Viidakkokuumetta kaislikossa

Mikko Mäkelän ohjaama A Moment in the Reeds (”Tämä hetki kaislikossa”) on merkitysten kääntöön perustuva jäljitelmä Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuvasta Screwed (”Pihalla”). Molemmissa tarinoidaan kahden nuoren miehen ihastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa, ja kehuin Ekblomin keväällä 2017 valmistunutta ”Pihalla”-elokuvaa tässä.

Mäkelä puolestaan on pyyhältänyt kuvaajansa ja käsikirjoittajansa kanssa samanlaisessa viitekehyksessä, tarkemmin sanottuna erään suomalaisen pikkupaikkakunnan luonnonkauniissa mökkeilykesässä, mutta vaihtanut homomiesten pariutumisdraaman toiseen rooliin lähi-itäläisen maahanmuuttajan.

Nyt kaikki on ilmeisesti monikultturistien mielestä oikein. Mäkelän viime syksynä julkaisema elokuva kertoo ”Pariisiin muuttaneen” suomalaisen Leevin (Janne Puustinen) ja Tareq-nimisen syyrialaisen turvapaikanhakijan (Booni Kabbani) yllättävästä kohtaamisesta Leevin perheen kesämökillä, jota ”molemmat ovat päätyneet kunnostamaan Leevin isän johdolla”.

Tiedotteen mukaan ”elokuvan on tarkoitus hälventää pakolaiskriisin myötä kärjistyneitä ennakkoluuloja turvapaikanhakijoista” (elokuvan virallinen sivusto tässä).

Puhdasta propagandaa siis, jossa aseeksi on otettu homot. Ajatus on, että kotimaisen seksuaalivähemmistön selässä ratsastaen voitaisiin edistää väestöpoliittista mullistusta, vierasperäisen väestön invaasiota länsimaihin sekä islamin leviämistä, vaikka minkään näistä ei ole osoitettu olevan kotimaisille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille hyväksi.

Elokuva hyödyntää ja kaupittelee virhepäätelmää, jonka mukaisesti mikrotason kanssakäymisissä saavutetuilla tai lavastetuilla ”onnistumisilla” koetetaan oikeuttaa valtionpoliittista makrotason johtopäätöstä, että rajat on avattava, tai muuten seuraa holokausti. Lyhyesti sanottuna: kansalliset vähemmistöt yritetään valjastaa ajamaan vierasperäisten ja eritaustaisten sekä erityisesti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etuja ja asioita. Sitä on tappiollinen poliittinen kaupankäynti, josta käytän ”kompensoivan suvaitsevuuden” nimeä.

Tosiasiassa homoväestö on kyllästynyt maahanmuuttoagendan, islamisaation, feminismin ja monikulttuurisuuden rummuttamiseen. Gay-klubien omistajia on aiheettomasti syyllistetty rasismiväitteillä heidän vaadittuaan ravintoloidensa ovilla henkilöpapereita myös ulkomaalaisilta.

Väitteet perustuvat vihervasemmistolaisten aktivistien sosiaalisessa mediassa aloittamaan vihapuheeseen. Orlandon terrori-iskusta, jossa ISIS-terroristi murhasi 49 homoravintolan asiakasta ja haavoitti 53 (eniten sitten 9/11:n), tiedämme että kontrolli on tarpeen eikä edusta rasismia. Tämän kontrollin tulisi toimia valtioiden rajoilla eikä levitä keskelle kansalaisyhteiskuntia. Turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkoja vaan luoneet murhapaikkoja sekä tuoneet sodan ja väkivallan mukanaan.

Eurooppalaiset gay-klubit on nyt pakotettu ottamaan ohjelmistoonsa lähi-itäläisille suunnattuja illanviettoja, joilla homojen play groundit on modifioitu partavauvojen kilikali- ja pilipalitapahtumiksi. Hyväpoljentoisen trancen sijasta niissä soitetaan vaivaannuttavaa epälänsimaista R&B-läpsytystä, eikä intohimoja herätä edes myyttinen big black co...ffee.

On kieltämättä hieno juttu, että suomalaisia gay-leffoja viedään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan ja että ne on otettu siellä kiitollisesti vastaan, kuten Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvan ja Nils-Erik Ekblomin Pihalla-elokuvan reseptio osoittavat. Mutta maahanmuuttomyönteisen propagandan leviäminen antaa väärän kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä islamin miekkalähettiläinä tänne pyrkiville.

Savitaipaleella viime kesänä kuvattu ja viidakkokuumetta henkivä ”Tämä hetki kaislikossa” on ohjaajansa ensimmäinen kokoillan elokuva. Se on suomalais-brittiläistä yhteistuotantoa, ja tuottajina ovat toimineet ohjaajan lisäksi englantilainen James Robert Watson ja minulle niin ikään tuntematon Jarno Pimperi. Se ehkä selittääkin – jos ei aivan kaikkea – niin ainakin pikaisen valinnan Lontoon elokuvajuhlille.

Ikävä kyllä, tendenssielokuva ei sytytä vaan luo vaikutelman poliittisen agendan tuputtamisesta sekä laittaa jarruvalot loistamaan maahanmuuttoa vastaan. Poliittinen tarkoitushakuisuus peittää esteettiset arvot, eikä elokuva pääse lähellekään sellaista klassisen kauneuden esittämistä, joka on ominaista Suomen elokuvateattereissa parhaillaan pyörivälle ja Pohjois-Italiaan sijoittuvalle Oscar-ehdokkaalle nimeltä Call Me By Your Name.

Kauanko kansa antaa Ylen (katsoa itseään)?

Aina kun yhteiskunnassa esiintyy kiistoja, konfliktin merkiksi syntyy uusi asiamies, joita onkin pullahdellut ympäri yhteiskuntaa kuin sieniä sateen jälkeen. On esimerkiksi kuluttaja-asiamies ja lapsiasiamies, ja nyt myös meidän kaikkien näennäisesti omistama osuusliike Yleisradio on rikastuttanut omaa 257 päällikön hallintoaan perustamalla yleisöasiamiehen tehtävän.

Vuonna 2014 Yle loi ongelmiensa osoitukseksi päällikön valvomaan myös etiikkaansa, ja tuolloin tehtävään nimitettiin vailla mitään filosofisen etiikan asiantuntemusta oleva Riitta Pihlajamäki. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta todellista asiantuntijaa nimityspäätöksellä ohitettiin.

”Journalististen standardien ja etiikan päällikön” kovapalkkaiseen tehtävään istutettiin myöhemmin juristi Timo Huovinen, jolla ei niin ikään ole julkaisunäyttöjä filosofisen etiikan tai moraalifilosofian alalta. Sanankäytön oikeutus yritetään perustaa taaskin vain normatiivisten länkien varaan, toisin sanoen asetella lain, konvention ja ”hyvän maun” kehyksiin, eikä filosofisesti sen mukaan, mikä toisi esille todellisuutta.

Jo Ylen ”faktantarkistajaksi” palkattu vasemmistonuorten Johanna Vehkoo sai remakat naurut yleisöltä ja värjäsi omalla poliittisuudellaan Yleisradiota, joka on menettänyt luottamuksensa totuudenmukaiseen viestintään pyrkivänä mediatalona. Vehkoon kaltaisten tehtävänä on tarkistaa, että värilähetys on punavihreän agendan mukainen. En tosin ota kantaa yleisöasiamiehenä toimivan Sami Koiviston kompetenssiin, sillä häneltä julkiset näytöt puuttuvat, eikä arvosteluni yleensäkään ole persoonallista vaan ideologiakriittistä.

Käsittääkseni yleisöasiamiehen tehtävänä on etupäässä pehmentää ja puskuroida yleisön taholta pursuavaa arvostelua ja estää sitä päätymästä toimittajien sähköpostilaatikoiden täytteeksi. Siksi hän on olemassa.

Yleisöasiamiehen toinen funktio on piilevämpi. Se on samanlainen kuin kuluttaja-asiamiehen: eliminoida arvostelua ennakolta ja ohjata yleisöjä oivaltamaan, ettei heidän arvostelunsa menisi toimittajien korviin asti kuitenkaan. Siten sillä ei olisi vaikutusta, ja siksi siitä kannattaa pidättäytyä. Yleisöasiamiehen toivotaan siis tekevän itsensä tarpeelliseksi sitä kautta, että hän tekee itsensä tarpeettomaksi.

Hieman samaan tapaan myös Helsingin Sanomien tendenssijournalismia, mielipiteiden manipulaatiota ja asennemuokkausta vastaan esitetyn arvostelun joutuvat ottamaan vastaan Hesarin katukaupustelijat, kun laari on kiinni monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja EU:n arvostelijoilta lehden kommenttipalstoilla.

Näin toimittajat voivat toimitella asioitaan rauhassa, eli jatkaa elämäänsä siinä valheen ja itsepetoksen ilmapiirissä, jota kutsutaan punavihreäksi kuplaksi.

Minua kiinnostaa, milloin Yleisradion uusi jumalainen asiamies aikoo nuhdella toimittaja Juhani Kenttämaata siitä, että hän haukkui ihmisjätteeksi erään satunnaisesti kadulla bongaamansa autokuskin, joka oli kiinnittänyt ajopelinsä takaikkunaan tarran ”Refugees not welcome”.

Olisi myös kiinnostavaa tietää, miten Ylen yleisöasiamies ja uuden uutukainen etiikkapäällikkö suhtautuvat kymmenien muiden rivitoimittajien ja Ylen johtoportaan intoon peukuttaa ja muilla tavoin kannattaa Kenttämaan möläytystä.

Entä miten yleisöasiamies aikoo pitää toimittajansa hajuraon päässä Yleisradion pääasiallisesta yleisöstä, eli tavallisista kotisohvillaan köllähtelevistä demarieläkeläisistä, joita Ylen ylevät toimittajat ilmeisestikin pitävät ”ihmisjätteenä” omassa ylenkatseellisuudessaan?

Uusi yleisöasiamies virkkoo työnantajansa haastattelussa, että ”näinä vihapuheen, valemedioiden, negatiivisten yleistysten ja ilkeämielisten huhujen aikoina haluamme tukea ja rohkaista erityisesti sellaisia suomalaisia, jotka käyttävät sananvapauttaan asialliseen keskusteluun. Vuorovaikutusta, josta on oikeasti hyötyä.”

Minä puolestani kysyn, mihin toimenpiteisiin Ylen palkkapaimenet itse aikovat ryhtyä, että Yleisradion toimittajat käyttävät sananvapauttaan asialliseen keskusteluun ja vuorovaikutukseen, josta on oikeasti hyötyä.

Yleisradiolla on yleisöpalvelutehtävä ja hieno roolinsa kansallisen kulttuurin viljelijänä ja varjelijana, joten näytön paikka olisi ensin Ylellä itsellään.

Radio Suomen lähetys Pyöreä pöytä, jossa jälkimarxilaiset, feministiset ja löperöliberaalit monikultturistit Kaarina Hazard, Anu Koivunen, Ruben Stiller ja ilman akateemista loppututkintoa työelämäprofessoriksi nimitetty Pauli Aalto-Setälä kokoontuivat jälleen haukkumaan maskuliinisuutta, kansallismielisyyttä ja yleensäkin järkevää ajattelua, ei siihen riitä.

Sillä aikaa, kun yleisöasiamies miettii, mitä tehdä lopettaakseen Yleisradiota vaivaavan punavihreän pöhöttyneisyyden, neuvon Suomen kansalaisia itsenäiseen tiedonhankintaan, jotta ette olisi riippuvaisia Yleisradion, sosialisminpunaisilla sukkapuikoilla kudotun Vihreän Langan, retiisinpunaisen yliopiston ja Helsingin Sanomista tutun Elina Grundströmin hallitseman Julkisen sanan neuvoston turinoista – ”professoriksi” nimitetty maisterina hänkin.

Seksuaalivähemmistöt ja etniset vähemmistöt sekoitetaan kirjallisuudessa

Yksi tapa pudottautua kulttuurikanojen eliittiin on kirjoittaa vähemmistöromaani. Se käy näppärästi, sillä juonesta, motiiveista ja rakenteesta ei tarvitse välittää. Sisältö voi koostua haja-ajattelusta, tuokiokuvista ja tunnelmasivistyksessä piehtaroinnista, ja rakenteelliset heikkoudet voi tyhjentää postmodernistisen taiteellisuuden tavoittelusta johtuviksi.

Kosovolaistaustaisen albaanin, Pajtim Statovcin, esikoisromaani Kissani Jugoslavia (Otava 2014) palkittiin ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, jolloin sen kerrottiin olevan ”syväluotaus miehen ja naisen sekä isän ja pojan välisiin suhteisiin”. Toimituksen sisäinen tarkastaja Helena Ruuska kirjoitti arviossaan, että tekijästä ”on lupa odottaa suuria”.

QX-lehti puolestaan valisti lukijoitaan niin, että ”perheen pää on kirjassa alistaja, joka pelkää kasvojensa menettämistä. Koska isän machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta, kirjan poika etsii paitsi uuden kansallisen identiteetin myös toisenlaisen seksuaali-identiteetin”. – Ahaa.

Tämä merkitsee, että perhesuhteilla operointi, seksuaali-identiteetti ja kansallinen identiteetti päästetään teoksessa vellomaan ilman minkäänlaista aiheiden hallintaa. Kirjoittaja on johdellut omista henkilökohtaisessa elämässään kohtaamistaan vastoinkäymisistä motiivin päähenkilön seksuaali-identiteetin rakentamiselle ja projisoinut huonon isäsuhteensa tämän haluun vaihtaa myös kansallisen identiteettinsä.

Omien kompleksien paljastaminen on romaanissa täysin peittelemätöntä ja läpinäkyvää. Nuorisoseuran kirjoittajakouluttaja voisi sanoa, että eihän tämä ole mikään romaani vaan tyypillinen terapiateksti, jossa kirjoittaja käsittelee omia ahdistuksiaan.

Suuret eeppiset kertojat ja kriitikoiden sylikissat

Samaa voi sanoa myös paljon palvotun feministin Sofi Oksasen Puhdistuksesta (WSOY 2008). Sekään ei ole suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä proosateos, jollaisena kirjaa on markkinoitu, vaan tekijänsä omia ahdistuksia ja sielunmaisemia heijasteleva pienoisromaani, jossa käsitellään naisprostituoitujen asemaa halkopinon takana Virossa.

Menestystä selittää vain se, että suomalainen lukijakunta on tiedostamattaan siirtänyt alitajunnassaan olevaa Suomi-neidon kuvaa naapurimaassamme alistettujen naisten kohtaloihin. Teos tarjosi siis hiekkalaatikon neuvostoaikaisten traumojen ja historian vaihtoehtojen käsittelyyn (kirjallisuudentutkijat: muistakaa mainita lähde, jos hyödynnätte tätä teoriaani tutkimuksissanne).

Huvittavaa on, että Oksasen Puhdistuksen tavoin myös Statovcin kissaromaanista on nyt valmistumassa  näytelmä Kansallisteatteriin. Kaiken huipuksi hetki sitten kerrottiin, että The New York Timesin kriitikkona esiintyvä Téa Obrecht kehuu vuolaasti Statovcin ”kirjoittajan lahjoja, hänen siistejä ja tarkkoja lauseitaan ja kykyään yllättää”.

Tämä ei ole mikään yllätys, sillä pikainen faktantarkistus paljastaa, että arvostelijan valmistusmaa on Jugoslavia niin kuin kirjoittajankin. Kotiin päin vetävät kuin Euroviisuissa.

Obrecht toteaa Kissani Jugoslavian olevan ”ihmeellinen ja merkittävä saavutus ja omaa luokkaansa vasta alussa olevan kirjavuoden tarjonnassa”.

Mitä ihmeellistä on siinä, että identiteettiongelmista kärsivä homopoika haukkuu huonoa isäsuhdettaan, kieltää sen merkiksi isänmaansa ja kääntää myös seksuaalisuutensa näyttämään pelkältä protesti- ja kapinahankkeelta klassisesta oidipuskompleksista muistuttaen?

Kirja ohjaa ajattelemaan, että ollakseen uskottavalla tavalla homo täytyy vihata isäänsä, kieltää maansa ja kansakuntansa ja rypeä kansallismielisyyden vastaisuudessa. Tosiasiassa näillä asioilla ei ole mitään sellaista yhteyttä, joiden vuoksi lukevaa yleisöä pitäisi opettaa näkemään homot yhteen niputettuina vihervasemmistolaisen monikulttuurisuusideologian mannekiineina.

Väittämällä, että ”machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta”, ja tuomitsemalla miehinen kulttuuri homoseksuaalisuuden olemuksen vastaisena tai ”sovinistisena” ei huomata, että Kosovon albaaneista suurin osa on muslimeja, joiden keskuudessa kulttuurin miehisyyttä on pidetty suuressa arvossa, niin kuin Balkanilla yleensäkin.

Niinpä ”miestapaisuutta” vastaan suunnatun arvostelun oikea kohde olisi islam, mutta tästä ei sen enempää romaanissa kuin arvosteluissakaan puhuta mitään. Machoilua vastaan suunnattu kritiikki osuu väärin, kun se käännetään lehtien arvioissa arvosteluksi länsimaista miesihannetta vastaan eikä muslimien kulttuuria kohtaan. Kysyttävä olisi toki sitäkin, mitä pahaa länsimaisissa miesihanteissa loppujen lopuksi on.

En näe Statovcin toiminnassa kerta kaikkiaan mitään taidokasta vaan Antti Holman tapaisen vinkulelun, joka projisoi omat turhautumisen kokemuksensa ja kulttuuriristiriitansa synnyinmaataan koskevaksi arvosteluksi. On klisee haukkua omaa kotimaataan piirteistä, joita löytyy kaikkialta, asuupa sitten Jugoslaviassa tai Suomessa.

Ei juonta, kertomusta eikä tarinaa

Media ei ole yltynyt aivan vastaavanlaiseen suitsutukseen joensuulaistaustaisen Otto Lehtisen romaanin Wurlitzer (Gummerus 2016) kohdalla, vaikka myös hänen esikoisteoksessaan seikkaillaan sikin sokin monikulttuuristen lakanoiden väleissä. Tämä osoittaa, että pelkkä homous ei riitä paikkaan auringossa, vaan tekijän pitää nykyisin olla maahanmuuttajataustainen ansaitakseen aseman suomalaisena kirjailijana.

Lehtisen teoksella on toki sama ansio kuin Statovcinkin kirjalla: se on kuin päivitetty versio Thomas Mannin teoksesta Kuolema Venetsiassa, tosin ilman juonta. Arvostelijoiden palstoilla hajanaisuus ja tarinattomuus on selitetty ”episodimaisuuden” käsitteellä joko ”sateenkaaren kirjavuudeksi” tai ”ihastuttavaksi säröksi” taikka käännetty kokonaan vastakohdakseen, eli ”näkökulmatekniikan hallitsemiseksi”, aivan niin kuin Helsingin Sanomien korjailevassa arviossa.

Mikäli et ymmärrä postmodernia nykyromaania, vika ei ole välttämättä päässäsi, sillä niistä on usein juoni täysin poikki. Eikä tällä ole mitään tekemistä kenenkään seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Tahdon vain sanoa, että jos teoksessa ei ole juonta eikä siinä kerrota tarinaa, tekijän intentiot jäävät tahattomalla tavoin epäselviksi. Lukija ei voi ymmärtää, mitä tekijä haluaa sanoa.

Suuren kirjailijan maineen saa liian helposti 

Koska ”vieraantuneisuudessa”, ”ulkopuolisuudessa” ja ”marginalisoitumisessa” piehtaroivien teosten erinomaisuus ei näy myyntiluvuissa eikä lukijoiden valinnoissa, on pääteltävä, että niiden suosiminen johtuu kriitikoiden tuesta. Taloudellista tukea virtaa apurahojen ja valtiollisten instituutioiden, kuten Kansallisteatterin, kautta yhtä avokätisesti kuin arkkifeministien teoksille.

Toinen, mitä haluan väittää on, että suuren kirjailijan maineen saa nykyisin aivan liian helposti: tyydyttämällä tiettyjä poliittisia ja yhteiskunnallisia tarkoitusperiä. Niitä ovat feminismi, monikulttuurisuus, maahanmuuton suosiminen ja se pohjaton vaateliaisuus, jolla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt peräävät ”oikeuksia”, ikään kuin jokaisella ei olisi jo nyt oikeus hypätä tasajalkaa vaikka kuuhun.

Syitä julkaisupolitiikan ja kirjallisuuskritiikin ”monipuolistumisesta” näitä kyseisiä tendenssejä edistäviksi, lujittaviksi ja vahvistaviksi voi löytää julkaisuportaasta ja kriitikoiden riveistä: täysnaiseutetuista kustantamoista ja lehtien toimituksista. Myyntitykkien harjoittama tuputus tehostaa vaikutusta, aivan niin kuin Jörn Donnerin hinaaminen jälleen Ruotsalaisen Kirjakaupan TV-mainokseen juuri ennen kuntavaaleja.

Vähemmistöjen itsemarginalisaatio uusintaa traagisuutta

Viihdyttäjä-kirjailija Jari Tervo haastatteli viime viikonloppuna Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla esikoiskirjailija Garth Greenwellia, jolta on ilmestynyt teos Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017). Kirjaa on ylistetty mediassa, koska sekin koostuu ulkopuolisuuden ja marginalisaation väristyksistä onnistuen ”luotaamaan kattavasti monen etenkin homomiehen tunnistamia kipupisteitä”.

Tosiasiassa teos on naurettavuuteen asti täynnä homoille (valitettavasti edelleenkin) tyypiteltyjä kliseitä, kuten prostituutiota, isäsuhteen märehdintää, suuren mulkun palvontaa ja ”häpeän ja seksin välistä yhteyttä”. Puuttuu vain, että käsiteltäisiin aidsia. Tautisessa menneisyydessä Jonas Gardell puolestaan ehtikin jo kylpeä kokonaisen romaanitrilogian verran, ja sitäkin kiitettiin Helsingin Sanomissa, vaikka kyseessä oli lähinnä 1980-luvun ahdistusten retrospektiivinen kuvaus.

Ei – en ole sitä mieltä, että kirjallisuutemme pitäisi näyttää Heikki Hietamiehen juontamilta Lauantaitansseilta. En myöskään tarkoita, että homogenren valtavirtaistumisessa olisi jotakin vikaa. Mutta tarkoitan, että kiitettävää Greenwellin kirjassa on vain sen avoin seksuaalisuus, järjestöpoliittisen kverulatorian välttäminen ja kriittisyys kaikenlaisia pr-kuvia kohtaan.

Olen myös sitä mieltä, että taannoinen Queer as Folk -televisiosarja on edelleenkin ainoa koskaan valmistunut homoseksuaalisuuden myönteinen ja elämäniloinen representaatio, mutta muutoin kaikki näyttää olevan pelkkää Brokeback Mountainia.

Lisäksi tarkoitan, että koko skene maalataan yleisön eteen tarpeettoman mustavalkoisilla väreillä: juuri sillä todellisella rujon kauniilla ja vahvasti rasteroidulla tavalla, jonka eräänä kulissina toimivat Greenwellin tapauksessa sosialismin esiripun takaa avautuvat betonisen Bulgarian maisemat. Paha sanoa, mutta tämä menneisyydessä roikkuminen ei ilmennä henkistä vapautuneisuutta vaan sitä, millaisessa epävapaudessa gay-kirjallisuuden rääpäleet jatkuvasti rämpivät.

En voi välttää vaikutelmaa, että he ovat oman neuvottomuutensa traagisia uhreja Thomas Mannin, Hermann Hessen ja monen muun kaappihomon tavoin. Nykykirjailijoiden aseman pelastaa vain se, jos todellakin on niin, että ihmisten sisäiset Angstin aiheet eivät ole todellakaan muuttuneet vaan ovat edelleenkin samat, vaikka yhteiskunta pintapuolisesti arvioiden muuttunut onkin. Tätä todellista peruskysymystä käsittelen teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, joka luonnollisesti meni banalisoituun järjestöretoriikkaan tottuneilta yli lipan. 

Etninen vieraantuneisuus on heterofeminismin panic room

Kliseitä on luonnollisesti käytettävä, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina. Heterokontekstissa tätä kulttuurisella sillisalaatilla operointia edustaa Riikka Pulkkisen teos Paras mahdollinen maailma (Otava 2016), jossa podetaan nostalgiaa Berliinin murenemassa olevalla muurilla ja käsitellään vuonna 1989 alkanutta Itä-Euroopan pakolaisuutta.

Tapahtumien siirtämistekniikkaan perustuva teos ikään kuin vihjaa, että pakolaisuus on läsnä ”meissä kaikissa”. Ei siis ihme, että Helsingin Sanomien toimittaja Helena Ruuska kiitti Pulkkisen teosta arviossaan, jonka mukaan teos on ”hyvin ajankohtainen”, kun ”brexit rakentanee jälleen muurin Eurooppaan”.

Lukijoita ohjataan ajattelemaan, että Euroopan kansat hyväksyisivät kehitysmaista tulvivan maahanmuuton, mikäli ne löytäisivät pakolaisuuden itsestään ja oivaltaisivat, että – ahaa – toiseus, vieraus ja erilaisuushan ovat meissä itsessämme tavalla, jonka vuoksi meidän tulee heittäytyä kontallemme muiden kansakuntien edessä. Näin voidaan oikeuttaa ja pohjustaa tietä muslimien etnonationalistiselle Euroopan-valloitukselle, josta islaminuskon poliittisessa ohjelmassa (din wa-dawlah) käytetään nimitystä hijrah.

Homeros ja Vergilius kuvasivat tätä Troijan puuhevosta tosin jo tyydyttävästi niin, että ei tarvita Milo Yiannopoulosta selvittämään, miksi Berliinin muuri loi väkivaltaa jakaessaan kansakunnan kahtia, mutta rakenteilla olevat muurit vähentävät väkivaltaa kulkiessaan kansakuntien välissä
 

Marginalisoituminen on selvää rahaa

Erikoista tässä kaikessa on se, että kun ”etabloituneena” pidetty kulttuurielämän maskotti Pirkko Saisio, jota Harald Birger Olausen kutsuu ”kyltymättömyyden abbedissaksi” mainiossa teoksessaan Egyptin prinssi ja muita homonovelleja, puhkaisee oman punavihreän kuplansa ja tulee ulos umpiostaan tunnustaen maahanmuuttopolitiikan järjettömyyden, Helsingin Sanomat myöntää hänelle poseerauspaikan Kuukausiliitteessään, ikään kuin kyse olisi jostakin Edisonin oivalluksesta.

Mutta kun minä tai joku muu jo alun perin järjissään ollut on hokenut tätä samaa vuosien ajan, media on pyrkinyt vaikenemaan näkemyksistämme. Joko toimittajat eivät ole saaneet minusta tukea valmiiksi kirjoittamilleen jutuille, tai sitten on niin, että he ovat joutuneet informaatioshokkiin, heidän masiinansa on mennyt sekaisin, ja kognitiivisen moniselitteisyyden edessä he ovat vaienneet myöntymisen merkiksi. – Ainakin olen saanut nauraa.

Ihanteellisin kirjailija olisi kustantamoiden ja kriitikoiden kannalta sellainen, joka on yhtä aikaa värillinen, muslimi, suomenruotsalainen juutalainen, Vasemmistoliiton tiedostava feministi, lesbolainen sukupuolenkorjaaja ja Amerikan reservaatti-intiaani.

Ennen tällaisen otuksen ilmestymistä kulttuurielämäämme rikastuttamaan on tyytyminen apurahoilla voideltuun ja Helsingin Sanomien ylistämään Koko Hubaraan, jota lehti kiitti kaiken selittävässä otsikossaan. Sen tarkoitus ei ole jättää mitään kenellekään epäselväksi: ”Ruskeat tytöt ovat tottuneet elokuviin, joissa heiltä näyttävät ihmiset ovat terroristeja – Koko Hubara kirjoitti siitä kirjan, johon espoolaisteinit samastuvat”.

Mitä tämä löyhäsuinen kulttuurien sekoitus on muuta kuin asenteiden muokkausta, mielipiteiden manipulaatiota ja selvää propagandaa? Kirjalliset arvot ja kriittisyys ovat kustantajien, rahoittajien ja niin sanottujen kriitikoiden toiminnasta kaukana. Vähemmistökirjailijat ovat nykyajan karmeliittamunkkeja ja -nunnia, itse itseään itkunsekaisesti marginalisoivia kärsimysmystikoita, jotka kulkevat islamilaisen miekkalähetyksen varjossa kengättömästi Karmeliin.


Kirjallisuus

Gardell, Jonas, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1–3, suom. Otto Lappalainen, alkut. Torka aldrig tårar utan handskar 1–3, 2012–2013. Helsinki: Johnny Kniga, 2013–2014.
Greenwell, Garth, Kaikki mikä sinulle kuuluu. Helsinki: Nemo, 2017.
Lehtinen, Otto, Wurlitzer. Helsinki: Otava, 2016.
Mann, Thomas, Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia, suom. Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aarno Peromies, alkut, Der Tod in Venedig, 1911. Helsinki: Tammi, 1985.
Oksanen, Sofi, Puhdistus. Helsinki: WSOY, 2008.
Olausen, Harald Birger, Egyptin prinssi ja muita homonovelleja – Kertomus siitä miksi rannetta vispaavat sutturat ei nappaa. Kotka: Kulttuuriklubi, 2012.
Pulkkinen, Riikka, Paras mahdollinen maailma. Helsinki: Otava, 2016.
Statvoci, Pajtim, Kissani Jugoslavia. Helsinki: Otava, 2014.


Aiheesta lisää

Islam ja homot kuin tuli ja vesi
Sateenkaarilippu on punavihreä
Miksi erosin Setasta?
Suvaitse ja kärsi 
Gay-gaala jakaa homot pyhiin ja pahoihin
Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion selityksenä miesten kapina

Suomalaisuuden saattokeikka

Elokuvateattereihin ilmestyi viime perjantaina Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo nuoren kenialaisjuurisen pojan ja suomalaisen ikäihmisen kohtaamisesta. Elokuvan näennäisesti kauniin mutta tendenssimäisyydessään peittelemättömän elokuvan viesti katsojille on selvä ja suora.

Elokuvan pinnalle erottuva tarkoitus on se, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola kiittelee arviossaan ”Suvaitsevuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma”. Hän kirjoittaa näin: ”Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.”

Yleisradion verkkosivuille kirjoittava toimittaja Päivi Puukka puolestaan avaa elokuvan juonta jutussaan ”Elokuvien Suomi on kokovalkoinen” näin: ”Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.”

Lisään vielä kuin TV-kuuluttaja: Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaistaustainen Khadar Ahmed. – En voi kuitenkaan toivottaa hyvää elokuvailtaa, sillä elokuvan metaviesti on kamala, aivan pöyristyttävä.

Suomalaiset raatoina hautaan

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää elokuvan tarinaa ”hyväntahtoisena”, kuten edellä mainitut arvostelijat. Symbolisella ja metaforallisella tasolla elokuvassa kannetaan hautaan suomalaista kantaväestöä.

Meidän tilallemme pyritään juurruttamaan taustaltaan vierasperäistä maahanmuuttajaväestöä edustavaa tulevaisuuden ja toivon vertauskuvaa, jonka tehtävä on ilmeisesti korvata Eloveena-mainoksista ja Spes patriae -kokoelmista tutut kuvalliset esitykset.

Tuotantoyhtiö Solar Filmin sivuilla elokuvaa esitellään näin: ”Kamalin salainen haave on muuttaa isänsä luokse, koska Suomessa mikään ei tunnu oikein sujuvan. Ei edes kesäduunin löytäminen, jotta hän voisi kerätä rahaa matkustamista varten. Kamal tutustuu sattumalta lähiössä asuvaan vanhaan (70 v.) – vähän rasistiseen – mutta ennen kaikkea elämäänsä pettyneeseen kiukkuiseen valkoiseen mieheen Veikkoon. Tämä luulee Kamalia täysi-ikäiseksi ja lupaa maksaa tälle hyvät rahat, jos Kamal ajaa hänet juhannukseksi mökille. Matkaan pitää vaan lähteä heti. Kamal näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa kaikki säästämänsä rahat ja passinsa mukaan aikeenaan matkustaa pois heti, kun ukko on heitetty perille mökilleen. Matkan aikana Kamal ja vanha Veikko muuttuvat kuitenkin vähitellen vihamiehistä melkein ystäviksi ja Kamal päätyy auttamaan Veikkoa hänen ongelmissaan poikansa kanssa.”

Juonen kulku nojaa kliseiseen road movie -muunnelmaan, jossa ajellaan läpi Suomen kahden hieman vieraantuneen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevan henkilön kesken. Klassikolle tyypillinen keskisormen heristely Corollan ikkunasta on nyt vain korvattu pappaa kyyditsevän ajokortittoman mutta moraaliltaan nuhteettoman uutta sukupolvea edustavan rap-artistin kruisailukeikalla, joka näyttää kansainväliset käsimerkit – katsojille!

Tarkoituksena on esittää, että vanhan ja äreän miehen pahantuulisuus ja yksinäisyydestä johtuva epäluuloisuus sulavat pois, kun hän tutustuu omien, tosin toisenlaisten, ongelmiensa keskellä painiskelevaan etnistaustaiseen nuoreen.

Yleisölle tuputettava sanoma on seuraava: Vasta mikrotason kasvokkaisessa kanssakäymisessä ihmiset ovat pakotettuja oivaltamaan, kuinka tärkeää on avata maahanmuuton tulvaportit valtionpoliittisella makrotasolla. Sillä ainoastaan maahanmuuttajataustaisen ihmisen pyyteetön ja suomalaiselle tyhmälle vanhukselle antama terapeuttinen tuki riittää paljastamaan, että äijän sydänhän on puhdasta kultaa – juuri ennen kuin hän viimeisten kuolinkouristustensa keskellä murtuu ja antaa tukensa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden agendalle ennen kaatumistaan hautaan.

Saattokeikka ei ole hyväntahtoinen vaan pahantahtoinen elokuva, sillä se arvottaa suomalaiset valkoiset kantaväestöön kuuluvat mieshenkilöt väistyväksi kansanryhmäksi, jota elokuvan myötä hinataan hautaan multakokkareiden kopistessa arkun kanteen.

Tämän suomalaisten ihmisten kansanmurhaa etevästi kuvaavan produktion tuottamiseen on myönnetty 750 000 euroa Suomen Elokuvasäätiön tukea, joka kattaa tuotantokustannuksista lähes 60 prosenttia. Tuki on ollut luonnollisesti tarpeen, sillä elokuvan omilla ansioilla sitä olisi mahdotonta myydä yleisöille, ja yleensäkin poliittiset propagandaelokuvat on tuotettu veronmaksajilta pakko-otetuilla varoilla.

Lisäksi tekijät aliarvioivat katsojia uskomalla, että monikulttuurisuusagendaa voidaan tyrkyttää katsojille huumorin varjolla (elokuva pyrkii olemaan ”draamakomedia”). Käytännössä kyseinen raina närkästyttää ja jopa loukkaa katsojia sekä pystyttää seinän myös asenteiden muokkaukselle.

Yleisradion Päivi Puukka ei kuitenkaan peittele agendaansa. Hän hakee vertailukohtaa Hollywoodista ja kirjoittaa edellä mainitussa jutussaan: ”Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin ’kokomustalle’ Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.”

En tosin tiedä, mihin tuota käännekohtaa tarvitaan, koska elokuvia tehdään yleisöjen ehdoilla erilaisille yleisöille, ja varsinkin Yhdysvalloissa sekä elokuva- että musiikkituotanto on etnisesti erittäin jakautunutta. Nähdäkseni ei ole myöskään mikään itseisarvo nähdä valkokankaalla lisää mustaa väriä, sillä olen havainnut, että ainakin minun televisiossani puhuu entistä harvemmin kalpeanaamainen pohjoismainen ihminen.

Myös kansainvälisten lähetysten juontajakunta täyttyy näistä muutamista elvistelijöistä, jotka keekoilevat aikansa korskeissa vaatteissaan, kultakoruissaan ja mauttomilla kromivanteilla varustetuissa japanilaisissa driftausautoissaan, kunnes joku saa tarpeekseen heidän kotkotuksistaan ja pudottaa heidät lähemmäksi reaalitodellisuutta.

Kun kaikki on päinvastoin

Mutta etsitäänpä lopuksi toisenlainen vertailukohta ja siirretään Saattokeikan tarina erilaiseen merkitysyhteyteen. Mietitään, mitä tapahtuisi, jos katsojat vietäisiin keskelle tilannetta, jossa nuori amerikkalainen valkoisen väestön edustaja kohtaisi sattumalta vanhan, väsyneen ja väistymässä olevan australialaisen aboriginaalin. Erilaiset tekisivät hetken tuttavuutta, minkä jälkeen aboriginaali humahtaisi luut kolisten hautaan, ja elokuvantekijät hyppisivät ja pomppisivat riemusta kiljuen hautakummun päällä juhlien uuden sukupolven esiinmarssia ja valkoisen enemmistökulttuurin voittoa.

Kyllä olisivat puhelimet kuumina vähemmistövaltuutetun toimistossa, kun kaikenlaiset moraali-Minnit soittelisivat ”rasismista”, ja läski tummuisi Facebookissa.

Kaikkien maailmanhalauskokemusten keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiseksi ei tulla ilmoittautumalla suomalaiseksi, sillä kansaan kuuluminen ei ole sosiaalinen konstruktio. Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan kieltämättä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö.

Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita kovia luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kulttuurikokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Miten tämä liittyy elokuvan viestiin tai sanomaan? Suomalaisten ihmisten alitajuinen yhteenkuuluvuuden tunne on lähes maagista, ja sen pohjalta suomalaiset voivat tunnistaa toisensa myös ulkomailla ollessaan. Tämän yhteisyyden pohjalta on syntynyt ainutlaatuinen samaan perheeseen kuulumisen elämys, joka on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten katsekontakteissa, epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta) sekä avokätisessä sosiaaliturvassa ja hotellimaisissa vankilaoloissa. Kaikki nämä asiat ovat Suomessa hyvin.

Vasta maahanmuuttotulva on rikkonut tämän suomalaisen konsensuksen ilmapiirin. Niinpä on hyvin vaikea löytää perusteita elokuvan tarjoamalle metaviestille, että suomalaiset ovat kyräilevää, pahansisuista ja omiin myrkkyihinsä kuolemassa olevaa kansaa, jonka vasta kontakti maahanmuuttajien kanssa tekee muka oikeasti hyväksi ja toimintakykyiseksi.

Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskuntarauha ja yhteiskunnallinen tehokkuus eivät ole suinkaan parantuneet, vaan ne ovat romuttuneet tämän kontaktihypoteesiksi sanotun olettamuksen kautta, jonka alun perin esitteli Gordon W. Allport paljon kritiikkiä saaneessa kirjassaan The Nature of Prejudice vuodelta 1954. Kehitysmaalaisten oma kopeus, uho, epäreiluus ja opportunistinen kiipijyys ovat saaneet myös suomalaiset olemaan luottamatta toisiinsa, missä toistuu Robert D. Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämä ajatuskulku epäluottamuksen leviämisestä yhteiskunnassa.

Näyttö eritaustaisten yhteisestä matkasta suomalaiseen kesämökki-idylliin puuttuu, ja sen paikalla on kantaväestöä jakava ja vastakkainasettelua lietsova maahanmuutto-ongelma, jonka tuloksena on lyöty lasit mäsäksi niin lähiöissä kuin kesämökeilläkin. Saattokeikka on itse oma saattokeikkansa ja kuuluu arkitodellisuudesta vieraantuneeseen Suureen Unelmaan.

Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?

Katselin joulunpyhinä Ylen Areenasta U2-yhtyeen ”Innocence + Experience” -konserttia, joka oli taltioitu Pariisissa noin vuosi sitten tapahtuneen terrori-iskun jälkeen. Oli varmaan kova paikka astua tuhansien ihmisten eteen julistamaan rauhaa, rakkautta ja ”maailmankansalaisuutta” (Bonon käyttämä käsite) tilanteessa, jossa monikulttuurisuuden hedelmiä oli jouduttu keräämään ruumissäkkeihin yleisön kotikaupungissa. Aihe on jatkuvasti ajankohtainen, sillä terrorin uhka ei näytä väistyvän vaan jatkuu, aivan äskettäin Berliinissä tapahtuneen iskun muodossa.

Kummallista koko tilanteessa olikin, miten helposti yleisö otti vastaan U2:n musiikissaan levittämän ilosanoman, jolla tullaan edistäneiksi myös terroristien tavoitteita, kuten maahanmuuttoa, kansallisvaltioiden kumoamista ja raja-aitojen kaatamista. Yksi selitys voi olla tottumus Bonon monotukseen. Hän on posottanut omaa monikulttuurista rajojenylityspropagandaansa jo niin kauan, että sanojen merkityksiä ei enää kuulla tekstin, laulun eikä esiintymisen takaa, ja ymmärretyiksi tullessaankin kyseisiä teemoja pidetään vain ”vertauskuvina”.

Toinen selitys helpon näköiseen suoriutumiseen vaikeasta tilanteesta voi olla hukuttautuminen fiilikseen. Vanhan sanaston toistaminen pelottavassa uudessa tilanteessa toimii kuin helminauha oikeauskoisen kädessä. Yleisö ei tällöin välitä siitä, ilmaiseeko se surunsa tai raivonsa tunteita adekvaatisti, kunhan voi piehtaroida turvallisen tuntuisessa itsesäälissä, voimattomuudessa ja alistumisen elämyksessä, jonka terrori-isku musertavuudellaan tuottaa. Konsertti tarjosi yleisölle tilaisuuden projisoida vihansa regressiiviseksi ”rakkaudeksi” ja toisen posken etiikaksi.

Kolmas selitys Bonon onnistumiseen liittyy ilmiöön, jonka soveltamiseen myös natsit syyllistyivät filosofi Walter Benjaminin mukaan. Se on politiikan estetisoiminen, toisin sanoen julkisessa elämässä vallitsevien valtasuhteiden lavastaminen ”taiteelliselta” vaikuttavaan muotoon.

Miksi Platon halusi karkottaa taiteilijat valtiosta?

Platon tunnetaan Valtio-kirjansa kannanotosta, jonka mukaisesti hän halusi ajaa taiteilijat pois poliksesta eli kaupunkivaltiosta. Filosofin jyrkkyyttä on usein oudoksuttu, sillä taiteilijat vaikuttavat viattomilta ja harmittomilta sielunkumppaneilta, ja niinpä Platonin näkemystä onkin usein pidetty merkkinä hänen halustaan tavoitella totalitarismia (Karl Popper). Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Ratkaisu ongelmaan avautuu estetisoinnin käsitteen kautta.

Taide vetoaa aisteihin, kun taas käsitteellinen ajattelu perustuu intellektiin, eli älyyn ja järkeen. Tältä pohjalta on helppoa sanoa, että taiteilijoiden ei pitäisi päätyä filosofikuninkaiksi, sillä tunnemyrskyjensä kurimuksissa he voisivat upottaa koko valtiolaivan ohjattuaan sen karikkoisille vesille.

Siksi myös Platon halusi pitää taiteilijat erossa valtion asioista ja omistaa ne pelkästään älylliselle parhaimmistolle, jonka maltillisessa ohjauksessa voitaisiin välttyä suurilta virheiltä. Koska hallitsijoiden oli syytä olla vapaita maallisista intresseistä, piti valtion johtajien olla vapaita myös kaikesta omaisuudesta ja jopa aviopuolisosta, joten tehtävä sopi paremmin kuin hyvin luontaisille filosofeille.

Kiinnostavaa näiden kuriositeettien kiemuroissa on se, miksi ja millä tavoin taiteilijat nykyään osallistuvat politiikkaan ja paikoin vaikuttavat ratkaisevasti politiikan sisältöihin joko kannanottojensa välityksellä tai esikuvallaan. Heidän kauttaan tunteet johtavat politiikkaa, ja elämän ja kuoleman kysymyksiin sovelletaan sytkäri kädessä loimuten juuri tuota Bononkin esille lietsomaa surusilmäistä fiilistelyä.

Miksi taiteilijat eivät kyseenalaista huvitteluliberalismia?

Minun käteni hakeutuu hätäkatkaisimelle aina, kun Yleisradion tai Helsingin Sanomien toimittaja työntää mikrofoninsa Anna Puulle, Antti Tuiskulle, Sannille, Robinille tai jollekin muulle tuon kaltaiselle tähtöselle ja kysyy hänen poliittista mielipidettään koskien vaikkapa maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, kansallismielisyyttä tai ”rasismia”.

On luonnollisesti selvää, että ihmisellä, joka ei ole koskaan kuullut mitään esimerkiksi valtiollisesta suverentieetista, ei voi olla noista asioista perustelua näkemystä käsitteellisten ja teoreettisten resurssien puuttuessa täysin. Sen sijaan saadaan kuulla sähköiskumaisia reaktioita, jotka tulevat kuin ehdollisina reflekseinä ja kantavat tuttua moralistis-paatoksellista sisältöä: ”kaikenlainen suvaitsemattomuus on tuhottava!”

Kun taiteilijalta kysytään poliittisia asioita, kyseessä onkin eräänlainen julkinen hyväksikäyttö, jossa toimittaja käyttää taiteilijaa omien näkemystensä esille tuomiseen ja vahvistamiseen. Taiteilija puolestaan astuu tuohon miinaan oman narsisminsa houkuttelemana, sillä itseihailunsa vuoksi hän luulee olevansa niin viisas, että asioita tiedustellaan häneltä siksi.

Tosiasiassa taiteilijoista halutaan vain kannatusmagneetteja poliittisten agendojen esittämiseen; äänestäjien kun tiedetään muodostavan mielipiteitä auktoriteettiuskoisesti. Puolueet kilpailevat taiteilijoiden suosiosta tavoitellessaan riveihinsä ihmisiä, jotka ovat tyyli-, elämäntapa- tai mielipidejohtajia, useimmiten kuitenkin aivan muissa, politiikalle varsin kaukaisissa asioissa.

Mutta myös taiteilijat joutuvat itse tavoittelemaan suosiota, ja he kamppailevat kansanjoukkojen kannatuksesta. Tämä onkin selitys siihen, miksi taiteilijat eivät juuri koskaan vaadi esimerkiksi maahanmuuton rajoittamista tai epäile, kritisoi ja kyseenalaista monikulttuurisuutta sekä yleensäkään ilmaise mitään sellaisia näkemyksiä, jotka ovat vastoin laissez-fairea.

Ovatko siis maahanmuutto, monikulttuurisuus ja löperöliberaali vihervasemmistolaisuus niin suosittuja, että taiteilijatkin pyrkivät ratsastamaan niiden aallonharjalla? – Eivät. Kyse on vain siitä, että arvosteleminen ja vastustaminen olisivat konfliktien avaamista. Taiteilija ei ole kuitenkaan kriitikko, vaan hän haluaa olla diiva.

Konfliktit taas vähentävät joukkohurmokseen perustuvaa kannatusta. Niinpä taiteilijoille ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin sulautua massaan ja omaan usein niin tunteelliseen haavemaailmaansa miellyttääkseen yleisöjä näennäisen harmonisella mutta tympeällä ja mukiinmenevällä maailmanhalaushymyilyllä, joka ohjaa avaamaan sydämensä ja kukkaronsa.

Sillä taiteilijan tehtävä on viihdyttää. Sen sijaan filosofin, tieteenharjoittajan ja poliitikon tehtävä olisi perustaa toimintansa totuuden tavoittelulle. Tämä perusero ratkaisee vihdoin sen, miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi. Koska taiteilijan ja filosofikuninkaan intentiot ja koko motivaatiorakenne poikkeavat täysin toisistaan, myös Platon katsoi paremmaksi lähettää huilunsoittajan pois, kun filosofoiminen alkoi.

Taiteilijan viihteellinen rooli estää kriittisyyden

Politiikan estetisoitumista on osattu surra Joseph Göbbelsin ja Walter Benjaminin vuosista asti, mutta nykyisin politiikka on lisäksi viihteellistynyt. Viihteellistynyt on myös taide. Viihde on estetiikan halvempi malli ja samalla alue, jolla taide ja politiikka kohtaavat banalisoidulla ja järjen piiristä pois raastetulla tavalla. Sen huomionarvoisin toteutumisyhteys on kotisohvallaan köllähteleviä demarieläkeläisiä kohti täsmäsuunnattu prime time -ajan TV-lähetys.

Esimerkiksi Jari Tervo ei ole minun mielestäni kirjailijana taiteilija, vaan hän on viihdyttäjä. Hän suoltaa viihteellistä kirjallisuutta ja esiintyy televisiossa saadakseen – niin kuin hän kerran tyylitietoisesti lipsautti – ”fyffeä”. Oikea kirjailija tai taiteilija kykenisi esittämään median painostuksesta riippumattomia ja kollegojensa mielipiteistä piittaamattomia analyyseja, mutta kustantajien leivissä olevat ilmoittavat haluavansa ”fyffeä”.

Halu erottua sosiaalisesti liittyykin taiteilijuuteen useimmiten käänteisesti. Viihteellisyydestä elävät taiteilijat eivät edes pyri erottautumaan median, kustantajien ja tuottajiensa ripustelemista henkisistä ja aineellisista kahleista, vaan he pyrkivät toteuttamaan sosiaalisen erottautumisen välttämättömyyttä erottautumalla omista yleisöistään ja suosijoistaan sekä asettumaan heidän yläpuolelleen!

Tämä on luonnollisesti anteeksi annettavaa, sillä taiteilijan rooli vaatii teeskentelemään parempaa kuin yleisönsä; miksi hänen teoksiaan muuten antauduttaisiin katsomaankaan? Pelkään kuitenkin pahoin, että oman maan tai kansalaisten haukkuminen ei ole enää sellainen klisee, jolla tuota etäisyyttä voisi luoda ja ylläpitää.

Miten tämä kaikki liittyy U2:een ja sen keulahahmoon, Bonoon? Mielestäni myös U2:n järjestämissä massatilaisuuksissa on kyse perimmältään samasta ilmiöstä kuin natsien joukkokokouksissa: politiikan estetisoimisesta ja kyseenalaisten ellei jopa poliittisesti kestämättömien linjausten tekemisestä ”aistittaviksi” ja ”kauniiksi”.

Ainakin minä näen edessäni valtavan internatsistisen joukkokokouksen ja propagandatilaisuuden, jonka johtaja pyrkii suggeroimaan yleisönsä uskomaan, että ei kannata pelätä, vaikka terrorin uhka on käsin kosketeltavaa, ja että ”me kaikki olemme maailmankansalaisia!”

Saatan kuulostaa kuivalta, mutta ”maailmankansalaisuutta” ei ole olemassakaan, sillä jokainen ihminen on väistämättä jonkin maan kansalainen, ellei hän sitten ole maaton pakolainen. Kenenkään ei pitäisi arvostella minua kyvyttömyydestä samastua toisten ihmisten asemaan, kun sanon toivovani, ettei Bonon propagoimasta väitteestä tulisi meidän kohdallamme koskaan totta.

---

U2:n ja Bonon maailmanparannustyöstä olen aiemmin kirjoittanut tässä ja tässä.

Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat

Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorinvakanssi on yliopistomme vanhin. Se luotiin jo Turun Akatemiaa perustettaessa. Filosofiaa itseään taas on pidetty yliopistojen kantatieteenä, josta erityistieteet ovat irtautuneet.

Professorinviran haltija on vaihtunut teoreettisen filosofian oppituolilla harvoin. Legendaarinen Eino Kaila oli virkaistuimella vuodesta 1930 vuoteen 1948. Hänen jälkeensä virkaan nimitettiin Oiva Ketonen, joka toimi tehtävässä vuosina 1951–1977. Viran seuraava vakituinen haltija olikin Ilkka Niiniluoto, joka jäi eläkkeelle vuonna 2013 toimittuaan myös yliopiston rehtorina ja kanslerina. 83 vuoden aikana viralla oli vain 3 vakituista haltijaa!

Kaila muistetaan tieteellisten ansioidensa lisäksi elävästä opetuksestaan, kantaa ottavuudestaan, teatterin harrastuksestaan ja ”syvähenkisiksi” luonnehtimiensa asioiden pohdinnoistaan. Akateemikko Ketonen, niin loogikko kuin olikin, antautui tuhlaamaan kynäänsä myös ihmisen kohtalon pohtimiseen ja yliopistollisen arvovallan arvosteluun. Tämän hän teki varsin hyvällä menestyksellä, sillä häntä ei koskaan nimitetty tiedekuntansa dekaaniksi.

Myös Ilkka Niiniluoto tunnetaan filosofisten kirjojen kirjoittajana, toisin sanoen teoksista, joissa hän pohtii tiedon, tieteen, kulttuurin ja ihmiselämän suhteita. Hän ilmeisesti pärjäsi kriittisyydessä edeltäjäänsä heikommin, sillä hän onnistui luomaan ennennäkemättömän virkauran yliopiston hallintotehtävissä.

He kaikki hoitivat virkojaan ahneesti ja omiaan suosien, mutta he olivat kuitenkin oikeita filosofeja, jotka ansaitsivat virkansa. Oikealla filosofilla tarkoitan ihmistä, joka pystyy kirjoittamaan ja käymään keskustelua yleisesti ymmärrettävällä ja käsitteellisesti selkeällä tavalla, eivätkä yleistajuisuus ja tieteellisyys muodosta heidän toiminnassaan vastakohtia.

Helsingin yliopisto nimitti ajan patinoimalle istuimelle soikean nollan

Entä mitä tapahtui oppituolin jäätyä Niiniluodon jälkeen tyhjäksi? – Alettiin tietenkin jakaa pesää ja valita uutta kuningasta. Silloin iski internatsismi, eli kansainvälisyyteen pakottaminen.

Valintaprosessin tuloksena tehtävään nimitettiin viime vuoden syksystä alkaen Italian kansalainen Sara Negri, joka on tosin asunut Suomessa useita vuosia ja hallitsee jotenkuten suomen kielen (kotisivunsa tässä). Hänen suomen kielen taitonsa ei ole kuitenkaan ohjannut häntä julkaisemaan suomen kielellä yhtään kirjaa tai edes artikkelia (julkaisuluettelonsa tässä). Hänen vaikutuksensa suomalaiseen kulttuurifilosofiaan on ollut soikeata nollaa!

Kansainvälisen asiantuntijaraadin mielestä hän oli kuitenkin hakijoista pätevin ja nimitettiin asiakirjaihmisenä virkaan (katso teoksestani Työttömän kuolema, mitä tarkoitan ”asiakirjaihmisellä”; hän on lyhyesti sanottuna muodollisen ansioluettelonsa kooste).

En yritä huudella kenenkään selän takaa, mutta aikana, jolloin Esa Saarista savustettiin Helsingin yliopistosta, muutamat Filosofian laitoksen teknokraatit, etupäässä dosentti Jan von Plato, hyökkäsivät häntä vastaan, ja kansainväliset asiantuntijat päätyivät pitämään Saarista epäpätevänä tuolloin täytettävänä olevaan apulaisprofessorin virkaan. (Tietämättömille tiedoksi, että Saarinen oli todettu päteväksi professorinvirkaan jo 1970-luvun lopulla, jolloin viran sai Niiniluoto, ja Saarinen sijoitettiin toiselle ehdokuussijalle.)

Sara Negri on nykyisen ruotsinkielisen filosofian professorin, Jan von Platon, kirjoittajakollega. Tosin yhtään suomenkielistä monografiaa he eivät ole saaneet yhteisvoiminkaan aikaan ja englanniksikin vain kaksi. Tekninen, abstrakti, formaalinen ja yliteoretisoitu ote jatkuu. Tyylilaji ja argumentaatiorekisteri on ohut, irrallinen, köyhä ja elämälle vieras.

Tarttumapinnan puuttumisesta kertoo myös se, ettei heillä ole ollut mitään annettavaa niille filosofiasta kiinnostuneille opiskelijoille, jotka eivät innostu kysymysten formalisoimisesta loogisten mallien ja kalkyylien muotoon tai viehäty hintikkalaisista klassisten filosofien väärintulkinnoista, joiden mukaisesti viululle ja pianolle sovitettua filosofiaa väännetään rautalankabändeille sopiviin muotoihin.

He pitävät kuitenkin huolen siitä, että kukaan suomenkieliseen julkaisutoimintaan ja opettamiseen kykenevä ei saa eikä voi laitoksella toimia. He noudattavat yliopiston linjaamia internatsistisia ihanteita, joiden mukaisesti suomalaiselta ihmiseltä vaaditaan kulkulupakirjaksi yliopistotehtäviin kansainvälisiä artikkeleita, kansainvälistä verkostoitumista, kansainvälisiin puhetilaisuuksiin osallistumista, kansainvälisissä tehtävissä toimimista ja kansainvälisen rahoituksen hankkimista.

Suomenkieliseen tieteeseen he suhtautuvat tuhoisan ylenkatseellisesti. Heidän mielestään on ehkä vain kivaakin, että toiset filosofit joutuvat toimimaan katusoittajina heidän itsensä ylvästellessä filosofian laitoksilla; onhan se todiste heidän omasta erinomaisuudestaan ja antaa vahvistusta itsetunnolle.

On syytä muistaa, että Eino Kailakaan ei ollut kuuluisa siksi, että hänen nimensä tunnettiin ulkomailla hänen toimittuaan lähellä niin sanottua Wienin piiriä. Hän oli kuuluisa siksi, että hän toimi aktiivisesti suomalaisessa kulttuurifilosofiassa tuoden myös erityistieteilijöiden tietoisuuteen erään uuden ajattelutavan, jota maassamme ei ollut aiemmin tunnettu. Suomalaisia ihmisiä hyödyttävää kansainvälisyyttä ei ole vain vienti, esimerkiksi artikkelien pakkosyöttö ulkomaisiin lehtiin, vaan etenkin tuonti suomenkielisine käännöksineen.

Täytyy tapahtua suuri ihme, mikäli Negristä tai von Platosta tulee joskus edeltäjiinsä verrattavia filosofeja. Negri on ollut toimessaan runsaan vuoden, mutta näytöt aikaansaannoksista puuttuvat edelleen. Eläkeikään hän tulee vasta noin viidentoista vuoden kuluttua, joten aikaa toki on.

Internatsismin ilmiöitä yliopistoissa

Filosofisen tiedon muodostaminen on muuttunut vuosien saatossa sellaiseksi, että yliopistoon ostettu ja maksettu palkkafilosofi on nykyisin turha kapistus. Tämä johtuu tiedon olemuksen muutoksesta. Syvä ymmärrys asuu muualla kuin kurinpitoa, sensuuria ja poliittista korrektiutta harjoittavassa yliopistolaitoksessa, eikä viisaus yhdisty mitenkään itsestään selvästi asemaan yliopistossa. Sama pätee moniin muihinkin tieteenaloihin ja tieteiden leivissä oleviin.

Myös toisen väittelyaineeni, sosiaalipsykologian, professorinvirka täytettiin hiljattain ulkomaalaistaustaisella Inga Jasinskaja-Lahdella. Hän on Kaarina Liebkindin oppilas ja suosii tilastollisia menetelmiä sekä käyttää aikaansa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmien selittelemiseksi parhain päin.

Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professorin virassa toimivat aiemmin Kullervo Rainio ja Klaus Helkama. Rainion jäädessä eläkkeelle virkaa haki myös tamperelainen professori Antti Eskola, mutta tultuaan valituksi ensimmäiselle ehdokassijalle hän veti hakemuksensa pois ja päätti jäädä Pispalan varapiispaksi. Heille kaikille on ollut ominaista laaja kirjallinen tuotanto, joka on esitetty monografioiden muodossa. Sen sijaan Jasinskaja-Lahdelta puuttuvat näytöt tältä osin. Hän on julkaissut pääasiassa artikkeleita ja toimitustöitä.

Artikkelijulkaisemisen, yhteistyön ja toimitustöiden korostaminen on johtanut teorianmuodostuksen taantumiseen, sillä teoriaa ei voida luoda silppumaisissa eikä kertakäyttötietoa tuottavissa artikkeleissa, jotka on tarkoitettu keskustelujen käymiseksi. Teorioita luodaan itsenäisissä monografioissa, joissa voidaan ylittää journalismille ja seuraelämälle ominainen esittelevä ja irrallinen taso.

Kansainvälisyyden suosiminen eli internatsismi on johtamassa suomenkielisen kirjallisen kulttuurin rappioon, kantaväestön syrjintään, yliopistojen roolin sammumiseen kotimaisen kulttuurielämän soihdunkantajina ja suomen kielen kuolemaan tieteen kielenä. On ikävää, että rasismi kohdistetaan tällä tavoin meihin syntyperäisiin suomalaisiin ja suomen kielen käyttäjiin.

Suomessa alkaa olla mahdotonta tulla nimitetyksi mihinkään yliopistotehtävään, jos ei ole vaihtanut työkielekseen englantia (aiheesta tässä). Voisin ehkä kannattaa angloamerikkalaisen kieli-imperialismin levittämistä suomalaiseen yliopistolaitokseen, mikäli minä puolestani voisin tulla valituksi suomenkielisillä julkaisuilla (ja siten aitoa monikulttuurisuutta edistävänä) Harvardin yliopistoon.

Yliopistoissa on pulaa pätevistä filosofeista

Yliopistofilosofian ongelmat liittyivät vielä 1980- ja 1990-luvuilla Jaakko Hintikan Yhdysvalloista hakemaan valtapolitiikkaan, jonka pohjalta virat täytettiin. Itsetehostuksen logiikka oli kuin suoraan Simo Salmisen ”Rotestilaulusta”, jossa rinta rottingilla pöyhkeiltiin, että on käyty ulkomaillakin, ”niin ettei tartte tulla nenille hyppimään!”

Nykyisin ongelmana on kansainvälisen monikulttuurisuusideologian, vierasperäisen merkitysten määrittelyn ja ulkomaisen tutkijakunnan invaasio meidän pöytiemme ääreen. On mielenkiintoista havaita, kokea ja todistaa, miten Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa nyt täytettävänä olevien käytännöllisen filosofian professuurien valintamenettelyissä käy, toisin sanoen mistä löydetään tehtäviin tarpeeksi mitäänsanomattomat veikot. Ehkä kansainvälisten vedonlyöntitoimistojen kannattaisi ottaa valintamenettelyt arvuutusohjelmiinsa.

Omasta mielestäni kaikki yliopistotehtävät pitäisi täyttää enintään viideksi vuodeksi kerrallaan; muodollisesti päteviä kyllä riittää. Määräaikaisuus estäisi tehtävien haltijoita absolutisoimasta itseään. Pulaa ei olekaan kelpoisuusehdot täyttävistä, ansioituneista, etevistä, lupaavista eikä kehittymiskelpoisista, vaan pulaa on soveltuvista ihmisistä, joiden kanssa voisi tulla toimeen.

Jos joku haluaa perehtyä asiaan tarkemmin, voi lukea vuonna 2008 julkaisemani Suomalaisen nykyfilosofian historian tai katsoa suomalaisten filosofien TOP-20-listan tästä (lista on julkaistu listojen tavoin käänteisessä suosituimmuusjärjestyksessä). Ei pidä kuitenkaan innostua liikaa. Kukaan ei ole listalla ylitse muiden. Lähes jokainen akateemisen maailman ”huippuosaajaksi” tituleerattu on filosofian itsensä kannalta täysin turha ruhtinas.

Internatsismia yliopistoissa

Yliopistolla täytyy käydä, jotta elämä ei tuntuisi liian mukavalta ja viihtyisältä. Aina kun aikuisten yhteiskunta alaa tuntua liian järkevältä ja jopa kansallismieliseltä, menenkin yliopistolle, sillä siellä törmään varmasti internatsismiin, monikulttuurisuuteen, feminismiin, antifasismiin, miesvastaisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja muihin kurjiin ja ristiriitaisiin ilmiöihin.

1960-luvulta 1980-luvulle asti humanististen ja yhteiskuntatieteiden johtava tiedepoliittinen ideologia oli niin sanottu tieteellinen sosialismi. Nyky-yliopistossa tuota samaa tehtävää toteuttaa internatsismi, toisin sanoen kansainvälisyyteen pakottaminen. Tässä kirjoituksessani luonkin valaistusta siihen, kuinka tuo ajankohtainen ideologia vaikuttaa yliopistoissamme nykyisin.

Yhteiskuntamme kamppailee valtavien ongelmien edessä. Niitä ovat julkistalouden velkaantuminen, euroalueen finanssikriisi, EU:n harjoittama valtioiden sisäisiin asioihin puuttuminen, kansallisen itsemääräämisoikeuden heikkeneminen, sosiaaliresurssien väheneminen, työttömyys, veropakolaisuus, maahanmuutto ja siihen liittyvä monikulttuurisuuden vaatiminen sekä monikulttuurisuuden tuottamien ristiriitojen häivyttämisyrityksistä johtuva yhdenmukaisuuden pyrkimys, joka jakaa kansakuntaa kahtia vastareaktioidensa kautta.

Nykyajan yhteiskuntatieteilijät ovat olleet näistä ongelmista hiljaa ja hiipineet kuin hiiret koloihinsa yliopistoissa. Tieteellä ja yliopistomaailmalla ei ole ollut kerta kaikkiaan mitään annettavaa kyseisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tulokset ovat menneet suorastaan pakkasen puolelle, mikäli niitä verrataan siihen panostukseen, jolla valtio on rahoittanut tutkijakuntaa.

Tämä johtuu siitä, että akateeminen yhteisö koostuu suurimmaksi osaksi vihervasemmistolaista toimijoista, joiden edustama poliittinen ideologia on syypää syntyneisiin ja edessä oleviin ongelmiin. He ovat luoneet ja edistäneet niitä. Internatsismin myötä tutkimustoiminnan viitekehys on siirretty Suomessa tärkeäksi koettujen kysymysten käsittelystä ja julkaisutoiminnasta ulkomaiseen ja kansainväliseen yhteyteen.

Suomeksi puhuminen, kirjoittaminen, julkaiseminen ja esiintyminen on yliopistojen, tiedettä rahoittavien organisaatioiden sekä Suomen Akatemian ihanteiden mukaisessa tiedepolitiikassa käytännössä kielletty. Yliopistolliset vakanssit on täytetty internationalistiseen toimintaan suuntautuneilla tyypeillä, jotka keskittyvät ansioluettelonsa onanistis-masturbatiiviseen pidentämiseen mutta eivät kykene sanomaan kotimaan kysymyksistä mitään. Kun yliopistollisen toiminnan ihanteet ovat kansainvälisiä, ei voida arvostella ongelmia, joiden syyt johtuvat kansainvälisyyden nostamisesta kaikkien arvojen yläpuolelle myös yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Esimerkkejä internatsismista yliopistossa

Esitän kaksi huonoa esimerkkiä Helsingin yliopistolta. Toinen on humanistisia ja yhteiskuntatieteitä varten perustettu Tutkijakollegium ja toinen Yhteiskuntatieteiden filosofian tutkimuksen niin sanottu huippuyksikkö (TINT), joka oman ilmoituksensa mukaan on alallaan ”maailman suurin” koostuessaan 40 tutkijan ”monikansallisesta yhteisöstä”.

Kuka yliopiston ulkopuolella tiesi näiden yksiköiden olemassaolosta ennestään mitään? Molempia laitoksia kehutaan niiden omissa itsearvioissa, mutta näyttö tutkimusten vaikuttavuudesta puuttuu täysin. Leivissä pitämiensä henkilöiden omasta mielestä ne ovat tietysti erinomaisia ja edustavat todellista huippututkimusta. (Miten lattealta tuo ilmaus kuulostaakaan yliopiston tarjoamalla rehulla ruokittujen suusta kuultuna!)

Tutkijakollegium perustettiin sillä ajatuksella, että se palvelisi rajapintana yliopiston ja muun yhteiskunnan välillä siirtäen informaatiota kumpaankin suuntaan. Kun yksikkö määritteli työkielekseen englannin, se pystytti kuitenkin itsensä ja julkisen elämän väliin muurin. Voitteko nyt kertoa, kuka yksikön tutkijoista olisi pystynyt valaisemaan jollakin tavoin yhteiskuntamme oloja tai kertomaan mitään edes siitä, mitä oikeastaan tutkii? – Kuka hän on, mikä nimeltään? Pelkkä perustutkimuksen taakse linnoittautuminen ei osoita oppineisuutta asioissa, joiden toteutumisyhteys on elävä elämä, niin kuin yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä aina on.

Tutkijakollegiumin 35 tutkijasta peräti 23 ovat ulkomaalaisia. Toimintaresursseja jaetaan vierasperäisille suomalaisten joutuessa olemaan tämän avokätisyyden vuoksi työttöminä. Näin on vain siksi, että yliopisto palvoo internatsismia pääideologianaan. Omaa päätään pölkylle kiljuen yliopiston johto pohtii, miten ulkomaalaisten edustusta yliopistolla voitaisiin entisestään lisätä niin, että yliopisto olisi ”aidosti kansainvälinen ja monikulttuurinen”. Tätä tavoitellaan niin yliopiston hallituksessa kuin Suomen Akatemian toimikunnissakin, joissa puoliksi oppineet ”tiedeasiantuntijat” (ennen heitä sanottiin tiedesihteereiksi) juonittelevat ”tiedepoliittisten linjausten” tekemiseksi ja totuuden viilaamiseksi EU-direktiivejä tyydyttävään muotoon.

Tärkein linjaus vaikuttaa olevan se, että rahaa ja resursseja uhrataan kansainväliseen toimintaan, että artikkelijulkaiseminen asetetaan oikeiden kirjojen edelle ja että tieteellisiä ansioita ohitetaan perhepoliittisilla naisten etujen edistämisellä tai ay-retoriikasta tutulla ”työn ja perheen yhteen sovittamisella”. Dismeriitit, kuten riippuvuus, epäitsenäisyys, verkostoituminen ja mitäänsanomattomuus asetetaan klassisten filosofisten hyveiden, kuten vapauden, omaperäisyyden ja itsenäisyyden edelle. Tässä demari-ideologiassa ihmiseltä vaaditaan oman tasonsa alittavia näyttöjä.

Kun myös Yhteiskuntatieteiden tutkimuksen huippuyksikön 40 tutkijasta 21 ovat ulkomaalaisia, näin pystytään varmistamaan, että suomalaisten veronmaksajien varoja valuu ulkomaalaisten toimijoiden hyväksi julkisin varoin rahoitetussa yliopistossamme ilman, että heidän epäilemättä suuresta viisaudestaan ja asiantuntemuksestaan olisi meille, yhteiskunnallemme tai todellisuuden ymmärtämiselle kerta kaikkiaan mitään hyötyä. – Vai voitteko sanoa, miten sen enempää ulkomailta tulleiden kuin yksikköön palkattujen suomalaistenkaan tekemä tutkimus olisi pystynyt valaisemaan edes asiaan vihkiytyneiden kollegojen näkemyksiä yhteiskunnasta?

Yksikössä tehtävä tutkimus on abstraktia, yliformalisoitua, itsensä ympärille käpertynyttä ja elämälle vierasta. Silti se ei kykene olemaan edes teoreettista siinä merkityksessä kuin teoriat selittävät yhteiskuntaa ja luovat selitysvoimaisen viitekehyksen ilmiöiden ymmärtämiseksi.

Tutkijakollegium ja Yhteiskuntatieteiden filosofian huippuyksikkö ovat lahjoittaneet esiintymislavan kaikille, jotka haluavat edistää monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa ja internatsismia, mutta ne rajaavat asioihin kriittisesti suhtautuvat pois jo valintamenettelyissä, joissa hakemusasiakirjat alistetaan kansainvälisen tiedeyhteisön arvioitaviksi. Angloamerikkalaisen kieliyhteisön hallitsemassa kulttuuri-imperalismissa jokaisen arvoitsija-sensorin täytyy olla lähtökohtaisesti internatsi, sillä referéeksi voi päätyä vain asettumalla kannattamaan englantilais-naisellisia kirjoittamis- ja tyyli-ihanteita, toisin sanoen päätymällä sopertelemaan ”I like ice cream” -englantia kansainvälisen seminaarin sight-seeing-kiertueille.

Kansainvälinen tiedeyhteisö on kuin kassajonossa etuileva turisti, joka edellesi kiilattuaan nostaa nokkaansa ja vastaa protesteihisi ”I don’t understand!”. Sitten hän vetoaa ”kielitaidottomuuteensa” pakottaen sinut ilmaisemaan itseään englanniksi, ikään kuin maaperä, jolla keskustelu käydään, ei olisikaan Suomi. Tiedeyhteisön masokistinen himo alistaa yliopistotehtävien täyttöprosessit kansainvälisen tiedeyhteisön päätettäväksi on internatsismia pahimmillaan. Se on kirveen asettamista sen puun juurelle, jossa kasvavat kotimainen kulttuurikritiikki ja suomen kielellä esitettävä politiikan arvostelu, filosofia, tiede ja kirjallisuus.

Kansainvälisyysihanteista seuraava puolikielisyys johtaa meitä ei-natiiveja englanninkielisiä puolustelukannalle tieteellisissä kiista-asetelmissa, mikä on internatsien tarkoituskin. Näin ulkomaalaiset saavat edun, kun käsitteiden määrittely tapahtuu vieraalla kielellä. Kansainvälisyyskiimassa aikaan saatua kielipoliittista vallan menetystä pahentaa myös tieteen teknokratisoituminen, joka tukee minimalistiseen millimetritutkimukseen suuntautunutta kansainvälistä ekspertisoitumista johtaen näpertelytutkimukseen – ei siis periaatteiden, suuntien ja päämäärien pohtimiseen tai sellaiseen merkitysten arvioimiseen, jonka tuloksena olisi kokonaisia teorioita.

Tahdon vain sanoa, että nykyisin myös yliopisto on internatsismin mädättämä, ja sen vuoksi akateemisella tutkimuksella ei voi olla kriittistä eikä tietopuolista annettavaa yhteiskuntaamme koskevaan keskusteluun.

Yliopistollisen internatsismin totalitaarisuus

Pahinta on, että yliopistojen internatsistisista periaatteista ei ole koskaan voitu missään julkisesti päättää, enkä myöskään minä en ole voinut näistä tiedepoliittisista linjauksista äänestää. Salusiinien ja rullakardiinien takana piileskelevä mystinen ja salamyhkäinen ”tiedeyhteisö” on omissa kabineteissaan sopinut, että tieteellisesti relevantteina tuloksina pidetään vain kansainvälisissä aikakauslehdissä julkaistuja artikkeleita ja että ansioiksi tunnustetaan ainoastaan kansainvälisiin kokouksiin osallistuminen, verkostoituminen ja muu sosiaalista riippuvuutta korostava sekä filosofisesti dismeritoiva hölynpöly.

Kvalifikaatioperuste ja oikeutus pyritään koko ajan asettamaan ajattelijan, tutkijan ja kirjoittajan itsensä ulkopuolelle: mahdollisimman kauas tiedon tuottamisen, aiheen tai kohteen omista merkitysyhteyksistä. Suomenkielisten kirjojen julkaiseminen nähdään lähes rikokseen verrattavana epäansiona, vaikka tosiasiassa tieteellisen teorian ainoa mahdollinen esitysmuoto on juuri itsenäinen ja omaehtoinen erillisteos.

Kirjoitin aiheesta jokin aika sitten artikkelin, jolla vastasin Tutkijakollegiumin entisten johtajien itsekin tunnustamaan huoleen laitoksensa suistumisesta sivuraiteelle. Otan kirjoituksessani kantaa julkaisupolitiikkaan, tiedepolitiikan internatsistiseen ideologiaan ja siihen sairauteen, joka liittyy erityisesti vertaisarviointikäytäntönä tunnettuun vallankäytön muotoon. Kirjoitukseni ”Kerroskakkua vai kurpitsapikkelsiä” voitte ladata tästä.

Vallan käyttö on toimintamuoto, jonka ei lainkaan pitäisi kuulua tieteeseen. Yliopistojen, Suomen Akatemian ja tiedeyhteisönä esiintyvän internatsistisen mafian toiminta ei ole nykyisin mitään muuta kuin tiedepoliittisen vallan käyttöä. Siitä kertovat akatemian ”tiedepoliittiset linjaukset”, yliopistojen ”strategiat” ja rajaukset, työpaikkojen hakijoilta vaaditut kansainväliset näytöt, kotimaisten saavutusten ylenkatsominen, huiputus (eli huippututkimusyksiköiden luominen), palkkioiden ja rangaistusten jakelu sekä liikkeenjohdollisen retoriikan ja militaristisen kielen välittyminen tapaan, jolla toimintaa tarkastellaan.

On syytä muistaa, että kaikki vallan käyttö tuottaa vaikutuksenaan vastavaltaa. Voimalla on vastavoima, joka on yhtä suuri kuin se itse. Kun lihamyllyä väännetään yhteen suuntaan, se voi jonakin päivänä alkaa pyöriä toiseen suuntaan.

Nähdäkseni yliopistoilla ja Suomen Akatemialla ei ole enää entisenlaista asemaa kriittisen yhteiskuntaa koskevan tiedon tuottajina, vaan todellinen tieto ja ymmärrys syntyvät epämuodollisissa yhteyksissä tämän kontrollin, ehdollistamisen ja pakkovallan ulkopuolella. Yliopistojen ulkopuolella työtään tekevät eivät valitettavasti saa toiminnalleen mistään resursseja, mutta julkisesti rahoitetun yliopiston tehtävä olisi tukea juuri niitä aloja ja tutkijoita, jotka eivät voi saada rahoitusta yksityiseltä eivätkä poliittiselta taholta toimintansa kriittisyyden vuoksi.

En tarkoita, että yliopistot pitäisi tämän vuoksi lopettaa. Puhdistus riittäisi, sellainen, joka tehtiin muun muassa DDR:n Humboldt-yliopistossa 1990-luvulla. Tiedän kyllä, minkälaisen rääkymisen internatsismista viehättyneiden punikkiprofessorien lauma aloittaa ”tieteen vapauden” puolesta heti kun heidän ideologiansa kyseenalaistetaan. Heidän tavallaan ajateltaessa ei ole taaskaan ole kysytty, kuinka he itse pitävät tieteen vapautta kahleissa päivystämällä oman valheellisuutensa hengissä pitoa yliopistojen laitoksilla ja nauttimalla tehtävistään vieläpä palkkaa. Olisi mukava nähdä, millainen poru internatsismista elantonsa saavien pullamössöpupettajien suupielessä olisi, kun heiltä otettaisiin meidän verovaroillamme kustannetut suojatyöpaikat pois.

Maahanmuuttopolitiikan emämunaus

Maailmassa on kaksi asiaa, joille ei ole asetettu rajaa: kuumatkojen rahoitus ja maahanmuutto. Kun huono-onninen presidentti John F. Kennedy julisti, että Yhdysvaltojen tulee ehtiä Kuun kamaralle ennen kilpailijaansa Neuvostoliittoa, hän avasi hanketta varten avoimen piikin, toisin sanoen rajattoman budjetin, joka tarvittiin pakonopeuden ylittämiseksi ja ihmisten kiidättämiseksi toiselle taivaankappaleelle.

Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut samanlaista. En tiedä myöskään maahanmuuttokuluille asetetun minkäänlaista ylärajaa, vaikka sellainen on luonnollisesti olemassa varojen ehtymisen vuoksi. Yhdysvallat tarvitsi tuekseen aivan kaikki liikenevät voimavarat, ja myös Suomen hallitusten toiminta on ollut yhtä eettistä sekä kansalaisten kukkarolla asioivaa. Niinpä kyseinen politiikka on ollut saada kennedymäisen lopun.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen maahanmuuton oikeutusta ja ongelmia ”Kuusta nähtynä”. Kuusta siksi, että sieltä havaitsee selvemmin, millaisia virheitä maahanmuuttopoliitikot ja viranomaiset ovat tehneet. Suomen maahanmuuttopolitiikan lähes kaikki ongelmat johtuvat yhdestä perusvirheestä, jota voidaan sanoa kardinaalimunaukseksi. Tuo virhe on ihmisyksilöiden arkipäiväiseen kohtaamiseen liittyvän mikrososiologisen tason ja valtionpolitiikkaan liittyvän makrososiologisen tarkastelutason sekoittaminen.

Maahanmuuttopolitikoinnin keskeiset virhepäätelmät

On elämänalueita, joilla maahanmuuton ja monikulttuurisuuden hyväksymistä, suvaitsemista ja kaikkien asioiden sietämistä pidetään toiminnan välttämättömänä ehtona. Esimerkiksi kasvatusala ja sosiaalitoimi ovat tällaisia perin ideologisia toimintayhteyksiä, joilla näiden tarkoitusperien kritiikitöntä hyväksymistä ja niihin sitoutumista, jopa niiden kuristussilmukkaan hirttäytymistä, pidetään aivan keskeisenä edellytyksenä, jotta voi saada luvan toimia opettajana tai sosiaalityöntekijänä.

Jos suhtautuu kyseisiin tendensseihin kypsän epäilevästi ja älyllisen kyseenalaistavasti, ihmistä aletaan pitää sopimattomana toimimaan koulutuksen, kasvatuksen ja sosiaalitoimen organisaatioissa. Juuri tällainen asennoituminen tekee kyseisistä elämänalueista voimakkaan ideologisia.

Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologioihin sitouttamisella on perustelunsa halussa välttää ”syrjintää” ja ”rasismia”. Ja mikä onkaan mukavampaa kuin se, että kansakunnat ja erilaiset ihmiset voivat ymmärtää toisiaan?

Koulu, kasvatus ja sosiaalitoimi ovat kuitenkin toiminta-alueita, joilla yleensä liikutaan mikrososiologisen tason piirissä. Mikrososiologisella tutkimustasolla tarkoitetaan yksilöiden kasvokkaiseen vuorovaikutukseen ja pienryhmien kohtaamiseen liittyvää tapahtumatasoa.

Suuri erehdys tehdään siinä, kun mikrososiologisen tason normeista tai havainnoista johdellaan toimintasuosituksia makrososiologiselle tasolle. Näin käy esimerkiksi silloin, kun etnisesti eritaustaiset yksilöt tulevat jotenkuten toimeen vaikkapa samassa opiskelijasoluasunnossa ja tästä ”onnistuneena” pidetystä kokeilusta johdellaan päätelmä, että rajat voidaan avata makrososiologisella valtionpolitiikan tasolla.

Tällaiseen virhepäätelmään syyllistytään tavan takaa sekä mediassa että tieteenä esiintymään pyrkivässä ideologisessa yhteiskuntatutkimuksessa. Myös monet poliitikot ovat mestareita havaitsemaan vähäisimmätkin maahanmuuton ja monikulttuurisuuden myönteiset värähdykset ja muokkaamaan ne makrotason johtopäätöksiksi.

Ajatuskulku on suunnilleen seuraava: ’Katsokaa, kuinka hienosti Venla ja Ibrahim tulevat toimeen samassa opiskelijasolussa’, tai ’kiittäkää itkien Azizia, joka ase kädessä puolustaa Suomea’ (ikään kuin asevelvollisella olisi muuta vaihtoehtoa). – Ja sitten tehdään johtopäätös: ’Tämän onnistuneen kotoutuksen, sopeutuksen ja yksilötasolla saadun myönteisen näytön vuoksi rajat on avattava pakolaistulvalle valtionpolitiikan tasolla.’

Näiden esimerkkilauseiden mukaiset ajatuskulut osataan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden äänitorvessa Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa sekä yliopistoissa, jotka mielellään kaunistelevat maahanmuuton ongelmia. Tämäntapaisessa induktiossa (eli yleisen väittämän johtelemisessa jostakin yksityiskohdasta) on kyse (1) yleistämisen virhepäätelmästä (dicto secundum quid ad dictum simpliciter).

Suuri osa niistä kokemuksista ja siitä näytöstä, jota pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta on saatu mikrotasolla, on ollut kuitenkin negatiivista, kun maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteet ovat pahoin konflikoituneet. Erityisesti kehitysmaalaisten työllistyminen on ollut heikkoa ja rikollisuus suhteellisesti huomattavan korkeaa. Niinpä myöskään yksilöiden ja pienryhmien väliset suhteet eivät näytä toimivan toivotusti. Tämä on ymmärrettävää, sillä toivomukset ja normit (kuten ’teidän pitää olla suvaitsevaisia’) eivät ole tosiasioita.

Sillä tavoin ajateltaessa syyllistyttäisiin toiseen (2) keskeiseen virhepäätelmään, joka on muodoltaan käänteinen naturalistinen virhepäätelmä. Tosiasioita koetetaan silloin johdella arvoista. ’Pitäisi’-lauseista (kuten ’maahanmuuton pitäisi toimia yhteiskunnan hyväksi’) johdellaan tällöin ’olla’-lauseita (kuten ’siksi maahanmuutto siis on yhteiskunnalle hyväksi’). Loogisesti ajatellen arvoista, normeista, toiveista tai muusta sen kaltaisesta ei voida kuitenkaan johtaa vallitsevia tosiasioita, niin kuin maahanmuuttopolitiikassa on usein tehty.

Ajatuskulku muistuttaa ”käänteistä Humen giljotiinia”, sillä se vaatisi tuekseen enemmän perusteluja kuin on saatavilla. Humen giljotiini neuvoi selittämään ilmiöitä riittävillä selitysperusteilla ja rajaamaan tarpeettomat pois, mutta maahanmuuton oikeuttajilla niitä ei ole tarpeeksikaan.

Vakavinta kuitenkin on, että niitä tapauksia, joissa maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat toimineet suotuisasti, käytetään retorisena näennäisperusteluna valtionpolitiikan ohjailulle. Toisin sanoen mikrotasolta edetään makrotason yleistyksiin.

Tosiasiassa makrotason poliittiset ratkaisut pitäisi tehdä kokonaan omalla tasollaan, sillä ne ovat perimmältään arvovalintoja. Niitä ei siis voitaisi lainkaan johdella käytännöllisistä onnistumisista tai epäonnistumisista, jotka ovat kontingentteja (eli satunnaisia, olosuhteista riippuvaisia ja yksittäistapauksellisia). Sen sijaan ne pitäisi johdella kansalaisten poliittisesta tahdonmuodostuksesta, jonka muotoilussa kansakunta itse on suvereeni päätöksentekijä.

Mikäli suuria väestöpoliittisia muutoksia tehdään viranomaisvallan toimesta, niitä ei pidä tehdä viranomaisratkaisuina, kuten nyt. Kansanvaltaisessa valtiossa niihin pitäisi vaatia lupa kansalaisilta tai ne pitäisi kieltää demokraattisesti aikaansaadulla päätöksellä kansanäänestyksessä. Näin on tehty Sveitsissä, joka päätti rajoittaa maahanmuuttoa referendumilla. Suomessa kansan enemmistön mielipidettä ei ole kysytty eikä noudatettu lainkaan, vaan maahanmuutto on nähty pelkkänä käytännöllisenä järjestelykysymyksenä eikä periaatteellisena ratkaisuna tai ongelmana, jota se oikeasti on.

Kantaväestön kannalta tuskallista on, että viranomaisvallan, median ja tiettyjen poliitikkojen mikrososiologiselta tasolta tekemät yleistykset saavat usein aikaan kohtalokkaita ratkaisuja makrotason politiikanteossa. Jos myönteiset havainnot pienryhmäkohtaamisen tasolla ohjaavat avaamaan rajat makrotasolla, valtionpolitiikassa tehdyt virheet siirtyvät viipymättä mikrotason elämään.

Mikrotason ilmiöt eivät oikeuta tekemään päätelmiä, jotka koskevat valtionpolitiikkaa makrotasolla, mutta kaikki, mikä tehdään valtionpolitiikassa makrotasolla, vaikuttaa yksilöiden elämään mikrotasolla jo heti seuraavana päivänä. Näin on, puhutaanpa sitten maahanmuutosta, opintotukien leikkauksista tai siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

Näiden loogisten ajatuskulkujen ymmärtäminen on ollut vaikeaa monille ihmisille, ainakin päätellen siitä, kuinka huonosti niiden opetuksia on noudatettu. Tulkitsen tilanteen johtuvan siitä, että monet sinänsä älykkäät ihmiset ovat sivuuttaneet filosofiset ja tieteelliset vaatimukset ja noudattaneet omaa poliittista agendaansa.

Kolmas (3) keskeinen virhepäätelmä, joka maahanmuuttopolitiikkaan liittyy, on argumentum ad ignorantiam, eli todistelutaakan kääntäminen. Olette varmaan huomanneet, miten maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kriitikoita taivutellaan esittämään näyttöä siitä, että monikulttuurisuus ja maahanmuutto eivät toimi niin kuin näiden tarkoitusperien puolustajat väittävät ja toivovat niiden toimivan. Tosiasiassa me arvostelijat emme väitä juuri mitään, vaan epäilemme, kritisoimme ja kyseenalaistamme sen, mitä muut väittävät.

Vahvaa todistelua vaativa väitehän on juuri niillä, jotka tavoittelevat perinpohjaisia muutoksia voimassa olevaan kansallisvaltioiden järjestelmään ja rajavalvontaan. Kansallisvaltioilla, rajavalvonnalla ja vieraat kansallisuudet poissulkevalla kansalaisoikeuksien pidättämisellä puolestaan on perustansa kansakuntien vapaassa itsejärjestymisessä, suurimpien yhteisten nimittäjien tavoittelussa, yhteiskunnallisen tehokkuuden takaamisessa ja luonnonoikeudellisessa sekä omaehtoisessa muodostumisessa historiallisen kehityksen kautta. Kansallisvaltio on hyvinvointiyhteiskunnan hegeliläis-snellmanilainen instrumentti ja järjen työväline, jota ilman ei olisi olemassa kehittyneitä hyvinvointiyhteiskuntia.

Niinpä monikulttuurisuuden ja maahanmuuton suosijoiden pitäisi itse esittää pitävät todisteet siitä, että heidän esittämänsä uusi ideologia varmasti on parempi kuin toimivaksi todettu nykyjärjestelmä, jonka varaan koko hyvinvointiyhteiskunta rakentuu ja jossa kansakuntien välisiä konflikteja säädellään valtakuntien rajoilla. Meidän järjestelmässämme konfliktien ei haluta siirtyvän keskelle kansalaisyhteiskuntia: kujille, kaduille, turuille, toreille, työpaikoille, sosiaalitoimistoihin ja leipä- sekä asuntojonoihin.

Perusteluja maahanmuuton suosijoilta ei ole kuitenkaan kuultu, tuskin tivattukaan. Sen sijaan syyttäjäviranomaiset ovat vieneet maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kriitikoita tuomiolle, ja media on saattanut heidät sosiaalisen häpäisyn kohteiksi.

Samoin on estetty kansallista etua julkisesti puolustavia ihmisiä toimimasta opettajan, tutkijan ja sosiaalityöntekijän viroissa pitäen heitä mikrotasolla esiintyvien konfliktien aiheuttajina. Tosiasiassa maahanmuuttokriitikoiden toiminta makrotason valtionpolitiikassa esiintyvän maahanmuuton rajoittamiseksi on voinut pikemminkin eliminoida kuin tuottaa konflikteja mikrotasolla, sillä maahanmuuttajamäärien väheneminen yleensäkin estää ristiriitojen kärjistymistä mikrotason kasvokkaisissa ihmissuhteissa. Konflikteja mikrotason kanssakäymiseen ovat tuottaneet ne poliitikot, jotka ovat pitäneet rajoja apposen avoinna.

Asian voi sanoa niin, että myös kaikkien niiden, joilla on maahanmuuttajataustaisia kavereita, kannattaa pyrkiä rajoittamaan maahanmuuttoa makrotason valtionpolitiikassa, jotta ihmissuhteet eivät tulehtuisi mikrotason kanssakäymisessä. Ensimmäinen, joka kärsii monikulttuurisuuden ja maahanmuuton aiheuttamasta sosiaalisesta ja taloudellisesta paineesta, on nimittäin maassamme jo ennestään oleva maahanmuuttaja, lopulta tietenkin koko yhteiskunta.

Maahanmuutto tuottaa peruuttamattomia väestöpoliittisia muutoksia, joiden vaikutuksista ei ole varmaa eikä riittävää myönteistä näyttöä. Kielteistä näyttöä ja riskejä on sen sijaan kertynyt runsaasti. Niinpä myös viranomaisten päätöksenteossa pitäisi soveltaa varovaisuusperiaatetta, eli torjua epävarmat hankkeet. Näin ei ole kuitenkaan tehty. Tämä härski ja monin tavoin epäoikeudenmukainen politikointi on loukannut monien suomalaisten ihmisten oikeuksia ja tunteita. Se on ollut osasyy myös puolin ja toisin pursuilevaan vihaan.

Asiaan liittyvä puolueellisuus on todistanut siitä, että Suomen kaltaisessa maassa sananvapauden ja yhteiskunnallisen toimintavapauden loukkaukset eivät ole etupäässä muodollisia tuomioita vaan epäsuoria sosiaalisia rangaistuksia, joilla ansiokkailta ihmisiltä joko kielletään sananvapaus tai viedään heiltä heidän työpaikkansa ja mahdollisuutensa osallistua yhteiskuntaan. Näin tapahtuu erityisesti yliopistoissa, joissa monikulttuurisuuden ja maahanmuuton suosiminen muodostaa tiedepoliittisen ideologian ja normatiivin.

Edustava esimerkki vaarallisesta virheajattelusta

Maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden ideologisuudesta olisi osoitettavissa edellä analysoitujen lisäksi useita muitakin virhepäätelmiä, sillä aihepiiri on todellinen järjenvastaisen argumentaation aarreaitta. Tarjoan uteliaimpien tyydytykseksi kuitenkin vain seuraavan.

Näyttöä mikrotason ja makrotason sekoittamisesta maahanmuuttopoliittisissa yhteyksissä antaa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan sihteerinä toimiva Maija Urponen, joka väitteli vuonna 2010 tohtoriksi ”ylirajaisista” (miksei voisi sanoa rajat ylittävistä?) suhteista toimiessaan naistutkimuksen valtakunnallisen tutkijakoulun koordinaattorina.

Hänet palkittiin luonnollisesti myös Suomen Kulttuurirahaston stipendillä, jonka turvin hän aikoi selvitellä, kuinka rakkaus ulkomaalaisen kanssa voi kohdata yhteiskunnassa ”rasismia” ja johtaa ”rodullisiin erontekoihin” ja ”toiseuttamiseen”. (Suosittelen Urposelle hakeutumista täydentämään opintojaan johonkin kielikouluun tai logiikan kurssille, jossa opetettaisiin, että ihmisten eksistentiaalinen toiseus on jo sinänsä aivan eri asia kuin heidän ominaisuuksiinsa liittyvä erilaisuus.)

Täysfeminiinisoidussa yliopistossa Urposelle myönnettiin tiedepoliittisesta oikeauskoisuudestaan palkinnoksi hallintovirka, eli hänestä tehtiin parasta, minkä lasikatosta päänsä läpi lyönyt ja tieteellisiä julkaisuansioita vailla oleva voi tavoittaa, toisin sanoen tiedekuntasihteeri.

Puhun Maija Urposen tekemisistä vain siksi, että niiden kautta tulee oivallisesti esille, kuinka mikrotason ilmiöistä johdellaan päätelmiä makrotasolle ja miten nämä tasot sekoitetaan toisiinsa. Kuinka helppoa onkaan tuntea sympatiaa, kun eritaustaiset ihmiset kohtaavat henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa ja menevät vaikka naimisiin? Ja miten helppoa onkaan johdella tästä johtopäätös, että maahanmuuton vastustaminen ja ulkomaalaisten eturyhmäpolitiikan rajoittaminen makrotason politiikassa ovat ilkeää ”rasismia”, joka vastustaa yksityishenkilöiden rakkautta?

Tästä puolestaan erehdytään johtelemaan päätelmä, että jos Minttu ja Ibrahim menestyvät hyvin henkilökohtaisessa kanssakäymisessään, on avattava valtakunnan rajat valtionpolitiikan tasolla ja sallittava rajat vapaasti ylittävä maahanmuutto, olipa perusteena sitten avioliitto, työ, kerjuu, kaupankäynti tai mikä tahansa. Mikrotason ilmiötä, kuten rakastumista, käytetään verukkeena väitteelle, että makrotason valtionpolitiikkaa pitäisi johtaa avioliittoneuvojan logiikalla, tai muuten on ilkeä ”rasisti”.

Juuri tähän karmeaan ajatuskulkuun Urponen on syyllistynyt. Hänen esittämänsä näkemykset antavat puhdasoppisen näytön edellä kuvailemistani virhepäätelmistä. Poliittiset motiivinsa Urponen paljastaa rahoittajansa haastattelussa seuraavasti: ”Niiden avulla vastustetaan nationalismia ja Suomen umpioitumista”, kuten Urponen ”huomioi”. Tieteeksi Urposen esittämiä syytöksiä ei voi sanoa, ja siksi myös hänen haastattelijansa ovat ymmärtäneet luonnehtia hänen poliittista ideologiaansa vain ”huomioinniksi”.

Käytän Maija Urposen tekemiä virheitä ja hänen ajatussolmujensa lonkeroita esimerkkeinä vain siksi, että ne ovat tyylipuhtaan edustavia omassa tendenssimäisessä typeryydessään. Kritiikkini ei ole siis henkilökohtaista. Samanlaisia ajatusvirheitä tehdään tieteenä esiintyvässä epäkriittisessä näennäistutkimuksessa jatkuvasti. Tavoite lienee saada poliitikkokollegat innostumaan ja vaatimaan mikrotasolla saavutettujen ja myönteisinä koettujen tulosten perusteella aktiivisempia toimenpiteitä maahanmuuton vauhdittamiseksi makrotasolla.

Näiden maailmanhalauskokemusten kanssa samanaikaisesti Suomen turvallisuusviranomaiset epäilevät Venäjän soluttaneen Suomeen omia hybridisotilaitaan ja muistuttavat, että kaikki Venäjän kansalaiset ovat kaksoiskansalaisuudesta riippumatta Venäjän lakien mukaan velvoitettuja auttamaan Venäjän turvallisuusviranomaisia, siis agentteja.

Pahinta kuitenkin on, että Maija Urposen kaltaisille oman maan mädättäjille luovutetaan yliopistolliset toimintaresurssit, jotta he voivat levittää yliopistossa omaa poliittista agendaansa estottomasti. Juuri heidän kaltaistensa hallintobyrokraattien tekemien tiedepoliittisten valintojen tuloksena yliopistoissa on alettu noudattaa kansainvälisyyskiimassa marinoitua internatsismin ideologiaa, jonka tuloksena vierasperäiset ulkomailta tulleet siirtolaiset valloittavat myös Suomen yliopistolaitoksen oppituolit ja käyttävät tiedepoliittista valtaa verovaroin rahoitetun yliopistomme edelleen kansainvälistämiseksi.

Valmiiseen pöytään tullessaan nämä termiitit tuhoavat sen, mitä suomenkielisestä tieteestä, filosofiasta ja julkaisutoiminnasta on jäljellä, ottavat työstään maksun sekä poistuvat kansainvälisyyden mitäänsanomattomaan ja semanttisesti merkityksettömään avaruuteen. Suomalaisten ihmisten asioihin ja suomalaiseen yhteiskuntaan he suhtautuvat pilkallisen ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi; muodostaahan heidän todellisen identiteettinsä kosmopoliittinen kansainvälisyys.

Kuka on todellinen eurooppalainen intellektuelli?

Slovenialainen Slavoj Žižek on Euroopan tunnetuimpia nykyfilosofeja. Ylen Teema-kanava esitti eilen hänen ajatteluaan käsittelevän dokumentin nimeltä Žižek ja elokuvan kätketty ideologia. Oikeastaan kyseessä on kooste yksinpuhelusta, jossa Žižek suvereeniin tapaansa tulkitsee aikamme poliittisia tapahtumia muutamien klassikkoelokuvien ja niistä tekemiensä psykoanalyyttisten löydösten avulla.

Dokumentti alkaa Žižekin analyysilla John Carpenterin elokuvasta Pahan kehä. Siinä päähenkilö saa käyttöönsä silmälasit, joiden lävitse katseltuna maailma ja sen mainokset riisutaan alitajuntaan vetoavasta aineksesta ja jotka paljastavat mainosten kognitiiviset piiloviestit. Ihmetystä elokuvan katsojissa on herättänyt, miksi lasien omistajan on vaikea saada myös toisia ihmisiä katselemaan maailmaa niiden läpi.

Žižekin mukaan lasit poistavat ihmisiltä unelmat, eli toisella tavalla sanottuna vapauttavat ideologiasta. Žižekin käsitys on, että ihmiset eivät yleensä halua kamppailla ideologioita vastaan vaan osallistua niihin. Mikäli vallitsevan ideologian omaksuminen epäonnistuu, tuloksena saattaa olla väkivaltaa. Näin hän selittää muun muassa kahden vuoden takaisia Wall Streetin mellakoita ja Britanniassa samaan aikaan esiintynyttä rabulismia, katulevottomuuksia ja ryöstelyä.

Poliitikkojen osoittama moralisointi ja paheksuminen olivat luonnollisestikin yksinkertaistavia reaktioita, sillä tällaisissa ”kellopeliappelsiineissa” väkivalta oli ”sorrettujen kieltä”. Žižek saattaa näkemään, että kyse oli entisen työväenluokan eli nykyisen luokattoman väestön putoamisesta pois konsumismin ideologian piiristä. Kun ihmiset eivät pääse jäseniksi enää edes työväenluokkaan saati että he voisivat keskiluokkaistua kouluttautumalla ja kartuttamalla varallisuutta, he menettävät mahdollisuuden toteuttaa vallitsevaa Dolce & Gabbana -ideologiaa, joka voisi liittää heidät yhteiskuntaan.

Tämä tulkinta Pahan kehästä tulee nyt kuin tahattomana ja kohtalomaisena antiteesinä Pekka Himasen hymistelylle ”arvokkuudesta” ja ”hyvän kehästä”.


Ironinen etäisyys vai samastuminen yliminän ääneen?

Žižekin eräs suomennettu teos on nimeltään Ideologian ylevä objekti, ja siinä hän viittaa sublimaation ajatukseen. Žižekin mukaan aggressioita ei herätä vain se, että ihmiset eivät tavoita ideologisia unelmiaan. Vaarallista on myös se, jos ihmiset menettävät ironisen etäisyytensä tulkita todellisuuden tapahtumia. Suhteellisuudentajun menettäessään ihmiset samastuvat yliminän ääneen, ja heistä tulee helposti vain ideologian julistajia, mikä ei voi johtaa muuhun kuin konfliteihin todellisuuden karkeilla kohtaamispinnoilla.

Ehkä tässä on yksi selitys siihen, miksi Pekka Himasen eteeriset arvokkuuden unelmat herättivät kansalaisissa niin raivokasta vastarintaa. Ne eivät sopineet yhteen heidän todellisuuskäsityksensä kanssa luultavasti siksi, että unelmat eivät olleet heidän ulottuvillaan. Mutta myös toinen vaihtoehto toteutui: Himanen koettiin subliimin ideologian äänitorveksi, joka pikemminkin peittää todellisuutta kuin valaisee sitä hyvyyden julistuksillaan. Yliminän voitto realismista on ominaista myös monille uskonlahkoille ja niiden fataalille itsetuhoisuudelle.

Selvää on, että Žižekin kehittyneet filosofiset tulkinnat jättävät tavanomaisen poliittisen yhteiskuntatutkimuksen tekijät kauaksi taakseen. Hänen mielestään väkivalta, jota on nähty viime aikoina esimerkiksi Kreikan kaduilla ja kujilla, ei ole koskaan abstraktia, vaan se on suoraa puuttumista todellisuuteen.

Žižekin tulkintojen mukaan nationalismin väkivaltaiset ainekset elävät jatkuvasti ihmisten sofistikoituneen pintakuoren alla. Esimerkiksi industrial metal -musiikkia soittavan Rammsteinin lavaesiintymiset tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toteuttaa fasistista ideologiaa esi-ideologisella tavalla. Siten sen katsotaan toimivan fasismia vastaan; tosin kiintoisaa on, miten kauan tämä sublimaatio riittää pitämään aggressiot aisoissa, kun pöty loppuu pöydästä ja poliitikkojen puheista.


Kristinusko ateismia ateistisempaa

Stadionkonserttien vastaavuus fasististen tapahtumien kanssa on melko laajalti viitattu näkökohta, mutta mielenkiintoista marxilais-psykoanalyyttista dialektiikkaa sisältää Žižekin tulkinta Martin Scorsesen elokuvasta Kristuksen viimeinen kiusaus.

Žižekin mukaan kristinusko on ateistisempaa kuin ateismi, sillä ateistiset ja naturalistiset ajatussuunnat uskovat johonkin suureen kokonaisuuteen, joka antaa merkityksen elämälle, esimerkiksi evoluutio-oppiin. Sen sijaan kristinuskon sanoma kiteytyy Jeesuksen sanoissa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” sekä hänen opetuksessaan jättää lähiomaisensa ja käskyssä seurata itseään.

Siinä, missä islam ja juutalaisuus markkinoivat uskoa Jumalaan, siinä kristinusko tarjoaa pelastusoppinsa kautta vapautta kaikesta ideologiasta. Niinpä Žižekin tulkinta on lähellä myös Jumalan poissaolon elämyksiä painottavaa modernia teologiaa.

Kristinuskon pyrkimys kahlita ihmisiä vapauden ideologialla puolestaan näkyy selvästi Robert Wisen elokuvassa Sound of Music, jossa eräs halujensa valtaan joutunut nunna odottaa saavansa nuhteita luostarin johtajalta, mutta tämä kehottaakin nunnaa antamaan intohimoilleen periksi ja kulkemaan juuri niitä polkuja, jotka hän itse havaitsee hyviksi.

Tällaisen double bind -rakenteen kautta kristinusko alistaa ihmistä käskyllä olla vapaa, jolloin ihmisen odotetaan itse rajoittavan itseään. Nietzschen sanoin: ihmisen vapaus luonnollisista vieteistä on vain pappien keksimä ovela juoni, jolla ihmiset voidaan asettaa vastuuseen ja syytetyn penkille omista sinänsä välttämättömistä teoistaan.


Vapauden näennäinen perverssiys

Edellä mainittuun syyllistämiseen liittyy myös ajatus, että vapaus on perverssiä (Žižekiä käsittelevän dokumentin alkuperäinen nimi onkin Pervert’s Guide to Ideology). Siksi niihin ihmisiin ja ryhmiin, joiden nähdään olevan vallitsevan ideologian ulkopuolella, liitetään usein oletus, että he tekevät jotakin pervoa, kuten viettävät salaisia orgioita tai syövät pikkulapsia pakastimesta. Ja tämä deluusiomainen harhakuva idättää tietenkin sekä kateutta, julkista paheksuntaa että mielenkiintoa.

Žižek ei käytä tätä esimerkkiä, mutta hänen analyysinsa tuo näkyville esimerkiksi sen, miten kompleksista seksuaalivähemmistöliikkeen harjoittama avio-oikeuden tavoittelu on ollut. Juuri sen kautta valottuu, kuinka homot ja lesbot antautuvat tavoittelemaan osuutta vallitsevasta ideologiasta, tässä tapauksessa kristillisestä avioliitosta, ja sitä kautta pyrkivät normalisoimaan itseään.

Näin paljastuu kristinuskon kiero tapa alistaa ihmisiä (1) torjumalla heidät ensin piiristään (aivan kuten luostarin johtaja suhtautui välinpitämättömästi nunnan esittämiin anteeksipyyntöihin ja katumukseen), (2) lavastamalla yhteisönsä sitä kautta tavoiteltavaksi sekä (3) taivuttelemalla ihmiset kerjäämään osallisuutta oman ideologiansa piirissä.

Kirkon myöhemmin osoittamassa suopeudessa on siis kyse pikkusormen ympärille kietomisesta, kontalleen ajamisesta ja eräänlaisesta kielletyn hedelmän houkuttelevaksi julistamisesta. Avioliittoinstituutioon sisältyvä elämäntapatarkkailu ei välttämättä tuota mielihyvää kirkon johtajille sen enempää kuin avioliittoon vihittävillekään, mutta se voi tuottaa perverssiä ja subliimia nautintoa valtasuhteen voimassa pitäjille.

Ehkä juuri siihen perustuu myös homoavioliittojen vastustus: avio-oikeuden pidättäminen ei luo seksuaalista mielihyvää (eikä toisaalta myöskään estä sitä), mutta se voi tuottaa sadomasokistista nautintoa avio-oikeuden kieltäjille. Žižekin oikeaoppisen psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan mielihyvä on eri asia kuin nautinto, ja nämäkin tulkinnat lyövät teoreettisessa kehittyneisyydessään laudalta monien yhteiskuntatutkijoiden pelkästään normittavat ja arvottavat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa.


Mielihyvän ja nautinnon pakko

Toisaalta Žižek poikkeaa perinteisestä psykoanalyyttisesta teoriasta suhteessa mielihyvän ja nautinnon tavoiteltavuuteen. Perinteinen psykoanalyyttinen näkemys on, että ihminen ei vapauta itseään tuntemaan mielihyvää tai nauttimaan, koska hän on sisäistänyt sosiaaliset kiellot ja kokee niiden rikkomisesta patologista syyllisyyttä. Käsitys on ollut, että psykoanalyysi vapauttaa ihmiset estoista tavalla, jolla mielihyvä ja nautinto tulevat mahdollisiksi.

Kenties tämä päti Freudin ajan Wienissä, jossa kieltoja ja rajoitteita oli paljon. Sen sijaan Žižekin näkemys on, että nyky-yhteiskunnassa vallitseva ideologia käskee ihmisiä tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin, että ihmiset ovat alkaneet tuntea pahoinvointia tästä hyvinvoinnin velvoitteestaan. He ovat kuin kirkkoisä Augustinus, joka Tunnustuksissaan sanoo tunteneensa syyllisyyttä Karthagon villeinä vuosinaan – ei suinkaan liiallisista nautinnoistaan – vaan siitä, ettei pystynyt nauttimaan huveista ja yltäkylläisestä elämästä tarpeeksi!

Niinpä ongelma on, kuinka päästä eroon mielihyvän ja nautinnon pakkomielteestä. Žižekin mukaan ainoa tie siihen on oppia tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin intohimoistaan kuin pakkomielteistäänkin sekä kaikista muista oireistaan, sillä niiden välttely, torjuminen ja kiistäminen johtaisivat vain takaisin lähtökohtaan: kurinalaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmiset tuntevat syyllisyyttä mielihyvästään ja nautinnoistaan.

Näennäisesti suvaitsevaiseen yhteiskuntaan voikin sisältyä paljon vahvempia ideologioita kuin autoritaariseen. Esimerkiksi vanhoillisessa yhteiskunnassa vanhemmat saattoivat sanoa lapselleen: ”Me lähdemme nyt mummolaan, ja sinä tulet mukaan pidit siitä tai et!” Sen sijaan vapaamielisenä aikana liberaalit vanhemmat voivat sanoa: ”Tiedäthän, että isovanhempasi rakastavat sinua, mutta sinun pitää vierailla heidän luonaan vain jos haluat.” Jälkimmäisessä tapauksessa käsky on vahvempi, sillä sen mukaan ihmisen pitää, paitsi totella, myös tykätä siitä. Näennäinen vapaus sisältää siis ankaramman käskyn kuin suora määräys, ja sitä on myös vaikeampi tunnistaa ja kumota sen epäsuoruuden vuoksi.


Kuoleman voittaminen kuolemalla, tavarataivas ja ikuisen rakkauden myytti

Luokkastrategioiden kannalta huomionarvoinen on Žižekin tulkinta James Cameronin elokuvasta Titanic, jossa yleisön hyväksyntää yritetään ostaa sympatisoimalla alemmissa kerroksissa matkustavan työväenluokan ”rehtiä ja aitoa” elämäntapaa porvariston ohi. Žižek pitää tätä katsojien kosiskelua läpinäkyvän halpahintaisena ja naurettavana. Hänen mukaansa elokuva tosiasiassa toistaa vanhan myytin siitä, että porvaristolla ja kapitalisteilla on ”oikeus” silloin tällöin pelastaa itsensä ja koota identiteettinsä puristamalla mehut työväenluokasta.

Titanicissa tämä näkyi tavassa, jonka mukaisesti porvaristytölle annettiin tilaisuus ostaa köyhältä kulkuripojalta halvalla piirrätetty muotokuva, käyttää nuorta miestä seksuaaliseen mielihyvään sekä sulhasestaan irtautumiseen, ja lopulta erota ryysyläispojasta painamalla hänen päänsä pinnan alle veden varaan jouduttuaan. ”Mitä muuta tästä seikkailusta olisi voinut seurata kuin parin viikon romanssi New Yorkissa ja sen jälkeen bänät”, kysyy Žižek ja tulkitsee, että juuri traagisen katkeamisen kautta rakkaus ikään kuin julistettiin ikuiseksi.

Ilman rakkauden siirtymistä subliimiin ja eteeriseen tavoittamattomuuden avaruuteen sitä ei voisi olla olemassa. Ikuinen rakkaus onkin myytti, joka on mahdollinen vain kuvitteellisena, tavoittamattomien ja subliimien objektien kautta, toisin sanoen unelmina ja ideologioina.

Myös kuluttamisen ideologia on mahdollinen vain tavarataivaassa, jossa ihmiset elävät nenä konditorialiikkeen ikkunassa kiinni. Ottamalla haltuunsa esineitä ihmiset luovat vaikutelman omasta kuolemattomuudestaan ja muodikkaasti sanottuna ”voimauttavat” itseään. Samalla he imevät veret halpatuotantomaiden työvoimasta istuessaan Titanicin kansituoleillaan.

Toteamukseni ei ole moralistinen vaan  ymmärtämään pyrkivä. Myös Žižekin tulkinta on samansuuntainen: kapitalismi on voittanut sosialismin siksi, että sosialismi uskoi subliimiin hyvään ja unelmien utopiaan, mutta siltä puuttui käynnissä pitävä koneisto. Sellainen puolestaan sisältyy kapitalismin logiikkaan, sen tunnustamaan, hyväksymään ja vahvistamaan ihmiskunnan ahneuteen, joka lyö ajasta aikaan kuin jatkuvasti vedossa pysyvä kaappikello.

Klassisten sosiologien tavoin Žižek tunteekin aitoa hämmästystä kapitalismin itseään ruokkivan ikiliikkujan edessä. Nähdäkseni sen käynnissä pitävä voima juontaa juurensa ihmisluonnosta: ihmisen pyrkimyksestä selviytyä hengissä. Naturalismi ja utilitarismi (hyötyoppi) ovat kapitalismia käynnissä pitäviä ideologioita. Ne voi pysäyttää vain fundamentaalisempi kysymys siitä, mitä hyötyä on hyötymisestä ja mikä on elämän tarkoitus. Koska nämä ongelmat jäävät perimmiltään avoimiksi, niiden myötä myös kapitalistien leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Filosofisesti katsoen elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä, kun taas merkitys on tarkoituksesta erillinen henkilökohtainen asia. Ahneuden puolestaan voi selittää ihmisten potema kuolemankammo. Sen vuoksi rahakkaimmatkin ihmiset haluavat vielä sen yhdennentoista miljoonan, joka jää jäljelle jollekin paratiisisaarelle, mikäli sota, vallankumous tai kuolema vie kaiken alta. Ahneuden motiivi on takaraivossa kytevä menetyksen pelko, alitajuinen aavistus siitä, että jonakin päivänä pitää luopua kaikesta. Ahneuden motiivi on halu jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä, ja siksi ylenmääräinen varakkuus ja sen jatkuva tavoittelu yleensä vain lisäävät ihmisten ahdistusta ja pahoinvointia.


Suuren Toiseuden poissaolo

Teknillisen korkeakoulun ex-professori Heikki Hyötyniemi esitti eilisen blogikirjoitukseni kommenteissa, että suomalaisessa filosofiassa näyttää olevan nykyään ”ainakin kolme koulukuntaa: yliopistofilosofit, Esa Saarisen poppoo, ja Hankamäki!” Havainto saattaa pitää paikkaansa. Olen tosin yrittänyt välttää näkemästä filosofiaa koulukuntien klustereina, vastapuolten välisenä pelinä, jakona joukkueisiin tai puoluetoimintana (jota se tietenkin myös on).

Dialogisen filosofiani mukaisesti tunnustan perimmältään vain yksilöt, sillä tiedän, että jokaisella on joka tapauksessa omat itsenäiset ajatuksensa ja elämännäkemyksensä. Filosofien angstisuus johtuukin usein juuri liittoutumisen ja puoluepolitisoitumisen vaatimuksesta, pakosta hankkia itselleen jonkinlainen suojaväri. Tavallaan Heikin näkemys on oikeutettu ja kuvaava siksi, että hän sijoittaa minut erilleen puolueista. Sikäli en vastusta tulkintaa, sillä se vastaa näkemystäni filosofian henkilökohtaisesta olemuksesta. Vahinko vain, jos olen ainoa, jolla on filosofiassa itsenäiset käsitykset ja ajatukset!

Myös Žižek on tullut johtopäätökseen, että ihmisellä ei ole ideologioista vapauttavaa pelastusta missään yhteisössä. Ihmiset ja ideologiat keräytyvät milloin miksikin meemikomplekseiksi rahan toivossa, kerätäkseen sosiaalista pääomaa tai selviytäkseen paremmille päiville työelämässä. Siksi ideologioista irtautumisen hinta on yleensä kova, mutta se saattaa kannattaa, sillä muussa tapauksessa inflaation kita järsii myös filosofiaa. Žižekin käsityksen mukaan olemassa on lopultakin vain yksilö, mikä tuo etsimättä mieleen 1900-luvun eksistenssifilosofin, Jean-Paul Sartren.

Myös vapaudessa ja yksilöllisyydessä kelluminen on ahdistavaa sikäli, että ei ole olemassa mitään ”suurta Toista”, jolle vapautensa ja tarinansa voisi kertoa. Tässä mielessä Žižekin käsitys pitää yhtä Jacques Lacanin psykoanalyyttisen näkemyksen ja oman käsitykseni kanssa. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnosta kenenkään toisten ihmisten asiat, paitsi sikäli kuin niistä voi olla jotakin hyötyä tai niillä on merkitystä omaa elämää ajatellen. Tämä raadollisuus näkyy esimerkiksi Žižekin raportoimassa tosiasiassa, että ihmiset suhtautuivat olankohautuksella Bosnian sodassa raiskattujen kertomuksiin, vaikka heillä olisi ollut kova tarina jaettavanaan. Sanat kaikuivat kuitenkin tyhjyyteen.


”Suomen Žižek?”

Huvittavaa on, että eräs tuttavani nimitti minua tänä aamuna ”Suomen Žižekiksi”. En pahemmin vastusta tätäkään tulkintaa, vaikka ajatuksen torjuminen olisi paljon helpompaa kuin ottaa vastaan epäilykset narsismista, joka johtuu mahtipontisen rinnastuksen hyväksymisestä.

Žižekin fanittaminen tai häneen samastuminen olisivat kuitenkin melko alkeellisia suhtautumistapoja jo siksi, että ne olisivat vastoin Žižekin psykoanalyyttista näkemystä, jonka mukaan hän on muodostunut psyykkisen transferenssin kohteeksi kaikille maailmantuskaa ja huolta poteville. ”Slavoj the Superstar” on siis tiedostanut toimivansa eräänlaisena itsen heijastuspintana ihailijoilleen, ja juuri siksi todellisen filosofian mukaista myös heille olisi kasvaa idolistaan irti. Luulenkin, että Žižekin Elvis-maineessa on aineksia klassisesta fani-ilmiöiden sosiodynamiikasta, jonka mukaisesti idoleista ei pidetä vain siksi, että he ovat sinänsä niin erinomaisia, vaan siksi, että kannattamalla heitä voi myös itse olla suositumpi ja saada prestiisiä uralleen.

Kaikesta sanotusta huolimatta minussa ja Žižekissa on toki jotain yhteistä: (muutamien mielestä) kärkäs esiintymistyyli, psykologisoivat politiikan ja filosofian tulkinnat, säästelemätön tekstintuotanto ja tietynlainen lahjomattomuus. Myös EU-kriittinen fraasini beethovenilaisen harmonian vastaamattomuudesta todellisuuden kanssa lienee yhteistä. Elokuvataidetta tosin tunnen varsin huonosti, enkä ole kovin suosittu.

Eniten poikkean Žižekistä luultavasti siinä, että pidän kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta hyvinvointiyhteiskuntien edellytyksenä, kun taas Žižek ja poliittinen vasemmisto yleensäkin ovat hoilanneet Internationaaliaan ja asettuneet siten samaan veneeseen kansallisvaltioita murentavan globaalin kapitalismin kanssa. Erona on myös ideologian käsitteen määrittely; omasta mielestäni ideologia on osallisuuden sijasta enemmänkin vain väärää tietoisuutta, jonka vallitsessa asiat muuttuvat vastakohdikseen (esimerkiksi vapaus riippuvuudeksi).

Voin kyllä yhtyä Žižekin käsitykseen, että ideologia ei ole mitään ulkoa päin asetettua – ei manipulaatiota, pakkoja eikä käskyjä – vaan jälkimodernissa yhteiskunnassa ideologia on tapa, jolla ihmiset spontaanissa todellisuussuhteessaan tavoittelevat vapautta, mielihyvää ja todellista minuuttaan. Žižekin sanoin: ”Ideologian traagisuus on siinä, että paetessamme ideologiaa unelmiin me vasta olemmekin ideologian kahleissa.” Niinpä ideologia ei ole myöskään savuverho, joka estäisi ymmärtämästä, millainen todellisuus on, vaan juuri sen vaikutuksesta me valitettavasti luulemme näkevämme todellisuuden ”selvemmin ja kirkkaammin”.


Ideologiat ja tulevaisuus

Žižekin ajattelu liittyy Suomessa meneillään olevaan tulevaisuuspohdiskeluun, sillä juuri sen kautta valottuu, että päämäärien ja tulevaisuuden määritteleminen on ideologioiden synnyttämistä puhtaimmillaan. Tulevaisuuden linjaaminen, rakentaminen ja pelkkä ennakoiminen ovat jokaista todellisuuskäsitystä ideologisempia, sillä vallitsevia näkemyksiä voidaan tarkistaa suhteessa todellisuuteen mutta tulevaisuusselvityksiä ei voida, kun vertailukohta puuttuu. Tulevaisuuden kartoittaminen myös muodostuu ideologiaksi välttämättä ja jää sellaiseksi, sillä ennusteen rooli on aina itseään toteuttava tai kumoava, kuten sosiologi Robert K. Merton aikoinaan totesi, ja siksi tulevaisuusselvitykset ovat ennakolta vaikuttavia: preventiivisiä tai motivoivia.

Ideologia liittyy läheisesti valtaan. Yhteistä niille on, että molemmat pyrkivät peittämään jälkensä. Ideologisen vallankäytön tärkein keino onkin vallan kätkeminen. Varmaan sen vuoksi jo Bismarck sanoi, että politiikassa on syytä uskoa asioihin vasta, kun ne on julkisesti kiistetty. Siksi ideologiakaan ei ole läpinäkyvää hämäystä vaan normaaliuden arkipäiväistä määrittelyä. Esimerkiksi koulumaailmasta tunnettu kasvatuksen käsite on läpikotaisin ideologinen, ja sellainen on erityisesti poliitikkojen suosima väite, että heidän päätöksilleen ”ei ole vaihtoehtoja”. Siten myös ihanteiden ja unelmien karsiminen voi olla perin ideologista.

Entä voiko ideologisuudesta päästä eroon? Žižekin ajatus on, että ideologiat ovat väistämättömiä, ja ne voidaan vain tiedostaa ja hillitä. Vahingollista onkin juuri vaihtoehtojen kieltäminen, konsensus, joka kiistää kenenkään olevan vallassa ja vastuussa. Myös filosofeista tulee viihdetaiteilijoita juuri silloin, kun he alkavat muodostaa auktorisoituihin ajattelijoihin ja teoreettisiin malleihin nojaavaa konstruktiivista systeemiä, aivan kuten Pekka Himanen ja monet muut. Toisaalta myöskään metafyysisten kertomusten kehittely ei kelpaa, sillä tarinoiden tavoittelijat koettavat saalistaa haaviinsa tuota poissaolevaa ”suurta Toiseutta”.

Sen sijaan filosofien pitäisi antautua ajattelemaan ja toimimaan ajassa ja paikassa. Tämä merkitsee, että filosofien tulisi toimia politiikan kriitikkoina, mikä vastaa omaa ajatustani dialogisesta filosofiasta. Filosofien pitäisi hyväksyä filosofian epämääräisyys ja oman identiteettinsä juurevuus sekä sen subjektiivinen rakentuminen. Pitäisi hyväksyä myös todellisuuden kaaosmaisuus, sillä kriisi on perimmältään luova tila: ainoa todellinen muutosvoima, joka pakottaa etsimään uusia ratkaisuja.

Niinpä myöskään tulevaisuutta ei pitäisi lähestyä eikä paeta sen enempää jatkamalla ideologioissa kuin pitäytymällä märehtimään epäonnistumisia, kuten vasemmisto on Žižekin mukaan tehnyt. Pitäisi myöntää kaaoksen suuruus ja kriisin syvyys sekä etsiä keinoja (vihdoinkin tunnustetussa) paniikissa. Siksi Žižek pitää hysteriaa ja siihen liittyvää levottomuutta perimmältään myönteisenä tilana, aivan niin kuin hän Walter Benjaminin estetiikkaan viitaten pitää kulttuurimme jätteitä ja kaatopaikkoja aitoina ja eniten paljastavina merkkeinä siitä, millaisia tuotanto- ja kulutusketjun alkupään palvotut tavarafetissit ovat todelliselta olemukseltaan.

Benjaminin mukaan emme koe historiallisina olentoina olemista silloin, kun asiat menevät eteenpäin. Vasta, kun näemme kulttuurimme jätösten palautuvan luontoon, saamme kuvaa historian merkityksestä. Žižekin mielestä myös katastrofielokuvien kuvauksilla tuhon jälkeisestä morbidista ja nekrofiilisestä tilasta voisi olla sama silmiä avaava merkitys. Tuhoutuneen elinympäristön, tyhjien katujen ja hylättyjen teollisuuslaitosten keskellä voi kokea sen, mitä psykoanalyyttinen teoria nimittää reaalisen inertiaksi. Sillä tarkoitetaan merkityksen ylittävää hiljaista läsnäoloa, jonka voi kokea esimerkiksi hylättyjen lentokoneiden autiomaassa, Mojavessa. Ilman tällaista aidon passiivisen kokemuksen hetkeä mitään uutta ei voi syntyä.


Mahdottoman politiikka

Tällaisessa tilanteessa periaatteellisiin muutoksiin tähtäävä poliitiikka voi olla vain mahdottomuuden taidetta, joka muuntaa koko sen kehyksen, jossa asiat toimivat. Olen usein sanonut, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan liberaaliksi ja kansanvaltaiseksi niin kehitysmaissa kuin kehittyneissäkin maissa.

Sen sijaan nykyisin myös liberaaleissa demokratioissa poliitikot ovat ulkoistaneet moraalin kysymykset erillisryhmille, kuten luonnonsuojelijoille ja hyvinvointivaltion suojelijoille. Valtavirran poliitikot ovatkin sitä tyytyväisempiä, mitä vihamielisempiä ja epärealistisempia näkemyksiä nuo ”anarkisteiksi” ja ”ääriryhmiksi” mustamaalatut porukat esittävät, sillä silloin voidaan sanoa, että heidän vaihtoehtonsa ovat ”toteuttamiskelvottomia”, mutta demokratia on toteutunut, sillä heitäkin on kuultu!

Tästä johtuu, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut eivät ole niin tekaistuja kuin väitetään, vaan ne vallitsevat itse todellisuudessa. Ja siksi tarvitaan mahdottomuuden politiikkaa: tarttumista toimeen ja kykyä tehdä jotain, mikä on julistettu näennäisesti mahdottomaksi.

Omasta mielestäni politiikan keskeinen ongelma on, että nykyvasemmisto ei tunnista tautia oireiden takaa, ja oikeistolaisille kapinavoimille kaikki on vastakohta-asetelmien valossa liian kontrastinomaista, jyrkkää ja syyllistävää. Vasemmistolle on ollut vaikeaa tunnustaa, että se on hylännyt kansallisen edun puolustamisen, vaikka juuri kansallisissa erityispiirteissä on globaalin kapitalismin vastavoima.

Marxilainen näkemys ihmisten liittymisestä yhteen vastasi savupiipputeollisuuden ajan yhteiskuntaa, mutta reaaliaikaiseen pääoman ja työvoiman liikumiseen sekä tiedonvälitykseen perustuvassa globaalissa Internet-yhteiskunnassa se ei voi toimia. Marxismi, uusmarxismi tai jälkimarxismi ei voi vastata ongelmiin siksikään, että jokaisella kansakunnalla on väistämättä omaan itsemääräämisoikeuteensa perustuva oikeus määritellä maassaan valltseva yleinen hintataso ja työvoiman hintataso.

Spontaanisti syntyneet kansallisvaltiot ovat siis, paitsi luonnonoikeudellisesti legitimoituja ja välttämättömiä, myös tarpeellisia ja hyödyllisiä, sillä vain niiden piirissä kansalaisten tahto voi toteutua demokraattisesti. Kansallisvaltiot ovat hegeliläisiä Järjen työvälineitä konfliktien sovittamiseen, kansalaisten yhteisen edun löytämiseen ja hyvinvointiyhteiskunnan räätälöimiseen kunkin kansakunnan erityistoiveiden mukaiseksi.

Varsinkin hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisessä kansallisvaltiot ovat tehokkaita ja oikean kokoisia välineitä, sillä paikallistasolla pieni ihminen on usein voimaton, ja globaali sekä EU:n taso ovat liian etäisiä ja mittasuhteiltaan vääriä. Kansallinen toimintataso on tarpeellinen myös kansainvälisten hankkeiden toteuttamiseksi, kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä kansallisvaltioita tarvitaan kansainvälisten sopimusten masinoimisessa teoiksi. Tältä osin katson, että Žižekillä riittää hyvää tahtoa, mutta häneltä puuttuu metodi.


Žižekin salaisuus

Žižekin ajatukset vetoavat moniin oikeudentuntoisiin ihmisiin, sillä hän itse on identifioitunut vahvasti oman yliminänsä ääneen. Arkkityyppisenä Sokrates-hahmona hän on riittävän vaaraton villitäkseen nuoria neitoja sen enempää kuin Väinämöinen nuorta Ainoa, ja nuorille heteromiehille hän on sopivan harmiton siksi, ettei hän muodosta varteenotettavaa kilpailijaa tai isähahmoa generoidakseen esiin oidipaalisia tunteita. Mihinkään kuulumattomuutensa ja jatkuvassa väli- ja rajatilassa olonsa vuoksi hän piehtaroi nyt kukkona tunkiolla ja kompensoi parhaan fyysisen teränsä menetyksen etevillä puheillaan.

Žižekin taukoamaton puhe on huomionarvoista sekä vertauskuvallisesti että tosiasiallisesti. Myös nykyisen lacanilaisen psykoanalyyttisen käsityksen mukaan puhe ei vain ilmennä minuutta vaan toteutuu minän eri komponenttien välillä. Puhe ei ole sen enempää osa kehoa kuin ulkopuolisuuttakaan. Se ei ole myöskään tehoste vaan tulee libidon ja kuolevan kehon välitilasta.

Ihmisäänessä on siis yhtä aikaa vaikutteita sekä eteerisestä minuudesta että vieraudesta ja ulkopuolisuudesta. Se muistuttaa niin ihmisen henkisestä kuin fyysis-materiaalisestakin olemassaolosta ja todistaa parhaillaan tekeillä olevan tutkimukseni keskeisen väitteen puolesta: ihmisen minuudesta löytyvät osatekijät ovat looginen lopputulos oman puheen objektivoinnista ja vuorovaikutuksen prosessista, josta pitää erottua erikseen ”objektiminä” ja ”subjektiminä”.

Tätä kulttuurista skitsofreniaa ja siinä heilahtelua ilmentää koko puolelta toiselle huojahteleva Titanicimme. Toisaalta ihmisen dualistisen luonteen tunnustamisessa, dialogisuudessa ja (buberilaisittain sanottuna) esineellisen olemisen ja persoonallisen olemisen heilurimaisen liikkeen myöntämisessä voisi olla ainekset ideologioiden voittamiseen ja reaalitodellisuudessa elämiseen. Tässä mielessä Žižek on, paitsi omantunnon julistaja, myös kulttuurimme oireiden eksponentti.

Suuri osa nyky-Euroopan Sokrateen, Slavoj Žižekin, maineesta selittynee sillä, että hän on tehnyt filosofiansa vastaanottamisesta helppoa ankkuroimalla sen elokuvien tulkintaan. Populismiin Žižek ei ole tosin syyllistynyt, sillä hänen tulkintansa eivät ole koskaan yksinkertaistettuja eivätkä mielisteleviä. Mutta hän on löytänyt filosofialleen laajoja kansanryhmiä puhuttelevan formaatin; elokuva kun muodostaa tiedostumattomine merkityskerroksineen ihmisten tajunnassa vellovan kommunikaatiotason, joka on vain jäsenneltävä ja analysoitava auki.

Sophie Fiennesin ohjaama dokumentti, jossa Žižek puhuu yli kaksi tuntia taukoamatta, ei pitkästyttänyt minua koko aikana hetkeäkään, ja se on parinkin katsomiskerran arvoinen. Näkemään pääsee tästä.


Kirjallisuus

Žižek, Slavoj, Ideologian ylevä objekti. Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, alkut. The Sublime Object of Ideology, 1989. Vantaa: Apeiron, 2005.
---, Pehmeä vallankumous – Psykoanalyysi, taide, politiikka. Suom. ja toim. Janne Porttikivi. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
---, Tervetuloa reaaliseen autiomaahan – Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki, alkut.  Welcome to the Desert of the Real – Five essays on September 11., 2002. Helsinki: Apeiron, 2004.
---, Väkivalta. Suom. Janne Porttikivi, alkut. Violence – Six Sideways Reflections, 2008. Helsinki: Nemo, 2008.