28. helmikuuta 2017

Nokian ylösnousemus

Nokian matkapuhelinliiketoiminnan päätyminen Microsoftin haltuun on Suomen lähihistorian traumaattisimpia yrityskaappauksia. Se oli vähän samanlainen kuin Soneran fuusiointi Teliaan. Kansainvälisemmin katsoen se vastaa turvallisuuden perikuvan, ruotsalaisen Volvon, menetystä kiinalaisomistukseen ja siirtomaaherruuden symbolin, brittiläisen Jaguar-automerkin, päätymistä intialaisten hallintaan.

Erona on, että muissa paitsi Nokian tapauksessa ryöstösaalis jäi ehjäksi. Sen sijaan Nokian matkapuhelimista firman uudet omistajat tuhosivat ensinnä sen brändin. Samalla tuhoutui myös olennainen osa ryöstösaaliista.

Amerikkalaiset kaappasivat Nokian matkapuhelintoiminnan vallalla, viekkaudella ja vääryydellä, kun firman johtajistoon solutettiin jenkkimiehitys, joka saattoi yhtiön Microsoftin haltuun Stephen Elopin johdolla. Asiaa edelsivät tietenkin myös monet strategiset virheet. Nokia muun muassa hylkäsi kosketusnäytöt, vaikka elektroniikan kehitys enteili internetin tuloa matkapuhelimiin, ja ainoa järkevä tapa käyttää nettiä puhelimessa oli juuri kosketusnäyttö. Nokiassa torpattiin myös muutamia innovatiivisia malleja, joihin fanit olisivat ihastuneet.

Kuin luonnon kostona tästä monin tavoin symbolisesta ja internatsistisesta ”Sammon ryöstöstä” Nokian puhelimien tulevaisuus synkkeni Microsoftin hallussa ja painui lopulta pohjaan. Kulmikkaaksi suunniteltu älypuhelinten käyttöjärjestelmä vihloi silmää jo graafisen ulkoasunsa puolesta. Nokian brändi vaihdettiin Lumiaksi, vaikka suuri osa Nokian lopun ajan menestyksestä perustui historiallisesti luotettavaksi koettuun tavaramerkkiin. Uuden nimen myötä Microsoftin puhelinyksikkö alensi itsensä kilpailemaan tuolloin uusien merkkien, kuten HTC:n ja Huawein, kanssa. Kalliilla markkinoinnilla ostettu brändiasema menetettiin, ja uutta ryhdyttiin luomaan yhtä kalliilla mainonnalla.

Lisäksi Microsoft mokasi tietokoneiden kanssa. Käyttöjärjestelmä 8 floppasi pahoin, sillä kukaan ei halunnut isolla näytöllä varustetun tietokoneensa toimivan samoilla hakukonemaisilla periaatteilla kuin tirkistysreiällä varustetun puhelimensa. Ihmiset eivät ole koskaan rakastaneet Microsoftin valmistamia teknisiä tuotteita, eikä firmalla ole ollut menestystä rautakauppiaana. Windowsia ja Officeakin monet käyttävät vain siksi, että niistä on tullut sosiaalisia välttämättömyyksiä yleisyytensä vuoksi.

Ainoa, mitä Nokian puhelimista jäi teknologian historiaan, oli brändi sekä Suomessa oleva tekninen ja markkinoinnillinen asiantuntemus, jotka tosin ohjattiin pyöröoveen Microsoft-konsernissa.


Nokian narratiivi jatkuu hyvässä hengessä

Nokian uusi tuleminen Barcelonassa viikonloppuna julkaistujen puhelimien myötä on loistava näyttö siitä, että mitään aitoa osaamista ei voida nujertaa, vaikka muutamat ymmärtämättömät ovat ehtineet antaa asiasta perättömän pessimistisiä ennusteita.

HMD Global on Nokiasta ja Microsoftista riippumaton suomalainen yhtiö, jonka kotipaikka on Helsingissä ja joka on ostanut Nokian tavaramerkkioikeudet verkkoliiketoimintaan keskittyneeltä Nokia-yhtiöltä ja Microsoftilta. HMD Globalin jo viime toukokuussa antaman tiedotteen mukaan Nokia-yritys ei ole uudessa yhtiössä omistajana vaan saa myydyistä puhelimista tavaramerkki- ja patenttituottoja rojalteina.

Kyseessä on siis Nokian matkapuhelintuotannon polkaiseminen maasta kokonaan uudelle pohjalle, jossa vanhaa ovat tunnettu brändi ja suunnittelun takana asuva asiantuntemus. Juuri näin asioita pitää hoitaa tilanteessa, jossa vanhasta organisaatiosta ovat jäljellä savuavat rauniot.

Ennustan Nokian lanseeraamille puhelimille loistavaa tulevaisuutta. Kun useimmissa nykypuhelimissa pyörii Androidin jokin versio, ihmiset tekevät ostopäätöksensä merkin, ulkokuoren ja laitteen sisällä olevien teknisten ominaisuuksien perusteella.

Mikäli HMD Global pystyy vakuuttamaan asiakkaat uusien Nokioiden luotettavuudella, sillä on mahdollisuudet piestä jopa Samsung, joka on pystynyt valtaamaan markkinat hienosti muotoilluilla mutta huonosti kestävillä tuotteilla. Myös Samsungin jälkimarkkinointi on ollut aivan kurjalla tolalla. Firman takuu- ja tuotevastuuasiat hoidetaan asiakkaita uuvuttamalla, ja akkujen kestävyys on surkea.

Apple on kilpailullisesti omassa maailmassaan hintatasonsa osalta, ja pahiten firman maine kärsi paljastuksesta, jonka mukaan yhtiö suunnittelee tuotteidensa akut kestämään vain noin tuhat latausta eli parisen vuotta (planned obsolescence, ”suunniteltu vanheneminen”). Tämän jälkeen asiakkaille tarjotaan vaihtoa uuteen malliin, sillä monien laitteiden akun vaihto vaatii hitsaustaitoja.


Tie menestykseen on kivetty jämäkällä tarinalla

Mikäli HMD Global onnistuu tekemään uudet Nokiansa asiakaslähtöisemmin, menestys on taattu. Uusi yritys pyrkii muistuttamaan merkin kunniakkaasta historiasta tuomalla markkinoille retroversion 17 vuoden takaisesta 3310-mallista, joka tunnettiin kestävyyden perikuvana. Muutamat näyttävät edelleen käyttävän sympaattista puhelintaan jokapäiväiseen lörpöttelyyn, ja heidän nerouttaan on ollut pitää hyvästä tuotteesta kiinni!

Nokian nimellä markkinoille tuotavat uudet älypuhelimet näyttävät houkuttelevilta muotoilunsa ja hintatasonsa puolesta. Uskon monien kaivanneen Nokiaa markkinoille takaisin. Rihkamasta karsittu Android sopii useimmille erinomaisesti, ja keskittyminen halpoihin sekä keskihintaluokan laitteisiin on strategisesti viisas ratkaisu, sillä peruskapula on kova sana kolmen miljardin kehitysmaalaisen taskussa.

Olen usein arvostellut bärndimarkkinoinnin järkevyyttä, sillä tietoiset kuluttajat eivät enää usko pelkkiin brändeihin vaan tekevät valintansa tutkimalla, mitä rahalla oikeastaan saa. Mutta tilanteessa, jossa tuotteiden välillä ei ole suuria eroja (niin kuin nyt Androidia käyttävien luurien kesken ei ole) valinnan saattaa ratkaista juuri brändi. Brändi puolestaan ei ole sama asia kuin logo, symboli tai merkki, vaan se on funktio, joka liittää merkin synnyttämän mielikuvan tiettyyn palveluun tai tuotteeseen kuluttajan tajunnassa.

Eri asia on sitten se, mihin puhelimia ja taskuun mahtuvaa nettiä tarvitaan tässä informaatio- ja disinformaatiotulvasta kärsivässä maailmassa. Älypuhelimet ovat tulleet kehityksensä huipentumispisteeseen sikäli, ettei niihin lisättäne enää uusia ominaisuuksia tulevaisuudessa. Tehokkuus ja kapasiteetti tosin kasvavat. Muutaman vuoden kuluttua pienelle muistikortille voidaan nanoteknologian ansiosta ladata vaikka maailman kaikki koskaan tuotettu musiikki MP3:na. Myös prosessoriteho kasvaa ja yhteydet nopeutuvat. Mutta periaate pysyy entisellään vähän niin kuin polkupyörissä, jotka ovat keventyneet ja parantuneet monella tavalla mutta joiden käyttöidea ei ole muuttunut 150 vuoteen.

Kylläisille markkinoille on vaikea iskeä mukaan. Monien tuntemattomuudesta nousseiden merkkien, kuten HTC:n ja OnePlussan, vastaanotto kuitenkin osoittaa, että maailmanlaajuisilla markkinoilla jokaisella kynnelle kykenevällä toimijalla on mahdollisuutensa. Mikäli tukena on alan pioneerityöstä tunnettu ja asemansa vuosikymmenten aikana vakiinnuttanut brändi, vakuuttava suunnitteluosaaminen sekä puolen miljardin markkinointibudjetti, tätä hanketta ei voi verrata marginaaliyritykseksi jääneeseen Jollaan, vaan kyseessä on vakavasti otettava aikomus menestyä.

Toivotan kaikille hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää.

27. helmikuuta 2017

Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta

Helsingin yliopiston internetsivut kertoivat tänään Eurooppa-tutkimuksen verkostossa työskentelevän Kaius Tuorin vetämästä tutkimuksesta, jossa ”kartoitetaan oikeudellista perinnettä ja aatehistoriaa Euroopassa”. Pasi Komulaisen kirjoittama juttu antaa selvän näytön siitä, että yliopiston tutkimus- ja tiedotustoiminta edustaa puolueellista ja vasemmistolaiseen yhteiskuntanäkemykseen kallellaan olevaa politikointia.

Jutun mukaan ”oikeuden aatehistorioitsijaksi” itseään kutsuva Kaius Tuori on ”hämmentyneenä seurannut ääriliikkeiden nousua Suomessa”. Hämmentyminen on varmasti vilpitöntä, mutta reaktiona maailman tapahtumiin se ei anna kovin korkeaa kuvaa tutkijan kyvyistä selittää tai ymmärtää kyseisiä ilmiöitä tieteellisesti.

Kirjoituksessa ei tarkemmin määritellä, mitä tutkijaryhmä tarkoittaa ”ääriliikkeillä”. Sen sijaan silmiinpistävää on tapa, jolla nykyinen EU-kriittinen kapinointi ja maahanmuuttokriittisyys kytketään toisen maailmansodan aikaiseen natsismiin. Tuorin toimintaa valaistaan muun muassa näin:

Nyt Tuorin tutkimusryhmän pöydällä on meneillään tutkimus, jossa selvitetään natseja paenneiden emigranttien eli maastamuuttajien traumaattisia vaiheita ja natsien henkistä konkurssia vuoden 1945 jälkeen ja kuinka molemmat palasivat lopulta oikeusvaltioajatukseen.”

Tämä kytketään Tuorin tutkimustoiminnassa huolettomasti nykypäivän eurooppalaiseen politiikkaan, jonka avulla on puolustettu kansallista itsemäärämisoikeutta ja kansallisvaltioiden asemaa sekä kritisoitu EU:ta. Näin toimittaessa ajallisen kuilun yli on viritetty hutera silta, jolle en toivoisi kenenkään lähtevän tepastelemaan.


Natsikortilla lätkimistä tieteessä

Tutkimuksessa ei ole mitenkään perusteltu, miksi ja millä tavoin 1930- ja 1940-luvun nationalismi liittyisivät nykyisten kansallismielisten puolueiden toimintaan tai motiiveihin, vaan tämä kaikki on otettu tutkimuksen lähtökohdaksi täysin perustelemattomasti. Syvällisin, mitä kyseisen kytkennän puolustukseksi sanotaan, esitetään syytöksenä poliittisia toimijoita ja muita tutkijoita kohtaan: ”Tuorin mukaan poliittisessa keskustelussa ei ole aikaa miettiä esimerkiksi, miten asiat liittyvät toisiinsa.

Nähdäkseni Tuorin ja hänen ryhmänsä kannattaisi itse miettiä tarkemmin, miten he ovat yrittäneet oikeuttaa omaa haluaan selittää nykypäivän kansallismielisyyttä historiallisten aasinsiltojen kautta.

Kovin uutta tendenssimäinen historian tulkitseminen ei ole vihervasemmiston hallitsemassa ja Euroopan unionin osittain rahoittamassa yliopistossa, jossa paheksutaan integraation pysähtymistä ja kauhistellaan Euroopan maissa nousevia kansanvaltaisia liikkeitä.

Varoittavan esimerkin tarkoitushakuisesta historian vääristelystä tarjosi muutama vuosi sitten sosiaalipsykologi Inari Sakki, joka pyrki syyllistämään nykyisin eläviä suomalaisia suomalaisten sotilaiden Itä-Karjalassa jatkosodan aikana ylläpitämistä vankileireistä. Sakin itse paljastamana päämääränä oli tuputtaa nykysuomalaisille mahdollisuutta tuntea ”kollektiivista häpeää”, jonka tarkoituksena oli pehmittää nykyisiä suomalaisia vastaanottavaisemmiksi maahanmuutolle!

Suomen Akatemian avokätisesti rahoittaman Inari Sakin juonena oli näyttää tämän päivän suomalaisille kuvia suomalaisten jatkosodassa ylläpitämistä vankileireistä ja sitä kautta johdatella nykyihmisiä häpeämään sotaveteraaniemme sankaritekoja niin, että he tulisivat myöntyväisemmiksi Suomeen suuntautuvaa maahanmuuttoa kohtaan.

Dosentti Markku Jokisipilän mielipiteen tällaisesta historian vääristelystä ja tutkittavien ihmisten manipuloinnista voi lukea Aamulehden 22.9.2011 julkaisemasta jutusta. Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana Turun yliopistossa työskentelevä Jokisipilä lausui näin:

Kollektiivisen häpeän tunteen herättäminen on sama kuin kollektiivinen syyllistäminen. Se on lähtökohtaisesti jotakin sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä länsimaisen demokratian ja ilmaisunvapauden kanssa. Hän myös jatkoi: ”Se, että asetuttaisiin itse tutkimuksen pelikentälle subjektiksi on historiantutkimuksessa vieras.

Sakin tapaisten politrukkien ja pseudotutkijoiden kautta kaikkien eurooppalaisten, myös suomalaisten, päälle yritetään langettaa ikuinen syyllisyys siitä, että toisessa maailmansodassa käytettiin muun muassa interventioleirejä, jotka sitä paitsi kuuluvat kaikkeen sodankäyntiin, ja niitä nähtiin muun muassa Bosnian-Hertsegovinan sodassa. Sen sijaan jatkosodan aikaisten vihollistemme tavasta toimittaa suomalaiset sotilaat suoraa päätä Siperiaan tai heidän teloittamisistaan niskalaukauksilla ei Sakin ”tutkimuksissa” puhuta kontekstualisointi aktiivisesti unohtaen mitään.

Entä mihin tällä kaikella itkun vääntämisellä natsiajan Euroopasta pyritään? Syyllistävän propagandan tarkoituksena on luoda tekosyy sille, että Euroopan maat antautuisivat nyt kolmannesta maailmasta virtaavalle maahanmuuttovyörylle, koska sen vastustaminen olisi muka ”uusi holokausti”. Kansojen likvidointi siinä ehkä tapahtuisi, mutta uhreina eivät olisi maahanmuuttajat vaan valkoihoiset länsimaiset nykyeurooppalaiset, joita ahdistellaan meitä itseämme henkilökohtaisesti koskemattomalla ”moraalisella taakalla”.

Samasta syyllistämisestä on kyse myös Tuorin vetämässä historian kurakylvyssä piehtaroinnissa. Hänen poliittisen luotettavuutensa on Euroopan tutkimusverkosto ostanut jo aiemmin Suomen Akatemian kautta. Hän tavoittelee edelleen Suomen Akatemian tiedepoliittisesti suunnattua rahoitusta, jolle yliopiston verkkosivuilla julkaistu juttu toimii nyt mainoksena.


Totalitarismit ja pakkovallan käyttäjät tunnetaan sensuurinhalustaan

Yliopiston verkkosivujen kirjoituksessa on myös pari naurettavaa kohtaa. Ensinnäkin jutussa valistetaan, että ”natsiaikana ei tohdittu esittää suoraa kritiikkiä nykyhallintoa vastaan, mutta kritiikkiä esitettiin kiertoteitse koodikielellä, Tuori tietää”.

Mikäli natsismin ajan Euroopalla ja nykyisellä unioniajalla on jotakin yhteistä, yhteinen aines pesii juuri sensuurissa. Totalitarismin harjoittaja ei ole tosin tätä nykyä mikään natsismi vaan EU itse, joka vaatii sananvapauden rajoituksia ja jakelee rangaistuksia maahanmuuttokritiikin esittämisestä sekä ”rasismiksi” leimatusta kansakuntien halusta puolustaa itseään.

Tuorin väite voisi olla tosi hieman toisin muotoiltuna: ”EU-aikana ei tohdita esittää suoraa kritiikkiä nykyhallintoa vastaan, mutta kritiikkiä esitetään kiertoteitse koodikielellä”, kun EU:n arvostelijat on pakotettu vetäytymään kuin hiiret koloihinsa.

Tässä mielessä myös jutun jatko voisi olla ironisella tavalla totta: ”Tuorin mukaan koodikielen muodot olivat hyvin samanlaisia kuin kaikissa diktatuureissa tai muissa yhteiskunnissa, joissa sana ei ole vapaa. Eli ihmiset oppivat lukemaan ’rivien välistä’ kiertoilmaisuja asioille, joita ei ollut turvallista sanoa suoraan ja varsinkaan julkisesti.

Kuinka hienosti nämä sanat kuvaavatkaan vallitsevaa nyky-yhteiskuntaa! Painostuksen uhreina eivät ole tosin maahanmuuttajat eivätkä Euroopassa vielä toistaiseksi vähemmistöinä asuvat etniset minoriteetit vaan kantaväestöön kuuluvat ihmiset, joiden sananvapautta kuohitaan.

Toinen peräti hullunkurinen toteamus liittyy tutkijoiden tapaan nähdä kantaväestöjen asema: ”Tuoria innostaa tutkimuksissaan myös toiseudenkuvat; miten alkuperäiskansoja käsitteellistetään.

On syytä muistuttaa, että ihmisten toiseus on eri asia kuin erilaisuus. Lisäksi oireellista on, ettei ”alkuperäiskansoiksi” enää käsitetä Euroopan kantaväestöjä vaan tänne muualta virranneita muiden valtioiden ja maanosien asukkaita.


Nykyajan totalitarismi on EU

Koska ”ääriliikkeitä” ei ollut mitenkään määritelty yliopiston verkkosivujen jutussa, Tuorin poteman hämmästelyn kohde jää arvoituksen varaan. Oletan kuitenkin, että kohteina ovat Perussuomalaisten, Homma-forumin ja Suomen Sisun kaltaiset yhteenliittymät, jotka ovat tosiasiassa edustaneet melko sovinnaista yhteiskuntanäkemystä.

Tuorin kannattaisi lisätä kauhistelemiensa ääriliikkeiden listalle islamistien ja radikaalimuslimien jihad-järjestöt, joiden Lähi-idässä ylläpidettäviltä palvelimilta myös Hitlerin juutalaisvastaiset ”Taisteluni”-teokset ovat ladattavissa usealle eri kielelle käännettyinä. Tällöin tutkimustyö kohdistuisi todellisiin ääriliikkeisiin, jotka pitävät hengissä rasismia ja vihaa.

Sen sijaan ”populistisiksi” haukutut kansallismieliset puolueet edustavat natsismille tyypillisenä pidetyn totalitarismin vastaisuutta omassa kansanvaltaisuudessaan. Siksi niitä on syytä pitää demokratian airueina. Todellinen totalitarismin muoto onkin nyky-Euroopassa Euroopan unioni. Se on kaikkien aikojen ensimmäinen Euroopan kattava päätöksentekojärjestelmä, jonka ei tarvitse pyytää säädöksilleen hyväksyntää kansallisista parlamenteista ja jonka keskeisiä vallankäyttäjiä ei valita kansanvaaleilla.

Puhe EU:n demokratiavajeesta ja korjaamisesta kansanvaltaisemmaksi on palturia, sillä EU:lla ei ole omaa kansakuntaa, vaan se koostuu useista kansakunnista, joita erottavat kymmenet eri kielet, kulttuurit ja arvomaailmat. Näin ollen EU ei ole vain epädemokraattinen vaan demokratian vastainen luomus. Sen 600-miljoonaista väestöä on mahdotonta hallita demokraattisesti, sillä yhteistä intressiä ja tahtotilaa on toivottoman vaikeaa löytää.

Yhteinen päämäärä voisi löytyä rajavalvonnasta ja ulkoisesta turvallisuudesta, mutta näillä alueilla EU näyttää tekevän kaikkensa, että rajat pidettäisiin auki kansakuntien ja väestöjen vaihtamiseksi Euroopassa. Ei siis ole ihme, että niin sanotut ääriliikkeet nousevat myös kansallismieliseltä pohjalta. Ne eivät ole kuitenkaan itse itsensä syy, vaan ne ovat seuraus EU:n harjoittamasta kansanvallan ryöstöstä ja maahanmuuton lietsomisesta, joka on johtanut kantaväestön ja siirtolaisten välisiin arvo- ja eturistiriitoihin.

Tämä pitäisi heikoimmin oppineimmankin tutkijaryhmän ymmärtää, myös EU-rahoitusta nauttivalla ja sysimustan integraatiopolitiikan kellokkaaksi kesytetyllä yliopistolla.

24. helmikuuta 2017

Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion selityksenä miesten kapina

Dome Karukosken elokuva Tom of Finlandista saa tänään ensi-iltansa Suomen elokuvateattereissa. Karukoski tunnetaan Taideteollisen korkeakoulun lopputyöstään ”Tyttö sinä olet tähti” (2005) ja elokuvastaan ”Mielensäpahoittaja” (2014), joten ehkä hän halusi tehdä nyt jotakin maskuliinisempaa välttelemättä kuitenkaan pahoittamasta kaikkein tätimäisimpien katsojien mieltä.

Tom of Finlandin piirrokset tulivat tunnetuiksi niin sanotun seksuaalisen vallankumouksen vuosina 1960- ja 1970-luvuilla. Touko Laaksosen piirtämät maskuliiniset hahmot auttoivat räjäyttämään myytin homomiesten ”naismaisuudesta” ja ”neitimäisyydestä”. Sen vuoksi homojen tuolloinen vapautusliike otti ne omikseen. Niin yksilöt kuin homojen järjestötkin rakensivat kuvien ympärille identiteettiään lähes kaikissa maailman maissa.

Joitakin nykyihmisiä saattaa harmittaa se, että Laaksosen taiteilijanimessä Suomi-brändi on vahvasti esillä, ja hän onkin ollut alun alkaen tunnetumpi Suomen ulkopuolella kuin kotimaassaan. Suomalaiset eivät ehkä oikein oivalla, mistä kaikesta Suomi oikeastaan tunnetaan mutta asiaa voidaan ymmärtää poistumalla hetkeksi tästä nahkamiesten lähes pyhäksi julistamasta maasta, jonka pääkaupungillakin on monien mielestä sangen omituinen nimi.

Mikä on tehnyt Tom of Finlandin kuvista jälleen niin suosittuja, että niitä löytyy niin seiniltä kuin lakanoistakin? Kuinka voidaan selittää, että jää on sulanut Tompan ympäriltä niin, että eräs perussuomalainen kaupunginvaltuutettu antautui ehdottamaan Tom of Finlandin patsasta pystytettäväksi kansalaistorille, Helsingin uuden keskustakirjaston eteen? (Aloite tosin tyrmättiin, sillä vihervasemmiston ja liberaalin porvariston mielestä sen teki ”väärä taho”.)

Tom of Finlandin kuvat elävät jälleen renessanssia, sillä homot pyrkivät vapautumaan nykyisestä seksuaalivähemmistöliikkeestä. Feministien valtaan ajautunut seksuaalivähemmistöliike on pitkään pyrkinyt kieltämään homoseksuaalisuuteen liittyvän maskuliinisuuden. Miehekkäänä homona esiintyminen on arvotettu kielteisesti 1990-luvulta asti jatkuneen queer-teoreettisen vallankäytön piirissä, jossa on painotettu transgenderismiä ja transsukupuolisuutta huomaamatta, että sukupuolieron kaksiarvoisuus on myös näillä käsitteillä operoimisen taustaehto. Feminismin korkokenkä on polkenut miesten kulkusia väitteillä ”sukupuolettomuudesta”.

Tämä postmodernismin ja jälkistrukturalismin varaan perustettu argumentaatio ei ole vastannut homojen valtaosan peruskokemuksia lainkaan. Sukupuolieron yleistä merkitystä ole voitu johdella sellaisten melko marginaalisten vähemmistöjen mielipiteistä, jotka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjenkin piirissä muodostavat vähemmistön. Oikeiden homomiesten mielestä kaksiarvoisen sukupuolieron yhteiskunnallista merkitystä ei voida eikä pidä alistaa ”vähemmistön vähemmistöjen” päätäntävaltaan varsinkaan siksi, että suuri osa kaksiarvoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle asemoituvista poikkeamista ovat lääketieteellisesti määriteltävissä (kuten Kilnefelterin syndrooma).

Tosiasiassa sukupuoliero onkin geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenotyyppisellä kehollisella tasolla vallitseva kaksiarvoinen tosiasia, jonka ulkoisina merkkeinä ovat miehen ja naisen erilaiset sukupuolielimet. Jos ei olisi miehiä ja naisia, ei olisi homoja eikä heteroitakaan, sillä seksuaalinen suuntautuminen edellyttää kohteekseen tietyn sukupuolen. Koska homoja ja heteroita on, myös tämä seikka kertoo, että ihmiset tunnistavat sukupuolieron ja että se on heille merkityksellinen kaksiarvoinen tosiasia.

Tässä valossa nykyisen seksuaalivähemmistöliikkeen omaksuma kaksiarvoisen sukupuolieron kiistämisyritys on merkinnyt taantumista Tom of Finlandia edeltäneeseen aikaan, jolloin homot kärsivät neitimäisyyden leimasta ja homoja pidettiin virheellisesti ”kolmantena sukupuolena”. Tom of Finlandin nousu suosioon ei puolestaan heijastele konservatiivisuuden paluuta, vaan se merkitsee halua voittaa queer-teoreettisen ja feministisen politiikan aikaansaama takaisku, jonka vaikutuksesta homot yritettiin lavastaa munattomiksi, sukupuolettomiksi, naismaisiksi tai (kuten queer-käsitekin kertoo) jotenkin ”oudoiksi”.

Kun homojen vapautusliike muuttui yleiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöbyrokratiaksi, suoruus ja avoimuus katosivat järjestöjyrien alkaessa oikeuttaa itseään normalisaation ja ”asiallisen tiedon” jakamisella huomaamatta lainkaan, kuinka alistuvaa tuo puolustelu oli. Nykyisin sateenkaarilipusta ovat jäljellä vain punavihreät kaitaleet, kun Seta ry toimii feministien perhepoliittisena maahanmuuttojärjestönä, joka kätilöi maahamme mahdollisimman paljon kehitysmaalaisia.

Tulkitsenkin Tom of Finlandin saamaa suosiota homojen pyrkimykseksi jälleen erottua kuvallisesti, visuaalisesti ja symbolisesti siitä feministien propagoimasta käsityksestä, jonka mukaan kaksiarvoista sukupuolieroa ei muka ole, että biologis-fysiologinen sukupuoli ei ole merkityksellinen, vaikuttava ja todellinen kategoria ja että sukupuolta voi tai pitäisi voida vaihtaa kuin paitaa.

Tällainen metatason analyysi, jossa noustaan arvioimaan ilmiön syntyä, on tärkeää sukupuoleen liittyvän politikoinnin, niin vähemmistöjen kuin enemmistöjenkin oman itseymmärryksen, kannalta: jotta voisimme käsittää, millaisen historiallisen jatkumon perillisiä olemme ja miten nykytilanteeseen on tultu.


Paluu sukupuolieron tunnustamiseen

Myös arvostelijani ovat yrittäneet jotakin samantyyppistä, tosin käänteisesti. Esimerkiksi tamperelainen kommunisti Jiri Nieminen kirjoitti Uuden Suomen puheenvuoropalstalle täysin perusteettoman nälväisyn, jonka mukaan ”Hankamäen kirjoitus kuvaa erinomaisesti joidenkin homomiesten sisäistä naisvihaa, ja kirjoituksen kommentit sitä, kuinka länsimainen homofobia itse asiassa on ollut enemmän tai vähemmän itse asiassa piiloteltua misogyniaa, myös uskonnollisesti perusteltu homofobia.”

Hän myös toteaa, että ”[i]tse en Hankamäen kirjoituksista perusta, koska en yleensä ymmärrä niitä: ne on kirjoitettu niin huonosti, etten saa niiden ajatuksenjuoksusta otetta. Mutta mitä te nyt, hyvät lukijat, sanotte tuosta ensin siteeraamastani Niemisen lauseesta, jonka eräästä kohdasta puuttuu predikaatti kokonaan? Nieminen olisi voinut ilmaista omat kielioppivirheensä ja sisäisen miesvihansa vähemmälläkin vaivalla, mutta huvittavaa, että hänelle kävi nyt noin.

Nieminen pyrkinee pukemaan kannanottonsa ”tieteellisesti merkityksellisiksi” tavoittelemalla tulkitsevaa otetta ja katsoessaan, että ”feminiiniseksi ymmärretty pyritään jälleen puhdistamaan homoseksuaalisuudesta” ja että ”olemme palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”.

Mikäli Nieminen olisi vaivautunut lukemaan asiaa koskevia analyysejani, hän olisi voinut huomata minun tehneen sukupuolen ja seksuaalisuuden filosofiaan liittyvät metatason johtopäätökseni jo vuosikymmen sitten kirjassani Enkelirakkaus ja artikkelissani Tyttöjen kanssa saunan lauteilla Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan, joka on julkaistu täydennettynä ja ajantasaistettuna myös kokoelmassani Filosofiset viuhahdukset Tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä. Johtopäätökseni ovat olleet kylläkin täysin toisenlaisia kuin Niemisen.

”Feminiiniseksi” ymmärrettyä ei pyritä jälleen ”puhdistamaan homoseksuaalisuudesta”, vaan homoseksuaalisuus pyritään irrottamaan feminismistä, jonka tossun alle sillä on taipumus aika ajoin lipsahtaa. Mikäli olemme ”palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”, sitäkin on syytä pitää järkiinsä tulona: paluuna takaisin maan pinnalle sieltä ulkoavaruuden kiertoradalta, jonne keskustelu sinkoutui ruumiillisten, kehollisten ja lihallisten tosiasioiden unohtamisen vuoksi.

Vuonna 2004 kirjoitin muun muassa näin: ”Tämän päivän yhteiskunnassa postmodernistien projektit on valjastettu normatiivisten piilofunktioiden toteuttamiseen. Sukupuolen kieltämisvimma on korvannut entisille ajoille tyypillisen seksin kieltämisen. Siinä, missä viktoriaaniset tädit ärsyttivät seksiä janoavia ihmisiä omilla normeillaan, postmodernistiset sukupuolieron kieltäjät toteuttavat nyt samaa sadistista nautinnonhaluaan kieltämällä seksin keskeisen välineen, sukupuolen. Sukupuolen kieltäminen on seksin kieltämistä. Se ilmaisee rukoilijasirkkojen ja sädekehänunnien aggressioita ja kohdistuu voimakkaimmin miehiin. Kyse on perimmältään samasta ahdistelusta kuin 1800-luvun yhteiskunnassa.

Eikö olekin selkeää? Jatkoin myös näin: ”Tulkitsen kokonaistilannetta niin, että kiinnostus queer-teorioihin kertoi kiistämisinnokkuuden ylikuumenemisesta: sublimaation lumivyöry pääsi vapaasti pyörimään ja mielikuvituksen haaveet lähtivät lentoon.

Tom of Finlandin ajatusmaailman muotiin nousu kertoo siitä, että maskuliinisuudelle halutaan palauttaa se asema, joka sille saavutettiin 1970-luvulla. Jos joku näkee tämän ”homonationalismina” tai ”Aito avioliitto” -kansalaisaloitteen tukemisena, kuten Nieminen, se on merkki hänen omasta kyvyttömyydestään ymmärtää asioiden eroja. Hänen kannanottonsa eivät poikkea myöskään monien muiden vihervasemmistolaisten panettelevasta tavasta leimata kaikki feminismin, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelu ”fasismiksi”, ”rasismiksi” tai ”natsismiksi”.

Seksuaalivähemmistöliikkeen ongelma ei ole ollut se, että homomiehet välttelevät nyky-Setaa, ”joitta heitä ei leimattaisi länsimaisiksi naismaisiksi homoiksi tai poikkeaviksi” (kuten Nieminen väittää kirjoitusvirheen sisältävässä lauseessaan). Ongelma on, että seksuaalivähemmistöliike on pyrkinyt lavastamaan homomiehet takaisin naismaisiksi mekkoeinareiksi, jollaisina Nieminen ja hänen hengenheimolaisena haluavat homot ilmeisesti nähdä.

Hänen mielestään on ilmeisesti haitallista, että homoseksuaalisuus pyritään oikeuttamaan ”Hankamäen kaltaisten toimijoiden taholta tehden homoseksuaalisuudesta hyväksytymmän liittolaisen konservatiiviselle liikkeelle”. Mitä vikaa on siinä, että homot ovat tulleet hyväksytyiksi myös konservatiivien keskuudessa sellaisina, kuin suuri osa homoista haluaa itse itsensä nähdä: reiluina ja sukupuolestaan tietoisina sekä sukupuolessaan hyvin viihtyvinä yksilöinä? Mikäli minulla on tämän edistämisessä jokin aktiivinen rooli, kirjaudun mielelläni Tom of Finlandin perinteen jatkajaksi erotuksena noista kaikkien asioiden vääristelijöistä, kitisijöistä ja kumolleen kääntäjistä.


Miksi heterotkin tykkäävät Tomin kuvista?

Erään kysymyksen muodostaa, miksi Tom of Finlandin estetiikasta on tullut suosittua myös heteroiden keskuudessa. Hyvän hypoteesin tarjoaa näkemys, jonka mukaan Tomin kuvat ja heteromiesten halu puolustaa omaa maskuliinisuuttaan liittyvät yhteen eivät tosin suoraan vaan feminismin kautta välittyneinä ja feminismin ehdoilla.

Koska maskuliinisena miehenä olemista pilkataan ja solvataan feministien toimesta niin julkisessa sanassa kuin tieteenä esiintymään pyrkivissä tutkimuksissakin, Tom of Finlandin kuvista on muodostunut heteromiehille poliittisesti korrekti maskuliinisuuden esittämismuoto.

Tomin kuvia voidaan pitää pitkälti parodiamaisina, ja ne sisältävät huumoria, joten niissä esiintyvä homoerotiikka ei välttämättä leimaa kuvien käyttäjiä itseään homoiksi ei vaikka kietoutuisi Tom of Finlandin lakanoihin ja pyyhkeisiin. Niinpä Tompan kuvista on tullut heteromiehille keino ilmaista maskuliinisuuttaan ”luvallisesti”. Kun heteromiesten yliäijäilyä on perinteisesti pidetty piilohomouden merkkinä, Tomin kuvien avoin suosiminen kääntää tämän epäilyksen kumoon, jolloin heteromies voi löytää tien oman maskuliinisuutensa esittämiseen ilman pelkoa homoleiman saamisesta tai feministien tuomiosta.

Kun oman maskuliinisuutensa pukee Tompan kuvista tunnettuun haarniskaan, kuviin sisältyvä homoerotiikka toimii suojakilpenä feministien taholta puhkuvaa raivoa vastaan, sillä vähemmistöön luontaisesti kuuluvia homomiehiä feministit ovat harvoin pitäneet ”rasisteina”, vaikka itse he ovat toki edustaneet usein ikä- ja sukupuolirasismia seksin pidättämistä harjoittaessaan. Eli: jos et voi olla heteromiehenä muutoin maskuliininen, voit olla sitä homouden suojapanssarin taakse piiloutuneena!

Tom of Finlandin kuvien uussuosioon on siis monta syytä. Homojen keskuudessa kuvat auttavat kumoamaan seksuaalivähemmistöliikkeessä laajalle levinnyttä feminististä ja queer-teoreettista halua kieltää sukupuolieron kaksiarvoisuus. Toivon mukaan feministien tendenssi jää liikkeen historiassa vain tilapäiseksi välivaiheeksi ja harhapoluksi. Toisaalta Tomin kuvat palvelevat myös heteroseksuaaleja sallimalla poliittisesti korrektit maskuliinisuuden ilmaisut muutoin täysfeminiinisoidussa yhteiskunnassamme.


Finlandisaatiota vai sovjetisointia?

Entä miten on moraalin laita tässä jatkuvasti tätimäistyvässä todellisuudessamme? Kaikki varmaan muistavat Tom of Finland -postimerkeistä käydyn jupakan, jonka yhteydessä hätäisimmät laskivat onnesta alleen löytäessään arkaistiselle homofobialleen pienoisarkin kokoisen maalitaulun.

Kirjoittajakouluttaja ja Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen Tuula Komsi puolestaan paheksui pari päivää sitten blogikirjoituksessaan, että Tom of Finlandin kuvia löytyy nykyään kahvipaketeistakin. Samalla hän toivoi, ettei niitä pidettäisi ”omimmalla estradillaan marketin loistelamppujen alla ja viikonloppuostoksiaan kiirehtivien lapsiperheitten silmien edessä”.

Lisäksi hän valitteli, ettei kuvissa näy nuoria naisia edes tasa-arvon merkiksi, ja paheksuttiinpa eräissä kirjoituksissa myös 16-vuotiaan nuoren miehen sijoittamista teini-Tomia esittävään rooliin sekä hänen palkitsemistaan vuoden homona. Ihme, ettei kukaan yrittänyt kieltää kyseisen miehentaimen omaa homoseksuaalisuutta, jonka hän oli tuonut jo aiemmin esiin some-huomiota saavuttaneissa ja sympaattisissa YouTube-videoissaan. Lasten ”suojeleminen” homoseksuaalisuudelta olisi tarpeellista vain siinä tapauksessa, että homoseksuaalisuus sinänsä olisi jotakin kielteistä, mutta nyt se vain arvotetaan kielteisesti, aivan niin kuin kaikenlaiset moralistit ovat käsi poskellaan kaiken aikaa tehneet.

Omasta mielestäni on tärkeää, ettei todellisuuteen liittyviä tosiasioita pyrittäisi peittelemään, sillä sen tapainen sensuurityö antaisi valheellisen kuvan yhteiskunnastamme. Myös lapsille ja nuorille on hyväksi tietää, mitä kaikkea todellisuuteen sisältyy.

Tomin kuvia ei voida pitää kovin radikaaleina siinä informaation virrassa, joka kulkee silmiemme editse niin internetin kuin televisionkin kautta. Navanaluset saatte kuulla tietenkin omilta lapsiltanne ja nuoriltanne, jotka tietävät seksiasiat teitä paremmin, joten lapsikortin käyttäminen homoseksuaalisuuden sensuroimiseksi kuulostaa Venäjän homopropagandalakeja myötäilevältä sovjetisoinnilta.

Tämän heteropropagandan tuloksena myös homonuoret tuntevat nykyään paremmin Päivi Räsäsen kootut narinat kuin oman viiteryhmänsä historian ja perinteen.

Mutta annetaanpa puheenvuoro myös Tomille itselleen. Tom of Finland (Touko Laaksonen) on vastannut maailman moraalittomuudesta marisijoille F. Valentine Hoovenin kirjoittamassa elämäkerrassa (Otava 1992) näin (sitaatti sivulta 106):

Minusta on aina tuntunut vaikealta noudattaa toisten ihmisten sääntöjä. Olin jo asettanut itselleni omat sääntöni, omat rajani. Ei verta, ei kehon silpomista, ei luiden rikkomista jne. Minä olin saanut sellaisista asioista tarpeekseni sodassa. Ei pieniä lapsia. Minusta on myös vaivalloista piirtää naisia. Minua on kritisoitu paljon siitä, ja minä olen yrittänyt sellaisissa kertomuksissa kuin The Happy Marlot mutta kyllä niistäkin näkyy mistä minä todellisuudessa olen kiinnostunut. En minä välitä enää edes yrittää. On paljon heterotaiteilijoita jotka onnistuvat siinä paremmin ja jotka tekevät sitä ilokseen.

Olennainen kysymys kaikkea erotiikkaa koskien on, miksi juuri kukkahattutätien pitäisi päättää siitä, miten muiden ihmisten pitää elää. Toisin sanoen, miksi juuri kaikkein ahdasmielisimpien ihmisten pitäisi laatia julkisen elämän niin sanotut säännöt ja mihin rajoittavia sääntöjä ylipäänsä tarvitaan asioissa, joissa ei ole osoitettu olevan mitään moraalista pahaa, objektiivista haitallisuutta tai kurittamisen aihetta? Perimmältään jokainen omistaa itsensä, seksuaalisuutensa ja henkiset sekä fyysiset potentiaalinsa, eikä asia kuulu julkisen kontrollin eikä viranomaisvallan piiriin.

Edellä viitatussa valossa on vaikea ajatella, että Touko Laaksosella olisi ollut militaristisia tai naisvastaisia tavoitteita, joista poliittinen vihervasemmisto on häntä usein epäillyt ja syytellyt. Hyvä kuitenkin, että hän onnistui olemaan oma itsensä ja erotisoimaan todellisuutta piirtämällä viriilejä muskelimiehiä!

Myönteistä on myös se, ettei Tom alistunut kerjäämään suvaitsevuutta, eivätkä hänen omatkaan pyrkimyksensä tai piirroksensa pyrkineet mielistelemään ketään. Tässä mielessä on ollut väärin tehdä Tomista suvaitsevuuden sanansaattaja uuden elokuvan mainonnassa, ja suvaitsevuuden sijasta Tomin kuvat puhuttelevatkin rehellisyydellään.

Vaikka Karukosken elokuva sai hurjat suosionositukset Göteborgin maailmanensi-illassa ja Berliinin elokuvajuhlilla, se ei välttämättä kerro elokuvan tasosta vaan siitä, että Tomille on olemassa valmiit markkinat ja sosiaalinen tilaus. Elokuvasta voi tulla kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, mutta uusi draamaelokuva ei nähdäkseni valaise Tomin elämää sen informatiivisemmin tai realistisemmin kuin jo vuonna 1991 valmistunut Ilppo Pohjolan dokumentti Daddy and the Muscle Academy, joka perustuu kuvataiteilijan haastatteluihin.


Tomin taiteesta

Entä mitä ajattelen Tom of Finlandin taiteesta itsestään? En ole ollut Tomin piirrosten innokas ihailija, vaikka tunnustankin niiden sosiaalisen ja taidepoliittisen merkityksen. Hiilellä ja lyijykynällä piirretyt jäyhät hahmot siirtävät toki paperille tekijänsä jättiläismäisestä sublimaatiosta kertovan mielikuvamaailman täysin jäljittelemättömällä tavalla, jonka sadomasokismia hyödyntävää fantasiatodellisuutta relativoi vain piirrosten lävitse kuultava huumori.

Eräs Eero toimi Tom of Finlandin mallina muissakin kuvissa.

Tästä jännitteestä syntyvä taianomaisuus on ikonisoinut kuvat Mona Lisan lailla niin, että nykyisin ne toimivat pankkiiriliikkeiden sijoituskohteina, ja tulevaisuudessa Tomin alkuperäisteoksista maksettaneen yhtä muhkeita summia kuin Leonardon mestariteoksista. Suuri osa Helsingin Taidehallissa viime kesänä näytteillä olleista kuvista olikin kahmaistu sijoittajien kassaholveissa säilytettäviksi, pois malleina toimineiden henkilöiden ja Tomin kaverien seiniltä kellastumasta.

Ei siis pidä ylenkatsoa mitään taiteen ilmiöitä, sillä nyky-yhteiskunnassa mistä tahansa kannatuspohjaa nauttivasta asiasta on tuotettavissa ilmiö, ja selvästi virheellistä olisi nauraa heikoimpienkaan taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaatetukselle, sillä tulevaisuudessa heidän rääsyistään voidaan maksaa miljoonia vain siksi, että ne ovat kuuluneet heille! Touko Laaksosen onni oli nähdä teostensa menestyksen alkuosa, eikä hän kuollut köyhänä, kurjana ja hylättynä, kuten Mozart, Kierkegaard ja Nietzsche.

17. helmikuuta 2017

Vasemmistolainenkin saa nyt ajatella filosofisesti


Yleisradion uutissivut julkaisivat eilen Slavoj Žižekin hiljattain suomennettua kirjaa Uusi luokkataistelu – Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt mainostavan jutun, jonka on kirjoittanut Jakke Holvas.

Jutussa referoidaan Žižekin esittämiä ajatuksia muun muassa niin, että ”Žižek haukkuu tekopyhiksi ne, jotka vaativat avoimia rajoja. He esiintyvät turmeltuneen maailman kauniina sieluina, vaikka salaa tietävät, että rajojen avonaisuus johtaisi Euroopassa välittömästi populistiseen kapinaan.” Mielenkiintoinen ajatus vakaumuksellisen vasemmistolaisen suusta.

Kirjoittaja jatkaa: ”Žižekin mukaan yksi hylättävä tabu on käsitys, että oman elämäntapamme puolustaminen on itsessään rasistista. Toinen tabu on se, että kaikenlainen islamin kritisoiminen on kiellettyä, koska se on muka länsimaisen islamofobian ilmentymä. [...] Žižek heittää vastuuta myös pakolaisille itselleen, jos he unelmoivat paremmasta elämästä muualla. Heidän täytyy oppia sensuroimaan unelmansa. Heidän pitää keskittyä todellisuuden muuttamiseen. Se on pakolaisten kova oppi.”

Kaikki tämä pitääkin paikkaansa. Koska Žižek ymmärtää jotakin myös psykoanalyyttisesta teoriasta ja jatkaa siten Frankfurtin koulukunnan filosofien tapaa tulkita yhteiskuntaa, hänen on älyllisen rehellisyyden nimissä täytynyt tunnustaa Euroopan unionin harjoittaman löysän pakolaispolitiikan valheellisuus, kaksinaismoralistisuus ja mädännäisyys: sen jatkuvassa syyllistämisessä piehtaroiva tekopyhyys.

Huvittavaa on, että kun itse olen sanonut nämä samat asiat kirjoissani ja blogeissani, Yleisradio ei ole tehnyt aiheesta suuria otsikoita, joiden mukaan filosofilta satelee nyt ”käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun”. Sen sijaan Yle on muiden medioiden tavoin pyrkinyt olemaan asiasta hipi hiljaa, jotta ei paljastuisi, että tässä maassa on muitakin akateemisesti kvalifioituneita henkilöitä kuin yliopistojen tiedekuntiin köytettyjä vihervasemmistolaisia tai sitten tuo heidän haastajakseen ilmoittautunut Jussi Halla-aho.

No, kaikki varmaan minut jo tuntevatkin. Mutta kuka on Slavoj Žižek? Hän on vuonna 1949 syntynyt nykyfilosofi, josta kirjoitin vuonna 2013 tässä. Häntä on kutsuttu myös ”filosofian rocktähdeksi”, mikä ilmentää poliittisen vihervasemmiston taipumusta luoda kritiikitön fani-ilmiö lähes minkä tahansa sellaisen henkilön ympärille, jonka mielipiteet vastaavat heidän omaa poliittista agendaansa. Vastaavanlaisesta henkilökultin rakentamisesta kertoo myös vasemmistolaisten tapa julistaa marxilaista teoriaa tekohengittävä Thomas Piketty ”taloustieteen rocktähdeksi” (aiheesta tässä).

Vasemmiston harjoittama henkilöpalvonta ei häiritse minua sinänsä, mutta se kertoo juuri sellaisesta epä-älyllisyydestä ja auktoriteettiuskoisuudesta, jotka ovat olleet heidän ylistystensä kohteena oleville intellektuelleille itselleen täysin vieraita asenteita. Myös Žižekiä referoiva kirjoitus floppasi nopeasti.

Kuulkaapa tätä: ”Pakolaiskriisin syy on globaali kapitalismi” ja ”pakolaiset tulevat maista, joissa valtiovalta on tuhoutunut tai toimintakyvytön. Niitä ovat Syyria, Libanon, Irak, Somalia ja Eritrea.” Holvaksen kirjoituksen mukaan ”Žižek pohtii myös Haitia ja Meksikoa, jossa globaalit markkinat riistävät paikallistalouksien omavaraisuuden. Pahin esimerkki on läntisen Euroopan kokoinen Kongon demokraattinen tasavalta, maa, jossa poliittisen väkivallan uhreja on miljoonia.”

Kerronpa teille totuuden: pakolaisuuden syy sen enempää Syyriassa kuin Somaliassakaan ei ole ”globaali kapitalismi” vaan reaalisosialismi! Tiedättekö, että valtaa Syyriassa pitää al-Assadia tukeva arabisosialistinen Baath-puolue, joka sitä paitsi on Saddam Husseinia Irakissa tukeneen puolueen veljespuolue?

Entä tiedättekö, miksi Somaliasta on valunut eri puolille maailmaa lakkaamaton pakolaisten virta? Siksi, että Somalia oli sosialistinen vuodesta 1969 vuoteen 1991, jona aikana Neuvostoliitto ”tuki” Somaliaa voimakkaasti. Maassa riitelevät edelleen sosialismin rippeet, islam ja luonnonuskonnot sekä erilaiset rikollisryhmät niin, ettei maahan ole saatu väliaikaishallintoa kummempaa hallitusta. Vastaavanlainen on tilanne myös monessa muussa Afrikan valtiossa, joita ovat runnelleet kaksi Paratiisin kokoon keittämisessä tarvittavaa ainesosaa: islam ja sosialismi.

Sen sijaan paras tilanne vallitsee niin talouden kuin ihmisoikeuksienkin osalta niissä kehitysmaissa, joissa länsimaisen siirtomaaimperialismin vaikutus on ollut voimakkainta ja pitkäaikaisinta, kuten Egyptissä ja Etelä-Afrikassa, jotka ovat maanosan kehittyneimpiä valtioita. Kunnia edistyksellisyydestä kuuluu siis riistoimperalismia harjoittaneelle sodanhimoiselle Lännelle, joka on opettanut ja juurruttanut niihin demokratian ja valistuksen ihanteet sekä saanut vapaan markkinatalouden toimimaan niin, että maat ovat päässeet hyötymään globaalista kansainvälisestä kaupasta.

Žižekin valikoiva muisti näyttää unohtavan kapitalismin kauhuista kärsineiden Väli-Amerikan banaanitasavaltojen joukosta työläisten viimeisen paratiisin, Kuuban, kokonaan.

Suuri osa Žižekin kirjasta on pelkkää palturia ja poliittista propagandaa, joten ei ole ihme, miksi se uppoaa punavihreästä kuplasta asioita tarkastelevien tajuntaan, joka aina kaipaa murenevalle uskolleen vahvistusta. 

Mutta myönteistä on, että Žižekin kautta vihervasemmistolaiset saavat tilaisuuden ajatella myös kriittisesti ja vaihtaa näkökulmaa todellisen tieteellisen filosofian mukaiselle kannalle.

Žižek ei ole parhaimmillaan analysoidessaan taloutta ja maailmanpolitiikkaa, mutta hänen tavassaan tulkita ihmisten mieltä ja kollektiivista psyykeä psykoanalyyttisesti on järkeä. Hän arvostelee eettistä ja elämäntavallista universalismia, jonka tuloksena kaikki ihmiset ja elämäntavat nähdään yleismaailmallisesti yhteisinä: samanlaisina, vertailukelpoisina ja keskenään viestittävinä. Sen sijaan Žižek suosittaa etäisyyden pitoa ja ”vieraantuneisuutta”, jolla tosin ei ole tekemistä marxilaisen vieraantumisteorian kanssa vaan joka juontaa juurensa psykoterapioista tunnetusta etäisyyden pidosta.

Näkemys tulee hyvin lähelle sitä jo aiemmin esittämääni ajatuskulkua, jonka mukaan monikulttuurisuuden takominen johtaa monokulttuuriin, kun konfliktien ratkaisemiseksi syntynyt sopeutumisen ja yhdenmukaistamisen paine vaatii sahaamaan erilaisista kulttuureista särmät pois. Niinpä olisi parempi, että maailma pidettäisiin monikulttuurisena säilyttämällä kansallisvaltioiden omaleimaisuus eikä kaikkia maailman maita koetettaisi tehdä väkipakolla ”monikulttuurisiksi” eli harmaana massana velloviksi samanlaisuuden keitoksiksi, kuten nyt.

On toki hyvä, jos vihervasemmisto pystyy oppimaan tämän läksyn Žižekin lausumana, kun kerran oma positioni ja persoonani ovat muodostaneet liian vahvan esteen kyseisen viestin vastaanottamiselle. Yhdyn siis iloon ja voin lyödä vähän rumpuakin sen mukavan asian merkiksi, että asiani menee läpi Žižekin kautta: kun sen sanoo vihervasemmistolle sopiva ja nuorison fanittama 68-vuotias filosofian rocktähti.

Kun Žižek väittää, että pakolaisten ”sisäiseen maailmaan” ei tarvitse tutustua ja että on oikeutettua ottaa etäisyyttä muihin, toivon tämän tarkoittavan, että etäisyyden pito taattaisiin jo makrotasolla: valtioiden välisillä rajoilla. Muutoin myös konfliktit siirtyvät keskelle kansalaisyhteiskuntia, ja edessä on mikrotason haaste, jonka mukaisesti joudumme joko sietämään tai pakenemaan erilaisia elämänkäytäntöjä arkipäivän todellisuudessamme.

Žižekin ajattelussa piilee idealismin vaara, jonka mukaisesti hän pitää etäisyyden ylläpitoa mahdollisena myös mikrotason arkielämässä tunnustamatta, että sillä on suuria sosiaalipoliittisia seurauksia. Mikäli kulttuurien välillä halutaan säilyttää tietty omaleimaisuuden takaava etäisyys, se olisi parasta taata kansallisvaltioiden välisellä rajavalvonnalla, sillä muutoin tuo Žižekin kaipaama henkisen hajuraon ylläpito muuttuu slummien, ghettojen ja no-go-vyöhykkeiden rakenteluksi kansalaisyhteiskunnassa.

Tämä johtuu siitä, että ihmisillä ei ole välttämättä valmiuksia erilaisuuden ja erilaisten arvomaailmojen kohtaamiseen ja käsittelyyn. Siksi olisi väärin yliarvioida Euroopan kansakuntien suvaitsevuus ja kärsivällisyys sekä kehitysmaalaisten sopeutumishalukkuus meidän oloihimme.

Omasta mielestäni EU:n maahanmuuttopolitiikka ja monikulttuurisuuden rakentelu ovat olleet suurta idealistista puppua, jollaisella on aina ollut historian kuluessa dramaattiset seuraukset. Enkä tarkoita nyt vain saksalaisten natsien vastaiskua idästä vyöryvää raakuutta ja lännestä tulvivaa pinnallisuutta vastaan. Sen sijaan tarkoitan esimerkiksi nykyajan Yhdysvaltoja, jossa suuret teollisuuskaupungit alkavat olla Detroitin tapaan raunioina jo pelkän slummiutumisen tuloksena.

Entä mitä merkitystä tällä kaikella oikeastaan on? Eipä juuri muuta kuin se, että näin on jälleen vahvistettu tosiasia, jonka mukaan itsenäisten kansallisvaltioiden olemassaolo ja itsemääräämisoikeus takaavat myös erilaisten kansakuntien henkisen hyvinvoinnin.

Tämän seikan pitäisi olla jokaiselle nykyihmiselle itsestään selvää, mutta monikulttuurisen propagandatyön vuoksi näin ei ole, vaan varsinkin yliopistonuoriso on monin tavoin harhaan johdettua, eikä suurin osa heistä tunne edes kansallisvaltioiden filosofiseen perusteluun liittyvän ajattelun alkeita.

Žižekin kannanotot, jotka koskevat löperön maahanmuuttopolitiikan naiiviutta, ovat ymmärrettävissä hänen henkilökohtaisen taustansa valossa. Slovenialaisena hän on joutunut näkemään, kärsimään ja todistamaan Balkanin maihin vyöryneen maahanmuuton kielteiset seuraukset ja kaiken sen tuhoisuuden, jonka tuloksena hän nyt pitää myös ”populismin” nousua.

En voi muuta kuin toistaa ”populismia” koskevan tärkeän tarkennukseni: ”populismin” mukana ei nouse suinkaan Žižekin kaltaisten tilanteesta hyötyjien ja maineensa parantelijoiden kannatus, vaan ”populismin” mukana puhuvat kansanvalta ja arkitodellisuudessa elävien kansalaisten järki.

16. helmikuuta 2017

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa


Eräässä sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa kerrottiin urosgorillojen käyttäytymisestä konfliktitilanteessa. Johtajuuskiistan tullen gorillat ajautuivat yhteenottoon, joka päättyi jommankumman voittoon. Hävinnyt puolestaan ”rapsutti voittaneen turkkia kovemmin kuin koskaan vielä saman päivän iltana”.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteessa kävi ilmeisesti noin. Myös Kekkonen rapsutti Brežnevin turkkia kovemmin kuin kukaan koskaan. Tuolta ajalta on peräisin suomalaisten ihmisten taipumus alistua vahvemman valtaan ja koettaa toivoa, että susi pysyy kylläisenä eikä pistele punahilkkaa poskeensa.

Yleisradio julkaisi eilen Taloustutkimuksella teettämänsä kyselyn, jonka mukaan suomalaisten niukka enemmistö (51 %) vastustaa edelleenkin Natoon liittymistä. Liittymisen kannalla on 21 %, ja kantaansa ei osaa sanoa 28 %.

Omasta näkökulmastani tällaisen survey-tutkimuksen tieteellinen luotettavuus on nolla prosenttia, sillä kansalaisten todellisia asenteita ei paljasta suoraan töksäytetty kysymys, jolla tiedustellaan halukkuutta liittyä Natoon.

Todellisista asenteista kertoisi taustoitettu tutkimus, joka voitaisiin toteuttaa laadullisen tutkimuksen keinoin esimerkiksi teemahaastatteluna. Tutkittaville tehtäisiin tällöin selväksi, mitkä puolustuspolitiikan todelliset vaihtoehdot oikeastaan ovat. Myös vastaukset olisivat tällöin todennäköisesti aivan toisenlaisia.

Jotakin tällaista myös Taloustutkimuksen tiedustelussa yritettiin. Haastateltavilta kysyttiin ehdollinen kysymys, tulisiko Suomen hakea Naton jäsenyyttä, mikäli Ruotsi päättäisi hakea. Vastustajien määrä putosi tällöin 44 prosenttiin ja kannattajien nousi 38 prosenttiin.

Tutkijat tulkitsevat tuloksen ilmentävän kansalaisten epävarmuutta ja pitävät selityksenä Naton tulevaisuuden hämärtymistä sekä Donald Trumpin avaamia uusia kehityslinjoja. Halu hakeutua herran kukkaroon epävakaassa tilanteessa on ymmärrettävää, mutta toisaalta Naton oman aseman himmentyminen ei selitä, miksi suomalaisten Nato-vastaisuus on pudonnut vuonna 2013 vallinneesta 63 prosentista nykyhetken 51 prosenttiin.

On syytä muistaa, että Upseeriliiton vuonna 2014 julkaiseman ja (niin ikään) Taloustutkimuksella teettämän tutkimuksen mukaan Suomen kenraaleista ja eversteistä 68 prosenttia kannattaa ja ainoastaan 26 prosenttia vastustaa Natoon liittymistä. Yleisradio otsikoi asiasta jutussaan ”Upseerit: Resurssit eivät riitä – Nato-jäsenyydellä vahva tuki”.

Nato-jäsenyyden kannatuksen vuodesta 2013 noussut trendi ohjaa ajattelemaan, että myös kansalaiset ovat hitaasti ymmärtämässä Natoon hakeutumisen järkevyyden. Murheellista asiassa on, että viisastuminen tapahtuu liian myöhään. Nato-jäsenyyden vastustajaksi tiedetty Pekka Visuri ehti jo iloita Nato-oven sulkemisesta sisältä päin todetessaan eilen Ylen Aamu-TV:ssä, että Yhdysvalloissa on yksimielisesti päätetty olla ottamatta uusia jäseniä.

Hänen esiin nostamansa Brookings Instituten raportti puolestaan kertoo huolestuttavan tiedon, jonka mukaan Venäjän ja Yhdysvaltain tulisi taata ”välialueen maille” itsenäinen toimintavapaus sitä vastaan, että Natoa ei laajenneta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Suomen Nato-option vaihtamista etupiirijakoon, jossa Suomesta ja Ruotsista tehdään suurvaltojen välisiä puskureita ja maat pannaan puoliksi Venäjän ja Yhdysvaltain kesken.

Pekka Visuri on YYA-sukupolven kasvatti, ja samaan perinteeseen kuuluvat myös ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen ja hänen demareita edustava kansanedustajakollegansa Mika Kari, joiden mielestä on vain hienoa, että ”maailman tapahtumat eivät hetkauta” tätä ”tolkun kansaa”.

En ole samaa mieltä. Hetkahdus näkyy, ja se on ihan perusteltua, sillä muuttuneessa tilanteessa asenteiden pitääkin muuttua. Nato-tutkimusten yhteydessä tullaan tehneiksi aina myös kansallisen itsetunnon selvitystyö, jossa paljastuu, kuinka regressiivistä kansaa suomalaiset ovat.

Suomalaisten alistuvasta mielialasta kertoo se, että suomalaiset antavat Ruotsin soittaa ensiviulua myös liittoutumisasiassa. ”Puolustuspolitiikkaan perehtyneeksi” väitetyn Teemu Häkkisen kannanotto, jonka mukaan ”Ruotsin liittyminenhän on tällä hetkellä se avainkysymys”, ei ole tässä valossa mikään yllätys. Puolivillaisesta asian tuntemisesta kertoo näkemys, jonka mukaan hänen mielestään 60 prosentin kannatus Nato-jäsenyyttä koskevalle kansanäänestykselle osoittaa, että asiassa voidaan edetä kansanäänestyksen tietä.

Nato edellyttää, että jäsenyydelle pitää olla kansan tuki, mutta vain Unkari ja Slovenia ovat järjestäneet kansanäänestyksen, sillä itse äänestystilanne on tulenarka ulkovaltojen puuttumiselle. Espanja järjesti kansanäänetyksen Nato-kannatuksesta liittymisen jälkeen, ja Slovakian äänestys katsottiin mitättömäksi vähäisen osallistumisen perusteella. Näissäkin maissa jäsenyys ratkaistiin neuvottelutuloksen eikä äänestyksen perusteella. On mahdollista, että Ruotsi järjestää kansanäänestyksen, mutta Suomessa perustuslain säätäjä on suuressa viisaudessaan jättänyt asian eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä päätettäväksi.

On mahdollista, että Ruotsi järjestää kansanäänestyksen, koska sitä vaatii paikallinen lainsäädäntö. Mutta Suomessa perustuslain säätäjä on suuressa viisaudessaan jättänyt asian eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä ratkaistavaksi.

En suinkaan pidä Natoa palokuntana, joka pyyhältää apuun, kun Spetsnaz-joukot valtaavat suuntaansa vaihtaneissa 50 000 miehen sotaharjoituksissa Suomen varuskuntia, asevarikoita, Ahvenanmaata ja Lappia. Nopean reagoinnin toimintakyvystä tämän maan pitää huolehtia koko ajan itse. Mutta Naton merkitys on siinä, että se luo lähes ylitsepääsemättömän ennakolta vaikuttavan suojan hyökkäyksen varalta. Tai loisi.

Suomen sosiaalidemokraattisille presidenteille ja ulkoministereille lankeaa historiallisesti arvioiden lähes ylitsepääsemättömän raskas vastuu siitä, että he hukkasivat tilaisuuden päästä jäseneksi Natoon. Jarruina olivat hyvän sään aikana niin Ahtisaari, Halonen, Tuomioja ja Lipponen kuin kepulainen pääministeri Vanhanenkin.

Nykytilanteeseen liittyy yksi valtavan suuri uhka, kun taas Naton jäsenyyteen liittyisi vain monta pientä. Pekka Visurin tuotantoon tutustuneena en pidä kovin perusteltuna hänen sitä taannoista johtopäätöstään, että Natoon ei kannattaisi hakeutua, koska se saattaisi sitoa maamme esimerkiksi Baltian maissa mahdollisesti syntyviin kriiseihin. Venäjän miehitettyä Krimin ja osia muusta Ukrainasta Visurin analyysit ovat vanhentuneet. Nyt olemme itse paljon todennäköisemmin Venäjän sotilaallisten toimien kohteena kuin Natoon kuuluvat Baltian maat.

Tässä mielessä jokainen askel Natoon päin edustaa myönteistä kehitystä. Suomen tulisi ottaa vastaan Britannian Suomelle ja Ruotsille tarjoama brittijohteinen JEF-yhteistyö (Joint Expeditionary Force), jonka piirissä on vuodesta 2012 alkaen kehitetty nopean toiminnan joukkoja ja kriisinhallintaa.

Mukana ovat Britannian lisäksi jo Nato-maat Tanska, Norja, Viro, Latvia, Liettua ja Hollanti. Tällainen Pohjois-Euroopan maiden välinen puolustusyhteistyö voi tarjota hyvän mahdollisuuden Suomelle, vaikka se ei toimikaan vaihtoehtona eikä korvikkeena Natolle. On myönteistä, että puolustusministeri Jussi Niinistö aikoo esitellä asian eduskunnan valiokunnille, ja päätös tehdään kevään aikana.

Mikäli olisimme liittyneet Natoon 1990-luvulla, emme olisi tarvinneet emmekä tarvitsisi Euroopan unionia ja rahaunionia mihinkään. Suomi liittyi EU:hun ensisijaisesti Naton jäsenyyden korvikevaihtoehtona: turvallisuuspoliittisista syistä. Ainoa hyöty, jonka voisimme EU-jäsenyydestä enää saavuttaa, olisi mahdollisuus liittyä EU-jäsenyyden voitelemana Natoon. Parhaana pitäisin EU-jäsenyyden vaihtamista jäsenyyteemme Natossa, mikä johtaisi meidät samanlaiseen asemaan, jossa Norja jo on.

Suomalaisia vaaniva vihollinen on ollut ja on heidän lammasmainen hyväuskoisuutensa, huono kansallinen identiteettinsä ja alistuva asennoitumisensa, joka jättää turvallisuudesta huolehtimisen omien mahdollisten vihollisten, eli käytännössä Venäjän, käsiin. Tällainen turvallisuus on toki ”oven avaamista”, mutta se ovi ei vie Paratiisiin vaan roskakuiluun.

15. helmikuuta 2017

Totaalinen tasa-arvotykitys


Kolumnistit ovat lehtien maskotteja, joita toimitukset käyttävät omien tarkoitusperiensä vahvistamiseen ja jotka omasta puolestaan käyttävät heille suotua tilaisuutta mielipiteidensä laukomiseen.

Toimitukset toivovat saavansa kolumnisteilta tukea lehden harjoittamalle asennemuokkaukselle, ja siksi heille yleensä maksetaan lehden saamista ostoksista. Jos kolumnisti ei ole akateemisesti etabloitunut ja tieteellisesti kvalifioitunut ja tutkimukselliset näytöt siltä osin puuttuvat, kolumnistien mielipidevalta pyritään lehdissä naamioimaan ”asiantuntijuudeksi”, joka puolestaan muuttuu helposti asiantuntijavallaksi.

Vihreiden entinen kertakäyttökansanedustaja Rosa Meriläinen julisti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”miesten asevelvollisuus on väärin”, koska ”se kasvattaa miehiä hyväksymään epätasa-arvon osana luonnollista järjestystä”. Aihe ei ole uusi, mutta kommentoimisen arvoiseksi sen tekee kirjoituksen julkaisemiseen liittyvä tarkoitusperä.

On huvittavaa, että vakaumuksellinen feministi parkuu nykyään myös miesten mahdollisesti kokemaa epätasa-arvoa vastaan. Kun naiset mielihyvin kelpuutetaan tykinruoaksi siinä missä miehetkin, epätasa-arvon ydin on Meriläisen mielestä nyt siinä, että miehille asevelvollisuus on pakon eikä oman valinnan varaista. Loogisesti ajatellen Meriläisen ongelmana ei ole siis se, että miehille asevelvollisuus on pakollista, vaan se, että asevelvollisuutta ylipäänsä on, eikä se olekaan kaikille pelkkää asevapaaehtoisuutta.

Meriläisen pakinassa on myös vakava asiavirhe. Perustuslakimme mukaan jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen, joten kyllä velvollisuus puolustaa Suomea koskee ihan yhdenvertaisesti sekä naisia että miehiä. Tapa, jolla sitä toteutetaan, vain vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä aseellinen, aseeton vai siviilitehtävä.

Mutta myös tasa-arvon käsite ansaitsee analyysia ja avaamista. Voidaan todellakin väittää, että tasa-arvoa ei tule pitää ihanteena, koska tasa-arvoisuus ei välttämättä palvele oikeudenmukaisuutta. Toiseksi voidaan väittää, että epätasa-arvo on (Meriläisen näkemyksen vastaisesti) hyväksyttävää, kun se perustuu meritokraattiseen yhteiskuntanäkemykseen, eli ansaintaperiaatteelle rakentuvaan yhteiskuntaan.

Miksi sitten näin on?

Tasa-arvo on yhtä ristiriitainen ilmiö kuin itse käsitekin. Jos kaikki asiat ja ihmiset olisivat keskenään tasa-arvoisia, ei voitaisi tunnistaa arvoja ollenkaan, koska arvon ilmiö on sen oman käsitteellis-apriorisen olemuksen vuoksi hierarkkinen.

Eli jos arvoja ylipäänsä on, ne voivat (itseisarvot pois lukien) kuvata arvokkuutta ja olla voimassa vain suhteessa toisiinsa. Niinpä arvojen olemassaolo ja edellyttäminen vaativat, että ne asettuvat toisiinsa nähden hierarkkiseen paremmuusjärjestykseen, jonka mukaisesti esimerkiksi terveyttä ja vapautta pidetään korkeampina arvoina kuin sairautta ja riippuvuutta. Tasa-arvon käsite on yksi etiikan kompleksisimpia, sillä tasa-arvon ihanne kuolettaa peruslähtökohtansa, eli arvon, kokonaan.

Tasa-arvon käsitteen ongelmallisuus näkyy myös Suomen perustuslaissa. Niinpä siinä ei puhutakaan tasa-arvosta vaan kansalaisten yhdenvertaisuudesta. Ja sen vuoksi tasa-arvovaltuutetun nimi on korjattu nykyisin ”yhdenvertaisuusvaltuutetuksi” – melko orwellilainen käsite sekin.

Tasa-arvoihanteen vaikeus näkyy käytännössä siinä, että äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu koetaan ahdistavana ja epäilemättä on sitä.

Esimerkiksi Kiinan kansantasavallan armeijasta poistettiin aikoinaan sotilasarvot tasa-arvon merkiksi. Tämä tasa-arvon tavoittelu koettiin hyvin epäluonnollisena. Tasa-arvon lavastamisessa osaksi kommunistisen yhteiskunnan ja materialistisen luonnon järjestystä epäonnistuttiin täysin, ja arvohierarkiat palautettiin voimaan kiertoteitse. Ne osoitettiin rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Armeijan toimintaedellytys – komentoketjun katkeamattomuus – olisi muutoin menetetty, ja tuloksena olisi ollut pelkkää anarkiaa.

Yhteiskunnassamme on useita organisaatioita ja instituutioita, joiden nimenomainen tehtävä on luoda yhteiskuntaan ja ihmisten välille arvoasemaan perustuvia eroja.

Niitä muodostetaan esimerkiksi kouluissa, joissa ihmisiä arvostellaan monien mielestä tietenkin täysin väärin perustein. Kuitenkin yhteiskunta hyväksyy tämän ilmiselvän epätasa-arvon tuottamisen mukisematta. Se suorastaan tukee sitä, sillä oppilaiden samanlaisena pitäminen, arvostelun laiminlyöminen ja samanlaistamiseen perustuva tasa-arvo kieltäisivät ihmisten lahjakkuuserot ja johtaisivat kaikkien pitämiseen yhtä tyhminä.

Samoin työelämässä ihmisten tiedoilla ja taidoilla on erilainen arvo työn tuottavuuden kannalta, ja siksi ihmisille maksetaan erilaista palkkaa. Syrjintäkieltojen aikakaudella eroja palkkauksessa ei voida selittää syrjinnällä vaan sillä, että eri työtehtävien tuottavuus on todellakin erilainen, samoin työntekijöiden saatavuus, vaadittava osaaminen, kouluttautuminen ja monet muut seikat.

Tämä saattaa näyttää ideologiselta tavalta ajatella, mutta todellisuudessa se on objektiivinen tosiasia ja samalla myös oikeudenmukaista sikäli kuin arvoasemien väliset erot ovat todellisia ja ihmisten nauttimat ja toisilleen luovuttamat arvostukset perustuvat ansioihin. Epätasa-arvo on siis hyväksyttävä osana yhteiskunnan olemusta.

Aristoteles lähti oikeudenmukaisuusteoriassaan siitä, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun sen jäsenet toimivat ominaisuuksiaan ja taipumuksiaan vastaavissa tehtävissä. Nykyisin monet ihmiset toimivat täysin itselleen sopimattomissa tehtävissä, joten sanomista asiasta varmaan riittää.

Mutta armeijayhteyksissä oikeudenmukaisuus toteutuu sikäli hyvin, että naisia ei pakoteta tykinruoaksi, ja miehillekin on varattu tilaisuus astua siviilipalvelukseen, jos oma vakaumus vaatii. Toiseksi, asepalveluksen meritoivalta vaikutukselta ei tarvitse naistenkaan välttyä, sillä hakemuksesta riviin kyllä pääsee, ja miehet – vaikka pakolla ruotuun joutuvatkin – saavat kiiltävät kaulaan hyvästä palveluksesta.

Joten missä oli epätasa-arvon ydin?

Olen monessa yhteydessä korostanut, että liberaalin ja kansanvaltaisen yhteiskunnan primus motor on eriarvoisuuden tavoittelu. Meritokraattinen yhteiskunta nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon, jolloin tasa-arvo asetetaan lähtökohdaksi mutta ei päämääräksi.

Meriläinen tekee monien vihervasemmistolaisten tavoin sen virheen, että hän mieltää tasa-arvon päämääräksi, jota pitää tavoitella. Tosiasiassa tasa-arvon pitää olla lähtöviiva, jolta ihmiset alkavat kilpailla ja tavoitella erilaisia omia yksilöllisiä päämääriään. Muu johtaa tasapäistämisen ja yksiarvoistamisen tielle: tasa-arvolla tykittävään totalitarismiin.

Vaikka epätasa-arvo onkin hyväksyttävä yhteiskunnallisen todellisuuden osana, sen ei tule johtaa ihmisarvon kiistämiseen. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovatkin täysin eri asioita. Tasa-arvo on suhteellinen (ei itseisarvo). Mutta ihmisarvoa on pidettävä ehdottomana, eikä sitä pidä keneltäkään riistää pois. Kuitenkin myös ihmisarvon käsite on pulmallinen siksi, että se on pelkästään muodollinen ja sisällöllisesti määrittelemätön ja jouduttu edellyttämään järjen postulaattina, toisin sanoen vain siksi, että etiikka ylipäänsä olisi mahdollista. 

Suomalainen yhteiskunta on oikeudenmukainen siksi, että se on meritokraattinen. Meritokratiaan kuuluu, että jokainen yksilö voi edetä samalta lähtöviivalta kykyjensä mukaisesti yhteiskunnan tikapuilla, lähtökohdistaan riippumatta. Suomalainen koulutusjärjestelmä on asiasta maailmankuulu.

Samanlainen on myös Suomen Puolustusvoimat. Asevelvollisuus on monelle nuorelle viimeinen tilaisuus, jossa ihmiset asetetaan samalle lähtöviivalle, jolta voidaan tavoitella erilaisia asemia – kukin kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan.
 
Joten missä oli epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden ongelma? – Ei missään.

Meriläisen kolumni on yritys taivutella lukijoita hyväksymään näkemys, että vallitsevan todellisuuden olemuspiirteet ovat muka jollakin tavoin virheelliset, väärät tai epäoikeudenmukaiset, kun ne eivät suostu toimimaan punavihreästä ajatuskuplasta esitettyjen haaveiden ja toiveiden mukaisesti.

Mitä Meriläisen kolumni sitten artikuloi? – Kun Helsingin Sanomat laittaa sivuilleen huonosti ajateltuja ja paikoin täysin perätöntä informaatiota sisältäviä kannanottoja ja tekee sen tiedotusvälineen asemassa, se ei jakele informaatiota vaan disinformaatiota. Kun epätieto esitetään tiedotusvälineen kautta, siitä väistämättä tulee – niin mitä? Vastaus: propagandaa. – Tai sitten pelkkää provokaatiota, jonka tarkoitus on kerätä huomiota lukijakadon kanssa kituvalle lehdelle.

Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta.

Julkaisin pari päivää sitten kirjoituksen, jossa arvostelin Helsingin Sanomien kolumnistina toimivan Ronja Salmen juttua ”käänteisen rasismin” suosimisesta. Kirjoitukseni meni ilmeisesti perille myös Helsingin Sanomien toimitukseen, sillä lehti alkoi puolustella kolumnistiaan kaivamalla esiin yhdenvertaisuusvaltuutetun sekä häiritsemällä eläkkeellä olevaa Timo Airaksista, joilta lehden toimittaja Juho Typpo kertoi ”kysyneensä” asiaa olettaen, että totuus löytyy nimenomaan heiltä.

Jutussa ”Käänteistä rasismia tai käänteistä syrjintää ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi”, Helsingin Sanomien toimittaja pyrki hakeutumaan keskustelua tuntemattomien tahojen selän taakse koettaen samalla vaieta siitä tosiasiasta, että asiastahan oli jo esitetty perusteellinen filosofinen analyysi!

Päiväuniensa keskeltä herätetty Timo Airaksinen puolestaan nieli Helsingin Sanomien syötin ja ryhtyi arvostelemaan ”käänteisen syrjinnän” käsitettä. Käsite on omastakin mielestäni paradoksi, mutta se kuvaa kuitenkin hyvin sitä, millaisen ristiriidan käsitteen kuvaama ilmiö sinänsä sisältää, kun tasa-arvoa yritetään tuottaa etuoikeuttamalla.

Koska Airaksinen oli johdettu lehden toimesta harhaan, en voi pitää perusteltuna hänen sitä kannanottoaan, jonka mukaan mielipiteeni olisivat ”rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”. Helsingin Sanomat on kuitenkin valmis uhraamaan oman uskottavuutensa lavastaakseen filosofien välille auktoriteettikiistan.

Totuus on, että etuoikeuttaminen on, paitsi filosofisesti epäoikeudenmukaista, myös sosiaalipoliittisesti huono ratkaisu, koska se tuottaa koettua vääryyttä sekä katkeruutta ja mahdollisesti lisää rasismia.

Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiän lihavoidulla painettu kannanotto, jonka mukaan ”se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista”, on aivan pimeä. Jonkin erityisryhmän suosiminen johtaa suoraa päätä kyseisen ryhmän yhteiskunnalliseen halveksumiseen, jolloin myös suosimispolitiikka menettää kaiken arvovaltansa ja oikeusperustuksensa.

Filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja ihmistieteitä tuntemattomien juristienkin pitäisi ymmärtää, että heidän kannattamansa ”positiivinen erityiskohtelu” voi olla perusteltua vaakakuppien tasapainottamiseksi vain silloin, jos etuoikeutettavat ryhmät, kuten naiset, värilliset tai jotkin erityisryhmät ovat kautta linjan ansaitsemaansa huonommassa asemassa.

Kun tämä perusotaksuma ei pidä paikkaansa, etuoikeuttamiselta katoaa pohja.

Suomalaisessa yhdenvertaisuuspolitiikassa on lähdetty liian pitkälle siitä virheellisestä ja todeksi osoittamattomasta perusaksioomasta, että tietyt etuoikeutettavat ryhmät ovat automaattisesti huonommassa asemassa kuin paljon parjatut valkoiset miespuoliset ihmiset ja että kyseiset erityisryhminä pidetyt klusterit ylipäänsä ovat keskenäänkään samassa asemassa. Lisäksi on pyritty liiaksi etuoikeuttamaan vierasperäisten ihmisten asemaa kantaväestöjen ohi ja kustannuksella.

Tutkin asiaa aikoinani jo Suomen Akatemian ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -ohjelmassa, jossa totesin, että pahin virhe, jonka kollegani saattoivat tehdä, oli juuri vähemmistöjen pitäminen yksiaineksisina ryhminä, joita pitää lähestyä stereotyyppisin oletuksin.

Erään ajankohtaisen esimerkin tällaisesta vähemmistöjä nolaavasta politikoinnista antaa vasemmistopuolueiden tapa ratsastaa sukupuolineutraalilla avioliitolla ja repiä ääniä homojen selkänahasta. Homoavioliittoasian tuominen eduskunnan täysistuntoon vielä kerran äänestettäväksi ei tosiasiassa nolaa homoja lainkaan vaan ainoastaan vahvistaa kansavaltaisen menettelyn, joka minun näkökulmastani taipuu jo viihteeksi. Sen sijaan tiettyjen puolueiden tapa kalastella ääniä omalla suvaitsevuudellaan vaikuttaa halpahintaiselta poliittisen kaupan käynniltä, jossa homot lavastetaan surkeaksi valtion, kirkon ja piispojen, niin kommarien kuin kokkarienkin, armoilla eläväksi vaalikarjaksi.

Helsingin Sanomien tapa lavastaa käänteistä syrjintää vastustavat argumentit ”populismiksi” on merkki samasta propagandasta ja puolueellisesta kirjoittelusta, josta lehteä on arvosteltu laajalti muutoinkin. Asiassa ei auta myöskään Timo Airaksiselta nyhdetty pönötys, jonka mukaan syrjittyjen ryhmien ja vähemmistöjen ”on oikein tölviä muita ihmisiä”. Juuri tuon tapainen asennoituminen vahvistaa ennakkoluuloja ja jyrkentää asenteita tässä pitkälle tasapäistetyssä maassamme, jossa mihinkään erityisryhmään kuuluminen ei sinänsä merkitse syrjäytyneisyyttä.

Sen asemasta, että lehti kautta rantain haastattelee asioista ulalla olevia lausuntoautomaatteja, lehden kannattaisi kysyä asioita meiltä etiikan ja yhteiskuntafilosofian todellisilta asiantuntijoilta.

Mutta niin Helsingin Sanomat ei tee – ehkä juuri käänteisen syrjinnän merkiksi!

Laadukkaaseen journalismiin tähtäävän toiminnan sijasta Helsingin Sanomat onkii kannanottoja kaiken maailman mekkoeinareilta, jotka ovat valmiita kieltämään itsensä, kansakuntansa ja sukupuolensa sekä kannattamaan mitä tahansa tasa-arvon, maahanmuuton, monikulttuurisuuden tai jonkin muun kompleksisen ilmiön tueksi laadittuja poliittisesti korrekteja periaatteita, kunhan he voivat sitä kautta varmistaa feministien suosionosoitukset, välttyä vihervasemmiston taholta uhkaavilta rasistileimoilta ja pitää pelosta täristen työpaikkansa.

Niitä öyhöttäjiä minä halveksun.

14. helmikuuta 2017

Pukit kaalimaan vartijoina – Asiaa populismista


Miksi valta-asemissa olevat poliitikot arvostelevat ankarasti populismia? – Samasta syystä kuin pesujauhemerkit kilpailevat keskenään.

Yleisradion A-studio antoi eilen Jyrki Kataiselle pitkän puheenvuoron, jossa hän syytti Euroopan unionin ongelmista ”populismia”. Tilanne oli aivan samanlainen kuin tuote-esittelijä selittäisi, miksi tahra ei lähde vaatteista Arielilla vaan ainoastaan Sertolla.

Asetelma muistutti myös tilannetta, jossa muslimi toimii ”islamin asiantuntijana”. Poliittisten ilmiöiden analysoiminen ei koskaan onnistu politiikan sisältä päin, niin kuin uskonnoistakaan ei voida antaa puolueettomia arvioita hurskastellen asioita uskontojen sisäpuolelta päin.

Lieventääkseen Katais-lähetyksen puolueellisuutta Yleisradion toimittaja Esko Varho julkaisi jo hyvissä ajoin ohjelmaa pohjustavan jutun, jossa hän viittasi saksalaissyntyisen ja nykyisin Princetonin yliopistossa vaikuttavan vasemmistolaisprofessori Jan-Werner Müllerin viime vuonna ilmestyneeseen teokseen Was ist populismus? (”Mitä on populismi?”).

Müllerin teoksessaan esittämä populismin määritelmä on pinnallinen ja köyhä, joten se sopii myös porvarillis-byrokraattiseen kansanvallan haukkumiseen. Varho nosti jutussaan esille ”populismiksi” sanotuista ilmiöistä lähinnä niiden ulkoiset piirteet, joita luettelemalla voidaan luoda illuusio käsitteen tulemisesta tyydyttävästi määritellyksi.

Vaikuttavimpaan vasta-argumenttiin, eli väitteeseen, että populismi onkin oikeastaan kansanvaltaa ja demokratian toteuttamista, Müllerin teos vastaa EU-uskollisella liturgialla, jossa kaivetaan esiin rasismikortti. Hänen mukaansa populistien kanssa eri mieltä olevat eivät muka kuuluisi kansaan.

Väite on oudoksuttava, sillä niin Britannian, Yhdysvaltojen, Hollannin, Ranskan, Itävallan, Suomen kuin useimpien muidenkin maiden ”populistisiksi” sanotuissa puolueissa kansaan ja kansakuntaan kuuluminen on pystytty määrittelemään realistisesti ja objektiivisesti. Kansaan ja kansakuntaan kuuluvat todellakin oman maan kansalaiset, joista pitkäaikaisimmin sitoutuneita ovat syntyperäiset ja kantaväestöön kuuluvat ihmiset.

Sen sijaan Müller itse tulee määritelleeksi kaikki muut kuin populistipuolueiksi sanomiensa ryhmien äänestäjät ”kansaan kuulumattomiksi”. Tämä on kyllä aika erikoinen ja jopa rasistiselta vivahtava populismin ja kansakunnan määritelmä!

On selvää, että noin vulgaarilla ja puhtaasti mielivaltaan perustuvalla definitiivisellä argumentilla sen enempää Müller, Varho kuin Katainenkaan eivät voi pötkiä pitkälle. Varho mainitsee kirjoituksessaan myös puolen tusinaa muita populismin tunnusmerkkejä, mutta niiden käsittely jää lähinnä mainintojen varaiseksi, kuten ”eliitin vastustaminen”, ”karismaattinen johtajuus” ja ”vallankumouksellinen agenda”.

Näitä ulkoisia piirteitä moittimalla koetetaan peittää se olennainen kysymys, mistä nämä kaikki oikeastaan juontavat juurensa. Käsittelin populismia viime vuoden marraskuussa julkaisemassani kirjoituksessa, jossa luettelemani populismin tunnusmerkit myös Varhon juttu uskollisesti toistaa, vaikka se sisältämiensä johtopäätösten osalta näyttääkin vain epäonnistuneelta plagiaatilta tekstistäni.

Heikoimpia populismin arvostelun välineitä niin Müllerin teoksessa kuin Varhon kirjoituksessakin ovat väitteet, joiden mukaan populistien tavoitteena on ”valtiokoneiston valtaaminen”, ”kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen”, ”äänten ostaminen” ja ”puoluepolitiikan heikkeneminen”.

Tosiasiassa valtiokoneisto on ollut niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa vanhojen ja luutuneiden puolueiden ja poliittisten virkanimitysten vallassa tavalla, jonka tuloksena myös Euroopan unionia hallitsee byrokraattinen oligarkki. ”Kansalaisyhteiskunnan tukahduttamista” harjoittavat nimenomaan Euroopan unioni ja valtansa menettämistä pelkäävät puolueet, jotka vaativat sensuuria ja poliittisia syytteitä sananvapautensa käyttäjille.

Byrokraattien halusta alistaa kansalaisten poliittiset ja taloudelliset vapaudet viranomaiskontrollille kertoo esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan valtiovarainministeriö aikoo avata sosiaalietuuksien saajien pankkitilit poliisin, Kelan ja sosiaaliviranomaisten suoran tarkkailun kohteiksi. Aloite on tietenkin lähtöisin EU:sta, ja verukkeena tähän orwellilaiseen yksityisyyden suojan raiskaukseen käytetään puhtaasti mielikuvituksellista ”terrorismin torjuntaa” ja ”turvallisuuden takaamista”.

Kuinka onkin aina niin, että ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme ovat samoja, jotka haluavat viedä meiltä yksityisyytemme, omaisuutemme ja vapautemme?

Entä väitteet ”äänten ostamisesta” ja ”puoluepolitiikan heikkenemisestä”? ”Seteliselkärankaisia” arvostelivat muistaakseni aivan muut kuin populistit. Esimerkiksi Perussuomalaisilla on ollut hyvin vahvoja periaatteita, joita ei ole myyty eikä ostettu rahalla, niin kuin Tupun, Hupun ja Lupun keskinäisissä vispilänkaupoissa on ollut tapana tehdä.

Jos perinteinen puoluepolitiikka on tämän tuloksena menettänyt luottamustaan suoran kansanvallan hyväksi, se on myönteinen ja tervehdyttävä seuraus niistä suurista ongelmista, jotka likainen, hämärä ja EU:n katakombeihin kadonnut vallankäyttö on saanut vastavaikutuksenaan aikaan.

Mikäli sitten kansakunnat pitkään jatkuneen dekadentin ja korruptoituneen politikoinnin tuloksena antavat potkut tähänastisille kansan palvelijoilleen ja hankkivat tilalle oikeita ”karismaattisia johtajia”, jotka kykenevät myös itsenäiseen ajatusten muodostamiseen ja linjanvetoihin, tässä kehityksessä ei ole mitään vikaa.

Jos kansankunnat vastustavat ”poliittista eliittiä” ja omaksuvat jopa ”vallankumouksellisen agendan”, ne sitä kautta toteuttavat hienoja valistusfilosofisia ihanteita, jotka ulottivat aikoinaan vaikutuksensa myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen ja sen kehotukseen syrjäyttää hallitusvalta, mikäli se alkaa suosia despooteille ja tyranneille tyypillisiä menettelytapoja.

Entä mitä Jyrki Katainen tekee näiden suurten poliittisten ilmiöiden kommentoijana? Hänhän epäonnistui kurjasti jo Suomen pääministerinä humahdettuaan ilmeisestikin aivan liian suurin saappaisiin, joista pois kapuaminen tuntui hänestä itsestäänkin helpotukselta.

Toisella tavalla sanoen voidaan kysyä, mitä syytä on olettaa, että nimenomaan Katainen tietäisi tai ymmärtäisi jotakin populismista tai olisi yleensäkään sopiva arvioimaan ”populismiksi” sanottuja ilmiöitä kokoomuksen jäsenkirja takataskussaan, ”puolueetonta” journalismia harjoittavan Yleisradion ohjelmassa?

Asian taustahan on se, että Jyrki Katainen haukkui populismia jo Politico.eu-lehden haastattelussa samana päivänä, jona Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi viime marraskuussa. Avaus ei ollut diplomaattisesti kovin etevä EU:n komission varapuheenjohtajalta, mutta Kataisen aiemmat poliittiset virhearviot huomioon ottaen ele voidaan ehkä ymmärtää.

Koska Katainen käytännössä toimii komission puheenjohtajan kansliapäällikkönä, hän on Jean-Claude Junckerin äänitorvi ulkomaailmaan päin istuen hänen olkapäällään kököttävänä maskottina, jolla on sama funktio kuin veikeällä Nick Nackilla James Bond -elokuvassa The Man With a Golden Gun. Hänen kauttaan komissio päästelee paineitaan, joita virallisissa tilaisuuksissa ei voi äännellä julki eikä pakata myöskään diplomaattipostia sisältävään säkkiin.

Kataisen retorinen positio populismin arvosteluun on kuitenkin peräti huono. Kaikki varmasti muistavat, että Katainen junaili Kreikalle miljardien tuet ja takaukset kaiken kansanvallan vastaisesti. Hän pidättäytyi vaatimasta Suomen EU-jäsenmaksuihin alennusta vuosiksi 2014–2020, vaikka olisi syvän taantuman alettua voinut.

Europarlamentaarikko Esko Seppänen tulkitsi Kataisen toimintaa oman edun tavoitteluksi, jonka seurauksena Katainen tuli uhranneeksi maamme edun omille mahdollisuuksilleen parannella asemiaan komissaarinviran tavoittelussa. Britit noita alennuksia kahmivat ja saivat mutta eivät pysyneet EU:ssa siltikään.

Sen sijaan Suomi on kokoomuslaisten ja kepulaisten pääministeriensä johdolla noudattanut EU:sta satelevia määräyksiä puudelimaisen kiltisti, ja myös Katainen on toteuttanut EU-kollegojensa pienimmätkin toivomukset. Tämän lisäksi hänen ansioikseen voidaan lukea monet virhearvioinnit ja katteettomat lupaukset.

Kokoomuksen puheenjohtajana toimiessaan Katainen osti vuoden 2007 eduskuntavaaleissa sairaanhoitajien kannatuksen lupaamalla heille 500 euron palkankorotuksen suoraan julkisten työnantajien kassasta. – Eikö tätä voisi epäillä ”populistiseksi äänten ostamiseksi”? Kauppa oli kansalaisille huono, sillä ensi töikseen Katainen perui valtiovarainministerinä toimiessaan lupauksen ja esitteli niin sanotun pakkolain, joka mahdollisti terveydenhuollon ammattilaisten määräämisen töihin työtaistelusta riippumatta.

Valtion kassan vartijana Katainen osallistui aktiivisesti myös Bilderberg-seuran kokouksiin, joissa hän oman ilmoituksensa mukaan ei ollut ”Suomen edustajana” vaan ”asiantuntijana ja vaikuttajana”. Joku asiaa tuntematon voisi jälleen epäillä, että hän oli siellä globaalin plutokraattisen eliitin ripitettävänä.

Katainen kunnostautui valtiovarainministerinä muutoinkin. Taloustaantuman alettua hän esitti Ylen Ykkösaamussa 4.10.2008, että Suomi tarvitsee 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa vuoteen 2025 mennessä täyttääkseen työvoimantarpeen! Vuonna 2015 Suomeen tuli ”etuajassa” kolmisenkymmentä tuhatta maahanmuuttajaa sillä seurauksella, että kustannukset valtiolle räjähtivät ja kuntien sosiaaliturvajärjestelmä asutustointa myöten oli paniikissa.

Mittakaavaltaan vain symbolinen mutta Kataisen arviointikykyä ratkaisevasti kyseenalaistava virhearviointi oli 600 000 euron määrärahan junaileminen Pekka Himasen firmalle, minkä tuloksena Jyrki Katainen alettiin tuntea ”Käteisenä”. Tapaus johti maksimaaliseen toimenpiteeseen, johon oikeuskanslerin tekemä tutkimus voi koskaan Suomessa johtaa, eli nuhteluun hyvän hallinnon periaatteiden rikkomuksista.

Poliittiset seuraukset olivat kuitenkin merkittävämmät. Katainen oli tullut noudattaneeksi lähes kaikkia korruptoituneen politiikanteon metodeja, joista hän nyt syyttää Yleisradion TV-ohjelmassa ”populisteja”.

Kun luottamuspääoma oli kulutettu loppuun ja eron aika pääministerin paikalta tuli kesäkuussa 2014, komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet siirtämällä talouskomissaarin tehtävät europarlamentaarikoksi valitulta Olli Rehniltä Kataiselle.

Valinta kävi helposti ja demokratian haittaamatta, sillä EU-komissaarien valintaprosessi on sellainen, että komissaarien nimittämisestä päättää yksin komission puheenjohtaja, jonka puolestaan ovat tehtäväänsä valinneet EU-maiden ministerit keskinäisissä neuvonpidoissaan. Iltalehden kolumnisti Olli Ainola piti Kataisen tekoa vuoden häikäilemättömimpänä juonena.

Kataisen näytöt byrokraattiseen oligarkiaan sitoutuneena ja sitä sisältä päin tuntevana kiipijäpoliitikkona ovat kerta kaikkiaan niin vahvat, että hän jos kuka sopii asiantuntijana arvostelemaan populismiin liittyvää korruptiota, opportunismia, helppojen ratkaisujen tavoittelua, taloudellista kähmintää ja muita kansanvallan varkauksia. Hän totisesti tuntee myös populismiin liittyvän kaksinaismoralismin.

Ongelmana on vain hänen taipumuksensa projisoida omat syntinsä ”populistisiksi” väitettyjen kansankynttilöiden naamatauluun, vähän niin kuin Dorian Grayn tuhmuudet piirtyivät hänen omaan muotokuvaansa.

Valtamedian toistelema tulkinta, jossa ”populismiksi” sanottujen liikkeiden nousu nähdään omana ongelmakokonaisuutenaan vailla ilmiön todellisten syntysyiden tunnustamista, on perimmältään valehtelua: poliittisen todellisuuden salaamista ja vääristelyä. Populismi ei ole huonon politiikan syy vaan seuraus tähän asti huonosti hoidetusta politiikasta.

Niinpä populismi ei ole sitä, että ”esitetään helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin”. Kyllä vaikeisiin ongelmiin voi olla helppojakin ratkaisuja ilman, että ne ovat vähänkään populistisia.

Esimerkiksi käy vaikka euroalueesta luopuminen tai EU:n down shiftaaminen takaisin pelkäksi vapaakauppa-alueeksi. Se on pitkän päälle helpompaa kuin jatkuva vaikeuksissa kieriskely. Helppoa olisi myös lyödä maahanmuuton tulvaportit kiinni. Niinpä täsmentäisin Kataisen ”helpoiksi” luonnehtimien ratkaisujen olevan pikemminkin periaatteellisia ratkaisuja, joita todellakin tarvitaan.

Tämän tunnustaminen olisi todellista realismia, kun taas nykymenon jatkaminen on toden totta populismia. Tosiasiassahan EU:n talous perustuu jatkuvaan lumerahan syöttämiseen järjestelmään, ja euroalue kokonaisuudessaan on suuri systeemihäiriö.

Kun vaihtoehtoja on kaksi – joko jatkaa nykyisellään tai perääntyä ja aloittaa tervehdyttävä purkutyö kansallisvaltioiden itsenäisen rahapolitiikan palauttamiseksi – pidän jälkimmäistä vaihtoehtoa parempana. Se ei ole mitään populismia vaan analyyttista rationalismia ja realismia. Sukeltaminen kannattaa lopettaa viimeistään silloin, kun on pohjalla.

Minulla on myös muutama henkilökohtainen vaikkakin etäinen muistikuva Jyrki Kataisesta. Kun Katainen tuli opiskelemaan Tampereen yliopistoon 1990-luvun alkupuolella, hän herätti huomiota poikkeuksellisen pienellä olemuksellaan. Hän oli niin pienikokoinen, että luulin hänen olevan jonkun pitemmälle ehtineen opiskelijan lapsi. No, eipä tuo seikka ole estänyt häntä ylenemästä vallan tikapuilla.

Hänet on nostanut valtaan nimenomaan puolue, joka pisti hänet taskuunsa myöhempää käyttöä varten. Ilman puoluetta juuri kukaan vallassa olevista nykypoliitikoista ei olisi mitään. Puolueeseen liittyminen ja sitoutuminen on pitänyt heidät vallassa – ei heidän oma ajattelunsa. Tämä on korporatismia, joka ei taatusti ole demokratiaa parempi vaihtoehto, moitittakoon sitä sitten populismiksi tai ei.

Tilanne on ihan samanlainen myös vallan vahtikoirana esiintymään pyrkivässä mediassa. Suomalaisten päätoimittajien yhdistys PTY julkaisi tänään kummallisen kannanoton, jonka mukaan ”uutisoimatta jättäminen ei rajoita sananvapautta” ja ”toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta, mutta eivät omaa sanavapauttaan kansalaisina”!

Todellisuudessa uutisoimatta jättäminen on totuuden peittelyä ja totuuden peittely valheellisuutta. Ilmeisesti päätoimittajat katsovat, että työnantajat omistavat myös toimittajiensa aivot hermoverkkoja ja synapseja myöten niin, että työnantajan privilegio-oikeus määrää päätoimittajat päättämään siitä, mitä toimittajat saavat ja voivat ajatella ja sanoa.

En olisi voinut kuvitella niin sanotulta valtamedialta tyylipuhtaampaa tunnustusta sille jo pitkään ihmisiä vaivanneelle yleishavainnolle, että valtamedian piirissä mitään sananvapautta ei enää ole. Sen merkiksi vähänkin ajattelukykyiset toimittajat kokevat perinteiset mediat vankiloiksi, joista he pyrkivät tai potkitaan pois.

Median ja valtapoliitikkojen kokema populismin ongelma kertoo perimmältään repeämästä, joka ilmaisee, että kansalaiset elävät eri todellisuudessa kuin media ja sen kanssa symbioosissa olevat poliitikot.

Maan mahtava valtalehti Helsingin Sanomat on pyörittänyt Nelosella mainosta, jossa maailman väitetään siirtyneen ”totuuden jälkeiseen aikaan”. Tämä vasemmiston ajatuspajoissa taottu muotoilu tuo mieleen postmodernin yhteiskuntateorian ja huvittaa sillä sivuvivahteellaan, että nimenomaan Hesaria itseään on syytelty osatotuuksien esittämisestä ja valikoivasta, jopa valheellisesta, journalismista. Mainos on myös omahyväinen, sillä se artikuloi väitteen, ikään kuin totuus olisi jotakin, joka tiedetään ja omistetaan nimenomaan lasitalossa.

Median ja valtapoliitikkojen painiskelu ”populismin” kanssa on järkyttävä ja lohduton merkki tavasta, jolla molemmat ovat irtautuneet todellisuudesta ja käyttävät ”työnantajansa sananvapautta”. – Mutta kuka heidän työnantajansa oikein on?

13. helmikuuta 2017

Naiset ja värilliset eturiviin


”Ikäluokkansa kokeneimmaksi tv-juontajaksi” mainostettu Ronja Salmi (josta itse en ollut tosin koskaan kuullut mitään) antoi tänään loistavan esimerkin käänteisestä syrjinnästä. Hän julisti Helsingin Sanomien kolumnissaan, että muuan ”rap-artisti käski Helsingissä naiset ja vähemmistöt eturiviin, koska emme itse tajua sitä tehdä”.

Salmi kertoo Helsingissä pidetystä konsertista, jossa esiintynyt Destiny Frasqueri pyysi kaikkia paikalla olevia naisia sekä ”people of color(Yhdysvalloissa käytetty termi, joka viittaa ei-valkoisiin) siirtymään eturiviin. Kirjoittaja jatkaa: ”Samaan hengenvetoon artisti ilmoitti että rasismiin, vihapuheeseen tai seksismiin syyllistyvät ihmiset poistetaan keikalta välittömästi. Hän myös julisti salin turvalliseksi tilaksi, jossa syrjintä oli kiellettyä.”

Huvittavia tuollaiset avautumiset, jotka kumoavat itsensä viipymättä.

Salmen truuttaama estoton suomalaisten ihmisten ja miessukupuolen syrjintä jatkui kehuskelulla, jolla räppärin harjoittama yleisön komentelu käännettiin jutussa ”nerokkaaksi”. Lisäksi sitä puolusteltiin väitteillä, että esiintyjän etuoikeuttamat ihmiset ”joutuvat elämässä usein pinnistelemään nähdäkseen tai tullakseen nähdyiksi”.

Vai eivät feministit ja maahanmuuttajat ole tulleet nähdyiksi? Joudun itse pinnistelemään nähdäkseni ja kuullakseni Sanoman ja Yleisradion medioista ylipäänsä mitään muuta kuin feminististä propagandaa ja maahanmuuttoa suosivaa valheinformaation suoltamista.

Erääksi esimerkiksi Helsingin Sanomien harjoittamasta totuuden peittelystä käy vaikkapa lehden eilinen juttu, jossa muita medioita referoiden kerrottiin kautta rantain Tukholman Rinkebyssä tapahtuneesta poliisien pahoinpitelystä sanomatta suoraan, että tekijät olivat uusruotsalaisia ja maahanmuuttajataustaisia.

Mutta harvoin myöskään kukaan esiintyjä osoittaa yleisöä kohtaan noin suoraa ja tylyä epäsuosiota kuin Helsingissä esiintynyt ja suomalaisittain melko tuntematon tai ainoastaan tietyn marginaaliryhmän suosima tyyppi.

Sekä Salmen että hänen kehuskelemansa amerikkalaisartistin harjoittama seksismi ja ihonvärillä politikoiminen ovat omasta mielestäni juuri sellaista syrjintää, joka ei ansaitse arvonantoa yleisöltä.

Totuus on, että tasa-arvoa ei voida tuottaa etuoikeuttamalla. Etuoikeuttamiseen perustuva Titanic-tasa-arvo on keinotekoista suosimista, joka nolaa etuoikeutettuja itseään ja saattaa jopa lietsoa syrjintää. Tasa-arvoisuus ei yleensäkään takaa oikeudenmukaisuutta, sillä meritokraattisen oikeudenmukaisuusnäkemyksen mukaisesti oikeudenmukaisuus voidaan perustaa vain ansioihin. Keinotekoinen suosiminen sen sijaan tuottaa epäoikeudenmukaisuutta ja on omiaan lisäämään ennakkoluuloja ja aggressioita.

Kirjailijana esiintyvä Ronja Salmi menettelee epäviisaasti laukoessaan mielipiteitä ja ollessaan ymmärtämättä yhteiskunnallisesta sosiodynamiikasta mitään. Hänen kirjoituksensa on esimerkki feministien tavoittelemasta uuspieteettisyyden ilmapiiristä, jolla kantaväestöjä ja etenkin miehiä yritetään syyllistää omista ominaisuuksistaan, kuten kansallisuudestaan tai sukupuolestaan. Sellainen kontalleen ajaminen muistuttaa rasismia, sillä se kohdistuu ihmisten luonnollisiin ominaisuuksiin.

Feminismin, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden äänitorvessa Helsingin Sanomissa tätä ei kuitenkaan huomata lainkaan, vaan lehti luovuttaa kernaasti sivutilaa vastaavan kaltaiselle omahyväiselle moraaliposeeraukselle valokuvan kera. Ei tarvitse ihmetellä, mistä johtuu lehden tilaajakato.

Myös Salmen viittaama turvallisen tilan politiikka on absurdi vitsi. Miten kukaan voi tuntea olonsa turvalliseksi tilassa, jossa esiintyjä uhkailee yleisöä paikalta poistamisella, mikäli ei alistu tottelemaan hänen miehiä ja valkoisia syrjivää julistustaan, joka tuo vahvasti mieleen mediassa paheksutut vihapuheet?

Turvallisen tilan politiikasta on tullut feministien ja maahanmuuttajien harjoittama ahdistelun muoto, jolla luodaan no-go-vyöhykkeitä ja estetään vapaa kokoontuminen ja mielipiteiden ilmaiseminen. Tämä näkyy julkisten tilojen, kuten koulujen, kirjastojen ja yliopistojen, julistamisessa ”syrjinnästä vapaiksi alueiksi”, joilla halutaan estää kaikki feminismin ja vihervasemmiston agendasta poikkeava ajattelu ja toiminta (kirjoitin aiheesta tässä).

Sanomattakin on selvää, että rakastan rap-konsertteja kuin sika teurasautoa, eikä minua saisi rap-konsertin ovesta sisään kiskomallakaan, sillä en ensinkään pidä rap-musiikkia musiikkina. Sen sijaan kyseessä on tietyn kansalaisryhmän äänekäs valitus ja yhteiskunnallinen mielenosoitus. Toivoisin kuitenkin, että myös he ymmärtäisivät pidättäytyä leimojen jakelusta, ihmisten jakamisesta eri ryhmiin sukupuolensa tai ihonvärinsä mukaan ja siitä paljon parjatusta vihan lietsonnasta.