eräs muutamista tuhansista lukijoistani kysyy, miksi filosofi on vaiettu mediassa. Arvatkaa, onko hauskaa.

5) Älkää siis turhaan vaivatko päätänne kysymyksellä, miksi useimmat maahanmuuttokriitikot eivät esiinny omalla nimellään vaan puhuvat asioista anonyymisti netissä. Syy siihen on median puolueellisuus: se, että muualla kuin netissä esiintymislavaa ja mahdollisuuksia ei ole eikä anneta. Ja jos julkisuutta tulee, se on tarkoituksellisen epäasiallista ja mustamaalaavaa.

Kiitänkin sekä siitä että sordiinon polkemisesta. Parasta palautetta nimittäin on, että ajatukseni tunnetaan ihmeen laajalti sekä vallan hoveissa että kansan kerroksissa, vaikka en näykään joka päivä tiedotus- ja toitotusvälineissä. Tästä on hyvä möyriä eteenpäin.

23. maaliskuuta 2010

Nyt kilpaillaan uhriksi joutumisesta


’Uhriutuminen’ on käsite, josta on tullut osa feministisen ja monikulttuurisen politiikan valtavirtaa. Myös ilmiönä siitä on tullut valtakulttuurin osa. Nykyään kaikki uhriutuvat ja haluavat uhriutua.

Uhriksi joutumisen ajatellaan tuovan mainetta, julkisuutta ja arvostusta. Viimeksi mainittu harvoin toteutuu. Jokin aika sitten ministeri Astrid Thors uhriutui järkyttymällä vandalismista, jota jotkut maahanmuuttoon turhautuneet olivat harjoittaneet hänen kotisivuillaan. Tasa-arvon päivänä uhriutui Alexander Stubb korostaen, että hallitus edustaa kansaa, ministereillä on oikeat mielipiteet ja että sitä kautta hallituksen kanssa eri mieltä oleminen onkin kansalaisten ilmaisunvapauden rajoittamista!

Nyt uhriksi pyrkii myös Sdp, jonka puheenjohtaja Jutta Urpilainen valitti omilleen ja Eero Heinäluoman internetsivuille tunkeudutun ja sivuja muunnellun. Urpilainen on oppinut lisäksi uuden sanan: ”rasismi”. Niinpä lehti toteaa, että puolueessa ”on spekuloitu, onko hyökkääjillä ollut teoille rasistinen motiivi”. Oppositiossa olevan Urpilaisen pitäisi tietää, että Suomessa vain hallituksella on oikeus nostaa syytteitä rasismista, rajoittaa sananvapautta ja penkoa tietoliikennettä.

Nykyään on muotia epäillä kaikkea rasismiksi myös siinä tapauksessa, että asialla olisi ollut joku Pepsiä kittaava nörtti. Rasisminvastaisuus antaa vihjeitä defensiivisyydestä. Rasismia pois kitkemällä suomalaiset kalkkilaivojen kapteenit torjuvat ehkä omia intohimojaan.

Jatkuvissa rasismiepäilyissä saattaa olla kyse valtaväestön omasta valkopyykkäyksestä: halusta peitellä niitä yllykkeitä, jotka vellovat kansalaisten kollektiivisessa piilotajunnassa ja sitä kautta kaikkien ihmisten mielissä. Rasismista jankuttamalla suomalaiset poliitikot haluavat kiillottaa kilpeään, jonka he katsovat tahriutuneen, sillä myös he itse tuntevat samoja rasistisia intohimoja kuin ihmiset yleensä.

Rasismikeskustelussa pitäisikin tunnustaa, että rasismi sisältyy mahdollisuutena kaikkiin ihmisiin, myös ministereihin ja muihin poliitikkoihin sekä heidän pyhäkoulumaisiin käsityksiinsä. Rasismin on usein katsottu olevan ihmisille tyypillinen käyttäytymistaipumus, joka juontaa juurensa lajin tehokkuuden tavoittelusta populaation niin sanotulla tuottoalueella. Tässä mielessä kukaan ei ole viaton, vaan rasistiset motiivit löytyvät kaikista ihmisistä, kun olosuhteet ovat tarpeeksi kurjat. Siksi tärkeintä suomalaisille ei ole nyt kolhia toinen toisiaan vaan estää tuo kurjistuminen.

Siitä olen joka tapauksessa varma, että sosiaalidemokratia ei ole ihmisrotu eikä etninen ryhmä, joten puoluepomoja vastaan suunnatut hyökkäykset tuskin voivat olla rasistisia. Jos sivuilta löytyi turmelemisen jälkeen hiphop-musiikkia tai energiajuomatölkki, kuten muutamat väittävät, on varottava kiihottamasta ketään räppäreiden kansanryhmää vastaan! Omasta mielestäni vanha kunnon kikkelikorttien lähettely on joka tapauksessa elegantimpi tapa harjoittaa häiriintynyttä kommunikaatiota kuin hyökkääminen nettisivuille, sillä postipojan juoksuttamisesta on vähemmän haittaa.

Tämän kaiken tapahtuessa vaalitaisto jatkuu kiivaana, kun Urpilainen oman urputuksensa lisäksi päästeli toisesta suupielestään perussuomalaisille patentoituja mantroja viime lauantain puheenjohtajapäivillä. Esimerkiksi käy ”Maassa maan tavalla”. Tämä todistaa, että rasismi on samanlaista kutinaa kuin rakkaus: se tuntuu sisällä eikä sitä voi raapia. Kaikkia se kuitenkin kiihottaa. Kuka vain kehtaisi asiansa sanoa päästäkseen vahvaan kannatusnousuun?

22. maaliskuuta 2010

”Hyökkäys on paras puolustus”


Viime perjantaina eli Minna Canthin päivänä Suomessa vietettiin tasa-arvon päivää. Suomalaiset ovat vaatineet tasa-arvoa Ruotsin vallan ajoilta asti, mutta nykyään tasa-arvon puolesta taistelu antautuu feminismin ja monikulttuurisuuden edessä. Varsinkin maahanmuuton myötä tasa-arvo on jouduttu kyseenalaistamaan, kun islamin nimissä poljetaan monien vähemmistöjen oikeuksia.

Helsingin Sanomat puolestaan jatkaa vyörytystään, jotta maahanmuuttokritiikki voitaisiin lavastaa ”rasismiksi”. Viime perjantaina lehti kirjoitti laajasti Astrid Thorsin ja Alexander Stubbin yhdessä vetämästä maahanmuuttolinjasta, joka on ollut vastoin kansan valtaenemmistön tahtoa.

Thors otaksunee, että hyökkäys on paras puolustus, sillä hän katsoo, että ilmaisunvapautta uhkaavat Suomessa maahanmuuttokriitikot. Väite on ällistyttävä omassa nurinkurisuudessaan. Kyllä asiat ovat tarkalleen toisin päin. Sananvapautta ovat Suomessa uhanneet nimenomaan viranomaisvalta ja hallitusvalta itse, kun sinänsä perusteltu maahanmuuton arvostelu on koetettu vaientaa jopa lain voimalla.

Tässä mielessä Thorsin väite, että ”hallituksen on tuomittava hyökkäykset ilmaisuvapautta kohtaan” (siis hänen omaa toimintaansa vastaan), on yhtä selvä näyte kyseisen politiikan järjettömyydestä kuin hänen edustamansa maahanmuuton vaatiminen kokonaisuudessaankin. Ei auttane, vaikka Vanhanen ja Katainen hokevat, että ”Thorsilla on hallituksen tuki, on hallituksen tuki, on hallituksen tuki...”, jos kyseisellä linjalla ei ole kansan luottamusta eikä tukea. Miksi hallitus ei tuomitse ”hyökkäyksiä ilmaisunvapautta kohtaan”, vaikka kyseessä ovat hallituksen omat hyökkäykset?

Jo viime viikolla Helsingin Sanomat yritti kääntää sananvapauskysymyksen kumolleen jutussa, jonka mukaan maahanmuuton yliopistotutkijat kärsivät siitä, etteivät he muka ole saaneet tarkoitushakuisia mielipiteitään maahanmuuton lisäämisestä kuuluviin! (Kommenttini voitte lukea tästä.)

Hesarin mukaan myös Alexander Stubbin mielestä ”Suomessa vellova maahanmuuttokeskustelu on kääntynyt pahasti vinksalleen”. – On todella, mutta eri tavalla ja eri syistä kuin ulkoministeri katsoo. On väärin leimata sinänsä asiallinen maahanmuuttokritiikki ”nationalismiksi, rasismiksi, populismiksi tai ksenofobiaksi”, kuten Stubb expressis verbis tekee. Hänellä on tuskin aavistustakaan, minkälaiseen parjaamiseen hän tulee syyllistyneeksi noin ajatellessaan. Olen esimerkiksi itse perustellut poliittisessa filosofiassani, miksi monikulttuurisuuden ideologia ja maahanmuutto eivät ole strategioina sen enempää Suomelle kuin Euroopallekaan hyväksi.

Promillekannatus – Kenellä?

Kun Stubb lisäksi toivoo, ettei kokoomuksen sisäisenä maahanmuuttokriitikkona toimivalla Wille Rydmanilla olisi ”promillea enempää kannatusta puolueessa”, hän on todennäköisesti väärässä. Oma käsitykseni on, että Stubb on puolueessaan itse vähemmistönä. Siitä näyttäisi todistavan Stubbin kannanotto, että rydmanilaisten ajatuksilla ”ei ole mitään tekemistä kokoomuksen maahanmuuttolinjan kanssa” ja hänen naulitseva tapansa todeta mielipiteensä jatkoksi: ”Ei mitään.”

On kehnoa, jos puolueen linja on sama kuin Stubbin henkilökohtainen hoipertelu. Yhden näytön siitä antoi jo hänen taannoinen ehdotuksensa, että viisumikäytäntö pitäisi poistaa Suomen ja Venäjän väliltä. (Kommenttini asiasta tässä.)

Maahanmuuttotendenssi nauttii todennäköisesti kokoomuksen sisällä päinvastaisia kannatuslukemia, kuin Stubb katsoo. Siitä kertoo muun muassa Jyrki Kataisen tuore lausunto. Sinänsä kiemurtelevissa mielipiteissään Katainen toivoo, ettei viranomaisvalta tulisi tukahduttaneeksi ”tervettä ja tarpeellista keskustelua maahanmuuttopolitiikasta”. Mutta toisaalta hän syyttää myös meitä, jotka olemme kantaneet vastuun tästä kriittisyydestä, ja valittaa, että ”yhteiskunnan eliitti ei ole osannut osallistua maahanmuuttokeskusteluun”. Totuus on, että vallassa olijat ovat yksipuolisesti vaatineet lisää maahanmuuttoa, aivan kuten yliopistovirkojenkin haltijat. Oppositio taas on vaiennut oman myöntymisensä merkiksi, ja kriittisinä pysyneet akateemiset tutkijat on joko ajettu toimintapaitsioon tai haastettu oikeuteen. Aika merkillistä ilmaisunvapauden suojelua!

Tarkalleen ottaen Katainen kiirehti korjaamaan ulkoministerin kannanottoa Hesarin mielipidepalstalla seuraavin sanankääntein:

Asenne on oikea, mutta samalla olemme tulleet tukahduttaneeksi myös terveen ja tarpeellisen keskustelun maahanmuuttopolitiikasta.

Oman käsitykseni mukaan vapaassa keskustelussa, tieteessä ja poliittisessa mielipiteidenmuodostuksessa ei pitäisi edellyttää mitään ehdottoman oikeita asenteita. Juuri niiden vaatiminen on ajattelun ja sanankäytön tärvelyä.

Hyvin ymmärrettävää

Kenkä puristaa myös monesta muusta kohdasta. Ymmärrän oikein hyvin esimerkiksi sen, että Thors nyt tilittää Hesarissa, kuinka väärin on, jos ”keskustelussa asetetaan esimerkiksi maahanmuuttajaperhe suomalaista eläkeläistä vastaan”. Ja samoin ymmärrän, että Matti Vanhanen otti juuri äsken kantaa käännytyspäätöksen saaneen isoäidin kohtaloon radiohaastattelussa. On helppo ymmärtää myös, miksi Jyrki Kataisen mielestä nykytilanne on ”loukannut monia, jotka suvaitsevat erilaisuuden, mutta kokevat epäoikeudenmukaisuutta nykyisen maahanmuuttopolitiikan käytännöissä”.

Esitin nimittäin valtioneuvostolle tekemässäni hakemuksessa vähemmistövaltuutetun virkaan lyhyen tulevaisuusstrategian siitä, kuinka maahanmuuttopolitiikkaan liittyvä kaksinaismoralismi olisi saatava loppumaan ja miksi syrjintä- ja tasa-arvohierarkiat olisi purettava. Mainitsin tässä pienessä etydissäni, että sen enempää vähemmistövaltuutetun kuin tasa-arvovaltuutetunkaan toimisto ei tunnusta seksuaalivähemmistöjä, ja esimerkkitapauksena viittasin myös paljon julkisuudessa esillä olleeseen karjalaismummon kyyditykseen. Ei tämä ole, Astrid hyvä, mitään vastakohtaistamista vaan todellisuudessa itsessään vallitsevien vastakohtien paljastamista: juuri niiden järjettömyyksien esiin nostamista, joita te olette olleet luomassa.

Jos perusteltu tosiasiain toteaminen ja ongelmien osoittaminen tuomitaan julkisessa sanassa ”rasismiksi”, kyseessä ei ole pelkkä ajatusvirhe vaan absoluuttinen loukkaus – meitä kohtaan. Sitä paitsi rasismi on rotusortoa, johon maahanmuuttokriitikoista ei ole syyllistynyt juuri kukaan muutamaa harvinaista poikkeusta lukuun ottamatta. Myöskään pääministeri Vanhanen tuskin on miettinyt, mihin hänen vaatimuksensa ”rasismin nollatoleranssista” johtaisivat. On tietysti selvää, että Matti Vanhanen tuomitsee rasismin, sillä hänen omaatuntoaan kaivelevat ehkä Tatu Vanhasen rotuselektiiviset älykkyystutkimukset – sinänsä täysin suotta, sillä akateemista moitteen sijaa noissakaan töissä ei ole. (Aiheesta lisää tässä.)

Objektiivinen tosiasia on, että rasistisia mielipiteitä ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta koskaan kokonaan poistaa. Julkisen vallan puheet rasismin pois jynssäämisestä johtaisivat valheelliseen yhteiskuntaan ja pahimmillaan niin sanottuun kielletyn hedelmän ongelmaan. Julkinen valta voisi omilla kielloillaan tehdä rasistisiin puheisiin ja tekoihin ryhtymisestä kiinnostavaa ja mahdollisesti houkuttelevaakin. Ihmisten psyko- ja sosiodynamiikasta poliitikot eivät näytä ymmärtävän kerta kaikkiaan mitään.

19. maaliskuuta 2010

Abiturienttina


Minun ylioppilaaksi kirjoittamisestani on tullut kuluneeksi neljännesvuosisadan verran. Nykyään, kun puolet ikäluokasta suorittaa ylioppilastutkinnon, ei liene haitaksi, vaikka joku kirjoittaisi kahteen kertaan. Kirjoittaminen on muutenkin lempilajini, varsinkin aineiden kirjoittaminen. Niinpä ajattelin lähestyä ylioppilastutkintolautakuntaa vielä kerran.

Viime maanantaina oli äidinkielen niin sanottu esseekoe. Aiheesta ”Onko kansallinen enää kansallista?” olen skriivannut jo kirjan verran. Kysymystä ”Mitä sähkö on?” puolestaan pohti eräs toinen kansallismieliseksi haukuttu filosofi, G. W. F. Hegel. Aihetta ”Pitäisikö verkossa kirjoittavan esiintyä vain omalla nimellään?” tarkastelin teoksessani Sensuurin Suomi, ja kysymystä, pitäisikö Suomen luopua yleisestä asevelvollisuudesta sekä siirtyä ammattiarmeijaan, taas käsittelin tässä.

Arvoisa lautakunta! Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa aiheesta 2: ”Kokemukset heijastuvat uniin – mutta miten?” Tässä kirjoitelmani.

Kokemukset heijastuvat uniin – mutta miten?

On vaikeaa osoittaa tarkasti, kuinka kokemukset päätyvät uniin. Ainakaan minun tietoni abiturienttina eivät riitä tämän prosessin selvittämiseen. Mutta sen voin kertoa, miten henkilökohtaiset kokemukseni tuottavat unia minulle ja minkälaisia ne ovat. Ja sehän tässä uskoakseni kiinnostaa.

Paljoa kokemuksia minulla ei tietenkään vielä ole. Ihan muutama tuikkaus vain ja nekin kännissä ja ilman kumia. Jos hieman lunttaan ja katson naapuripulpettiin, havaitsen, että kokelas Henry Laasanen on kirjoittanut heteromiehen oikeudesta saada naiselle jälkiehkäisy! Mutta tämä on vaarassa mennä aiheen vierestä. Kiintoisaa on, heijastuvatko kokemukset uniin jälkikäteen vai etukäteen, jolloin puhuttaisiin esimerkiksi toiveunista. Suurin osa unistani taitaa olla toiveunia. Ainakin ne muistan parhaiten.

Mutta miten kokemukseni heijastuvat uniin? Ennen vanhaan oli marxismi. Nykyään marxismin tilalla on bruksismi. Se on nukkuessa tapahtuvaa hampaiden pureskelua. Kun yhteiskunnassa on pulaa kaikesta, ihmiset eivät toimi enää vallankumouksellisesti vaan narskuttelevat öisin hampaitaan. Näin minunkin kokemukseni – tai tarkemmin sanottuna kokemattomuuteni – heijastuvat uniin.

Mutta jätetään politiikka. Ratkaisua voidaan etsiä uskonnosta. Sanoihan pastori Mitro Repokin, että myös ”kokemattomuus on kokemus”. Rohkenen olla eri mieltä, sillä sehän on kuin väittäisi, että jumalattomuus on jumaluus.

Näen unissani usein enkeleitä. Ne ovat kauniita. Kokemukseni ejakuloituvat projisoituvat silloin uniini ja joka puolelle paikkaa, jossa nukun. Se onkin asia, jonka perusteella voin erottaa unen valvetilasta. Muutenhan saattaisin herätessäni luulla, että näenkin vain unta, että herään. Tai että ollessani valveilla vain uneksin, että olen valveilla. Tämä ei olisi ihme, sillä intiaanien mielestä unet ovat valvetilaa todellisempia.

Siinä oli aineeni

Nyt uneksin tietenkin ylioppilaslakista, vaikka en ole varma myöskään tutkintolautakunnan olemassaolosta. Onko siellä ketään? Kirjoitustani tuskin lukee kukaan ainakaan pöydän ääressä. Todennäköisesti sensorin virkaa hoitaa joku yliopiston feministinen assistentti, joka lukee ainettani toisen tissinsä päällä harjoittaen samalla rintaruokintaa sekä noudattaen Suomen Akatemian rahoittamaa työn ja perhe-elämän yhdistämisohjelmaa.

17. maaliskuuta 2010

Miksi väärin ajattelu on lisääntynyt tieteessä?


Niin sanotussa tiedeyhteisössä vallitsee omituinen trendi.

Jos esittää naturalismin kritiikkiä olematta itse naturalisti, naturalistit tuomitsevat esitetyn arvostelun ”asiantuntemattomaksi”. Ja jos esittää naturalismin kritiikkiä ollen itse naturalisti – siis naturalismiin kääntyneenä – naturalistit sanovat esitettyä arvostelua ”harhaoppisuudeksi”.

Jos esittää feminismin kritiikkiä olematta itse feministi, feministit tuomitsevat esitetyn arvostelun ”asiantuntemattomaksi”. Ja jos esittää feminismin kritiikkiä ollen itse feministi – siis feminismiin kääntyneenä – feministit sanovat esitettyä arvostelua ”harhaoppisuudeksi”.

Jos esittää sosialismin kritiikkiä olematta itse sosialisti, sosialistit tuomitsevat esitetyn arvostelun ”asiantuntemattomaksi”. Ja jos esittää sosialismin kritiikkiä ollen itse sosialisti – siis sosialismiin kääntyneenä – sosialistit sanovat esitettyä arvostelua ”harhaoppisuudeksi”.

Jos esittää analyyttisen systeemifilosofian kritiikkiä olematta itse analyyttinen systeemifilosofi, analyyttiset systeemifilosofit tuomitsevat esitetyn arvostelun ”asiantuntemattomaksi”. Ja jos esittää analyyttisen systeemifilosofian kritiikkiä ollen itse analyyttinen systeemifilosofi – siis analyyttiseen systeemifilosofiaan kääntyneenä – analyyttiset systeemifilosofit sanovat esitettyä arvostelua ”harhaoppisuudeksi”.

Jos esittää postmodernismin kritiikkiä olematta itse postmodernisti, postmodernistit tuomitsevat esitetyn arvostelun ”asiantuntemattomaksi”. Ja jos esittää postmodernismin kritiikkiä ollen itse postmodernisti – siis postmodernismiin kääntyneenä – postmodernistit sanovat esitettyä arvostelua ”harhaoppisuudeksi”.

Jos esittää uskontokritiikkiä olematta itse uskovainen, uskovaiset tuomitsevat esitetyn arvostelun ”asiantuntemattomaksi”. Ja jos esittää uskonnon kritiikkiä ollen itse uskossa – siis uskoon kääntyneenä – uskovaiset sanovat esitettyä arvostelua ”harhaoppisuudeksi”.

Yhteistä sekä tieteelle että uskonnolle näyttää olevan se, että molempien pysyvimpiä piirteitä ovat asiantuntemattomuus ja harhaoppisuus, ja molemmat ovat lisääntyneet hälyttävästi.

Myös ulkopuoliseksi itsensä kokeminen on tullut vuosi vuodelta yhä yleisemmäksi sekä tieteen että uskontojen piirissä, mikä ei liene edellä esitetyssä valossa ihme.

Syitä ongelmiin on lähinnä yksi: tieteen tendenssimäisyys eli tarkoitushakuisuus ja kuppikuntaisuus sekä siihen liittyvä puoluekantaisuus.

16. maaliskuuta 2010

Tutkijat tiedepoliittisen syrjinnän uhreina


Kansleri Ilkka Niiniluoto paheksui Helsingin Sanomien jutussa sitä, että maahanmuuton tutkijat ”ovat joutuneet poikkeuksellisen rajujen uhkausten ja kunnianloukkausten kohteiksi nettikirjoittelussa”. On selvää, että tämä on tapahtunut nimenomaan ”nettikirjoittelussa”, koska mitään tosiasiallisia tai muutoin näkyviä uhkauksia kyseisiin tutkijoihin ei ole kerrottu suunnatun.

Ruotsalaisessa Örebron yliopistossa tosin murhattiin kristitty assyrialainen lehtori Fuat Deniz, jonka tutkimusaihe koski muslimien suorittamaa Ottomaanien valtakunnan aikaista kristittyjen kansanmurhaa, asiaa, jonka Ruotsi äskettäin tunnusti ja minkä vuoksi Turkki kutsui suurlähettiläänsä kotiin. Denizin epäiltiin joutuneen ääri-islamistien väkivallan kohteeksi. Syytä ei ole unohtaa sitäkään, että myös professori Kari S. Tikan Suomessa surmanneet olivat venäläisperäisiä maahanmuuttajia.

Todellinen uhkailu, painostus ja sensuurin yritykset on nykyaikana kohdistettu niihin maahanmuuttokriittisiin tutkijoihin, jotka on pakotettu toimimaan yliopistolaitoksen ulkopuolella. Toimintaresursseja kun ei myönnetä maahanmuuttoon järkiperäisesti asennoituville tutkijoille lainkaan tuossa täysfeministisessä ja läpikotaisin vihervasemmistolaisessa yliopistossa. Sen sijaan yliopistoista on myönnetty palkallinen syöttötuoli melkein jokaiselle maahanmuuttoa penäävälle ja tutkijaksi itseään nimittävälle puolikoulutetulle.

Ilkka Niiniluodon ja Veronika Honkasalon Hesarissa esittämät hyökkäykset ovat tyypillisen brezhneviläisiä väitteissään siitä, että vain ”harva tietää millaista suoraa häirintää tutkijat kokevat”, ettei kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden ja maahanmuuton vaatijoiden pitäisi ”vetäytyä julkisuudesta” ja että tämä on jopa ”turvallisuuskysymys”. Kyseinen tekstuaalinen häirintä näyttääkin olevan samanlaista kuin se seksuaalinen häirintä, josta feministit valittavat joka puolella oman estoisuutensa merkiksi.

Kannanotoillaan Niiniluoto todistaa vain sen, että hän yleensäkin asettuu aina sovinnaisuuden ja vallan puolelle: feministit ja kansainvälisyyden vaatijat ovat oikeassa, muut väärässä. Se on tyypillistä mekkoeinarien politiikkaa, jolla varmistetaan oman virkauran jatkuminen mutta jolla ei historiankirjoituksen kunnioitusta saa.

Honkasalon toiminta puolestaan on ollut täysin tarkoitushakuista. Hän on toiminut Naisasialiitto Unionin puheenjohtajana, ja olen lähes kaikesta eri mieltä kuin hän. Lukekaa toki myös ne Hesarin jutun monta sataa yleisökommenttia, joissa tuomitaan silkaksi kaunisteluksi muun muassa väite, että Honkasalo ”pitää tutkijoiden velvollisuutena tasapainottaa keskustelun kielteistä sävyä”. Tämä balanssoiva poliittisen korrektiuden vaaliminen takaa nähdäkseni vain sen, että ennakkoehdottomaan tiedonmuodostukseen ei päästä ja että tieteissä ei ole munaa.

Kun Niiniluoto vertaa suosikkitutkijoidensa saamaa arvostelua inkvisitioon, se on kieltämättä valaisevaa, mutta nurin päin käännettynä. Nythän ihminen joutuu inkvisition ja stalinistisen vainon kohteeksi, jos hän ei suostu vastaanottamaan tai edustamaan tuota viranomaisohjatun näennäistutkimuksen uskontunnustusta, jonka mukaan maahanmuuttajien ylimäärää tarvitaan työttömyys-Suomessa ja että se on muka suurikin rikkaus. Näin aurinko kiertää maata.

Jutussa mainittu uhkailu onkin toteutunut vice versa. Esimerkiksi minua ja Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu painostus ja rajaaminen akateemisen uran ulkopuolelle on ollut häikäilemätöntä ja vapaan tiedonmuodostuksen sekä yliopiston oman edun vastaista. Kirjani, toimintani ja minut itseni on laitettu käytännölliseen boikottiin filosofian laitoksilla ilman hyväksyttävää syytä. Tämä ei ole ollut vain persoonaani vastaan suunnattu loukkaus, vaan siten on vahingoitettu pahasti myös toimintaedellytyksiäni ja toimeentuloani.

Vallassa olevalla professoritroikalla ei näytä olevan aavistustakaan siitä, minkälaista vahinkoa yliopisto on tuottanut minulle kiistämällä minulta kaikki tutkimusresurssit yliopistofilosofian piirissä. Filosofian laitoksella on sanottu, että parasta olisi, jos se Hankamäki vaiettaisiin hengiltä. Julkaistessani viranomaisfilosofien väärinkäytöksistä omaelämäkerrallisen raportin nimeltä Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009) teokseni yritettiin tukahduttaa vaikenemalla kirjasta täysin ja kieltäytymällä myöntämästä asialle julkisuutta, ”jotta Hankamäki ei saisi tavoitteilleen yhtään enempää huomiota kuin hänellä jo on”. Jos yliopisto ei pyrkisi näyttäytymään sivistysorgaanina, tämä porukka ei voisi luikerrella häveliäisyysvaatimusten taakse ja turvautua siihen oletukseensa, etteivät sorretut voisi vastata väkivaltaan väkivallalla.

Syrjintä on kohdistunut tietenkin myös homoseksuaalisuuteeni sitä kautta, että en ole suostunut olemaan Niiniluodon ja muiden heteroiden odotusten mukainen nynnyhomo, joka äänestää vihreitä ja hakeutuu feministien hameenhelmojen alle. Sen sijaan olen muotoillut itse oman johdonmukaisen filosofiani, jonka edessä feministien leuat ovat loksahtaneet auki kuin pajatson rahakouru. Toimintaresurssit on kielletty minulta filosofian laitoksilla, sillä heteroprofessorit eivät ole voineet sietää sitä, että ollessani yliopistossa vaikutusvaltani olisi heidän valtaansa suurempi, toisin sanoen ”liian suuri”.

Kiintoisaa on, että kahdessa muussa tämänpäiväisessä jutussa ammutaan alas 20 000 maahanmuuttajan vuosivauhtia vaatineen Pekka Himasen tulevaisuusselvitys, jonka julkaisutilaisuutta myös Niiniluoto pyhitti läsnäolollaan. Ensin iski Hesarin kolumnisti Virpi Salmi omalla kirjoituksellaan, ja sitten selvityksen rokkasi lyttyyn Suomen Pankissa toiminut Jouko Marttila Yleisradion jutussaan. Lukea sopii lisäksi omaa analyysiani aiheesta – miksipä ei myös vaihtoehtoista tulevaisuusohjelmaani.

On myös syytä nähdä pintakuohun läpi ja pohtia, mistä kiistassa on tieteenfilosofisesti kysymys. Feministit ja vihervasemmistolaiset nauttivat hegemonia-asemasta yliopistoissa. Keskusteluihin antautuminen meidän meri tavalla ajattelevien kanssa voisi vain huonontaa heidän asemaansa, ja siksi heidän etunsa mukaista ei ole, että feminismin ja maahanmuuton tabut kyseenalaistettaisiin ja että asioista puhuttaisiin avoimesti. Samasta syystä myös analyyttisen systeemifilosofian edustajat ovat panssaroituneet omaan näennäisfilosofiseen tiedekäsitykseensä, joka on täysin mitäänsanomaton ja pakkoneuroottinen.

Taktiikkanaan heillä on vedota ”tieteellisyyden ihanteeseen”, jonka mukaan vain hakijoiden kansainvälisen pätevyyden sekä tutkimussuunnitelmien tason uskotaan ratkaisevan virkanimitykset ja että ne siksi ovat oikeudenmukaisia. Todellisuudessa hakijoiden pätevyydessä ei ole yleensä suuriakaan eroja, ja raha- sekä resurssikiistat ratkaistaan mielipiteidenvaraisesti.

Yliopistoilla, Suomen Akatemialla ja säätiöillä onkin perin ideologinen kirjoittamaton normi, jonka mukaan akateemiset toimintaresurssit jaetaan tietyille tendensseille. Niistä juuri feminismiä, monikulttuurisuutta ja pakkokansainvälistämistä suosivat asetetaan etusijalle. Sen sijaan yliopistot, akatemia ja säätiöt välttelevät myöntämästä mitään niille todella älyllisille hankkeille, joissa kyseenalaistetaan koko tiedepolitiikka pohjamutia myöten. Näiden hankkeiden edustajat yritetään lavastaa aggressiivisiksi, väkivaltaisiksi ja hyökkääviksi, kun taas vallassa olijat yrittävät pönkittää asemaansa uhriutumalla ja lavastamalla itsensä avun tarpeessa olijoiksi, sellaisiksi, joita jatkossakin täytyy etuoikeuttaa ja tukea.

Huomaatteko, kuinka tämä taktiikka toteutui esimerkiksi Ilkka Niiniluodon ja Veronika Honkasalon edellä viitatuissa kannanotoissa? On tietysti suuri harmi ja vahingoksi koko yliopistolaitokselle, että se suosii täysin ideologisia toimintamuotoja pyrkiessään välttämään ongelmia, joita intellektuellien toiminnasta seuraisi.

Sellaiset ihmiset, jotka pitävät totuuden lausumista maahanmuutosta uhkailuna tai kunnianloukkauksena, ovat harvinaisen pikkusieluisia ja filosofeiksi sopimattomia tyyppejä. Syytteitä nämä virkamiehet eivät ole toistaiseksi nostaneet minua vastaan, koska oivaltavat, että heidän itsensä pitäisi olla syytettyjen penkillä. Eihän Pirukaan ole siinä asemassa, että voisi valikoida ketään Taivaaseen.

14. maaliskuuta 2010

Lepopäivän ratoksi ja pyhäpäivän kunniaksi


Eduskuntavaaleja ei ehditä siirtää uuden esityksen mukaisesti huhtikuulle. Nyt on maaliskuu, ja vaalit ovat täydessä käynnissä!

Perussuomalaisen puolueen viikon takainen ”Vuosi vaaleihin” -risteily oli symbolinen muistutus siitä, että kohtaloaan ei pääse pakoon. Jari Tervo tuossa jo kirjoitti, että samaan laivaan astuneilla 400 irakilaisella täytyi olla ”lystiä”. Itse arvioin asiaa niin ikään rannalta. Ja rannalla ollaan tietysti viisaita silloin kun merellä tuulee.

En usko kuitenkaan tämän ”laiva on lastattu” -leikin olleen kovinkaan hauskaa. Vaikka kyllä se kieltämättä sai omassakin suupielessäni hampaat kiiltämään, kun ulapalla ryskyi jäät kolisten suuri laiva, jonka kyljessä luki ”Viikinki”, ja paatin sisällä hillui pieni puoluekokouksellinen Turohin pukeutuneita perussuomalaisia sekä heidän seuralaisinaan puolen pataljoonallista äänestysmatkalla olevia irakilaisia. Tämä ikään kuin konkretisoi vanhan vertauskuvan laivalastillisesta maahanmuuttajia. Lisäksi suuntana oli meille kaikille niin rakas Ruotsi.

Pelkäsin pahoin, ettei laiva pääse edes matkaan, sillä edellinen Tukholman-vuoro oli juuttunut jäihin ja saapunut myöhässä Helsinkiin. Joku suomenruotsalainen Rkp:tä äänestävä kippari varmaan yritti viivyttää matkan kulkua, jotta ratkaiseva lähtö jäisi kokonaan välistä pois. Ja sabotaasiahan se oli sekin, että risteilyemäntä pani sähköt poikki kesken Veltto-Virtasen Hottentotti-esityksen. Sietämätöntä sensuuria, eikä enää lainkaan mukavaa, kuten Tervo kuvaili kiemurtelevassa ja perussuomalaisia kolhivassa kolumnissaan!

Täytyykö kaikessa nähdä ”rasismia”, kun eri kansanryhmien kesken voisi olla myös aidosti hauskaa hurtin huumorin siivin? Eikä tilaisuutta saisi suinkaan keskeyttää vain sillä perusteella, ettei esitys sopinut laivayhtiön omaan Etelä-Afrikka-teemaan. Saivathan eräät värvätyksi myös irakilaissyntyisen jäsenen Perussuomalaiseen puolueeseen.

Muutoin kyseisellä maailmanlopunristeilyllä selvisi lähinnä se, ettei puolueella ole pulaa ehdokkaista. Jokainen suomalainen haluaa luonnollisesti olla perussuomalainen kansanedustaja, ja niinhän jokainen tietysti onkin. Sillä mitäpä muita me olemme kuin perussuomalaisia kansan edustajia?

Uskottava ehdokasasettelu on tärkeää puolueelle, johon kohdistuu kannatuspaineita. Mieleen muistuu Jussi Halla-ahon maininta niistä ehdokkaaksi haluavista, jotka arvelevat tuovansa mukanaan ”ainakin ziljoona ääntä”. Useissa tapauksissa kannatus pätee kuitenkin vain melko pienillä ’ziljoonan’ arvoilla.

Mediamaksu jäihin

Suomessa kokoomus tekee kaikkensa säilyttääkseen kannatuksensa. Kirjoitin toista viikkoa sitten, kuinka tärkeää on, että mediamaksun voimaantulo estetään, sillä siitä tulisi huono järjestelmä niiden vuosien ajaksi, jonka tämä post-televisiollinen todellisuus vielä kestää. Median tavanomaisen käytön tulee olla kuluttajan ja palveluntarjoajan välinen asia eikä valtiovallan lailla hallitsema ja laskuttama asia.

Reiluinta olisi Ylen kanavien paneminen kortin taakse; tosin kuluttajien päätökset tekisivät luultavasti lopun koko valtiojohtoisesta firmasta. Jos taas nykymuotoisesta Yleisradiosta halutaan pitää kiinni, järkevin ratkaisu olisi budjettirahoitus. Se ei tekisi Ylestä ”hallituksen kanavaa” (sen enempää kuin se jo on). Eihän kukaan väitä yliopistojakaan hallituksen kanaviksi, vaikka myös niiden rahoitus tulee edelleen suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Tosiasiassa Yle on vastustanut budjettirahoitusta siksi, että sen vallitessa rahoitusta voitaisiin joskus leikatakin eikä aina vain paisuttaa, kuten nyt.

Jyrki Katainen teki oikein toimiessaan kummisetänä ja pysäyttäessään mediamaksuhankkeen kokoomuksen sisällä. Viestintäministeri Suvi Lindénin oma tahto, vaikutusvalta ja uskottavuus siihen tuskin olisivat riittäneet.

Ydinsoihdut syttyvät

Suomi on pimeä ja kylmä maa, jossa tarvitaan ydinvoimaa. Olen jo aiemmin perustellut, miksi lisäydinvoiman rakentaminen Suomeen on välttämätöntä. Nyt edessä on poliittinen kädenvääntö, kun puolueiden on sorvattava asiasta sähkönkulutusta vastaava päätös.

Tupun, Hupun ja Lupun riveissä vastustajat ovat vähemmistönä, ja näissä isoissa puolueissa asia ratkaistaan. Mutta parempi olisi myös pienempien asettua päätöksen taakse. Ymmärrän toki oppositiopuolueiden vastustuksen. Se on taktisesti kypsää. Kun ei itse ole hallitusvastuussa, ei kannata laittaa nimeään sellaiseen päätökseen, joka sitoo vastuuseen.

Seuraavan hallituksen kokoonpano ratkaistaan kuitenkin ydinvoimakannan perusteella, ellei sitten nykyinen hallitus ehdi myöntää lupaa niille kaikille kolmelle uudelle ydinvoimalalle, joita varten on jätetty hakemus. Se tuskin onnistuu. Viidennen ydinvoimalan hankintaa käsiteltiin ensimmäisen kerran eduskunnassa 1993, ja lupa myönnettiin vasta 2002. Juuri tämän vihreän viivytyksen vuoksi sähkönsaanti on myöhässä, ja Suomi joutuu ostamaan ydinsähköä hengenvaarallisesta Sosnovyi Borin ydinvoimalasta. Itse olen reaalipoliitikko ja pidän uusien ydinvoimaloiden rakentamista Suomeen välttämättömänä sähkönsaannin turvaamiseksi, vanhojen voimaloiden korvaamiseksi ja käyttöriskien pienentämiseksi. Se on vastuun kantamista.

Eläkkeelle ajoissa

Hallitus aikoo näköjään pitää kiinni Matti Vanhasen väläyttämästä eläkeiän nostosta, sillä nyt työurien pidentämistä pohditaan hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden kolmikannassa. Työuria sopisi pidentää alusta eikä lopusta. Hallitus teki väärin säätäessään supereläkekertymän houkuttelemaan töissä jatkamista vielä 63 ikävuoden jälkeen.

Samaan aikaan maassamme on paha nuorisotyöttömyys. Ei ole oikein, että varttunut väki köppelehtii työpaikoille kainalosauvojen ja rollaattorien turvin samalla kun nuoriso maleksii vailla työpaikkoja tai kunnon opiskelupaikkaa. Paljon on tehostamista tässä muutosvirrassa, ja reseptiksi sopii lukea vaikka teokseni Työttömän kuolema (2010) ohjelmaa siitä, miten myös koulutusputkea voidaan virtaviivaistaa.

Ratakadun kassakaapit auki

Maa, jossa on suuria salaisuuksia, ei ole kansanvaltainen. Ei hyvä. Niin sanottu Tiitisen lista olisi pitänyt julkaista jo kolme vuotta sitten, kun asiaa viimeksi pohdittiin. Astukoon kaapista vaikka Lipponen, Halonen tai mikä mörkö tahansa. Salaisuuksien varjelu on halvaannuttavaa. Lista on avattava, mutta armeliaassa hengessä ja hermeneuttisen historiantulkinnan valossa: muistaen 1960- ja 1970-lukujen poliittinen tilanne uhkineen ja pakkoineen.

Outoa on, että Suojelupoliisi on nyt tiedustellut tämän Itä-Saksan arkistoista löytyneen suomalaisvakoojien listan avaamisoikeutta Saksasta. Keski-Euroopan poliittisesti vapaamielisissä maissa komeroiden ovet on yleensä potkaistu muitta mutkitta auki osana Vergangenheitsbewältigungia ja siihen liittyvää kriittisen historiantutkimuksen perinnettä, joka koskee koko jaetun Saksan historiaa. Niin olisi pitänyt tehdä aikoja sitten myös meillä.

Lepopäivän ratoksi

Tähän väliin muisteloja radiomafiasta, joka tuo mieleen harppi-Saksan ja tiedotuspoliittisen aivopesun ajat ja jota sivusin jo edellä. Meidän kaikkien omistama Yleisradio piti hallussaan radiolähetysten monopolia paikallisradioiden perustamiseen asti, vuoteen 1985. Valtiovalta kontrolloi edelleen radiotaajuuksien jakoa kovin ottein: myöntäen toimilupia siltä pohjalta, mitä sisältöjä on tarkoitus välittää. Tämä on väärin viestinnän vapauden kannalta.

Muistan, kun läpikotaisin punainen Repo-radio suvaitsi soittaa listahitit vain kerran viikossa, ja silloinkin joku puolueuskollinen äänitarkkailija ajoi tahallaan uutiset listaykkösen päälle pitäen esitystä kapitalismin ja imperialismin hedelmänä. En tiedä, kannattaisiko nykymuotoistakaan Yleä elättää, vai olisiko parempi, että organisaatiota kevennettäisiin esimerkiksi yksityistämällä TV2 ja lopettamalla puolet ruotsinkielisestä ohjelmistosta sekä rituaaliseksi muodostunut kaikkien olympialajien välittäminen.

”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelmaa vastaavat nykyään ne lukuisat ryssänrokumentit, joissa podetaan (n)ostalgiaa romahtaneen yhteiskuntajärjestelmän vuoksi. Myös ”Lepopäivän ratoksi” oli mielenkiintoinen ohjelmanimi. Monet tunsivat tuohon aikaan ilmestyneen ”Ratto”-nimisen julkaisun. Kun jumalanpalvelusten jälkimainingeissa radioaalloille ajettiin ”Lepopäivän ratoksi” -ohjelmaa, tämä kätevästi pornografisoi pyhäpäivää leimaavan hengellisen hekuman.

Pyhäpäivän kunniaksi

Taivaalla tapahtuu toki muutakin kuin radiotaajuuksien jakoa. Ihan lepopäivän ratoksi kommentoin vielä tuoretta evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispanimitystä. Luin joskus opiskeluaikoinani Miikka Ruokasen kirjoittaman Hermeneutica Moderna -kirjan, joka kelpaa edelleen vaikka lähdeteokseksi. Silti iloitsen Kari Mäkisen valinnasta, sillä hän tuntuu suhtautuvan seksuaalivähemmistöihin aidon hermeneuttisen raamatuntulkinnan mukaisesti: nähden eri aikakausien käsitykset osana historiallista ajankuvaa sekä myöntäen, että jokainen uskonnollinen mielipide perustuu henkilökohtaisiin tulkintoihin ja on siten subjektiivisuuden leimaama.

Koska se historiallinen maailma, josta Raamattu puhuu, on pitkälti kadonnut, myös Raamatussa esitetyt homoseksuaalisuutta koskevat kannanotot ovat menettäneet alkuperäisen merkityksensä kirjan nykylukijoille. Raamatun elämäntapanormeja ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti, vaan homoseksuaalisuuteen pitää suhtautua pohtien, mitä kristillinen rakkauden perussanoma voisi merkitä homoseksuaalisuuden yhteydessä. Jos se merkitsisi homoavioliittojen hyväksymistä, niin kyseessä olisi pelastus kristilliselle uskonnolle.

Tuskinpa heteroiden avioliitot siitä paljonkaan pahenisivat, vaikka kirkko homoja siunaisi ja vaikka päästäisi naimisiinkin. Parempi naida kuin palaa. Tosin itse en avioliiton kahleita kaipaa; avioliittohan perustuu käytännöllisesti katsoen orjanomistusoloihin, eikä ihmisten pidä toisiaan omistaa. Nyt siis homotkin ovat vaarassa joutua avioliittoon sisältyvän sosiaalisen kontrollin uhreiksi!

Kirkon piirissä asiaa on pähkäilty luullakseni enemmänkin pragmaattisesti kuin teologisesti: mitä tämä kirkolle kannattaa? Myös Uusi Suomi kirjoitti, että ateistit iloitsevat homomyönteisen piispan valinnasta. Takana on ajatus, että konservatiiviset ja varakkaat veronmaksajat kaikkoavat kirkosta ja että juuri sitä kirkko pelkää.

Ateistien ilo ja pappien pelot voivat olla kuitenkin ennenaikaisia. Ajan myötä kirkkoon saattaa liittyä enemmän väkeä, jos kirkko omaksuu nykyistä myönteisemmän homokannan. Näin saataisiin kirkon harjoittama avoin diskriminointi loppumaan. Nykyoloissa voisin jopa harkita liittymistä takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta erosin kuusitoista vuotta sitten kirkon homoja kohtaan osoittaman läimäyttelyn vuoksi. Voisin ainakin antaa tukeni kirkon asialliselle johdolle, sillä onhan naimalupa arvokas tietylle osalle homoista.

Muutoin olen naimisiin menoa vastaan. Nuorempana inhosin käydä häissä juuri siksi, että vanhat tädit tökkivät ja sanoivat: ”Sinä olet seuraava.” Lopettivat, kun aloin tehdä heille samaa hautajaisissa.

13. maaliskuuta 2010

Hyvä voittaa pahan


”Pahuuden voittoon tarvitaan vain se, että hyvät eivät tee mitään.” Tämän lauseen opetus kirkastui seitsemänkymmentä vuotta sitten päättyneen talvisodan aikana. Jos suomalaiset olisivat antaneet alusta asti viholliselle periksi, kohtalomme olisi ollut sama tai huonompi kuin Baltian maiden. Hyökkääjä olisi vallannut maamme viideksikymmeneksi vuodeksi, tuhonnut maamme infrastruktuurin ja lähettänyt suuren osan väestöstämme suurin surmin Siperian kuolemankyliin.

Suomessa hyvät eivät jääneet toimettomiksi. Hyvät tarttuivat aseisiin ja torjuivat vihollisen pahat ja epäoikeutetut aikeet. Me saimme apua myös niiltä hyviltä kansakunnilta, jotka tuomitsivat neuvostoliittolaisten toimet, erottivat Neuvostoliiton Kansainliiton jäsenyydestä ja toimittivat Suomeen myöhemmin aseapua.

On tärkeää, että hyvät puolustavat myös nykyisin sitä, minkä tietävät oikeaksi. Suomen ulkopolitiikan eräs saavutus on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Tämä on tulos, josta on tärkeää pitää kiinni, jotta talvi- ja jatkosodassa saavutettu torjuntavoitto ei menisi hukkaan. Se on poliittisen vastuun kantamista ja harkitun valtio-opillisen ja filosofisen linjan vetämistä. Vaikka tämä toiminta onkin usein uhrauksia vaativaa, menetyksiin johtavaa ja raskasta, se palkitaan kuitenkin aina, ja valheellisuus päätyy kasvamaan koiranputkea kaatopaikalle.

Talvisodan 70-vuotismuistelon lopuksi päättyi myös Ilta-Sanomien markkinointikampanja, jossa lehden kylkiäisenä kaupiteltiin ”suomalaisia sotien sankaritarinoita” DVD-elokuvien muodossa. Elokuvavalinnat heijastelivat toimituksen sekä Sanoman markkinointiportaan ajatusmaailmaa.

Feministiselle ja vihervasemmistolaiselle linjalle uskollisesti lehden kylkiäisenä ei oikeastaan tarjottu sotaelokuvia ollenkaan vaan rakkausdraamoja. Lehden valikoima oli seuraava: 1. Rukajärven tie (rakkauselokuva), 2. Käsky (kansalaissotaan sijoittuva kolmiodraama), 3. Äideistä parhain (lapsiaiheinen ihmissuhde-elokuva), 4. Edwin Laineen Tuntematon Sotilas (ainoa sotaelokuva!) ja 5. Lupaus (elokuva lotista).

Nämä nais- ja lapsiaiheiset elokuvat ovat tietenkin koskettavia. Ne toivat näkyville paljon sellaista, mikä helposti jäi sodan jalkoihin ja huomiotta poliittisen historian kirjoittajilta. Mutta Ilta-Sanomien ja Sanoma-yhtiöiden linjaa heijastelevina kyseiset valinnat olivat jälleen kerran tarkoituksellisen asenteita muokkaavia. Ihmisiä yritettiin opettaa ajattelemaan, ettei sotaa pitäisi nähdä sotilaiden (eli käytännössä miesten) näkökulmasta ja että sotaa johdettiinkin keittiön puolelta. (Tämä on tietenkin osa totuudesta aina, sillä suuri osa sodista käydään naisten ja lasten vuoksi.)

Ilta-Sanomat avasi myös palautesivun, jolla se toivoi lukijoiden kommentteja kyseisistä elokuvista. Veto oli ymmärrettävää, sillä valintoihin liittyi tarkoitushakuisuutta. Ei tähän oikein voi sanoa muuta kuin sen, minkä olen todennut jo aiemminkin. Sanoma-lehtien ei kannattaisi paikkailla levikinlaskuaan tarjoamalla lehtiä Suffeleiden kera, kun syynä lukijakatoon ovat toimituksen valinnat: perussuomalaisiin kohdistetut ajojahdit, kansallismielisyyden halveksunta, isänmaallisuuden kieltäminen ja kritiikitön monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja kansainvälisyyden lietsonta.

Oma listani parhaista suomalaisista sotaelokuvista ja sankaritarinoista on seuraava:

1. Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (realistinen sodankuvaus ja musiikittomana kansainvälinen harvinaisuus).

2. Olli Saarelan Rukajärven tie (kauneus sodan keskellä).

3. Pekka Parikan Talvisota (koskettavia koettelemuksia).

4. Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 (kuvauksia Pohjoismaiden suurimmasta taistelusta).

5. Edwin Laineen Tuntematon sotilas (klassikko).

Taide on altis ideologioille ja arvotuksille, tiedän. Eräiden teoreetikoiden mukaan kaiken taiteellisen esittämisen takana on jokin arvo. Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat taiteellisesti ansiokkaita, enkä kritisoikaan niitä, vaan iltapäivälehden tarkoitushakuisia valintoja. Pientä, mutta paljastavaa.

12. maaliskuuta 2010

Vähemmistövaltuutetuksi vähemmistövaltuutetun paikalle


Lehdistötiedote

Tervehdys, kansalainen!

Jätin tänään iltapäivällä hakemukseni vähemmistövaltuutetun virkaan. Toivon, että pääsen pian palvelemaan maassamme olevia vähemmistöjä uutena vähemmistövaltuutettuna.

Vähemmistövaltuutetun viran kaksi edellistä haltijaa ovat saaneet paljon kritiikkiä. Vähemmistöjen asemaa on tarkasteltu yksipuolisesti juridisina ja normatiivisina kysymyksinä. Asiaan liittyvät sosio- ja psykodynaamiset seikat on jätetty huomiotta. Vähemmistöjen aseman tulisi kuitenkin perustua ensisijaisesti kansanryhmien väliseen yhteiskunnalliseen luottamukseen eikä pakkotoimiin, jotka liittyvät siihen, mitä saa, ei saa tai pitää tehdä. Virka on poliittinen, sillä tehtävässä luodaan juuri sitä linjaa, jonka pohjalta koko maahanmuuttopolitiikan eettis-moraalinen oikeutus lopulta ratkeaa.

Koska olen tieteellisen filosofinkoulutukseni lisäksi suorittanut syventävät opinnot myös sosiaalipsykologiassa, katson asioita eri tavoin kuin virkaa hoitaneet juristit. Minulla on sekä kelpoisuus että pätevyys kyseiseen tehtävään ja kyky hoitaa sitä menestyksellisesti.

Eroon syrjintä- ja tasa-arvohierarkioista

Olen myös itse erään kansallisen vähemmistön jäsen. Pidän tärkeänä, että tulevaisuudessa päästäisiin eroon syrjintähierarkioista. Syrjintähierarkioilla tarkoitetaan sitä, että eräitä syrjinnän lajeja pidetään virallis-formaalisestikin toisia merkittävämpinä. Esimerkiksi vähemmistövaltuutetun toimiston alaan ei lueta lainkaan seksuaalivähemmistöjen asioita vaan ainoastaan etnisten vähemmistöjen asiat. Seksuaalivähemmistöjä ei tunnusta myöskään tasa-arvovaltuutetun toimisto. Monet kansalliset vähemmistöt ovat väliin pudotettuja tai henkipattoja valtiollisten syrjintähierarkioiden keskellä.

En tarkoita, että vähemmistöjen pitäisi kilpailla siitä, mikä niistä on syrjityin. Mutta myöskään valtiovallan ei pitäisi kilpailla orwellilaisuuden kanssa siitä, miten se onnistuu tekemään yksistä tasa-arvoisempia kuin toisista. Vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä lakialoitteita ja yhdessä lainsäätäjän kanssa kehittää käytäntöjä parempaan suuntaan.

Vähemmistöjen vahvat ja heikot

Haen vähemmistövaltuutetun virkaan siksi, että haluaisin kiinnittää paremmin huomiota siihen, kuinka yksilöt pärjäävät kunkin vähemmistöryhmän sisällä. Tähän asti asiat on nähty vain siitä näkökulmasta, millaisia ovat etnisten vähemmistöjen ja kantaväestöjen väliset suhteet.

Tutkimuksellinen näyttö ei kuitenkaan tue sellaista käsitystä, että tämä suhde olisi kovin keskeinen etnisten vähemmistöjen kannalta. Ovathan useat maahanmuuttajat itsekin korostaneet, että etniset vähemmistöt eivät ole mikään yksiaineksinen ryhmä, jota voitaisiin sellaisenaan verrata muihin ryhmiin. Se olisi turhaa stereotypioiden ja vastakkainasettelujen lietsomista, politiikkaa, jota viranomaisdiskurssi omassa ajattelemattomuudessaan luo pamputtaessaan ihmisiä säädöksiin kahlituilla määritelmillä. Juuri ne ovat halvaannuttaneet viranomaisvallan ja kansalaisten suhteet.

Olennaista on, kuinka esimerkiksi naiset ja lapset pärjäävät muslimiyhteisön sisäpuolella. Tässä suhteessa on päätettävä, valitsemmeko naisten ja lasten edun ajamisen vaiko muslimiyhteisön linnoittautumisen omaksi saarekkeekseen, jonka sisällä myös despotia on mahdollista.

Suomalaiseen kulttuuriin sopeuttamista on aina pidettävä ensisijaisena tavoitteena, sillä erilliskulttuurien syntyminen johtaa suureen ja pitkäaikaiseen syrjäytymisriskiin. On muistettava, että kaikki etnisesti erilaista alkuperää olevat ihmiset eivät ole syrjäytyneitä, vaan paljon on myös erittäin hyvin toimeentulevia. Juuri siksi tarkastelut on tarkennettava vähemmistöjen sisäisiin suhteisiin.

Kansalliset vähemmistöt muistettava

Maahanmuuton kysymykset ovat hallinneet vähemmistöjä koskevaa keskustelua niin, että monet kansalliset, Suomessa pitkäaikaisesti oleskelleet ja kulttuuriin sopeutuneet etniset vähemmistöt ovat jääneet vähemmälle huomiolle. On väärin, että jotakin kuolemankielissä olevaa suomalaissukuista karjalaismummoa kyyditetään itärajalle samalla kun epämääräisillä perusteilla maahan saapuville terveille afrikkalaismiehille annetaan turvapaikka ja täysi ylläpito. Kyllä järkeä ja suhteellisuudentajua täytyy saada tähänkin politiikkaan. Kyse on taaskin vähemmistöjen sisäisistä tai keskinäisistä kysymyksistä eikä vastakkainasettelusta suhteessa kanta- tai valtaväestöön. Tämän toteaminen puolestaan ei ole keinotekoista vastakohtaistamista, sillä resurssit, joita maahanmuuttoon käytetään, ovat joka tapauksessa yhteisiä ja samoja.

Suuret maahanmuuttajamäärät eivät ole myöskään etnisten vähemmistöjen oman edun mukaisia. Vähemmistöjen suosimat työpaikat ovat täynnä, eikä niitä perinteisiä pizzerian pitopaikkojakaan riitä enää kaikille halukkaille yrittäjille. Monet maahanmuuttajina Suomessa olevat etniset vähemmistöt pyytävät jo itse vähentämään tulijoiden tulvaa, jotta heidän oma asemansa ei heikkenisi kovenevan kilpailun tuloksena.

Näistä lähtökohdista olen kunnioittavasti esittänyt hakemukseni valtioneuvostolle.

Mainitsen asiasta tässä blogissa tiedottaakseni julkiselle sanalle siitä, minkälaisia ajatuksia ja kehittämishankkeita hakijaluetteloon kirjattavan nimeni takana on. Toisen syyn tästä aiheesta kirjoittamiseen voi lukea esimerkiksi Tietoviikon äskettäisestä jutusta, jonka mukaan jokaisen töitä haluavan pitää katsoa, mitä blogiinsa laittaa. Olemalla avoin ja suosimalla sensuurista vapaata filosofista ajattelua koetan siis kiistää virantäyttöprosesseihin liittyvää ideologista painostusta ja pelottelua, ja parhaimmillani yritän myös voittaa ne.

11. maaliskuuta 2010

Filosofit vallan verkoissa


Suomalaisen iltapäivälehtijournalismin King Kong, Mattiesko Hytönen, paljasti viime syksynä, ettei filosofi Pekka Himasen mainostama Oxford-professuuri ollutkaan sen kummempi kuin muutaman kuukauden vierailu kyseisessä yliopistossa. Jopa G. H. von Wrightin professuuri Cambridgessa kesti kauemmin (eli runsaan kolme vuotta), toisin sanoen sen ajan, jonka hän pystyi tuossa toimessa olemaan.

En kuitenkaan moiti Himasta egonsa paisuttelusta. Se on tavanomainen inhimillinen heikkous. Vakituisissa professorinviroissa olevat tyypit ovat vielä häntäkin mitäänsanomattomampia. Kansainvälisillä ansioilla kerskailu on juuri sellaista itsetehostusta, joka parhaiten tunnetaan Simo Salmisen Rotestilaulusta: ”On sitä tässä yks ja toinenki sentäs jotakin nähny, voi olla että vielä käydään ulkomaillakin, ettei sitä nyt tartte ihan silmille tulla hyppimään!” Parasta kai olisi, jos viiden tähden hotelleissa majailevat matkasaarnaajat matkustaisivat omaan itseensä.

Himanen on nyttemmin päästänyt julkisuuteen hallituksen häneltä tilaaman tulevaisuusselvityksen. Toimeksiannon mukaan selvityksessä oli pohdittava, ”kuinka henkinen kulttuuri ja arvomaailma voivat vaikuttaa voimavarana siihen, että Suomi voi laaja-alaisesti hyvin ja täyttää tehtävänsä myös 2010-luvun maailmassa”. Selkeä määräys – helppo totella.

Itse haluaisin tietää, mikä todellisuudessa muuttuu ja millä konkreettisilla keinoilla Himanen aikoo parantaa henkisen ja materiaalisen arvotuotannon tilaa, paitsi tietysti maahanmuutolla, jonka vuositasoksi hän on vaatinut 20 000 tulijaa.

Väite, että ovet onnen paratiisiin avautuvat ”vihreän informaatio- ja vuorovaikutustalouden”, ”hyvinvointiyhteiskunnan version 2.0” (mitä se sitten tarkoittaakin) sekä ”rikkaan monikulttuurisen elämän” kautta, paljastaa että Himasesta on kehittynyt yksi maamme eturivin mokuttaja. Omasta mielestäni Himasen ehdottamat ympäristösertifikaatit ja -sanktiot ainoastaan jarruttavat teknistä evoluutiota, joka etenee parhaiten vapaiden markkinoiden ja tietoisen kuluttajan ehdoin. Analyysini Himasen maailmanparannushankkeesta esitin jo tässä.

Filosofit valtiovallan orjina

Koska valtioneuvosto ei asettanut tulevaisuusselvitystä kilpahaun eikä akateemisen vertaisarvioinnin kohteeksi eikä myöskään kertonut sen hintaa, kysyin Matti Vanhasen valtiosihteeriltä Risto ”The Unknown Soldier” Volaselta sähköpostitse 11.2.2010, ”paljonko Pekka Himaselle luovutetaan rahaa ja muita resursseja tämän hankkeen toteuttamiseen, ja paljonko ovat hankkeen kokonaiskulut sekä kuka tai mikä taho kustannukset maksaa”.

Sain tunnin päästä seuraavan vastauksen: ”Hyvä Jukka Hankamäki, Kiitos mielenkiinnosta hankkeeseen. Pekka Himanen ei saa hankkeesta korvausta eikä hänelle luovuteta muita resursseja. Hnkkeen alkutilaisuudessa ja luovutustilaisuudessa osanottajille tarjotaan kahvit. Parhain terveisin, Risto Volanen.”

Ikävä sanoa, mutta minä en usko tätä, sillä Volanen unohti vastata kysymykseni ratkaisevaan osaan, paljonko ovat hankkeen kokonaiskulut. Kulujahan siitä joka tapauksessa syntyy. Tuskinpa Himanen tekee työtään pyhästä hengestä. Jos Himaselle ei todellakaan makseta mitään, se on pahempi kuin että hänelle maksettaisiin, sillä tämä merkitsee, että selvityksen laadinta perustuu sosiaalisen pääoman vaihtoon, joka on eräs henkisen korruption muoto. Filosofi on siis ostettu osaksi vallan verkkoja ja työ ”pidetään tilillä”, kunnes siitä palkitaan viralla.

Toiselta kannalta katsellen Himanen koettaa maksaa tänään julkaistulla kirjallaan vanhoja velkojaan. Jyrki Kataisen johtama eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tilasi Himaselta jo vuonna 2003 tulevaisuusselvityksen, joka julkaistiin 2004. Himaselle maksettiin tuolloin peräti 40 000 euroa 37 sivun kirjoituksesta. Se on yli tuhat euroa per sivu! Velka ei lyhene, sillä tänään julkaistu kirjoitus on käytännössä sama teksti kuin vuonna 2004 julkaistu.

Selvityksen nopean valmistumisen voi ymmärtää myös siksi, että johtopäätökset on annettu poliittiselta taholta valmiina, ja raporttia tarvittiin enää niiden perustelemiseen. Himasen ehdottama lisärahan satsaaminen kulttuuriin ei taida kannattaa, kun fyrkat valuvat nykyisinkin vain yliopistojen vihervasemmistolaisille monikultturisteille, globalisaation puolustelijoille ja feministeille, jotka tekevät kaikkensa, ettei yliopistolla olisi yhtään tyyppiä, joka liputtaa kansallisen kulttuurin ja ajattelun puolesta.

Minulla ei ole sen korkeampaa kuvaa myöskään filosofian laitoksen johtajana toimineesta demaripoliitikko Thomas Wallgrenista, joka sorvaa Sdp:lle puolueohjelmaa. Esimerkkinä muista ovenvartijoista mainittakoon vielä eräs edellisen tulevaisuusselvityksen laatija, kuoronjohtaja Ilkka Niiniluoto, joka Polemiikki-lehdessä 1/2010 vaati Suomeen lisää maahanmuuttoa sillä perusteella, että täällä on niin kova työvoimapula... Eiköhän näiden vallan sylikoirien kommentit ole sanottu vain poliittisten valheiden suojelemiseksi, valtiovallan myötäilemiseksi ja oman virka-aseman säilyttämiseksi.

Omaa kulttuurifilosofista toimintakykyäni edistää parhaiten se, että virassa olevat filosofit kohtelevat minua kuin spitaalista, eikä minun sen vuoksi tarvitse sitoutua heidän ideologisiin kahleisiinsa. Tämä pullamössöporukka on itse istunut 30 vuotta kovapalkkaisissa viroissa ja kerännyt itselleen suuret eläkkeet, ja nyt he haluaisivat laivata itselleen palvelijoita Afrikasta sekä pakottaa meidän sukupolvemme maksamaan heidän eläkkeensä.

Tämä kertoo, että filosofeja on kahdenlaisia: niitä, jotka uhraavat periaatteensa uransa vuoksi, ja niitä, jotka uhraavat uransa periaatteidensa vuoksi. Yhtä mieltä olen Himasen kanssa vain siitä, että Suomen kohtalonhetket ovat käsillä. Mutta asioita ei pidä ratkaista sen enempää hänen, Niiniluodon kuin Wallgreninkaan edustamalla lammaslauman päkätyksellä.

Isien varjossa

Itse en tilaisi mitään Himaselta, joka päätti Teknologiateollisuuden tilaaman ”Suomalainen unelma” -innovaatioraporttinsa seuraavaan itse sepittämänsä runoon:

Meillä on ollut Sibelius,
meillä on ollut Gallén-Kallela,
meillä on ollut Leino.
But you ain’t seen nothing yet.

Meillä on Nokia,
meillä on jääkiekon MM-joukkue,
meillä on musiikin uusi menestystarina.
But you ain’t seen nothing yet.

Paljon enemmän on vielä tulossa
kuin mitä tähän mennessä on nähty!


Voitte verrata loppusäettä Simo Salmiselta lainaamaani fraasiin: ”On sitä tässä yks ja toinenki sentäs jotakin nähny.” Filosofisesti arvioiden Himasen optimismi on lapsellista ja typerää, sillä ihmisten perimmäiset ilon ja ahdistusten aiheet ovat olleet viimeksi kuluneiden 10 000 vuoden ajan samat, eivätkä ne muutu myöskään tulevaisuudessa miksikään pelkän matkapuhelimista kuuluvan piipityksen vuoksi. Ne eivät muutu myöskään siksi, että kyseisen masturbatiivis-onanistisen runkkauksen tuloksena pippelin päästä pursuaa kuumaa ilmaa (”you ain’t seen nothing yet”).

Pahinta on, että yllä siteerattu 1970-luvun rock-lyriikkaa hyödyntämään pyrkivä Himasen ”runo” ei ole tietoista parodiaa, vaan se antaa tahattoman koomisen näytön siitä, kuinka oppipoika on isänsä varjossa. Saarislaisuutta toistaa myös eilen valmistuneen raportin nimi: ”Kukoistuksen käsikirjoitus”. Ideapankki on siis tyhjä.

Ja kuka helvetti jaksaa aina kukoistaa? Himasen peräänkuuluttamaa ”työhyvinvointia” vain huonontaa se, ettei ihmisten odoteta pelkästään tekevän töitään vaan myös viihdyttävän ja miellyttävän asiakkaitaan by smiling faces. Tämä puolestaan liittyy työelämän muuttumiseen surkeaksi teatteriksi arvojen tuottamisen sijaan. Syypäitä siihen ovat niin sanotun esitystalouden lietsojat, joille keskeistä ei ole se, mitä osaat, teet tai olet, vaan se, miltä mikäkin näyttää. Tässä performatiivisuudessa on valheen maku.

Filosofisen keskustelun ja mielipiteidenvaihdon vuoksi osoitan valtioneuvostolle vaihtoehtoisen ohjelmani. Olen kirjannut sen ajantasaistettuun teokseeni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2010). Myöskään tälle tutkimukselle ei ole myönnetty lanttiakaan tutkimus- eikä julkaisutukea, joten se menee muodollisesti ”samaan hintaan” kuin Himasen paperi.

Koska Suomi on nykyään suunnitelmatalous, uskon kuitenkin, että 447-sivuinen ja 370 lähdeviitteellä varustettu teokseni tarjoaa vankemman perustan tämän maan tulevaisuuden rakentamiselle kuin Himasen raportti. Esipuheen toiseen painokseen voi ladata tästä. Kylkiäisenä on saatavissa edelleen myös vuoden alkupuolella julkaisemani Kansanvallan varkaat (2010).

9. maaliskuuta 2010

Miksi yliopistoja markkinoidaan?


Hallituksen toimet ovat koetelleet viime aikoina myös yliopistoväkeä, vaikka muutoin sanan- ja ajattelunvapautta kuohiva linja tukeekin yliopistoja hallitsevan vihervasemmiston tarkoitusperiä. Niinpä muutama yliopistohenkilöstöä edustava järjestö uhkasi yliopistotyönantajaa sinänsä naurettavalla päivän mittaisella lakolla. Se epäilemättä olisi pysäyttänyt tieteen edistymisen ja jättänyt tutkimuksen ja opetuksen pysyvästi ajastaan jälkeen...

Tämänpäiväiset ongelmat sikiävät uudesta yliopistolaista, jolla heikennettiin tieteen ja yliopistoväen asemaa. Sen, miksi näin kävi, voit lukea esimerkiksi tästä. Mutta yliopistoissa on meneillään monta muutakin hullutusta. Yliopistot ovat alkaneet mainostaa itseään näyttävästi opiskelijavalintojen kynnyksellä. Samaan aikaan opiskelijoita aiottiin kurmottaa tuhannen euron lukukausimaksuilla. Ehkä tämä oli seuraus siitä, että ylioppilaskunnat vastustivat lukukausimaksujen perimistä ulkomaalaisilta opiskelijoilta.

Yliopistojen mainostaminen on rahan viskaamista uuniin. Jos pyrkijä ei tiedä, minne hän hakee ylioppilaskirjoitusten jälkeen, hän ei ole sopiva akateemiselle opintielle. Jatkosuunnitelmat pitää ratkaista opinto-ohjauksella ja viranomaistiedotuksella eikä mainostamalla. Opinto-ohjaus on pedagoginen tie, kun taas mainostus perustuu manipulaatioon ja kilpailuun.

Yliopistojen ei pitäisi alistua kilpailemaan opiskelijoista. Kyllä halukkaita pyrkijöitä riittää, ja jos ei riitä, koulutuksen ovenkynnyksiä on kohotettava. Nyt niitä aiotaan madaltaa, kun opetusministeriön työryhmä aikoo poistaa valintakokeetkin. Opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä eikä loiventua, kuten nyt, kun maistereita ja tohtoreita leivotaan kuin liukuhihnalta.

Tämän tuloksena yliopistoväki on tyhmistynyt ihan armottomasti. Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen talvisota käytiin kasvatustieteitä opiskelevan BB-Tuulin mielestä vuonna 1809. Erehdyksen voisi ehkä sovittaa maininta siitä, että kyseessä oli uusi feministinen historiantulkinta ja aikadilataatio.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon yliopistot tuhlaavat rahaa mainostukseen samaan aikaan kun poliittinen valta väläyttää lukukausimaksujen mahdollisuutta. Kansalaisia sopeutettaneen ajatukseen niin kauan, kunnes siitä tulee totta uudessa yliopistossa. Parempi olisi kuitenkin karsia opiskelijamääriä, ajaa alas post dog -ohjelmien muodossa ylläpidetty spaniel-like-education-tyyppinen aikuisten apukoulu sekä lopettaa syöttötuolien ja muiden suojatyöpaikkojen ylläpito nollatutkijoilta. Mainostukseen taitavat huveta nekin miljoonat, joita yliopistot on taivuteltu kerjäämään entisiltä opiskelijoiltaan lahjoituksina. Myös tämä on kuin suoraan vanhasta satiirista, jossa köyhät laitettiin kalvamaan toisiaan vain siksi, että poliittinen ja taloudellinen eliitti (tai oikeastaan alamaailma) sai juhlia rauhassa.

Suomen yliopistoissa on kaksi kertaa enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita kuin ulkomaiden yliopistoissa on suomalaisia, joten vaihtosuhde on meille erittäin epäedullinen. Kannatan lämpimästi täysien lukukausimaksujen perimistä kaikilta muilta kuin Suomen kansalaisilta, myös Euroopan unionin maiden asukkailta (lisää aiheesta tässä).

Ulkomaalaisten haaliminen ei ole perusteltavissa millään ”laadun tavoittelulla”. Laatua parantaa kriteerien korottaminen, kun taas nykypolitiikalla laatu on muuttunut pelkäksi määräksi. Myöskään suomalaisia opiskelijoita ei kannattaisi lähettää ulkomaille perustutkinnon ollessa kesken, sillä tuossa opintojen vaiheessa kyky välittää tieteellisiä vaikutteita on olematon, ja tärkeimmäksi matkavarustukseksi sopisi paketillinen kondomeja.

Ylioppilaskuntien on turha kiljua ulkomaalaisilta perittäviä lukukausimaksuja vastaan. Kun preka-Eetut jäävät jälleen ilman opiskelupaikkoja seuraavalla hakukierroksella, heidän on syytä muistaa, että heidän opiskelupaikkansa menevät suoraan niille ulkomaalaisille tulokkaille, joilla yliopistot koristelevat luokkahuoneitaan näyttääkseen ”kansainvälisiltä”.

Kuinkahan nämä muksut saataisiin ymmärtämään, että jokainen ulkomaalaisille luovutettu opiskelupaikka ja myönnetty tutkinto on heiltä itseltään pois? Jos lukukausimaksut säädettäisiin ulkomaalaisille, voitaisiin välttyä lukukausimaksujen perimiseltä suomalaisilta tai jopa nostaa suomalaisten opiskelijoiden opintotukea.

8. maaliskuuta 2010

Näin Suomi uppoaa


Viikonlopun uutissaldo näyttää murheelliselta. Valoa viikonloppuun toi auringonpaisteen lisäksi Jussi Halla-ahon valinta Perussuomalaisten ehdokkaaksi ja jyväskyläläisen tasa-arvotutkijan, Henry Laasasen, avaama feminismikriittinen blogi. Monet muistavat Laasasen pari vuotta sitten julkaiseman teoksen Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus 2008), jossa vastavalmistunut sosiologi osoitti naisten käyttävän suurta valtaa pidättämällä seksiä miehiltä ja säätelemällä siten ”seksuaalisia markkinoita” eli sukupuolisen nautinnon herkkää tasapainotilaa. Jos joku haluaa lukea myös oman feminismiä arvostelevan analyysini Seksit selviksi (2007), jossa käsittelin samantapaisia asioita, kirjoitus on jälleen saatavilla, ja sen voi imuroida pdf:nä tästä.

Siitä, että feministien pyrkimykset eivät johdakaan tasa-arvoon vaan epätasa-arvoon, kertoo esimerkiksi tänään juhlittava naisten päivä. Miehille ei ole omaa päivää lainkaan, ja tasa-arvon päivääkin vietetään ensi viikolla naiskirjailija Minna Canthin kunniaksi.

Mutta viikonlopun uutispinon perkaamisen aloitan katsauksella siihen, kuinka Suomi uppoaa. On omituista, että puhuttaessa Aurajokea ylittävän sillan mahdollisesta romahtamisesta jutun otsikossa sanotaan, että rakentamisessa tapahtui ”kohtalokas virhe”. Miksi myös poliittisista päätöksistä ei sanota suoraan, että kyseessä ovat olleet ”kohtalokkaat virheet”? Sillä virheitä on sattunut viime aikoina luvattoman paljon.

Päivän maahanmuuttovirhe

Katsokaa nyt esimerkiksi tätäkin: ”maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön tulosalueen johtaja” (titteli harhauttaa uskomaan, ikään kuin maahanmuutto olisi tuottavaa toimintaa, josta seuraa tuloksia) Susanne Tengman on on selittänyt, miten Suomeen tulevien kiintiöpakolaisten valinta tapahtuu. Hänen mukaansa Suomeen tulevat pakolaiset käyvät läpi ”perusteellisen syynin”, ja YK:n pakolaisjärjestön esivalinnan jälkeen ”lennetään paikan päälle”, missä jokaista perhettä haastatellaan ”noin puolitoista tuntia”. Mukana on myös suojelupoliisi arvioimassa ehdokkaiden ”mahdollisia turvallisuusriskejä” sekä muita viranomaisia arvioimassa pakolaisten ”kotoutumispotentiaalia”.

Tämä lentely ei taida olla Suomen veronmaksajille ihan ilmaista, ja puolentoista tunnin rupattelulla ei varmaan selviä, mitä maahanmuuttajille tapahtuu Suomessa seuraavien puolentoista sadan vuoden aikana, vai kuinka? Jutussa ei kerrota myöskään sitä, että todellisuudessa pakolaisten määrä ei jää noin 750 tulijan vuotuiseen kiintiöön, vaan perheenyhdistämisohjelmien kautta pakolaismäärät kasvavat vielä paljon suuremmiksi.

Täti Tengmanin mukaan Suomeen ei tule pelkästään ”pakolaisten eliittiä”, minkä me jo tiedämmekin, kuten myös sen, että ”Burmasta ja Kongosta ei ole edes mahdollista saada kovin koulutettua väkeä”. Mihin sitä Suomessa tarvitaankaan, kun työttömänä on jo sadoin tuhansin omankin maan kansalaisia? Ettei vain kyseessä olisi pahimmanlaatuinen poliittinen virhe?

Järjetöntä tasa-arvopolitiikkaa

Samaan aikaan Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Thomas Hammarberg kritisoi muutamien maiden aikeita rajoittaa islamilaisen hunnun käyttöä. Burkan tai niqabin käyttökielto olisi hänen mielestään ”kohtuuton hyökkäys yksityisyyttä vastaan”. Kieltoa kannattavat eivät ole hänen mielestään osoittaneet, että huntua käyttävät naiset ”olisivat sorretumpia kuin muut naiset”. Tosiasiassa etnisten vähemmistöjen ihmisoikeusongelmat liittyvät nimenomaan siihen, että sorrettuja ryhmiä kuten naisia, lapsia ja homoseksuaaleja pahoinpidellään kyseisten vähemmistöjen sisällä. Kun ihmisoikeusvaltuutetun oma väite on lisäksi se, että käyttökielto ”voisi pahimmillaan vieraannuttaa musliminaiset yhteiskunnasta”, tämä repäisee parodiahorisontin esiripun ylhäältä alas asti. Kaapu musliminaisella on sama asia kuin kahleet mustalla orjalla. Huntu stigmatisoi, eikä sitä pidetä vapaaehtoisesti vaan pakosta. Se riittää ihmisoikeusrikkomuksen tunnusmerkiksi. Thomas Hammarbergin kanssa kilpailemaan voisi laittaa jonkin Antti Hammarbergin laulun.

Tasa-arvoa ei voida edistää keinulautaefekteillä sen enempää miesten ja naisten välillä kuin eri kansanryhmienkään välillä. Suosimisen kautta ei tuoteta oikeudenmukaisuutta vaan käänteistä syrjintää. Sellainen oikeus on perimmältään kostoa. Niinpä on väärin, että Helsingin kaupunki alkaa antaa ”positiivista erityiskohtelua” maahanmuuttajille työpaikkojen ja virkojen täytössä, kunnes heitä on tehtävissä suhteellisesti yhtä paljon kuin kantaväestöönkin kuuluvia. Tämä johtaa suomalaisten ihmisten diskriminoimiseen. Vähemmistöön itsekin kuuluvana tuomitsen tällaisen toiminnan ehdottomasti.

Ei myöskään seksuaalivähemmistöihin kuuluville ihmisille ole annettu mitään erityiskohtelua työelämässä. Ihmiset pitää valita tehtäviin sellaisin perustein, jotka ovat työtehtävien itsensä kannalta asiaan vaikuttavia. Todellista tasa-arvoa on se, että pätevyys ratkaisee eivätkä sukupuoli, ihonväri tai muut toissijaiset seikat vaikuta. Minkälaisia tuppisuita siellä valtuustossa oikein istuu, kun he eivät saa leukojaan auki tässäkään kysymyksessä?

Samaa hyysäyslinjaa jatkaa tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan Suomeen valitaan ”vuoden pakolaisnainen”. Miksi julkisuuteen nostetaan pakolaisistakin nimenomaan nainen, ei miestä? Miksi pakolaisten suosiminen on sukupuolitettu erityisesti naisia suosivaksi? Feminismi, maahanmuuton suosiminen ja monikulttuurisuuden ideologia ovat osa samaa tarkoitushakuista klusterimössöä, jolla lavastetaan kaikki puolueellisuuden arvostelu ”rasismiksi” (sana poimittu uutisesta) ja jota arvostelin jo tässä.

Maidot poliitikot

Lumisessa Suomessa kiistellään myös siitä, kuinka täältä saadaan tavaroita ulos (ahtaajien lakko) ja mitä Suomeen tuodaan sisään. Suomi uppoaa muun muassa siksi, että työnantajat ja -tekijät eivät ymmärrä kansallista etua ja yhteen hiileen puhaltamisen välttämättömyyttä. Kemijärven sellutehdaskin lopetettiin aikoinaan muun muassa siksi, että paperimiehet kiristivät palkkavaatimuksillaan liikaa.

Tätä se on SAK:laisten liittojen solidaarisuus: esimerkiksi paperiteollisuuden palkka-aateliset kiskovat 4 500 euroa kolmivuorotyöstä, kun taas saman keskusjärjestön pamilaiset saavat kaupan kassalta 1 500, vaikka työ on raskaampaa kuin teollisuuslaitoksen valvomossa istuminen. Ahtaajat puolestaan kusaisevat lakollaan autokuskien tankkiin, sillä lakon pitkittyessä kuljetusala jää toimettomaksi ja vaille tuloa.

Kun avainalojen työntekijät hinnoittelevat itsensä ulos, ei tarvitse ihmetellä, miksi työpaikat siirretään ulkomaille tai täytetään tuontityövoimalla. Tässä tilanteessa muutamat saavat ehkä pitää korkeat liksansa, kun taas osa porukasta joutuu kilometritehtaalle. Parempi olisi pyrkiä kohtuulliseen palkkatasoon, jonka vallitessa useammat saisivat pitää työpaikkansa, ja vaikka palkat alenisivatkin kansainvälisesti vertailukelpoiselle tasolle.

Kun Matti Vanhanen puolestaan laittoi Arlan tuontimaidot henkilökohtaiseen kulutusboikottiin, hän tuskin tuli ajatelleeksi, että eurooppalaisten elintarvikkeiden rynnäkkö Suomen kauppoihin johtuu hallituksen itsensä harjoittamasta EU-politiikasta ja vapaista markkinoista. Erikoista politiikkaa MTK:n etua valvovalta keskustan puheenjohtajalta!

Vaikka Arlan maidot valmistetaankin S-ryhmän mukaan kotimaisista raaka-aineista, liikevoitot valuvat kuitenkin ulkomaalaiselle firmalle. Sitä paitsi S-ryhmän väite tuontitavaran suomalaisesta alkuperästä ei tainnut olla ihan totta, sillä Arla Foodsin pomo ehätti jo kysymään, miksi suomalaiset pelkäävät ruotsalaista tuontitavaraa.

Keittiön pöydälläni olevassa Valion maitopurkissa lukee muuten näyttävästi ”Sinä voit työllistää suomalaisen”. Itse en muita tuotteita ostakaan kuin kotimaisia, mikäli niitä vain on saatavilla. Tämä viestiksi vihreiden valistuneelle tohtorille, Jarkko Tontille, joka omien sanojensa mukaan ostaa vain ulkomaista ruokaa. Vihreät eivät ole vain talouspolitiikan, energiapolitiikan ja ulkomaalaispolitiikan vaan myös maatalouspolitiikan haudankaivajia.

Vaikka kaupoista ei saisikaan enää suomalaista maitoa, Helsingin käräjäoikeus puolestaan on päättänyt, että myös Suomessa pitää voida ostaa internetistä alkoholia ja tilata sitä kotiovelle. Käsittääkseni tämä tekee myynnin valvomisen alaikäisille ja humalaisille mahdottomaksi tai ainakin heikentää sitä. Nähdäkseni alkoholin saatavuutta ja anniskelun perusteita ei ole enää syytä lieventää vaan pikemminkin kiristää erityisesti nuorisojuopottelun hillitsemiseksi. Viinien postimyynti tekee juopoista entistäkin juopompia. Jos valtionsyyttäjällä vielä jotakin järkeä päässään on, hän toivottavasti vie tämän asian korkeampiin oikeusasteisiin. (Lisäys jälkikäteen: valtionsyyttäjä ei valittanut asiasta.)

Ydinvoiman välttämättömyys

Suomen tulevaisuus ratkeaa, paitsi maahanmuuttoon ja moraaliin liittyvistä kysymyksistä, myös talouden, työllisyyden ja energian kysymyksistä. Istuvan hallituksen onnistuneimpia ministereitä on Jyri Häkämies. Hänet muistetaan totuuden sanomisesta Washingtonissa (”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -puhe) ja valtion omistamien yritysten luokittelusta strategisesti tärkeisiin sekä niihin, joissa valtiolla on pelkkä sijoittajaintressi.

Nyt Häkämies väittää, että ydinvoimaloiden rakentamiskysymyksessä ratkaistaan iso osa Suomen tulevaisuudesta. Olen samaa mieltä. Korvaavien ydinvoimaloiden pitäisi olla käynnissä viimeistään vuonna 2035, jolloin nykyiset ydinvoimalat joudutaan poistamaan käytöstä. Niillä tuotetaan kolmannes Suomen sähköstä.

Sähköä pitäisi myös myydä vastavuoroisesti ulkomaille. Tällä hetkellä Suomi ostaa puolentoista reaktorillisen verran ydinsähköä murenemassa olevasta Sosnovyi Borin ydinvoimalasta. Mitä nopeammin uudet voimalat saadaan valmiiksi, sitä pienemmiksi tulevat Pohjolan alueen käyttöriskit. Käytetyn ydinpolttoaineen varastointiriskit eivät puolestaan kasva yhtään, vaikka jätteiden määrä olisi kaksinkertainen, joten uraaniresurssit kannattaa käyttää loppuun hiilidioksidin määrän pienentämiseksi.

On viisaampaa kulkea ydinvoiman kanssa valittu tie loppuun kuin kääntyä puolimatkasta takaisin. Ydinvoimasta eivät tosin päätä kansanedustajat painamalla äänestyskoneensa nappeja vaan kansalaiset vääntämällä kotonaan sähkökatkaisimista. Uusia ydinvoimaloita Suomeen on rakennettava ja rakennetaan, joten vastustavienkin puolueiden olisi parempi asettua päätöksen taakse. Se on rehellisyyttä ja vastuun kantamista.

Myös perussuomalaisten internetsivuilla ydinvoimasta äänestänyt enemmistö (56 %) on asiasta samaa mieltä. Ydinvoimakannan pohjalta säädetään seuraavan hallituksen ovensaranat paikoilleen. Vastustelu ei merkitse hallitukseen haluaville muuta kuin pelkkää neuvotteluvaluuttaa. Ydinvoimavastaisuudesta luopuminen voidaan vaihtaa joihinkin muihin tavoitteisiin hallitusohjelmaa sorvattaessa, ja perussuomalaiset voivat vastaantulollaan saada läpi joitakin sosiaalipoliittisia ideoitaan. Päätöksenteko on helppoa, sillä tuuli, turve ja ydinvoima eivät enää kilpaile keskenään. Hiili- ja öljylauhdevoimaa vähentävässä Suomessa tarvitaan niitä kaikkia, joten poliitikot tekevät aina oikean päätöksen antaessaan lupia tasapuolisesti niin ydin-, tuuli- kuin turvevoimaloillekin.

Taustalla EU

Ydinvoiman tarpeellisuutta korostaa myös se, että kasvihuonepäästöjen vähentäminen tulee Suomelle kalliiksi. Jos laivaliikenne pakotetaan rikittömään polttoaineeseen EU-lailla, siitä uhkaa kertyä Suomelle miljardiluokan lasku. Suomenlahden päällä kesäisin leijuva keltainen savupilvi kertoo, että rajoittaminen on tarpeen. Mutta itse aloittaisin Itämeren suojelun vaatimalla Venäjää täyttämään edes alkeellisimmatkin kansainväliset ympäristönormit.

Suomen kansantalouden pulauttavat pohjaan yliherkät ympäristöpoliitikot, EU-direktiivit, maahanmuutto ja kansainvälisyyden kahleisiin kytketty päätöksenteko, jonka tuloksena taloudellinen itsemääräämisoikeus ja protektionismin mahdollisuus on menetetty. Tästä kertoo professori Vesa Puttosen viimeviikkoinen toteamus, että Suomi voi olla Euroopan Kreikka vuonna 2020. Se, että maastamme on tulossa mätä persikka, ei johdu kuitenkaan epäedullisesta ikärakenteesta eikä väestöpulasta. Ongelma on, että vientiä ei saada nousuun, koska euroalueen jäsenenä me emme voi parantaa kilpailukykyämme devalvaatioilla.

TLDR, I know, mutta minkäs teet: pitkä on poliittisten virheiden piimä.