25. marraskuuta 2011

Homoavioliittojen vastustus on ilkeyttä


Avio-oikeus on halpa. Se ei maksa yhteiskunnalle mitään. Avioliiton merkitys onkin lähinnä symbolinen.

Symbolisia ovat myös avioliittoon liittyvät kiistat. Homoavioliittojen hyväksymisellä on viestitetty homojen hyväksymisestä. Homoavioliittojen kieltämisellä taas on ilkeilty homoille. Kiusa se on pienikin kiusa, ovat ajatelleet niin persut ja kristilliset kuin suuri osa kepulaisista ja muista konservatiiveista.

Helsingin Sanomien mukaan homoavioliitot ovat jumissa eduskunnassa, koska aloitteen taakse löytyi vain noin 70 edustajan nimi. Persut, kristilliset ja kepu (joiden edustajista yksikään ei kirjoittanut aloitetta) ovat varmaan nyt tyytyväisiä voidessaan kieltää homoilta jotakin.

Todellisuudessa he sulkevat itse itsensä henkiseen vankilaan yrittämällä rajata avioliittoinstituution yhdeksi vaihtoehdottomaksi totaliteetiksi. Ahdasmielisyydestä kärsivät ahdasmieliset itse, sillä fimoosi puristaa ensisijaisesti heidän omaa päätään.

Pahimmassa tapauksessa tuloksena on samanlaista menoa kuin Venäjällä, jossa laki ”homopropagandan” kieltämiseksi etenee. Voimaan tullessaan se estäisi homoseksuaalisuuden esittämisen julkisilla paikoilla. Myös suomalaiset kusimutterit ovat avoimesti iloinneet homojen ahdistelusta ja sensuroinnista.


Konservatiivit estävät yhteiskunnan kehittämisen

Kaikki homoseksuaalisuuden esittämistä ja homoseksuaalien asemaa koskevat rajoitukset ovat tosiasiassa fasistisia, eikä niiden takana ole muuta kuin pahaa tahtoa ja ahdasmielisyyttä. Stevie Wonderkin on tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen tämän.

Homoseksuaalisuutta kiellellään esimerkiksi lapsiarvoihin vedoten, vaikka lasten oman edun mukaista olisi kasvaa yhteiskunnassa, jossa myös homoseksuaalinen vaihtoehto on näkyvästi tarjolla. Monet homonuoret kärsivät siitä, että heille tyrkytetään ja tuputetaan heteroseksuaalisia käyttäytymismalleja, jotka ovat enemmistöaseman vuoksi esillä kaikkialla. Heterokoulu ja heteroperhe (joka lienee väkivallan pesistä pahin) taivuttelee homonuoria omaksumaan heteroseksuaalisen elämäntavan vastoin lasten ja nuorten omaa tahtoa.

Tuskin on heteroille itselleenkään hyväksi, että heidän oma seksuaalisuutensa näyttäytyy sellaisena pakkona, jollaiseksi kristilliset ja persut haluaisivat ihmisen koko seksuaalisuuden kirjon lavastaa, toisin sanoen heteroseksuaalisen käyttäytymisen vaihtoehdottomana normina. Onkin syytä pohtia, pitäisikö kieltää heteropropaganda ja heteroiden näkyvä esiintyminen julkisilla paikoilla, sillä enemmistöaseman vuoksi se on vaarallisen vaikutusvaltaista.

Paradoksaalista on, että pidättämällä avioliiton vain heteroille kirkko ja sen patakonservatiivit luulevat kieltävänsä homoilta jotain tärkeää. Tosiasiassa he kieltävät itseltään vapauden ja tekevät avioliitosta juuri sellaisen ahtaan ja tunkkaisen tradition, joka koostuu elämäntapatarkkailusta ja alistumisesta perinteelle.

Koska se puolestaan tuo yleensä pallon jalkaan heteroille itselleen, homoavioliittojen kieltäjät tekevät palveluksen homoille. Kukapa sellaista nukkavierua olotilaa kaipaa?

Itselleen nämä heterot omistavat avioliiton luultavasti vain kiusatakseen homoja, sillä mikä onkaan kivempää kuin pidättää jotakin joiltakin. Homoavioliittoja vastustavat myös naimisiin joutuneet kaappihomot ja biseksuaalit, joille homoseksuaalinen vaihtoehto muodostaisi ymmärrettävästi uhan. Pieleen kuitenkin menee, ja kärsitte kahleistanne itse.


Politiikan tyhmistymisestä

Tämä yhteiskunta on epä-älyllistynyt ihan helkkaristi. Homoavioliittojen tyrmäys on vain yksi esimerkki. Siinä, missä poliitikkojen pitäisi katsella avarasti eteenpäin, he kaivautuvat poteroihin ja tuovat takaisin 1950-luvun lintukoto-Suomea, jossa ahdasmielisyys nousee ja hameiden helmat pitenevät.

Suomalainen älymystö – Teuvo Hakkarainen, Lauri Oinonen ja Päivi Räsänen – josta ruotsalainen tutkija totesi, etteivät edes heidän ruotsidemokraattinsa ole yhtä tyhmiä, tarjoaa kansalaisille vaarallisen esimerkin luomalla käsitystä, että on oikein laittaa aivot narikkaan ja vetää kurvit suoriksi puheissa ja teoissa. Pahimmillaan he estävät yhteiskunnan kehittämisen valistusfilosofisessa hengessä, toisin sanoen tieteen ja järjen mukaisesti.

Yksi syy kulttuurin tyhmistymiseen ja asenteiden raa’istumiseen on median, joka tarjoaa alustan epätiedon levittämiselle. Esimerkiksi Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla (kuten monilla muillakin internetin vapailla foorumeilla) kansalaiset repivät leukojaan väittäen esimerkiksi, että seksuaalisuuden pitää liittyä lajinsäilytykseen tai että Raamattua pitää lukea kirjaimellisesti. Tämä on vastoin kaikkea sitä, mitä tiede on tuonut esiin niin ihmisen seksuaalisuudesta kuin uskonnostakin.

Samaan aikaan lehden toimitus vakuuttelee, että lehden uudella keskustelupalstalla kuka tahansa voi olla melkein minkä tahansa asian asiantuntija (ks. analyysiani tässä). Mahdollisuuksien tarjoamisesta väärän tiedon levittämiselle voisi Skepsis-yhdistys antaa Huuhaa-palkinnon.

Mitä monimutkaisempia ovat yhteiskunnan kysymykset, sitä yksinkertaisempia ratkaisuja niihin esitetään, ja lopputuloksena merivesi valuu myös enemmistöjen omaan niskaan.

23. marraskuuta 2011

Miten päätyy maitotiikeriksi?


Uusi Suomi on tehnyt ”Puheenvuoro”-palstalle kaksi mukavaa uudistusta. Poliittista foorumia täydentää nyt ”Vapaavuoro”, jolla voi kirjoittaa kaikista Kodin Kuvalehteen liittyvistä asioista. Toimituksen esille nostama näyteikkuna-aines puolestaan julkaistaan myös lehden Facebook-sivuilla.

Kun Vapaavuoro avattiin, päätoimittaja Markku Huusko kehaisi, että ”[t]äällä kuka tahansa voi olla kirjailija, taiteilija, kriitikko tai minkä tahansa harrastusalueen – vaikka käsitöiden, tv-ohjelmien, elokuvien, tietokonepelien tai muodin – osaaja tai asiantuntija.”

Näin se asiantuntemus syvenee ja laajenee.

Journalistisesti on kiinnostavaa, miten tietyllä foorumilla esiintymisen (tai mediassa saavutetun julkisuuden) ajatellaan luovan asiantuntemusta. Mielenkiintoista on sekin, mitä merkitsee, että lukijat itse kirjoittavat suuren osan lehdestä, tai ainakin sivuston aineistosta.

Asiantuntemusta ei kuitenkaan takaa se, että päätyy esimerkiksi suosittujen kirjoitusten listalle, sillä sinne johtaa lähinnä kommenttien ja sivun avausten runsaus. Lisäksi suuri osa ”suosituista” on ollut itse asiassa erittäin epäsuosittuja. Osa kirjoitusten sisällöstä on perustunut epätotuuteen, panetteluun ja muuhun ihmiselle niin tyypilliseen asenteellisuuteen.

Paperilehdissä mielipideaines osataan yleensä erottaa toimituksellisesta aineksesta, mutta verkkolehdessä ne voivat sekoittua helpommin bitti-informaation tasalaatuisuuden takia. Puheenvuoro- ja Vapaavuoro-palstojen kautta näkyy joka tapauksessa Niklas Herlinin talousnerous: työvoimaa ei tarvita, kun lukijat – nämä vekkulit julkisuudenkipeät hobitit – pyörittävät lehteä itse kuin hyrräoravat juoksupyörässä.


Miten päätyy nostoväkeen?

Palstalla on kiistelty ja podettu mustasukkaisuutta siitä, kuinka kirjoitukset päätyvät toimitusten nostoihin eli ”karuselliin”. Monet ovat itkeneet saavillisen saunavettä sen vuoksi, että heidän kirjoituksensa ovat olleet suosittuja mutta eivät koskaan niin paljon toimituksen suosiossa, että olisivat päässeet esille nostettujen joukkoon.

Murhe on turhaa, sillä suuri osa palstan kirjoittajista on jo huomaamattaan ”karussa sellissä” eli henkisessä keskusvankilassa. Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta:

1. Homoseksuaalisuuteen

2. Uskontoon

3. Perussuomalaisuuteen

Nämä kiihottavat kansaa.

Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty.

Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista.

Esimerkkeinä suosituimmuuslistan kestojulkkiksista, joita ei käytännössä olisi olemassa ilman Uuden Suomen tarjoamaa foorumia, ovat kolme kovaa: (palstalta kadonneet) Janne Suuronen ja Esa Kärnä sekä itse itsensä hiljentänyt Jan Rossi, jotka kaikki ovat vastustaneet homoseksuaalisuutta ja kannattaneet konservatiivisuutta sekä ainakin välillisesti myös peruskristillisiä arvoja. Erään esimerkin tarjoaa myös Jouko Piho, jonka jutut muistuttavat amerikkalaisten evankelistojen puheita ja joille lukioteinit naureskelevat välitunneilla.

Yhden esimerkin Uuden Suomen leipomasta julkkiksesta muodostaa Puheenvuoro-palstan puolivirallinen toisinajattelija Pekka Siikala, joka vanhempien miesten liittoon kuuluvana kiusaa näitä nuorempia olemalla kaikesta eri mieltä kuin patakonservatiivit. Ja nämä höpsöt puolestaan palkitsevat Pekan nostamalla hänet suosituimpiin kommenttiensa runsaudella!

Tahdon vain sanoa, että palstan kirjoittaja- ja lukijarakenne on ideologinen, sangen ideologinen, niin ideologinen, ettei se enää ideologisemmaksi tule. Siksi ei ole ihme, miksi Vihreä liitto laati Uudesta Suomesta vaalikampanjassaan enemmän tai vähemmän onnistuneen parodian.


Millainen on ”hyvä kirjoittaja”?

Niin sanottuun ”karuselliin” eli otsikkokentän rotaatioon päätoimittaja on luvannut nostaa jatkossakin ”hyviä kirjoittajia”. Hän sanoo: ”Me toimituksessa haluamme auttaa siinä, että Uuden Suomen blogeista hyvä kirjoittaja tulee huomatuksi.”

Minä puolestani lupaan nostaa lehden esiin omilla foorumeillani joka kerta, kun se nostaa minun kirjoitukseni esiin lehden foorumeilla. Tämä tietysti edellyttää, että kirjoittaja on hyvä.

Vastaus kysymykseen ”hyvästä kirjoittajasta” on joka tapauksessa ilmeinen ja helppo. ”Hyvä kirjoittaja” on sellainen, jonka jutun toimitus kehtaa nostaa esille. ”Hyvän kirjoittajan” ominaisuuksia ovat seuraavat:

1. Purjehtii Kharybdiksen ja Skyllan välistä, eli ei edusta äärimmäisiä mielipiteitä.

2. On selkeä asema politiikassa tai julkisuudessa.

3. Täyttää sukupuoli- tai ikäryhmäkiintiön olemalla esimerkiksi nuori nainen.

4. Edustaa jossain määrin toimituksen omia kantoja.

5. Teksti ei ole kieliopillisesti täyttä kuraa (jota se usein on ainakin kirjallisesti).

Ongelmana on, että keskustahakuisuus ja sovinnaisuuden tavoittelu eivät kuoleta vain äärimmäisiä mielipiteitä vaan usein myös terävimmän sanankäytön. Jäljelle jää näitä Yleisradion lähettämiä palkattuja kolumnisteja, kuten Tuomas Enbuske tai Jukka Relander, joka kehrää kuin korvan takaa rapsutettu kissa, silittääpä häntä mihin suuntaan tahansa. Atlas Saarikoski lienee mukana vain siksi, että hän on kiintiöfeministi.

Toimitus takaa julkisuuden myös ammattipoliitikoille, esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka europarlamentaarikko Anneli Jaeaetteenmaeki, joka on framilla tänäänkin. He päätyvät poimintoihin, vaikka tai koska heidän tekstinsä ovat Kanava-lehdelle tyypillistä rahisevan kuivaa soopaa. Informaatioarvoakaan heidän jutuillaan ei yleensä ole, sillä milloinpa totuus tulisi poliitikkojen puheissa.

On myös kirjoittajia, jotka eivät voi päätyä toimituksen nostoihin joko mielipiteidensä tai persoonansa vuoksi. Yksi heistä on tasa-arvotutkija Henry Laasanen, jolla on epäsovinnaisia mielipiteitä feminismistä. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt osoittamaan, etteivät ne olisi todenperäisiä ja perusteltuja.


Tuomio

Uuden Suomen Puheenvuoro-palsta on elävöittänyt kansalaiskeskustelua ja tarjonnut areenan kirjoituksille, joita päivälehdet tai muutkaan lehdet eivät julkaisisi. Olen sananvapauden kannattaja ja näen tässä paljon hyvää.

Asiassa on silti riskinsä. Lehden sivustosta on vaarassa tulla Suomi24-palvelun kaltainen keskustelupalsta. Palstalla on esitetty näkemyksiä, jotka ovat olleet selvästi rasistisia silloinkin kun ne on verhottu muodollisesti moitteettomaan kieliasuun. Vaatimus käyttäjäksi kirjautumisesta (tai omalla nimellä esiintymisestä) on tullut sekä Uuteen Suomeen että Suomi24-foorumille nähtävästi samasta yhteisestä syystä.

Kovin älyllistä keskustelu ei ole palstalla ollut, ei myöskään tieteellistä eikä argumentatiivista. Pikemminkin se on ollut sangen asenteellista, ahdasmielistä ja ummehtunutta, mitä tulee palstan kestoaiheisiin, kuten seksuaalisuuteen ja uskontoon. Mutta sehän ei ole suinkaan lehden vika niin kuin ei mikään muukaan.

20. marraskuuta 2011

Etelä-Eurooppa kohti fasismia?


Silvio Berlusconin lähtö Italian pääministerin pallilta kävi yhtä nopeasti ja yllättävästi kuin valtaannousu vuonna 1994. Berlusconi oli perustanut Forza Italia -puolueensa vain kolme kuukautta ennen vaaleja, joissa siitä tuli Italian suurin puolue ja pääministeripuolue 21 prosentin äänisaaliilla.

Suorasuisessa pääministerissä oli tietenkin paljon hyvää. Hänen lausuntonsa suomalaisten puukirkkojen ankeudesta ja suomalaisen keittiön surkeasta tasosta saattoivat loukata joitakin, mutta kukaan ei voine väittää, ettei Berlusconi olisi ollut oikeassa. Myös mediamogulin seksiskandaalit osoittivat, että poliitikko on ihminen.

Berlusconi hallitsi Italiaa vuosina 2001-2006 ja vuodesta 2008 näihin päiviin asti samoista syistä, jotka ovat nostaneet niin sanotut populistipuolueet vallankahvaan muuallakin Euroopassa. Balkanilta ja Afrikasta Italiaan suuntautunut maahanmuutto on tuonut ulkomaalaiskriittisyyden pintaan ja ollut yksi syy Italian talouden kurjistumiseen. Eurobarometritutkimus kertoo, että ulkomaalaisvastaisuus (resistance to immgrants) on ollut Kreikassa jopa 87,5 prosentin ja Italiassakin 36,5 prosentin tasolla.

Nyt sekä Kreikka että Italia koettavat tasapainottaa talouttaan uusilla hallitusratkaisuilla. Entistä pehmeämmät poliitikot eivät kuitenkaan tee kovia talouspoliittisia linjauksia, joita tarvittaisiin. He ovat pehmeämpiä vain EU:sta tulevan ohjailun suuntaan.

Tämä saattaa aikaa myöten nostaa pakkovallan ja totalitarismin kannattajat esiin maissa, joissa diktatuureilla on perinteitä. Myös Berlusconi sanoi lähtiessään suunnittelevansa paluuta. Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaiset maat eivät todennäköisesti saa talouttaan kuriin ilman pakkovallan käyttöä, mikä taas kaventaa kansanvallan olemattomiin sisäpolitiikassa. Demokratian katoamisesta ulkosuhteissa kertoi jo sekin, kun euromaiden poliitikot pakottivat Kreikan luopumaan uusia lainoja koskevasta kansanäänestyksestä.

Viimeisimmän näytön asiasta antoivat Espanjan parlamenttivaalit, joissa maa siirtyi enemmän oikealle kuin kertaakaan kenraali Francisco Francon diktatuurin jälkeen. Talouden, maahanmuuton ja sosiaalisen repeämisen ongelmia ei kuitenkaan saada korjatuksi konservatiivien reseptillä, katolisten arvojen palvonnalla ja syyttämällä eurotalouden ongelmista aborttilainsäädännön höllentämistä tai homoliittojen hyväksymistä.

Sama pölkkypäisyys vaivaa myös Suomen konservatiiveja: he luulevat, että talousliberalismin tuottamiin ongelmiin pitää vastata arvo- ja sosiaaliliberalismia heikentämällä. Tosiasiassa talousliberalismi sekä arvo- ja sosiaaliliberalismi ovat vaihtoehtoisia vastakohtia. Vapaamielisen yhteiskunnan ja kansalaisvapauksien säilyttämiseksi talouden pitää olla kurissa. Jos talous on täysin vapaa, ihmiset joutuvat elämään vankilan kaltaisissa olosuhteissa. Sen sijaan konservatiivit luulevat omassa typeryydessään, että sosiaalinen kontrolli, elämäntapatarkkailu ja normiruuvien kiristäminen tuovat valtiolle rahaa.

Juuri tästä olen varoittanut: kun maahanmuuttoa, yhteistaloutta ja rajojen avaamista jatkuvasti edistetään ja Euroopan unionia paisutetaan, se epäonnistuessaan johtaa totalitarismiin ja nostaa ääriasenteet pintaan. Fasismin soihdut syttyvät, ja idealistien kaavailut yhdistyneestä Euroopasta osoittautuvat juuri sellaiseksi harmonian havinaksi, jolla ei ole koskaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Tyhmästä päästä kärsii silloin koko valtioruumis.

18. marraskuuta 2011

Itsenäisyys on homotanssi


Voi että, tuota ihmisten ilkeyttä! Itsenäisyyspäivän tansseista alkoi mieletön kohu, kun julkinen sana suurensi Pentti Oinosen boikotin sivuilleen. ”Homotansseista” kieltäytyminen toi enemmän julkisuutta ärripurrille Oinoselle kuin homoille, vaikka kukaan ei tietääkseni käynyt häntä parketille hakemassa.

Yllätyksekseni suurin osa asiaa kommentoineista näytti pitävän Linnan juhlien boikotoimista patakonservatiivisena. Mutta ilkeyttä pääsi toki myös osoittamaan. Osa homojen syyttelystä oli varmaankin vain uteliaisuutta: haluttiin vähän niin kuin kokeilla kepillä jäätä, että minkälaisia ihmisiä nämä homot oikein ovat ja minkä verran siedetään ilkeilyä.

Naurettavimman kannanoton laati muuan savonlinnalainen ruumisautonkuljettaja, joka kävi noutamassa joltakin anonyymilta (tai itse tekaisemaltaan) sotaveteraanilta muutamia homokielteisiä ärähdyksiä. Tilanne on vertauskuvallinen. Blogikirjoittaja rämpii kaukopartiomiehenä ja saapuu jokin viestinrepale kädessään yleisön eteen takanaan kilometrien pituiset verivanat sekä lausuu: Tässä, katsokaa tässä, on lainvoimainen todistus homoseksuaalisuuden kertakaikkisesta tuomittavuudesta ja sotaveteraanin kiistämättömään auktoriteettiin perustuva verifikaatio siitä, että homona oleminen on väärin!

Pakkaa nyt se poliittinen korpuksesi siihen ruumisautoon ja kippaa kuormasi jonnekin. Jos sotaveteraanien kannat ovat tuota kuraa, arvostan itse enemmän Seta-veteraaneja, jotka ovat taistelleet kymmeniä vuosia seksuaalipolitiikan juoksuhaudoissa ilman palvontaa, kumartelua ja äitienpäiville tyypillistä mitalien jakoa.

Uuden Suomen toimittaja Teemu J. Kammonen puolestaan viihdytti jutullaan ”Terveiset sodasta Oinoselle: ’Mies polvillaan toisen vehkeen kanssa’”. Kyllä oli ilkeää tämäkin. Toimittajan melkein onnistui hyödyntää kommentoimansa blogikirjoittajan jutussa oleva heikkous. Väitteet homoseksuaalisuuden olemassaolosta myös sota-aikana käännettiin toimittajan otsikossa vulgaariksi kuvaukseksi suihinotosta. Jos Teemu J. Kammonen kääntää joskus nimensä herrasväen kielelle, suosittelen muotoa ”Nikodemus J. Fobiawitz”.

No, tiedänpähän toimituksen kannan. Melkoinen fasistifoorumi tästä Uudesta Suomesta on kyllä tullut, eikä lehdelle taida olla ongelmana mikään muu kuin rasistien kuorosta poikkeavien olemassaolo.

Lehti kyllä suurensi sivuilleen eräänkin persuedustajan maininnan siitä, että Tarja Halosen esittämä huoli rasismin lentoon lähdostä ”pilasi perheenisältä isänpäivän”. Itsepähän ovat maineensa luoneet omilla mielipiteillään! Sen sijaan kukaan ei näytä kysyvän, kuinka monta tavallista päivää näiden pulliaisten kannanotot ovat pilanneet niiltä suomalaisilta ihmisiltä, jotka ovat olleet heidän jatkuvan läimäyttelynsä kohteina.

Vertauskuvallista on, että oinosten ja hakkaraisten levittämää vittuilua harjoitettiin nimenomaan suvaitsevuuden päivänä, jota vietettiin viime keskiviikkona 16.11. homojen ollessa kohteena. Mikä ryhmä seuraavaksi? Kenen on vuoro? Kaivatte kai taas ilkeytenne esiin näyttääksenne yleissivistyksenne ja tuomitaksenne omat epäonnistumisenne muissa ihmisissä? Sillä siitä perimmältään on kysymys.

Nämä ”kansallismielisinä” esiintyvät tahot eivät oikeasti rakenna yhteiskuntaa, vaan he pilaavat yhteishenkeä. He eivät edusta kansallista etua vaan repivät auki eripuraa. Heissä ei ole sankaruutta vaan pelkoa ja rintamakarkuruutta. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan inhimillisin ja sankarillisin hahmo oli alikersantti Urho Hietanen, joka sokeutui sodassa mutta kuoli vihollistuleen astuessaan ulos palavasta ambulanssista yrittäessään auttaa muita.

Pikkusieluiset kansanedustajat ja blogikirjoittajat, jotka keskittyvät nälvimään, tökkimään ja kitisemään sekä rajoittamaan muiden ihmisten elämää omalla ahdasmielisyydellään ja elämäntapafimooseillaan, ovat niitä todellisia peräkamarinpoikia, joiden todellisuus pyörii vain oman navan ympärillä ja jotka ovat kyvyttömiä tukemaan ja rohkaisemaan muita. Pahimmillaan he ovat itsenäisyyden haudankaivajia.

Sillä itsenäisyydellä on merkitystä vain sikäli kuin voimme elää vapaassa maassa. Vapaus taas koostuu yksilöiden vapaudesta elää itsenäistä ja vapaata elämää.

Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin julistaa itsenäisyyspäivä KANSALLISEKSI HOMOTANSSIPÄIVÄKSI. Homotanssi on se nykypäivän rituaali, jonka kautta jokainen suomalainen voi osoittaa vapautuneisuutensa ja itsenäisyytensä.

Osoittakoon myös jokainen henkisesti vapautunut hetero silloin itsenäisyyttä bailaamalla normeista poikkeavan homotanssin. Tehköön estradilla sellaiset piruetit, cat walkit ja savut kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki?

16. marraskuuta 2011

Pentti Oinosen danse macabre


Perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen ilmoitti jäävänsä pois tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolta, koska homojen tanssi loukkaa häntä ”henkilökohtaisesti”. Miten sellaista mieltä voidaan enää parantaa, jota tällainenkin teerenpeli loukkaa?

Hyvä on, eihän me homot olla mitään sädekehänunnia eikä pyhimyksiä, mutta en olisi arvannut läsnäolomme niin paljon vihlovan kenenkään silmää, että raavaan miehen täytyy sen takia juosta sängyn alle piiloon. Jos minut olisi kutsuttu paikalle Linnaan, olisin voinut kieltäytyä bailaamasta ja antaa Pentti Oinosen ja (kutsuilta niin ikään pois jäävän) Teuvo Hakkaraisen laittaa jalalla koreasti – vaikka pympsähtää mahalleen keskelle parkettia.

Se, että Oinonen hakee kannatusta protestilleen vastakohtaistamalla sotaveteraanit ja homoseksuaalit, on joka tapauksessa varsin keinotekoinen lähtökohta itsenäisyyden juhlimiselle. Kyllä sotilaiden joukossa oli paljon homojakin, muiden muassa Suomen kansainvälisesti kuuluisin kuvataiteilija Touko Laaksonen, joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellään Tom of Finland. Sodan aikana hän yleni armeijassa luutnantiksi.

F. Valentin Hooven kirjoittaa Tom of Finland -elämäkerrassaan (Otava 1992) myös marsalkka Mannerheimin huhutusta homoseksuaalisuudesta näin:

Tom, kuten kaikki muutkin suomalaiset sotilaat, kuuli huhuttavan, että Mannerheim olisi homoseksuaalinen. Häntä hämmästytti etteivät hänen heteroseksuaaliset kumppaninsa tuntuneet juurikaan piittaavan moisista väitteistä. Heidän ihailunsa komentavaa kenraalia kohtaan oli niin suuri että he vain töniskelivät toisiaan ja vitsailivat kenraalin komeiden adjutanttien kustannuksella. Tom oli huomannut saman itsekin – kenraalin lähettyvillä tuntui aina olevan poikkeuksellisen hyvännäköisiä sotilaita. Tom oli kateellinen, mutta ei katkera. Saahan suurella miehellä toki olla omat luontoisetunsa.” (s. 41, suom. Eeva-Liisa Jaakkola)

Monet tutkijat ovat nähneet – syystä tai aiheetta – militarismin ja homoseksuaalisuuden välillä yhteyksiä, eikä Tom of Finlandin tuotanto tee poikkeusta. Olen käsitellyt kysymystä tarkemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008, s. 389–434). Mitään nynnyjä nuo homomaailman sotilaat eivät ole missään tapauksessa olleet, vaan kuten 1930-luvun saksalaisista miesihanteista tiedetään, maskuliinisuus ja homoseksuaalisuus liitettiin tuon ajan mies- ja poikakulttuureissa yhteen aivan niin kuin Platonin Kreikassa!

Tietenkin nämä yhteydet ovat syvästi ideologisia eivätkä moraalisesti ongelmattomia. Niissä ehkä näkyy homoliikkeen halu osoittaa voimaa ja valtaa kehnosta asemasta ponnistaessaan.

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä on jälleen kysyttävä, täytyykö poliitikkojen etsiä itsenäisyyden merkitystä aina vain taakse päin katselemalla: sodan ajan kurjuudesta ja sotaveteraaneista. Sotiin osallistuneet ja sodissa kaatuneet varmasti kehottaisivat nykyajan poliitikkoja katselemaan pitkillä valoilla eteenpäin ja varoittaisivat jäämästä tuleen makaamaan EU-kiistojen tiimellyksessä. Vaikka Suomen itsenäisyys on lunastettu verellä ja väkivallalla, se toivottavasti merkitsee nykyisin muutakin kuin muistoja sodista.

Pentti Oinosen kannanotto osoittaa ja luo mielestäni huonoa yhteishenkeä. Se ehkä tuo muutaman äänen lisää Pekka Haavistolle.

Minua Oinosen osoittama boikotti ei loukkaa, mutta se saattaa loukata itsenäisyyspäivän vastaanoton järjestäjää, tasavallan presidenttiä, joka viran ensimmäisenä naisedustajana on suoriutunut tehtävästään asiallisesti, edustavasti ja moitteettomasti.

Ja kaikkia varmaan lohduttaa, ettei kukaan homojakaan luultavasti vihaa tai pelkää (siinä ei olisi kerta kaikkiaan järkeä), vaan he vihaavat tai pelkäävät homoseksuaalisuutta itsessään. Viha, jota yhteiskunnassamme alkaa olla jo liikaa, taas on yleensä vain epäonnistunutta rakkautta.

11. marraskuuta 2011

Talouden olemus ja kansalaisten kultakuume


Talous on järjestelmä, jossa yhdestä narusta vetämällä saa vesisangon toiselta suunnalta päähänsä. Jos esimerkiksi meneillään oleva talouskriisi ratkaistaan bitti- ja setelirahoituksella, inflaatio kiihtyy, hinnat nousevat ja kiinteä omaisuus on arvossaan. Lisää rahaa talouteen on syntynyt jo nyt, kun EKP ja eri maiden keskuspankit ovat ostaneet ongelmamaiden velkakirjoja, ja aikaa myöten niistä syntyy jättiläismäisiä Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankkeja.

Jos taas rahan määrää ei lisätä, ihmiset eivät kuluta, seuraa työttömyyttä ja hinnat romahtavat kysynnän puuttuessa. Näin tuloksena on deflaatio. Voi olla, että tässä tapauksessa hinnat myös aikaa myöten alkavat nousta, koska tehtailijoiden ja kauppiaidenkin täytyy elää, ja lopulta kaikesta pyydetään entistä kovempi hinta. Rahat palavat pankkeihin näinkin. Inflaatio ei johdu tässä tapauksessa rahan määrän lisäämisestä vaan tuotannon kannattavuusongelmista ja siten syntyvästä niukkuudesta. Luulen, että Euroopan rahakriisissä käy kuitenkin ensin mainitulla tavalla. Kuluttajahinnoissa näkyvä inflaatio on lähtenyt laukkaamaan jo nyt.

Filosofisesti katsoen talous on inhimillisen Angstin eräs toteutumisyhteys. Talous on ihmisten toimeentuloon liittyvän olemishuolen peruskaavio, jossa eri toimijat pyrkivät turvaamaan omat etunsa jatkuvaa hädänalaisuutta kokien sekä menetyksen ja kuoleman pelkoa väistellen. Talousteoria on systematisoinut sen pelinkaltaiseksi järjestelmäksi pyrkien siten hillitsemään tähän jatkuvaan nollasummapeliin liittyvää ahdistusta. Ja tästä kaikesta leviää, aivan kuten Nietzsche sanoi, ”hädässä ahertavien pieneläinten tympeä lemu” (Iloinen tiede 1886, ajatelma 349).


Miksi kiinteä omaisuus on jälleen arvossaan?

Illuusiomiljardien määrää ja rahavirtojen reittejä olennaisempaa taloudessa on lopultakin se, mitä tuotantoelämässä tehdään: tuotetaanko arvoja ja riittääkö hyödykkeitä. Valtiollisten kukkaronnyörien kanssa on yleensä järkevintä toimia niin, että yhteiskunnallinen tehokkuus muodostuu optimaaliseksi.

Tehokkuus puolestaan on kiintoisa käsite, koska sekin motivoituu resurssien niukkuudesta ja viittaa henkiseen ahdistukseen, jossa tehokkuutta tavoittelevat pakotetaan toimimaan. Maksimaalisen tehokkuuden väitetään kuitenkin per definitionem luovan hyvinvointia. Sen sijaan itseisarvo tehokkuus ei ole. Esimerkiksi hyrräoravien on järjetöntä polkea itseään tehokkaasti henkihieveriin, mikäli pähkinöitä voi saada vähemmälläkin vaivalla. Tällainen toiminta olisikin lopulta erittäin tehotonta, ja olennaiseksi muodostuu pähkinä itse.

Raha on lopultakin pelkkiä numeroita, jotka kuvastavat valtasuhteita. Mitä enemmän numeroita setelien selkämykseen ilmestyy, sitä epäluotettavampaa on yleensä niihin liittyvä ostovoima ja valta. Tuotannon tehokkuus puolestaan on suhdekäsite aivan niin kuin talouselämän aktiivisuutta kuvaavat suureetkin. Tärkeintä talouselämässä on, että talouden toiminta takaisi ihmisille leipää, asuntoja, palveluja ja joissain tapauksissa arvonsäilyttäjänä toimivaa varallisuutta, kuten maata, kiinteistöjä tai kultaa.

Rahatalouden nauttiman epäluottamuksen vuoksi talouden piirissä ollaan jälleen siirtymässä tietynlaiseen reaalipolitiikkaan: vain kiinteällä omaisuudella tunnustetaan olevan arvoa.


Kansalaiset kultakuumeessa

Voi olla, että parin vuoden kuluttua Suomessakin eletään tilanteessa, jossa euroja riittää kyllä eikä rahasta ole pulaa, mutta ostettava uhkaa loppua. Niinpä monet ihmiset ovat hätääntyneet ja alkaneet sijoittaa varojaan kiinteään omaisuuteen ja mineraaleihin.

Raaka-aineiden hinnat ovat olleet jo pitkään nousussa. Turvasatamiin eivät ole hakeutuneet vain ne ammattimaiset suursijoittajat ja muut hobitit, jotka ovat tottuneet rikastumaan pelkällä investointitoiminnalla, toisin sanoen muiden ihmisten tekemällä työllä. Nyt myös tavalliset kansalaiset hamstraavat mineraaleja ja varsinkin kultaa.

Kulta maksoi euroon siirryttäessä noin 270 dollaria unssilta. Monet keskuspankit purkivat vuosituhannen vaihteessa kultavarantojaan luottamuksen lisäämiseksi, eikä kullan hinnassa ollut keväällä 2001 juuri muuta kuin tuotantokustannukset.

Tätä nykyä kullan maailmanmarkkinahinta lähestyy kahta tuhatta dollaria unssilta, mikä kertoo lumpusta tai selluloosasta valmistetun rahan nauttimasta arvonannosta. Mikäli Euroopan talouskriisi eskaloituu valtioiden romahtamiseen ja pankkien kaatumiseen sysäten liikkeelle laman ja setelirahoituksen, kullan hinta todennäköisesti räjähtää.

Edessä oleva epävarmuus on niin pitkä ja syvä, että kullan hintataso ei todennäköisesti laske moneen vuoteen pientä pintaväreilyä lukuun ottamatta. Se, joka nyt ostaa kultaa, saattaa saada tulevaisuudessa myös voittoa. Ainakaan hän ei kärsi tappiota, sillä kullan hinta ei vastaisuudessa romahda alaspäin, mutta se saattaa romahtaa ylöspäin. Sen sijaan se, joka pitää varojaan valuutoissa, voi joutua nopeasti inflaation uhriksi. Niinpä kultaan investoiminen on sekä kannattavaa että turvallista.

Tätä taustaa vasten ei tarvitse ihmetellä, miksi myös Helsingin katukuvaan on ilmestynyt firmoja, joiden näyteikkunoissa lukee OSTAMME KULTAA! Näille rakkauden romukauppiaille kelpaa kaikki kihlasormuksista taskunauriisiin. Kultaa, mikä kultaa!

Paha vain, että joutilaana oleva kulta halutaan ostaa kansalaisilta pois alihintaan. Liikkeet tarjoavat myyjälle noin 2/3 kullan maailmanmarkkinahinnasta ja kauppaavat ostamansa kullan eteenpäin sulatoille hyvällä liikevoitolla. Osa voi jäädä ostajien haltuun sijoituskultana. Kulta ostetaan pois jopa postin kautta tapahtuvilla kuljetuksilla, mikä antaa kuvaa raivokkuudesta, jolla kultakauppaa käydään.

Muutamien mielestä kullan pörssihinta on nyt niin korkealla, että sitä on järjetöntä enää ostaa. Toisten ostoaikeet taas kertovat käsityksestä, että kullan hintakäyrä kiitää edelleen koillista kohti. Ostaja on myöhässä, ja myyjä kenties kokee olevansa aikaisessa. Tämän vuoksi kultaa voi olla vaikea löytää vaihdettavaksi, ja se taas nostaa hintaa entisestään. Näin voi syntyä kultakupla.


Arvoa on sillä, mitä on vähän tai mikä kielletään

Valtioiden liikkeelle laskema raha kärsii pysyvästi mustasukkaisuutta kansalaisten suosiosta kullan olemassaolon vuoksi. Mikäli kullan hinta nousee liikaa uhaten rahan asemaa, valtio voi tietysti puuttua peliin omilla normeillaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain suuren laman aikana valtiovalta kielsi kansalaisilta kullan omistamisen 1930-luvulla. Filosofisesti katsoen valtion asettamat kiellot ja rajoitukset osoittavat kuitenkin vain kielletyissä asioissa olevan totuuden. Niinpä valtio tuli tällä toimenpiteellään vahvistaneeksi sen, että valtion todellinen valuutta olikin paperirahan asemasta kulta.

Voi olla, ettei eurokaan romahda, vaikka eräät ovat niin ennustaneet. Mutta itse pidän mahdollisena, että sen rinnalle syntyy toinen virallinen valuutta, esimerkiksi kulta, aivan niin kuin Leningradin ainoa ostovoimainen valuutta oli yhteen aikaan dollari. Saattaa olla, että jonain päivänä Suomessakaan ei kauppaa käydä enää kuolleesta puusta valmistetuilla lappusilla vaan erään käpyjä syövän nisäkkään selkänahasta parkituilla ihokudoksilla.

Kullan hamstrauksen takaa pilkistää myös eräs toinen totuus. Vain todellisella substantiaalisella omaisuudella on arvoa: käyttöarvoa tai esimerkiksi jotakin harvinaisuuteen perustuvaa arvoa. Päättymättömiin luottoketjuihin, sopimuksiin ja illusoriseen fiat-rahaan perustuva lumetalous on tullut tiensä päähän. Jatkossa varallisuus on miellettävä entistä enemmän materiaalisten arvojen ja omistusten hallinnaksi. On nimittäin aivan eri asia istua tuolilla kuin lupauksilla tuolista. On eri asia asua talossa kuin sopimuksissa talon rakentamisesta. Ja on eri asia omistaa kultaa kuin pelkkiä lupauksia kullan osto-oikeudesta tiettyyn hintaan tulevaisuudessa.

Saattaa olla, että kulta on vieläkin halpaa ja sitä kannattaa hankkia. Ja kyllä myös minä ostan sinulta, hyvä lukija, puhdasta kultaa olevat tekohampaasi pois samalla hinnalla kuin katujen varsille majoittuneet putiikkiliikkeet, eli 35 eurolla gramma, kun pörssissä kullasta saa yli 1800 euroa unssi eli noin 57 euroa gramma.

Sen sijaan rahastoihin tai johdannaisiin en sijoittaisi, sillä kultafutuurit voivat menettää nopeasti arvoaan talouskriisissä. Ensinnäkin, oikean kullan osto- ja myyntihinnan ero on suurempi kuin johdannaisten. Ja toiseksi, aito metalli pitää arvonsa siinäkin tapauksessa, että koko talous luhistuu ja kaikille suomalaisille käy kuin Iso-Roban puistonpenkillä istuvalle herra Pöppöselle, jonka kädessä hölskyvä väliaikainen vakausväline on muuttunut aikaa sitten pysyväksi. Vaikka parhaassa AAA-luokassa ollaan vieläkin.

8. marraskuuta 2011

Voiko miehen tehtäviä hoitaa nainen?


Amerikkalainen Forbes-lehti listasi jokin aika sitten maailman 70 tärkeimpänä pidettyä johtajaa. Helsingin Sanomat kutsui heitä ”mahtijohtajiksi”.

Merkittävää on, että suuruuksien listalle mahtui vain yksi nainen: Saksan liittokansleri Angela Merkel. Ainakin hän sai tämän seikan johdosta yhtä paljon huomiota kuin kaikki miehet yhteensä.

Talous ja politiikka ovat kieltämättä patriarkaatin vallassa. Johtaminen on perinteisesti miesvaltaista myös suurimmissa uskonnollisissa yhdyskunnissa ja kirkoissa kautta maailman – moderneja ja maallistuneita protestanttisia kirkkokuntia lukuun ottamatta.

Vallankäytön miespainotteisuus herättää kysymyksen, sisältyykö vallitsevaan asiaintilaan jokin totuus. Mahtiin näyttää liittyvän fallos. Onko mahdollista osoittaa voimaa, valtaa ja mahtia ilman penistä ja sen paisuvaiskudosta? Tekevätkö pippelin pään pohdinnat viisauksista vaikutusvaltaisia?

Naispappeuden vastustajat sanovat usein, ettei miehen tehtäviä voi hoitaa nainen. Väitteen totuus riippuu tietenkin siitä, mikä miehen tehtävä on.

Pappi on selvästikin ammatikseen eräänlainen fallos. Nainenkin voi ehkä toimia pappina, mutta hänestä ei koskaan tule pappia samassa merkityksessä kuin miehestä, sillä sukupuoleen latautunut tärkeä merkitys puuttuu. Miesten johtajanpätevyys näkyy kaikkien johtavassa asemassa olevien miesten halussa ohjata sauvallaan ja vitsallaan muita. Miestä pidetään joviaalina ja suvereenina; naista hysteerisenä ja pingottuneena.

Jos naisesta tulee johtaja, sanotaan että hänelle kasvavat munat. Tämä johtuu siitä, että ulkopuolisina naiset näkevät terävästi, miten miehenä ollaan. Siksi heistä tulee hyviä miehiä, siis noita jakkupukuisia naisia. Tavallaan tämä on sääli naisten oman naisellisuuden kannalta. Toisaalta myös minä näen ”ulkopuolisena” selvästi, millaista naisten ja miesten keskinäinen vallankäyttö on heteroarvoille rakentuvassa yhteiskunnassa.

Yritysten, politiikan, kirkon, armeijan ja filosofisen maailman johtaminen on olennaisesti miesten hallussa. Tämä herättää kysymyksen, onko tosiasia oikeassa olemisen peruste (epäilläkseni vanhaa väitettä the fact is not the proof of right).

Omasta mielestäni organisaatioiden miesjohtoisuus ei ole välttämättä pelkkä maailmassa vallitseva virhe. Vallitsevassa asiaintilassa saattaa näkyä tietty yhteiskunnallinen totuus, joka on muotoutunut luonnollisen itsejärjestymisen pohjalta satojen vuosien aikana ja joka koskee eri ihmisten soveltuvuutta tiettyihin tehtäviin.

Vallan osoittaminen voi olla sidottu miehen hormonituotantoon. Toisaalta kyse saattaa olla miesten rakentamasta arvo- ja symboliuniversumista, joka elättää itseään.

Jos miehet siirrettäisiin nykyisin meneillään olevan täysfeminiinisoimisen tuloksena pysyvästi nyrkin ja hellan väliin, maailma nykymuodossaan lakkaisi olemasta. Valtasuhteet romahtaisivat ja politiikan ja talouselämän käytännöt luhistuisivat.

Myös tieteen ja filosofian totuus- ja tietokäsitykset kokisivat kolauksen, kun maailmaa ei valloitettaisi niin kuin naista, induktiivisella reidenvarsimenetelmällä. On vaikea sanoa, mitä seuraisi. En tosin usko, että Euroopan rahakriisi johtuu siitä, että Saksaa johtaa nainen.

Aina kun miehiä syyllistetään vastuuta sisältävistä rooleistaan, pitää huomata, että miehet ovat herkkiä otuksia. Tämän vuoksi miesten asemaa pitää myös kunnioittaa.

Suuri osa maailmassa esiintyvästä feminismistä selittyy naisten yksinäisyydellä ja peloilla, joiden taustalla kaikuu miesviha. Olette kai huomanneet, että kauniit naiset eivät koskaan ole feministejä? Ongelmia syntyy, kun naiset pakottavat itsensä olemaan miehiä, vaikka eivät halua tai pysty. Sen sijaan viisaat naiset hyväksyvät itsensä ja nauttivat myös seksistä.

En tietenkään uskalla väittää, että naisten pitäisi alistua miesten edessä, sillä silloin varmasti saisin feministien vesikauhuiset vaahdot naamalleni. Mutta tämä maailma on sellainen paikka, että vallitseviin käytäntöihin pitää mukautua. Siten nainenkin voi saada sitä, mitä nainen haluaa.

6. marraskuuta 2011

Sotu toimii paremmin kuin Abloy-avain


Julkisessa sanassa murehdittiin taas, että 16 000 suomalaisen henkilötiedot vuosivat nettiin, kun Mediafire-nimiselle sivustolle päätyi ihmisten henkilötunnuksia, osoitteita, puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita.

Ooh, mitä tuskaa! Ja ymmärryksen yksinkertaisuutta!

Levitettäviksi vaarallisia tietoja taitavat olla noista vain henkilötunnukset. Muut tiedothan saa mistä vain, esimerkiksi Facebookista. Turhaan ei olekaan sanottu, että Mark Zuckerberg onnistui siinä, missä CIA epäonnistui. Miksi urkkia tietoja pakolla, kun voi saada ihmiset luovuttamaan tärkeimmät tietonsa julkisuuteen ihan omasta halustaan ja vapaaehtoisesti?

On muuten hämmästyttävää, miten moneen asiaan pelkkä sosiaaliturvatunnus riittää avaamaan oven: melkein mihin vain! Sotu toimii paremmin kuin Abloy-avain esimerkiksi puhelinpalveluissa. Ilman sotua mistään ei tule ensin mitään, mutta – simsalabim – kun luettelee neljä viimeistä merkkiä, ovat maailmankirjat auki. On absurdia, miten pelkällä henkilötunnuksella saa ongittua ihan kaikki tiedot ihan kaikista ja kaikkialta ilman, että kysyjästä on kerrassaan mitään varmuutta: lääkäriasemilta, Kelasta ja niin edelleen.

Nyt kadonneiksi tuomitut eli julkisuuteen pullahtaneet ”salaiset tiedot” eivät oikeasti ole salaisia. Ne voi nimittäin kerätä vaikka roskalaatikoista, ja ihminen voidaan nylkeä ilman, että hän itse huomaa mitään. Rahat voidaan viedä pankeista, salasanat voidaan kysellä, voidaan tehdä kauppoja ja sopimuksia. Sotulla voidaan väärentää ajokortteja ja passeja ja avata puhelinliittymiä. Voidaan lunastaa American Expressejä, ostaa laskuun liikesuihkumatkoja ja Karibian-risteilyjä.

”Salaamisessa” ja tietovuodon valittelussa onkin kyse sen alitajuisen oivalluksen peittelystä, että viranomaisvalta ainoastaan uskottelee ihmisten tärkeiden tietojen olevan muka salaisia, vaikka tosiasiassa viranomaiset itse raiskaavat ihmiset pitkin ja poikin nykytärkeää arkipäivää omissa röntgenkoneissaan. On järjenvastasta, miten paljon kaikki ovet avaavaa ”henkilökohtaista” tietoa on miljoonien asiakaspalvelijoiden saatavilla ”työnsä puolesta”. Viranomaisista itsestään ei tule suinkaan luotettavia vain siksi, että he urkkivat tietojasi ”työkseen” (koettaen siten epäpersonifioida yksityisyydenloukkaukset), tai siksi, että heillä on ”salassapitovelvollisuus”.

Salassapitovelvollisuus ei ole sama asia kuin salassapitohalukkuus tai salassapitotaito. Muutamat noista miljoonista voivat vuotaa mitä vain mihin vain, sillä hekään tuskin ovat mitään moraalin sydänverta pulppuavia eettisen esimerkillisyyden lähteitä, varsinkaan potkut saaneina tai itse rahapulaan joutuneina.

Vakava yksityisyyden loukkaus on jo se, kun joku viranomainen tai muu sofistikoitunut pummi onkii ihmisten tietoja virkavelvollisuuksiin ja -salaisuuksiin vedoten. Vai tuleeko oman elämäsi läpivalaisu muka jotenkin vähemmän vaikuttavaksi, kun joku byrokraatin nilkki tekee sitä oikein ”työkseen”?

Jos taas tuntuu siltä, että et saa tarpeeksi huomiota ja näkyvyyttä ajatuksillesi, lavasta niistä tietovuoto. Mitättöminkin asia muuttuu näet kiinnostavaksi, kun salaa tai kieltää sen joltain.

4. marraskuuta 2011

Demokratia raiskattiin demokratian kehdossa


Kansanvalta kumottiin kansanvallan syntysijoilla, kun Kreikan pääministeri Georgios Papandreou kertoi luopuvansa suunnitelmasta viedä Kreikalle laadittu lainaohjelma kansanäänestykseen. Tällä tavoin taloudellisella painostuksella ohitettiin kansalaisten tahdonmuodostus, ja demokratia raiskattiin demokratian kehdossa.

Mikäli väitetään, että painostuksella ”ei ollut mitään tekemistä EU:n toimielinten kanssa”, vaan ainoastaan Sarkozy ja Merkel taivuttelivat Papandreoua, tämäkin ainoastaan osoittaa päätöksenteon epädemokraattisuutta. Ratkaisu syntyi nyt poliittisten toimielinten ja kansanvaltaisten prosessien ulkopuolella.

Myös EU:n omat päätöksentekomenettelyt ovat epädemokraattisia, kun esitykset laatii komissio ja päätökset tehdään ministerineuvostossa eikä parlamentissa. Täysin on politbyroon meininki.

On tultu paradoksien partaalle, kun EU:sta ei voi enää edes erota vapaalla päätöksellä tai ilman hirvittävää taloudellista rysäystä. Ja liittovaltiota tiivistämällä hirttoköysi sen kuin kiristyy. Sukeltaminen kannattaisi lopettaa, kun on pohjalla.

Ennen pitkää narun pää tulee käteen myös Kreikassa. Hallitus ja oppositio ovat jo miltei toistensa tukassa kiinni, ja EU:n hajoaminen alkaa eri maiden sisäpoliittisista kriiseistä. Kreikan ylpeä ja historiastaan tietoinen kansa on kaduilla, kun valtion rahat loppuvat, mutta se todennäköisesti valitsee mieluummin itsenäisyyden kuin syö alistajiensa kädestä.

On vertauskuvallista, että Euroopan demokratisoituminen pois unionista alkaa juuri Kreikasta. Syy euron kriisiin ei ole sen enempää Kreikassa kuin Portugalissakaan tai yhdessäkään kansakunnassa. Siksi olisi väärin syytellä mitään yhtä tahoa. Syy on järjestelmässä: kapitalismin pönkittämiseksi perustetussa yhteistaloudessa, jossa kaikki pakotetaan samalle viivalle ja joka lietsoo myös monia muita ongelmia, kuten työvoiman pakkosiirtoja ja veropakolaisuutta.

Olen aina hämmästellyt eurointoilijoiden ja liittovaltion kannattajien, kuten Alexander Juppi-Stubbin, naiiviutta. Stubido tekee sekoomuslaista talouspolitiikkaa kahdeksan palkatun avustajansa bailausseurassa Eurovision pelisäännöillä. Näiden virkamiespoliitikkojen suurin virhe on psykologinen sokeus. He ovat eläneet jossakin kummallisessa omassa todellisuudessaan, joka on koostunut pakkoneuroottisesta pyrkimyksestä leikata ja liimata kokoon universalistinen yhtenäisvaltio keskelle aidosti monikulttuurista ja itsenäisistä kansallisvaltioista koostuvaa Eurooppaa.

Myös aatehistorian ja poliittisen filosofian tuntemus ovat olleet pahasti hukassa EU-liittovaltion kannattajilta (aivan niin kuin ne aina ovat sekä menneiden että tulevien sotien syyllisiltä). Liittovaltion kannattajille on pantava luu kurkkuun aivan samalla tavalla kuin nämä kapitalismin asianajajat ovat laittaneet luun kurkkuun pienille kansakunnille.