Émile Durkheim kirjoitti teoksessaan Sosiologian metodisäännöt (alkut. 1895) seuraavasti:
”Kuvitelkaapa pyhimysten yhteiskuntaa, esimerkillistä ja täydellistä luostaria. Varsinaiset rikokset olisivat siellä tuntemattomia, mutta maallikosta vähäisiltä näyttävät hairahdukset aiheuttaisivat siellä saman skandaalin kuin tavalliset rikkomukset tavallisessa tajunnassa.” (suomennoksen s. 86).
Miten
tämä liittyy nykyaikana mihinkään? Tällainen kysymys on mahdollinen,
sillä julkinen keskustelu on Suomessa ja kaikkialla muuallakin matalamielistä. Klassikkoteoksia ei avata eikä lueta, vaan niitä tuhotaan
kirjastoista. Niinpä myöskään yhteiskuntaa ei ymmärretä ilmiöiden
pintaa syvemmältä, vaan tehdään niin kuin Friedrich Nietzsche varoitti teoksessaan
Iloinen tiede: ”Mitä teemme? Sitä ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai
moititaan” (ajatelma 217). Siis peukutetaan tai punaliputetaan.
Sanomien mediat tunnetaan läpi koko konsernin ulotuvasta moraaliturbulenssistaan. Etenkin Helsingin Sanomat on toiminut moraalin messiaana, ja lehti on läksyttänyt lukijoitaan feministisen agendan mukaisella seksuaalisuuden vaarallistamisella. Toimittajat ovat meltonneet naisrauhan, ”Me Too” -hankkeen ja ”Suostumus”-aloitteen puolesta, joilla ihmisten tavanomaista seksuaalikäytöstä on haluttu kriminalisoida. He ovat onnistuneetkin ja samalla kuolettaneet suomalaisten seksuaalista aloitteellisuutta tavalla, joka saattaa näkyä jo madaltuneena syntyvyytenäkin.
Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Helsingin Sanomat on muun valtamedian ja erityisesti Yleisradion ohella keuhkonnut ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta ja niin sanotusta miestapaisuudesta syyllistäen. Tuloksena on ollut ajojahteja, joilla on luotu kaikkea muuta kuin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. On tuotettu eripuraa ja tuhottu uria ja ihmisiä. On synnytetty kaunaisia ja vainoharhaisia väitteitä ”ahdistelusta”, ”häirinnästä”, ”syrjinnästä” ja muusta mielipiteiden varaisesta.
Erään varoittavan esimerkin tarjoaa kirjaani Totuus kiihottaa vastaan suunnattu vyörytys. Helsingin Sanomat laati peite ja -vastauutisia, joilla se vääristeli tieteellisen tutkimukseni sisältöä haudatakseen kritiikin, jota olin esittänyt Helsingin Sanomia itseään kohtaan kirjassani. Minua haukuttiin perättömästi ”häirinnästä”, kun olin kirjottanut toimittajien mielenrauhaa (ilmeisestikin) häiritsevän kriittisen tutkimuksen. Sukupuolinen häirintä tarkoittaa kuitenkin konkreettista perseestä puristelua, eikä lakiehdotusten arvosteleminen täytä edes sanallisen häirinnän tunnusmerkkejä.
Lehti onnistui yhdessä
muun valtamedian kanssa lokaamaan asemani ja maineeni tiedeyhteisössä
tavalla, joka saattaa täyttää kunnianloukkauksen rikosoikeudelliset tunnusmerkit. Koetan
kuitenkin kestää, sillä Helsingin Sanomien moitteita voi nykyään pitää
kiitoksina, jotka voi ottaa kunnianosoituksina vastaan. Tilitän asiaa
uusimmassa kirjassani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokrattien kostosta. Professori Timo Vihavainen arvioi teosta täällä.
Helsingin Sanomat on pyrkinyt tuhoamaan myös monien muiden kansallismielisesti ajattelevien ihmisten työuria. Eräs esimerkki on kansanedustaja Wille Rydmania vastaan osoitettu maineterrori (kirjoitin aiheesta jokin aika sitten blogissani). Perussuomalaiset pelastivat Rydmanin omaan laivaansa, ja olihan siellä tilaa, sillä puolue oli harjannut muiden muassa minut pois. Erona oli vain se, että minua ei ole koskaan kuulusteltu, epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta. Kenties ansioni rikollisilla poluilla ei riittänyt asemani pitämiseen puolueessa.
Mikä tässä sitten on se rikosten rikos? Se on rikoksia keinotekoisesti tehtaileva moraaliposeeraus, jolla valtavirtamedia luo kohuja ja kiristää hirttosilmukkaa vapaamielisen yhteiskunnan ympärillä. Ideologiset rikokset, kuten ajatusrikokset yleensäkin, ovat mahdollisia vain moraalisen pastöroinnin yhteiskunnassa, jossa ankaralla ja väsymättömällä uuvutuksella ihmisten tajuntaan juurrutetaan käsitykset siitä, mitä saa, ei saa ja mitä pitää tehdä, aivan kuten tuossa Émile Durkhemin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.
Ikävää sanoa, mutta feministisen valtavirtamedian harjoittaman ilmatilanvalvonnan vuoksi joudumme nyt elämään tuollaisessa ”pyhimysten yhteiskunnassa”. Mitä tahansa sovinnaisuudesta poikkeavaa käyttäytymistä on alettu pitää suurena rikoksena ja tuomita ”häirintänä” aina, kun käytös ei ole ollut feministien ja sitä tukevan poliittisen vihervasemmiston näkökulmasta mieluisaa.
”Epäasiallinen käytös” ei ole rikos
Eräänä pahimmista häirinnän muodoista on alettu pitää huumoria, sillä huumori voisi paljastaa tekopyhyyden, saattaa hurskaat naurettaviksi ja auttaa laukaisemaan konflikteja. Kyky sietää huumoria osoittaisi luottamusta. Mutta nyky-yhteiskunnassa ei sulateta edes vitsejä, vaan myös vitsien takaa apeat ja koleat feministit aavistelevat syrjintää ja ahdistelua omassa vainoharhaisuudessaan. Siihen liittyen eräs Hollywood-näyttelijä totesi jokin aika sitten, että ”political correctness has killed comedy”.
Nykyään komediaa ei tosin enää tarvita, sillä valtavirtamedia parodioi itse itsensä. Psykoanalyytikot puolestaan viihdyttävät toisiaan sananparrella, jonka mukaan rikolliset tekevät kaikkensa paljastaakseen itsensä.
Helsingin Sanomien kaksinaismoralismi puhkesi kukkaansa viime syksynä, kun lehden päätoimittaja Kaius Niemi jäi kiinni rattijuopumuksesta. Muutama vuosi sitten hän oli poseerannut Journalisti-lehdessä ”sananvastuun” nimissä. Missä oli päätoimittajan henkilökohtainen vastuu silloin kun hän lähti ajamaan autoa selvästi päihtyneenä ja vartijat ottivat hänet kiinni säästäen ehkä ihmishenkiä?
Toinen moraalin pintakuorta raapaiseva tapaus sattui aivan hiljattain, kun Sanoma-yhtiöihin kuuluvan Aamulehden päätoimittajaa Jussi Tuulensuuta alettiin epäillä toimittajaopiskelijoiden vuosijuhlissa esitetystä ”häirinnästä”. Tällä kerralla kyse ei ollut lakiesitysten kritisoimisesta eikä akateemisesta arvostelusta, kuten minun tapauksessani, vaan juuri tuosta sukupuolisesta häirinnästä, josta on viime aikoina syytelty myös Olympiakomitean toimihenkilöitä ja muita urheilupiirejä.
En ota tässä yhteydessä kantaa kenenkään puolesta enkä ketään vastaan. Sen sijaan kiinnitän huomiota tapaan, jonka mukaisesti toimittajien ja muiden moraalipastorien tietoisuus kimaltaa kuin timantti pyllyssä. Feministit heittivät Jussi Tuulensuun nyssen alle merkiksi omasta hyveellisyydestään miesparan katuessa käkenä. Miehen työura tuhottiin feminismin korkokengällä polkien, täsmällisenä perusteluna ”epäasiallinen käytös”.
On olemassa rikoksia, jotka ovat objektiivisia sillä perusteella, että niistä voi olla joillekin merkittävää haittaa. Ja on ”rikoksia”, jotka ovat rikoksia vain sitä kautta, että ne on määritelty ”rikoksiksi”, aivan niin kuin tuossa Durkheimin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.
Nykyisessä yhteiskunnassa me joudumme siis elämään juuri tuollaisessa ”pyhimysten yhteiskunnassa”, jossa rikosten rikosluonne tulee näkyväksi vain siten, että sovinnaisnormien noudattamisesta on tehty pakollista. Kenties hyvinvoinnin malja on noussut kukkuralle ja valahtanut yli, ja sen vuoksi yhteiskunnassamme kitistään ja vikistään kaiken maailman pikkuasioista, kuten ”häirinnästä”.
Ihana häirintä
Durkheim jatkaa klassikkoteoksessaan Sosiologian metodisäännöt näin:
”Rikos
on siis välttämätön. Se on sidoksissa koko sosiaalisen elämän
perusolosuhteisiin, ja juuri sen tähden se on hyödyllinen, sillä ne
olosuhteet joihin se liittyy, ovat itse moraalin ja lain kehitykselle
välttämättömiä.” (suomennoksen s. 87)
”Rikoskin” on siis hyödyllinen. Aivan niin kuin normaaliuden ja laillisuuden määritteleminen luovat ”rikoksen”, niin myös ”rikos” paljastaa puolestaan sen, mitä pidetään ”normaalina” tai ”laillisena”.
Normien ja lakien perusta on usein täysin mielivaltainen.
”Rikollisuuden” relatiivisuus tulee näkyviin erityisesti ajatusrikosten ja ”epäasialliseen käytökseen” liittyvien erimielisyyksien tapauksissa.
Durkheimin näkemys on, että rikos voisi auttaa yhteiskuntaa kehittymään kyseenalaistamalla normeja.
Yhteiskunnan kehittyneisyyttä on ollut esimerkiksi sananvapauden laajeneminen – ei sen kuristuminen, kuten nykyään tavataan ajatella.
Yhteiskunnan kehitystä on edustanut myös seksuaalinormien vapautuminen – ei kriminalosoinnin ankaroituminen, kuten nykyään ajatellaan vihervasemmistossa, konservatiivisessa oikeistossa ja feministien keskuudessa.
”Rikos” auttaa siis yhteiskuntaa kehittymään, ja erityisen anteliasta sen hyödyllisyys on ideologisten rikosten kohdalla, joita ovat esimerkiksi ”uskonrauhan rikkominen” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”.
Filosofian näkökulmasta uskonrauhaa pitäisi rikkoa oikein kunnolla, sillä siten voidaan paljastaa totuus tavasta, jolla uskonnot käyttävät valtaa ja tekevät ihmisistä omia uhrejaan.
Rikollisuuden harjoittaminen on samalla
tavalla avuliasta kuin etnometodolgi Harold Garfinkelin
värväämien tutkimusapulaisten tapa kerätä valintamyymäläostoksensa kanssa-asiakkaiden
ostoskärryistä hyllyjen sijaan. Sitä seuranneen
moraalisen paheksunnan kautta paljastui, missä vaiheessa
kauppa-asiointia asiakkaat katsoivat tavaroiden siirtyneen
omistukseensa, ja näin tuotettiin uutta tietoa.
Normien ja sopivuussääntöjen koettelu on siis mitä toivottavinta toimintaa.
Ikävää poliittisen korrektiuden toistelussa ja lakien takomisessa puolestaan on jatkuva normiruuvien kiristely,
jonka tuloksena ihmiset alkavat muokata käytöstään kirjoitettujen lakien
muotoon. Tällaisia lain kiristyksiä perustellaan lopulta sanomalla, että niihin vain kirjataan vallitseviksi tulleita yhteiskuntakäytäntöjä. Esimerkiksi sananvapauden kahlinnan kautta syntyy sitten ilmiö, josta mediatutkija Elisabeth Noelle-Neumann käytti nimitystä ”hiljaisuuden
spiraali” (die Schweigespirale).
Se jatkuu, kunnes kiristyspultti katkeaa tai painekattilan kansi pamahtaa auki. Näyttöä asiasta antaa tapa, jolla suomalainen yhteiskunta on nyt jakautunut kahtia pahimmin sitten kansalaissodan. Kahtiajako ulottuu väestörakenteesta lähtien läpi koko yhteiskunnan ja heijastuu viestinnän eri tasoille. Naisten ja miesten jatkuva kähinä on sen yksi ilmaus.
Ymmärtääkseen nyky-yhteiskunnassa vallitsevaa taantumuksellisuutta ei tarvitse palata lukemaan 1800-luvun vapaamielisiä klassikkofilosofeja eikä edistyksellisiä 1960-luvun sosiologeja. Paluun takaisin viktoriaaniseen aikaan ja 1950-luvulle tyypilliseen konservatismiin voi lukea suoraan yhteiskuntakäytännöistä, joiden vaatijoina ovat olleet aiemmat liberaalit feministit.
Juuri he ovat luoneet yhteiskuntaan pelon ilmapiiriin. Sellainen tila, jossa ei voi vapaasti julkaista ja keskustella, ei ole turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisten totuuksien tavoittelulle. Tilanteen kompleksisuutta avaa Ismo Alanko Hassisen koneelle kirjoittamassaan laulussa ”Pelko”, jossa hän sanoi, että ”rikos jo itse on rangaistus synneistä koko maan”.
”Rikoksista” ei siis sopisi syyttää niistä epäiltyjä eikä rikosten tekijöitä, sillä syyt voivat piillä yhteiskunnallisissa taustaehdoissa ja epäonnistuneessa politiikassa, kuten syyllisyyden lietsonnassa, miesten syrjinnässä ja normien kiristyksissä.
Pelle Miljoona puolestaan kirjoitti laulussaan ”Katsoin ajan peiliin” yleisestä teennäisyyden ilmapiiristä ja ”tekopyhästä valo-olennosta”, joka kevyesti leijui ilmassa. Minulle tulivat mieleen mediassa esiintyvät hyveellisyyden lumihiutaleet.
Liberaalit ja suvaitsevaiset ovat pudonneet omaan kuiluunsa ymmärtämättä, että myöskään suvaitsevuuden vaatimukset eivät suinkaan tee yhteiskuntaa vapaammaksi, vaan niiden kautta ihmisten tajuntaan paukutetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi pelätä, kunnioittaa, palvoa ja sietää.
Tästä niin sanotusta liberaalin dilemmasta seuraa sitten huikeita kohuja ja mekkaloita, kun moraalin sädekehä päänsä päällä kulkevien hyvyyden abbedissojen kulmahampaat työntyvät esiin. Etsimättä mieleen tulee erään vallankumousfilosofin ajatus, että pahin ajateltavissa oleva valtiomuoto on rumien naisten johtama vähemmistöjen diktatuuri.
Kirjallisuus
Durkheim, Émile, Sosiologian metodisäännöt (suom. Seppo Randell, alkut. Les règles de la méthode sociologique, 1895, Helsinki: Tammi, 1982
Garfinkel, Harold, Studies in Ethnometodology. Orig. 1967. Cambridge, Massachusetts: Polity Press, 1984.
Nietzsche, Friedrich, Iloinen tiede (”La gaya scienza”). Suom. J. A. Hollo ym., alkut. Die
fröhliche Wissenschaft (”La gaya scienza”) 1882. Helsinki: Otava, 1989
