Autoverotuksen aggressiivisuus vihertävän virhepolitiikan vika

Liikenteen verottaminen on Suomessa tehty häikäilemättömän aggressiiviseksi, jotta valtio saisi rahaa sosiaaliämmien, turvapaikkaturistien ja muun joutoväen elättämiseen.

Autojen hinnassa kannettava autovero, vuotuinen päästöihin perustuva ajoneuvovero sekä polttoaineverot ovat tuottaneet valtiolle nettovoittoa, joka ei ole perusteltavissa liikenneyhteyksien ylläpitokustannuksilla. Varat eivät palaudu liikenteen hyväksi vaan päätyvät aivan muiden menojen kattamiseen.

Juha Sipilän hallitus yritti nyhtää rahaa vielä moottoripyörä- ja veneverollakin, kunnes joutui perumaan aikeensa. Venevero kaatui paljon veneitä omistavien suomenruotsalaisten vastustukseen ja siihen, että veneiden verottamista autoveron kohtuullistamiseksi olivat hallituksessa ajaneet epäsuosioon joutuneet entiset Perussuomalaiset (nykyiset Siniset).

Anne Bernerin ehdotus autoveron poistamiseksi oli perusteltu mutta huonosti valmisteltu, sillä kertarysäyksenä se olisi leikannut kaupasta vastikään ulos ajettujen ajoneuvojen arvoa dramaattisesti ja vienyt autokaupan kuolioon aina uudistuksen toteuttamiseen asti. Kumoon meni sekin ehdotus.

Erään mahdollisuuden liikenteen rokottamiseen tarjoaa Euroopan unionin uusi hiilidioksidipäästöjen testimenetelmä, jolla on mahtipontinen nimi: Worldwide Harmonised Light Vehicle Test Procedure, WLTP. Sillä korvataan tähän asti käytössä ollut laboratoriotesti NEDC (New European Driving Cycle), joka luotiin 1980-luvulla.


Uusia instrumentteja hallituksen käsiin

Valtiollinen liikenteen turvallisuusvirasto TRAFI on kirjoittanut uudistuksesta seuraavasti: ”EU:n autoteollisuus kannattaa uudistusta ja se on ollut aktiivisesti mukana uuden päästömittaustestin kehittämisessä. NEDC-testissä arvot määritellään teoreettisen ajotavan perusteella, kun taas WLTP-sykli pohjautuu eri puolilta maailmaa kerättyihin todellisiin lukemiin. Siksi se antaa paremman kuvan päivittäisistä ajoprofiileista.”

Todellisuudessa autoteollisuuden aktiivisuus ei johdu innokkuudesta veroa kohtaan. Teollisuuden mukana olo johtuu ainoastaan pyrkimyksestä varjella etujaan ja estää EU:n hulluimmat verotusratkaisut.

Autoteollisuus on vanhan mittaustavan voimassa ollessa virittänyt tuotteensa niin, että ne kuluttavat ja saastuttavat mahdollisimman vähän niissä idealisoiduissa olosuhteissa, joihin ne alistettiin NECD:ssä. Tällä tavoin 200 hevosvoiman BMW tai Mersu saatiin kuluttamaan 3,9 litraa tasaisella 90 kilometrin tuntinopeudella tuulettomissa oloissa, yhden henkilön kuormalla, suurimmalla vaihteella ja matalakitkaisilla renkailla. Resurssien vapauttaminen nosti kulutuksen 15 litraan.

Tehokkaiden laatuautojen valmistajat onnistuivat joka tapauksessa pelastamaan itsensä sovittamalla kulutus- ja päästölukemat EU:n normeihin. Keinottelua mikä keinottelua, mutta vihreän politiikan painostukseen oli vastattava samalla mitalla.

Koska uusi testi WLTP on ”monipuolisempi” ja ”ottaa huomioon erilaiset olosuhteet”, silmukka kiristyy. Uusi verotusjärjestelmä kohtelee suuripäästöisiksi osoittautuvia autoja, niiden valmistajia ja omistajia häikäilemättömän epäoikeudenmukaisesti. Verottajan kannalta uudistusta on väitetty ”kustannusneutraaliksi”, mutta tosiasiassa uusi laki kompensoi mittaustapamuutoksen vain alle 137 g/km päästäviltä autoilta, kun taas noin 250 g/km päästävien autojen hinnat voivat nousta parikymmentä prosenttia.

Tämä on väärin, sillä mittaustapa ei ota huomioon tehokkaiden autojen kokonaispäästöjä. Esimerkiksi päästöarvojen yläpäässä olevalla Ferrarilla (300 g/km) ajetaan sen elinkaaren aikana suhteellisen vähän (tyypillisesti noin 100 000 km), eli kokonaisvaikutus ympäristöön jää lopulta pienemmäksi kuin kuutiotilavuudeltaan down shiftatulla pjongjangilaisella koppimopolla tai japanilaisella riisikupilla (130 g/km), joilla ajetaan niiden elinkaaren aikana tyypillisesti 300 000 kilometriä.

Silti näiden ajoneuvojen omistajia verotetaan progressiivisesti eri tavoin. Hammaslääkärien verottaminen on tietenkin ongelma myös ansiotuloverotuksen yhteydessä, mutta heidän autojensa sosialisoiminen valtiolle hinnoittelun kautta ei ainakaan korjaa tilannetta.

Suomessa WLTP-mittausta aletaan soveltaa syyskuun alussa eduskunnan hyväksyttyä hallituksen ehdotuksen kesäkuun lopulla. Raskaan autoverotuksen ja pitkien välimatkojen Suomella ei olisi ollut mikään kiire hyväksyä EU:n uusia verotusperusteita varsinkaan, koska Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa luvattiin panostaa liikenteeseen ja keventää autoverotusta tavalla, joka olisi vähentänyt autoveron tuottoa 200 miljoonaa. Nyt puhutaan vain ”kustannusneutraaliudesta”.

Hallitus on ollut mestari pyörtämään kaikki lupauksensa ja oman ohjelmansa. Ensi töikseen Kokoomus ja Kepu pettivät koulutuslupauksen, ja sitten ne rikkoivat yhdessä Sinisten kanssa tavoitteen hillitä haittamaahanmuuttoa. Nyt pelkäksi paperiksi osoittautuivat myös liikenteen edistämiseksi annetut lupaukset.

Median suhtautuminen hallituksen toimintaan on ollut epäkriittistä ja kaunistelevaa. Myös Tekniikan Maailman arviot vihertävät: ”Suomi on ensimmäinen maa, jossa verotusperusteeksi otetaan suoraan WLTP-perusteinen lukema. Päätös on ryhdikäs, joskin se sisältää aimo annoksen pimeään sukeltamista”, lehti kirjoittaa kansalaisten EU-kriittisyyttä hillitsemään pyrkien.

MTV3:n uutissivut puolestaan kiirehtivät valehtelemaan kansalaisille, että heidän ”lempparimerkkinsä” Toyotan hinnat putoilevat, vaikka tosiasiassa hinnanalennus kohdistuu puoliksi sähköistettyihin hybridimalleihin, joita myydään varsin vähän niiden kalleuden vuoksi. Sen sijaan suosikkimallien hinnat nousivat, ja klassisen Land Cruiserin hinta räjähti, kuten myös monen muun tehokkaan ja käyttökelpoisen auton. Media on aktiivisesti mukana EU-bluffissa.

Oikein olisi ollut kirjoittaa: ”Tehottomien ja helposti hajoavien romujen hinnat laskivat ja kunnon autojen hankkiminen tuli entistäkin vaikeammaksi samalla, kun yksilitraisista yliviritetyistä turbo-oravanpyöristä on tulossa korjaamojen kultakaivoksia”. Siinä totuus.


Ilmastopoliittinen anekauppa lopetettava

Autovero on tietenkin vain yksi symbolinen yksityiskohta sodassa, jota käydään teollisen länsimaailman ja kehitysmaiden välillä. Se on rangaistus ja hinta, jota länsimaalaiset pakotetaan kärsimään kehitysmaissa vallitsevan väestönkasvun ja ympäristökuormituksen vuoksi.

On muistettava, että Suomen kasvihuonepäästöt (56 miljoonaa tonnia) muodostavat vain noin 0,175 % koko maailman päästöistä (32 000 miljoonaa tonnia), joten maailmaa ei pelasteta sillä, vaikka suomalaiset tuhoaisivat taloutensa ja teollisuutensa tai lakkaisivat hengittämästä kokonaan.

Enää vain noin 15,6 % maailman kasvihuonepäästöistä tulee Euroopan unionista (5 000 miljoonaa tonnia), ja jo yli puolet kolmannen maailman kehitysmaista. Suurin päästölähde on lämmöntuotanto ja asuminen, mikä indikoi, että pelkkä ihmisten läsnäolo ja runsastuminen on suurin syy ekokatastrofiin ja ympäristötuhoihin.

Vihreillä on erityisoikeus pilata ympäristöä.

Tätä ei kuitenkaan painoteta julkisessa sanassa poliittiseen korrektiuteen vedoten. Vihreä ympäristöliike vaikenee ympäristötuhojen todellisista syistä, sillä se pelkää ideologisesti harhaan johtamiensa hipstereiden kannatuksen menetystä, joka seuraisi, jos heille kerrottaisiin, että ympäristötuhojen todellinen syy onkin kehitysmaiden väestönkasvu. Kutsun aiheeseen liittyvää kaksinaismoralismia ekokatastrofin intimiteetiksi.

Kehitysmaiden asukkaat aina Afrikasta Eestiin ajelevat jo paremmilla autoilla kuin suomalaiset, mikä on sairaan verotuspolitiikan seuraus. En tarkoita, ettei ilmakehää tai muuta ympäristöä pitäisi suojella. Mutta tarkoitan, että luontoa ei tule suojella tavalla, jolla länsimaiden ympäristötehokas ja hyötysuhteeltaan hyvä teollisuus tuhotaan mutta ei puututa ekokatastrofin todellisiin syihin. Ne piilevät kehitysmaissa ja niiden uskonnoissa, jotka kannustavat lisääntymiseen ja joiden vuoksi naisia käytetään lapsitehtaina.

On ylipäänsä väärin, että Euroopan maat pakotetaan maksamaan kehitysmaiden hiilidioksidipäästöistä johtuvia laskuja. Ilmastosopimusten pohjana olevissa laskelmissa tuijotetaan pelkästään eri maiden kokonaispäästöihin, mutta ei huomata, paljonko hyödykkeitä niillä saadaan aikaan läntisissä teollisuusmaissa.

Länsimaissa ympäristötehokkuus on parempi, sillä päästöt tuotettuja yksiköitä kohti ovat paljon rohkaisevampia kuin ympäristötehokkuudeltaan kehnoissa kehitysmaissa. Harhaanjohtavaa tilastointia edustaa myös maakohtaisten päästöjen laskeminen kansalaista kohti. Tällöinkään ei oteta huomioon tuotannonalakohtaisten ominaispäästöjen mukaista ympäristötehokkuutta eikä kylmän tai lämpimän ilmaston vaikutusta päästöihin ja niiden oikeutukseen.

Esimerkiksi päästötilastoja johtavassa ja valtamedian puolustelemassa Kiinassa ympäristötehokkuus on huono, ja maa voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Koska Kiina luetaan YK:n tilastoissa kehitysmaaksi, se on ympäristötukien nettosaaja, jolle muiden muassa Suomi joutuu pulittamaan ilmastomaksuja. Tilanne on epämoraalinen, sillä Suomi ei ole ollut pitkään aikaan mikään rikas länsimaa vaan köyhä ja velkainen valtio, jolla ei ole vähäisimpiäkään siirtomaa-ajan moraalivelkoja mihinkään suuntaan.

Myös Yhdysvallat on velkaantunut Kiinalle tavalla, joka on kääntänyt rikkaan ja köyhän asetelmat päälaelleen. Yhdysvallat ja Donald Trump ovat nähdäkseni oikeassa sanoutuessaan irti ilmastopolitiikasta, joka kohtelee teollistuneita länsimaita epäoikeudenmukaisesti. Pohjan vihreältä anekaupalta vie lopullisesti se tosiasia, että ratkaiseva osuus hiilidioksidipäästöistä ei ole ihmisen aiheuttamia (asiallista tietoa tässä ja tässä sekä dosentti Antero Ollilan sivuilla ja hänen blogissaan).


Autovero poistettava kokonaan

Mitä tämän kaiken keskellä tekee Suomen vasemmisto-oppositio? Vuonna 2014 vasemmiston vaatima autoveron korotus johti autokaupan vähenemiseen ja verotuottojen pienenemiseen. Mikäli vasemmisto voittaa seuraavat vaalit, ovat kansalaiset jälleen unohtaneet, mitä vasemmisto hallituksessa ollessaan sai aikaan.

Omasta mielestäni autovero pitäisi poistaa asteittain kokonaan, eikä muutosta tarvitsisi kompensoida ajoneuvoverojen tai polttoaineverojen korotuksilla. Veromenetykset korvattaisiin leikkaamalla kehitysyhteistyövaroja ja ilmastomaksuja, käännyttämällä sosiaalietuusperäisiä maahanmuuttajia sekä puolittamalla EU-jäsenmaksu rangaistukseksi EU:n sotkeutumisesta kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin sananvapauskysymyksissä.

Näin autoilun verottaminen saataisiin yleiseurooppalaiselle tasolle, eikä valtiovallan tarvitsisi jatkaa sosialismin ajalta periytyvää feministis-vihamielistä politiikkaansa, jolla miehiltä viedään heidän penissymbolinsa ja ihmisten perustuslaillista liikkumisen vapautta rikotaan kansalaisia syrjivällä verokohtelulla.

Viikon viherpieru

Helsingin kaupunginhallitus taipui harmillisesti vihreiden aloitteeseen, jonka mukaan kaupungin kouluihin pitää perustaa viikoittainen kasvisruokapäivä. Lopullisesti asiasta päätti valtuusto viime keskiviikkona. Enää oppilaille ei tarjota vain kasvisruokavaihtoehtoa, vaan nyt kaikki pakotetaan syömään kasviksia niin, että sellerit tulevat korvista ja retiisit pursuavat suupielistä. Kirjoitin aiheesta aiemmin muun muassa tässä.

Vihreiden nuorten puheenjohtajan Fatim Diarran ajamaa pakollista kasvisruokapäivää uskalsivat kaupunginhallituksessa vastustaa vain lääketieteen professori Sirpa Asko-Seljavaara ja urheilija Arto Bryggare, jotka ravitsemuskysymyksiin perehtyneinä tietävät, mistä puhuvat. Kun nuoret eivät saa eläinvalkuaista kouluaterioista, he joko kuihtuvat fyysisesti tai kuittaavat energiantarpeensa rasvaisella junk foodilla McDonald’sissa.

Vihreät pyrkivät perustelemaan kasvisruokapäivää sillä, että kasvisruoan valmistaminen aiheuttaa muka ”pienemmät hiilidioksidipäästöt” kuin liharuoan tuotanto. Satu Hassi ja Heidi Hautala ovat ilmeisesti laskeneet asian istuessaan lentotomaattikuorman päällä Brysselin-koneessa.

Vihreiden vegaanien lihakammossa on jotain samaa kuin feministien seksuaalisuuskammossa. Vaikka jokainen voi luonnollisesti lakata syömästä vaikka kokonaan (ilman että se on kuitenkaan hänelle hyväksi), on väärin, että kaikilta muiltakin vedetään liharuoat pöydästä käyttämällä verukkeena esimerkiksi vegaani-ideologiaa tai islamilaista sianlihakieltoa. Samaan aikaan eräässäkin koulussa kaikille oppilaille syötettiin halal-lihaa heidän itsensä tietämättä ja vanhemmille kertomatta.

Eikö tätä nirppanokkanaisten lihavihaa saada millään kuriin?

Ilmastokokous konkurssilinjalla

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa käy aivan kuten otaksuinkin, eli siitä tulee kehitysavun raharuletti. Hilpeää on myös asiasta otsikointi. Uusi Suomi tulkitsee tilannetta niin, että ”EU paljasti kehitysmaille jaettavat rahasummat”, ikään kuin kyse olisi rikoksen esille tuomisesta. Sen sijaan poliittinen vihervasemmisto ja Helsingin Sanomat iloitsevat siitä, miten paljon rahaa EU-maat aikovat kaataa kehitysmaissa tapahtuvaan ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Jutussaan ”Barroso: Ilmastorahaa luvassa hyvä potti” Helsingin Sanomat toteaa, että EU-maiden on määrä antaa köyhille maille kolmen seuraavan vuoden aikana 7,2 miljardia euroa (toimitus tosin vaihtoi kiittävän otsikon neutraalimpaan myöhemmin). Erityinen ilon aihe on, että Suomi on luvannut kakkuun 100 miljoonaa euroa ja että Matti Vanhanen lupaa nostaa panoksen 110 miljoonaan. Kun Vanhanen toteaa, että ”Suomen osuus vastaa hyvin Suomen talouden painoarvoa unionissa”, sen enempää lehti kuin Vanhanenkaan eivät kerro, vastaako Suomen osuus maamme todellista osuutta sen hiilidioksidikuormituksesta EU:ssa.

Oma vastaukseni on, että ei vastaa, vaan tilanne on Suomelle (näennäisesti) edullinen. Asia on kuitenkin varsin kinkkinen. Maamme yhteenlasketut päästöt ovat 60 000 tonnin vuosiluokkaa ja Euroopan unionin yhteenlasketut päästöt 2,1 miljardia tonnia. Suomen osuus hiilidioksidipäästöistä on siis noin 2,8 prosenttia, mikä on enemmän kuin Suomen osuus kokonaisbudjetista, joka on 1,5 prosenttia. Tässä mielessä ilmastokokouksen tulos on Suomelle myönteinen, mutta todellisuudessa kokonaispäästöihin tuijottaminen kuvaa huonosti asioiden laitaa, eikä siitä ole arvioinnin perustaksi.

Jos pohditaan, kuuluisiko Suomen maksaa enemmän, vastaus on taaskin ”ei”. Suomen osuuden tukipotista pitääkin olla olennaisesti pienempi kuin EU:n yhteenlasketuista hiilidioksidipäästöistä, sillä Suomessa energiaa kuluu sekä bruttomääräisesti että asukasta kohti laskettuna enemmän kuin useimmissa muissa Euroopan maissa ilmasto-olojen, etäisyyksien ja elinkeinorakenteen vuoksi. Ongelma on, että ilmastopolitiikan mittarina ei käytetä tuotannonalakohtaista ominaispäästöjärjestelmää, joka suhteuttaisi kasvihuonepäästöt tuotannon tehokkuuteen. Jos tilannetta painotetaan energiankäytön tehokkuudella, Suomen osuus ilmastotuesta paljastuu keskimääräistä avokätisemmäksi EU:n sisällä.

Sitä paitsi Suomi toteuttaa esimerkillistä ilmastopolitiikkaa. Suomen absoluuttiset päästöt vähenivät viime vuonna peräti 16 prosenttia, eli eniten kaikista EU-maista. Muiden unionimaiden moraalista asemaa puolestaan huonontaa se, että useat maat, kuten Latvia ja Unkari, osallistuvat tukemiseen lähinnä nimellisillä summilla. Juuri tällaiset seikat osoittavat, että Euroopan unionin itäeurooppalaiset valtiot eivät täytä taloudellisia jäsenyysehtoja, eikä niitä siksi olisi voinut hyväksyä jäseniksi kiireellä.

EU-maiden joukossa Suomi on ilmastolunnaiden nettomaksaja, aivan kuten unionin jäsenmaksujenkin osalta. Viime vuonna jäsenyydestä tuli tappiota 319 miljoonaa, eli jokainen suomalainen joutui maksamaan jäsenmaksua keskimäärin 61 euroa, ja lisäksi myös takaisin palautuvista rahoista suurin osa kuluu Euroopan unionin määräämiin kohteisiin suomalaisten oman tarpeen ja päätöksenteon ohi. Kun muistetaan, että kehitysapubudjettikin lähestyy 1 000 miljoonaa euroa, ei tarvitse ihmetellä, mistä ne velkamiljardit Suomelle karttuvat.

Vain todellinen Pölhö-Kustaa jakelee almuja omaksi velakseen, ja niinpä myös kehitysapubudjetti pitäisi pudottaa nollaan siihen asti, kunnes Suomen kokonaisvelka ulkomaille on maksettu. Tämä ehkä motivoisi vihreitä ja kristillisiä lyhentämään valtionvelkaa, kun he tietäisivät sen jälkeen pääsevänsä toteuttamaan tuota ihanuuttaan eli jakamaan rahaa ilmaiseksi muille. Yleensäkään kehitysavun jakelemista ei tulisi pitää valtioiden tehtävänä, vaan sen voisi jättää yleishyödyllisten järjestöjen ja niiden kansalaisten tehtäväksi, joilla on jotakin pois annettavaksi.

Rahankiskonnaksi meni tämäkin ympäristönsuojelu. Olennaista on, että keinoista, joilla ilmastonmuutosta voitaisiin hillitä, ei päästy sopimukseen. Toivonkin, että valtio säästää kehitysmaille annettavan ilmastorahan suoraan kehitysapubudjetista. Kööpenhaminan ilmastokokous on yksi naula länsimaiden tuhoon, Euroopan viimeisten päivien viettoon ja uppoavan lännen häviämiseen kartalta entisten kehitysmaiden voitoksi.

Aiheesta lisää:

Miten ilmastosota voitetaan?

Ilmastonmuutos vastatuulessa.

Ilmastonmuutos vastatuulessa

Tieteellinen filosofia ei ole kovin vanha keksintö. Siitä, että filosofiastakin tehtiin tiedettä, voi syyttää tai kiittää loogisia positivisteja, jotka järjestivät innokkaasti erilaisia kongresseja ympäri Eurooppaa 1920- ja 1930-luvuilla. Esimerkiksi niin sanottu Kööpenhaminan kongressi omistettiin kvanttifysiikalle ja kausaliteetille vuonna 1936. Näinä pandemian aikoina tulee myös mieleen, että ”kööpenhaminalaiseksi” sanottiin takavuosina erästä laajalle levinnyttä flunssavirusta.

Kööpenhaminassa tällä viikolla järjestettävä kansainvälinen ilmastokokous houkuttelee jälleen testaamaan tuota kausaalisen järjen (eli syyn ja seurauksen) ketjua – asiaa, jota pohdittiin Kööpenhaminan kongressin näyttämöllä vuonna 1936.

Hiilidioksidin vaikutuksista ilmaston lämpenemiseen saadaan jatkuvasti tietoa, joka on ristiriidassa edeltävän kanssa. Ei siis ihme, jos poliittiset neuvonpitäjät eivät pääse sopimukseen edes kokouksensa lähtökohdista. Erään kiintoisimmista poikkeavan tiedon lähteistä tarjosi ajankohtaisohjelma MOT:in 9.11.2009 lähettämä jakso ”Ilmastokatastrofi peruutettu”, jossa toimittaja Martti Backman haastatteli Massaschusetts Institute of Technologyssa toimivaa meteorologian professori Richard Lindzeniä.

Lindzen ei tutki ilmakehää jäljittelemällä ilmastoa tietokonemalleilla ja laatimalla siltä pohjalta ennusteita, kuten tutkijoiden valtaosa. Sen sijaan hän toimii aidon positivistin tavoin: tehden havaintoja suoraan todellisuudesta. En tosin itse kannata positivismin mukaista mittaavaa ja määrällistä tarkasteluotetta filosofisen ihmistutkimuksen yhteydessä, mutta tämäntapaisiin luonnontieteellisiin yhteyksiin se sopii.


Ilmakehän iirisilmiö

Lindzen on mitannut satelliittien avulla sen lämmön määrää, jonka ilmakehä päästää lävitseen avaruuteen, ja havainnut, että hiilidioksidin kuormittama kaasukerros ei patoakaan maa- ja merialueiden pinnasta heijastuvaa auringon lämpöenergiaa ilmakehään niin kuin on luultu vaan päästää sitä entistä enemmän lävitseen. Tämän mukaan ilmakehä reagoisi kuin silmäterä valoon, joten Lindzen kutsuu löydöstään ”iirisilmiöksi”. Luonto näyttäisi siis ikään kuin viilentävän planeettaa ylikuumenemiselta.

Sen sijaan tietokonemalleissa oletetaan, että hiilidioksidin lisääntyminen varastoi lämpöenergiaa ilmakehään. Tällaisen tutkimuksen menetelmällinen virhe on siinä, että aineisto taivutetaan sopimaan malleihin, ja siksi nämä mallit toimivat todellisuuteen verrattuina väärin. Lindzenin mukaan hiilidioksidin kaksinkertaistuminen nostaisi lämpötilaa 0,5 – 1 Celsius-astetta tietokonemallien ennustaman 2,5 – 6,0 asteen sijasta. Tämän erehdyksen vuoksi hän kutsuu mallintamiseen perustuvaa tutkimusta Play Station -tieteeksi.

Myöskään maan pinnalta saadut mittaukset eivät osoita ilmaston lämpiävän, joten ilmaston lämpenemistä kuvaava jääkiekkomailadiagrammi, jossa kuumuus nousee käyristyvän lapaosan tavoin, olisi syytä hylätä. Backmanin toimittama ohjelma oli varsin kelvollista katsottavaa, sillä se keskittyi kyseenalaistamaan uskonkappaleeksi muodostuneen normaalitieteen perusaksioomat. Toisaalta ohjelmasta puuttui haastateltujen ilmastotieteen toisinajattelijoiden puheisiin vastaava kritiikki.

Lindzenin tapaisissa vastavirrankulkijoissa on ilahduttavaa se, että he estävät tieteenaloja muuttumasta uskonnoiksi. Nythän ilmastoa tutkivat tieteet ovat tarjonneet tuomiopäivän visioita ja esiintymislavoja niin sanotuille alarmisteille eli vihreää anekauppaa harjoittaville hälytyskellojen soittelijoille. Vaikka Lindzen ei olisi itsekään ehdottomasti oikeassa, hän pakottaa tutkijoiden valtavirtaa korjaamaan virheitään ja perustelemaan kantojaan paremmin.

Joka tapauksessa Lindzenin tutkimustulokset ovat muodostaneet normaalitieteelle niin kovan palan, että hänen ajatuksistaan on pyritty vaikenemaan tiedeyhteisössä. Filosofisesti kiintoisaa on, että tieteellisten teorioiden merkitys ja arvo voidaan nykyaikana päätellä juuri siitä, kuinka aktiivisesti tiedeyhteisö pyrkii hiljentämään toisinajattelijansa ja vaikenemaan heistä. Kenties tämä punnitsee myös median omaa arvoa. Julkisuus koetaan niin tärkeäksi, että sitä ei kerta kaikkiaan haluttaisi antaa kilpailevan kannan edustajille. Ja onhan median myöntämällä julkisuudella tietenkin huomattava vaikutus. Juuri tiedotusvälineiden toiminnan vuoksi kansi ei pysy kattilan päällä myöskään työyhteisöistä kaikkien brezhneviläisimmässä: tiedeyhteisössä.


Tutkimus puhdistaa ilmaa

Tieteiden piirissä on velmuiltu ilmastonmuutosta koskevilla tiedoilla ja luuloilla jo aiemminkin tavalla, joka ei ole tosin mitenkään ennenkuulumatonta ainakaan tieteenfilosofiasta ja -historiasta perillä oleville. Vuosikymmeniä jatkunut kiistely ilmastonmuutoksen vaikutuksista sai uuden käänteen, kun alan arvovaltaisimman tutkimuskeskuksen, brittiläisen East Anglian yliopiston yhteydessä toimivan Hadley Climate Research Unitin, sähköpostipalvelimelta kaapatut viestit vuotivat julkisuuteen.

Sähköpostien ja dokumenttien sisällöt paljastivat, että yksikön ilmastotutkijat olivat täysin tietoisesti vääristelleet aiempia tutkimustuloksia poliittisia tavoitteita vastaaviksi ja suunnitelleet todellisten tulosten pimittämistä niin yleisöltä kuin tiedeyhteisöltäkin muun muassa tekijänoikeuksiin vedoten. Asiasta kärkipäässä uutisoinut ”Examiner.com”-verkkolehti siteerasi yksikön johtajan Phil Jonesin muille tutkijoille eli Ray Bratleylle, Michael Mannille ja Malcom Hughesille lähettämää sähköpostiviestiä muun muassa näin:

”Olen juuri saanut valmiiksi Miken Nature-tempun ja lisännyt todellisia lämpötiloja jokaiseen sarjaan viimeisen 20 vuoden kohdalle (eli vuodesta 1981 eteenpäin) ja vuodesta 1961 eteenpäin Keithin sarjaan [lämpötilojen] laskun piilottamiseksi. [I’ve just completed Mike’s Nature trick of adding in the real temps to each series for the last 20 years (i.e. from 1981 onwards) and from 1961 for Keith’s to hide the decline.]”

Voitonriemun merkittävyyttä korostaa, että tekstissä mainittu ”Mike” eli Michael Mann on toinen ilmaston ylikuumenemista ennustavan lätkämailadiagrammin kehittelijöistä. Ehkä kaikkein inhimillisimmän pilkahduksen tieteen olemukseen luo kuitenkin tapa, jolla laitoksen johtaja eräässä viestissään avoimesti iloitsi eri näkökantaa edustaneen kollegansa, ilmastoskeptikkona tunnetun John Dalyn, kuolemasta.

Kyseisten ilmastotieteilijöiden metodologia ohittaa omassa luotettavuudessaan jopa feministien, maahanmuuton suosijoiden, monikultturistien ja työvoimapulaa ennustavien taloustieteilijöidenkin argumentit. Sitä kautta se vaikuttaa yleisölle syntyvään kuvaan tieteiden yleisestä uskottavuudesta. Luottamuksen väheneminen taas voi olla hyväkin asia, sillä tieteelliset totuudet ovat kovin relatiivisia. Tiedonmuodostuksen suhteellisuus pitäisi ottaa huomioon, kun edetään poliittisiin päätöksiin, sillä poliittisista ympyröistä ”tieto” näyttää olevan usein myös lähtöisin.

Hadley Climate Research Unitissa toimivat tiedemiehet ovat vaikuttaneet osaltaan YK:n alaisuudessa toimivan hallitustenvälisen ilmastopaneelin eli IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change) kokoaman ilmastoraportin sisältöön, joka toimii aineistona ilmastonmuutosta hillitsemään pyrkiviä päätöksiä suunnitellessa. Niinpä päästövähennyksistä päättävä Kööpenhaminan kokous joutuu nyt tekemään päätöksensä sellaisen raportin pohjalta, jonka tieteellinen perusta on murentunut.

Hadleyn tutkijat ovat myöntäneet vuodetut viestit aidoiksi, samoin yksikön johtaja. Filosofisesti katsoen on tietenkin lapsellista kiistellä totuudesta, jota kukaan ei tiedä ja joka aina jää ennusteiden tavoin mielipiteidenvaraiseksi. Mutta poliittiselta kannalta tämä merkitsee, että Kööpenhaminassa ei pitäisi tehdä sellaisia ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtääviä päätöksiä, joilla olisi raunioittava vaikutus talouden ja teollisuuden rakenteisiin, kuluttajahintoihin, verotukseen tai energiantuotantoon.

Miten ilmastosota voitetaan?

Ensi viikolla maailman ilmakehää kuumentaa Kööpenhaminan ilmastokokous. Osallistujamaiden edustajat valmistautuvat parhaillaan joukkojensiirtoihin ryhmittyäkseen asemiin taistelukentälle. Hiilidioksidia kertyy runsaasti, sillä paikalle saapuu divisioonan verran maahanlaskujoukkoja, jotka pyyhältävät perille ilmojen halki. Kokoukseen kertyy noin 15 000 byrokraatin parvi yhteensä yli 200 maasta.

Nykyisin, kun ihminen ei sodi vain toinen toistaan vastaan kansakuntien välisissä sodissa vaan myös itseään vastaan lajina, maailmansodatkin joudutaan käymään koko ihmiskuntaa koskevista uhista. Maailmansodissahan globalisaation olemus varsinaisesti keksittiin. Erona on, että nyt globaalia sodankäyntiä sovelletaan rauhanomaisissa neuvotteluissa.

Yhteisesti tunnustetun uhan vallitessa on ollut helppo päästä sopuun strategiasta. Kokouksen yhteisenä tavoitteena on rajoittaa ilmakehän lämpeneminen korkeintaan kahteen asteeseen. Jokaisella maalla on kuitenkin omat neuvottelutavoitteensa, jotka liittyvät siihen, millä ehdoilla ja keinoilla kasvihuonepäästöjä voidaan vähentää. Lisäksi ilmakehän kuumenemisesta ja sen syistä ei olla tieteellisesti yksimielisiä. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen on kenties viisasta ”varmuuden vuoksi”, mutta perin kiinalaiselta näyttää asian poliittinen puoli.


Ilmastosodan lähtökohdat

Toivon, että kokous onnistuu eli sopuun ei päästä (tai jouduta), sillä tarjolla on vain huonoja sopimuksia järjettömin ehdoin. Katsotaanpa ensin neuvottelujen lähtökuoppiin ja raivataan sitten esiin se, mikä kokouksen perusajatuksessa on pielessä.

Euroopan unionin arvion mukaan maailman kasvihuonepäästöjä pitäisi leikata 25–40 prosenttia, jotta yli kahden asteen lämpötilannousu voitaisiin välttää. EU itse on sitoutunut vähentämään päästöjään 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta mutta luvannut edetä 30 prosenttiin, mikäli muut neuvotteluissa mukana olevat maat suostuvat riittävän tiukkoihin vähennyksiin. Toistaiseksi Euroopan unioni taistelee ilmastonmuutoksen pyörremyrskyjä vastaan lähes yksin, vaikka se tuottaakin vain 14 prosenttia maailman kasvihuonekaasuista.

Suurimmaksi hiilidioksidin tuottajaksi kohonnutta Kiinaa ei lasketa neuvotteluissa teollisuusmaaksi vaan kehitysmaaksi. Tämä sopii kiinalaisille hyvin, sillä kehitysmaiden päästörajoitusvelvoitteet määritellään selvästi väljemmiksi kuin teollisuusmaiden. Kiina, Intia ja muut kehitysmaat ovat kirkkain silmin lausuneet, että niille talouskasvu on ensisijainen tavoite.

Maailman toiseksi suurin saastuttaja Yhdysvallat ei puolestaan ratifioinut lainkaan aiempaa ilmastosopimusta, Kioton pöytäkirjaa. Barack Obaman hallinto on suhtautunut ilmastoneuvotteluihin edeltäjäänsä suopeammin, mutta kokouksen esivalmisteluissa Yhdysvallat ei ole kuitenkaan sitoutunut merkittäviin päästövähennyksiin.

Euroopan unionin arvion mukaan maailmassa tarvittaisiin päästöjen vähentämiseen vuosittain varsin kohtuulliselta näyttävä summa, noin 175 miljardia euroa. Maailmanpankin entisen pääekonomistin Nicholas Sternin vuonna 2006 Britannian hallitukselle laatimassa raportissa arvioidaan, että jos ilmastonmuutosta ei hillitä, se aiheuttaa pysyvän 5–20 prosentin laskun maailman bruttokansantuotteeseen. Sternin mukaan vähennystoimet olisivat taloudellisesti kannattavia, sillä niihin riittäisi prosentti maailman bruttokansantuotteesta vuodessa. Olen käsitellyt Sternin raporttia aiemmin tässä. Toisaalta tavoitteiden riittävyydestä ja rahoituksesta ei ole päästy sopuun, ja Sternin raporttia on syytä pitää ylioptimistisena, eikä se ole luotettavuudeltaan parempi kuin samanniminen saksankielinen viikkolehti.

Entä miltä tilanne näyttää Suomen kannalta? Suomen pääneuvottelija Sirkka Haunia ympäristöministeriöstä kirjoittaa, että ”kunnianhimoinen” sopimus Kööpenhaminassa olisi Suomen teollisuuden etu. Virkamies näkee edut ”luonnon suojelemisessa” ja korkean teknologian viennissä sekä siinä kilpailullisessa seikassa, että muita kiristetään ehkä vieläkin pahemmin.

Todellisuudessa päästörajoitukset eivät tuo kylmälle ja pimeälle maalle muuta kuin pelkkiä rasitteita. Jos tuotannolliset olot täällä entisestäänkin vaikeutuvat, alkaa tapahtua niin sanottua hiilivuotoa, eli teollisuuden investoinnit siirtyvät maihin, joiden ilmastopolitiikka on eurooppalaista löyhempää.


Selkeitä ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin

Mikä sitten Kööpenhaminan sopimusluonnoksessa on pielessä, ja mitä asian korjaamiseksi pitäisi tehdä? Kokouksen päämäärissä on kaksi olennaista vikaa.

Ensinnäkin (1) se on poliittisesti epäoikeudenmukainen. Kiina vaatii sopimukseen sitoutumisesta 300 miljardin euron vuosimaksua ja Intia sekä Afrikka toisen mokoman. Tämä merkitsee, että kehittyneet maat yritetään pakottaa siirtämään satoja miljardeja euroja verovaroja kehitysmaissa toimiville, suuria voittoja tuottaville valtiollisille yrityksille tai ylikansallisille firmoille niin sanottuna ilmastomaksuna.

Samanaikaisesti näissä maissa toimivat yritykset tekevät tuhansien miljardien voitot vuositasolla, ja Kiina on yksi maailman harvoista maista, jonka talous globaalin laman keskellä kasvaa. Lisäksi maan valuuttavarannot ovat niin suuret, että se voisi suoraan valtion kassasta maksaa toimet, joilla ilmastotavoitteet toteutetaan. Kiinassa myös lisätään koko ajan hiileen perustuvaa sähköntuotantoa ydinvoiman ohella.

Toinen (2) ongelma on, että kokouksessa keskitytään punnitsemaan lähinnä eri maiden tuottamia hiilidioksidin kokonaismääriä, joiden pohjalta käydään päästökauppaa. Tämä on täysin järjetön ja jopa tuhoisa lähtökohta.

Hiilidioksidin tuotantoa pitäisi arvioida siltä pohjalta, kuinka tehokkaasti hiilidioksidia tuottamalla on onnistuttu valmistamaan hyödykkeitä, eli kuinka hyödyllistä tai jopa välttämätöntä se on. Esimerkin tästä antaa nykyinen autojen hiilidioksidipäästöjen laskentajärjestelmä. Autoille on säädetty veroja siltä pohjalta, miten paljon ne tuottavat hiilidioksidia ajettua kilometriä kohti. Samaan tapaan myös teollisuuden ja kotitalouksien hiilidioksidipäästöjä pitäisi tarkastella siltä pohjalta, miten paljon kasvihuonekaasuja esimerkiksi terästonnin tai paperitonnin valmistus saa tuottaa tai miten paljon hiilidioksidia saa syntyä asuntoneliöiden lämpimänä pitämisestä tietyssä säätilassa.

Kokouksen lähtökohtana käytettävä hiili-intensiteetti, jolla tarkoitetaan päästöjen suhdetta bruttokansantuotteeseen, ei riitä ympäristötehokkuuden arvioimiseen, sillä se ei kerro riittävästi esimerkiksi maatalouden päästöistä, jotka ovat luontoperäisiä eivätkä ihmisen aiheuttamia. Niiden osuus on kuitenkin huomattava. Esimerkiksi Ilta-Sanomat paljastaa pieruhuumoria muistuttavassa jutussaan, että ”[k]arjaeläinten ’päästämä ilma’ muodostaa monessa maassa yllättävän suuren osan kasvihuonepäästöistä. Australiassa tämä luku on määritelty 14 prosentiksi ja Uudessa-Seelannissa jopa 50 prosentiksi päästöistä.”

Kokonaispäästöjen ja maakohtaisten päästökattojen asettamisesta pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, joka mittaisi päästöjen määrää jokaista tuotettua yksikköä kohti. Tämä

1) antaisi kuvan saastumisen syistä,

2) auttaisi arvioimaan saastumisen oikeutusta,

3) ohjaisi kehittämään paremmalla hyötysuhteella toimivaa tekniikkaa ja

4) estäisi hiilivuodon eli heikolla ilmastosuhteella toimivan tuotannon pakoa huonosta päästöpolitiikasta hyötyviin maihin.

Tällainen järjestelmä ottaisi huomioon kehittyneiden maiden kyvyn tuottaa hyödykkeitä hyvällä ilmastosuhteella. Se, joka ei yltäisi riittäviin tehokkuusarvoihin, pitäisi velvoittaa maksamaan sakkoa yhteiseen kassaan, josta sitten rahoitettaisiin kansainvälisiä ilmastotavoitteita, esimerkiksi paremman tekniikan kehittämistä.

Nykyjärjestelmässä asiaa arvioidaan etupäässä siltä pohjalta, mitkä ovat kunkin maan kokonaispäästöt aivan riippumatta siitä, mitä niitä aiheuttava teollisuus tuottaa vai tuottaako mitään. Tämä on absurdia, koska se johtaa käyttämään paljon saastuttavaa tekniikkaa siellä, missä päästöoikeuksia on runsaasti tarjolla, kuten Kiinassa ja muissa kehitysmaissa.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa olisi tärkeää pelastaa hyvällä ilmastosuhteella toimivan suomalaisen teollisuuden edut. Samaten tärkeää on, että tekninen kehitys taattaisiin luomalla kannuste vähäpäästöisille tuotannon tavoille.

Vihreiden ilmastoneuvottelijoiden auto käy nyt tyhjäkäyntiä, sillä he edistävät kehitysmaiden etuja luoden niille helpotuksia, jotka koituvat koko planeetan tappioksi ja hidastavat hyvällä ilmastosuhteella toimivan tekniikan käyttöönottoa. Sen sijaan kestävän kehityksen takaisi markkinataloudelliseen tehokkuusajatteluun sisältyvä pyrkimys parempaan hyötysuhteeseen sekä siihen liittyvä tekninen evoluutio.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa on anekaupan kaiku.