Sotahulluudesta

Alexander Stubb saa varmasti raikuvat aplodit toiminnastaan Trump-kuiskaajana ja muusta ulkopoliittisesta notkeudestaan. Mutta tulokset eurointoilusta ja Suomen kytkemisestä aina vain syvemmälle internationalismin kahleisiin ovat näkemättä. Kokonaisvisio puuttuu, tai jos se on, se on väärä.

Stubb lausui jokin aika sitten Iltalehden mukaan:

”Jos minulla olisi mahdollisuus, tekisin Ukrainasta heti Naton jäsenmaan. Mutta olen realistinen sen suhteen, ettei se ole poliittisesti mahdollista.”

Onneksi ei ole, sillä tiedättekö, mitä Stubbin toiveen toteutumisesta seuraisi?

Jos sotaa käyvästä Ukrainasta tehtäisiin NATOn jäsenmaa (vastoin NATOn liittymissääntöjä), myös Suomesta tulisi NATOn jäsenenä Ukrainan sodan osapuoli, ja Venäjän kanuunat kääntyisivät silloin suoraan Suomeen.

Stubb olisi siis valmis saattamaan Suomen sotaan Venäjän kanssa, mikä ei ehkä ole tasavallan presidentiltä täysin harkittu kannanotto, paitsi jos kyse on pelkästä bluffin kaltaisesta signaloinnista, toisin sanoen tsemppipuheesta, jonka tehtävä on motivoida ukrainalaisia sotimaan.

Samalla kun toimittajat hyrisevät tyytyväisyydestä puolustusministeri Antti Häkkäsen (kok.) allekirjoitettua Turkin NATO-kokouksessa pinon puolustusteollisuussopimuksia, unohdetaan joka tapauksessa se, millä Ukrainalle luvatut 70 euromiljardia maksetaan.

Kyseessä on lähes Suomen valtionbudjettia vastaava kasa rahaa, ja Suomi yksin on tukenut Ukrainaa sodan aikana jo yli 4,6 miljardilla eurolla, joka vastaa tuona aikana yleiseen asumistukeen käytettyjä varoja.

Venäjälle on tottahan toki pantava kampoihin, mutta Suomen ei ole järkevää vaahdota eturintamassa itään päin, sillä me olemme jo eturintamassa ja tarvitsemme resurssimme itse. Nyrkin puiminen Venäjälle merkitsee pahimmillaan pään lyömistä Karjalan mäntyyn, sillä aina tulee myös sodan jälkeinen aika.

Oman näkemykseni mukaan Ukrainan sota ei koskaan pääty, eikä siitä erotu selvää voittajaa. Se vain jää kesken, kuten Krimin sota 1800-luvun puolivälissä. Valtioiden ja liittokuntien välille jää konflikti, jota vain sanotaan rauhaksi ja joka toisin ajoin puhkeaa sodaksi.

NATOn kesäkokousedustajien puheissa vilahtelivat nyt ”suorituskyvyt” kuin Chippendales-strippajien mainoksissa.

Suomelle kansallisten ”kyvykkyyksien” kasvattaminen 3,5:een prosenttiin BKT:stä (337 mrd) maksaa yli 10 miljardia euroa vuodessa, ja Häkkänen sanoi, että uusia veroja ei sen vuoksi tule.

Joten voidaan kysyä, mistä tämä kaikki raha otetaan; Kokoomuksen mukaan ilmeisesti leikkaamalla kansalaisten perusturvaa. Valtiontalouden tarkastusviraston ja lehdistön mielestä NATO-kustannusten arviointi on mennyt pieleen, ja menoja on piilotettu myös eduskunnalta.

En väitä, että Suomella olisi ollut parempia vaihtoehtoja kuin liittyä NATOon, mutta liittokunnassa vallitseva sotahysteria uhkaa jäsenmaiden taloutta ja sitä kautta turvallisuutta jo enemmän kuin Venäjä omassa naurettavassa raihnaisuudessaan.

Häkkänen intoilee varustelukiimassaan, että Suomen pitää saada ilmavalvontaan myös ”oma kone”. Tämä tuo elävästi mieleen 1970-luvun TV-komediaan Sämpy liittyvän jakson ”Oma kone”, jossa erilaisten väärinkäsitysten tuloksena osastopäällikkö Putkosen ja johtaja Rosenqvistin matkatoimistoon päädyttiin hankkimaan oma lentokone.

Saab tarjosi Suomelle kahta GlobalEye-tutkakonetta jo Gripen-kaupan mukana, mutta Suomi ei tuolloin tarttunut tilaisuuteen. Häkkäsen retoriikan mukaan ”[n]yt tilanne on muuttunut ja kokonaiskuva hahmottunut.”

Tilanne muuttuu toki jatkossakin, mutta siihen asti keskitytään ilmeisesti miellyttämään Valkoisen talon aikuista vauvaa. Se puolestaan muodostaa oman TV-komediansa, jossa operoidaan ”prosenteilla bruttokansantuotteesta”.

Viiden prosentin puolustusmenotavoite on kuin liittokunnan maiden konkurssitavoite, kahdesta syystä. 

Ensinnäkin arviointiperuste on mielivaltainen. Se ei ota huomioon, että jäsenmaiden sijainti, tontti, väestöpohja ja kansantuotteen kertymä ovat täysin erilaiset ja vertailukelvottomat, eikä suuressa osassa maista ole edes yleistä asevelvollisuutta.

Toiseksi, puolustusmenojen osuuteen bruttokansantuotteesta voidaan sisällyttää muun muassa ratakiskojen kiillotusta, eivätkä laskuissa näy juuri tuon yleisen asevelvollisuuden tuottamat kontribuutiot, vaikka varusmiesten päivärahojen hyötysuhde puolustukselle on kaikkein tehokkain.

Vielä vihdoin Trump on sanonut, ettei Yhdysvaltojen itsensä tarvitse nostaa puolustusmenojaan 5 prosentin eikä edes 3,5 prosentin tasolle.

Tästä kaikesta ei sovi tietenkään moittia Trumpia, sillä hänellä riittää muiden aiheuttamia huolia ympäri maailmaa, ja Iranilta on otettava ydinpommin valmistusaineet tavalla tai toisella pois.

 

Putin: president evil 

Pahinta sotahulluutta edustaakin Putin ja hänen hallintonsa, ja Lähi-idän maissa sotahulluus näyttää olevan kansantauti.

Ongelmana on, että hulluus tarttuu. Totalitaristiset ja terroristiset maat ovat saaneet myös länsimaat varustelukierteeseen, joka uhkaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita sisältäpäin.

Juuri siihen Putin on pyrkinyt.

Alexander Stubb on luullakseni väärässä otaksuessaan, että Venäjän painostaminen voisi johtaa Venäjän kansan kääntymiseen Putinia vastaan ja sitä kautta Venäjän pakottamiseen neuvottelupöytään.

Nykymenolla käy todennäköisesti päinvastoin, ja puolustusmenojen korottaminen ajaa Euroopan kansalaiset ahtaalle niin, että ihmisten puolustustahto murenee perusturvaleikkausten myötä ja velkakuorman kasvaessa. Näyttöä löytyy niin Ranskasta kuin Saksastakin, jossa äärioikeisto ja äärivasemmisto ovat löytäneet toisensa molempia laitoja yhdistävän yhteisen teeman kautta, ja se on köyhyys.

Venäjä ei kaadu piiritykseen, sillä se on totalitarismi, ja venäläinen etenee syvimmänkin rotkon halki kuin orvaskettä ravinnokseen nauttiva kaalikärpänen, mutta kansanvaltaiset Euroopan maat ovat herkkiä hajaannukselle juuri siksi, että ne ovat (vielä) kansanvaltaisia.

Putin puolestaan väistyy vain, jos FSO (liittovaltion suojelupalvelu), Rosgvardija (kansalliskaarti), SBP (presidentin turvallisuuspalvelu), FSB (liittovaltion turvallisuuspalvelu), SVR (ulkomainen tiedustelupalvelu), joku erimielinen kenraali tai oligarkit yhdessä teloittavat miljoonapyövelinsä julistettuna syylliseksi Venäjän epäonnistumiseen sodassa.

Diktatuureissa kansa ei yleensäkään kumoa valtaa panssarivaunujen päältä vaan jää niiden alle, ja vallankumoukset ovat vallan keikauksia, joissa lähipiiri kaappaa vallan, laittaa kurjistumisen yhden ihmisen syyksi ja tuomitsee liiderinsä kuolemaan sekä pesee siten oman maineensa, niin kuin Saksassa aikoinaan. Tosiasiassa maailmansotien aikaisen militarismin syynä olivat syvät sosiodynaamiset motiivit, ja natsihallinto oli lähinnä seuraus eikä syy ja siten pelkkä vallan eksponentti.

Putin hallitsee terrorilla ja on rikkonut kaiken sen, mikä on pyhää ihmisten välillä. 

Muussa tapauksessa Suomen olisi hyvä säilyttää oma ulkopolitiikkansa suhteessa Venäjään, sillä venäläiset ihmiset ovat tavattoman allergisia kaikenlaisille isolaation tuntemuksille, joista helposti kasvaa aggressioihin ja ekspansiivisuuteen ohjaavaa klaustrofobiaa. Taustalla vaikuttavat Tšingis-kaanin, Napoleonin ja Hitlerin muistot, joita Kremlin nykyhallinto historiaa venyttäen ja vääristellen assosioi myös Euroopan unioniin.

Joka tapauksessa me suomalaiset tiedämme, että venäläiset arvostavat lopultakin enemmän ystävyyttä ja yhteistyötä, joten psykologian näkökulmasta Venäjän kansalle ei kannattaisi tarjota pelkästään piiskaa vaan myös porkkanoita siitä hyvästä, että se sanoisi Putinin lakeijat irti ensi syyskuun duumavaaleissa, joista tosin on tulossa vilpilliset, eikä vapaata ehdokasasettelua ole. Toisaalta myöskään Suomessa ei puolueiden ehdokkaaksi pääse, kuka haluaa.

 

Janus-kasvot peilissä 

Saattaa myös olla, että EU on pyrkinyt laajenemaan liikaa, sillä Eurooppa ei ulotu Ukrainan eikä Turkin rajamaille, eikä kumpikaan maa ole muodollisesti eikä tosiasiallisesti EU-kelpoinen (aiheesta täällä). 

EU-intoisten poliitikkojen vieraiden kielten taidot ja kontaktiverkostot eivät kerro ajattelukyvystä eivätkä tilannetajusta.

Laajassa kuvassa yksi sangen ymmärrettävä selitys Venäjän (ja myös Yhdysvaltain) huoleen omasta turvallisuudestaan saattaa olla Euroopan unionin harjoittama avoimien rajojen politiikka, joka on tuonut kulttuurimullistuksen ja terrorismin länsimaiden sisälle ja samalla rohkaissut venäläisiä rigoristiseen ja pateettiseen ajatukseen, että heidän ortodoksisen kulttuurinsa pitää joka tapauksessa jäädä jäljelle Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvan kansainvaelluksen ja yhteiskuntaromahduksen jälkeen.

Keskeinen syy venäläisten aggressiivisuuteen on siis Eurooppaan suuntautuva maahanmuutto ja kosmopoliitti Richard Coudenhove-Kalergin kynäilemä paneurooppalainen politiikka, jonka vastareaktiona Venäjä virittelee omaa panslavismiaan. 

Näin ollaan päätymässä tilanteeseen, jossa monin tavoin epäonnistunut EU ja Venäjä peilaavat lopulta toisiaan ja vahvistavat toistensa reaktioita. 

Olen varma siitä, että jos ja kun nippuside nimeltä Venäjä lakkaa ajan myötä puristamasta EU-maita yhteen, EU:ssa pullahtavat jälleen esiin jäsenmaiden väliset krooniset ongelmat.

Niitä ovat euroalueen valuviat, kuten yhteinen rahapolitiikka ja korkotaso, jotka ovat pääsyyllisiä myös Suomen tasealijäämiin, kansantalouden lamaan, yritysomistuksen ja osinkotuottojen karkaamiseen ulkomaille, julkisen talouden valtavaan velkaantumiseen ja kansakuntaamme orjuuttavaan kapitalistiseen konkurssiin. Voi olla, että seuraavat sodat syttyvätkin Euroopan maiden välille.

Paradoksaalisesti Putinin aloittama hyökkäyssota ei ole hajottanut EU:ta, vaan se on ohjannut EU-maita hakemaan toistaan kainalosauvoja turvallisuutensa takeiksi ja siten kiinteyttänyt EU:ta diametrisella vaikutuksellaan. Voidaan sanoa, että ilman Putinin sotaa EU:sta olisi jäljellä savuavat rauniot.

Sodankäynnin sosiopsykologisia puolia ymmärretään kaikkialla aivan liian vähän.

Myös mediaälymystö antautuu toistelemaan militaristista diskurssia, jossa yhdistyvät huolettomasti tuhon ja perhekäsitteiden maailmat, kuten sanassa ”ohjusperhe”.

Television viihtyisissä ajankohtaisstudioissa pyörii loppumaton talkshow, jossa Ulkopoliittisen instituutin ammattiarvaajat aprikoivat Putinin hallinnon viimeisimpiä vinksahduksia kykenemättä kuitenkaan myöntämään sitä ankeaa totuutta, että Ukrainan sota ei pääty, koska talouspakotteet ovat löysiä ja kaksinaamaisia, ja länsi nauttii Venäjän öljystä, joka vaihtaa omistajaa matkalla Egyptiin tai Intiaan.

Julkinen keskustelu ei valaise myöskään sitä ikävää tosiasiaa, että aseisiin kaadetut varat päätyvät lopulta Kankkulan kaivoon. Näin on sekä siinä tapauksessa, että aseet jäävät käyttämättä, että siinä, jossa niitä käytetään ja syntyy monenlaista tuhoa. 

Hinta pelkästä aseiden tuottamasta defensiivisyydestä ja pelotepreventiosta kasvaa liian suureksi, kun Venäjällä puolestaan ei ole enää muita toimivia asejärjestelmiä kuin hybridivaikuttaminen, ballistiset ohjukset, ydinpommit ja Stalinin urut, joilla mitään sotaa ei voida voittaa eikä hallita valloitettavia alueita ja kansalaisia.

Putinin kannattaisi yksiselitteisesti lopettaa fiaskoksi mennyt machoilunäytöksensä Ukrainassa. Kyllä kaikki jo uskovat Kim Jong-unia myöten, että Putin on lyönyt päänsä Ukrainan mäntyyn. 

---

Koska jokaisella toimittajalla on medioiden pomppulinnoissa oikeus laatia omat skenaarionsa, myös minä käytän mahdollisuuttani visiointiin siitä, kuinka Ukrainan sodassa voi käydä.

Skenaario 1. Konflikti jäätyy voimien hiipuessa molemmin puolin, ja tuloksena on Koreoiden 38. leveyspiiriä vastaava piikkilanka-aidoista, bunkkereista ja juoksuhaudoista koostuva miinakenttä. Tuloksena on tulitauko tai aselepo mutta ei rauhansopimusta eikä virallisia aluejärjestelyjä. Venäjän kanuunat kääntyvät myös muihin suuntiin, varustelukierre jatkuu ja syntyvää hybridisotavaihetta sanotaan rauhaksi, joka on jatkuvassa vaarassa revetä avoimeksi sodaksi. Tämä on todennäköisin tulos, sillä konflikti on jo nyt jatkunut pitkään, eikä näköpiirissä ole tekoja, jotka muuttaisivat momentumia ratkaisutaistelun käymiseksi ja Venäjän pakottamiseksi neuvottelupöytään.

Skenaario 2. NATO ja muut sen kanssa yhteistoiminnassa olevat maat kiristävät pakotteita ja pyrkivät sulkemaan Venäjän öljyhanat katkaistakseen sodan rahavirrat. Tämä voi tapahtua vain lopettamalla öljyn kulku Suomenlahdella, joka on Pohjolan Persianlahti. Tuloksena Venäjä voi alkaa suojella öljykuljetuksia aseellisesti, mikä tuo sotatoimet Suomen rannoille, ja liekit nuolevat myös Helsinkiä. Tämä on mahdollista ja välttämätöntäkin, jos pakotteita aiotaan ratkaisevasti lisätä. Sen voi kuitenkin estää Iranin ja Yhdysvaltain konflikti, jonka vuoksi länsimaat tarvitsevat myös Venäjän öljyä, jota läntiset maat ostavat Janus-kasvot punaisina välikäsien kautta ja Ukrainan sodan täydennysjoukkojen kiitäessä suihkukoneissa Itämeren yläpuolella Kaliningradista rintamalle.

Skenaario 3. Putinin ahdinko kasvaa Ukrainan iskuvoiman yltäessä siviili- ja kansalaisyhteiskuntaan jo muutoinkin kuin sotaväenottoina ja ruumiina. Selkä seinää vasten oleva Kremlin hallinto voi oman vainoharhaisuutensa yltyessä purkaa turhautumistaan entistä aggressiivisemmin ja räjäyttää taktisen ydinaseen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella tai avaruudessa, jolloin syntyvä elektromagneettinen pulssi tuhoaa muun muassa ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmiä horisontin laajuudelta, ja Eurooppaa uhkaa laaja ydinkatastrofi. Venäjä sanotaan irti YK:n turvallisuusneuvostosta, ja se menettää liittolaisistaan vähintään Kiinan ja Intian, mikä merkitsee itsemurhaa Venäjän taloudelle, tulevaisuudelle ja poliittiselle hallinnolle. Tämä skenaario on epätodennäköinen mutta mahdollinen, sillä paranoidi skitsofrenia johtaa levitessään usein epätoivoon ja despoottimaisiin tekoihin.

 

Aiheista aiemmin

Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä

Suuret pommit ovat vaarallisia mutta onneksi käyttökelvottomia 

Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia

Ydinaseet on viisainta torjua etukäteen 

Palestiinatyttöjen painajainen – Miksi valtion tunnustaminen viipyy?

Miinoille sillanpää 

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä Natossa – Miksi?

Lähettikö Trump Interfloora-kukkia Putlerille?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Rauha meidän ajallemme?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Donald Trumpin nerous ja ”meidän Veeti” -ilmiö

Donald Trumpin tapaus todistaa, miksi Platon oli oikeassa väittäessään, että valtion hallitsijoiden pitäisi elää kulutuskommunismissa, toisin sanoen olla vapaita kaikesta omistamisesta.

Platonin näkemyksen mukaan hallitsijan tehtävä sopii parhaiten filosofeille juuri siksi, että filosofit ovat hänen mielestään kuin luonnostaan vapaita omaisuudesta ja kaiken lisäksi rationalisteja.

Sen sijaan Donald Trump osoittaa, miten käy, kun rahakas johtaa valtiota. Hän on tottunut omavaltaisuuteen henkilökohtaisessa talousimperiumissaan ja toimii samoin myös valtion johdossa.

Liikemiesmoraali on samanlaista sekä politiikassa että taloudessa. 

Mutta onko Trump nero, talousnero tai poliittinen nero? Väitteet talousneroudesta on kumottu tai vähintäänkin kyseenalaistettu huomauttamalla, että hänen perityn varallisuutensa arvo ei ole kasvanut hänen hallinnassaan enempää kuin pörssien indeksit ovat nousseet itsestään.

Trump ei ole ”diilejä” tehtaillessaan ollut erityisen tehokas sijoittaja, eikä hän ole pystynyt voittamaan markkinaa, sillä samaan varallisuuden arvonnousuun olisi päässyt yksinkertaisesti ”osta ja pidä” -strategialla.

Poliittinen nerouskin näyttää horjuvan. Lauseiden toisteleminen tyyliin ”very great people, very great people” ei näytä kertovan muusta kuin orastavasta muistisairaudesta etenkään, kun kehujen jatkoksi seuraa kiristystä ja posketonta parjausta.

Toisaalta Trump näyttää saaneen aikaan myös tuloksia. Oman ilmoituksensa mukaan hän on lopettanut sopimusteitse konfliktit Intian ja Pakistanin välillä, Armenian ja Azerbaidžanin välillä, Serbian ja Kosovon välillä, Egyptin ja Etiopian välillä, Ruandan ja Kongon välillä sekä Kambodžan ja Thaimaan välillä. 

Tosin useat näistä eivät ole olleet varsinaisia sotia, ja rauhantilakin on jäänyt enemmän tulitauoksi. Esimerkiksi Kambodžan ja Thaimaan väliset taistelut ovat jatkuneet, ja Israelin ja Iranin tulitauko se vasta rikkoutunut onkin.

Pro et contra -tarkastelun näkökulmasta voidaan Trumpin puolustukseksi todeta, että presidenttinä Kamala Harris ei olisi varmasti ryhtynyt eikä pystynyt Venezuelan diktatuurin lopettamiseen, Gazan tulitaukoon pakottamiseen eikä Iranin ydinohjelman pommittamiseen. Toisaalta kukaan muu kuin Trump tuskin olisi katkaissut tukeaan Ukrainalle eikä uhkaillut NATOsta vetäytymisellä saati Grönlannin valtaamisella.

Voidaan edelleen kysyä, kumpi tässä maailman ajassa toimii loppujen lopuksi paremmin Putinia vastaan: löysä laissez-faire vai aggressiivinen vastaaminen aggressioihin. Käsittääkseni myös Trump on pakkojen edessä. 

Donald Trump tekee sellaista, mikä muilta on jäänyt tekemättä, mikä on tarpeen ja mitä muut eivät tekisi.

Aivan varmaa on, että Irania pitää estää saamasta ydinasetta, jonka se koettaa hankkia ydinsulkusopimusta rikkoen.

Niinpä julkisessa sanassa on myös aprikoitu, voisiko Trumpin silloin tällöin havaittu kyky saada aikaan myös myönteisiä asioita kieliä jonkinlaisesta neroudesta. Vai kertooko se vain touhuamisesta tai onnenpyörän pyörähdyksestä?

Eräissä tutkimuksissa on havaittu, että häiriköiden vetäessä hullun miehen rooliaan muut alkavat käyttäytyä entistä rationaalisemmin.

Näin syntyy vaikutelma, että ”asioilla on taipumus järjestyä”. Selvittiinhän toisesta maailmansodastakin.

Ajatellaan vaikka Veetiä, jolla on vaikea murrosikä. Aikuiset, opettajat ja koulukuraattorit lyövät päänsä yhteen selvittääkseen, mikä Veetiä vaivaa ja koettavat olla Veetille mieliksi, ehkä joskus laittavat rajojakin ja osoittavat, kuka määrää. Näin syntyy ”meidän Veeti” -ilmiö.

Myös Donald Trumpin tapauksessa muu maailma on joutunut sopeutumaan ja pohtimaan yhdessä keinoja tilanteen saattamiseksi hallintaan sekä ampuneet rivinsä suoriksi NATOssa, EU:ssa ja Euroopan maissa laajemmin.

Tämä konformismi (mukautuminen) on johtanut ryhmäkoheesioon (yhteen hiileen puhaltamiseen), jonka tuloksena on syntynyt häkellyttävää samanmielisyyttä myös entisten kilpailijoiden kesken.

Kun nämä löytävät yhteisen sävelen, maailma näyttää ”järkevöityvän” muutoin paitsi yhden tai muutaman muun reuhaajan osalta.

Trumpin menestys voi siis selittyä pelkällä rabulismilla, kun pelätään seurauksia.

Ja onhan tuosta ollut ehkä jotain hyötyäkin, kun Trump on pakottanut Keski- ja Etelä-Euroopan NATO-maat kiillottamaan kilpiään ja kypäriään ja saattamaan varustelumenonsa siedettävälle tasolle.

Entä käyttääkö Trump hullun miehen strategiaa tietoisesti, vai päästääkö hän vain itsensä irti?

Uskon Trumpin ilmaisevan autenttista minuuttaan ekspressiivisesti.

Kyse on enemmänkin liikemiesvaiston mukaisesta hullujen riskien ottamisesta kuin mistään neroudesta.

Tässä suhteessa Trump toimii samoin kuin ideologinen oppositionsa: vihervasemmistolaiset woke- ja cancel-aktivistit.

Hekään eivät suhtaudu periaatteellisina vihollisina pitämiinsä ihmisiin yhtään suopeammin, eikä heidän asennoitumisensa muutu sillä perusteella, kohtaavatko he vastustajiltaan mielistelevää tai armollista asennoitumista.

Sen sijaan he nauravat ivallisesti päälle, jos heidän tahtoonsa taivutaan. Samaan tapaan toimii myös Trump. Mutta aitona konservatiivina hän ei ainoastaan naura vaan vie rahat ja vapauden sekä orjuuttaa vastustajansa hegeliläisen herran ja rengin toimintalogiikan mukaisesti.

Veetin voi laittaa alaikäisenä kuriin, sillä hän ei ole oikeustoimikelpoinen, eikä murrosikä ole persoonallisuushäiriö. Mutta Trumpin tapauksessa tilanne on vaikeampi, sillä hänellä on valtaa, ellei sitten kongressi ota sitä häneltä pois vedoten tulemiseen tehtäviinsä kelvottomaksi.

Meillä täällä Suomessa on lähihistoriassa sellainen tapaus, kun Urho Kekkonen luopui presidentinvirasta tultuaan tehtäviinsä kykenemättömäksi. Tosin hän irrotti otteensa vallankahvasta henkilääkäriensä opastamana ja allekirjoittamalla eroilmoituksensa (ainakin näennäisen vapaaehtoisesti) itse.

Sen sijaan Trumpista tuskin voisi päästä eroon ilman passittamista tahdosta riippumattomaan hoitoon ja kantamatta häntä lepositeissä ulos Valkoisesta talosta.

Ei presidentin eroaminen Yhdysvalloissakaan mitään tavatonta olisi. Muistamme kai Richard Nixonin kyydittämisen helikopterilla pois. Tosin hänen rikkeensä oli Trumpin virheisiin verrattuna täysin mitätön Watergate-skandaali, joka oli 1970-lukulaisen vallankumouskaartin lietsoma.

Onko syytä olla huolissaan Yhdysvalloista?

Klikkijuttujen rakenteista poiketen vastaan otsikon kysymykseen välittömästi, sillä trumpilaisessa todellisuudessa huoli-ilmoituksella on kiire: On!

Mikäli Donald Trumpilla olisi päällään paperinukkemaiset drag-vaatteet, kuten TV-koomikko Kenny Everettillä hänen esiintyessään Mr. Angry of Mayfairina (katso video aivan loppuun), voisi havaita Trumpin peppuläskien olevan ryppyiset hänen käännettyään selkänsä toimittajille ja kävellessään helikopteriinsa.

Donald Trumpia koskee sama hoivaongelma, joka varjostaa myös Suomen hyvinvointialueita, kun puhutaan vanhusrallista.

Kahdeksaakymmentä lähestyvä Trump on kuin ikääntynyt mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen pappa, josta hoitajat lausahtavat lähipiirille, että tuo Vihtori on suurimman osan ajasta ihan rauhallinen, mutta toisin ajoin hän on arvaamaton. Siksi hänen yksin liikkumistaan on rajoitettava.

Nyt kun Trump on esittänyt uhkavaatimuksen Tanskalle ja muille EU-maille Grönlannin haltuun saamiseksi, virheen tekevät eurooppalaiset johtajat, jotka ottavat aikeen vakavasti ja sätkivät kuin säkillinen oravia.

Ensi viikolla tilanne saattaa olla toinen.

Mikäli Trump ei olisi suuren valtion presidentti vaan tavallinen ikääntyvä vanhus, hänet laitettaisiin lepositeisiin ja toimitettaisiin tahdosta riippumattomaan hoitoon. 

Trump ja Putin ovat yhdessä osoittaneet maailmalle, että ikääntyneet urokset ovat vaaraksi koko populaatiolle.

Molempien toimet voisi suoraa päätä kuitata realiteettitajun menetyksestä johtuviksi. Koska haluan kuitenkin pärjätä analyyttisyydessä Risto E. J. Penttilälle, minun on lausuttava jotain järjellistä meneillään olevasta hullunmyllystä.

Puolustusliitto Naton idea on se, että osapuolet eivät uhkaa toisiaan saati hyökkää toisiaan vastaan.

Jos niin käy, liittokunnan uskottavuus sulaa pois, ja vastustajat tai kilpailijat, kuten Venäjä ja Kiina, korjaavat voiton.

Häviäjä on siinä tapauksessa Trump, joka pelaa itsensä nurkkaan ja jää vaille myös Euroopan maiden tukea.

Hänen soveltamansa tullikorottelu on vivuttamista, joka muistuttaa gangsterien menetelmiä.

Hinnan tullimaksujen korottamisesta päätyvät maksamaan yhdysvaltalaiset, jolloin Trumpin kannatus myös kotikonnuillaan karisee pois.

Trump toimii kuin lännenelokuvan revolverimies, joka asteli villin lännen saluunaan ja sanoi salonkineidille, että ”kaikki on kaupan”. Koska kaikki ei ollut neidin mielestä kaupan, lännenmies latoi pöytään dollareita niin kauan, kunnes sai neidolta tunnustuksen, että kaikki on todellakin kaupan.

Trumpin tapa toteuttaa dollaridiplomatiaa Grönlannin ostamiseksi ei ota huomioon, että EU:ssa julkiset hankinnat pitää kilpailuttaa, jolloin kaupankäynnin voittaa suurimman tarjouksen tekijä, ja silti myyjälle jää oikeus hylätä tai hyväksyä tarjous.

Grönlannin tavoittelu ei kumpua vain ikäihmisen harhaisuudesta vaan ilmaisee lapsen viatonta ihmettelyä sen johdosta, miksi maailman suurin saari kuuluu Tanskalle, vaikka se on niin pieni ja kaukana.

Paljon luontevampaa varmasti olisikin, jos Grönlanti kuuluisi Yhdysvalloille, ja mieluiten Trump nimeäisi koko läntisen pallonpuoliskon Trumplandiaksi pohjoisnavalta etelänavalle.

Historian valossa alueliitokset ja Yhdysvaltain tapa nielaista alueita eivät ole mitenkään tavattomia. Liittovaltion laajentaminen eri osavaltioilla ja Alaskan ostaminen Venäjältä 1867 ovat tuoneet sulkia istuvien presidenttien hattuun.

Totta on, että Yhdysvallat on ainoa valtio, joka voisi suojella Grönlantia Venäjän tai Kiinan hyökkäykseltä. Mutta siitä ei seuraa, että Trumpin itsensä pitäisi hyökätä sinne. 

Trump peilailee samaa historiapoliittista isäntämentaliteettia, jota Putin alkoi soveltaa ryhtyessään kääntelemään rajapyykkejä Georgiassa ja Ukrainassa.

Molemmat papparaiset ovat kuitenkin myöhässä. He heijastelevat itseään ja toisiaan oman egomaniansa peilisalissa Machiavellin kuvaaman hullun hallitsijan tavoin, jolloin sekä USA:ta että Venäjää tullaan johtaneeksi demokraattiset valtioelimet sivuuttaen: narsistiseen kunnianhimoon perustuvilla presidentinasetuksilla ja muilla sattumanvaraisilla kynänkäänteillä.

Hyödyn Trumpin strutsinmunan kokoisista pullautuksista, joita hän jakelee Air Force Onessa vessanovelta kuin häneltä olisi paperi lopussa, korjaa lopulta Putin, kun taas suurimmat tappiot kärsivät Ukraina, Euroopan maat ja Yhdysvallat itse.

Tosiasiassa nykyajan maailmaa ei voi hallita valloittamalla maa-alueita vaan tiedolla ja sivistyksellä, toisin sanoen voittamalla puolelleen sieluja, mikä tapahtuu teknisen ja sivistyksellisen edistyksen siivin. Kiinalaiset osaavat tämän, ja he ovat ostaneet liittolaisia sekä Etelä-Amerikasta että Afrikasta ja päässeet kolonisoimaan niiden luonnonvaroja Venäjää ja Yhdysvaltoja etevämmin win/win-strategialla.

Myös eurooppalaiset ovat jäljessä ja väärässä korostaessaan olevansa aina oikeassa, eli painottaessaan arvopohjaisuutta ja sääntöpohjaista maailmanjärjestystä.

Sääntöpohjaisuuden säännöt kun tulevat moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jonka normit kirjoitetaan valtasuhteiden ja väkivallan metodeilla. Arvopohjaisuus häviää reaalipolitiikalle juuri siksi, että arvopohjan eetos on perin ohut ja mureneva.

Myös Natossa on siirrytty arvoihin perustuvasta luottamuksesta intressivetoiseen politiikkaan.

Enää ei riitä, että turvallisuuden takaamisesta on sovittu, vaan lisäksi vaaditaan markkinatyytyväisyyttä, toisin sanoen että liittolaisia pitäisi myötäillä, mielistellä ja miellyttää.

Tämä vesittää liittosopimuksen idean ja asettaa etunenässä Suomen huonoon asemaan. Joten ei tarvitse ihmetellä, miksi Alexander Stubbin golfdiplomatialta on nyt maila poikki. Kaveruuden ja kumppanuuden varaan uskoneen Stubbin voisi nimittää ulkopoliittisten ansioidensa jatkona hoitotieteen dosentiksi Tampereen yliopistoon.

Jos Venäjä päättäisi aloittaa erikoisoperaation Suomessa, Donald Trump voisi kiistää Yhdysvaltain Nato-tuen siihen asti, kunnes Grönlannin hallinta on luovutettu Yhdysvalloille.

Valkoisen talon isäntä on rosvoparoni, jolle merkitsevät oma etu, henkilökohtaisen maineen tavoittelu ja Yhdysvaltain kansalliset intressit, jotka voivat tosin olla Trumpin etujen kanssa ristiriidassa.

Kongressin republikaanit ja pitkälti myös demokraatit ovat hiljentyneet ja jääneet odottelemaan ulkopoliittisten paradigmanmuutosten tuloksia. Osa on halvaantunut pelosta. Kongressin tulevat välivaalit voivat kuitenkin rampauttaa Trumpin, joten hänellä on kiire.

Euroopan liiderit voisivat vastata Trumpille Davosissa, että kuules öykkäri, sä voit varmistaa takapihasi Grönlannissa vain, jos purat kaikki Euroopan maille asettamasi tullit ja annat Ukrainalle sellaiset aseet, joilla se tekee lopun Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta.

Miksi tätä ei vaadittaisi, kun kaikessa on kyse vain sanoista ja sosiaalisessa mediassa esitetyistä parahduksista? 

---

Päivitys 21.1.2026: Sain juuri korvanappiini tiedon, että Trump perui tulliuhkauksensa ja hyökkäysaikeensa Grönlantiin. Taisivat lukea tämän kolumnini siellä Davosissa.

Nyt näyttää siltä, että vaari ei saa ihan koko saarta mutta joitakin tukikohtia sinne. Donald Trump takaa edelleen turvallisuutemme sikäli, että häntä saa turvallisesti suomia siellä ja täällä ilman, että hän kostaisi ydinpommilla. Huomenna tilanne voi taas olla toinen.

Onko syytä olla huolissaan Iranista?

Kääk! Persialaisten mattojeni arvo tulevaisuudessa ehkä laskee.

Jos länsimaat voivat purkaa pakotteet Iranin ympäriltä maassa mahdollisesti tapahtuvan vallanvaihdon ansiosta, Iranin keskeisen vientituotteen, käsin solmittujen mattojen, hinnat alkavat taas pudota lennettyään ilmassa muutaman vuoden.

Tällainen mahdollisuus on lähellä, sillä Iranin kaduilla kuohuu vallankumousta ennakoivalla tavalla. Donald Trumpin isku Iranin ydinaseohjelmaan ja maan talouden sekä valuutan romahdus ovat vieneet luottamuksen Iranin teokraattiselta hallinnolta.

Iranissa poliittista valtaa on käyttänyt islamistinen papisto (ajatelkaa, jos Suomessakin hallitus koostuisi piispoista!)

Iranin islamilainen tasavalta on ollut käytännössä diktatuuri aina siitä asti, kun Iranin keisarikunta kumottiin vuonna 1979 ja šaahina ja ”arjalaisten aurinkona” tunnettu Mohammad Reza Pahlavi pakeni Egyptiin. Länsimaalaistamispolitiikkaa harjoittanut ja muun muassa huntupakkoa vastustanut hallitsijasuvun jäsen menehtyi sairauteen melko pian vallankumouksen jälkeen.

Valtaan sittemmin astunut ajatollah Ruhollah Khomeini oli nauttinut poliittisesta turvapaikasta Pariisissa, jossa hän oleskeli juuri niillä oikeuksilla ja yksittäistapauksellisilla perusteilla, joita varten Geneven pakolaissopimus aikoinaan perustettiin.

Iranin islamistinen vallankumous loi sittemmin pohjaa ääri-islamismin nousulle myös lähialueilla. Khomeini muutti Iranin tuota pikaa patakonservatiiviseksi pappisvaltioksi, joka on tukenut muun muassa The Islamic State of Iraq and Syriaa (ISIS) ja Hamasia sen iskussa Israeliin 2023.

Khomeinin kuoleman jälkeen Irania on vuodesta 1989 johtanut Ali Khamenei, jonka mieliväri näyttää olevan niin ikään musta.

Iranin historiassa alkaa todennäköisesti pian uusi aika, sillä hallituksella, joka teloittaa kansalaisiaan, ei ole tulevaisuutta. Mielenosoittajien ilme puolestaan ei ole luokkastrateginen, vaan vallankumoukselliset koostuvat yksimielisesti eri varallisuus- ja sosiaaliryhmistä.

Mikäli hallitusta tukevien turvallisuusjoukkojen, poliisin ja armeijan piiristä alkaa kääntyä väkeä opposition puolelle, saattaa pappisregimelle tulla kiire hameenhelmat heiluen kohti Moskovaa. 

Revanssimielessä vallankahvaan paluuta suunnittelee 2500 vuotta vanhan monarkkisuvun kruununprinssi Reza Kuruš Pahlavi, joka on oleskellut maanpakolaisena Yhdysvalloissa ja kannustaa iranilaisia pysymään Teheranin kaduilla. Hän ei ole suinkaan ainoa eikä todennäköisinkään vaihtoehto vallanpitäjäksi, mutta hän on joka tapauksessa vaihtoehto.

Donald Trump puolestaan on ilmoittanut Truth Socialissa, että hän saattaa tukea vallanvaihtoa Iranissa sotilaallisella interventiolla, mikä voi (Yhdysvaltain Lähi-idässä nauttiman suosion tuntien) kääntää mellakoivan opposition myös Iranin hallituksen puolelle.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain ulkoministeriö ei ole ollut väärässä määritellessään Iranin yhdeksi terrorismia tukevaksi maaksi (state sponsor of terrorism) jo 1984. Tuon jälkeen Iran on luovuttanut muun muassa Venäjälle ilmassa drooniohjuksia ja pieniä reppuhelikoptereita, jotka kantavat mukanaan pommeja.

Jos Iranin hallinto kaatuu, tulos ei voi olla kokonaistilanteen kannalta ainakaan nykyistä huonompi. Se on todennäköisesti parempi, sillä Venäjä menettää silloin jo kolmannen liittolaisensa, kun Bašar al-Assad kukistui Syyriassa ja Nicolás Maduro poistettiin vallasta Venezuelassa.

Heikkona puolena vallankumouksen lietsomassa sekasorrossa on tietenkin pakolaistulva. Se kohdistuu Lähi-idästä ensisijaisesti Euroopan maihin, joihin pyritään massoittain juuri tuon yksittäisten poliittisten pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeuksia takaamaan tarkoitetun Geneven pakolaissopimuksen verukkeella.

Demokratian edistämisessä on se hyvä puoli, että yleensä muuttoliike kääntyy lopulta toiseen suuntaan ja mahdollistaa pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja tilapäistä suojelua nauttivien paluun tai palauttamisen, kun olosuhteet tasoittuvat.

Mutta demokratiassa itsessään on monta muotovikaa, sillä kansa äänestää usein poliittiseen valtaan sekopäitä, mikä ei ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta myöskään länsimaissa.

Huonoa on sekin, että persialaisten mattojeni arvot lakkaavat lentämästä ja laskeutuvat lähemmäksi lattiaa.

Sitten vastaus kysymykseen, onko syytä olla huolissaan Iranista? Ei ole, paitsi Hamasin, ISISin, Venäjä-yhteyksien, droonisodan, ihmisoikeuksien polkemisen, homojen teloitusten, köyhyyden, kurjuuden, epätasaisesti jaettujen rikkauksien, hallituksen järjestämien vastamielenosoitusten, täyttyvien ruumispussien ja pakolaistulvan vuoksi.

Iranista on syytä olla iloisia, sillä pian paikalliset asukkaat saattavat päästä purkamaan iloaan kulttuurille ominaiseen tapaan: ampumalla rätisevää sarjatulta konetuliaseilla pitkin katuja. Voi herttinen tuota ilon aitoutta ja määrää! 

Poliittisesti onnekasta on, että vallanvaihdon mahdollisesti tapahtuessa se on saanut alkunsa spontaanisti maan sisäpuolelta. On huvittavaa havaita ja todistaa etenkin rojalistien anovan apua Donald Trumpilta, joka nähdään Iranissa hyväntekijänä toisin kuin eri puolilla Eurooppaa.

Valoisia näkymiä avaa sekin, että suuri luuta saattaa lakaista pian myös Kuubassa, jossa ei ole minun vaatimattomien havaintojeni mukaan tapahtunut minkäänlaista uudistumista vuosikymmeniin. Viimeisin muistikirjoihin merkitty tapahtuma on Kuuban kriisi vuonna 1962, ja Havannan aikakapselissa ajellaan edelleen vuosimallin 1957 Chevyillä.

Sokerista ja valkoisista hiekkarannoistaan tunnettu proletariaatin viimeinen paratiisi on samalla myös television suosittujen autonkorjausohjelmien eldorado, sillä sieltä löytyy suuri määrä museoikäisiä ja entisöintikelpoisia ajoneuvoja, jotka eivät ole latolöytöjä vaan jokapäiväisessä käytössä olevia kovapeltisiä amerikanrautoja vailla suolan syövyttämiä reikiä ”pohjoisen lumisilta teiltä”.

---

Päivitys 28.2.2026: Trump hyökkäsi kesken Genevessä käytävien neuvottelujen Iraniin ja tapatti Iranin uskonnollisen liiderin Ali Khamenein. Iranin kansalaiset juhlivat ja kiittelivät Trumpia Helsingin kaduilla. Joskus näinkin päin. Yhdysvaltoja ylistetään Lähi-idässä.

En kuitenkaan usko, että Iranin oppositio pystyy kaappaamaan valtaa Trumpin toiveiden mukaisesti. Sodasta voi tulla pitkä. Iranin hallinnon poistaminen vallasta voi vaatia maahyökkäystä, kuten Irakissa 2003.

Iranin sotilaalliset vastatoimet ja Hormuzinsalmen sulkeminen nostavat öljyn hintaa ja kiihdyttävät inflaatiota länsimaissa. Korkoja nostetaan, mistä etenkin Suomen talous kärsii. Ydinsulkusopimusta rikkovan Iranin laittaminen kuriin on kyllä sinänsä oikein. Legitiimin vaikkakin sangen epäoikeudenmukaisen neuvotteluosapuolen murhaaminen puolestaan antaa huonon kuvan toimintatavoista, ja tässä kuljetaan joka tapauksessa jälleen kansainväisen oikeuden ulkopuolella.

Onko syytä olla huolissaan Grönlannista?

Kansainvälisen politiikan A-studio-sertifioidut asiantuntijat ovat yllättäneet TV-settiensä ääressä kollareitaan kaivelevat kansalaiset näkemyksellään, että Donald Trump on arvaamaton.

Koska asiantuntijat ovat käyneet filosofian pakollisen peruskurssin, heille on itsestään selvää, että asia on aina sitä informatiivisempi mitä epätodennäköisempi se on, ja siksi myös Donald Trumpin äkillinen pieraisu saattaa vaikuttaa hyvin tietopuoliselta.

Samasta syystä asiantuntijoiden lausunnot tulevat kuin Platonin luolasta.

Sellaista se on, kun liikemiehet päästetään johtamaan valtioita, enkä tarkoita nyt Juha Sipilää. Donald Trump ottaa kaiken minkä voi, jos kukaan tai mikään ei estä ja koska se on loogista. Tällä kertaa hän haluaa Grönlannin.

Venezuelan vallankeikauksen jatkoksi Trump lähestyy Grönlantia Coltti kupeellaan, ja Helsingin Sanomien kynät kirjoittavat, että Trump pyrkii ”viidakon kuninkaaksi”.

Kielikuva sopii huonosti Grönlantiin, koska Grönlannissa ei ole viidakkoja, vaikka sitä sanotaankin ”vihreäksi maaksi”. Kyseessä on jään peittämä joutomaa, josta edes lumisotaa käyvien lasten ei kannattaisi olla kiinnostuneita, koska siellä on kylmää ja pimeää.

Trump kuitenkin uhkaili kuin karjapaimen, joka lännenelokuvassa ottaa naisen, tai narkkari, joka vetää lämpöä neulasta: ”Meidän on saatava se!”

Diplomatian ja kansainvälisen politiikan kielellä tällainen on annektointia. Perusteenaan Trumpilla on ”vaarallisuuden” viitekehykseen liittyvä veruke, jota käytetään aina, kun halutaan rajoittaa joidenkin toisten ihmisten vapauksia: turvallisuuden varjelu.

Trump sanoi Tanskan lähettäneen pelkän koiravaljakon Grönlannin puolustamiseksi, mikä on yhtä vakuuttavaa kuin oli lähettää Sami Sykkö työelämäprofessoriksi Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon. 

Tanskassa ollaan ihmeissään, miksi heidän raihnaisen siirtomaaimperialisminsa viimeinen muistomerkki nauttii yhtäkkiä niin suurta suosiota, että syntymässä oleva alueriita on kääntämässä karttapallot katolleen.

Asiantuntijoista analyyttisin Risto E. J. Penttilä selitti MTV3:n aamutelevisiossa, että Euroopan mailla on kaksi vaihtoehtoa: joko myötäillä Trumpia ja vahvistaa sitä kautta Natoa tai epäonnistua ja päätyä konflikiin Atlantin takaisen liittolaisensa kanssa.

Minä puolestani luulen, että saaren valtaaminen on pelkkä neuvotteluase, samanlainen kuin sadan prosentin tullit, ja oikeasti Trump tavoittelee jotakin muuta.

Grönlantiin hyökkääminen olisi järjen vastaista, koska Grönlanti kuuluu jo sotilaallisesti Yhdysvalloille samoin kuin Islanti. Molemmissa on Yhdysvaltain joukkoja, eikä saarilla ole omia asevoimia.

Yhdysvaltain asevoimat siirsi jo viime kesänä Grönlannin alueella olevan tukikohtansa johtamisen kotimaan päämajaan, joka sijaitsee Coloradossa, kun aiemmin Grönlanti kuului Stuttgartissa olevan Yhdysvaltain Euroopan-päämajan vastuulle.

Koska armeijassa kaikelle pitää olla kirjainlyhenne, Grönlanti siirrettiin USEUCOMIsta USNORTHCOMiin.

Tämä on luonnollisesti pelkkää merkityksetöntä puppua, sillä kuuluisa kommunisti Benedict Anderson väitti jo teoksessaan Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua (1983), että rajoilla ja kansallisvaltioilla ei ole nykyisessä maailmassa merkitystä, vaan ne ovat pelkkiä imaginaarisia luomuksia.

Juuri siksi monille postmoderneille ja jälkistrukturalistisille toimittajille onkin ollut yllätyksellistä, hämmästyttävää ja varmasti myös ennalta arvaamatonta huomata, kuinka jyrkästi alueiden hallinnasta pyritään pitämään kiinni!

Olisiko myös Ukrainan pyrkimys puolustaa kansallisia rajojaan ja tonttiaan vain merkki kansallisvaltioajattelun kuolinkorahduksista, ja voitaisiinko Tanskan halu pitää itsehallintoalueestaan kiinni tuomita pelkäksi pullisteluksi?

Koska Tanska ja Yhdysvallat kuuluvat samaan sotilasliittoon (ja monien toiveikkaiden mielestä myös samaan arvouniversumiin toisin kuin Venäjä ja Ukraina), Yhdysvaltojen eduille ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, hallitseeko Grönlantia muodollisesti USA vai Tanska.

Siksi on oletettavaa, että Grönlannin kriisi ratkeaa toisen kuuluisan kommunistin Eric Hobsbawmin näkemyksellä keksityistä perinteistä, ja saari jää Tanskalle.

Lähestyessään tanskalaisia rosvoparonin otteilla Trump pitää keppiä kätensä ulottuvilla vain, koska se toimii kätevänä muistutuksena, että sotilaallinen ratkaisu on oikeutettu, jos saaren luonnonresurssit eivät ole kaupan.

Trump soveltaa machiavelliläistä hullun miehen strategiaa ja taktisen epävarmuuden lietsontaa. Niiden partituureissa kaaos ja riitasoinnut ovat keskeisiä instrumentteja, ja vastustajan tulee väistää, koska hulluille täytyy olla mieliksi. Siksi Trumpin oligarkit hekottelevat Air Force Onessa.

Trump esittää liittolaisilleen uhkavaatimuksia samalla tavoin Helsingin kaupungin asumisoikeusyhtiö Haso Oy, joka on osoittanut asukkaille 50–60 prosentin vastikekorotuksia, koska ne pelottavat ihmisiä ja vievät sekaisin aivan kaiken ollen myös oikeusjärjestyksen vastaisia. Trump lienee saanut oppinsa Hasolta.

Syttyykö nyt Grönlannin sota, jossa Venäjä ja Kiina aloittavat kilpapurjehduksen lumiselle saarelle?

Ei. Kiinan resurssit ovat sidotut jo Suomeen, jossa missikisavoittaja venytteli aikansa kuluksi naamaansa. Venäjän voimavarat puolestaan ovat kiinnitetyt denatsifikaatioon ja maansa epätoivoiseen puolustamiseen Ukrainan vihamieliseltä hyökkäykseltä...

Näin ollen USA:n kanssa kilpailevat suurvallat eivät voi mitään, mutta asiat ovat kuitenkin hyvin. Miksi?

Venäjälle syntyi arvovaltatappiota jo siinä, kun se menetti Venezuelassa yhden liittolaisensa. Yhdysvaltain isku Iranin ydinkoelaitoksiin puolestaan veti Venäjältä housut kinttuihin Lähi-idässä samoin kuin Bašar al-Assadin kukistuminen Syyriassa, jossa Venäjällä oli Välimeren-tukikohta.

Onko siis syytä olla huolissaan Grönlannista? – Ei ole, muutoin kuin lumen ja jään sulamisen vuoksi. Silloin on syytä olla huolissaan rannikkokaupungeista, kuten New Yorkista.

Jään alla piilevistä luonnonvaroista sovittaneen Trumpin junailemilla diileillä, ja alueen muodollinen ja poliittinen hallinta mitätöidään sivuseikaksi asiantuntijoiden Anderson & Hobsbawm oppien mukaisesti. Sillä tavalla päästään Yhdysvaltain ja Euroopan maiden kesken hedelmälliseen kapitalistiseen yhteistyöhön Grönlannin rikkauksien kolonialisoimiseksi.

Lopulta Suomen F-35-hävittäjä lentää lumisen Grönlannin yläpuolella suorittaen Naton ilmavalvontatehtävää ja osoittaen ”kyvykkyyksiä”, ja pilotti toteaa, että valtakunnassa kaikki hyvin eikä mitään havaittavaa ole. Näin ei tarvita Ellun kanoissa, Milttonilla, Kreabissa ja Tekirissä vaikuttavia kriisiviestinnän konsultteja selvittämään, että ”ratkaisussa painoivat osaamisalueen viestintäasiantuntemus” ja ”vahva strateginen kehittämisote”.

---

Päivitys 20.9.2026: Grönlannin kriisi ratkesi Yhdysvaltain ja Tanskan välille tekaistuun diiliin, kun maat sopivat, että Grönlannin itsehallinto säilyy, saari pysyy Tanskan protektoraattina ja Yhdysvallat saa parannella sotilaallista läsnäoloaan. Median harmiksi kohu lässähti siihen, mutta saarella voidaan huokaista helpotuksesta niin, että hengitys huurtuu.

Isku Venezuelaan – Maailmanpolitiikkaa kuin Hollywoodista

Katselin vuodenvaihteen aikaan Harrison Fordin tähdittämän Jack Ryan -elokuvan Isku Kolumbiaan, joka perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan. Siinä Yhdysvaltain tiedustelupalvelu hoitaa Kolumbian huumekartellit omalla tyylillään.

Kansainvälinen politiikka on muuttunut Donald Trumpin toimesta entistä enemmän Hollywood-elokuvien ja TV-viihteen kaltaiseksi.

Mainio mies kylläkin tuo Trump, hän kun päätti iskeä Venezuelaan ja kyyditytti maan diktatorisen presidentin Nicolás Maduron New Yorkiin vastaamaan muun muassa ”huumeterrorismista” nostettuihin syytteisiin.

Kaappaus loukkaa muodollisesti valtiollista suvereniteettia ja saattaa olla ns. kansainvälisen oikeuden vastainen, mutta kansa Venezuelassa ja venezuelalaiset Suomessa ovat tyytyväisiä.

Syitä riittää. Kaiken oikeuden vastaisia ovat varmasti olleet Maduron tukema huumekauppa, vuosien 2015 ja 2024 vaalitulosten mitätöiminen, jatkaminen presidentinvirassa ilman mandaattia, lainsäädäntövallan siirtäminen parlamentilta korkeimmalle oikeudelle, tuhansien ihmisten murhat ja kidutukset sekä hänen pakolla ylläpitämänsä sosialismi.

Vallasta syöksemisessä on kyse diktaattorin syrjäyttämisestä, joka Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan -teoksen mukaan on yksi oikeutetun sodan peruste – puolustussodan käymisen ja suurempien väkivaltaisuuksien välttämisen ohella. YK:n peruskirja tosin hyväksyy filosofin perusteluista vain itsepuolustuksen aseellista hyökkäystä vastaan.

On huvittavaa havaita ja todistaa, millä tavoin Suomen vihervasemmisto erehtyi jälleen historian väärälle puolelle perätessään kansainvälisen oikeuden kirjaimellista noudattamista nyt, kun muu maailma iloitsee diktaattorin kaatamisesta. Olisi hauska tietää, itkisivätkö Minja Koskela (vas.) ja Oras Tynkkynen (vihr.) samat saunavedet myös Saddam Husseinin, Muammar Gaddafin ja Erich Honeckerin perään.

Maduron kaappaus kävi niin nopeasti ja helposti, että voi epäillä, oliko kyseessä lavastus: Venezuelan armeijan yhdessä Yhdysvaltain kanssa junailema tilaustyö.

Sen sijaan ei ole epäilystäkään, etteivät Trumpin kiikarissa kimaltele Venezuelan öljyvarat, joiden sanotaan olevan maailman suurimmat muodostaessaan noin 17 prosenttia maailman varannoista.

Siihen verrattuna huumekaupan torjuminen ja demokratian puolustaminen saattavat olla verukkeita, mutta eivät merkityksettömiä. Eikö muka huumeongelma ole kärjistynyt myös Suomen kaduilla esimerkiksi alfa-PVP:n myötä, josta lehdistö on meuhkannut kuuluvasti? Ja nyt etenkin Ylen ja Helsingin Sanomien kehitysmaapoliittisesti motivoituneet mediat syyttävät Trumpia huumeongelman liioittelusta!

Venezuelan kansa istuu luonnonrikkauksien päällä mutta joutuu elämään Kuuban kurjuutta vastaavassa sosialismissa. Venezuelan öljyvarojen vapauttamisella ja käytön tehostamisella voisi olla käänteentekevä vaikutus maan talouteen ja maailmanmarkkinahintoihin. Jos Yhdysvallat onnistuisi rakentamaan Venezuelan rappeutuneen öljyinfrastruktuurin ajan tasalle, se voisi auttaa myös Eurooppaa irtautumaan Venäjä-riippuvuudesta.

Mitä kansainvälispoliittista merkitystä Maduron syrjäyttämisellä voi olla?

Tapaus indikoi Yhdysvaltain siirtyneen (Venäjän ohella) entistä selvemmin tuohon paljon paheksuttuun reaalipolitiikkaan, jonka mukaisesti asioita ratkotaan voimalla ja väkivallalla sääntöjen ja sopimusten sijaan. Kansainvälinen maailma ei ole oikeusvaltio, koska siltä puuttuu fundamentti, ja siksi myös kansainvälisen oikeuden rikkomukset ovat relatiivisia – kansanmurhia ja joukkotuhoja lukuunottamatta.

Kaappaus kertoo Venäjälle ja Iranille, että Yhdysvallat tekee halutessaan lopun Venäjän vasallivaltioista kotinurkillaan.

Operaation taustalla hyödynnettiin Venäjän ulkopolitiikassaan soveltamaa tu quoque -argumenttia (”sinä myös”) ja siihen liittyvää peilailua, jonka mukaisesti Venäjä on katsonut voivansa möyriä lähialueillaan oman käden oikeudella, kun Nato teki entisessä Jugoslaviassa samaa. Nyt Trump puolestaan peilasi Venäjän modus operandia, aivan niin kuin hän on tehnyt myös tavoitellessaan Panaman kanavan palauttamista Yhdysvaltain hallintaan ja Grönlannin ja Kanadan liittämistä Yhdysvaltoihin.

Tämä kaikki kertoo niin sanotun Monroen opin henkiin herättämisestä. Yhdysvaltain entisen presidentin James Monroen vuonna 1823 julkaisema ja ulkoministeri John Quincy Adamsin kirjoittama doktriini määritteli Amerikan valtiot kuuluvaksi Yhdysvaltain geopoliittiseen vaikutusvaltaan ja vapaiksi eurooppalaisesta siirtomaapolitiikasta. Trumpin käsittelyssä tuosta opista on korostunut alueellisen dominanssin ohella myös Yhdysvaltain oma isolaatio.

Yhdysvallat on silloin tällöin suorittanut tai tukenut vallankeikauksia eri puolilla maailmaa ja lähettänyt helikoptereilla hämähäkkimiehiä katoille ja seinänvierustoille. Aina operaatiot eivät ole menneet nappiin, ja yksi epäonnistuneista oli Jimmy Carterin määräämä panttivankien vapauttaminen Iranista vuonna 1980. Se oli eräs syy Carterin sittemmin kärsimään vaalitappioon.

Onnistuneen iskun Yhdysvallat teki George H. W. Bushin aikana Panamaan ja kuljettamalla maan diktaattorin Manuel Noriegan Yhdysvaltoihin, jossa hänelle langetettiin 40 vuoden vankeustuomio muun muassa huumekauppaan liittyvistä rikoksista. Maduron kaappaus oli kuin kopio tuosta vuoden 1989 iskusta.

On vaikea arvioida, miten Trumpin julistama tavoite vallan siirtämiseksi ja vapaiden vaalien järjestämiseksi Venezuelassa onnistuu, mutta edellytykset ovat olemassa, sillä tahtotila maassa on vallanvaihdon puolella.

Kukapa ei muistaisi, että myös Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin viime vuoden lopulla venezuelalaiselle toisinajattelijalle María Corina Machadolle. Hänellä olisi nyt syytä kiittää palkinnon kilpahakijaa Donald Trumpia hyväkseen tekemästä työstä.

Venäjälle Trumpin omaksuma maailmanpoliisin rooli muistuttaa, että kukaan ei ole Yhdysvaltain vaikutukselta suojassa, ja Valkoisen talon määräyksillä voidaan kaappailla silmää miellyttämättömiä presidenttejä, joilla ei ole mukiin meneviä näkemyksiä.

Zelenskyin ja Stubbinkin kannattaa siis valita solmionsa oikein –  ja varmasti myös Putinin!

Kreml todennäköisesti käyttää Trumpin toimia eräänä verukkeena sille, miksi Venäjällä olisi vastavuoroinen oikeus turvata asemiaan Ukrainassa ja muilla rajamaillaan.

Erona on, että Yhdysvallat on turvannut demokratiaa ja kumonnut diktatuureja, kun taas Venäjä ja sen edeltäjä Neuvostoliitto ovat kumonneet demokratioita ja pönkittäneet diktatuureja niin Euroopassa, Syyriassa ja Iranissa kuin Afrikan, Keski- ja Etelä-Amerikan banaanitasavalloissa sekä Kauko-Idän takapajuloissa.

Ainoastaan Venäjällä ei ole syytä olla huolissaan vaikutusvaltansa vähenemisestä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Myös Kiina joutuu tarkemmin pohtimaan, onko oikein laskuttaa satojatuhansia euroja esimerkiksi Panaman kanavan läpikulusta holding-yhtiöidensä kautta.

Saa nähdä, milloin Trump aloittaa paidanpesun yli 60 vuotta kauppasaarretussa Kuubassa tai sosialistidiktaattori Daniel Ortegan hallitsemassa Nicaraguassa, joka oli kivenä Yhdysvaltain kengässä jo Ronald Reaganin aikana samaan tapaan kuin Chile Richard Nixonin ja Salvador Allenden aikana (aiheesta täällä).

Kunpa Trump olisi kaapannut Alaskassa vierailleen Vladimir Putinin mustaan autoonsa ja vienyt myös hänet ”New Yorkissa tuomittavaksi”.

Tunnetusti Trump itse on ollut New Yorkissa tuomittavana, tosin ajojahdin tuloksena ja huonolla syyttäjämenestyksellä, ja vaikuttavimman tuomion asiassa antoi Yhdysvaltain kansa palauttamalla hänet presidentiksi.

Suomen poliittisella johdolla ei ole eräistä vaateista huolimatta velvollisuutta Trumpin toimien moraaliseen tuomitsemiseen. Kaiken yläpuolella tässä asiassa tulee olla tietenkin Venezuelan kansan oma suvereniteetti.

Onko sitten diktaattorin kaatamisessa mitään huonoa? On toki, mutta se ei liity mitenkään öljyahneuteen.

Ilman Trumpin toimenpiteitä voitaisiin väittää, että Venezuela pitää maailman tyytyväisenä, koska sieltä tulee suuri määrä kokaiinia ja amatööripornoa. 

---

Päivitys 16.1.2026: Macho-nainen María Corina Machado pelasi oikein ja luovutti Nobel-mitalinsa Trumpille kiitokseksi diktaattorin syrjäyttämisestä. Machado pohjusti sovittelevuudellaan hyvät asemat uudeksi presidentiksi, sillä hän voitti taakseen Yhdysvaltain ulkopoliittisen tuen ja sanoi maansa irti Venezuelan ja Venäjän välisestä ”strategisesta kumppanuudesta” ja ”turvallisuusyhteistyöstä”.

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia

Kaikkien ihmisten (ja tietystä epäantropomorfisuudesta huolimatta myös Venäjän palkkasoturien) odottaessa Ukrainan sodan päättymistä Kremlin diktaattori Vladimir I julisti muina miehinä, että kyllä: hän saapuu neuvottelupöytään, kunhan Ukraina vetäytyy miehittämiltään alueilta ja valta Kiovassa vaihtuu hänen kannaltaan ”lailliseksi”.

Tämä on aitoa neuvostoaikaista Brezhnevin-ystävällisyyttä, jolla asiat käännetään kuin kaleidoskoopissa päälaelleen.

Tosiasiassa hyökänneen valtion pitäisi itse vetäytyä laittomasti valtaamiltaan alueilta ja korvata aiheuttamansa tuhot. Vastuutahot pitäisi saattaa tuomiolle kymmenistä tuhansista sotarikoksista, eikä niistä voisi noin vain kävellä pois, kuten ei koko hyökkäyssodasta, joka sinänsä on rikos.

Venäjä toimii despoottimaisesti siksi, että se voi. Sillä on vivuttamiseen tarvittava momentum, ja lännessä pohditaan pragmaattisesti, olisiko haitallisempaa tehdä valtaussotia tulevaisuudessa oikeuttava rauha vai jatkaa puolustussodankäyntiä.

Putin uhoaa Venäjän olevan valmis sotaan Eurooppaa vastaan ”nyt heti”, ja Ukrainan sota on vain ”kirurginen erityisoperaatio”. Tämä pitää paikkaansa sikäli, että maksimalistinen tavoite koko maan valtauksesta sodalla on sulanut pois. ”Kirurgeja” on tarvittu haavoittuneiden paikkaamiseen. ”Normalisoiminen” on tosiasiassa gulagia ja ”denatsifikaatio” venäläistä fasismia ja panslavismia. 

Donald Trumpin pitäisi ymmärtää, että diilin teko Putin kanssa on kuin tekisi sopimusta krokotiilin kanssa.

Trump oli kuitenkin armelias ja lähetti Moskovaan krokotiilinkesyttäjänsä, erityislähettiläs Steve Witkoffin, joka neuvoi krokotiilia, kuinka Trumpin kanssa olisi meneteltävä. Trump puolestaan selitti, että kiinteistökeinottelija Witkoffin pitäisi myydä Ukraina Venäjälle.

Nyt Witkoff palasi Washingtoniin toinen käsi poikki ja hame syötynä kuin Suomi-neidolta sodan jälkeen. Kuudeskaan käynti Putinin pakeilla ei johtanut todennäköisesti mihinkään.

Tämä on tangoa, jossa otetaan yksi askel eteen ja kaksi taakse. 

Tuloksettomuus turruttaa myös iltapäivälehtien lukijoita niin, että lehtijutut Kyllikki Saaren surmaajan etsinnästä alkavat kiinnostaa enemmän kuin Ukrainan sotauutiset. 

Trumpin olisi kannattanut pidättää krokotiili, kun se tuotiin Alaskaan, ja laittaa esihistoriallinen eläin häkkiin. Sillä krokotiililla ei ole etiikkaa, eikä sen kanssa voi tehdä diilejä.

Krokotiili myös olettaa, että kukaan ei voi syyttää sitä mistään, sillä krokotiili ei tunnusta lakeja, ja se vain toimii luontonsa mukaisesti. Krokotiilille on turhaa opettaa pöytätapoja.

Donald Trumpin liikemieslogiikka ja bisnesvaistot tulevat moraalisesta tyhjiöstä, jota naturalistit sanovat reaalipolitiikaksi. Oikeudenmukaista se on vain sattumalta.

Vihreät voisivat tosin vaatia krokotiilin suojelemista sitä paijatakseen, aivan niin kuin vihreät vaativat kaikkea muutakin utopistista omassa ulkopoliittisessa ja maahanmuuttopoliittisessa idealismissaan. 

Mikä pettymys krokotiilia ruokkiville iloisille kiinalaisille olisikaan, jos länsimaat alkaisivat tuomita made in China -pingpongsettien ostajia maanpetturuudesta?

Hymynaamaiset kiinalaiset voisivat halutessaan osoittaa, että Moskovan lemmikkikrokotiili on muovia, mutta sitä he eivät rahan kiilto silmissään tee.

Macho-kauppa

Vihreillä ilmastopastoreilla on syytä huoleen, sillä Donald Trump uhkaa särkeä Suomesta tilaamillaan jäänmurtajilla nekin viimeiset napajäät, joita ilmaston kuumeneminen ei sulata.

Yhdestätoista aluksesta vain neljä rakennetaan Suomessa. Valmistaapa ne lopulta Helsingin, Turun tai Rauman telakka (kuten nyt näyttää), suomalaista osaamista valuu mallikappaleiden mukana ulkomaille.

Asian voi sanoa niin, että Stubb ja hänen kauppakomppaniansa myivät suomalaisen jäänmurtajaosaamisen Amerikkaan, jossa tietotaito voidaan hyödyntää teollisten resurssien puolesta tehokkaammin, ja Suomi saa yhdysvaltalaistoimijoista ennen pitkää ylivoimaisen kilpailijan.

Diili muistuttaa Toyotan metodia. Japanilaisinsinöörit kävivät takavuosina Mercedes-Benzin tehtailla Saksassa ja muina miehinä teollisuusvakoilivat tuotantolinjojen menetelmät kopioiden ne omiin tuotantolaitoksiinsa. Juuri siksi Toyotat lähtevät käyntiin ”kuin palmun alta” ja ovat katsastustilastojen parhaimmistoa jopa esikuviensa ohi.

Trumpilla voisi olla varaa ostaa miljardien murtajat vaikka Floridan takapihalleen, mutta valtion piikkiin ei majesteettikaan voi ostaa mitään yksin. Vaikka poikkeuksellisen päätöksen ulkomaisesta hankinnasta tekeekin Yhdysvalloissa presidentti, aiesopimuksen realisoimiseksi tarvitaan sekä kongressin rahoitussuostumus että tilauksen osapuolten nimet. 

Sikäli kuin Turun ja Helsingin telakat pääsevät tilauksista osille, kaupat tehdään saksalaisen tai kanadalaisen yhtiön kanssa. Meyer Turku on saksalaisessa omistuksessa ja Helsingin telakka kuuluu kanadalaiselle Davielle, joka suunnittelee rakentavansa osan aluksista Teksasissa. Rauman telakan kumppani yhdysvaltalainen Bollinger (ei samppanjaa) puolestaan aikoo rakentaa osan murtajista Louisianassa.

Kyllä näistä tilauksista jotakin myös Suomeen valuu, mutta enimmäkseen vain työpaikkojen ja alihankintojen muodossa. Pääomaomistajat hilloavat liikevoitot ulkomaille. Siinä mennään ritisevillä jäillä.

Trump kehui diiliään edulliseksi, ja Stubb vastasi TV-kuvassa, että saitte murtajat puoleen hintaan ja puolessa siitä ajasta, jonka rakentaminen kestäisi muualta tilattaessa. Yksityiskohtaisten hintatietojen puuttuessa kaupan kannattavuus yhtiöille jää arvailujen varaan.

Menettely ei poikkea Kekkosen-aikaisesta kompensaatiokaupasta, jolloin suuria diilejä tehtiin poliittisella huipputasolla, mutta ilmansuunta oli toinen. Liikemiehet lyllersivät kylkimyyryä liideriensä varjossa, ja kauppojen tarkoitus oli saada poliitikoille sulkia hattuun. Ensin tehtiin kauppoja, ja sitten pohdittiin hintaa – ja mitä ostettaisiin tai myytäisiin. 

Suomi ostaa Yhdysvalloista aseita jäänmurtajakauppojen kokonaisarvoa suuremmilla summilla. Murtajatilauksen kokonaisarvoksi on esitetty noin 5,3 miljardia euroa, kun taas pelkkä F-35-kauppa maksoi kaksin verroin. Kauppatasetta tilaus tasoittaa, mutta kyynisesti katsellen lasi on puoliksi tyhjä. Jäitä siis siihenkin lasiin.

Ei ole epäilystäkään, ettei murtajakaupalla olisi vahvaa vertauskuvallista merkitystä. Se hitsaa Suomea ja Yhdysvaltoja yhteen ja hillitsee täällä koettavaa turvattomuuden tärinää. Kyseessä on todellinen macho-kauppa, jota sopii juhlistaa ”Keltaisen jäänsärkijän”sanoilla.

Pulaa tulee kuitenkin varsinaisista levyseppähitsaajista. Suomesta ei löydy sellaisia työläispataljoonia, jotka kykenisivät Yhdysvaltain tilaukset toimittamaan, kun telakoiden tilauskirjat ovat täynnä, amisviikset eivät ole muodissa ja 70 prosenttia nuorista käy jonkinlaista ”korkeakoulua.

Siitä Petteri Orpo (kok.) saanee jälleen aiheen imaista Suomeen kiinalaisia, bulgarialaisia ja muita iskurityöläisiä, joiden ansiotulot valuvat ulkomaille, eikä työpaikoilla pärjätä olematta itämaisten kielten dosentteja. Tässä joudutaan suorastaan ahtojäihin.

Kukaan tuskin haluaa telakoille myöskään paikallisen sopimisen neuvottelukuntaa, valtakunnansovittelijan sivutoimistoa tai häirintäyhdyshenkilöiden kaaderia päivystämään ukrainalaisten sotapakolaisten laajasti paheksuttua hyväksikäyttöä.

Suomalaisten pikavierailu Valkoisessa talossa jäi seremonialliseksi diilin sinetöimiseksi. Symbolisena eleenä se tyydyttää kotimaista poliittista älymystöä, vaikka toisella kädellään Trump on hukuttamassa Euroopan maiden talouksia poskettomiin NATO-vaateisiinsa. USA-riippuvuus voi olla sekä U että M.

After down -fiiliksistä huolimatta on myönnettävä, että Alexander Stubb veti jälleen roolinsa Diili-show’ssa niin mallikelpoisesti, että häntä voisi ajatella Yhdysvaltain varapresidentiksi tai Trumpin manttelinperijäksi, ellei suomenruotsalainen syntyperänsä estäisi.

Myös pääministeri Petteri Orpo ja ulkomaankauppaministeri Wille Rydman (ent. kok., nyk. ps.) strippasivat ja larppasivat sivunäyttämöillä osansa oikein hyvin.

Pienet punakynät ovat tosin iloinneet sossumediassa, että Sanna Marinin (sd.) ponnistusten hedelmiähän tässä korjataan! Marinin hallitus kyllä liimasi Suomen onnistuneesti NATOon, mutta pitkin hampain, ja suhteet Yhdysvaltoihin lämmitti Niinistö.

Juha Sipilän (kesk.) hallitus puolestaan päätti F-35-kaupan ja sen teollisen yhteistyön (industrial participation) velvoitteet, kun taas vasemmiston neropatit vastustivat tuotakin hankintaa viimeiseen asti. Varsinaisia vastakauppoja ei tuolloin velvoitettu tekemään, joten kyllä kunnia ja vastuu jäänmurtajakaupoista kuuluu Stubbille ja Trumpille.

Kiihottavin kysymys on edelleen huomiotta: toimisivatko jäänmurtajat dieselillä, LNG:llä vai ydinvoimalla, vai jollakin muulla?

Haiskoon tehdas, leipää tuo se vain! Näin joka tapauksessa pelastuu muutama telakan lähellä oleva ravintola.

Voidaan lopulta kysyä, mitä Trump jäänmurtajalaivastollaan tekee. Laittaako hän kannelle kanuunoja? Suunnitteleeko hän Grönlannin annektoimista tai drill baby -unelmansa ekspansoimista arktisille napa-alueille?

Tässä maailmassa pitäisi murtaa muitakin jäitä. Kehitysmaassahan tässä selvästi eletään, kun ainoa valonpilkahdus on Amerikan-apu ja teknis-immanentti konekauppa.

Kenenkään ei myöskään pitäisi haksahtaa niihin kognitiivisiin virhepäätelmiin, jotka houkuttelevat olettamaan, että Suomi on jotenkin Yhdysvaltain presidentinhallinnon suosiossa. Ei ole. Valtioilla kun ei ole fiiliksiä ollenkaan vaan pelkkiä intressejä.

Trumpin USA on toiminut opportunistisesti ja jopa saalistavasti, kuten Ukrainan mineraalidiilistä muistetaan. Jäänmurtajia ei ostettu täältä siksi, että Suomi on Suomi, vaan siksi, että vähän kilpaillulla alalla ei ollut paljoa tarjontaa. Ja aivot vuotivat Amerikkaan.

Kyseessä oli eräänlainen onnenkantamoinen eikä näyttö Suomen taloustrendien lähtemisestä lentoon. Se todistaa taloushistoriallisesta opetuksesta, joka on: hallitustemme sisäpoliittisilla sopeutus- ja työmarkkinatoimilla on ollut hyvin vähän vaikutusta julkisen talouden tilaan, ja asiat ovat korjaantuneet vasta ulkomaisten vaikutusten kautta.

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Oikeudellisessa ajattelussa erotetaan virallisen syytteen alaiset rikokset ja asianomistajarikokset. Jos joku tekee esimerkiksi murhan, se on virallisen syytteen alainen rikos, josta virallisen syyttäjän pitää nostaa syyte yleisen syyttämisvelvollisuutensa perusteella, eikä asiasta voida sopia.

Jos taas jotakuta epäillään vaikkapa tekijänoikeusrikkomuksesta, kyseessä on yksityisoikeudellinen riita-asia ja asianomistajarikos, josta osapuolet voivat sopia keskenään niin, ettei asiaa viedä tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan mahdollisesta korvauksesta sovitaan esimerkiksi välimiesoikeudessa. 

Välimiesmenettelystä onkin tullut kultakaivos monille juristeille, jotka taitavia sopimuksia kirjoitellessaan ovat pystyneet tarjoamaan riitapuolille palvelujaan – vielä kalliimmiksi käyvien ja tuloksiltaan epävarmojen oikeudenkäyntien välttämiseksi.

 

Mitä on tapahtumassa?

Filosofian näkökulmasta voidaan sotarikoksen käsitettä pitää ironisena, koska hyökkäyssota sinänsä on rikos.

Jokaiselle lieneekin tullut selväksi, että Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on ollut valtava ihmisoikeusrikos, jota tehdessään Kremlin hallinto on murhannut ja rampauttanut kuusinumeroisen määrän ihmisiä ja tuhonnut siinä sivussa mittaamattoman määrän immanenttia omaisuutta.

Virallisen syytteen alaisten rikosten ja yksityisoikeudellisten riita-asioiden ero näyttää unohtuneen Ukrainan sodan rauhanpyrkimyksissä kokonaan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin alettua hieroa ”diiliä” sotarikoksista epäillyn Vladimir Putinin ja hänen hallintonsa kanssa.

Putinille ja hänen hallinnolleen kuulusi kyyti Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja tuomio tekojensa mukaisesti.

Mutta mitä tapahtuu?

Donald Trump pyrkii sopimaan Ukrainan sodan lopettamisesta ja Ukrainan ja Venäjän välisestä tulitauosta, aselevosta ja jopa rauhasta Putinin kanssa. 

Trump siis pyrkinee jonkinlaiseen välimiehen rooliin tavalla, joka on yleinen amerikkalaisessa oikeuskäytännössä. Se tunnetaan elokuvista ja TV-sarjoista, joissa esimerkiksi huumausainerikoksista epäillyille tarjotaan ”diiliä” ja syytteiden madaltamista sillä ehdolla, että epäillyt suostuvat yhteistoimintaan viranomaisten kanssa.

Tällainen lähinnä tapaoikeudellinen common law -menettely on ristiriidassa roomalaisperäiseen oikeuteen ja kirjoitettuun lakiin nojaavan säädösoikeudellisen perinteen kanssa. 

Ajatellaanpa hieman.

Jos joku ihminen vaikkapa pahoinpitelee toisen, niin eipä hätää. Apuun tulee Donald Trump, joka tarjoaa uhrille ”diiliä” ja epäillyn rahapussista suoritettavaa korvaussummaa – ja epäillylle puolestaan syytteestä luopumista, jos molemmat allekirjoittavat paperin.

Tämä ei kuitenkaan poista rikoksen rikosluonnetta, mutta on omiaan tekemään rikoksesta yleisesti hyväksytyn.

Jos taas jonkun ihmisen auto kolhitaan parkkipaikalla, hätään rientää Donald Trump, joka selittää, että minä tunnen tekijän ja tiedän, että hän vie kotterosi kokonaan, jos et suostu ”diilin” mukaiseen korvaukseen ja pitämään turpaasi sen jälkeen kiinni.

Tämä ei tarkoita, ettei omaisuusrikosta olisi tapahtunut ja ettei se sinänsä kuuluisi tuomittavaksi.

 

Ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa

Roomalaiseen oikeusjärjestelmään kuuluvassa eurooppalaisessa oikeusfilosofiassa on ajateltu niin, että etenkään ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa, vaan ne kuuluvat yksiselitteisesti tuomiolle.

Sama ajatus sisältyy suomalaisessa oikeuskäytännössä vallitsevaan kantilaiseen näkemyksen, joka nojaa kirjoitettuun lakiin ja sääntöpohjaiseen etiikkaan – erotuksena angloamerikkalaisesta tapaoikeuteen perustuvasta common law -tulkintakehyksestä.

Yhdysvaltain presidentinhallinnon näkemys kansainvälisen politiikan menettelytavoista polkee pahoin niin sanottua sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, joka perustuu valtioiden välisiin ihmisoikeussopimuksiin, valtioiden suvereeniin toimijuuteen sekä rajojen, itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen.

Donald Trumpin menettelytavat ovat järkyttäneet maailmaa juuri siksi, että hän näyttää ohittavan rikosten ja riita-asioiden välisen eron ja hieroo sopimuksia sellaisen hallinnon kanssa, joka on ryöstänyt noin viidesosan ystävällismielisen naapurimaan pinta-alasta.

Putinin oikea nimi on ryöstömurhaaja.

Ukrainan sodan rauhantunnusteluissa on sivuutettu kokonaan kysymys, onko mikään kestävä rauha Kremlissä vallitsevan hallinnon kanssa mahdollinen ja voidaanko tai pitääkö kyseisen regimen kanssa sopia yhtään mistään.

Moraalifilosofian näkökulmasta vastaus on: ei voida eikä pidä.

Miksi sitten niin koetetaan tehdä?

Siksi, että tappaminen, sotiminen ja muu väkivalta pitäisi saada loppumaan.

Kun asia en näytä ratkeavan taistelukentällä kummankaan osapuolen antautumiseen, juuri siksi neuvottelut näyttävät ainoalta tieltä sotatoimien keskeyttämiseen.

Jos sota päätetään tilanteeseen, jossa sotarikolliset jäävät valtaan, seurauksena on kuitenkin konfliktin jäätyminen, molemminpuolinen varustelukierre, seuraavaan sotaan varautuminen ja aselepo, jota vain sanotaan ”rauhaksi”.

Rauhanteko Putinin kanssa on kuin tekisi sopimuksen krokotiilin kanssa. 

 

Mitä siirtyminen sääntöpohjaisuudesta reaalipolitiikkaan merkitsee?

Donald Trumpin aiheuttama käänne ”maailmanpoliisina” toimineen Yhdysvaltain asennoitumisessa on mullistanut kansainvälistä politiikkaa siksi, että se on johtanut (mediassa usein toistettuun) sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vaihtumiseen niin sanotuksi reaalipolitiikaksi.

Reaalipolitiikalla tarkoitetaan ”vahvemman oikeutta”, jonka mukaisesti asioita ratkotaan aseiden tai taloudellisen vallan antamalla voimalla.

Siirtyminen sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan on pitkälti samanlaista kuin rikosten katseleminen sormien läpi ja sopimusten tekeminen vain sillä perusteella, kenellä on parhaat kortit, taloudelliset resurssit ja panokset piipussa.

Juuri tällaista ajattelutapaa Donald Trump on suosinut.

Sopimiseen väkivaltaisen ja rikollisen hallinnon kanssa ohjaa se, että sotaa ei voida jatkaa tappion uhan tai väsymyksen vuoksi.

Sopimisen varjopuoli on kuitenkin siinä, että samalla tultaisiin legitimoineeksi rikollisen hallinnon asema ja luotaisiin edellytykset uusille valloitussodille Euroopassa.

Moraalisen tappion kärsisi länsimainen oikeusjärjestys, joka vaatisi rikollisten saattamista tuomiolle.

Niin sanotun arvopohjaisen realismin tulisi nähdäkseni perustua realistiseen arvopohjaan, jollaista luonnosteli Köningsbergissä asunut preussilainen filosofi Immanuel Kant teoksessaan Zum ewigen Frieden (suom. Ikuiseen rauhaan).

Hänen mukaansa sotiminen on oikeutettua (1) puolustussodan käymiseksi ja hyökkäyksen torjumiseksi, (2) diktatuurin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suurempien vahinkojen välttämiseksi.

Ukraina on käynyt tällaista oikeutettua sotaa, ja myös NATO varautuu nimenomaan hyökkäykseltä puolustautumiseen.

Vertauskuvallisesti puhuttelevaa on, että myös Kantin kotikaupunki Köningsberg on nykyisin Venäjän valtaama ja nimetty ”Kaliningradiksi”.

 

Kansainvälisoikeudellinen perustattomuus

Siirtymää sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan valaisee Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy analyysillään ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta”.

Kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, joihin se voitaisiin ankkuroida. Vaikka sääntöjä ja sopimuksia onkin, niiden noudattamiselle ei ole juuri muuta kontrollia kuin pakotteiden ja voimakeinojen käyttö.

Jos säännöistä luovutaan, vain valtapoliittiset intressit määrittelevät asioiden laidan. 

Donald Trump on muuttamassa sääntöpohjaisen maailmajärjestyksen ”diiliksi”, jossa taloudellisilla intresseillä ohitetaan oikeudelliset velvoitteet ja pahimmillaan koko oikeusfilosofinen ajattelu.

Diilien teko rikollisten kanssa kuuluu gangstereiden maailmaan.

Se on tyypillistä moottoripyöräkerholaisten keskinäisille sopimuksille ja jengisodille sekä terroristijärjestöjen toiminnalle. 

Yhdysvallat aloitti sodan terrorismia vastaan George W. Bushin hallinnon aikana. Nyt USA on tekemässä sopimusta Venäjän kanssa, jonka EU on julistanut terrorismia tukevaksi valtioksi, ja samaa harkitsi myös Yhdysvallat vielä vuonna 2022.

Näkemykseni mukaan mikään kestävä rauhantila ei olisi Venäjän nykyisen hallinnon kanssa mahdollinen.

Sen asemasta, että tämä huomio olisi nostettu julkisiin keskusteluihin, on mediassa menty pitkälle asioiden edelle ja pohdittu jo rauhanturvaamisen yksityiskohtia, vaikka Ukrainan ja Venäjän välillä käydään täyttä sotaa, jossa pataljoonan tai jopa prikaatin verran sinibaretteja jauhautuisivat pikavauhtia palasiksi.

Kysymys Ukrainan sodan lopettamisesta on lähtenyt alusta pitäen väärälle raiteelle Trumpin mennessä sovittelemaan asioita Putinin kanssa, riippumatta Ukrainasta ja Euroopan maista.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin.

Toisaalta Trumpin ja Zelenskyin keskinäisessä epäonnistumisessa piilee mahdollisuus sikäli, että Euroopan mailla on nyt tilaisuus osoittaa päättäväisyyttä ja esitellä Yhdysvalloille oma rauhanhahmotelmansa, josta Trumpin ei kannata kieltäytyä.

 

Varustelukierre ei takaa rauhantilaa

Harmillista Euroopan maiden hätääntyneissä reaktioissa on ollut, että Trump näyttää saavan läpi sparraajan tavoitteensa: pelästyttää Euroopan maat varustautumaan hampaisiin asti.

Tämäkin noudattaisi Putinin pelikirjaa, sillä Venäjän toivehan on, että Euroopan maat ajautuisivat taloudellisesti ahtaalle ryhtyessään kilpavarusteluun Venäjän kanssa ja Atlantin takaista liittolaistaan tyydyttääkseen. Näin EU:n pakotepolitiikka kääntyisi nurin.

Kun EU:n pakotteet jäisivät vaikutuksettomiksi Yhdysvaltain osoittaessa ymmärtämystä Kremlille, Putin pystyisi pelastamaan asemansa, ja ainakin osa Euroopan maiden kansalaisista alkaisi vastustaa omaa elintasoamme huonontavia puolustusmenojen lisäyksiä.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen synnyttäisi Euroopan maissa eripuraa ja Venäjä-mielisyyttä, josta on nyt näyttöä esimerkiksi Saksassa ja Unkarissa.

Juuri tähän tilanteeseen joudutaan, jos Euroopan maat lähtevät mukaan Donald Trumpin peräämään varusteluun ja jos Yhdysvallat vetää tukensa Ukrainalta, NATOlta ja Euroopalta.

Tämä kaikki sopii mainiosti Putinille, ja siksi myös kilpavarusteluun ajatumista kannattaa välttää, vaikka Euroopan maiden puolustusministerit ovat juosseet hihat palaen kiskomaan kansalaisilta miljardeittain varoja asevarusteluun. Jälleen suunnitellaan yhteisvelkoja ja tukipaketteja, vaikka Suomen nykyisen hallituksen piti tehdä niihin osallistumisesta loppu.

Monissa muissa Euroopan maissa kuin Suomessa puolustusmenojen lisäämiseen onkin tarvetta.

On kuitenkin perin virheellistä varautua Venäjän aseelliseen hyökkäykseen NATOa ja EU-maita vastaan. Asevoimansa kuluttanut Venäjä tuskin ryhtyy edes kokeilemaan NATOn viidennen artiklan toimivuutta. Sen sijaan ei-aseellisia sotilaallisiakin operaatioita voi tulla esimerkiksi tietoverkoissa.

Hopealuotipolitiikka ja aseellinen panssaroituminen ovat epäviisaita ja jopa itsetuhoisia menettelytapoja Euroopan maiden talouden ja hyvinvoinnin kannalta.

Suomessa suurimman Venäjä-uhan aiheuttaa Venäjällä mahdollisesti sattuva sisäpoliittinen kaaos, joka voisi tuoda rajoillemme miljoonittain venäläisiä turvapaikanhakijoita. Sarkastista onkin, että Putinin hallinnon jatkuminen voi olla Suomen kansallisten etujen mukaista, koska se pitää venäläiset herran nuhteessa ja poissa täältä.

Kestävään rauhaan tarvitaan aggressiiviseen valtioon kohdistuvat aseistariistuntasopimukset ja aserajoitusten valvonta, mikä näyttää nyky-Venäjän kanssa mahdottomalta, ja siksi tilanne on umpikujassa vielä pitkään.

Saattaa olla, että Trumpille itselleen avautuu tie ulos Valkoisesta talosta ennen kuin Putinille erääntyy eläke ja ennen kuin Ukrainaan syntyy rauhantilaa. 

Aiheesta aiemmin

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Ukrainalla on nyt kaksi vihollista: Venäjä ja Yhdysvallat

Volodymyr Zelenskyin tapaaminen Donald Trumpin kanssa Valkoisessa talossa ei olisi voinut mennä pahemmin pilalle.

Rauhanvirittelystä ei tullut mitään eikä myöskään mineraalisopimuksesta, kun molemmat osapuolet ajautuivat jo lehdistötilaisuudessa sanaharkkaan, toistensa päälle puhumiseen ja keskinäiseen huutamiseen. 

Olen aiemmin arvostellut useita rauhantunnusteluissa vallitsevia ongelmia, joista yksi on se, että muut maat jakavat Ukrainan maita ja niiden alla piileviä varantoja keskenään, toinen se, että rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä poliittisten arvojen ohi, ja kolmas: Ukraina ei täytä EU- eikä NATO-jäsenyyden ehtoja, mutta nämä asiat aiotaan nostaa neuvottelupöytään raakileina.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin, ja tulos näkyi viime perjantaisessa konfliktissa, joka oli ennennäkemätön katastrofi diplomatian maailmassa.

On vaikea sanoa, mikä tulos olisi ollut, jos näyttelijäntaidoistaan tunnettu Zelenskyi olisi laittanut päälleen Turot ja kehuskellut Trumpia ja Yhdysvaltoja mielistelyn merkiksi ja muutenkin käyttäytynyt kuin työnhakuhaastattelussa.

Yhtä selvää on, että sotaa käyvän Ukrainan johtajaa pitäisi kohdella ymmärtäväisesti, vaikka keskustelussa olisi hermoilun merkkejä.

Trumpin ja Zelenskyin henkilökemiat eivät sovi ollenkaan yhteen. Rouheilla äänenpainoilla artikuloiva slaavilainen ylpeys johti välittömään kipinöintiin pomomaisesti käyttäytyvän Trumpin kanssa heti, kun hänen varapresidenttinsä oli puuttunut puheeseen ja vaatinut Zelenskyiltä kiitollisuutta ja arvonantoa.

Dramaturgi Jouko Turkka sanoi aikoinaan, että ihmiset eivät vain näytä joltakin, vaan he ovat sitä, miltä he näyttävät.

Yhdysvaltoja johtavat siansilmäinen presidentti ja ilkeäkatseinen varapresidentti, joilta en ostaisi käytettyä autoa. Ukrainan kannalta voi olla onnekastakin, että Trump kaatoi omin toimin mineraalisopimuksen, joka olisi ollut suosiollinen Yhdysvalloille itselleen.

Trumpissa on kyllä paljon hyvää, sillä hän yrittää rauhan hyväksi enemmän kuin edeltäjänsä Biden. Mutta suurvaltaa ei pitäisi johtaa liikemiesmoraalilla eikä mielistelyyn ja matelemiseen kannustavalla Diili-shown käsikirjoituksella, kuten Trump. Hänelle sodankäynti näyttää olevan bisnestä eikä taistelua oikeudesta.

Zelenskyin kohtelu Washingtonissa oli läimäytys koko Euroopalle ja samalla hurja voitto Putinin regimelle Kremlissä. Montako kunnialaukausta Moskovassa ammutaan tämän johdosta?

Trumpin väite, että Zelenskyillä on huonot kortit, ansaitsee korjauksen, jonka Zelenskyi melkein ehtikin huutaa väliin: hän ei pelaa korttia vaan toimii sotaa käyvän maan presidenttinä.

Trumpin arvio, että Zelenskyi pelaa kolmannella maailmansodalla, toistaa Kremlin propagandaa eikä edelleenkään tunnusta Ukrainan käyvän nimenomaan puolustussotaa.

Ilmeisesti Putin on puhelimitse ripittänyt Trumpia uhkauksella, että jos Yhdysvaltain tuki Ukrainalle jatkuu, se voi rauhansopimisen sijasta johtaa Venäjän rauhankyyhkyjen ilmestymiseen myös Yhdysvaltain omille rajoille.

Trumpilla on kiire rauhanaloitteidensa kanssa, koska hän on todennäköisesti hävinnyt Putinin kanssa käymänsä puhelinkeskustelut ja päätynyt Venäjän kaulapantaan.

Ottelu T vs. Z oli arvovaltatappio Yhdysvalloille, josta voidaan nyt päätellä, että Valkoisen talon hallintoon ei voida luottaa.

Zelenskyin ainoa ”virhe” oli totuuden sanominen; tosin hän ei ollut ilmeisesti koskaan kuullut Paasikiven näkemystä totuuden puhumisen vaarallisuudesta.

Trumpin epäonnistuminen heikensi hänen uskottavuuttaan sekä amerikkalaisten että eurooppalaisten silmissä ja lisäsi paineita hänen omien rauhanlupaustensa lunastamiseen.

Koettu konflikti oli paljolti kiinni pelkästä asenteesta ja psykologiasta, jolla asioita lähestyttiin, ja tapaamisen tulos olisi voinut olla toisenlainenkin.

Maailman tuomio Yhdysvaltoja kohtaan on ollut selkeä. Lähes kaikki maailman maat ovat osoittaneet sympatiaa Zelenskyille ja hänen delegaatiolleen, joka käytännössä heitettiin ulos Valkoisesta talosta.

Lehtitiedoista poiketen en kuitenkaan usko Yhdysvaltain lopettavan kaikkea tukeaan Ukrainalle, sillä joku kansainvälisestä politiikasta jotakin ymmärtävä Washingtonin haukka todennäköisesti vetää hätäjarrusta.

Trumpin harjoittama rymistely jättää ennen pitkää Yhdysvallat itsensä yksin. Näyttää myös siltä, että Ukraina on joutumassa kahden rintaman sotaan: toisaalta Venäjää ja toisaalta Yhdysvaltoja vastaan.

Täällä Suomessa ei ilmeisesti voida luottaa muuhun kuin siihen, mikä on kaiverrettu Suomenlinnan Kustaanmiekalla sijaitsevaan Kuninkaanporttiin: Eftervärld, stå här på egen bottn och lita icke på främmande hielp.

Eteenpäin päästäneen Isossa-Britanniassa pian järjestettävässä Euroopan maiden kokouksessa, jossa Euroopan maiden on otettava johtajuus ja jossa myös Suomella on tilaisuus esittää rauhanhahmotelmansa.

Tällöin Trumpia ja Zelenskyiä ei pidä päästää samaan kehään, vaan heidänkin keskelleen tarvitaan rauhanvälittäjä.

Totuus lienee joka tapauksessa se, ettei Eurooppaa ja Suomea voida suojella puolustusmenoihin jatkuvasti esitetyillä lisäkorotuksilla ja asevarustelulla, vaan viisaalla diplomatialla.

Varustelukierteeseen ajautuminen on yhtä ajattelematon primitiivireaktio kuin presidenttien käytös ovaalihuoneessa. Jokaiseen kestävään rauhansopimukseen on liitettävä aserajoitussopimukset ja aseistariisunta. Muussa tapauksessa Venäjän hallinnon kanssa ei voida saavuttaa kestävää rauhantilaa (aiheesta täällä ja täällä).

Kaiken ulkopuolella on pidetty kysymystä, onko mikään sopimus sotarikollisen Putinin kanssa edes teoriassa mahdollinen.

Mitä hyvää Donald Trumpin toinen virkakausi voi tarjota?

Yhdysvaltain hallituksen muodostaminen ei poikkea paljoa Euroopan unionin komission valintaprosessista, jonka mallina lienee ollut amerikkalainen esikuvansa.

EU-komission puheenjohtajaksi valtioiden neuvonpidolla valittu pääkomissaari nimittäin kutsuu itse tehtäviinsä muut komission jäsenet.

Vaaleihin tottuneista tämä saattaa vaikuttaa epädemokraattiselta, ja tosiasia on, että EU:n komissaarit ja Yhdysvaltain ministerit ovat vaalien ulkopuolelta valittuja henkilöitä eivätkä kansalaisten tehtäviinsä valitsemia.

Yhdysvalloissa Donald Trump on nyt hallitus. Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on itsevaltainen, koska valtion päämies käyttää tuossa maassa toimeenpanovaltaa pitkälti yksin. Tämän merkiksi Trump kirjoitteli ensimmäisenä virkapäivänään merkittävän kasan niin sanottuja presidentinasetuksia.

Lainmuutoksille hän tarvitsee tosin parlamentin tuen, mutta oikeusjärjestelmän pysyvyys- ja luotettavuusominaisuuksien kannalta on joka tapauksessa ongelmallista, että lakeja voidaan säätää ja kumota kuin räiskäleitä pannussa.

No, paljon hyvääkin Trump varmasti saa aikaan. Koska valtavirran uutismediat pitävät huolen hänen haukkumisestaan, luettelen tässä, mitä hyvää Trump voi saada aikaan.

1) Ilolla tervehdittävä on hänen päätöksensä palauttaa laittomia maahanmuuttajia. Tuumasta toimeen ryhtyminen antaa hyvän esikuvan myös Suomelle, muille pohjoismaille ja jatkuvista terrori-iskuista kärsivälle Saksalle, joissa pitäisi tarttua toimeen heti.

2) Trump osoitti syyttävän sormensa sinne minne se kuuluu, eli Ukrainan sodan aloittaneeseen Vladimir Putiniin. Trump esitti ultimaatumin, jonka sisältönä oli, että Putin menettää paljon ja jopa ”tuhoaa Venäjän”, jos hän jatkaa nykyistä rataa. Niinpä taskussa voi olla diili tai tarjous, josta ei kannata tai voi kieltäytyä.

3) Aikeella liittää Panaman kanava ja Grönlanti osaksi Yhdysvaltoja Trump peilaa Venäjää, joka on valloittanut lähialueitaan. Peilailu on ollut osa Kremlin metodologiaa Venäjän käytettyä tu quo que -argumenttia Yhdysvaltoja vastaan. Vaikka molemmat rikkovat kansainvälistä järjestystä, saattaa Trumpin osoittama asenne tökätä Venäjän vallanpitäjiä tuntuvalla tavalla. Väitän myös, että Grönlannin asema olisi parempi ja asukkaiden olo turvatumpi osana Yhdysvaltoja, jolla sitä paitsi on ollut jo pitkään maassa sotilastukikohta.

4) Suomalaisten olisi syytä ilahtua Trumpin aikeesta tilata liittovaltiolle 40 jäänmurtajaa, sillä Suomi on rakentanut noin 60 prosenttia maailman jäänmurtajista. Siitä vain kaupallisia jäitä murtamaan!

5) Vaade Nato-maiden puolustusmäärärahojen nostamisesta 5 prosenttiin bruttokansantuotteesta on utopistinen ja summittainen, mutta se signaloi, että Naton eurooppalaisten maiden tulisi täyttää edes 2 prosentin tavoite. Se olisi meille suomalaisille eduksi, sillä tuo tavoite on täällä jo täytetty, ja muiden tulisi rientää perässä. Edellekin sopisi muiden maiden mennä, sillä Suomi on Naton etuvartio ja turvallisuuden tuottaja, ja siksi muiden maiden subventio Suomelle olisi suotavaa.

6) Aikomus virallistaa Bitcoin voi tehdä siitä arvokkaan turvasataman ja vapaan taloudellisen vaihdon välineen sekä taata kryptovaluuttaan sijoittaneiden aseman. Maailma tarvitsee valtioista riippumattoman valuutan ja maksuvälineen, johon ei liity regulaatioriskiä, ja kurssiriski pienenee.

7) Ihmisen matka Mars-planeetalle ei toteutune, koska se jäisi yksisuuntaiseksi johtuen planeetan painovoimakentästä, jonka vuoksi sieltä ei voi pompata pois, kuten Kuusta. Mutta jo pelkkä kunnianhimo osoittaa edistyksellisyyttä ja luottamusta tekniikkaan, jota myös aikamme Edisonin Elon Muskin läsnäolo kulisseissa tehostaa. Teknomiljardööreillä on aina ollut amerikkalaisessa politiikassa vahva progressiivinen merkitys.

8) Irtisanoutuminen Pariisin ympäristösopimuksesta on eduksi koko maailmalle, sillä sopimus on etenkin länsimaita maita kohtaan epäreilu antaessaan Kiinalle oikeuden jatkaa ja lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti.

9) Parhaita Trumpin kannattamia asioita on woke-vouhotuksen lopettaminen ja sananvapauden palauttaminen sosiaaliseen mediaan.

10) Liittovaltion byrokratian vähentäminen ja virkamiesten irtisanomiset ovat hyväksi, sillä aiemminkaan USA:n jähmeä virkakoneisto ei ole toteuttanut vaaleilla valitun presidentin tahtoa johtuen erimielisten viranhaltijoiden kasautumisesta virastoihin.

Kognitiivista dissonanssia on valtavirran mediaa seuraaville demarieläkeläisille aiheuttanut se, että Trump on nimittänyt epäpoliittisesti valitun Elon Muskin johtamaan hallinnon tehokkuuden virastoa (Doge), jonka tarkoitus on tutkia epäpoliittisesti valittujen virkamiesten rahaliikennettä.

Todellisuudessa kyseisillä toimilla yritetään riisua sitä valtaa, joka ei ole peräisin kansalaisilta. Aiemmin tuota valtaa ovat käyttäneet Yhdysvaltain demokraattivirkamiehet, joilla on ollut pääsy yksityisyydensuojan alaisiin tietohin, joten ei ole mitenkään epädemokraattista, että samoja asioita käsittelevät nyt republikaanivirkamiehet.

Trumpin halu työntää valtaa alaspäin osavaltioille ja toisaalta hänen yrityksensä vetää valtaa ylöspäin Valkoiseen taloon palvelevat kansanvaltaa.

Vastaavalla tavalla tavalla pitäisi menetellä myös EU:ssa, joka on puuttunut jäsenvaltioidensa sisäpolitiikkaan, kiskonut jäsenmaksuja ja tukipaketteja sekä ohittanut asetuksillaan ja direktiiveillään jopa perustuslaillisen omaisuudensuojan ja itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta luonut byrokraattisen velka- ja tulonsiirtounionin.

11) Voidaan ehkä väittää, että intersukupuoliset ja muunsukupuoliset eivät lakkaa olemasta, vaikka Trump ei niitä tunnustakaan, mutta toisaalta voidaan vastata, että ne eivät myöskään ala olla olemassa omina kategorioinaan siksi, että sanamaagisesti väitetään niin.

Kaksiarvoinen sukupuoliero on todettu tärkeäksi myös transsukupuolisten piirissä, jossa halu vaihtaa tai korjata sukupuolta nimenomaisesti osoittaa, kuinka tärkeäksi naisten ja miesten välinen kaksiarvoinen sukupuoliero koetaan. Ei voisi olla myöskään heteroita eikä homoja, jos ei olisi olemassa selviä sukupuolia, eli naisia tai miehiä, joihin seksuaalinen kiinnostus voi kohdistua.

Ihmisen sukupuoli riippuu geeneistä, kromosomeista ja hormoneista ja siitä, kumpia sukusoluja aikuinen ihminen tuottaa. Lisäksi sukupuoli voidaan todeta fenotyyppisesti kehollisista sukupuolielimistä. Tässä mielessä sukupuoliero ei ole oletusten varainen sosiaalinen konstruktio vaan kaksiarvoinen biologinen ja kehollinen fakta, ja poikkeukset siitä ovat patologioita, kuten Klinefelterin oireyhtymä.

Sen tapaisten poikkeusten ei pitäisi aiheuttaa kaksiarvoisen sukupuolieron kumoamista tai kyseenalaistamista. Trumpin määräyksen motiivi ei ole kolhia kenenkään identiteettiä vaan estää miehiä kilpailemasta naisten sarjoissa, toisin sanoen pyrkimys suojella naisurheilua keinottelulta.

---

Päivitys 15.2.2025: Vasemmistolaisessa mediassa on valiteltu, että Helsingin yliopisto on saanut Trumpin hallinnolta kehotuksen välttää tiettyjä poliittisesti painottuneita (”bias”) sanoja, kuten ”ilmastonmuutos” ja ”inklusiivisuus”, Yhdysvaltain rahoittamissa tutkimuksissa. Tämä onkin aivan oikein, sillä siten vältetään tutkimusten politisoitumista.

Monet yliopistojen ulkopuoliset rahoittajat, kuten Koneen Säätiö ja Suomen Akatemia, ovat puolestaan vaatineet tendenssimäisten ja agendamaisten linjausten, kuten naisten tasa-arvon, kehitysyhteistyön ja maahanmuuton suosimisen, mukanaoloa tutkimuksissa niiden rahoittamisen ehtoina.

Yksityisillä ja muilla yliopistojen ulkopuolisilla rahoittajilla, kuten säätiöillä, on tietenkin oikeus määritellä tukemansa aiheet ja kohteet. Tätä mahdollisuutta ne ovat käyttäneet etupäässä poliittisen vihervasemmiston hyväksi.

Samoin on tehnyt Suomen opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on vaatinut tutkimusten politisoimista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tarkoitusperillä menetelmäopillisen vapauden vastaisesti. On hyvä, että Yhdysvalloista pannaan stoppi punavihreällä rehulla ruokkimiselle myös yliopistoissa.

 

Aiheesta aiemmin

Tieteen ongelma ei ole vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen