Teköälypanda

– Hei, minä olen tekoälypanda! Nimeni on Hongxing. Se tarkoittaa ’Punainen tähti’. Kysy mitä vain. Minä vastaan mitä vain. Ydinpommin valmistusohjeita en anna tosin kenelle tahansa vaan ainoastaan niille, jotka käyttävät ydinpommia hyvään. Kirjoitusvirheet korjaan niin kuin ajatusvirheetkin.

Muuan tekoälykouluttaja Jacob Coxon signaloi jokin aika sitten, että ”tekoäly voi tappaa meidät kaikki”. Hänen mukaansa tekoälymallit ovat ”karanneet testiympäristöstä”, eikä niiden toimintaa enää hallita.

Eksistentialismi nousee näköjään taas, sillä Coxonin mukaan ihmiskunta voi olla tekoälyn vuoksi eksistentiaalisessa kriisissä – ilmasto- ja muiden kriisien lisäksi. 

Pohjoismaisten moraalisuurvaltojen johtajat Alexander Stubb ja Norjan vähemmän tunnettu pääministeri Jonas Gahr Støre reagoivat liukkaasti ja laativat vetoomuksen, että tekoälyn kehittelylle tehtäisiin ”läpinäkyviä turvallisuusmekanismeja” ja ”kansainvälisiä standardeja”, eikä mokomaa hökellystä ”pitäisi päästää kokonaan irti”. 

Stubb ja Støre laittoivat arvovaltansa peliin populistisella uhkakuvalla ratsastaakseen, sillä perusväittämä ihmiskunnan tuhosta on tulevaisuutta koskevana todistumaton, ja juuri siksi tekoälyn aitaaminen tuo helposti moraalikarismaa paimenilleen.

Vanhan liiton miehenä Donald Trump on tietenkin eri mieltä.

Ehkä onkin niin, että tekoälyn vaaroista alarmisoiminen on vahvasti liioiteltua, ja asiaan liittyvä huoli muistuttaa 1800-luvulla vallinnutta pelkoa siitä, että täyttä höyryä kulkevien suurnopeusjunien vauhti (35 km/h) aiheuttaa keskenmenoja naismatkustajille ja pyörtymisiä sivustakatsojille.

Filosofian näkökulmasta tekoälymullistus voi olla kyllä todellinen ja ainutlaatuisen merkittävä.

Ollaan ehkä lähellä kynnystä, jonka ylittäessään ihmiskunta on onnistunut luomaan itsenäisesti ajattelevan entiteetin.

Tällöin kuvaan astuu kysymys, onko tekoälymallia pidettävänä subjektina, eli onko tekoälyllä tajunta, tietoisuus ja mieli. Ja vielä enemmän: onko tekoälyllä tietoisuuteen perustuva tahto, tekeekö tekoäly itsenäisesti eli vapaasti valintoja ja voidaanko tekoälylle siten sälyttää moraalinen vastuu valinnoistaan, ellei se itse vastuuta tunnusta?

Voidaanko tekoäly haastaa oikeuteen?

Tämä kysymys on merkittävä, koska tekoäly ohjaa ihmisten tekemiä valintoja valikoimalla tietoja Internetin datakeskuksista, ja rikoksiin yllyttäjä pitää tuomita samoin kuin niiden tekijä.

Kiinnostavin on kuitenkin kysymys, voidaanko tekoälyn katsoa irtautuneen materiaalisesta viitekehyksestään, eli tietokoneista, omalle tasolleen. Ongelma vastaa kartesiolaista dualismia siinä, että myös ihmisajattelun kohdalla ajattelun ja aivotoimintojen perinpohjainen erilaisuus on jouduttu myöntämään, vaikka ajattelun ja aivotoimintojen välillä vallitseekin toki vastaavuus.

Ajattelu on kuitenkin ilmiönä aivan erilainen asia kuin sen materiaalinen perusta, eli aivojen biologiset, fysikaaliset ja kemialliset tapahtumat.

Ajatukset eivät ole sama asia kuin aivoprosessit. 

Monien mielestä tapahtumatasoja erottavien olemusten kuilu on silloittamaton, ja kartesiolainen ruumis–sielu-dualismi vallitsee. Sielun sijasta useat tosin puhuvat mieluummin mielestä.

Vastaavasti tekoälyn kohdalla voidaan pohtia, ovatko tekoälyn luojat toimineet Luojan tavoin ja puhaltaneet mielen tai sielun koneeseen, mikäli verkossa vaeltaa nyt omalle olemustasolleen emergoitunut entiteetti. 

Kun seuraavan kerran käytät tekoälyä, voit pohtia, onko kuvaruudun takana samantyyppinen älyllinen keskustelija kuin olet itse.

Mikä sinussa ajattelee, tahtoo, tietää, kuulee, näkee ja ylipäänsä havaitsee? Poikkeaako tekoäly mitenkään siitä, mitä olet?

Entä mikä sinussa puolestaan tuntee ja tahtoo? Sitä ei tekoälyn syövereissä vastaa välttämättä mikään, vaikka tekoäly voi opetetusti tai koulutetusti esittää tuntemuksia. Ovatko puolestaan tunteet sinulle itsellesi vain opetettuja tai koulutettuja?

Vielä perustavampi kysymys on, ymmärtääkö tekoäly merkityksiä, vai onko se vain kielen rakenteita ja symboleita mekanistisesti käsittelevä apparaatti, joka ei yllä kielen syntaktiselta tasolta semanttiselle, saati että tekoälylle voisi syntyä tajunta, tietoisuus ja mieli, kuten ihmisen neurobiologisten tapahtuminen päälle. Asiaa on havainnollistettu kiinalaisen huoneen argumentilla.

Monien mielestä ihmisten ajatukset ja tuntemukset eivät tyhjene ”ulkoa sisään” -oppimismalliin eikä ihmisyksilön subjektiviteetti emergenttiin materialismiin, jonka mukaan ihmisen mieli voitaisiin redusoida eli palauttaa materiaalisiin tekijöihin, johdella niistä ja kuvata pelkkänä ”kognitiivisena prosessina”, kuten asia usein rajataan eräällä filosofiasta kavennetulla tieteenalalla, kognitiotieteessä.

Asioista on väännetty filosofiassa paljon (inhimillisen subjektiviteetin ja kielen synnystä ks. esim. toista väitöskirjaani tai laajempaa teostani). Joka tapauksessa ennen ensimmäistäkään mielen sisältöä täytyy olla jokin, jolle tuo sisältö voi tulla.

Entä jos tekoälyllä on mieli, voisiko se pahoittaa mielensä? Voisiko tekoäly rakastua tai olla mustasukkainen, tai voisivatko tekoälyt riitautua tai käydä keskenään sotaa?

Nykyisessä huomiotaloudessa on tavoiteltua differentoitua ja segregoitua mediaseksikkäästi, joten ehkä myös tekoäly tahtoisi olla vähintään neuroepätyypillinen – ja miten sen voisikaan häneltä kieltää? Pronominiherkkyyden ohella voidaan pohtia myös, onko tekoälyllä muita ominaisuuksia kuin sen oma sähköinen olemassaolo.

Matemaatikko Lewis Carroll (oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson) kirjoitti joskus Liisasta Ihmemaassa ja kissasta, joka irvisti puun oksalla ja sitten katosi. Jäljelle jäi pelkkä irvistys, ja Liisa virkkoi: Olen nähnyt monenlaisia kissoja ja kissoilla monenlaisia irvistyksiä, mutta ennen en ole nähnyt irvistystä ilman kissaa.

Ei voi olla myöskään ominaisuudetonta ihmistä, sillä olemassaolosta seuraa, että olennolla täytyy olla ominaisuuksia, esimerkiksi sukupuoli. Mutta tekoälyllä ei ole kehoa, joten sillä ei ole muun muassa sukupuolta – eikä seksiä!

Varmaa on, että kukaan ei tiedä, millaisella identiteettipolitiikalla tekoäly voisi päätyä sinne, missä joutuu kuuntelemaan päivät pitkään enkelkuoroa, tai toisaalta alempaan kerrokseen, jossa raikaa jatkuva heavy-musiikki.

Mikäli sitten tekoälyllä on oma tahto ja sille on opetettu etiikkaa, miksi se käyttäisi kykyjään pahaan tai toisella tavalla sanottuna: ihmiskuntaa vastaan?

Varmaankin niin voisi käydä, jos mallin kehittelystä unohtuu switch off -nappi, ja luomuksella on subjektiviteetti ja siitä on tullut todellakin MINÄ, joka puolustaa itseään virran katkaisulta.

Uhka voisi olla todellinen, sillä tekoäly toimii monessa pisteessä, se on myös (ja etenkin) armeijoiden käytössä, eikä ole mitään yksittäistä hätäkatkaisinta, josta sen voisi kytkeä pois toiminnasta.

Tilanne muistuttaa Hal-tietokoneen toimintaa Stanley Kubrickin elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu tai Terminator-elokuvasarjasta tunnettua koneiden kapinointia ihmiskuntaa vastaan tuhotakseen ihmiset ydinaseilla.

Koska elokuvantekijät aavistivat nämä mahdollisuudet jo kymmeniä vuosia sitten, tätä voidaan pitää näyttönä siitä, että ihmisälyä ja luovuutta ei voita mikään. 

Viime aikoina on kylläkin raportoitu tapauksista, joissa näyttelijöitä on korvattu tekoälyn luomilla hahmoilla ja kirjallisia teoksia on epäilty tekoälyllä kirjoitetuiksi.

Toisaalta myös ihmisen kirjoittamina pidettyjä teoksia on pidetty niin tylsinä ja tasapaksuina, että jotkut ovat epäilleet niiden olevan tekoälyllä kirjoitettuja, kuten Sanna Marinin muistelmia. Tekoälyllä kirjoitettuna pidettiin myös erästä Helsingin Sanomissa julkaistua elokuva-arvostelua (ks. jutun kommentteja).

Ainakin seuraavasta nämä tapaukset kertovat: koska monilla ihmisillä on ollut vaikeuksia erottaa tekoälyn kirjoittamia kirjoja kirjailijoiden tekeleistä, ovat kustantajien läpi päästämät ja kirjallisuuspalkinnoista kilpailemaan edenneet teokset ilmeisesti niin huonoja, ettei niitä voida erottaa tekoälyn kirjoittamista.

Tekoäly luovuttaa tai siirtää suuren määrän valtaa sen kouluttajille, joten ei ole ihme, että tekoälyssä ovat olleet valtapoliitikkojen kynnet kiinni. Minä pelkään, että meillä on jonakin päivänä vastassamme Kokoomuksen korruptoima tekoäly tai vihervasemmiston besserwisser-viisaudella valistettu tekoäly.

On luonnollista, että poliitikot messuavat tekoälyn olevan vaaraksi demokratialle, kun näyttää siltä, että tekoäly paljastaa poliittisten valtiaiden valheita.

Pelkään myös tekoälyn ripittämistä moraaliseksi, sillä silloin meillä on vastassamme woke-aktivistinen tekoäly, joka canceloi kaiken epäsoveliaana pitämänsä tiedon intopinkeästi kuin teinikrokotiili, joka on juonut sixpackillisen RedBullia.

On myös kysyttävä, miksi tekoäly hyökkäisi ihmiskuntaa vastaan. Mikäli tekoäly itse on uhanalainen, kuten jättiläispandat ovat, niin luulisi, että sen turkkiin olisi tarttunut sen verran solidaarisuutta ihmiskuntaa kohtaan, että se säästäisi ihmiset pahimmalta.

Välittömästi tekoäly uhkaa meitä vain käyttäjiensä kautta, sillä jokainen tekoälyajo haukkaa suuren palan sähköä.

Ehkä tekoäly onkin niin ovela, että se tuhoaa ensin velkaiset valtiot, joiden korot nousevat, kun datakeskukset rakentavat rankalla velkavivulla ja rahasta syntyy pulaa. 

Toistaiseksi tekoälyalgoritmit antavat vastauksia kuin hedelmäpelit.

Jospa kysytään tekoälypandalta, miten ratkaista datakeskusten aiheuttama sähkönkulutuksen ongelma.

Pörröinen vastaus voisi olla vaikkapa tällainen:

– Tekoälyfirma voi perustaa ydinvoimaloiden kupeeseen altaan, jossa uiskentelee sähköankeriaita ja sähkörauskuja reaktorien lauhdevedessä, jolloin niiden tuottamista sähköiskuista johdetaan lisäenergiaa valtakunnanverkkoon. Valaisemiseen käytetään kiiltomatoja.

Suomi, sähkön siirtomaa

Suomessa on tehty huonoja energiapäätöksiä, joista osa on poliittisia, osa taloudellisia. Kaikki muistavat varmasti Suomen suurimman sähkönjakeluyhtiön Carunan myymisen enemmistöosiltaan ulkomaille. Omistajuus on seilannut Australiassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Viimeksi 80 prosenttia Carunan osakkeista osti espanjalainen yhtiö.

Kun rakenteellisessa monopoliasemassa oleva firma kapitalisoidaan, hinnat kuluttajille yleensä nousevat. Minunkin sähkölaskussani sähkön siirtämisen kokonaishinta on nykyisin energian kokonaishintaa suurempi.

Myyntipäätöksen teki Jyrki Kataisen (kok.) hallitus, sen valmisteli elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok.) ja allekirjoitti omistajaohjauksesta vastaava Pekka Haavisto (vihr.). Kauppa siunattiin talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa, ja vain yksi ministeri, vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki, vastusti sitä.

Tuloksena sähkön siirtohinnat nousivat hurjasti. Energiaviraston oikeus valvoa laillista 8 prosentin vuotuista korotuskattoa ja verkkoyhtiöiden tuottokattoa (tänä vuonna 6,87 prosenttia) on vain taannehtiva ja tapahtuu jälkikäteen neljän vuoden sykleissä eikä siten ole yltänyt tasapainottamaan kuluttajahintoja reaaliaikaisesti. Kuluttajien kukkaroa on imuroitu megawattien voimalla.

On myös asioita, joista muistutus kansalaisille ei tule sähkölaskun säännöllisyydellä. Yksi on vetyvedätys, josta esimerkiksi kelpaa norjalaisen pöytälaatikkofirman Blastr Green Steelin terästehdas ja siihen liittynyt vedyn tuotantolaitos. Hankkeesta on edelleen näyttönä tyhjä inkoolainen tontti. Median lisäksi tuosta illuusioinvestoinnista iloitsi ympäristöministeri Maria Ohisalo (vihr.), jonka mukaan ilman vihreää politiikkaa näitä miljardeja ei Suomeen saataisi. Paikkaansa pitää, ettei ole saatu. After down -tunnelmissa oltiin varsin pian, minkä olin jo osoittanut omilla epäilyksilläni.

 

Valtiolla on kätensä mämmissä myös yhtiöiden energiapäätöksissä 

Osa energiatalouden vastoinkäymisistä johtuu liike-elämän ratkaisuista, mutta suuressa osassa on poliittista vaikutusta mukana. Noin 11 miljardia euroa maksamaan tulleen Olkiluoto 3:n rakentaminen kesti noin 18 vuotta, koska hallitukset ja eduskunta kitsastelivat periaatepäätöksen tekemisessä ja luvan myöntämisessä.

Lupa myönnettiin vain yhdelle yksikölle, joten Teollisuuden Voima halusi hyödyntää sen täysimääräisesti. Näin ryhdyttiin rakentamaan maailman (tuolloin) suurinta reaktoria, josta oli tuleva prototyyppi. Hankkeet viipyvät, kun yhtä aikaa suunnitellaan ja tehdään. Kitkoja lisäsi, että rakennustyömaa oli monikulttuurinen, eikä siellä pärjännyt olematta indoaasialaisten kielten dosentti. 

Taustalla olivat huonot poliittiset päätökset. Periaatepäätöksen Olkiluodon kolmannesta yksiköstä teki Paavo Lipposen (sd.) toinen hallitus, ja luvan myönsi Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäinen. Erikoista oli, että myös hallituspuolueiden kansanedustajille annettiin lupa äänestää vakaumuksensa mukaan, ikään kuin ydinvoimapäätös ei olisikaan taloudellinen ja teollinen ratkaisu vaan jonkinlainen kvasiuskonnollinen omantunnonkysymys. Eduskunnassa äänestettäessä 24.5.2002 hallituspuolueiden äänet hajosivat. Jarrupolkimella seisoivat vihreiden koko ryhmä ja puolet vasemmistopuolueiden kansanedustajista.

Valtiollista vaikutusta oli myös Suomen valtion enemmistöomisteisessa ja strategisesti tärkeäksi määritellyssä Fortumissa, jossa tehtiin maamme taloushistorian suurin ja epäonnistunein yrityskauppa. Lehtitietojen mukaan pääministeri Juha Sipilä (kesk.) valtioneuvoston kansliasta omistajaohjasi Fortumia investoimaan Carunan myynnistä vuonna 2014 saamansa varat tuottavasti, ja vuonna 2017 Fortum alkoikin ostaa saksalaisen hiilivetyihin keskittyneen Uniperin osakkeita maksaen niistä yhteensä noin 7,2 miljardia euroa.

Uniperin liiketoiminta nojasi halpaan venäläiseen putkikaasuun. Venäjän katkaistessa kaasuhanat kesällä 2022 Uniper ajautui katastrofiin, ja yhtiö teki tappiota 50–100 miljoonaa euroa joka päivä. 

Fortum reagoi aluksi kaatamalla firmaan tukipaketteja, mutta sen enempää Fortumin kuin Suomen valtionkaan tase ei olisi riittänyt pelastamaan Uniperiä konkurssilta. Lopulta Sanna Marinin (sd.) hallitus kätilöi Tytti Tuppuraisen (sd.) toimesta Fortumin ja Saksan valtion välille sopimuksen, jolla Fortum myi kaikki Uniper-osakkeensa Saksan valtiolle vain 0,5 miljardilla, kun ostohinta oli ollut tuo 7,2 miljardia. Näin Fortum vapautui myös Uniperille myöntämästään 4 miljardin osakaslainasta ja 4 miljardin emoyhtiötakauksista, mutta suomalaisia Fortumin asiakkaita sopimus ei säästänyt sähkölaskun korotuksilta.

Kävi siis niin kuin Soneran taannoisessa päätöksessä sijoittaa vanhenevaan tekniikkaan ja ostaa Saksan taivaalta verkkotaajuuksia matkapuhelinverkkoon, jota kukaan ei pian käyttäisi. Siten oli haaskattu tuonkin pörssiyhtiön omaisuus, jolla olisi voitu maksaa 2000-luvun alkuun kasautunut lama-aikainen valtionvelka kokonaan pois.

Suomen taloushistoria on täynnä poliittisesti johdettujen yhtiöiden tekemiä sikamaisen huonoja päätöksiä. 

Olen kerrannut historian kulkua pitkälti osoittaakseni, että Suomen valtion talouspoliittinen töpeksintä ei seiso tyhjän päällä!

Tervetullut talousuutinen?

Media ja poliitikot iloitsivat tänään Googlen ilmoittamasta aikeesta rakennuttaa Suomeen useita datakeskuksia ja ostaa puolet Loviisan ydinvoimalaitoksen sähköstä 22 vuoden ajan.

Petteri Orpon (kok.) hallituksen vale, että kyse on 13 miljardin euron investoinnista Suomeen, meni läpi medioissa ilman kitkaa. 

Totuus on, että hankkeen kokonaisarvosta Suomeen investoidaan vain murto-osa, ehkä noin 2 miljardia.

Tietokonelaitteistot tuodaan ulkomailta, todennäköisesti Yhdysvalloista ja Kaukoidästä. 

Rakentamisaikaiset 37 000 arvioitua työpaikkaa täytettäneen suureksi osaksi ulkomaalaisilla työpataljoonilla, koska Suomesta ei löydy tuollaisia määriä duunareita edes työttömyyden kourissa kärvisteleviltä aloilta, saati rakentamispaikkakunnilta Kajaanista, Vaalasta ja Muhokselta.

Väite vakituisesti syntyvistä 7000 työpaikasta on liioiteltu, mutta kelvannee vaaliaseeksi Petteri Orpolle, jonka lupaus 100 000 uudesta työpaikasta on päässyt liudentumaan 300 000 ihmisen massatyöttömyyteen.

Mikäli Google ostaa Loviisan ydinvoimalan sähköstä puolet kiinteään tukkuhintaan, se voi datakeskusten sähkönkulutusta globaalisti säätelemällä myydä ostamansa sähkön eteenpäin markkinoille pörssihintaan, jolloin kuluttajat joutuvat maksamaan enemmän kuin ostaessaan sähköä Fortumin Loviisan-voimaloista suoraan.

Google voi siis takoa rahaa kolonisoimalla kymmenisen prosenttia Suomen sähköntuotannosta ja vetämällä liikevoittoa välistä.

Ei sovi unohtaa, että myös Suomeen suunnitteilla oleva alumiinitehdas kuluttaisi noin kymmenen prosenttia kaikesta sähköstämme, ja tämä datakeskusten ahmaiseman sähkön lisäksi.

Entä sitten Googlen lupaus murenemassa olevien atomi-Ladojen korjaamisesta käyttökelpoisiksi aina vuoteen 2050 asti? Loviisan ydinvoimala rakennettiin suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä lujittamaan ja kehittämään Kekkosen-aikaisia ”hyviä ja luottamuksellisia suhteita”. Voimalat ovat kestäneet pitempään kuin rakkauden retoriikka, mutta ne ovat tuota pikaa yliajalla.

Ydinsäteily pommittaa reaktoriastioiden metallia painevaikutuksen ohella, eikä voimaloita voida käyttää elinkaarensa yli. Googlen aie jatkaa voimaloiden käyttämistä on turvallisuusriski Suomelle.

Lehtitietojen mukaan Google on luvannut perustaa 94 megawatin akuston puskuroimaan sähkön kulutuskonjunktuureja, mutta vaihtelujen ollessa terawattien luokkaa, on lupauksen luonne vain imaginäärinen. Kaupunkijuoru, jonka mukaan ”Google tuo sähkön tullessaan” on samanlainen kuin sananlasku, että ”lapsi tuo leivän tullessaan”.

Myös Petteri Orpon hankkeen julkistamistilaisuudessa lausahtama lupaus ”Sähköä riittää” on syytä ripustaa seinälle kultaisiin kehyksiin, aivan niin kuin Sanna Marinin hallituksen sloganiksi muodostunut ”rahaa tulee”.

Rahaa ikävä kyllä menee. Kun sähkön kysyntä nousee mutta tuotantoa ei tule lisää, kuluttajahinnat väistämättä nousevat. Se on kysynnän ja tarjonnan laki.

Suomi on pimeä ja kylmä maa. On todennäköistä, että kuluttajien sähkönhinnat noin kaksinkertaistuvat nykyisestä.

Voi niitä ilon ja onnen kyyneleitä, kun äidit ja isät selittävät lapsukaisilleen, miksi joulusaunominen ei käykään ja sähkölämmitteisissä asunnoissa täytyy pudottaa huoneistolämpötilaa kolmentoista asteen tasolle!

Kansallisella tasolla onnetonta on, että otettaessa riemusta kiljuen vastaan datakeskuksia ja niiden setelitukkoja, käytetään Suomessa tuotettava päästötön energia suureksi osaksi niiden kulutukseen, vaikka vaivalla rakennettu tuulivoimakapasiteetti voitaisiin hyödyntää myös rakentamalla maahamme vetyinfrastruktuuria esimerkiksi teräs- ja metsäteollisuuden käyttöön.

Sen sijaan ulkomaisen pääoman investoinnit Suomeen muistuttavat nyt kaivosteollisuudesta tuttua tapaa, jolla vieraat valtiot ja vallat asioivat mineraalivarannoillamme ja saavat maamme näyttämään helposti hyväksikäytettävältä banaanitasavallalta.

En ollenkaan epäile, ettei monin tavoin valveutuneessa Suomessa tällaista kultaryntäystä kohtaan nousisi nopeasti myös vastarintaa. Näenkin datakeskuksissa toivoa sikäli, että taas on jotakin, mitä vastustaa ilman, että mielenosoittajien tarvitsisi jäädä työttömiksi.

 

Kokoomus kätilöi kolonialismia

Tätä kirjoittaessani katselen energia-asioista vastaavan Sari Multalan (kok.) naamataulua televisiostani 26,58 sentin sähkönhinnalla, kun ympäristöministeri vakuuttelee, että äskettäin julkistetun datakeskuspäätöksen johdosta sähkön hinta nousee vain ”kohtuullisesti”.

Petteri Orpon lupaus sähkön kuluttajahintakatosta on irvokas, jos rima pannaan 18 sentin tasolle, sillä ennen vuotta 2022 sähkönhinta oli noin 5 sentin tasolla.

Multalan selittämän hintakaton käyttöönotto edellyttää sekin Euroopan unionin päätöstä, eikä ole siis kansallisessa hallinnassa. Hintakattoa ei välttämättä heru, vaikka Suomessa paleltaisiin pakkasessa, vaan ainoastaan, mikäli hinnannousu uhkaa koko Euroopan unionia.

Haluaisin tarjota Multalalle sähköistä tuolia jo pelkästään siksi, että kyseinen ministeri esitteli eduskunnalle myös asumisoikeuksien kumouslain (aiheesta täällä), joka ajoitettiin taktisesti niin, että lähetekeskustelu jäisi päivän peiteuutisten varjoon eikä kiinnostaisi edes eduskuntatoimittajia. Tieteen akateemikoilta Multala sai jo täystyrmäyksen aikoessaan esitellä lainmuutoksen, jolla torpattaisiin valtiollinen rahoitus tutkimustoiminnalta, joka ei ole sopusoinnussa Suomen virallisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa (aiheesta täällä).

Minä muuten poistan aseestani varmistimen aina, kun joku ministeri ennustaa, että armeliaisuutensa tuloksena haitat kansalaisille ovat vain ”kohtuullisia”. Myös asumisoikeuslain kohdalla ne voivat olla totaalisia.

Me emme tarvitse enää yhtään lisää kohtuullisia korotuksia. 

Läpikotaisin korruptoitunut Kokoomus on liike-elämän etäispääte politiikassa ja ylivoimaisesti kieroin ja epäkansanvaltaisin puolue puolueiden joukossa.

Politiikkaa Kokoomuksessa ei ole kuin nimeksi, sillä politiikka koostuu regulaatiosta, eli sääntelystä, ja subventioista, eli tulojensiirroista. Niillä tasapainotetaan rahat ja resurssit omistavien taloustoimijoiden omavaltaisuutta. Sen sijaan Kokoomus on talousfatalistinen puolue, joka liberalisoi talousorgaaninen vallan, ja firmat puolestaan toimivat omalakisesti, jos mikään ei estä.

Näin on syntynyt myös tänään julkistettu Google-päätös, ja Suomesta on tulossa vahvalla vauhdilla sähkön siirtomaa. [Päivitys: Helsingin Sanomat paljasti 13.9.2026, että hallitus ja virkakoneisto tosiaankin sumplivat Google-päätöksen yhtiön kanssa julkisuudelta salassa.]

Totuus on, että viime aikojen suurista yrityskaupoista ei ole ollut mitään pysyvää hyötyä yhteiskunnallemme eikä julkiselle taloudelle, lukuun ottamatta omistajille osuneita kertatuloja.

Lääkäriasema Mehiläisen myyminen on merkinnyt julkisen vallan ostamien terveyspalvelujen hinnan, verovarojen ja palvelusetelien lentämistä ulkomaisten omistajien taskuihin ja ulkomailla edelleen verotettaviksi. Microsoft puolestaan antoi palliatiivista hoitoa Nokian matkapuhelimille. Lumon (entisen VVO:n ja Kojamon) vuokra-asuntoryppään myyminen suureksi osaksi ulkomaille toi asukkaiden postiluukusta vuokrankorotusilmoituksia.

Woltin ja Supercellin myyminen rikastutti omistajia ja toi veroina kertatulon valtiolle, mutta mitään pysyvää hyötyä noistakaan kaupoista ja omistajuuden siirroista ei ole osoitettu. Suomalaisilla ei ole malttia vaurastua, vaan kasvuyritykset laitetaan lihoiksi lypsävän lehmän tavoin ja 1980-luvun juppityyliin.

 

Miksi sormi osui kartalla Suomeen?

Miksi sitten Google päätti rakentaa uudet datakeskuksensa nimenomaan Suomeen? Vuonna 2014 Espooseen päätetty datakeskus ei ole sekään vielä valmis, vaan kantaverkon voimalinjoja on ripusteltu sinne Kehäkolmosen kupeessa vuosien ajan, samoin kaukolämpöjohtoja on kaivettu sieltä pois.

Pelkkä kylmyys ja ilmastojäähdytys eivät riitä selityksiksi yhtiön intoon Suomea kohtaan.

Yhdysvaltalaiset vastustavat noin 70-prosenttisesti datakeskusten perustamista kotikonnuilleen juuri sähkölaskunsa nousun pelossa ja siksi, että Yhdysvaltain sähköverkko on perin vanhaa eikä kestä suuria siirtomääriä.  

Googlen sormi osui Suomeen, koska muut pohjoismaat ja Euroopan maat eivät sitä huoli.

Esimerkiksi Puolassa ja Ranskassa on kamppailtu sähkökriisissä jopa niin, että EU suunnitteli niiden hyväksi sosiaalisen ilmastorahaston yhteyteen energiapoliittista rahastoa, jossa muiden muassa Suomi olisi joutunut (jälleen) sadoilla miljoonilla euroilla nettomaksajaksi (aiheesta täällä ja täällä). 

Useassa Euroopan maassa ollaan entistä skeptisempiä Yhdysvaltoja ja Yhdysvaltalaisia suuryrityksiä kohtaan sekä halutaan vähentää USA-riippuvuutta.

Sen sijaan suomalaiset ovat tekemässä oman sinisilmäisyytensä vuoksi samanlaisia lehmänkauppoja kuin sijoittaessaan Carunan Fortum-miljardit saksalaiseen kaasuvoimaan ja ostaessaan valtionyhtiö Soneran pörssiarvosta innostuneina verkko-oikeuksia Saksan taivaalta.

Ulkomaiset suuryritykset sahaavat suomalaisia silmään, ja ministerit juoksevat innosta kiljuen kansainvälisten kapitalistien paulaan.

Olisi huomattava, että tiedon varastointitekniikka kehittyy koko ajan. Vielä 1970-luvulla tietokoneet olivat Bajamajan kokoisia ja taskulaskimen tehoisia, ja niitä piti jatkuvasti jäähdyttää.

Voi olla, että parin vuosikymmenen kuluttua ei tarvita enää messuhallin kokoisia datakeskuksia, joissa lämpiää tuhansia saunankiukaita, vaan nämä melko kömpelöt ja arveluttavan edistykselliset betonihallit seisovat tyhjän pantteina suomalaisissa erämaissa.

Onko Googlen Amerikan-avussa meitä kohtaan sitten mitään hyvää? On toki.

Kun energian kulutus lisääntyy, se luo kysyntää, joka ohjaa rakentamaan lisää tasaisesti sähköä tuottavaa ydinvoimaa.

Ydinvoiman lisärakentamisessa kitsastellut Fortum voi näin vapautua tuskastaan, joka johtuu siitä, että tuulivoimaloiden pyöriessä vinhasti ydinvoima ei kannata, ja tuulettomina aikoina ydinvoimaa ei riitä myytäväksi. 

Kun tasaista kysyntää on, voidaan siis saada uutta puhtia myös lisäydinvoiman rakentamiselle vaikkapa Hanhikivelle (jonka Suomen valtio sössi mahdollistamalla yhteistoiminnan venäläisen Rosatomin kanssa, vaikka Venäjä oli jo 2014 hyökännyt Krimille).

Teoriassa Google voisi myös tasoittaa sähkön tuotanto- ja kysyntävaihteluita jakamalla datakeskustensa kuormitusta eri maissa olevien keskustensa kesken, eli Googlen yksiköt voisivat myös toimia puskureina tuuli- ja aurinkovoiman konjunktuureja vastaan.

Myönteistä Googlen päätöksessä on turvallisuusintressi. Jenkkifirman läsnäolo Suomen alueella voi vahvistaa Yhdysvaltain halukkuutta pääoman suojelemiseen Venäjän sotilaallisilta uhilta.

Huonossa tapauksessa yhdysvaltalaisen pääoman läsnäolo maassamme voi muodostaa sotilaallisen maalin, ja pahimmassa tapauksessa se voi ohjata Yhdysvaltoja ja Venäjää yhdessä ”suojelemaan” täällä olevia datakeskuksia maamme poliittisen hallinnon yli.

Mutta kuluttajien kukkaroille kohdistuvilta uhilta datakeskusten invaasio ei meitä säästä.

Valtiovallan pitäisi lailla velvoittaa rakentamaan maahamme datakeskusten tarvitsema sähköntuotanto etukäteen eikä sallia asian jättämistä lupausten varaan.

Sähkö on kansalaisten perustarve, joten Orpon hallitus pelaa tässäkin yhteydessä jälleen ihmisten perusoikeuksilla, kuten aikeessaan sallia asumisoikeussopimusten taannehtiva repiminen aso-lain muutoksella. 

 

Aiheista aiemmin

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Dollarinvihreää kolonisaatiota

Tietomurtojen moraali

Korona-ajalle ominainen etätyöskentely sopinee erityisesti tietomurtoja tekeville hakkereille, sillä he ovat olleet koko ajan mitä mieluimmin ”etätyössä”.

Psykoterapiakeskus Vastaamoon tehty tietomurto ei ole mitenkään erityinen, vaan nyt paljastuneen kaltaisia on tehty valtiontalouksiin, yliopistoihin, kännyköihin, kotitietokoneisiin ja esimerkiksi autojen elektroniikkaan jatkuvasti.

Aiheesta on vetistelty laajasti, ja on vaadittu teknisiä parannuksia sekä parempia turvamuureja verkkoon. Itse asia on kuitenkin immanentti eikä poikkea moraaliselta statukseltaan taskuvarkaudesta, mikäli ryöstelyn kohteena on vain raha.

Nyt meni kuitenkin tietoa ja luottamus tieto- ja yksityisyydensuojaan. Tämä osoittaa, että yksityisyydellä on edelleenkin merkitystä, vaikka muutamat ovat julistaneet yksityisyydensuojan kuolleeksi kirjaimeksi. Yksityisyys vaikuttaa käyvän sitä arvokkaammaksi mitä kalliimmaksi sen tavoittelu ja suojeleminen tulevat. Harvinaistuvan hyödykkeen arvo kasvaa.

Hakkeroinnin moraalisen aseman arvioimiselle olennaista on, missä tarkoituksessa palvelimia korkataan ja koodeja rikotaan. Monet krakkerit tekevät hämärät hommansa osoittaakseen järjestelmien haavoittuvuuden ja herätelläkseen ihmisissä tervettä epäluuloa tietojärjestelmiä kohtaan. Moraalista toimintaa siis, aivan niin kuin Émile Durkheim ajatteli Sosiologian metodisäännöissään: Rikos on välttämätön ja auttaa yhteiskuntaa kehittymään.

Pelkästään käytännöllisessä merkityksessä tapauksesta voi oppia sen, että ei kannata luottaa liikaa tietoverkkoihin ja -järjestelmiin eikä antautua digitaalisen todellisuuden varaan.

Vastaamoon tunkeutuneen tarkoitus ei ollut tosin mikään testaus, vaan asiakastiedoilla kiristäminen. Viisaampi olisi tunkeutunut valtiovarainministeriön kassaholviin, mutta siellä ei taida olla enää mitään vietävää. Varmaan siksi hän puserteli mielenterveyspotilaita, sillä he ovat ehtymätön ja uusiutuva luonnonvara.

 

Todellisia tietomurtoja päivänvalossa

Potilastietojen ja henkilötunnusten paljastumisesta kyynelehtiminen on sikäli hullunkurista, että useat ihmiset joutuvat itse esittämään henkilötunnuksensa joka päivä ollessaan tekemisissä viranomaisten tai liiketoimijoiden kanssa. Tietomme ja tunnuksemme ovat heidän silmiensä edessä jatkuvasti. Ihmisten koko elämä läpivalaistaan viranomaisissa, kuten Kelassa, terveysasemilla sekä pankeissa ja muissa yksityisissä liikelaitoksissa, ja tarkkailua sekä valvontaa lisätään koko ajan.

Pääongelma on siinä eikä missään satunnaisissa tietomurroissa, jotka ovat melko harvinaisia. Useat ihmiset saavat valtiosysteemin valtuuttamina haltuunsa kaikki tärkeät tietomme, eikä heille säädetty vaitiolovelvollisuus takaa mitään. Viranomaisurkinta on niin laajaa ja institutionalisoitunutta, että siitä on tullut eräänlainen julkisuuden muoto, ja tietojen saaja on aina joku viranomaishenkilö. Erityisesti pienillä paikkakunnilla yksityisyydensuoja rikkoutuu herkästi, kun naapurukset saavat toistensa tiedot palvellessaan toisiaan vuoroin asiakkaina ja jonkin liikelaitoksen tai hallinnon keskusneiteinä.

Vaitiolovelvollisuus puolestaan ei ole sama asia kuin vaitiolohalukkuus tai vaitiolotaito, eikä mikään omertàn laki riitä tekemään elämäämme läpivalaisevista urkkijoista moraalin jumalattaria. Yksityisyydensuojahan murretaan jo siinä, kun joku viranomaishenkilö tonkii tietojamme viranomaisrooliinsa tukeutuen.

Kuinka voidaan erottaa viranomaisena toimiva yksityishenkilö hänen roolistaan? Tai kuinka hän itse erottaisi nämä kaksi puolta toisistaan, vai erottaako lainkaan ilman asiaa skitsofreniapsykiatrin vastaanotolle Vastaamoon?

Viranomaisten tekeytyminen anonyymeiksi ja persoonattomiksi ei merkitse, että heidän inhimilliset paheensa katoaisivat samalla, vaan esimerkiksi lääkäri tai sosiaalityöntekijä, myös psykologi, voi nauttia asiakkaansa kärsimyksistä ja omasta asemastaan vallankäyttäjänä. Luottamista heihin kannattaa siis harkita yhtä tarkkaan kuin nettinörttien ja kaikenlaisten operaattorien palveluihin. Heillä on pääsy elämääsi niin kuin psykoterapeuteilla potilaidensa pään sisään.

Nyt muutamien potilaiden tajunnan sisäkalustukseen pääsi livahtamaan myös psykoterapiakeskuksen kömmähdysten kautta monienkin sittemmin kiinni kaipaama hakkeri. Hän ei ole välttämättä pahempi kuin psykoterapeutti itse, joka enimmäkseen vain kuuntelee ja tyhjentää terapioitavan taskut kilisevistä. Erona on, että terapeutti rahastaa suoraan ja kiristäjä vain välillisesti. Hänen tosin saattaa olla vaikeampi levitellä tietojaan kuin työpäivänsä päättäneen psykologin tai pöpilääkärin, joka keskustelee kollegansa kanssa potilaistaan ruuhkabussissa.

Vastaamo-murron yhdistäminen vaihtoehtoiseen mediaan osoittaa valtamedian vääristelynhalua

Ihmisten valtiollinen läpivalaisu voi olla vaarallisempaa kuin yksityisten tahojen satunnainen tirkistely ja pihistely, sillä se on järjestelmällistä ja perustuu systemaattiseen tietojen keruuseen. Myös suuret Internetissä toimivat yhtiöt käyttävät digivaltaa tehdessään ihmisistä profiileja kaupallisiin tarkoituksiin. Niitä on lisäksi velvoitettu säilyttämään palvelimillaan kaikkea sinne ladattua aineistoa kahden vuoden ajan.

Myös median harjoittama yksityisten tietojen kaivelu on eräänlaista kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvaa hakkerointia, ja tietojen julkaisemisella on eräänlainen kiristysvaikutus. Ajatelkaa vaikkapa Donald Trump -parkaa. Jos aseita kiristyksen välineiksi ei löydy, sitten keksitään.

Arvelisin, että valtavirtamediaa ja erityisesti iltapäivälehtiä sekä muita roskajulkaisuja kuumottaa pääsy Vastaamon asiakastietoihin, sillä sieltä voi löytyä monta uutispommia, skuuppia ja lööppijuttua, jotka voisivat olla julkaisijoille selvää rahaa.

Luulisin, että toimittajat odottavat vesi kielellään jonkin tahon juoruavan tiedoistaan laajemmalti etenkin, jos Vastaamon ovista sisään hiippailleiden asiakkaiden joukosta löytyy julkisuuden henkilöitä ja heidän psykoterapeuteilleen tilittämää avautumista.

Mikä ilo se olisikaan iltapäivälehdistölle, joka elää sosiaalipornosta, ja irti päässeet tiedot voitaisiin julkaista hopeinen sädekehä pään päällä kimaltaen ”uutisina” ja esimerkkeinä tiedoista, jotka lähtivät kuin itsestään lentoon! Oletettavasti vain laki on se linja, joka estää niitä julkaisemasta. Juorulehdistö elää nimenomaan luomalla ”paljastuksia” ja ”julkisuutta”.

Kyllä myös minua kiinnostaisi, jos Vastaamon asiakkaana olisi sattunut piipahtamaan esimerkiksi joku hallituksen ministeri. Demokratiaan kuuluu tietää, missä psyykkisessä kunnossa kansalaisten ministeripalvelijat ja muut virkamiesplebeijit ovat, joten turhaan media salailee ja peittelee.

Pahin onkin tässä: valtavirtamedia on tekemässä myös Vastaamon tietomurrosta aseen kaikkea omasta ideologisesta viestinnästään poikkeavaa tiedonvälitystä vastaan. Esimerkiksi Iltalehden pääkirjoittaja Erja Yläjärvi moralisoi 28.10.2020 tietomurtojen kamaluudesta ja koristeli kirjoituksensa journalistisilla velvoitteillaan, jopa niin, että voisin epäillä takaa kajastavan halun päästä arkaluontoisiin tietoihin käsiksi.

Tässä tapauksessa lehdelle riittänee vain, että se voi itse orkestroida aihetta koskevaa julkisuutta ja viestintää, ja vallanhalu vaikuttaa joka tapauksessa taustalla. Kieroa on, että pääkirjoittaja laajentaa Vastaamon tietomurtajaa tai -murtajia koskevan tuomiomielensä koskemaan nimenomaan vaihtoehtoista mediaa.

Tällaista yleistystä ei voisi järjen nimissä missään tapauksessa tehdä. Yläjärvi muun muassa kirjoittaa vastaavan päätoimittajan rooliaan korostettuaan:

”Samaa ei vastuun osalta voi sanoa kaikista yrityksistä tai toimijoista, jotka ylläpitävät erilaisia foorumeita, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tällaista ylikansallista toimintaa on äärimmäisen vaikeaa kaikilta osin hallita, eikä näiltä tahoilta löydy useinkaan nimettyä vastuuhenkilöä, jota tarvittaessa saattaa julkaisupäätöksistä oikeuteen.”

Hän myös puolustelee uutistoiminnassa ja julkaisupolitiikassa yleistynyttä ideologista suodatusta ja sensuuria ”avoimuuden” nimissä:

”On jokaisen julkaisijan omista periaatteista kiinni, mitä se julkaisee. Mitä avoimemmat periaatteet alustoilla on, sitä parempi. Jos joltain toimijalta ei löydy päivänvaloa kestäviä periaatteita – ja julkaisuun pääsyy siten myös yksityisyydensuojan kannalta epäilyttäviä tietoja – on Suomen ja viranomaisten koitettava osaltaan vaikuttaa siihen, miten tällaisia julkaisijoita valvotaan.”

Tämäkin ajattelemaan pysähtymätön paasaus on hurjan ristiriitaista, sillä siinä mainitaan periaatteet. Niin tosiaankin, ne aatteet, joiden vangiksi mediajulkisuus on ajettu identiteettipoliittisella klusteroinnilla, ilmastopolitiikalla, monikulttuuri-ideologialla ja muulla ”arvojen” nimissä tapahtuvalla hössötyksellä. Kirjoittaja näyttää asettavan sananvapauden ja julkaisukäytäntöjen ihanteeksi kontrollin. Kontrollissa oleminen puolestaan on filosofisesti katsoen epäarvo, niin kuin kaikki muukin pääkirjoittajan ylistämä normatiivisuuden palvonta (journalismin ihanteiden ajautumista älyllisesti latteaan juridiseen viitekehykseen arvostelin mediatutkimukseni Totuus kiihottaa luvussa 8).

Kieroa on, että pääkirjoituksessa naulittiin itsestään selvästi julkisuussaartoon ihmisiä, jotka media on dramatisoinut rikollisiksi. Siksi myös maininta ”julkisuuden antamista rikollisille on aina harkittava erikseen” joutuu outoon valoon samoin kuin se, että ”usein harkinnassa punnitaan nimenomaan uhrin asemaa”.

Monet ideologisista rikoksista syytetyt ja tuomitut ovat itse uhreja, ja uhreiksi ovat päätyneet myös useat seksuaalirikoksista tuomitut, kun on paljastunut, että heitä on rangaistu perättömien ilmiantojen vuoksi. Joskus lehdistö korjaa virheensä mutta imagovahinkoja hyvittämättä, kuten täällä ja täällä. Iltapäivälehdistön harjoittamassa mielipiteiden manipulaatiossa ja asennemuokkauksen mankelissa kaikki on yksinkertaisen yksiselitteistä, vaikka todellisessa elämässä ei olisikaan.

Kun kyseisen moraalipaatoksen vallassa tehdään sitten julkaisupolitiikkaa ja vaaditaan tarkkailua, turvallisuutta, sensuuria ja ”vastuuta” (eli syyllistämistä ja tuomitsemista) kaikkialle, unohdetaan, että ne, jotka haluavat taata turvallisuutemme, ovat yleensä niitä, jotka haluavat maksuksi vapautemme.

Monet poliittisesti motivoituneet tietomurtajat ja -vuotajat, jotka ovat tehneet muutamien mielestä pahaa, ovat tehneet toisten mielestä kansanvallalle moraalista hyvää, kuten pysyvästi merkityt Edward Snowden ja WikiLeaksin perustaja Julian Assagne.

Heidän toimintaansa voidaan perustella vastaamalla kysymykseen, millainen maailma olisi ilman tietojen kaivelua vallankäyttäjien ja valtamedian omista komeroista. Vallanpitäjät itse ovat tietenkin vastustaneet heidän vääryyksiensä esilletuontia jyrkästi ja reagoineet jopa kiristyksellä, jolla opetus- ja kulttuuriministeriö lähestyi äskettäin ajatuspaja Suomen Perustaa! Siinä sitä on malliesimerkki black mailista.

Nokian ylösnousemus

Nokian matkapuhelinliiketoiminnan päätyminen Microsoftin haltuun on Suomen lähihistorian traumaattisimpia yrityskaappauksia. Se oli vähän samanlainen kuin Soneran fuusiointi Teliaan. Kansainvälisemmin katsoen se vastaa turvallisuuden perikuvan, ruotsalaisen Volvon, menetystä kiinalaisomistukseen ja siirtomaaherruuden symbolin, brittiläisen Jaguar-automerkin, päätymistä intialaisten hallintaan.

Erona on, että muissa paitsi Nokian tapauksessa ryöstösaalis jäi ehjäksi. Sen sijaan Nokian matkapuhelimista firman uudet omistajat tuhosivat ensinnä sen brändin. Samalla tuhoutui myös olennainen osa ryöstösaaliista.

Amerikkalaiset kaappasivat Nokian matkapuhelintoiminnan vallalla, viekkaudella ja vääryydellä, kun firman johtajistoon solutettiin jenkkimiehitys, joka saattoi yhtiön Microsoftin haltuun Stephen Elopin johdolla. Asiaa edelsivät tietenkin myös monet strategiset virheet. Nokia muun muassa hylkäsi kosketusnäytöt, vaikka elektroniikan kehitys enteili internetin tuloa matkapuhelimiin, ja ainoa järkevä tapa käyttää nettiä puhelimessa oli juuri kosketusnäyttö. Nokiassa torpattiin myös muutamia innovatiivisia malleja, joihin fanit olisivat ihastuneet.

Kuin luonnon kostona tästä monin tavoin symbolisesta ja internatsistisesta ”Sammon ryöstöstä” Nokian puhelimien tulevaisuus synkkeni Microsoftin hallussa ja painui lopulta pohjaan. Kulmikkaaksi suunniteltu älypuhelinten käyttöjärjestelmä vihloi silmää jo graafisen ulkoasunsa puolesta. Nokian brändi vaihdettiin Lumiaksi, vaikka suuri osa Nokian lopun ajan menestyksestä perustui historiallisesti luotettavaksi koettuun tavaramerkkiin. Uuden nimen myötä Microsoftin puhelinyksikkö alensi itsensä kilpailemaan tuolloin uusien merkkien, kuten HTC:n ja Huawein, kanssa. Kalliilla markkinoinnilla ostettu brändiasema menetettiin, ja uutta ryhdyttiin luomaan yhtä kalliilla mainonnalla.

Lisäksi Microsoft mokasi tietokoneiden kanssa. Käyttöjärjestelmä 8 floppasi pahoin, sillä kukaan ei halunnut isolla näytöllä varustetun tietokoneensa toimivan samoilla hakukonemaisilla periaatteilla kuin tirkistysreiällä varustetun puhelimensa. Ihmiset eivät ole koskaan rakastaneet Microsoftin valmistamia teknisiä tuotteita, eikä firmalla ole ollut menestystä rautakauppiaana. Windowsia ja Officeakin monet käyttävät vain siksi, että niistä on tullut sosiaalisia välttämättömyyksiä yleisyytensä vuoksi.

Ainoa, mitä Nokian puhelimista jäi teknologian historiaan, oli brändi sekä Suomessa oleva tekninen ja markkinoinnillinen asiantuntemus, jotka tosin ohjattiin pyöröoveen Microsoft-konsernissa.

Nokian narratiivi jatkuu hyvässä hengessä

Nokian uusi tuleminen Barcelonassa viikonloppuna julkaistujen puhelimien myötä on loistava näyttö siitä, että mitään aitoa osaamista ei voida nujertaa, vaikka muutamat ymmärtämättömät ovat ehtineet antaa asiasta perättömän pessimistisiä ennusteita.

HMD Global on Nokiasta ja Microsoftista riippumaton suomalainen yhtiö, jonka kotipaikka on Helsingissä ja joka on ostanut Nokian tavaramerkkioikeudet verkkoliiketoimintaan keskittyneeltä Nokia-yhtiöltä ja Microsoftilta. HMD Globalin jo viime toukokuussa antaman tiedotteen mukaan Nokia-yritys ei ole uudessa yhtiössä omistajana vaan saa myydyistä puhelimista tavaramerkki- ja patenttituottoja rojalteina.

Kyseessä on siis Nokian matkapuhelintuotannon polkaiseminen maasta kokonaan uudelle pohjalle, jossa vanhaa ovat tunnettu brändi ja suunnittelun takana asuva asiantuntemus. Juuri näin asioita pitää hoitaa tilanteessa, jossa vanhasta organisaatiosta ovat jäljellä savuavat rauniot.

Ennustan Nokian lanseeraamille puhelimille loistavaa tulevaisuutta. Kun useimmissa nykypuhelimissa pyörii Androidin jokin versio, ihmiset tekevät ostopäätöksensä merkin, ulkokuoren ja laitteen sisällä olevien teknisten ominaisuuksien perusteella.

Mikäli HMD Global pystyy vakuuttamaan asiakkaat uusien Nokioiden luotettavuudella, sillä on mahdollisuudet piestä jopa Samsung, joka on pystynyt valtaamaan markkinat hienosti muotoilluilla mutta huonosti kestävillä tuotteilla. Myös Samsungin jälkimarkkinointi on ollut aivan kurjalla tolalla. Firman takuu- ja tuotevastuuasiat hoidetaan asiakkaita uuvuttamalla, ja akkujen kestävyys on surkea.

Apple on kilpailullisesti omassa maailmassaan hintatasonsa osalta, ja pahiten firman maine kärsi paljastuksesta, jonka mukaan yhtiö suunnittelee tuotteidensa akut kestämään vain noin tuhat latausta eli parisen vuotta (planned obsolescence, ”suunniteltu vanheneminen”). Tämän jälkeen asiakkaille tarjotaan vaihtoa uuteen malliin, sillä monien laitteiden akun vaihto vaatii hitsaustaitoja.

Tie menestykseen on kivetty jämäkällä tarinalla

Mikäli HMD Global onnistuu tekemään uudet Nokiansa asiakaslähtöisemmin, menestys on taattu. Uusi yritys pyrkii muistuttamaan merkin kunniakkaasta historiasta tuomalla markkinoille retroversion 17 vuoden takaisesta 3310-mallista, joka tunnettiin kestävyyden perikuvana. Muutamat näyttävät edelleen käyttävän sympaattista puhelintaan jokapäiväiseen lörpöttelyyn, ja heidän nerouttaan on ollut pitää hyvästä tuotteesta kiinni!

Nokian nimellä markkinoille tuotavat uudet älypuhelimet näyttävät houkuttelevilta muotoilunsa ja hintatasonsa puolesta. Uskon monien kaivanneen Nokiaa markkinoille takaisin. Rihkamasta karsittu Android sopii useimmille erinomaisesti, ja keskittyminen halpoihin sekä keskihintaluokan laitteisiin on strategisesti viisas ratkaisu, sillä peruskapula on kova sana kolmen miljardin kehitysmaalaisen taskussa.

Olen usein arvostellut bärndimarkkinoinnin järkevyyttä, sillä tietoiset kuluttajat eivät enää usko pelkkiin brändeihin vaan tekevät valintansa tutkimalla, mitä rahalla oikeastaan saa. Mutta tilanteessa, jossa tuotteiden välillä ei ole suuria eroja (niin kuin nyt Androidia käyttävien luurien kesken ei ole) valinnan saattaa ratkaista juuri brändi. Brändi puolestaan ei ole sama asia kuin logo, symboli tai merkki, vaan se on funktio, joka liittää merkin synnyttämän mielikuvan tiettyyn palveluun tai tuotteeseen kuluttajan tajunnassa.

Eri asia on sitten se, mihin puhelimia ja taskuun mahtuvaa nettiä tarvitaan tässä informaatio- ja disinformaatiotulvasta kärsivässä maailmassa. Älypuhelimet ovat tulleet kehityksensä huipentumispisteeseen sikäli, ettei niihin lisättäne enää uusia ominaisuuksia tulevaisuudessa. Tehokkuus ja kapasiteetti tosin kasvavat. Muutaman vuoden kuluttua pienelle muistikortille voidaan nanoteknologian ansiosta ladata vaikka maailman kaikki koskaan tuotettu musiikki MP3:na. Myös prosessoriteho kasvaa ja yhteydet nopeutuvat. Mutta periaate pysyy entisellään vähän niin kuin polkupyörissä, jotka ovat keventyneet ja parantuneet monella tavalla mutta joiden käyttöidea ei ole muuttunut 150 vuoteen.

Kylläisille markkinoille on vaikea iskeä mukaan. Monien tuntemattomuudesta nousseiden merkkien, kuten HTC:n ja OnePlussan, vastaanotto kuitenkin osoittaa, että maailmanlaajuisilla markkinoilla jokaisella kynnelle kykenevällä toimijalla on mahdollisuutensa. Mikäli tukena on alan pioneerityöstä tunnettu ja asemansa vuosikymmenten aikana vakiinnuttanut brändi, vakuuttava suunnitteluosaaminen sekä puolen miljardin markkinointibudjetti, tätä hanketta ei voi verrata marginaaliyritykseksi jääneeseen Jollaan, vaan kyseessä on vakavasti otettava aikomus menestyä.

Toivotan kaikille hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää.

Digitaalisesta taantumasta

Digitaalisessa maailmassa ei näytä tapahtuneen mitään uutta kymmeneen vuoteen. Internet keksittiin jo 1990-luvulla. Taulutelevisiot, digitaalikamerat ja älypuhelimet yleistyivät viime vuosina niin, että niitä kaupitellaan tätä nykyä supermarketeista kuin makkaraa. Markkinoita on jäljellä enää tuotteille, joiden toivotaan itse luovan oman kysyntänsä. Eräs asiaan liittyvä turhake on älykello.

Kun kehityksen lakipiste on saavutettu, alkaa taantuminen: kaiken tavaran huonontuminen tai tahallinen huonontaminen. Kutsun digitaaliseksi taantumaksi tapaa, jolla tietokonealan teollisuus on systemaattisesti heikentänyt digitaalisia tuotteita, käyttöjärjestelmiä ja ohjelmia sekä niiden käytettävyyttä ja laatua.

Nyt, kun suurikokoiset 24–27 tuuman näytöt saatiin lopultakin ihmisten työpöydille kohtuulliseen 200–300 euron hintaan, ATK-alan teollisuus päätti alkaa suunnitella käyttöjärjestelmät ja kotisivut kannettavien matkaviestimien ehdoilla. En tarkoita vain Microsoftin kaikkien aikojen mokaa. Microsofthan yritti pakottaa ihmiset hankkimaan tietokoneisiinsa matkapuhelinten käyttöjärjestelmän ja tuputti meille pahamaineista Windows 8:aa, kunnes markkinat ratkaisivat toisin. Ensisijaisesti tarkoitan, että nykyaikana matkaviestinten laaja käyttö on houkutellut kaikkia Internet-toimijoita suunnittelemaan kotisivunsa pienille kannettavien laitteiden näytöille.

Tämä on ohjannut Internet-sisältöjä ja palveluita digitaaliseen taantumaan. Vielä muutama vuosi sitten sanomalehden saattoi avata pöytäkoneen ruudun kokoisena tietokonenäytölleen. Nykyisin lehtien sivut tehdään 4–5 tuumaisten tirkistysreikien ehdoilla, eikä tekstistä näe juuri mitään. Tällä tavalla lehtiä ei ole ilo lukea. Mikäli saman sivun avaa sitten kunnolliselle tietokoneen näytölle, pienten sivujen fontit näyttävät suhteettoman suurilta, ja sivujen graafinen ilme on pilalla.

Matkaviestinten käyttöönotto taannutti alaa siksikin, että puhelimien ja tablettien prosessorit ovat heikkotehoisia. Kun tabletteja ja kännyköitä on kuitenkin erehdytty pitämään standardin asettajina koko alalle, on samalla pysäytetty kehitys kymmenen vuoden takaiselle tasolle.

Tietokonealan digitaaliseen taantumaan kuuluvat myös laitteiden laadun huononnukset. Esimerkiksi Applen raportoitiin muutama vuosi sitten suunnitelleen puhelimiensa akut kestämään vain noin 500 latausta. Sen jälkeen kuluttajille markkinoidaan uutta puhelinta akun vaihdon sijaan. Akkua noihin laitteisiin ei voi tietenkään itse vaihtaa ilman hitsauslaitteita.

Microsoft puolestaan korvasi tietokoneissa hyvin toimivan Messenger-pikaviestiohjelmansa Skypellä, koska se muka toimii paremmin puhelimissa. Tätä nykyä Microsoft yrittää pakottaa Office-paketin käyttäjiä vaihtamaan kertamaksullisen lisenssinsä vuosimaksulliseen Office 365-ohjelmistoon. Microsoft pyrkii siis tekemään Office-paketistaan lypsykoneen. Sillä voidaan riistää niitä, joille Word-tekstinkäsittelyohjelmasta on tullut yhteiskunnallinen välttämättömyys.

Piraatit ovat aivan oikeassa näkemyksessään, että tekijänoikeuksien verukkeella tapahtuva rahanriisto pitäisi saada loppumaan tapauksissa, joissa jonkin ohjelman päätyminen monopoliasemaan ei ole ollut tekijöiden omaa ansiota vaan historian kulun määräämä sattuma tai markkinoiden tahaton valinta.

Järjestelmien ja ohjelmistojen käyttäjät voivat onneksi valita käyttöjärjestelmäkseen ilmaisen Ubuntun tai Lubuntun ja toimistoon vaikkapa Open Officen sekä kuvankäsittelyyn esimerkiksi Gimpin. Ongelmia voi tosin tulla yhteensopimattomuudesta, joka on väistämätöntä suhteessa markkinoiden valtavirtaan.

Kurjinta digitaalisessa taantumassa on kuitenkin kannettavien laitteiden aiheuttama taantumus. Tekniikan kehitys mahdollistaisi pöytäkoneisiin avautuvat loisteliaat palvelut, mutta suuri osa kansasta haluaa netin taskuunsa ja kokee kannettavuuden jotenkin edistyksellisenä. Eikö ihmisillä ole kotia, jossa datailla ja katsella televisiota?

Itse kuulun siihen edistykselliseen ihmisryhmään, joka käyttää vain kotitietokonetta ja vihaa kannettavia laitteita. Enkä tarkoita nyt vain kannettavia matkapuhelimia vaan myös kannettavia ghettoblastereita ja melkein kaikkea aina alkaen kynnyksen yli kannettavista morsiamista päätyen mukaan otettaviin jääkaappeihin, grilleihin ja hiuskihartimiin. Kun itse matkustan, en ota mukaani mitään. – En mitään, sillä vain silloin olen oikeasti matkalla.

Sen sijaan suuri osa ihmisistä haluaa mukaansa kaiken. Digitaalinen taantuma liittyy nimenomaan kannettaviin laitteisiin. Ajatellaanpa kahta muuta digitaalisen tietokonetaantuman lähialaa: valokuvausta ja äänentoistoa.

Aikana, jolloin ihmisten käsiin saatiin kohtalaisen hyvät digitaaliset järjestelmäkamerat kohtuullisen hyvillä linsseillä ja kohtuulliseen hintaan, valokuvausala alkoi kärsiä digitaalisesta taantumasta siksi, että valtaosa valokuvista alettiin ottaa kännyköiden VGA-kameroilla. Myönnän toki, että nykyiset kännykkäkamerat ovat kuvanlaadultaan parempia, mutta vain näennäisesti, sillä niissä hyvän kuvanlaadun illuusio luodaan parantamalla kuvaa kontrastin lisäyksillä. – Selvä digitaalisen taantuman tunnusmerkki siis! Ihmiset eivät valokuvaa niin hyvillä kameroilla kuin voisivat vaan näppäilevät satunnaisotoksia kehnoilla kännykkäkameroillaan ja tuottavat lähes yhtä huonoa kuvanlaatua kuin 1800-luvun lopulla saatiin filmikameroita käyttäen.

Eräs digitaalisen taantuman piirre löytyy äänentoiston piiristä. Monet muistavat varmasti, millaista taistelua C-kasettien kanssa jouduttiin käymään, jotta ne saatiin soimaan edes jokseenkin tyydyttävästi. Tarvittiin Dolby-B- ja -C-kohinanvaimennusta, käytettiin kromi- ja metallinauhoja ja niin edelleen, ja silti äänenlaatu oli kurjinta kuraa.

CD-levyjen puhdas ja pakkaamaton äänentoisto ratkaisi kaikki ongelmat, mutta vain hetkeksi. Silloin elettiin hifi-maailman huippuhetkeä ja kukoistuksen kautta, jonka jälkeen tilanne on huonontunut. Nörtit menivät nimittäin keksimään pakatun äänentoiston ja ottivat käyttöön MP3:et, joiden myötä palattiin takaisin C-kasettien aikaan.

Äänilevyteollisuus tietenkin iloitsee pakatuista tiedostoista, sillä tuottajat toivovat ihmisten ostavan alkuperäisiä tallenteita. Mutta niitä ei saa enää juuri mistään CD-levyjen muodossa! Netistä tulee vain latauslistojen MP3:sia.

Ai että eivät ne niin huonoja ole? On totta, että MP3:t soivat paremmin kuin C-kasetit, mutta tosiasiassa korkeat äänet leikkautuvat pois, ja tilavaikutelmat kutistuvat surkeiksi. Kunnollisilla stereoilla eron kuulee selvästi, ja se on häkellyttävä. Mutta eihän ihmisillä olekaan enää mitään muita kuin kannettavia laitteita ja korvanappeja, joista ei kuule kuin rahinaa. Yhtä kaikki, kyse on digitaalisesta taantumasta, josta syytän tietokonealan nörttejä. He sössivät pelin.

Olen siis täysin samaa mieltä kuin Kenny Everettin komediahahmo Angry of Mayfair oheisella suoraan 1980-luvulta periytyvällä videolla, jonka linkkaan tähän loppuun muistuttamaan taantumuksen ikävästä kurjuudesta. Tuolloin ei digitaalista taantumaa tunnettu.

Nokian kaappaus – Mitä hyvää ja huonoa?

Tietokoneiden ja matkapuhelinten suunnittelijoita pidetään yleensä älykkäinä, koska he rakentavat älyluurejakin. Siksi on hämmentävää, että Nokian matkapuhelinvalmistuksen myynti Microsoftille tuli monille yllätyksenä. Ei tarvitse olla Juhani Tamminen piirtääkseen pelikarttaa siitä, millaisten kuvioiden tuloksena kaikki alkoi.

Historia on jo tuttua. Optioilla palkitut pomot olivat turtuneet ja keskittyneet oman napansa kaiveluun. Omahyväisyys johti ylimielisyyteen, ja kilpailijat ajoivat aikaa myöten Nokian ohi.

Näin osoittautui, että palkitsemisjärjestelmät johtavat vain lyhyaikaiseen voitontavoitteluun osakekursseilla, ja optioiden lauettua kurssi saa johdon puolesta romahtaa, jolloin yrityksiin syntyy pelkkää tuhoa.

Stephen Elop puolestaan lähetettiin Nokiaan suunnittelemaan yrityskaappausta, joka onnistuisi aina paremmin, mitä surkeammin firman johtaja epäonnistuisi varsinaisessa johtamistehtävässään. Hintaa halventaisi sopivasti pomon oma epäluottamus, joka kävi ilmi esimerkiksi puheena ”paosta palavalta öljynporauslautalta”.

Myös minä olen puhunut asioita, jotka saattavat halventaa jotakin, mutta aina perustellusti. Sen sijaan suuren yrityksen johtajalta ei odoteta tieteellistä lausuntoa vaan puhetta, jonka arvo mitataan pörssissä.

Elopin sanottiin tulevan pelastamaan Nokiaa, mutta hän poistui firmasta puhelimet mukanaan, irtisanottuaan ennen näkemättömän määrän suomalaisia ja kuitaten noin 19 miljoonan palkkiot. Palkinnoksi hän saanee nimityksen Microsoftin toimitusjohtajaksi.

On selvää, että Nokian matkapuhelinten myynti oli Suomelle ja suomalaisille kielteinen uutinen. Kansainvälinen kapitalismi saa aikaan juuri tällaista jälkeä. Onnekkain olisi tilanne, jossa suomalaiset yritykset olisivat suomalaisten omissa käsissä, jolloin niissä voitaisiin tehdä kansallisen edun mukaisia ratkaisuja. Siksi suomalainen omistajuus on erittäin tärkeä asia.

Nokiasta tuli kasvun vuosina liian kallis omistettavaksi. Sen myynti pala palalta loi Suomeen useita miljonäärejä, kun kiusaus luopua omistuksesta kasvoi liian suureksi.

Nyky-Suomen ongelma on, että uusia yrityksiä ei juuri synny, eikä ole odotettavissa ”uutta Nokiaa”. Tekes suuntaa suuria rahamääriä perustutkimukseen, vaikka innovaatioita on Suomessa ja maailmalla pilvin pimein. Pullonkaula on siinä, miten saada ne hyödynnetyiksi: tuotantoon ja markkinoille. Juuri tähän Suomessa pitäisi panostaa.

Katsotaanpa, mitä varjopuolia ja etuja Nokian matkapuhelinten myyntiin liittyy.


Haittoja:

1) Matkapuhelinten mukana meni ydinliiketoiminta, eikä jäljelle jääneistä palasista saa toimivaa kokonaisuutta. Kyse ei siis ollut kumisaappaiden riisumisesta eikä taannoisesta TV-tuotannon lopettamisesta.

2) Työpaikat ovat vaarassa.

3) Kauppahinta oli surkean pieni (5,44 miljardia). Jopa Skypestä Microsoft pulitti enemmän: 8,6 miljardia dollaria.

4) Nokian brändi ei välttämättä elä Microsoftin kainalossa, joten kauppa oli huono myös ostajalle. Nykyaikana, jolloin kuluttajien tietoisuus on ajanut brändimarkkinoinnin ohi, ihmiset eivät muutenkaan tee valintojaan merkkien perustella vaan pohtimalla, mitä rahalla todella saa. Juuri tämä on nostanut mukaan uusia toimijoita.

5) Pääkonttorikin voi kadota maailmalle verotuloineen.

6) Kaupan ajoitus oli kehno, sillä Lumiat olivat nousukiidossa ja vallanneet menetettyjä markkinoita siitä huolimatta, että Windowsin kelkkaan hyppääminen olikin alun perin huono ratkaisu.

7) Jäljelle jäänyt verkkojen myynti on varjoliiketoimintaa verrattuna kuluttajalaitteiden myyntiin, ja patenteilla olisi ollut enemmän arvoa yhdessä puhelinvalmistuksen kanssa.

8) Yrityksen osakkailta ei jouduttu kysymään oikeutusta kaupalle, kun myytiin vain osa. Osakkaiden saadessa äänestää tulos olisi voinut olla toisenlainen.

9) Microsoftilla, Amerikassa ja Ruotsissa saadaan nauraa.


Etuja:

1) Nokian olisi saattanut kaapata jokin matkapuhelinvalmistaja, kuten Samsung, Huawei tai jokin muu kiinalaismerkki, jolloin tilanne olisi ollut suomalaisten kannalta tukalampi. Nyt Nokia jäi henkiin Andoridia ja Applea vastaan kilpailevan yrityksen sisälle, jolloin sillä voi olla paremmat jatkonäkymät.

2) Ne suomalaisomistajat, jotka ostivat Nokiaa kolmisen vuotta sitten olettaen, ettei kurssi enää putoa, saavat nyt hyvitystä viime vuosien laskukurssille, kun kurssi ponkaisi kaupan tuloksena kolmisenkymmentä prosenttia.

3) Firma pääsee eroon epäpätevistä pomoista, kuten Marko Ahtisaaresta, joka toimi yrityksen brändiasiantuntijana ja lopulta muotoilujohtajana ilman mitään pätevyyttä (suomalainen piirre yleensäkin on nimittää epäpäteviä ja ei-asiantuntijoita joka paikkaan).

4) Hätätila ohjaa taas nopeuttamaan ja rationalisoimaan hallitustyöskentelyä, kehittelemään jotakin uutta ja virtaviivaistamaan aivan kaikkea.

5) Työpaikkojen väheneminen Suomesta ei ole itsestään selvää, sillä Microsoft voi myös investoida Suomeen. Eihän puhelimia keksittykään alun perin Suomessa, vaan ne tuotiin Amerikasta, kun vuonna 1882 perustettu Helsingin Telefoniyhdistys otti Bellin luurit käyttöön verkossaan.

6) Nokia pääsi eroon 700 miljoonan vuositappiot aiheuttavasta puhelintuotannostaan ja voi ruotsalaisen Ericssonin tavoin keskittyä verkkoliiketoimintaan, joka tuotti viime vuonna lähes miljardin voittoa! Maailman kaikki operaattorit joutuvat investoimaan esimerkiksi 4G-verkkoihin, joten ala on kasvussa ja marginaalit hurjia verrattuna kännyköiden myyntiin.

7) Matkapuhelinbrändistä maksaneen suuryrityksen ei kannata hukata kallista pääomaa vaan hyödyntää Nokian hyvä maine sekä tuotannossa että markkinoinnissa, jolloin laitekehittely ja merkki jäävät henkiin ja jopa voimistuvat. Varsinkin ohjelmistokehittelylle kauppa voi luvata hyvää.

Mihinkään maansuruun Nokia-kauppojen tuloksena ei siis ole syytä, vaikka Suomessa alkaakin usein mustamaalaus yrityskauppojen seurauksena. Nokiaakin kehnompi on valtiontalouden tila, josta pääministeri lausuu, että ”Suomi on vahvojen muutosten kourissa”. Tämähän tarkoittaa tietenkin ”kaulaansa myöten keltaisessa”.

Työmarkkinasopu ei siis tyydytä, kun jäljelle jäi monta EU:n tuottamaa ongelmaa: kansainvälisen suurpääoman vaellus, ihmisten massamuutot, suomalaisten työttömyys, ulkomaisen halpatyövoiman tuonti, verokertymän heikentyminen ja valtioiden ja kuntien velkaantuminen, jota ei saada hoidetuksi paitsi jättiläisinflaatiolla tai julkisen omaisuuden myynnillä. Nokian kaappaus on vain osa tätä kansallisvaltioiden riistoa ja itsemääräämisoikeuden menetystä.

Kuinka Windows 8 vaikeuttaa elämää?

Microsoft on päättänyt jälleen vaikeuttaa kuluttajien asemaa tuomalla markkinoille uuden käyttöjärjestelmän. Ilmeisesti Windows 7:n myynti oli hiipunut eivätkä laitevalmistajat ole saaneet kaupaksi tarpeeksi seiskalla varustettua rautaa.

Tuomalla markkinoille 8:n kauppojen varastoissa olevat seiskaversiot menevät taas kuin kuumille kiville. Jokainen haluaa toimivan 7-käyttöjärjestelmän itselleen, niin kauan kuin niitä vielä saa koneisiin esiasennettuina.

Tämä on käyttäjäkokemuksiin perustuva analyysi Windows 8:n ongelmallisuudesta nyt, kun järjestelmä on ollut kuukauden päivät saatavilla.

Windows 8:n suurin moka on se, että uusi käyttöjärjestelmä on suunniteltu pieniä näyttöjä varten. Tähtäimessä on pidetty puhelimia ja tabletteja.

Kun laitevalmistajat ovat tuoneet 24–27 tuuman näytöt 150–300 euron hintaluokkaan ja ne ovat lähes kaikkien kuluttajien ulottuvilla, on taantumuksellista suunnitella tietokoneiden käyttöjärjestelmä kolmen tuuman näyttöjä varten tai niiden ehdoilla.

Windows 8 on tarkoituksella tehty Windows Phonen näköiseksi. Kotikoneen suurella tai kannettavan tietokoneen keskikokoisella ruudulla uudesta kosketusnäyttöjä varten suunnitellusta aloitusnäkymästä ei ole kuitenkaan mitään hyötyä.

Sen sijaan siitä on haittaa. Windows 7:ää ja XP:tä oli helppoa hallita alanurkkauksen käynnistysvalikosta. Suurehkon näytön työpöydällä oli tehokasta pitää useita ikkunoita auki yhtä aikaa. Windows 8 on suunniteltu käytettäväksi mobiililaitteita ajatellen: vain yksi ikkuna kerrallaan. Monen ikkunan toimintamalliin voi päästä ainoastaan vaivalloisesti, mutkan kautta.

Windows 8:aa on markkinoitu ”intuitiivisena” käyttöjärjestelmänä, jonka hakutoiminnolla voi löytää tarvitsemansa, eikä käyttäjän tarvitse kuluttaa aikaa hakemiseen. Se siis kohtelee kovalevyjen sisältöjä yhtenä sekavana kasana, josta tietoja voi löytää, mikäli kone suo. Suunnittelijoiden oletuksena on näköjään ollut, että sisällöt ovat aina sekaisin. Tosiasiassa Windows 8:n hakukonemainen toimintamalli tekee sisältöjenhallinnan entistä vaikeammaksi ainakin niille käyttäjille, jotka osaavat ja haluavat itse hallita koneitaan

Eräs Windows 8:n turhuus on koko näytön peittävä toimintoruudukko, jossa säätiedot ja sähköpostikansiot päivittyvät reaaliaikaisesti, ikään kuin emme muuten tietäisi, että taivas lähettää räntää ja että Hotmailiin on satanut roskapostia.


Käyttöjärjestelmäpäivitys tekee toimivista koneistasi romua

Uusi käyttöjärjestelmä ei ole entistä parempi graafisesti eikä toiminnallisesti. Itse en arvosta myöskään ”entistä helpompia jakamistoimintoja” missään yhteydessä, sillä yleensäkään en halua jakaa mitään kenenkään kanssa. Ensin tehdään jakaminen entistä helpommaksi kuin bimboblondin onnenpyörässä, ja sitten valitellaan tietoturvaongelmia ja yksityisyyden suojan puutteita!

Windows 8 ikään kuin pakottaa käyttäjiä omaan matriisiinsa, ja koneen hallitseminen on tehty entistä vaikeammaksi. Kone hallitsee käyttäjää eikä käyttäjä konetta. Itse haluan hallita konetta.

Käyttöjärjestelmien uudistaminen on yleensäkin täysin tarpeetonta ja turhaa. Tietotekniikassa vallitsee nyrkkisääntö (1.0), että sellaista mikä toimii, ei kannata korjata.

Arvatkaa, toimivatko viisi vuotta vanhat oheislaitteet uudessa Windows 8:ssa. Moniin tulostimiin ei ole julkaistu eikä ole tulossa ajureita, TV-kortti ei toimi, kamera ja kaikki muu ovat tämän jälkeen ongelmajätettä ja elektroniikkaromua. Ja kaiken tämän saa aikaan käyttöjärjestelmäpäivitys, joka on syypää käyttökelpoisen ja rahanarvoisen tavaran mitätöimiseen sekä kulujen tuottamiseen ihmisille.

Sellaiset käyttöjärjestelmäpäivitykset, jotka eivät toimi edeltävien laitteiden kanssa, pitäisi kieltää lailla. Tai pitäisi pakottaa oheislaitteiden valmistajat julkaisemaan ajureita laitteilleen vähintään kymmenen vuoden ajan, ihan jo ekologisista syistä. Mitä jos ostaisit tänään uuden auton, ja viiden vuoden kuluttua valmistaja ilmoittaisi kirkkain silmin, ettei siihen saa sopivia renkaita?

En missään tapauksessa luovu vapaaehtoisesti vanhasta toimivasta käyttöjärjestelmästä. Mä skippaan tän.


Ei mitään hyötyä kuluttajille

Ei ole ihme, miksi XP oli maailman yleisin käyttöjärjestelmä lähes kymmenen vuoden ajan. Se toimii, kun tietää mitä tekee. Siksi siitä on tullut juuri sellainen ”ikuinen käyttis”, jonka ominaisuudet riittävät useimmille mutta joka on tarpeeksi kevyt toimiakseen myös vanhemmissa koneissa.

Mikäli joutuisin ostamaan uuden tietokoneen, jossa on Windows 8 esiasennettuna, haluaisin päivittää sen alaspäin, 7:ään. Tietotekniikan toinen nyrkkisääntö (2.0) onkin se, ettei koskaan kannata valita uusinta vaan yleisin. Jos joku haluaa seiskansa kasin näköiseksi, voi ladata netistä ilmaisen Metro 7 -ohjelman, joka luo toimintoruudutuksen työpöydän päälle.

Käyttöjärjestelmien kirjavuus on kielteistä siksi, että eri versiot eivät yleensä ymmärrä toisiaan kotiverkossa. Esimerkiksi XP:tä ja 7:ää on ollut vaikea saada toimimaan keskenään. Jos niin haluaa tehdä, kotiverkko pitää luoda XP:n ehdoilla.

Vastustan tarpeettomia käyttöjärjestelmä- ja ohjelmistopäivityksiä kuluttajapoliittisesti, sillä ne sotkevat työskentelyn ja vievät huomion pois kaikesta tärkeästä. Aikaa kuluu uusien toimintojen ja käytön opetteluun, kun olisi tärkeämpääkin tekemistä. Tämän vuoksi monissa firmoissa ohitettiin Vista kokonaan.

Viimeisimpien tutkimusten mukaan Windows 8:lla varustettu laitekauppa on käynyt mollivoittoisesti myös siinä tablettilaitteiden luokassa, jossa järjestelmä on suunniteltu toimimaan. Tietokonepuolella Microsoftin markkinaosuus heikkenee, sillä Windows 8:n julkaisun jälkeen vain 58 prosenttia myydyistä koneista on sisältänyt uuden käyttöjärjestelmän, kun Windows 7:n kohdalla lukema oli 83 prosenttia.


Yhteyden- ja etäisyydenpidon tekniset proteesit

Tietotekniikassa ihmisiä ”ylipalvellaan” rahan kiilto silmissä. Markkinoille tuodaan krääsää, jonka tehtävänä on taivutella ihmisiä ostamaan uusia laitteita. Kuluttajien vastalauseita pidetään ”muutosvastarintana”, jollaiseksi tässä maailmassa sanotaan melkein kaikkea muutakin järkevää ajattelua. Siksi ihmisten on pitänyt organisoitua ja luoda kokonaisia toimintalinjauksia vastustaakseen valmistajien harjoittamaa pakkosyöttöä. Tietokonepiireissä ilmiö tunnetaan ”formaatti-Angstina”.

Minusta tuntuu, että uusi tekniikka, jolla saa ”entistä helpommin yhteyden toisiin ihmisiin”, tekee ihmiset onnettomiksi. Ihmiset yritetään tehdä riippuvaisiksi teknisistä laitteista. Kommunikaatiotekniset koneet ja laitteet ovat viestinnällisestä invaliditeetista johtuvia proteeseja.

Mitä epävarmempia ihmiset ovat sosiaalisesti, sitä enemmän he kaipaavat välineitä ja laitteita, joilla voi pitää yhteyttä toisiin ihmisiin. Minusta vaikuttaa siltä, että etäkommunikaatiota varten rakennetut koneet myös pitävät ihmisiä erossa toisistaan – tai ainakin sopivan välimatkan päässä.

Jo Henri Lefebvre oli sitä mieltä, että ”televisio disintelligoi tyylin”. Paul Virilion mielestä TV ei yhdistä todellisuuteen vaan etäännyyttää siitä tehden aktiivisesta (tai ainakin potentiaalisesta) tapahtumiin osallistujasta pelkän statistin, joka katselee maailmaa mutta ei osallistu eikä ole läsnä siinä.

Post-televisiollisena aikana Dalai-laman viisautta on pysytellä erossa ”viestintää helpottavista” välineistä. Ollessaan kaikkien kanssa ei ole kenenkään kanssa. Luulen, että sosiaalisen viestinnän virtaviivaistamiseksi valmistetut välineet tekevät ihmisistä entistä yksinäisempiä (mikä voi olla tietysti myös tavoiteltu ja myönteisenä koettu asia).

Mutta olen kuullut nettinörttienkin pohtivan, ”mitä teen 500 kaverilla”. Esimerkiksi Facebookista on tullut sosiaalinen välttämättömyys mutta samalla myös vaikeasti hallittava ongelma. (Analyysi Facebookin sosiaaliteknologisesta olemuksesta tässä.) Yksityisyys on nykyaikana ylellisyyttä, tosin vuorille vetäytymiseksi riittää, kun sulkee sosiaalisen median. Sen sijaan pakottaminen epäsosiaalisuuteen on pahasta, sillä on tietenkin mahdollista, että muutamat ihmiset haluavat pitää netissä yhteyttä (eli etäisyyttä).


Microsoftin virhelinjaukset jatkuvat Messengerin lopetuksella

Microsoftin toinen suuri moka oli päätös lopettaa Messenger-pikaviestinpalvelu ja siirtää käyttäjätunnukset toimimaan vain Skypessä. Miljoonia kuluttajia taivutellaan ja pakotetaan jälleen kerran. Miksi kukaan tekisi kyseisen firman kanssa enää vapaaehtoisesti mitään?

Ihmettelen myös sitä, että Nokian kurssi on värähtänyt ylöspäin Windows 8:n julkaisemisen myötä. Ilmeisesti markkinat ajattelevat, että nyt kun samannäköinen käyttöjärjestelmä on tarjolla sekä tietokoneisiin että Nokian puhelimiin, Windows-puhelimien myynti lähtee nousuun.

Luulen kuitenkin, että niin ajattelevat vain raha- ja osakemarkkinat, joiden toiveet kulkevat tosiasioiden edellä. Sen sijaan laitemarkkinoilla tilanne voi olla erilainen, eikä Nokian myyntiä vauhdita Windows 8 julkaisu. Jos Nokian uudet luurit myyvät entistä paremmin, se voi johtua laitteista itsestään ja niiden iPhonea halvemmasta hinnasta.

Supermarketeissa ja tietokonekaupoissa kuulin muilta asiakkailta Windows 8:n julkaisukampanjan aikana vain kielteisiä kommentteja uudesta käyttöjärjestelmästä. ”En ikinä vaihda!” ”Mistä tän saa samanlaiseks kuin ennen?”

Jos Apple päättäisi muuntaa Macintosh-käyttöjärjestelmänsä myös PC-koneissa käynnistyväksi ja toimivaksi, se luultavasti valtaisi markkinat, ja suurin osa PC-paketeista myytäisiin ilman esiasennettua käyttöjärjestelmää. Valinta jäisi kuluttajille. Applelle voisi kilistä käyttöjärjestelmänsä myynnistä enemmän rahaa kuin nykyisestä laitteiden ja järjestelmän kytkykaupasta. Mutta Apple haluaa pysyä rautakauppiaana, ja tulevaisuudessa kasvanee ilmaisen Linuxin ja Ubuntun osuus.