Woke vahvana hengen ja ruumiin kulttuurissa

Woke oli jälleen vahvana kirjojen Finlandia-kilpailussa, joka on sikäli korruptiivinen taidepalkinto, että sen myöntämisestä päättää Suomen kirjasäätiö, joka valitsee ehdokkaat ja päättää myös tuomarista.

Kirjasäätiö puolestaan edustaa kustantajia. Ymmärrätte varmasti yhtälön. Se kiertyy kehälle, ja käsi kättä pesee. Rahat palkintoihin tulevat suurilta kustantajilta ja opetus- ja kulttuuriministeriöltä.

Kaunokirjallisuuden palkinto myönnettiin jo toistamiseen Kosovon albaanina tunnetulle Pajtim Statovcille, joka on jälleen onnistunut kirjoittamaan sekavan ja väkivaltakokemuksia pursuavan romaanin omasta maahanmuuttajataustastaan.

Romaani nimeltä Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024) on täydellinen, koska siinä piehtaroidaan maailman pahuudessa, väkivaltakokemuksissa, turhautuneisuuden tunnelmissa, vieraantuneisuudessa, Jugoslavian hajoamissotien jälkimainingeissa ja muissa Balkanin suunnalla vallitsevissa kulttuurijäristyksissä.

Asioita käsitellään peittelemättömän elämyksellisesti ja kokemuksellisesti nimenomaan maahanmuuttajataustaisen omasta subjektiivisesta näkökulmasta, joka sattuu olemaan synkkä ja pimeä.

Statovcista on tulossa Sofi Oksasen (maahanmuuttajataustainen hänkin) tapainen palvonnan kohde helmikanojen kulttuuri-iltamiin. Tällä kerralla palkinnon myönsi teatterimaailman nepotismista nautiskeleva kympin tyttö Alma Pöysti. Eikö näillä tunnotonta rahaa jakelevilla kulttuurivasemmistolaisilla ole kerta kaikkiaan mitään itsekritiikkiä?

Pöystiin yhtyy Helsingin Sanomien moraalituomari Vesa Sirén, joka hehkuttaa Statovcin kirjaa lyömällä palleaan kaikkia suomalaisia ihmisiä omalla syyttävällä raivollaan:

Alma Pöystin mukaan voittaja ”kirjoittaa sellaisella ihmeellisellä voimalla, että on täysin mahdotonta puolustautua. Knock out”. Muun ohessa kirja on täystyrmäys myös suomalaiselle rasismille.

Sirén kehuu Statovcin ”itsetuhoista häpeää ja kostonhaluista vimmaa” pitäen näitä rasittavia ja raskasmielisiä piirteitä mitä myönteisimpinä tyyliseikkoina, joilla kirjailija onnistuu puolustelemaan maahantunkeutujien vapautta asettua minne tahansa ja vastustamaan kantaväestöjen oikeutta puolustaa itseään ja asemaansa. Helsingin Sanomista saamme lukea, että Statovcin näyttöpaneelina toimivan päähenkilön

[k]oulukaverien äiti on juonitteleva ”rasistiämmä” ja Suomen pääministeri saa päähenkilöltä vimmaisen kirjeen: ”Johdat maatasi rasistien kanssa, sinä selvästi tahdot että maahanmuuttajat tapetaan.” Myös kosovolainen perhe ja päähenkilön sukunsa parissa kokema väkivalta ja hylkääminen tuottavat ongelmia.

Tämän paranoidin itkuhumanismin varjossa on unohdettu tapa, jolla eräs toinen Kosovon albaani nimeltä Ibrahim Shkupolli murhasi Espoon kauppakeskus Sellossa vuonna 2010 neljä ihmistä ja lisäksi tyttöystävänsä miespuolisen kaverin (aiheesta täällä). Mielistä on pyyhitty myös muut suomalaisiin ja toisiin länsimaalaisiin ihmisiin kohdistetut kylmäveriset murhat ja nuorisomme myrkyttäminen huumeilla ja väkivaltaa ihannoivalla muhamettilaisella kulttuurimullistuksella.

Opetus- ja kulttuuriministeriön manageroiman diversiteetti-ideologian levittämiseen Statovcin kirjat sopivat loistavasti, sillä niissä muslimiterroristinen väkivalta projisoidaan kantaväestöjen viaksi ja ”rasismiksi”, vaikka yhden syyttävän sormen osoittaessa suomalaisiin kolmen muun pitäisi osoittaa kirjailijaan itseensä.

Palkittu ei saa minulta pisteitä siitä, että hän on homo, koska olen homo itsekin, joten kiittäminen pelkästään siitä olisi puolueellista. Punaporvarillinen kulttuuriväki korostanee kirjailijan homoutta siksi, että kaksinkertainen vähemmistöön kuuluminen toimii tehokkaana suojakilpenä kaikkea kriittisyyttä vastaan, ja kirjailija onnistuu neuvomaan suomalaisia, että emme saisi odottaa suopeudestamme, suvaitsevuudestamme ja avustusten jakelemisestamme edes mitään kiitollisuutta. Sekin olisi kverulatorisessa grievance-marmatuksessa ”väärin”.

Kirjailijan jalustana toimii valtavirtamedia, joka rakentaa suosikilleen myönteistä julkisuuskuvaa kansainvälisissä suihkuseurapiireissä. Yle julkaisi jo 2018 Statovcin esikoisromaanin ilmestyttyä henkilöjutun, jossa tanssittiin New Yorkin ravintoloiden katoilla. Kun kyseinen ilmaismainostus vuotaa yli äyräiden, se ei luo kirjailijalle paineita. Samppanjasosialistien maljojen loiskuessa menee läpi mikä tahansa.

Monikulttuuri-ideologiaa uudelle nuorisolle

Nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa teoksessa Skutsi kolme suomalaisnuorta menevät metsään Nasim-nimisen iranilaisen kanssa saaden oppia muun muassa maahanmuuttajataustaisen uskonnosta, joten eipä ihme, että toimittaja Maria Veitolan valinta osui juuri tähän Päivi Lukkarilan kirjoittamaan omakustanteeseen.

Kiitospuheessaan suomea vieraana kielenä opettava Lukkarinen pyrki oikeuttamaan maahanmuuttoa haukkumalla kriittisiä ihmisiä ”ääliöiksi” ja ”vihan lietsojiksi” sekä julistamalla muun muassa näin:

Kirjailijan töiden lisäksi saan työskennellä maailman parhaiden ihmisten kanssa. He ovat tulleet maahamme eri syistä. Osa on paennut sotaa, vainoa, hirmuhallitsijoita tai sietämättömäksi käynyttä ilmastoa, osan on tuonut maahamme unelma paremmasta, tasa-arvoisemmasta maailmasta. [...] Kunpa kaikki ymmärtäisivät, millainen voimavara nämä lapset ovat!

Epäilen kuitenkin, miten tällainen paasaava asennemuokkaus, syyllistävä mielipiteiden manipuloiminen ja paatoksellinen propaganda toimivat siinä todellisuudessa, jossa kärsitään koulukurittomuudesta, oppimisvaikeuksista, lähiölevottomuuksista ja yleisistä kulttuurikitkoista, jotka lisäävät julkisia menoja ja vähentävät yhteiskunnallista tehokkuutta meillä täällä Suomessa.

Kirjailijan kokemat kulttuuriväristykset eivät riitä kumoamaan sosiaaliturvalaskurien osoittamaa negatiivista saldoa. Niinpä humanismin korkeaveisuissa onkin usein kyse vain yhteiskunnallisia tosiasioita tuntemattomien idealistien piittaamattomasta itsekkyydestä, omahyväisyydestä ja moraalikarisman tavoittelusta, jolla suomalaista vähemmistökulttuuriamme romutetaan samalla, kun valtiontalouttamme kytketään osaksi kansainvälisiä sitoumuksia, kehitysapuvaateita ja ilmastopoliittista anekauppaa.

Murhellisinta on maahanmuuttoon liittyvä väestönvaihto, joka ei ole salaliittoteoria vaan vääjäämätön tilastofakta, joka johtaa kansakuntamme perikatoon, jos mitään ei tehdä.

Tässä kulttuurisodassa Päivi Lukkarilan objektivoima ja kehuskelema implisiittinen vastaanottaja ”lukeva ihminen” on kiikkustuolissa eläkepäiviään viettävä sivistyksen airut, joka lammasmaisesti ottaa vastaan monikulttuurisuutta ihannoivan, omakulttuurisuudesta syyllistävän ja ylhäältä päin annetun maisteriviisauden.

Tosiasiassa kyseessä on vain käänteisen ja kulttuurisen uuskolonialismin muoto, jota manageroidaan yhtä peittelemättömän laajasti (ja sen vuoksi huomaamattomasti) kuin väitettä, että meidän kaikkien pitäisi hyväksyä perimmältään samanlainen arvojen ja merkitysten maailma, jossa vallitsee yksimielisyys tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden olemuksesta, ja filosofiset kysymykset tainnutetaan unholaan järjestöretorisella tai hallintodiskursiivisella pakottamisella.

Varoittavana esimerkkinä olkoon nyt vaikka se, että tasa-arvo loukkaa ansioihin perustuvaa oikeudenmukaisuutta. Tai se, että arvojen ollessa tasan ei ole arvoja ollenkaan, koska arvojen tunnistaminen edellyttää niiden tunnustamista arvoiltaan erilaisiksi. Tasa-arvo puolestaan merkitsee yksiarvoisuutta, joka on totalitarismin muoto. Jo arvon käsite on analyyttis-apriorisilta käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan hierarkkinen, aivan kuten kuvaamansa asiatkin.

Filosofisen analyysin jäljiltä tiedostavaisten leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Kenenkään ei pitäisi antautua ajattelemaan, että Finlandia-palkinto olisi suomalainen kulttuuri-instituutio. Todellisuudessa se on markkinointi-ilmiö, joka tuo saajalleen kasan riihikuivaa rahaa.

Jotta myös käännösoikeudet saataisiin kaupattua ulkomaille, on palkintokirjojen viitekehyksen oltava kansainvälinen ja monikulttuuri-ideologinen. Tämä merkitsee, että Finlandia-palkinnolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen kirjallisuuden kanssa, vaan kyseessä on yksi internatsismin eksponentti.

Erinomaiset julkaisut vedetään myynnistä kustantajien omasta toimesta ”poliittisesti epäkorrekteiksi” julistettuina, vaikka juuri ne vedettäisiin myyntipöydiltä ostajien toimesta. Mitättömät julkaisut puolestaan työnnetään pakolla pois myynnistä kärräämällä niitä rekkalavoittain Prismojen ja Cittarien ovenpieliin, kun myös jakelu- ja viestintäporras sekä mainostoimistojen lumihiutaleet ovat levitystyössä mukana.

Klassikoita ei kaupallisesti marinoiduista teoksista tule koskaan. Niistä tulee markettikirjoja, jotka päätyvät alelaareihin jo keväällä. 

Ruumiin kulttuuri

Kirjamessuihin on nykyisin tapana yhdistää ruokamessut. 

Yleisradion TV-uutiset truuttasivat eilisessä uutislähetyksessä ajankohtaisraportin koskien jokin aika sitten julkaistua valtakunnallista ravitsemussuositusta, vaikka itse uutinen on jo kolme viikkoa vanha.

Viranomaissuosituksen mukaan meidän tulisi syödä enintään 50 grammaa lihaa päivässä. Kasviksia taivutellaan pureksimaan 800 grammaa päivittäin, mikä ainakin minun tapauksessani puklaa ulos kurkusta.

Sääntösuomea edustava lihaviha lienee lähtöisin vihervasemmistolaisten feministien taholta, koska sen tavoitteena on vetää pöydästä tyypillinen miehen ruoka ja korvata se tyypillisellä naisen ruoalla.

Miksi sitten liharuoka olisi nimenomaan miehen ruokaa ja kasvisruoka naisen ruokaa? Sen voi lukea julkaisusta itsestään, jonka mukaan miehet syövät kaksinkertaisen määrän lihaa naisiin verrattuna.

Viranomaisohjeen julkaisseesta Valtion ravitsemusneuvostosta 15/19 ovat naisia, ja suositusten työryhmästä peräti 10/11 ovat naisia, joten työryhmän kokoonpano on räikeästi tasa-arvolain vastainen.

Eipä ihme, että sellerit pursuavat korvista ja retiisit roikkuvat nyt suupielistä miesten kommenteissa.

Ei ole pitkä aika, kun Helsingin vihreät saivat kouluihin yhden pakollisen kasviskiusauspäivän. Se on ikävää ideologista holhousta ja laitosmielialan lietsontaa, jolla riistetään ihmisten valinnanvapautta ja joka kuuluu DDR:n tapaisiin valtiomahteihin.

Kun nuoret eivät saa eläinvalkuaista kouluaterioista, he joko kuihtuvat fyysisesti tai kuittaavat energiantarpeensa junk foodilla McDonald’sissa.

Poliittisesti kyse ei ole myöskään mistään eläinten oikeuksista. Sama puolue, joka keuhkoaa eläinten puolesta, puolustaa erään uskontokunnan oikeutta nauttia lihaa, kunhan se on julmasti teurastettua.

Voin vain kuvitella, miten vasikat ilahtuvat tiedosta päätyä oikeaoppisen rituaaliteurastuksen kautta uskonnollisen toteemiaterian materiaaliksi. 

Kulttuurin ruumis

Jossakin Italian tai Ranskan tapaisessa maassa, jossa ymmärretään hyvän ruoan päälle, valtion ravitsemussuositukset pantaisiin suoraan roskiin, mutta viranomaisvallalle kuuliaisessa Suomessa ne otetaan todesta.

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ja THL:n Kestävää terveyttä ruoasta -julkaisu olisi mielestäni ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, koska siinä edustetaan vihreää feminismiä niin tyylipuhtaan pakottavalla tavalla, että sen ylitse ei voi päästä.

Nuorisokieltä edustava sana ”pakottavuus” realisoituu konkreettisesti, kun ihmisten integriteettiä loukataan pyrkimällä määrittelemään, mitä ihmiset saavat ottaa gastronomisesti haltuun kehonsa rakennusaineeksi.

Mediassa on korostettu ravitsemussuositusten ”tieteellisyyttä”, vaikka kaikki tietävät, että tutkimusten tulokset voidaan manipuloida näyttämään miltä tahansa käyttämällä erilaisia painotuksia. Filosofinen merkitysanalyysi unohdetaan.

Ruokailusuosituksessa toteutuvat viranomaisvallan halu käyttää valtaa kolonialisoimalla ihmisen kehoja ja tunkeutumalla yksilöllisyyden alueelle sekä pyrkimys alistaa kansalaisia kontrolloimalla ihmisten elämälle välttämättömien ravintoaineiden kulkua, saatavuutta ja hintaa. Ruokahalu kiistetään.

Ravinto on osa ihmisen identiteettiä, sillä me koostumme ravinnosta.

Ruokapöytien antimista ei kuulu päättää vihreiden puoluekokouksissa eikä Heidien ja Marioiden kiitäessä lentotomaatti- ja salaatinlehtikuormien päällä Brysselin ja Helsingin välillä.

Pahinta on, että elintarviketeollisuus on lähtenyt omaksi tappiokseen myötäilemään viranomaisten suosituksia. MTV3:n Kymmenen uutiset haastatteli 29.11.2024 muutamia elintarviketeollisuuden markkinointipuolta edustavia naisia, jotka ilmoittivat teollisuuden mukautuvan viranomaisohjeisiin.

Teollisuuden mukaan lihan käyttö vähenee, ja käytön vähetessä liharuoka kallistuu.

Valtavirtamedia on myötäillyt lihavihaa kritiikittömästi, ja vihervasemmistolainen toimittajakunta pyrkii näyttäytymään trendikkäänä suostuessaan puolueideologian myötäilijäksi. Somevaikuttajat ovat imeneet lihavihan itseensä kuin palanen WC-paperia uima-altaassa.

Carnegie Mellon -yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kasvisruokapainotteinen ruokavalio on kuitenkin ilmastoa kohtaan vahingollisempaa kuin niin sanottu tyypillinen amerikkalainen ruokavalio, johon sisältyy naudanlihapihvi.

So, where is the beef? Tätä voi kysyä myös katsomalla kirjojen kansien väliin.

Olemme poliittisesti johdetussa kokeessa, jossa panttina ovat perinteinen suomalainen hengen ja ruumiin ravinto sekä maamme väestö ja kulttuuri. Kokeen tulokset ovat kerran toteuduttuaan peruuttamattomia.

Aiempia kirjoituksia kirjojen palkitsemispolitiikasta

Viva Finlandia!
Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Poliittista ja tiedepoliittista lähihistoriaa 2006–2022 – Lataa kaikki blogikirjani

 Blogistani ovat nyt ladattavissa kaikki blogikirjani vuosilta 2006–2022.

Mukana myös mediatutkimukseni osat 1 ja 2: Totuus kiihottaa ja Pavlovin koirat.

 Teoksissa kerrotaan, miten hyvinvointivaltiosta nimeltä Suomi tuli parissa vuosikymmenessä velkainen kehitysmaa, kun kansallisen edun ajaminen hylättiin, valtaan pääsivät oikeistolaiset globaalikapitalistit ja vasemmistolaiset internatsit, ja media alkoi ajaa monikulttuuri-ideologiaa EU:n harjoittaman komentodemokratian tuella.

Klikkaa kansia ja imuroi ilmaiseksi!

 

 

Lue professori Timo Vihavaisen arvio täältä.

Lue julkaisutiedote täältä.

 

Lue professori Timo Vihavaisen arvio täältä.

Lue julkaisutiedote täältä.

Esitelmävideo täällä.

Kirjaholokausti

Mennyt vuosi oli minulle todellinen kauhujen ja vastoinkäymisten vuosi. – Etteikö jokainen vuosi olisi? Koko maailma näyttää olevan sodassa minua vastaan, joten ilmeisesti kyllä. 

Filosofina minun on nähtävästi oltava eri mieltä lähes kaikista aikamme trendeistä ja tendensseistä, sillä tietämättömyys vallitsee kaikkialla.

Olen eri mieltä maahanmuuton oikeutuksesta, ilmastonmuutoksen torjuntamenetelmistä ja niiden tehokkuudesta, Euroopan unionin katastrofaalisesta taloudenpidosta, Suomen valtiontalouden hoidosta ja siitä, miten verovaroja pitäisi kantaa ja mihin käyttää.

Olen eri mieltä sähköverkkojen ja muun julkisen omaisuuden myynneistä, sukupuolten valtasuhteista, seksuaalipolitiikasta – jopa sellaisista pienemmän mittakaavan asioista kuin asumisoikeuslain muutosesityksestä, metsien suojelusta ja kaivoslaista, joiden parantelussa ei ole ajateltu perustuslaillista omaisuudensuojaa ollenkaan vaan lähinnä luonnonsuojelunäkökohtia ja ulkomaisten yhtiöiden etua.

Erimielisyyteni ei johdu väitetystä konservatiivisuudestani vaan siitä, että en ilmeisesti vastaa tämän ajan idealistisia vaatimuksia, vaan tulevaisuuden realismia. Sen sijaan tyhmyys on vihervasemmiston suojaväri: se ottaa kaiken annettuna, niin kuin asiat ovat joissakin viranomaismääritelmissä, EU:n määräyksissä tai muussa Ilmoituksessa. Niin toimii entistä useammin uusvasemmistolainen yliopistotutkija tai demlalainen hallintojuristi. Ja rahaa tulee. Heille. Sitä myös menee. Meiltä.

Onneksi tuli tuo koronakriisi, joka on estänyt sosialistihallitusta toimeenpanemasta suurimpia hulluuksiaan, kun aikaa on kulunut viruksen valvontaan. Tosin kalliiksi sekin käy.

Ministeriön harjoittama tiedeterrori on pysäytettävä ajoissa 

Koronakriisi ei tuonut omiin elämäntapoihini juuri minkäänlaista muutosta. Koronaa ja muita elämän arpia kroonisempi vastoinkäyminen oli mediatutkimustani Totuus kiihottaa vastaan aloitettu poliittinen ajojahti sekä tiedevaino ja teoksen pikainen sensurointi saatavilta.

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Kaikki varmaan muistavat, miten vihervasemmiston käärmeet alkoivat levitellä teoksestani pahanilkisiä huhuja ja irrallisia otteita Twitterissä heti kirjan ilmestyttyä 8.6.2020. Valtavirran uutismedia tarttui niihin ja suurensi muutaman poleemisen katkelman sivuilleen peittääkseen teoksessa esittämäni mediakritiikin.

Kirja ja sen kirjoittaja leimattiin mediajulkisuudessa ”naisvihamieliseksi” toiveena murentaa Perussuomalaisten kannatusta sekä yrityksenä vivuta minua irti puolueesta. Vihamieliset juorut ja väärinkäsitykset levisivät mediassa kulovalkeana, ja teoksen julkaissut Suomen Perusta keskeytti sen jakelun jo kahden vuorokauden kuluttua julkaisemisesta 10.6.2020, sillä opetus- ja kulttuuriministeriö laittoi pistoolin ajauspajan ohimolle uhaten noin 120 000 euron vuotuisen toiminta-avustuksen takaisinperinnällä.

Ja kaikki tämä ilman, että kukaan olisi ehtinut lukea teosta ja arvioida sitä asiallisesti – saati että minulta itseltäni olisi kysytty mitään!

Pikkusummaltahan tuo tietenkin näyttää, sillä Suomen Akatemiasta on puolestaan myönnetty 482 206 euron henkilökohtaiset apurahat Vihreiden näyttöpäätteelle Oula Silvennoiselle (Suomea jatkosodassa puolustaneiden lokaamiseen) ja 280 104 euroa Vasemmistoliiton kansanedustajalle Veronika Honkasalolle (”monikulttuurisen seksuaalipolitiikan” propagoimiseen). Sosiaalipsykologi Inari Sakille Suomen Akatemia on kipannut yhteensä 1 178 062 euroa vääristelevään ja manipuloivaan historiatyöhön ja Koneen Säätiö 391 400 euroa isänmaallisten puolueiden lavastamiseen ”populistisiksi” sekä muuhun kansanvaltaista ajattelua koskevaan mustamaalaukseen.

Mutta Suomen Perustalta uhattiin viedä koko valtionapu ihan vain ministerin poliittisen erimielisyyden vuoksi ja ajatuspajan toiminnan lopettamiseksi. Lopulta (8.9.2020) ministeriö määräsi ajatuspajalta perittäväksi kirjani tuotantokustannuksiin arvioidun summan 10 200 euroa. Tutkimustukien kiistäminen julkaisun sisällön perusteella oli ennenkuulumaton hyökkäys tieteen ja tutkimuksen vapautta vastaan. Se oli todellinen aasilauman mylväys, jolla kansan valitsema ministeripoliitikko kävi tieteilijän kimppuun.

Ministeriö käytti perusteenaan väitettä, että kirjani edustaa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien vastaista ”häirintää” ja ”syrjintää”, jopa ”ahdistelua”. Nettihuutajien mielestä minä muka loin vastakkainasetteluja ja puolustelin raiskauksia, vaikka tosiasiassa totesin vain, että kumpiakin esiintyy, sekä selitin, mistä ne oikeastaan johtuvat. Olisi kannattanut lukea kirjani, niin tietäisivät ministeritkin, kuinka ei pidä toimia, jotta tilanne ei pahenisi.

Lausunnon ministeriö oli tilannut yliopistonlehtori Liisa Niemiseltä, joka tunnetaan persuvihastaan ja vaatimuksestaan, että eräät perussuomalaiset kansanedustajat pitäisi sulkea puheidensa vuoksi määräajaksi pois eduskunnan täysistunnoista! Eipä näkynyt Liisa politiikan ihmemaassa seikkaillessaan ymmärtävän, mihin moinen johtaisi, mutta antoi kylläkin näyttöä siitä, miksi hänen muitakaan kannanottojaan ei pidä ottaa todesta.

Perintätoimet alulle pannut ministeri-hiihtosuunnistaja puolestaan kiitti ministeriötä ”tärkeästä päätöksestä”, johon feministilehtorin mielipide oli siirretty sellaisenaan.  

Pölvästi feministiministeri kiristi ajatuspajaa ja minua tutkimustoiminnan autonomian vastaisesti.

Törkeä päätös antaa näyttöä juuri siitä tiedepoliittisesta mielivallasta, jota olin arvostellut teokseni luvussa 17. Kriittiseen ja todelliseen tieteeseen ei pitäisi kuulua ministeriön vaatimien tarkoitusperien ”edistäminen” eikä myöskään joidenkin toisten ”eliminoiminen”, ”kitkeminen” tai ”eristäminen”, ei myöskään kiristäminen, ehdollistaminen eikä ”arvoihin” tai ”periaatteisiin” sitouttaminen, sillä juuri ne edustavat useimmiten ideologioita. Kirjani lukeneille tämän piti tulla selväksi. Sen sijaan ministeriön toiminta antaa esimerkin siitä, mitä tapahtuu, kun moukkien tietämättömyys ja reippaus yhdistyvät drakonisella tavalla.

Kyseinen perintä oli selvästi laiton, minkä olen todennut oikeuskanslerille tekemissäni kanteluissa (täällä ja täällä). Ministeriö unohti tieteen autonomian ja ylitti toimivaltansa pyrkimällä ulottamaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien normit koskemaan tutkimustoiminnan sisältöjä. Jopa (kirjassa arvostelemani) professori Tuomas Ojanen joutui toteamaan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan puheenjohtajana toimiessaan, että sananvapausnäkökohtien vuoksi lautakunta ei ota kantaa julkaisujen sisältöön, vaikka ministeriö oli juuri sitä pyytänyt.

Kanteluasiakirjani kannattaa lukea huolella, sillä osoitan niissä yksiselitteisesti, että ministeriöllä ei ole valtuutusta julkaisutoiminnan suitsimiseen myöskään sopimuskäytäntöjen perusteella. Normiristiriidan esiintyessä viranomaisen asettamat oikeudettomat ehdot jäävät perustuslailliseen sananvapauteen nähden tehottomiksi.

Mikäli moinen painostus hyväksyttäisiin, sillä olisi tuhoisat vaikutukset tieteen vapauteen, kun tutkijakunta alkaisi asetella sanojaan sillä perusteella, mikä on kulloinkin istuvan hallituksen toiveiden tai normatiivisten muotoseikkojen mukaista. Tämä saisi yhteiskunnallisen totuuden katoamaan, sillä totuuden tavoittelu estyy tilanteissa, joita varjostaa sanktioiden uhka. Siksi ministeriön päätöksen kumoaminen on ehdottoman tärkeää tutkimustoiminnan ja tieteen vapauden kannalta. 

Ministeri ja ministeriönsä tuskin ymmärtävät, millaista vahinkoa he ovat jo nyt saaneet kiristystoimillaan aikaan tutkijakunnan keskuudessa. Eräs filosofianprofessori sanoi minulle aikoinaan, että noiden hallinnossa istuvien kovapalkkaisten byrokraattien kanssa pitää olla varovainen, sillä he tekevät tieteen hyväksi vähiten mutta ovat meille oikeaa tutkimustyötä tekeville haitaksi eniten, ja toimillaan he osaavat tehdä kaikkien elämän vaikeaksi.

Ministeriön minua vastaan tähtäämä aggressio oli punavihreiden feministien läimäytys suoraan kirjoittajan naamatauluun. Tällä tuhkatkin pesästä imuroivalla vihamielisyyden osoituksellaan ministeriö tuli osoittaneeksi, että kirjani on tieteellisesti perustellussa vastaansanomattomuudessaan vaarallinen vihervasistiselle politiikalle ja että kirjoittajalla ei saisi sen vuoksi olla sijaa yhteiskunnassamme. Ilmeisesti he yrittävät julistaa minut yhteiskunnan viholliseksi ja ajaa minut tiedepakolaiseksi maanpakoon.

Korostettakoon, että punavihreät yliopistot eivät ole milloinkaan rahoittaneet toimintaani mitenkään, vaan olen myös molemmat tohtorintutkintoni ja kaikki julkaisuni joutunut tuottamaan itse. Kun tiedepoliittinen mielivalta jatkuu nyt sensuurilla, se todellakin osoittaa vastustajieni olevan kaulaansa myöten pulassa.

”Siellä, missä poltetaan kirjoja...”

Painotan edelleen, että feminismin kritiikkini ei edustanut minkäänlaista naisvihaa. Esitin muutaman sarkastisen huomatuksen feministien nurinkurisesta vallankäytöstä ja toki myös systemaattista analyysia siitä, kuinka media ajaa monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttoa feminismin tuella. Se sitouttaa naisäänestäjiä poliittiseen vihervasemmistoon, ikään kuin vihervasemmisto omistaisi naiset.

Median ja ministeriön asennoituminen edusti eräänlaista miesvihaa, jonka objektiivisena näyttönä on kustantajaani vastaan suunnattu taloudellinen kiristys. Tuo alhainen ja matalamielinen painostus antoi synkän kuvan ”liberaaleina” esiintyvien poliitikkojen kataluudesta samalla, kun media lavasti homosta ”naisvihaajan”. Tosiasiassa naisvihaväitteet olivat heterotoimittajien kieroa ”piilokostoa”, joka kyllä kävi kaikille selväksi.

En kuitenkaan ota vastuuta muutamien erimielisten kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ymmärtää eräitä humoristisiksi tarkoittamiani katkelmia, joilla koetin keventää muutoin tymäkkää asiaa. Heidän oma tosikkomainen ja sisällöllisesti määrittelemätön vallankumouspuheensa ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” ”edistämisestä”, ”lujittamisesta” ja ”kehittämisestä” sekä ”syrjinnän” kaikinpuolisesta ”vähentämisestä”, ”eliminoinnista” ja ”pois sulkemisesta” on filosofian näkökulmasta pelkkää metafyysistä kverulatoriaa.

Hallintodiskursiivisiin ja sisältä onttoihin julistuksiin sekä muihin kelluviin merkitsijöihin (signifiant flottant) takertuminen ilmaisee vain byrokratian tunkkaisesta umpiosta kantautuvaa huolta ja ahdistusta, joka on aina ollut tyypillistä vihervasemmiston itse itseään syrjivälle ja lamentaatioistaan sekä regressioistaan masokistisesti nautiskelevalle elämän kieltämiselle.

Alhaista oli myös kirjani silppuaminen muutamiksi lauseenpätkiksi ja niiden irrallinen esittely mediassa erillään kontekstistaan ja tarkoitusperistäni, jotka ovat hyvän tieteellisen etiikan mukaiset.

Tutkimukseni kohtelu oli henkistä pahoinpitelyä ja kirjani sensuroiminen tulos punikkifasistisesta tiedepolitiikasta, jonka seurauksena maassamme poltetaan jo tieteellisiäkin julkaisuja eräänlaisen kirjaholokaustin merkiksi.

Vaikuttaa todellakin, ikään kuin minulla ei olisi olemassaolon oikeutusta missään, vaan kaikkialla missä jotakin sanon, vihervasemmiston raivopäät yrittävät sabotoida, sensuroida, mustamaalata ja tuhota kaiken, minkä saan aikaan. Nyt he tulivat verivanojeni perässä väliaikaiseen turvasatamaani Suomen Perustaan, jonka reagointi oli puolestaan taloudellisen painostuksen edessä ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää eikä poliittisesti toimivaa. Myöskään perussuomalaisten on mahdotonta samanaikaisesti puolustaa sananvapautta ja kävellä sensuuria vaativien miinaan.

Väitän edelleen, että teokseni on älyllisintä, mitä tässä maassa on tällä vuosituhannella julkaistu, vaikka (tai koska) se hallituksen mielestä on huonointa ja perussuomalaisten näkökulmasta epätarkoituksenmukaista. Minä en kuitenkaan ole mainostoimisto enkä kansanviihdyttäjä vaan tavoittelen filosofisia totuuksia, ja myös useimmat perussuomalaiset hyväksyvät sen.

Media yritti kylvää epäsopua

Olen varma, että jokainen perussuomalainen joutuu vuorollaan poliittisten vastustajiensa tai median grillattavaksi. Minuun kohdistettu paskamyrsky vain oli poikkeuksellisen sakea, sillä siten media pyrki peittämään omat paheensa ja valheensa sekä rakentamaan minusta olkiukon julkista murjontaa varten. Myös perussuomalainen puolue pakotettiin vastaamaan median syötteisiin ja median levittämiin pahanilkisiin näkemyksiin minusta ja kirjastani, ja siksi myöskään puoluejohdon kannanotot eivät voi antaa todellista kuvaa heidän mielipiteistään ja tutkimuksestani.

Asiaa ei lievittänyt se, että minulle ei myönnetty televisiossa eikä muualla valtavirtamediassa sekuntiakaan lähetysaikaa, vaan toimittajat keskittyivät kiskomaan vastauksia vain kirjaani lukemattomalta puoluejohdolta, jonka ei sivumennen sanoen pidä eikä tarvitse päättää siitä, mitä minä sanon tutkimuksessani.

Kysymällä puheenjohtajistolta, ”voiko tämmöinen ihminen olla Perussuomalaisten ehdokkaana” Yleisradion A-studion toimittaja Katri Makkonen pyrki nähtävästi 15.6.2020 päättämään jopa vaalikelpoisuudestani ja koetti siten takavarikoida sananvapauden ohella myös kansalaisen erään perusoikeuden, toisin sanoen mahdollisuuden osallistua vaaleihin ehdokkaana ja toisten oikeuden äänestää tämmöistä ihmistä. Syytös oli suora ja persoonaan käyvä, ja se uskotteli, ikään kuin ihmisessä olisi jotakin vikaa.

Turbulenssi oli kovaa, sillä tutkimukseni pitää kutinsa väiteainekseltaan ja todistelultaan. Sammutetuin lyhdyin vaaleihin menevien ei kannata kuitenkaan iloita ennenaikaisesti, sillä myös te joudutte ottamaan vastaan median lyönnit, mikäli vähänkin kynnelle kykenette. Leimaaminen ja väärän tiedon levittäminen aloitetaan valtamediassa heti, kun ilmaisette periaatteellisen erimielisyytenne suhteessa vihervasemmistolaiseen ja monikulttuuriseen arvokonstituutioon. Ja juuri sen minä tein, juurta jaksaen.

Miten perussuomalaisten pitäisi suhtautua hyökkäyksiin?

Vastalauseista ei pidä kuitenkaan hätkähtää. Puolueen pitäisi koota rivinsä ja asettua kulloinkin hiillostusvuorossa olevien tueksi eikä tarttua itse vartaan kampeen. Sillä sitä vastustajamme toivovat, ja ulkoisella painostuksella kansallismielisten keskuuteen on saatu kaikkialla Euroopan maissa lietsottua hajaannusta ja eripuraa, joka vie vaikutusvaltaa. Jokainen korvennettava on vuorollaan tämän taktiikan uhri, ja siihen pitää reagoida yhteistuumin eikä potkimalla.

Oletan, että monet muutkin perussuomalaiset ovat sanoneet joskus jotain jonkun mielestä sopimatonta, mutta siitä huolimatta (tai juuri sen vuoksi) heistä on tullut kelpo poliitikkoja. Mitä poliittiseen pragmatiikkaan tulee, olen yleensä asettanut puolueen edun oman etuni edelle ja filosofian edun virkaurani edelle, enkä siksi ole saavuttanut kummoisia muodollisia asemia.

Median pyrkimys skandalisoida tutkimukseni osoitti, että toiminnallani näyttää olevan yllättävän suurta vaikutusvaltaa. Samoin se osoitti, että valtamedian asema on perin heikko, sillä se ei kestä vähäisintäkään kyseenalaistamista.

Myöskään mediatutkimukseni merkitystä ei pitäisi ratkaista kritisoimissani medioissa. Se olisi hullunkurisinta, mitä missään arviointiprosesseissa on nähty. Mediatutkimukseni mediapalautteille on nyt kuitenkin annettu ”lähteistettyjen arvioiden” rooli infosodan ytimessä, Wikipediassa.

Olen saanut kirjastani paljon palautetta arvovaltaisilta tahoilta, tosin yksityisesti ja varustettuina maininnoilla, joiden mukaan nämä kehujat eivät uskalla puolustaa teostani julkisesti tiedepoliittisen vainon pelossa. ”Tabu tarttuu” -ajattelu on tehnyt kirjani välttelystä samanlaista magiaa kuin on vertaisarvioinnin mukainen oikeutuksen pyytäminen omilta vastustajilta. Se puolestaan nojaa uskomukseen, että yhteiskuntatulkinnat muuttuvat kuin taikaiskusta ”tosiksi”, kun ne on hyväksytty kilpailevien paradigmojen puoluetoimistoissa – ja vaikka ne piloille pyöristeltyinä antaisivat läpikotaisen valheellisen kuvan siitä, mitä filosofi itse ajattelee.

Ainoa tieteellisellä vastuulla varustettu professoritason julkinen arvioija on ollut emeritusprofessori Timo Vihavainen, joka kirjoitti aiheesta blogissaan. Perussuomalaisten naisten ymmärtäväisyydestä puolestaan näyttöä antoi Johanna Sirén-Kaplas omassa blogissaan. Molemmat pyytämättä ja yllätäen. Kiitokset heille.

Korostan lisäksi, että teokseni mustamaalaaminen arvioilla ”laadunvarmistuksen pettämisestä” oli vääristelevää, sillä otin käsikirjoitusta lukeneiden huomautukset pääsääntöisesti huomioon ja suorastaan lisäsin marginaaliin kirjoitettuja täydennyksiä teokseen. Ja tämän sanon kiitollisena, sillä ne olivat hyviä. Olen myös sitä mieltä, että teokseni taitaa olla laadukkaampi kuin mikään varmistus.

”Korjaaviin toimenpiteisiin ryhtyminen” Suomen Perustassa oli puolestaan epäviisasta median ja ministeriön myötäilyä. Se edustaa noloa moraalisäteilyä ja alistumista tanssimaan vastustajan pillin mukaan: tuloksena turhaa itseruoskintaa.

Oikea reaktio olisi ollut: korjatkoon valtamedia ja vihervasemmistolainen hallinto omaa toimintaansa. Jäävuorta kun ei pidä törmäyskurssilla väistää, vaan vähemmän vahingollista on ajaa keula edellä päin. Myös yhden hitin ihme, kuninkaallinen postilaiva Titanic, upposi mediapaineen vuoksi: jotta herra Ismay saisi etusivun juttunsa. Lopulta myöskään sähköttäjä ei saanut viestejään perille.

Jokaisen pitäisi sekä mediassa että ministeriössä ymmärtää, että filosofisen tutkimustoiminnan ihanne ei ole normien noudattaminen eikä poliittisen soveliaisuuden tavoittelu vaan niiden kyseenalaistaminen. Filosofian ei pidä perustua toiseudenvaraiseen riippuvuuteen, sillä riippuvuus on vapauden ja totuuden vihollinen. Tieteen ja politiikan ihanteet ovat erilaiset, eikä tutkimuksia pitäisi arvioida poliittisin perustein. Tiedettä ei pidä kriminalisoida, eikä erilaisten näkemysten esille asettaminen politiikassa vapaasti kilpailtaviksi ole mikään rikos.

Sellainen ministeri, joka pyrkii pamputtamaan tieteilijöitä poliittisilla vaatimuksillaan, ei ole ymmärtänyt tieteestä mitään. Pahoittelen, että omilla toimillaan media ja ministeriö ovat tulleet julistaneiksi avoimen sodan kriittistä filosofiaa, tutkimustoiminnan vapautta ja sananvapautta vastaan.

 

Sensuurin oire: filosofialle pitää hakea oikeutusta oikeuskanslerilta

Oikeuskansleri on nähtävästi päättänyt lukea hänelle toimittamiani kanteluasiakirjoja (täällä ja täällä) vuodenvaihteen yli. Tuekseni esitän myös EY:n tuomioistuimen ratkaisun C-274/99, jossa on korostettu sananvapauden merkitystä seuraavasti:

”Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sananvapaus on eräs demokraattisen yhteiskunnan keskeisistä perustoista, eräs sen edistyksen ja jokaisen yksilön kehityksen perusedellytyksistä. Ellei ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdasta muuta johdu, sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia ’tietoja’ tai ’ajatuksia’, joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät.”

Tässä lauselmassa on selkeästi ilmaistu kansalaisten oikeus myös sellaiseen argumentaatioon, joka voi olla jonkun toisen tahon tai yhteiskunnan kannalta epäsopivaa tai häiritsevää.

Sen sijaan ministeriön minua ja ajatuspajaa kohtaan harjoittama taloudellinen ehdollistaminen, kiristys ja rahoituksen takaisinperintä ovat sananvapauden ja yhdenvertaisuuden rikkomista sekä tiedepoliittista syrjintää, joka ei ole hyväksyttävää sen enempää juridiikan kuin tutkimusetiikankaan näkökulmasta.

Nämä lait ja tieteenihanteet ovat olemassa siksi, etteivät ministerit tai virkamiehet voisi kukin vuorollaan määritellä sitä, mikä on hyvää, totta, oikein ja tiedettä. Yleensäkin ajatus, että valtiovallalla olisi oikeus päättää siitä, mitä kansalaiset saavat ajatella ja viestiä toisilleen, on filosofian näkökulmasta mielipuolinen.

Toivon tälläkin lausumallani helpottavani oikeuskanslerin työtaakkaa ja hänen voivan ratkaista asian pikaisesti, ennen kuin kirjajulkaisuni ministeriön panttaustoimista johtuen vanhenee. Tosin tällöin sen arvo tiedepoliittisen diskriminaation muistomerkkinä nousee.

Vastustajieni moraaliseksi tappioksi totean silti, ettei kirjaani sen syrjintä klassikoksi tee, eivätkä ansiot siten kuulu kirjarovion sytyttäjille. Historiaan teokseni jää varmasti, mutta mikäli se muistetaan eikä ainoastaan unohdeta siellä, johtuu tulos yksinomaan sisällöstä, jonka jokainen uusi päivä osoittaa entistä oikeaan osuvammaksi.

Toivon myös Suomen Perustan jatkavan kirjani jakelua, sillä panttaaminen on väärin lukevaa yleisöä kohtaan ja muodostuu pitkän päälle kertomukseksi aikaamme varjostavasta brezhneviläisyydestä.

Historiasta puheen ollen, ne jotka menneisyyttä tuntevat, voinevat havaita kirjani käsittelyssä yhtymäkohtia monarkioiden kukoistuskauteen liittyviin skandaaleihin, jolloin monilta filosofeilta pudotettiin pää ihan vain vallasväen pyyteiden vuoksi. Nykyisen vihervasemmistolaisen hoviväen pyrkimys määritellä ”yhteiskunnallinen totuus” tuo elävästi mieleen myös vallankumoukset, joissa oppineiden haaveet korvattiin rahvaan mielikuvituksen houreilla.

Aiheesta aiemmin

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Ylen kurja Kekkis-proggis

Jari Tervon kirjailijatulot vähentyivät hänen paiskattuaan Raamatun lattialle TV-lähetyksessä. Koska Tervo on ansioitunut myös haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”valkoiseksi roskaväeksi”, ”autisteiksi” ja ”rasisteiksi”, Yleisradio päätti tulla apuun ja myönsi entiselle Uutisvuoto-juontajalle kirjallisuuden piilotukea. Ylen TV1 tuotti hänelle kahdeksanosaisen historiasarjan Urho Kekkosesta.

Ohjelmasarjaa buffattiin paljon mediassa, ja sen luvattiin paljastavan ennen julkaisematonta aineistoa Kekkosesta, esimerkiksi hänen toiminnastaan kansalaissodassa. Etsivän Keskuspoliisin (nykyinen Suojelupoliisi) palvelukseen päätynyttä Kekkosta luonnehdittiin muun muassa ”kommunistien kovanyrkkiseksi kuulustelijaksi”.

Tosiasiassa sarja ei paljastanut olennaista uutta Kekkosen persoonasta eikä poliittisesta historiasta muille kuin kenties tekijöille itselleen, jotka sillä tavoin todistivat pääväitteensä: ”Tiedämme vain puolet Kekkosesta.” Kunhan ratsastettiin Kekkos-myytillä, jota Tervo oli pohtinut jo kirjoittaessaan teostaan Myyrä (2004).

Kriittinen ohjelmasarja ei ollut, vaan varovainen. Kekkos-legendaa hehkuttamalla haluttiin jopa kaunistella Kekkosesta syntyvää kuvaa. Eräässä jaksossa (4) väitettiin, että Kekkonen kesytti kommunistit ottamalla SKDL:n mukaan hallitusyhteistyöhön. Tätä tulkintaa monet sosialistiprofessorit ovat varjelleet, ja siitä on tullut osa kanonisoitua historiasopimusta, jolla oikeutetaan rähmällään oloa Neuvostoliittoon. Tosiasiassa sosialistit ja kommunistit kesyttivät Kekkosen, josta tehtiin Moskovan etäispääte tukalassa historiallisessa tilanteessa.

En epäile Kekkosen isänmaallisuutta. Hän kai halusi pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Siinä sivussa hän halusi tietenkin myös henkilökohtaista valtaa.

Kekkosen taipumisesta vasemmiston edessä kertoi saman jakson väite, jonka mukaan Kekkonen luonnehti 1960-lukulaista nuorisoa oman aikansa, eli 1920-luvun, nuorisoa etevämmäksi. Nuoruudessaan oikeistolaisena pidetyn Kekkosen kannanotto nähtiin hänen tunnustuksenaan äärivasemmistolaistuneelle ja radikalisoituneelle opiskelijaliikkeelle, vaikka kyseessä oli enemmänkin pelkkä kannatuksen kosiskelu.

Myös haastateltaviksi valitut henkilöt olivat melko mitäänsanomattomia. Sdp:tä edustavien Erkki Liikasen ja sähkömies-ministeri Matti Ahteen sekä Skp:läisen professori Kimmo Rentolan sijasta olisin halunnut kuulla Georg C. Ehrnroothin, Tuure Junnilan ja Veikko Vennamon näkemyksiä Kekkosesta. Vaikka heitä ei enää saakaan kiinni, olisi Ylen avarista arkistoista voinut kaivaa filmin pätkiä katsottaviksi ja pahoin konflikoituneen sisäpoliittisen tilanteen valaisemiseksi. Kekkos-historioitsija Juhani Suomen historiantulkinta korostui nyt liikaa. Myös kriittisyys palveli pyhimyskuvaa.

Dokumentaarisuuden ja viihteellisyyden yhdistäminen asiaviihteeksi ei Tervon ohjelmasarjassa onnistunut, vaikka hän hauska mies onkin. Vaihtoehtoisen historiankirjoituksen genreen kuuluvasta Kekkos-sarjasta ei ole selvästi tieteeksi eikä viihteeksi.

Puolustukseksi voidaan sanoa, ettei sen tarvitse olla kumpaakaan, vaan itsenäinen tekonen, jonka tarkoitus oli kääntää valokeila pahan isän ruumista nakertelevien poikien puoleen (ks. S. Freud, Toteemi ja tabu: ”He soivät isien ruumiin.”) Myös kysymys, oliko Kekkonen valkoinen ritari vai pimeyden ruhtinas, on turha. Hänhän oli molempia, täsmälleen freudilaisen ambivalenssin mukaisesti (”iloitaan ja surraan”). Nolointa Kekkos-historioissa ovat hautakummulla hyppimisen psykodynaamiset motiivit, jotka kuultavat läpi mutta näyttävät täysin tiedostumattomilta isähahmon synneissä ja sankaruudessa piehtaroijille itselleen.

Sarja ei ollut yhtä sovitteleva ja tarkoitushakuinen kuin Tervon MTV3:lle vuonna 2006 käsikirjoittama Mogadishu Avenue. Nauramista ”suomalaisuudessa” on toki paljon, mutta oikeasti naurettavia eivät nykyään ole Jari Tervon ivaamat asiat, kuten väitetty patriotismi, nationalismi tai nurkkakuntaisuus, vaan niiden vastakohdat, kuten vieraskoreus, häveliäisyys ja poliittinen korrektius sekä Neuvostoliiton arkkityyppisten vastineiden – kuten kansainvälisyyden, EU:n ja islamin – kumartaminen maahan asti.

Parhaaksi tulokseksi Ylen Kekkos-hankkeesta jäänee Puppulausegenraattorin kaltainen Urkin sitaattikone, josta irtoaa Kekkosen tokaisuja kuin kirjeitä hänen kuuluisasta myllystään. Vaarana tällaisessa kepeyden tavoittelussa on, että moni lause tulee ymmärretyksi väärin merkitysyhteydestään irrotettuna eikä siten tue historiallista Kekkos-kuvaa.

Tyylistään ja mielipiteistään päättelen, että kustantajien, kulttuuripiirien ja Yleisradion maskotti Jari Tervo kannattaa äänestyskopissa demareita. Kekkos-diktatuurista omaksutulla tavalla myös nykyisissä sensuurivirastoissa, eli mediassa, yliopistoissa ja muissa vallan katakombeissa varmistetaan, että ihmiset jatkossakin ”tietävät vain puolet” Jukka Hankamäestä. Painettavaakin olisi, mutta minäpä kun en anna.

Svenlandia-rangaistukset lukijoille

Suomen Kirjasäätiö, kustantajat ja kirjakaupat toivovat, että jokasyksyinen Finlandia-palkitseminen johtaisi monta päivää kestävään karnevaaliin, jota juhlittaisiin pitkään, joka lisäisi myyntiä ja joka toisi rahaa kustantajien vaivoin markkinoille syytämien feminististen, monikultturististen ja maahanmuuttoa suosivien kirjojen tekijöille.

Finlandia-palkintojen jakaminen on käynyt vuosi vuodelta yhä väkinäisemmäksi, ja nykyisin aihe sivuutetaan TV-uutisissa kuivasti kuin jonkun 1960-luvulla suositun iskelmätähden kuolinuutinen lähetyksen loppupuolella. Syynä kirjakarnevaalin kuihtumiseen on, että kustantajat eivät tee kirjoiksi sitä, mitä lukijat haluaisivat. Kaikki olennainen ja tärkeä tulee tiskin alta tai virtaa bitteinä netissä.

Kireällä on kirjailijan napanuora

Kaunokirjallisuuden palkinnolla tänä vuonna laakeroitu supisuomalainen Juha Hurme hervahti kiitospuheessaan ylistämään ruotsin kieltä, ja Yle alleviivasi asiaa jutussaan ”’Opetelkaa ruotsia juntit’ – Finlandia-voittaja piti väkevän puheen ruotsin kielen puolesta”.

On alkeellista yrittää tekeytyä fiksuksi koettamalla identifioitua ruotsinkieliseen vähemmistöön, vaikka asuu Tampereella. Jokaisen pitäisi tietää, ettei se tee ketään viisaaksi, että sanoo muita juntiksi.

Läimäytys oli kai tarkoitettu niitä suomalaisia vastaan, jotka ovat viime aikoina korostaneet omaa kulttuuriperinnettämme sekä puolustaneet suomen kielen asemaa maailmassa ja joilla on hyvä kansallinen identiteetti. Hurme tuli ilmentäneeksi omaa henkistä hontelomaisuuttaan ja suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välillä vallitsevaa äiti–poika-suhdetta, jonka eräänä ilmentymänä voittajan valitsi rojalistisella etunimellä varustettu suomenruotsalaisuuden agentti: Elisabeth Rehn.

On luonnollisesti selvää, että Juha Hurmetta ei olisi voitu palkita, mikäli hän ei olisi jo aiemmin mielistellyt ja pehmittänyt kulttuurikanojen kaaderia tunnustautumalla profeministiseksi mekkoeinariksi ja cuck-mieheksi. Naisten suosiota lunastaakseen hän potki omaa sukupuoltaan munille Yleisradion jutussa ”Juha Hurmeelta ei heru myötätuntoa miehille: ’On vain myönteistä, että miesten vääristyneen suuri valta-asema horjuu’”. Hurmeen mielestä on hyvä, jos ”miehen piiri pienenee”.

Mikäli kirjailija on tarpeeksi tietämätön ollakseen ymmärtämättä, että väitetty ”miesten valta-asema” ei ole mikään yhteiskunnallinen a priori, joka itsestään selvästi pitäisi paikkaansa, kannattaisi sulkea suunsa, laskea kynänsä ja pysähtyä hetkeksi ajattelemaan sekä olla hiljaa.

Palkitsemispäivänä Hurme antautui patriotismin vastaiseen hurmokseen ja sanoi: ”Valtioiden rajat eivät enää päde. Joku pieni satavuotias valtio on pikku juttu tässä suuressa flow’ssa.” Kulttuureista hän ajattelee aidon kommunistin tavoin: ”kenelläkään ei ole mitään omaa” vaan ”kaikki on ihmiskunnan yhteistä”.

Minusta tuo on selvää paskaa, eikä kirjoittaja ole ymmärtänyt lainkaan, mistä hän puhuu. Kansallisvaltiot ovat hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä ehtoja sekä järjen ja oikeudenmukaisuuden instrumentteja, ja tulevaisuudessa niiden asema jälleen korostuu, sillä on palattu reaalipolitiikan aikaan.

Palkitun Niemi-teoksen aihe oli valittu taktisesti vähättelemään satavuotiasta Suomea. Yleisradion jutun mukaan ”Juha Hurmeen kulttuurihistoriallinen romaani oli osuva valinta Suomen juhlavuoden kannalta, koska siinä kuvataan hilpeästi maamme muotoutumista ennen kuin siitä muodostui autonominen alue.” ”Nationalistisen kohotuksen sijaan päätin ottaa globaalin perspektiivin”, Hurme sanoi.

Tapaus todistaa jälleen siitä, että vasta kun kirjailija aidosti vihaa kotimaataan, mitätöi Suomea ja ilmaisee peittelemättömästi omaa oidipuskompleksiaan sekä isänmaanmurhaansa, hän voi todistaa olevansa todellinen kulttuuripersoona. Suomenruotsalaisten ei tarvitse tietenkään antautua tuohon naurettavuuteen, sillä he eivät alkuunkaan miellä Suomea isänmaakseen, vaan heidän kotimaansa on Ruotsi. Ulkopuolisuuteen liittyvä vähemmistötabu taikoo heidät muita paremmiksi, mitä he eivät ole.

Juha Hurme on kirjoittanut viisi proosateosta, joten melko vaatimaton hänen tuotantonsa on. Vuonna 2009 kärsimästään psykoosista hän on kirjoittanut romaanin nimeltä Hullu (2012), joten lopetan häntä vastaan argumentoimisen tähän.

Toimittajat palkitsevat toimittajat

Yhdestä seikasta olen tyytyväinen: tietokirjojen sarjassa ei palkittu Karo Hämäläisen haamukirjoittamaa Alexander Stubbin teosta Alex.

Helsingin Sanomat hyödynsi Alexander Stubbia viime vuonna pyrkiessään petaamaan palkintoa omalle suosikilleen, toimittaja Heikki Aittokoskelle ja hänen teokselleen Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa. Lehti tilasi Stubbilta tuolloin kiittävän arvostelun Aittokosken kirjasta, ja arvioin asiaa tässä.

Tänä vuonna Helsingin Sanomat yritti puolustella Stubbin muistelmien valintaa palkintoehdokkaaksi Marko Junkkarin pömpöösimäisellä ja opettavaisen sävyisellä kolumnilla, joka oli otsikoitu lukijoita ylenkatsovaan sävyyn: ”Timo Haapala ja muut kriitikot ovat väärässä – Alexander Stubbin muistelmat sopii hyvin tietokirjojen Finlandia-ehdokkaaksi”.

Siis voitteko kuvitella: kaikki muut ovat väärässä? Vähiin ovat käyneet lehden retoriset keinot ja vihjailutekniikka, kun toimituksessa antaudutaan noin peittelemättömään junttaukseen. Helsingin Sanomien pyrkimys pitää kiinni lukijoidensa ja tilaajiensa rippeistä ei taida noilla tyyliseikoilla onnistua.

Mainitsen asiasta, sillä se osoittaa samaa sisäänpäinlämpiävyyttä ja omahyväisyyttä, joiden vallitessa vihervasemmistolais-feministinen ja huvitteluliberaali punaporvaristo yleensäkin palkitsee itseään.

Ruotsinkielisyyden ohella kilpailussa korostuivat homeenvihreät värit, kun toimittaja Matti Rönkä valitsi tietokilpailusarjan voittajaksi toimittaja Riitta Kylänpään kirjan Pentti Linkola – Vihreä legenda. Tutkimusten mukaan ihminen, joka asuu elementtihuoneistossa, elää ekologisemmin kuin joku kalastaja Vanajaveden rannalla, joten mitään kehumista vihreän liikkeen kumisaapasjalkasiiven ekoanarkismissa ei ole.

En tiedä mitään niin härskiä kuin taiteen ja tieteen palkitsemiskäytännöt, paitsi tietysti taiteen ja tieteen rahoitusjärjestelmät sinänsä. Ne ovat täysin subjektiivisia ja perustuvat todelliseen mafiajärjestelmään, mielipiteidenvaraiseen setelitukkojen livauttelemiseen sekä rikollisten väliseen signore-verkostoon. Ne muistuttavat myös salakähmäisen vaikenemisen omertà-periaatteesta.

Finlandia-palkittu teos on rangaistus lukijoille. Paras palkinto kirjailijoille puolestaan on se, ettei joudu palkitsemisen uhriksi. Se on todellinen älyllisyyden tunnustus.


Aiheesta lisää

Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Poliittisesti korrektit Finlandiat

Feminismi, leninismi ja islamismi näyttävät olevan myös Suomen Kirjasäätiön viralliset ideologiat. Valitsemalla Finlandia-palkintojen jakajat Kirjasäätiö valitsee palkittavat teokset. Lisäksi on kilpailullisesti epäoikeudenmukaista, että valitsijoiksi valitut Valitut eivät voi valita palkintojen saajia kaikista Suomessa vuoden aikana ilmestyneistä teoksista vaan Kirjasäätiön erikseen ehdokkaiksi nostamista kirjoista. Siksi minä nyt valitan.

Kaunokirjallisuuden Finlandiasta sai päättää Hectorina ja Yleisradion toimittajana tunnetun Heikki Harman tapainen umpipunikki, joka tietenkin myönsi palkinnon umpifeministiselle teokselle Oneiron. Sen kirjoittaja Laura Lindstedt kuvaa kirjassaan seitsemän itseriittoisen naisen rimpuilua elämän ja kuoleman rajatilassa. – Mutta miksi vain naisten? Lindstedt vastasi Yleisradion uutisjutussa:

”Kirjaan valikoitui seitsemän naista, koska halusin tutkia naisten välisiä valtasuhteita, solidaarisuutta ja kateutta. Miesten mukaan ottaminen olisi ollut tylsä idea!”, lausui Finlandia-palkittu Lindstedt omassa kirjailijalle sopimattomassa omahyväisyydessään.

Koska miesten mukaan ottaminen olisi kirjoittajan mukaan ollut tylsä idea, myös minä pidän palkittua teosta niin tylsänä, ettei meidän miesten kannata sen kansia vaivautua avaamaan. Enkä myöskään avaa.

Sen sijaan vastaan Laura Lindstedtin kannanottoon, jonka hän antautui esittämään palkintotilaisuudessa alkaessaan haukkua maamme hallitusta. Olen samaa mieltä siitä, että hallituksen stubbilainen tuhosiipi on moitteensa ansainnut. Mutta huomiota herättävää on, ettei Lindstedtin palkittu nerous yltänyt arvostelemaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, joista kertyvät kustannukset ovat hänen kritisoimiensa leikkausten keskeinen syy!

Lindstedtin paljon julkisuutta kerännyt kannanotto on tyypillinen huonolla itsehillinnällä varustetun luokkanousukkaan purkaus, joka ei kerro minkäänlaisesta ajatuskurista tai tyylitajusta vaan muistuttaa vasemmistolaisille ja feministeille ominaista reuhaavaa raivokkuutta omassa pidäkkeettömyydessään. Kirjailijan kiitospuheenvuoroon ei kirjan aiheesta eksyvä oman maailmankuvan junttaus sopinut, mutta se alensi hänen omaa uskottavuuttaan kirjailijana.

Tyttö-Rambo

Lasten- ja nuortenkirjalle jaettavan Finlandia Juniorin valinta oli niin ikään naisten vallassa. Palkinnon jakoi Suomen Viron-instituutin johtaja ja ilmeisesti hyvinkin tunnettu kirjallisuuden asiantuntija sekä  kulttuurivaikuttaja Anu Laitila, jonka nimi ei tosin kerro ainakaan minulle yhtään mitään. Mutta hän oli kai sopiva valinta Onnettareksi nostamaan ehdokkaiden keosta Nadja Sumasen kirjan Rambo, jossa kerrotaan  – yllätys, yllätys – murrosikäisen pojan kesänvietosta.

Huolestuttavaa on, että miehuuden tulkinta on jätetty tällä tavalla naisten käsiin. Aiheen vuoksi rohkaistuin avaamaan teoksen ja lukemaan sitä.

Kirja alkaa keväisellä todistusten jaolla, ja teoksessa kuvaillaan (naisopettajattaren silmin), kuinka pojat käyttäytyvät yläasteella. Nopeasti ajatellen kuvauksia siitä, miten murrosikäiset pojat osoittavat koulunvastaisuuttaan ja huomionkipeyttään esimerkiksi nousemalla merkittävän hitaasti pulpeteistaan, voisi pitää tarkkoina havaintoina tavoista, joilla miehenalut varmistavat itselleen asianmukaiset suosionosoitukset.

Tosiasiassa nämä poikien käyttäytymistä koskevat havainnot edustavat kuitenkin piikittelyä ja piilokritiikkiä miehiä kohtaan. Siksi Nadja Sumasen kuvaukset ”Rambon” ja hänen kaveriensa käyttäytymisestä alkoivat ällöttää minua.

Naisten ei pitäisi kirjoittaa asioista, joita he eivät tunne. Pojathan eivät vastustele liitutaululle menoa siksi, että heitä laiskottaa. He eivät hidastele pulpeteistaan lähtöä osoittaakseen pelkkää koulunvastaisuutta, vaan siksi, että heillä on erektio koko ajan, ja löysien housujen läpi nämä seikat näkyisivät nolostuttavasti.

Kirjan päähenkilöä sanotaan Ramboksi, mutta oikeasti Sumasen kuvaus ei ole kuvausta Rambon eikä pojan maailmasta. Sen sijaan se on tyttökirja, jossa päähenkilölle on puettu pojan vaatteet.

Ei ole mikään ihme, että pojat eivät lue kirjoja, koska niitä tuottavat kustantamoissa yksinomaan naiset. Seksi, tekniikka, kaverit ja pelit saavat Rambossa aivan liian vähäpätöisen osan, vaikka murrosikäisten poikien ajatusmaailma täyttyy niistä. Pojan ajatuksiin istutetut pohdinnat rintakarvojen kasvusta kesäisellä saunaretkellä eivät riitä.

Myös poikien suhdetta kouluun kuvataan miessukupuolen kannalta epäoikeudenmukaisesti. Tytöt näyttävät feministien laatimissa tasa-arvotutkimuksissa poikia ”kehittyneemmiltä”, koska tytöt osoittavat älyllisyyttä tottelemalla ja koska feministien laatimissa sovinnaisissa selvityksissä älyllisyydeksi arvotetaan kiltteys.

Sen sijaan pojat osoittavat älyllisyyttä rikkomalla normeja ja kyseenalaistamalla niitä. Pojat eivät tahdo vain oppia, vaan he haluavat ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa. Siksi poikien älyllisyys näkyy käytöksessä kapinallisuutena. Ja siksi pojille annetaan huonompia arvosanoja kuin tytöille. Koska opettajakunta on naisistunut, koulua käydään naisopettajattarien korkokenkien alla, ja poikien älyllisyys syrjäytetään jo yläasteilla niin, että lukioiden oppilaiksi valikoituu 2/3 naisia. Ja kierre pahenee.

Sosiologi Henry Laasanen on oikeassa siinä taannoisessa huomiossaan, että aitoa maskuliinisuutta voi kokea enää vain tietokonepelien maailmassa, jossa saa ohjata autoa, panssarivaunua ja lentokonetta ja ilmaista mielipiteensä miehille ominaiseen tapaan. Valitettavaa vain, että miesten toimintatavat on kuohittu poliittisesti epäkorrekteina todellisuudesta, ja ne on siirretty virtuaaliutopioiden epätodellisuuksiin, joissa miehuuttaan voi vielä toteuttaa.

Museorasismin kauhistelulla yritetään lyödä kiilaa pohjoisten kansojen väliin

Tieto-Finlandian valitsijaksi oli puolestaan valittu demaritoimittaja Arto Nyberg, josta puheen ollen minun on kysyttävä, miksi tämä kalpea seinäpapereista erottumaton henkilö on televisiossa ja miksi hänen on annettu pyörittää omaa ohjelmaa vuosikausien ajan. Syy löytyy hänen poliittisesta korrektiudestaan.

Nyberg valitsi Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi kulttuurimarxilaisen Tapio Tammisen teoksen Kansankodin pimeämpi puoli, jossa arvostellaan ruotsalaisten harjoittamaa roturealismia. Nyberg paljasti motiivinsa Yleisradion haastattelussa seuraavasti:

”En voi kiistää, etteivätkö nykyinen maailmantilanne ja viime aikojen tapahtumat Syyriassa, Pariisissa, Malissa ja Tornion rajalla olisi vaikuttaneet valintaani.”

Poliittinen valinta siis. Olkoon niin. Politiikkahan liittyy kaikkeen. – Mutta millä tavalla? En käy ruotimaan asiaa laajemmin tässä, sillä YleWatch-sivusto julkaisi Tammisen kirjasta jo viime keväänä perusteellisen arvion, jonka voi lukea tästä. Tammisen kirjan sisällön voi kiteyttää arvion sanoihin:

”Tammisen käymä kulttuurisota, joka on yhdessä 68-sukupolven hengenheimolaisten kanssa paljastumassa läntisen sivilisaation tuhoamissodaksi, kaivelee kirjassaan yli 150 vuoden takaisia asioita kytkeäkseen ne nyky-Ruotsiin, joka on todellinen antiteesi Tammisen tuomitsemille vanhoille kansallisen itsesuojelun (mm. kansankoti) ideoille. Se tosiasia, että maa on rajattoman maahanmuuton myötä käytännössä peruuttamattomasti tuhottu, ei tunnu haittaavan kirjailijaa. Oikeastaan hän ei edes suostu näkemään suoraan silmien alla tapahtuvaa traagista kansanmurhaa, vaan yrittää paisuttaa pienimmänkin järjen ja vastarinnan äänen, kuten Ruotsidemokraatit, äärimmäisen demonisuuden ilmaukseksi [...].”

Ruotsalaisten suomalaisia kohtaan osoittamaa ylenkatseellisuutta kaivelemalla Tamminen yrittää lyödä kiilaa tämän päivän Euroopan kansallisuuksien väliin, jotta myöskään pohjoiset kansat eivät voisi löytää yhteistä etuaan ja alkaa yhdessä kamppailla maahanmuuttoinvaasiota vastaan.

Selvää kuin pläkki.

Olavi Paavolainen: muotiblogistien ansiokas edeltäjä

Kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaisen kuolemasta on tullut tänä vuonna kuluneeksi viisikymmentä vuotta, minkä merkiksi kirjakauppojen myyntitiskeillä kilpailee kaksi tiiliskivimäistä muistomerkkiä: Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä (WSOY 2014) ja Hannu K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä – Olavi Paavolainen 1903–1964 (Gummerus 2014).

Molemmat elämäkerrat perustuvat erinomaiseen asiantuntemukseen, ja ne on kirjoitettu elävällä kynällä. Kuisma Korhonen tosin nosti Helsingin Sanomien arviossaan esiin käsityksensä, että Rajala on kirjoittanut lähinnä satiirisen ja ”viihdyttävän tarinan”, jossa ei puututa riittävästi Paavolaisen tuotannon sisältöön. Pekka Tarkan jyrkästi arvostelema (”nukahdin jo iltayöstä”) Riikonen taas on uhrannut vaivojaan myös sisällön yksityiskohtaiseen tilittämiseen. Omasta mielestäni Rajalan teksti on lennokkaampaa ja sikäli luettavampaa, mutta muutoin tuli komplementaarinen tasapeli.

Kaiken viisauden ja oppineisuuden ulkopuolelle on jäänyt kuitenkin kaksi suurta kysymystä. Mihin sosiaaliseen tilaukseen Olavi Paavolaisen persoona ja toiminta mahdollisesti vastasivat, eli mikä sosiodynaaminen funktio hänellä ja hänen roolillaan saattoi olla omana aikanaan? Entä mitä tarkoitusta Paavolaisesta kirjoittaminen palvelee nykyisin?

Olavi Paavolainen kuului Tulenkantajien avantgardistiseen ryhmään, niin kuin moni muukin. Olavi Paavolainen matkusti 1930-luvun Saksassa ja Neuvostoliitossa, niin kuin moni muukin. Olavi Paavolainen taisteli sodissa propagandaupseerina, niin kuin muukin. Olavi Paavolainen toimi Yleisradiossa osaston päällikkönä, niin kuin moni muukin. Ja Olavi Paavolainen masentui sodasta sekä jupisi Synkän yksinpuhelun, niin kuin moni muukin.

Mikä antoi Olavi Paavolaiselle sellaisen sädekehän, jonka vuoksi hänestä puhutaan vielä tänäkin päivänä niin, että pienoistutkimuksia on julkaistu vuosien saatossa pilvin pimein ja nyt haetaan jonkinlaista synteesiä?

Yksi (1) selitys on se, että Olavi Paavolainen pyrki olemaan salonki- ja tyylileijona, jonka esikuvana voitaisiin pitää jotakin dandyismin stereotyyppiä, kuten Oscar Wildea. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia, joka tuotteisti itsensä rakentaen kirjailijan uraansa tietoisesti persoonan ja itsetehostuksen varaan. Sikäli entisaikojen arvostettua esseistiä voidaan pitää esikuvana nykyajan muotiblogisteille, joiden kynästä saattaa tulla mitä tahansa soopaa, kunhan kuva on hyvä. (Pidettäköön tätä osoituksena kirjallisesta dekadenssista.)

Toinen (2) selitys Paavolaisesta kirjoittamiseen on hänen oleskelunsa Kolmannen valtakunnan vieraana. Natsismi näyttää olevan sellainen aihe, että lausahtaapa siitä mitä vain, esimerkiksi varovaisia kehuja (kuten Heidegger) tai varovaista arvostelua (kuten Paavolainen), sillä saa nimensä historiaan.

Nationalismin taika perustunee ihmisyydessä asuviin arkaistisiin vietteihin, vaistoihin ja voimiin, jotka juontavat juurensa ihmisen lajinsäilytyksellisistä motiiveista, ja siksi niiden ympärillä leijuu pyhyyden ilmapiiri. Pyhyys puolestaan seuraa kaikesta, minkä lähestymiseen liittyy rituaaleja, kuten saksalaiseen natsismiin. Kun näin on yhä, he siis onnistuivat! Tahdon vain sanoa, että Olavi Paavolainen tuskin olisi kovin puhuttu henkilö, ellei hän olisi antautunut Kolmannen valtakunnan vieraaksi ja kirjoittanut siitä. (Aihetta ovat analysoineet myös Tarmo Kunnas sekä Markku Jokisipilä ja Janne Könönen, joiden teokset arvioin tässä ja tässä.)

Kolmas (3) selitys Olavi Paavolaisen ikonisoitumiseen ja kiinnostukseen kirjallisuudentutkijoiden takaraivossa on hänen maaginen biseksuaalisuutensa (siis puolittainen homoseksuaalisuutensa). Paha kyllä, sen enempää Rajala kuin Riikonenkaan ei valota Paavolaisen homoseksuaalisuutta nimeksikään (mitä, koska ja kenen kanssa?), mutta he ovat kirjailleet iloisesti ylös hänen suhteensa naisiin.

Kuinka ihminen voi olla tunnettu sellaisen puolen vuoksi, jota hänestä ei tunneta lainkaan?! Sama pätee Mannerheimiin ja hänen väitettyihin miessuhteisiinsa (kuten totesin tässä). Vaikka onhan myös nykyisessä Big Brother -julkisuudessa kuuluisuuksia, jotka ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Luulen, että Paavolaista ympäröi laivueellinen naisia samasta syystä kuin nykyajan homopoikiakin: heillä ole muita kavereita.

Neljäs (4) syy Paavolaisen ajankohtaisuuteen on hänen eurooppalaisuutensa. Ja miten muutoin voisi modernistin kanssa ollakaan? Kun jokin omana aikanaan moderni on passé eli ”post”, siitä ei tule suinkaan postmodernia, toisin sanoen ”jälkimodernia”, vaan klassikko!

Jo Michel Foucault totesi postmodernismin käsitteen ristiriitaiseksi, sillä modernismi sinänsä on ilmiöistä ikuisin. Niinpä myös 1960–1980-lukujen ranskalaisfilosofi piti itseään modernistina, sillä hänen mielestään modernismi ei voinut olla mitään sellaista, joka pysähtyy paikoilleen ja jota seuraa jonkinlainen jälkikausi.

Toisaalta Foucault piti modernismia pikemminkin asenteena kuin aikakautena. Koska modernistiseen asenteeseen liittyy olennaisena osana aikalaiskriittisyys, modernismi on aina ajankohtaista ja jatkuvaa. Foucault käsitteli kysymystä erityisesti artikkelissaan ”What is Enlightenment?”, joka on julkaistu Paul Rabinowin toimittamassa teoksessa The Foucault Reader vuonna 1984 (s. 32–50).

Luulen, että jos Paavolainen olisi nähnyt Euroopan unionin nykyisen taloudellisen alennustilan, hänestä olisi tullut tulenkantajan sijasta vedenkantaja.

Viides (5) selitys Paavolaisesta kirjoittamiseen on luonnollisesti pyrkimys olla itse ”Paavolainen”. Isien ruumiin syöntihän on kaiken kirjallisuuskritiikin ja elämäkertojen primus motor – aivan niin kuin kirjoittaminen sinänsä ilmentää Jacques Derridan mukaan halua jatkaa elämäänsä kirjoituskoneen riveillä.

Samastumista Paavolaiseen helpottaa hänen depressiivinen kautensa, jonka tuloksena syntyi tuhatsivuinen ja kaksiosainen Synkkä yksinpuhelu (1946). Sitä voidaan selittää natsisympatioiden valkopesuksi, syntyperäisen karjalaisen kotiseuturakkaudesta juurensa juontavaksi jäähyväisten fiilistelyksi, sotatappiomielialasta johtuvaksi regressioksi tai niiden kaikkien yhteisvaikutukseksi.

Paavolaisen vellonta näiden tuntemusten välillä antaa hänen tuotannostaan melko ristiriitaisen kuvan. Sama ambivalenssin vaikutelma leimaa hänen persoonaansa, joka on tulkittavissa opportunistiseksi ja julkisuudenkipeydestä ohjautuneeksi.

Laskukonjunktuurinsa jälkeen Paavolainen onnistui hovikelpoisena olemisessa niin, että hän sai Hella Wuolijoen myötävaikutuksella nimityksen Yleisradioon Radioteatterin päälliköksi. Koska Paavolainen tunnettiin lähinnä sosiaalidemokraattina, ei tässäkään urakehityksen vaiheessa ollut mitään ihmeellistä. 

Professorien Rajalan & Riikosen teokset johdattavat ajattelemaan, onko meidän omassa ajassamme joitakin Tulenkantajiin tai muihin vastaaviin liikkeisiin verrattavia henkilöitä tai kulttuurihömpötyksiä, jotka ovat jääneet Helsingin Sanomilta ja Yleisradiolta – noilta kaikkien asioiden legitimaatiopisteiltä – huomiotta.

Entä onko kirjallinen julkisuus mitään muuta kuin kustantajien – siis kirjailijoiden kustannuksella eläjien – puhaltama suuri kupla, jonka avulla pedataan Nobel-palkintoja salonkikriitikoiden maskoteille? – Eikä tätä tehdä suinkaan siksi, että myötäkarvaan silitetyt olisivat muita parempia, vaan siksi, että he sattuvat sopimaan johonkin muodikkaaksi koettuun, esimerkiksi feministiseen, agendaan.

Kirjallisuus

Rajala, Panu, Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä. Helsinki: WSOY, 2014.
Riikonen, H. K., Nukuin vasta aamuyöstä – Olavi Paavolainen 1903–1964. Helsinki: Gummerus, 2014.