30. syyskuuta 2019

Epätäydellisen tiedon ongelma ilmastokeskustelussa


Kirjoitin ilmastopoliittisella panikointiviikolla analyysin ilmastopolitiikassa sovellettavista katalista keinoista. Niistä yksi oli nuoren Greta Thunbergin käyttäminen ilmastopoliittisen informaatiosodan ihmiskilpenä.

Keskustelun pääongelma on nähtävissä tieteen demarkaatio-ongelmana: missä kulkevat tieteellisen tiedonmuodostuksen ja poliittisen informaatiovaikuttamisen sekä päätöksenteon rajat?

Terveessä tilanteessa pitäisi aina erottaa toisistaan yhtäältä tiedon muodostaminen ja toisaalta tiedon julistaminen sekä sen pohjalta tehtävät poliittiset johtopäätökset.

Tieteen tehtävä on muodostaa ’josniin’-ajatuskulkuja ja tarjoilla ne tiedeyleisölle muodossa: ’mitä tapahtuu, jos teemme niin tai näin’.

Esimerkiksi: ’Jos me suomalaiset haluamme suojella ilmakehää, pitäisi estää muuttoliikettä pohjoisiin maihin, joissa elinolot edellyttävät paljon energiaa ja saastutusta, ja samalla pitäisi estää oman teollisuutemme siirtymistä kehitysmaihin, joissa ympäristötekniikka on kehittymätöntä.’

Tai: ’Jos me suomalaiset haluamme olla välinpitämättömiä suhteessa ilmakehään, pitäisi purkaa hiilivoimaa Suomessa ja antaa muiden maiden käyttää maailman kivihiiliresurssit omissa paljon päästävissä voimaloissaan.’

Tai: ’Jos me suomalaiset haluamme olla suorastaan tuhoisia ilmakehän kannalta, Suomen kotitaloudet pitäisi pakottaa vähentämään omia päästöjään, jotta Suomen päästöoikeudet voidaan antaa paljon saastuttavien Bulgarian, Puolan ja Romanian käytetettäviksi omassa sähköntuotannossaan’, niin kuin entinen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) tekikin.

Kun tällaiset faktat ja syy–seuraus-suhteet ovat kaikkien kansalaisten tiedossa, asia pitäisi alistaa poliittiseen prosessiin, jossa ihmiset saavat päättää asiasta. Tiede ei voi poliittista päätöstä tehdä.

Ongelman muodostaa epätäydellinen tiedonmuodostus informaation alkujuurilla. Toinen suuri ongelma on, että media välittää ihmisille puutteellista ja yksipuolista informaatiota suomalaisten ihmisten käyttäytymisen vaikutuksesta maailman kokonaisilmastoon. Sitä vääristellään, liioitellaan, kaunistellaan, manipuloidaan ja sondeerataan. Perusteluni voitte lukea linkkaamastani kirjoituksesta.

Meiltä myös vaaditaan enemmän kuin muilta, vaikka olemme tehneet jo muita enemmän, mikä puolestaan on epäoikeudenmukaista. Juuri siitä johtuu turhautuminen, joka on kaiken aggressiivisuuden alkusyy. Ollaksemme hyödyksi meidän suomalaisten tulisi ensisijaisesti vaatia muita maita panemaan omat tonttinsa kuntoon. Tieteellisesti katsoen tärkeintä olisi, että poliittisena ratkaisuna tarjottaisiin toimivaa metodia, eli menetelmää, joka olisi ilmastotehokas.

Sen sijaan Pariisin ilmastosopimus on ohjannut Kiinaa rakentamaan mahdollisimman paljon hiilivoimaa vuoteen 2030 asti maan kiristettyä itselleen oikeuden lisätä päästöjään tuohon saakka. Nyt maa tuottaa neljänneksen maailman päästöistä, kun taas valtamedian systemaattisesti parjaama Yhdysvallat on toimeenpannut jo noin puolet sopimuksen velvoitteista.

Päästöjä rajoitetaan nykyisin eniten niissä maissa, joissa investoinnit tekniikkaan ovat kalleimpia ja ilmastotehokkuus muutenkin hyvä. Päästöjä rajoitetaan vähiten niissä (kehitys)maissa, joissa investoinnit olisivat halvimpia ja jotka nyt toimivat ilmastopolitiikan vapaamatkustajina, saavat ilmastopoliittisia aneita sekä houkuttelevat teollisuutta lepsulla ilmastopolitiikallaan.

Minä kyllä ymmärrän, mistä irrationaalisuus johtuu. Suomessa tämän harhaanjohtamisen takana vaikuttaa ilmastopoliittinen kartelli ja klusteri. Kokoomuksen globalistit, Vihreiden neropatit, vasemmiston viisastelevat internationalistit ja aina juonitteleva Kepu ovat rakentamassa Suomesta ilmastopolitiikan laboratoriota, josta toivotaan ”uutta Nokiaa”.

Tämä mahtava visio, innovaatio ja unelma ei taida kuitenkaan toteutua, sillä hiilineutraalina tai jopa hiilinegatiivisena mallimaana toimiminen ei elätä, mutta se kuolettaa taloutemme ja teollisuutemme kilpailukyvyn, joka olisi tärkeää, jotta mitään päästövähennyksiä voidaan tavoitella.

Media puolestaan on mennyt valtapuolueiden klusterin takuumieheksi sekä julistaa ja vaatii suomalaisilta aina vain anorektisempaa toimintaa, masokistista itsemme kurittamista ja inkvisitiomaisia toimenpiteitä: ympäristöveroja, liikenteen verottamista ja energian hinnannostoja. ”Hiilineutraalin” maan brändiarvo ei ole kuitenkaan niin arvokas, että sen vuoksi kannattaa lopettaa hengittäminen.

Valtavirtamedian ja -poliitikkojen menettely on epätieteellistä, sillä se rikkoo ympäristöoikeudellista varovaisuusperiaatetta, jonka mukaan epätäydellisen tiedon varassa toimittaessa olisi pidättäydyttävä radikaaleista ympäristönsuojelutoimenpiteistä, mikäli seurauksia elämäntavallemme, taloudelle tai luonnolle ei varmasti tunneta.

Sellainen menettely on myös vastoin oikeusfilosofista aiheuttamisperiaatetta, jonka mukaan päävastuu ilmaston tuhoutumisesta kuuluu syyllisille, eli ongelmien aiheuttajille itselleen, tässä tapauksessa niille maille, joiden päästöt ovat suurimmat aikaansaatuja tuotantoyksiköitä kohti – ei kansalaisia kohti, kuten usein epäoikeudenmukaisesti arvioidaan.

Median ja poliitikkojen levittämä epätäydellinen tieto johtaa panikoivaan käyttäytymiseen ja pahimmillaan sellaiseen tunteenomaiseen kansan kiihottamiseen kuin nyt tapahtuu, kun asia on viety järkiperäisestä rekisteristä tunneperäiseen.

Hullunkurista onkin, että Greta Thunbergin selässä ratsataessaan valtamedia väittää olevansa kauhean järkevä ja vetoavansa tieteeseen, vaikka se oikeasti vetoaa tunteisiin. Aihetta ei käsitellä rationaalisesti, reflektiivisesti eikä realistisesti vaan emotionaalisesti, affektiivisesti ja idealistisesti. Nuorison samastumiskohteeksi mediassa rakennetulle neitoselle käy kuin Kassandralle, ja asia hukkuu huutavan omaan ääneen.

Surkeimman näytön vihervasemmiston asennoitumisesta antoi Antti Rinne, joka antautui nimittelemään järkevästi ja kypsästi asennoituvia ihmisiä ”setämiehiksi”. Muutamat asioita ymmärtävät ja elämänkokemuksen valaisemat ihmiset kun olivat paheksuneet teinitytön tempaisemista mannekiiniksi tuohon ilmastopoliittiseen informaatiosotaan.

Minä puolestani en ole huolissani kenestäkään henkilökohtaisesti. Sen sijaan pidän median ja valtavirtapoliitikkojen antautumista nimittelyyn ala-arvoisena osoituksena vihervasemmiston argumenttien loppumisesta, heidän keinojensa kavaluudesta ja kääntymisestä laakeroimaan pikkutyttöjä ilmastopolitiikan kotijumalattariksi.

Ennen kuin lukaisette aihetta käsittelevän analyysini ilmastopolitiikan missikisoista (ehkä olette lukeneetkin jo), vielä muutama sana ikärasismista.

Feministien harjoittama sedättely on kuten ikärasismi yleensäkin rasismin muodoista tasavertaisin, sillä siltä ei säästy kukaan, ja ennen pitkää sen kohteeksi voi joutua myös nimittelijä itse. Rinteen torut ”setämiehille” olivat rimanalitus, jota ei voi ylittää.

26. syyskuuta 2019

”Manaaja”-elokuvan ilmastopoliittinen jatko-osa


Ilmastonmuutos kuumentaa jälleen ilmakehää, kun Monacon ruhtinaan purjeveneellä Yhdistyneiden Kauhistelukuntien yleiskokoukseen saarnaamaan seilannut ilmastosoturi Greta Thunberg näytti, kuinka vihervasemmistolainen eliitti pystyy kylvettämään länsimaista keskiluokkaa aikamme synneissä: ilmastouskonnon tuottamassa syyllisyydentunnossa.

Kauhistelua seuraa lasten ja nuorten ilmastolakko, josta on tullut eräänlainen pakko, siis -mielle, ei meille. Vihervasemmistolainen valtavirtamedia ja Helsingin valtuuston vihreä puheenjohtaja ovatkin antaneet nuorison hyväksikäytölle siunauksensa; muistuttaahan murkkuikäisten kapinallisuus ilahduttavasti Pirkkalan peruskoulukokeilun rohkaisevia tuloksia.

Vihervasemmiston ei tarvitse enää teeskennellä ilmastonsuojeluorgasmejaan. Se saa vilpittömät väristykset jo sanasta ”lakko”.


Maailma kontallaan raippaneidin edessä

Greta Thunbergin esiintyminen johtaisi epäilemään, että tyttösen sisällä asuu riivaaja, ellei tiede toisi asiaan valoa. Aspergerin syndrooma -nimisestä demonista kärsivää teinineitiä käytetään häikäilemättömästi hyväksi ilmastopaniikkia lietsovassa mediassa, ja vihervasemmisto yrittää tehdä hänestä poliittisen mallinuken muidenkin ”tiedostavassa” iässä olevien nuorten indoktrinoimiseen ilmastoahdistuksella.

Ohessa Gretan video nimeltään ”Kuinka uskallatte? Olette varastaneet unelmani ja lapsuuteni”. Hmm...




Muutamat ovat kyselleet, miksi Gretan esitykset ”menevät tunteisiin”. Hyvä on, minä vastaan. Ensinnäkin on huomautettava kielestä. ”Mennä tunteisiin” on huonoa suomea ja epätäsmällinen ilmaus.

Paremminkin voitaisiin kysyä, miksi lapsitähden esitykset vaikuttavat vetoavan tunteisiin. Tällöinkin kysymys olisi tarkennettu väärin. Nimittäin aikuiset eivät reagoi lasten ilmastolakkoiluun omien tuntemustensa vuoksi vaan korostaakseen järkeä ja malttia tilanteessa, jossa lapset itse on lietsottu hysteeriseen tunnetilaan. Väärä projektio siis.

Gretan vetäminen valokeilaan on tietenkin oivallista toimintaa medialta ja vihreiltä järjestöiltä, sillä kukapa lapsen itkua kehtaisi ylenkatsoa. Pelkkä panikoiminen, ”syvä huolestuminen” ja ahdistuneisuuden ilmaiseminen eivät kuitenkaan merkitse mitään. Ne eivät selitä mitään, eivät ratkaise mitään eivätkä auta ketään.

Tähän puolestaan pätee Vihreisiin yleensäkin sopiva sanonta: tekeminen ilman ajattelua on aina vahingollisempaa kuin pelkkä ajatteleminen olisi ilman tekemistä. Myös ilmastomanipulaatiolla mankeloidun teollisuuden viherpesu on luonnon itsensä kannalta tehotonta, jopa tuhoisaa. En käy avaamaan asiaa enempää tässä, sillä kaikki alkavat jo tietää, miksi ”suomalainen savupiippu on ympäristöteko” (hiilivuodon estäminen, Suomen kehitysmaita parempi ilmastotehokkuus, ilmaa pienhiukkasista puhdistavat hiilivoimalamme jne).

Keskityn nyt enemmänkin ilmastopolitiikan retoriseen puoleen, toisin sanoen siihen, kuinka viherideologia ja liharuokaa ilmastohaitallisempi kasviskiusaus, lentotomaatit ja kasvihuonesalaatit syötetään asioita tuntemattomalle yleisölle.


Kun koulunäytelmä meni lekkeriksi

Greta-parka alkaa olla tilassa, jossa hän kuuluisi psykiatriseen hoitoon. Joka tapauksessa häntä ei olisi olemassa mediassa, elleivät toimittajat, järjestöt ja poliitikot olisi kääntäneet katseitaan häneen. Greta on yksinomaan median luomus ja antaa siten näyttöä politiikan medioitumisesta ja median vallasta. Hänelle löytyy tietenkin esimerkkitapaus historiasta.

Kun Saddam Husseinin johtama Irak hyökkäsi sotavelkansa maksaakseen elokuussa 1990 Kuwaitin öljykentille, Saudi-Arabiassa huolestuttiin asiasta niin, että maa palkkasi maailman ehkä kuuluisimman viestintätoimiston, Hill & Knowltonin, käymään informaatiosotaa valtausta vastaan. (Hill & Knowlton toimii myös Suomessa, Helsingin Sanomien entisessä pääkonttorissa Ludviginkadulla.)

Toimiston etevät kansainväliset markkinointisissit päätyivät lavastamaan tuolloin saudiperheen 15-vuotiaasta tyttärestä, Nayirahista, TV-julkkiksen, joka esiintyi mediassa sotatoimista kärsineiden puolustajana. Tavalliseksi tallaajaksi puettuna hän valehteli nähneensä sotatoimialueella lasten julmia teloituksia ja pahoinpitelyjä, joista raportoimisen hän on myöhemmin tunnustanut vääräksi todistukseksi.

Ohessa Nayirahin ”todistajanlausunto”.




Pikkulikan tukea hyväksikäyttäen yhdysvaltalaisten mielipiteet saatiin kääntymään myönteisiksi Irakin sodalle, joka alkoikin kevättalvella 1991 johtaen Persianlahden sodaksi sanottuun konfliktiin.

Ilmastopolitiikan pioneeri Greta Thunberg on perimmältään samanlaisessa asemassa. Myöskään hänen ei tarvitse välittää ilmastonsuojelun faktoista eikä virheistä, sillä hän on uhri. Hänen tehtävänsä on pelkästään näytellä roolinsa hyvin, lietsoa paniikkia ja toimia samastumisen kohteena ikäisilleen. Kun lapsi puhuu, vastuu on aikuisten, joille viesti kohdennetaan näennäisesti ”vastaansanomattomina” vihreinä vaatimuksina.

Tämäntapainen osoittaa, että ilmastopolitiikkaa ei nimenomaan tehdä järjellisillä argumenteilla vaan sytkäri kädessä fiilistellen. Se osoittaa jälleen oikeaksi pian ilmestyvän mediatutkimukseni pääväitteen: muun muassa ”vihapuheilmiönä” heijastuva viestinnän halkeaminen valtavirtamediaan ja vaihtoehtomediaan kertoo diskurssin jakautumisesta yhtäältä emotionaaliseen ja affektiiviseen ja toisaalta reflektiiviseen ja rationaaliseen. Huvittavaa on, että järkiperäisiä lähestymistapoja edustaa nykyisin ”valhemediaksi” väitetty vaihtoehtoinen media, kun taas tunteilun ja valheiden kaapua kantaa se perinteinen valtamedia.


Ilmastopanikointi on globalistien punavihreää ideologiaa

Vakavien asioiden keskellä ovat vihervasemmiston kynäilijät turvautuneet keinoon, joka on vihervasemmistolle tyypillinen aina, kun heiltä loppuvat argumentit. He ovat pyrkineet leimaamaan kypsästi ajattelevat ihmiset ”setämiehiksi”, ymmärtämättä kuitenkaan ryhtyneensä itse tätimiehiksi, kuten pääministeri Antti Rinne, joka antautui nimittelyyn mukaan omassa typeryydessään. He itse ratsastavat vasemmiston todellisten setämiesten, Marxin ja Engelsin, selässä.

Nimittäin ilmastovallankumouksen ja sosialistisen vallankumouksen välinen ero on hiuksenhieno. Ilmastonsuojelijoiden ideologia vastaa metafyysisesti ja ajattelun perusrakenteiltaan vasemmiston kommunistis-sosialistista maailmankuvaa.

Ilmastonsuojeluun liittyvät: ylirajainen päätöksenteko, kansainvälisyys, globaali ajattelu, metsien ja peltojen sosialisointi sekä luonnonvarojen pitäminen ihmiskunnan yhteisenä omaisuutena eikä yksilöiden tai kansallisvaltioiden hallinnassa olevana varallisuutena. Ilmiselvää näyttöä tästä tuotti Helsingin Sanomien toimittajan Jussi Pullisen uhmakas kirjoitus ”Sinun metsäsi ei ole enää sinun”, jossa uhattiin suoranaisella ekososialismilla!

Ekososialistit eivät ole ymmärtäneet, että ilmasto on vaarassa nimenomaan sen isännättömyyden vuoksi. Ilmakehä muodostaa yhteisen resurssin, joka kärsii yhteismaan tragediasta, eli tunnottomasta omistajuudesta. Mutta he haluaisivat sosialisoida pohjavedetkin. Tosiasiassa myös ilmakehä saattaisi voida paremmin, jos joku tunnustaisi sille omistajuuden, sillä yksityisomaisuudesta huolehditaan paremmin kuin yhteisestä.

Uustaistolaisten ideologiaan sisältyy myös näkemys, että kaikki maailman ihmiset ovat yhdenvertaisessa asemassa vaikka eivät ansioidensa tai syyllisyytensä puolesta olekaan. Siihen liittyy myös vastuun vierittämistä väestöräjähdyksen aiheuttaneilta kansakunnilta määrältään väheneville länsimaisille ihmisille.

Lapsen nostaminen pääosaan on olevinaan eräänlaista ässäkortin lyömistä pöytään. Näin vihervasemmisto yrittää peittää sen, että lasten liiallinen määrä ja olemassaolo sinänsä ovat syy nimikirjoituksen ilmestymiseen planeettamme kuolintodistukseen. Olen sanonut luontoliikkeen kaksinaismoralismia ekokatastrofin intimiteetiksi. Häveliäisyyssyistä tai kannatuksen menetyksen pelossa luonnonsuojelijat eivät myönnä ihmiskunnan liiallisen runsastumisen olevan syy lähes kaikkiin maailman ongelmiin: nälänhätään, tilanahtauteen, köyhyyteen ja sotiin. 

Väestö voisikin jonkin verran kasvaa länsimaissa, mutta Afrikan ja Aasian kehitysmaissa sen pitäisi vähetä. Sen sijaan nykyisin länsimaiden nuoret traumatisoidaan jo lapsesta asti viherfeministien läksytyksellä siitä, kuinka kaikki lisääntymiseen johtava toiminta (seksi!) on väärin ja pahaa.


Nykyajan happosateet ja ilmastopommi

Tuhon visiot ovat vaihtuneet, mutta ideologia on edelleen sama kuin sosialismin valtakaudella. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla ihmisiä peloteltiin ydinsodalla, joka johtuu pahasta Amerikasta ja Ronald Reaganista ja joka murskaa ylhäältä putoavan lekan tavoin kaiken elämän maapallolta. Myöhemmin opin, että maailma ei lopu pamahtaen vaan kitisten.

Totaalisen uhan alla kasvoi joka tapauksessa hyvin tosikkomaisia nuoria, mistä osoituksena oli punk-sukupolvi. Neuvostoliiton romahdettua ja ydinsodan uhan väistyttyä sitä kautta hieman tuonnemmaksi ovat median vallanneet erilaiset pehmouhat, jotka eivät tapa heti vaan hitaasti mutta kiduttavasti. Sellainen on ”kasvihuoneilmiö”. Ajatelkaa, kuinka lämpöistä ja vehreää on kasvihuoneessa!

Lapset on lavastettu ilmastopaniikin lietsojiksi ja ahdistuksen välikappaleiksi, sillä aikuiset eivät moiseen suostuisi. Kyse ei ole ”sukupolvien välisestä eturistiriidasta” (uusi sukupolvi vastaan vanha, kuten mediassa väitetään) vaan siitä, että aikuiset ovat kypsiä ymmärtämään propagandan olemuksen. Ilmastopolitiikan eräs harhaanjohdettu uhri sisältyy Yleisradion juttuun ”Atte, 16, on ilmastolakkoillut jo vuoden aikuinen, olisiko sinunkin aika tehdä jo jotain?” – Aivan kuin Lenin tähdentäisi setäisässä puheessaan: ”Mitä on tehtävä?” Siis jotain, ihan mitä tahansa!

Tässä infosodassa ilmastotaistelija Greta on pikku pioneeri, joka vie Stalinille kukkia yleisön läpsyttäessä käsiään hillittömästi. Nuoresta neidistä on tehty taistelukenttien torpedo, joka pitää vain laukaista etenemään kohti oletettua vihollista, ja tämä laskee aseensa heti.

Mutta älkäämme unohtako, että lapsisotilaan käyttäminen ihmiskilpenä on sotarikos. Minua kiinnostaa, miten eräs juntti, nimittäin Ylen toimittaja Pekka Juntti jaksaa, kun hän kirjoittaa välinpitämättömän kolumninsa otsikossa, että ”Minua ei kiinnosta, miten Greta Thunberg jaksaa”. Toimittaja näyttää siis tunnustavan, että ilmiön syvin olemus on mennyt hänen ajurinlakkinsa lipan yli hänen oman punavihersokeutensa vuoksi.

Huomaako kukaan, että Greta Thunberg on vihervasemmiston ihmiskilpi ilmastopoliittisessa infosodassa? Nuori neito sopii rooliin mainiosti, sillä hän täyttää arkkityyppisen myytin Kassandrasta, jolle Apollon oli antanut profetoimisen lahjan, tosin sillä ehdolla, ettei hänen ennustuksiaan uskottu.

Viestin huono perillemeno ei johdu tälläkään kerralla siitä, ettei julistaminen saavuttaisi yleisöä, vaan siitä, että jatkuva keuhkoaminen sinänsä asettaa esteen viestin vastaanottajille. He puolestaan ovat alkaneet nähdä patologisessa huolessa vain merkin naisen ja luonnon symbolisesta yhteydestä, jota kaikkitietävä neitsyt varjelee. Koska asia hukkuu sen huutamiseen (style over substance), kohtalo toteuttaa jälleen itsensä, ja seuraa klassinen tragedia, jonka syynä on tällä kertaa feminismille tyypillinen hybris.


Vihervasemmiston tavoitteena ekoanarkismi

Kieroimmillaan vihervasemmiston kätyrit toivovat ideologisen konfliktin eskaloitumista ekoanarkiaksi. Sen harjoittajia sanotaan jostakin syystä ”aktivisteiksi”, vaikka he työssä ja koulussa ovatkin yleensä passiivisimpia kaikista.

Ilmastodemagogian tuloksista saatiin näyttöä keskiviikkona Hernesaaren satamassa, kun ekoanarkistit terrorisoivat kanooteillaan luksuslaiva Queen Elizabethin lähtöä estäen siten brittiläisiä demarieläkeläisiä pääsemästä humppamaan Estonia-hautojen yli. Muuta vaikutusta tempauksella ei juuri ollut. Ikäihmiset, laittakaahan tilkkanen kauramaitoa kahviinne, sillä punainen maito vaarantaa luonnon ja terveyden!

Ilmastopoliittiset ekoanarkisit kerjäävät huomiota Rajavartiolaitokselta, poliisilta ja QE:ltä Helsingissä. Kuva: J.H.



Satuin itse paikalle ollessani merenrantakävelyllä, kun ekoanarkistit paheksuivat lehdistölle rojalistisen aluksen päällikön ”vastuuttomuutta” sen lähdettyä liikkeelle kajakkikajahtaneiden vastarinnasta huolimatta! Muuan aktivisti aneli lopulta poliisiviranomaista juttelemaan kanssaan ja pohtimaan, miten voisi päästä pinteestä, johon oli itsensä saattanut. He siis yrittävät taivutella myös viranomaisia kannalleen ja haalivat siten halauksia, sydämiä ja sympatiaa.

Paikalla olleet suomenruotsalaiset vanhemman polven ohikulkijat jakoivatkin sitä heille kiitellen ”rohkeudesta”, sillä su-rujen mielestähän kaikki kapinallisuus, tottelemattomuus ja anarkismi ovat ”sivistystä”, kunhan ne eivät riko heidän omaa rauhaansa. Rahvaan kapina kun antaa eliitille sen kaipaaman tunnustuksen.

Tosiasiassa ilmastolakkoilu kasvattaa nuorille yhteiskunnanvastaisen identiteetin. Se ohjaa uustaistolaiseen kiilusilmäisyyteen, josta sikiää anarkiaa, terroria ja sabotaasia sekä tuttavuus viranomaisvallan kanssa. Näin vasemmiston ideologia syötetään ilmastopaniikilla henkisesti invalidisoiduille nuorille, jotka luulevat tekevänsä jotain tärkeää samalla, kun heitä fiksummat nuoret ja maahanmuuttajina tänne tulleet karvakädet pyyhältävät heidän ohitseen avobemareillaan, ja vasemmisto on onnistunut marinoimaan omista lapsistasi kroonisia reppanoita. Lapset, ilmiantakaa ilmastonsuojelun vastaiset vanhempanne!

Jos minä olisin ollut tämän laivan kapteeni, olisin lisännyt höyryä pannuun. Siitä olisi suosittanut pidättäytymään vain yksi uhka: vasemmiston trollausraivo. Vihervasemmisto nimittäin keräilee konflikteja luokkakatkeran vihansa kohteiden (eli luksusristeilijöiden) kanssa mustamaalatakseen elintasosymbolien parvekkeilla lekottelevien ja työväenpuoluetta ikänsä äänestäneiden mummojen ja vaarien mainetta.

Siinä, missä entisaikojen vasemmisto piti smirkkelinkipinöillä, hitsausliekeillä ja valimojen hehkussa valmistettuja terästeollisuuden tuotteita merkkeinä rehtien työläisten aikaansaamasta ansaitusta edistyksestä, siinä nykyajan vihervasemmisto suhtautuu destruktiivisesti kartesiolaiseen tieteeseen ja länsimaiseen tekniikkaan, joka voisi myös auttaa pelastamaan luonnon täydelliseltä tuholta.

Tämän asemasta vihervasemmisto ihannoi kehitysmaiden heimokulttuuria ja sen askeettista alkukantaisuutta ”aidon” ihmisyyden mittapuuna ja suosittaa siihen liittyvää autismia sekä itseruoskintaa oman anorektisen kaikesta kieltäytymisensä lähtökohdaksi.

Kyseisen maagisen ajattelun ja ”fakiirin elämän” tarjoilu osoittaa, että vihervasemmiston napanuora ei ole poikki. Vihervasemmiston kellokkaat ovat aivan äsken tulleet silmät ymmyrkäisinä ja keuhkot köhisten ulos savupirtistä, jonka ainoa henkireikä on ollut seinässä oleva räppänä, ja nyt he ovat pihalla kuin pöllön poikaset. Pyydän saada huomauttaa, että Suomessa on vasta toinen sukupolvi parketoiduissa tiloissa, eikä maamme ole mikään rikas vaan pääomaköyhä ja velkaantuva valtio, joten tilannearvio rikkaasta almujen jakamiseen velvollisesta valtiosta on perin juurin väärä niin myös vihervasemmistolaisen ilmastopolitiikan lopputulos.

Ekoanarkistien toiminta ei tietenkään onnistuisi ilman valtamedian päänsilitystä ja sille etukäteen annettuja tiedotteita sekä paikalle kutsuja. Aktivistit valitsevat maaleikseen mahdollisimman näyttäviä ja kuuluisia kohteita sekä kirjaavat itse aiheuttamansa vahingot toisten syiksi Internetiin, josta on tullut informaatiosodankäynnin näyttämö.


Kiina saa Volvot Suomi siirtyy fillarikommunismiin

Harmillista on, että myös ”arvojohtajana” esiintymään pyrkivä Sauli Niinistö meni tuohon kyseenalaiseen moraaliposeeraukseen mukaan vakuuttaen YK:ssa, että Suomi tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Hän julisti Suomen pyrkivän ensimmäisenä teollisuusmaana ”hiilinegatiiviseksi”. Tämän hän sanoi maailmalle kaikkien suomalaisten nimissä tai puolesta. En minä ainakaan ole missään sellaisesta sopinut.

Hyödyllisimmillään Niinistö olisi ollut, jos hän ei olisi matkustanut New Yorkiin lainkaan. Myös Yleisradion Paula Vilénin ja Grönlantiin jään sulamista murehtimaan lentomatkustaneen toimittaja Kirsi Heikelin sekä kaikkien muiden Ylen jutussa mainittujen viisastelijoiden olisi kannattanut pysyä kotonaan. Murheellista tässä ei ole se, että lattia sulaa jääkarhujen alta, vaan median ja poliitikkojen suhtaumiseen liittyvä ristiriitaisuus ja kaksinaismoralismi, jotka muistuttavat järjen vararikosta.

Selkokielelle käännettynä Niinistön YK:ssa antama viesti merkitsee, että Suomi pyrkii lopettamaan teollisuusmaana olemisen vuoteen 2035 mennessä ja maamme aikoo muiden virheistä kärsien syödä toisten päästöjä. ”Hiilinegatiivisen” maan brändiarvo ei taida olla niin suuri, että sen takia kannattaa kuoleennuttaa talouttamme, jonka tehokkuus on sitä paitsi ehto sille, että mitään hiilineutraaliutta voidaan tavoitella.

Ainoa järki päässään esiintynyt puhuja oli YK:ssa Donald Trump, joka onneksi käytti suurvallan ääntä. Hänen mukaansa tulevaisuus ei kuulu globalisteille vaan patriooteille.

Suomalaisten valtavirtapoliitikkojen ”isänmaallisuus” ilmastoasiassa on rakennettu sen oletuksen varaan, että ilmastotekniikasta tulee ”uusi Nokia”. Sen vuoksi Kokoomuksen globalistit, Vihreiden neropatit ja vasemmiston internationalistit ovat kaikesta juonittelevan Kepun kanssa halunneet nähdä Suomen tulevaisuuden ilmastopoliittisena laboratoriona, josta rakennetaan esimerkkitapausta maailmalle.

On kuitenkin muistettava, että esimerkkinä oleminen ei elätä, eikä ilmastotekniikan edistymisestä ole juuri muuta käytännön näyttöä kuin kiinalaisten aurinkopaneelien ilmestyminen omakotitalojen katoille. Jos joku täällä jonkun innovaation keksiikin, sen joku toinen maa tuotteistaa ja myy maailmalle. Oletus Suomesta maailman johtavana ilmastopolitiikan mallimaana on infantiili utopia.


Ympäristörealismi yllättää – Muutama sana substanssista

Tyrmistyttävää on, että media, poliitikot ja tieteilijät antavat rippikouluikäisen asettaa standardit keskusteluille. Pohjoismaista väestönosaa edustavasta nuoresta on tehty samastumisen kohde pelkkää tunnetta ilmaisevalle toiminnalle, jotta pohjoiseurooppalaisia kansoja voitaisiin herkemmin syyttää ilmaston tuhoamisesta.

Jos oltaisiin viisaita, heppatyttöjen huolenaiheet jätettäisiin omaan arvoonsa ja keskityttäisiin pääongelmaan. Se puolestaan on kehitysmaiden väestöräjähdys, joka ei ole mikään erillisilmiö ja jota ei niin muodoin voida hillitä erityistoimilla, kuten ”naisten kouluttamisella”. Ongelma nimittäin johtuu islamin perhepoliittisista normeista ja laajenemaan pyrkivistä ihanteista. Siksi myös väestönkasvusta seurannutta luonnon tuhoutumista voidaan hillitä vain saattamalla länsimainen yhteiskuntajärjestelmä, demokratia, oikeuskäsitys ja vapaa markkinatalous voimaan myös kehitysmaissa.

Mediaa hallitsevana mehiläiskuningattarena esiintyminen saattaa puhutella valtiatarten korkokengän alla viihtyviä, mutta tästä johtuvan pelon vuoksi monikaan ei halua esiintyä varsinaisena ilmastodenialistina. Jotain vaikutusta ihmisen toiminnalla ilmakehään joka tapauksessa on. Olennaista poliittisten johtopäätösten tekemiselle on kuitenkin se, miten nuo vaikutukset suhteutuvat luonnon omaan toimintaan.

Ihmisen tuottamaa hiilidioksidia enemmän asioihin vaikuttavat auringon aktiviteetin muutokset, maapallon akselin kallistuskulma ja merivesien pintalämpötila, maanjäristykset ja tulivuortenpurkaukset. Myös metaanin rooli on lähes unohdettu, vaikka se on hiilidioksidia vaikuttavampi kasvihuonekaasu, aivan kuten avaruustutkija, tohtori Tiera Laitinen huomautti Suomen Perustan äskettäin julkaisemassa artikkelikokoelmassa Ympäristörealistin käsikirja (aiheesta täällä).

Metaanista syyllistämällä ei kuitenkaan voitaisi kurittaa autoilijoita, joten vihreät eivät käytä sitä päätarkoitukseensa: autoilijoiden piinaamiseen. Metaanista pitäisi syyttää lehmien piereskelyä. Niin taas ei saa tehdä, koska Intiassa lehmä on pyhä, ja uskonnon loukkaaminen on kielletty niin myös ilmastouskonnon.

Sen sijaan Massachusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lindzenin tekemät lämpenemisen satelliittimittaukset sekä Aalto-yliopiston dosentin Antero Ollilan kontroversiaalit näkemykset kuuluvat tieteeseen, jossa ihmisen vaikutuksesta ilmakehään kiistellään koko ajan. Asia on täysin kiistanalainen. Ilmastopolitiikan kiistäminen taas ei ole mitään ”tieteen kiistämistä”, sillä kiistäminen, kyseenalaistaminen ja koettelu muodostavat itsessään tieteen metodologian ja olemuksen.

Vuosina 19982008 yli 30 000 amerikkalaista tieteenharjoittajaa allekirjoittivat kannanoton, jossa sanottiin, etteivät he pidä ihmistä syyllisenä ilmastonmuutokseen, ja projekti jatkuu yhä.

Tästä valtamedia ei tietenkään pukahtanut, mutta se lypsää kyllä tulipunavihreiltä ilmastotuhotieteilijöiltä ennusteet, jotka saavat möröt nousemaan sohvan takaa. Jos ilmasto kerran muuttuu vääjäämättä eikä sitä voida pysäyttää, miksi panikoida? Eihän maahanmuuttoakaan pohjoisiin maihin voida heidän mukaansa pysäyttää, mutta sen vuoksi ei panikoida...

Kyseisenlaisen journalismin merkitys onkin vain siinä, että näin suomalaisia pehmitetään taas ottamaan vastaan vihervasemmistolaisen hallituksen tekemät ympäristönverojen korotukset, polttoaineiden hinnan nostot, lämmityksen kallistaminen, sähkön hinnan nousu ja ilmastoanekauppaan liittyvä hirttosilmukka, johon pitäisi saada menemään jokaisen, muita maita ankarammalla ilmastopolitiikalla pamputetun kansalaisen pää.

Sen sijaan tästä amerikkalaisten tieteilijöiden vetoomuksesta media ei puhunut halaistua sanaa:

Me kehotamme Yhdysvaltojen hallitusta hylkäämään globaalin lämpenemissopimuksen, joka allekirjoitettiin Kiotossa Japanissa joulukuussa 1997, ja kaikki vastaavat ehdotukset. Esitetyt rajoitukset kasvihuonekaasuihin vahingoittavat ympäristöä, rajoittavat tieteen ja teknologian kehitystä sekä vahingoittavat ihmiskunnan terveyttä ja hyvinvointia.

Ei ole olemassa vakuuttavaa tieteellistä näyttöä siitä, että ihmiskunnan tuottamat hiilidioksidi, metaani tai muut kasvihuonekaasut aiheuttaisivat nyt tai tulevaisuudessa katastrofaalista lämpenemistä tai muutosta maan ilmakehässä. Sen sijaan on olemassa merkittävää tieteellistä näyttöä siitä, että ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidi tuottaa monia hyötyjä kasvien ja eläinten elinympäristöille.

Tieteen viime aikoina paljastamia totuuksia on, että pelkästään termiitit tuottavat kaksi kertaa enemmän hiilidioksidia kuin ihminen johtuen termiittien suuresta biomassasta. Brasiliassa pahaksi onneksi palavat sademetsät eivät onneksi olekaan ”maailman keuhkot”, sillä aiemmasta käsityksestä poiketen sademetsien eliökunta kuluttaa tuottamansa hapen. Nykykäsityksen mukaan merien levät sitovat hiilidioksidia ja puhdistavat ilmaa, ja levää kasvattamalla voitaisiin myös tuottaa puhdasta ja uusiutuvaa energiaa.

Luonto on usein arvoituksellinen, aivan kuten Sir Francis Bacon ajatteli, ja juuri siksi liika ”tietäminen” voi tehdä tietäjästä itsestään pelkän arvaajan ja ”luolan idolien” vangin.


Suomikin kehittyvien maiden kellonaikaan

Varmuudella voidaan sanoa, että jos kasvihuoneilmiöstä epäiltyjä päästöjä ja ihmisen toimintaa aiotaan ohjata asioita (oletetusti) parantavaan suuntaan, ei ilmastopolitiikkaa pidä tehdä tehottomasti vaan taloudelliset tosiasiat tunnustaen ja tieteen sekä teknologian johdolla. Mitä paremmin talous kasvaa, sitä paremmin voidaan huolehtia myös ympäristöstä!

Vihreiden ja vasemmiston aikaansaamat toimet ovat olleet nimenomaan tehottomia ja suorastaan haitallisia. Ympäristödirektiiveillä ja -sertifikaateilla on ympäristötehokasta teollisuuttamme kiristetty ja kuristettu ahtaalle niin, että tuotantoa on paennut paljon saastuttaviin maihin, jotka toimivat ympäristöpolitiikan vapaamatkustajina. Tämän politiikan tuloksena myös Suomesta tulee pimeä ja kylmä maa, jossa poltetaan lantakakkuja savimajoissa.

Samalla kun Saksa on epäonnistunut Energiewendessään, eli energiapoliittisessa käänteessään, täydellisesti (ks. Heikki Koskenkylän artikkelia Ympäristörealistin käsikirjassa), maa on joutunut tuulivoimaa rakentaessaan lisäämään hiilivoimaa, jolla on korvattu käytöstä poistettua ydinvoimaa. Samalla päästöt ovat kasvaneet.

Suomella on vain kourallinen hiilivoimaloita, ja nekin ovat sekä sähköä että lämpöä tuottavia yhteiskäyttövoimaloita, ja hyötysuhde lähestyy 90 prosenttia. Samalla, kun Helsinki on pakotettu poliittisilla päätöksillä purkamaan muun muassa Hanasaaren hiilivoimalan, Kiinalla on lupa kasvattaa päästöjään vuoteen 2030 asti. Uralilta Suomeen tuotava kivihiili poltetaan jatkossa Itä-Euroopan paljon päästöjä tuottavissa voimaloissa, vaikka se voitaisiin käyttää meillä täällä Suomessa: Euroopan ympäristöystävällisimmissä laitoksissa. Ilmastonsuojelunhan piti olla globaali asia?


Todellakin: mitä pitäisi tehdä?

Tämän hulluden keskellä Suomen ja suomalaisten ei pidä tehdä enää yhtään mitään ennen kuin muut maat ovat hoitaneet omat tonttinsa kuntoon. Suomi tuottaa maailman kasvihuonepäästöistä vaivaiset alle 2 promillea, EU noin 15 prosenttia, ja yli puolet tulee liikakansoitetuista kehitysmaista.

Esimerkiksi Kiina voisi maksaa ympäristönparannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Sen sijaan Kiinan voimala-alan vaikutusvaltainen etujärjestö on esittänyt, että Kiina kasvattaisi hiilivoimalakapasiteettiaan 1 300 gigawattiin vuoteen 2030 mennessä. Tämä olisi peräti 30 prosentin lisäys nykykapasiteettiin verrattuna, ja lisäys olisi suurempi kuin Yhdysvaltain koko nykyinen hiilivoimalakapasiteetti.

Suomi on edelleenkin ilmastopolitiikan nettomaksaja, vaikka olemme vähentäneet päästöjämme kaksinkertaisesti sen, mitä muut EU-maat samassa ajassa keskimäärin. Samalla tukehdumme muiden tuottamaan savuun.

Ilmastopoliittinen anekauppa ja synninpäästörahastojen keruu olisi lopetettava. Kyseessä ei ole mikään muu kuin kehitysmaiden harjoittama käänteinen riistopolitiikka, jonka kohteena on viaton länsimaa.

Ongelmien ytimen muodostaa Pariisin ilmastosopimus, joka – monien kansainvälisten sopimusten tavoin – ohjaa irrationaaliseen toimintaan. Kiina, joka tuottaa noin neljänneksen maailman hiilidioksidipäästöistä, ei olisi suostunut sopimukseen, elleivät muut maat olisi myöntyneet kiristyksen edessä ja antaneet Kiinalle lupaa kasvattaa päästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa haluaa nyt käyttää täydesti ollakseen muuta maailmaa kilpailukykyisempi.

Yhdysvaltoja ja Donald Trumpia sen sijaan parjataan jatkuvasti valtamediassa, vaikka maa on toteuttanut noin puolet sopimuksen toimenpiteistä – monet muut maat hädin tuskin kolmasosan. Pariisin ilmastosopimuksen vaikutus on ollut tuhoisa. Päästöjä alennetaan raivokkaimmin siellä, missä investoinnit puhtaaseen tekniikkaan ovat kalleimpia, ja päästöjä vähennetään laiskimmin niissä maissa, joissa investoinnit uuteen tekniikkaan olisivat halpoja. Kaiken aikaa tuotantoa virtaa länsimaista Kiinaan ja Intiaan.

Omassa lammasmaisuudessaan Suomen valtio otti Bulgarian, Puolan ja Romanian päästöosuudet kannettavakseen entisen ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen (kesk.) suostumuksella, koska muuten nämäkään maat eivät olisi liittyneet Pariisin ilmastosopimukseen. Nyt kyseiset paljon saastuttavat valtiot lisäävät kivihiililaitostensa sähköntuotantoa entisestään suomalaisten kotitalouksien piikkiin.

Eräs verkkokolumnisti kokosi numerotietoa hiilivoiman tilasta ja suosiosta. Hänen laskujensa mukaan EU:ssa on 468 hiilivoimalaa ja rakenteilla on 27 lisää. Turkilla on 56 hiilivoimalaa ja rakenteilla 93 lisää. Etelä-Afrikalla on 79 ja rakenteilla 24 uutta. Intialla on 589 ja rakenteilla 446 uutta hiilivoimalaa. Filippiineillä on 19 ja rakenteilla 60 uutta. Etelä-Korealla on 58 ja 26 rakenteilla. Japanilla on 90 ja rakenteilla 45 uutta. Kiinassa on 2623 hiilivoimalaa ja rakenteilla peräti 1171 uutta.

Samaan aikaan Suomen kautta aikojen vihervasemmistolaisin hallitus tekee kaikkensa tuhotakseen väestörakenteemme, elinkeinorakenteemme ja kulttuurimme maahanmuutolla sekä taloutemme, teollisuutemme ja elämäntapamme ilmastopolitiikalla.

Perussuomalaisena minä puolestani teen kaikkeni, että kyseiselle hulluudelle pantaisiin mahdollisimman pian loppu.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset

24. syyskuuta 2019

Arvio: Kaksijakoista jankutusta verkkojen vainoriidoista


Elämme aikaa, jolloin hopeista sädekehää päänsä päällä pitelevät sankaritoimittajat harjoittavat hyvesignalointia valtamedian Robin Hoodeina.

Yleisradion toimittajan Jessikka Aron pitkään odotettu ei tosin välttämättä kovin kaivattu kirja Putinin trollit (Johnny Kniga, 2019) on yhtä kaksijakoinen kuin kirjoittajansakin.

Ei ole epäilystäkään, ettei verkossa vaikuttaisi ”Venäjän trolleja”, jotka käyvät informaatiosotaa Internetin alustoilla, aivan niin kuin agentit aineellisessa todellisuudessa. Kaipa heitä on. Mutta – ja tämä on tosi iso mutta: keskeinen kysymys on, missä kulkee tavanomaisen poliittisen toiminnan ja toisaalta infosodan sekä muun vihamielisen vaikuttamisen raja.

Jessikka Aron näköpiiristä tämä raja näyttää kadonneen, ja hän itse on täysin hukassa. Siksi hän näkee trolleja kaikkialla. Kirjansa alkupuolella hän heristelee (s. 10): ”Varoitusteni jälkeen Venäjän sometrollit ovat hyökänneet Yhdysvaltojen presidentinvaaleja vastaan 2016, kirittäneet Britanniaa ulos Euroopan unionista 2016, lobanneet Katalonian itsenäisyyttä Espanjasta 2017 ja yllyttäneet väkivaltaisuuksiin Ranskan keltaliivien protesteissa 20182019.

Kaiken kansallismielisyyden näkeminen Venäjän palveluna on totisesti väärin ja osoittaa, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt kansainvälisen politiikan olemuksesta mitään.

Kansallismielisten vastustama ja vihervasemmistolaisten liberaalien edistämä maahanmuuttohan se oikeastaan edistää Venäjän etuja aiheuttaessaan hajaannusta ja eripuraa Euroopan maissa!

Turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten tulva palvelee Venäjän etuja – ei suinkaan oikeiston harjoittama haittamaahanmuuton vastustaminen, kuten Aro kansallismielisiä haukkuessaan uskottelee ja ilmeisesti itsekin luulee.

En toisaalta kiistä, ettei Venäjä pyrkisi vaikuttamaan länsimaiden mielipideilmastoon propagandansa kautta. Mutta vakoiluun liittyy myös toiminnan salaisuus. Joten olisivatko agentit niin tyhmiä, että he tulevat näkyviin ja paljastavat itsensä sekä hakeutuvat iholle sellaisella raivolla kuin Aro väittää?

Aro itse tulee tehneeksi työtä Venäjän hyväksi mainostamalla, miten paljon Venäjällä muka on vaikutusvaltaa.

Ja sitten se trolli. Mikä se oikeastaan on? Sana juontaa juurensa englannin kielen sanasta ”trolling”, jolla tarkoitetaan uistimen kiskomista veneen perässä toivoen, että joku tarttuu siihen. Trollaus on siis härnäämistä ja täyttää Venäjän ulkopolitiikan keinot: propaganda, provosointi, pelottelu ja projisointi (eli peilailu), joista kirjoitin tarkemmin täällä. Vaikuttaa kuitenkin, että Aro käyttää itse samoja keinoja.

Aro haukkuu Halla-ahoa ja Eerolaa.
Aron peruskäsitteet ovat kuitenkin suureksi osaksi slangia ja epätäsmällisiä. Sama pätee hänen metodologiaansa. Mitään menetelmää hänellä ei oikeastaan ole, ja viittausapparaatti on täysin puutteellinen sekä heikosti lähteistetty. Kun alaotsikkona on ”Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta”, olisi suonut, että kirjaan olisi viitsitty laittaa viitteet ja lähteet.

Nyt Aro vain tarinoi. Hänestä olisikin saanut kelpo kirjailijan kilpailemaan vaikka Sofi Oksasen Koirapuiston kanssa itkuvirsien iskevyydessä. Aro itse on kelpo trolli. Kumpikin toimii aidon akateemisen feministin tavoin: pyrkien lavastamaan kritiikin ahdisteluksi tai ”vainoamiseksi”.

Kyse on tarinataloudesta, eli pyrkimyksestä hallita julkisuutta omien subjektiivisten kertomusten kautta. Henkilökohtaisilla kokemustarinoilla ei ole näyttöön perustuvaa totuusarvoa, mutta yksilöllisistä uhriutumistarinoista tehdään silti suurta joukkoa koskevia induktiivisia yleispäätelmiä valtioiden politiikasta.

Mikrotason henkilökohtaisista koettelemuksista siirrytään huolettomasti ja välinpitämättömästi tekemään makrotason järjestelmäpoliittisia johtopäätöksiä.

Tällöin kertomuksista tulee edustuksellisia, eikä faktojen tarkistuksesta ole mitään hyötyä, sillä väitteet ”Venäjän trolleista” voivat aina osua oikeaan, kun jostain lopulta löytyy ”musta joutsen”. Lopulta tarinat muuttuvat normatiivisiksi yleistyksiksi siitä, että toimittajien sananvapaus on Suomessa läpikotaisin huono ja että sitä pitää tukea kansalaisten sananvapautta rajoittamalla.

Ei siis ihme, miksi valtamedia on halukkaasti mainostanut Aroa ”natsien”, ”persujen” ja ”Venäjän agenttien” sortamana toimittajaparkana: se on lisännyt valtamedian toimittajien omaa valtaa.

Kyse on ollut myös narsismista. Narsismille on ominaista halkominen, toisin sanoen ihmisten jakaminen ystäviin ja vihollisiin, ja siltä pohjalta voimakas manipulointi. Aro on onnistunut kietomaan pikkusormensa ympärille yhteiskunnan vaikuttajia poliisijohtoa ja Yleä myöten. Tämä on sitä, mitä jokainen konflikti aidosti kaipaa!

Leimallista kirjoittajalle on piehtarointi omissa kokemuksissa ja maailmanpolitiikan subjektiivinen havainnointi oman egonsa kautta. Tietty omahyväisyys asettaa valitettavan esteen myös hänen tekstinsä asiallisten osien vastaanottamiselle. Tietokirja saati tieteellinen esitys ei voisi olla noin voimakkaasti omien deluusioiden hallitsema.

Myöskään informatiivinen Aron kirja ei ole. Venäjän trollitehtaan paljasti venäläinen media jo 2013, Helsingin Sanomat 2014 ja Aro 2015. Loppu koostuu paljastusten henkilökohtaisista kokemuksista ja seurauksista. Kirjan subjektiivisuudesta johtuu, että teoksen lukijat ja arvioijat eivät voi käsitellä teoksen asiasisältöä ja kirjoittajan henkilöä erikseen. Aron on siis turha ihmetellä tai paheksua häneen itseensä suuntautuvia kannanottoja, sillä hän on onnistunut personifioimaan koko maailmanpolitiikan oman egonsa kautta tavalla, jonka tuloksena hän on kuuluisa siitä, että hän on kuuluisa.

Aro käy kirjassa jatkuvaa sotaa Ilja Janitskinia vastaan sekä varjonyrkkeilee myös eräiden perussuomalaisten kanssa. Kirjansa sivuilla 373 ja 374 Aro haukkuu Perussuomalaisten puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa hänen lausahdettuaan, että Aron hyväksi tuomitut 80 000 euron kärsimyskorvaukset olivat suhteettoman suuret.

Aro moittii myös Perussuomalaisten varapuheenjohtajaa Juho Eerolaa Ilja Janitskinin tuomion kyseenalaistamisesta. Hän moittii Suomen Uutisten päätoimittajaa Matias Turkkilaa siitä, että Turkkila laittoi lehteensä jutun, jonka mukaan näyttöä MV-lehden ruplarahoituksesta tai Venäjä-kytköksistä ei ollut.

Aro on levittänyt koko ajan itse pahanilkistä disinformaatiota perussuomalaisista koettaen saada perussuomalaiset poliitikot näyttämään joiltakin Venäjän suosijoilta. Sikäli kuin itse tiedän ja minähän tiedän sellaisesta ei ole vähäisintäkään näyttöä, vaikka malttia inkvisitiohumppaan ja kaksinaismoralismiin on puolueessamme luonnollisesti toivottu. Tosiasiassa perussuomalaisten tarkoitus on ollut myös MV-lehteen viitatessaan vain puolustaa vapaata sanaa ja maahanmuuttokritiikin esittämistä tai verrata Aron saamia kohtuuttomia korvauksia oikeuksissa yleensä vallinneeseen tasoon.

Aro moittii Suomen Uutisia.
Tässä suhteessa Aron oma toiminta on ollut ala-arvoista. Silti hänelle on myönnetty professoritason apurahoja, joiden epäoikeudenmukaisuudesta kirjoitin täällä. Suomessa olisi myös mediaa kriittisesti tutkivia kvalifioituneita tieteenharjoittajia, jotka ovat arvostelleet valhemediaa ja varsinkin sitä valheellista valtamediaa saamatta kuitenkaan toiminnalleen kymmenien tuhansien eurojen tai dollarien rahoitusta.

Miksi sitten Aro menestyy tarinankertojana? Siksi, että hän vastaa sosiaaliseen tilaukseen.

Kyseessä on symbioosi, ja sekin kaksijakoinen. Aro käyttää työnantajaansa Yleisradiota henkilökohtaisen katkeruutensa ja kostojensa välineenä. Yle puolestaan saa näennäisen sorretusta toimittajaparasta välineen aina vain parempien etuoikeuksien ja loukkaamattomuuden vaatimiseen toimittajien koko ammattikunnalle. Kirjoitin aiheesta täällä ja täällä.

Palaan asiaan lähiaikoina julkaisemassani laajassa mediatutkimuksessa, jossa tällä tapauksella on tosin lähes huomaamaton sivurooli. Kyseessä on kartelli, ja herää kysymys, kuka tai mikä onkaan se tiedonsaannin ja sananvapauden vastustaja: vaihtoehtomedian tarjoama informaatio vai valtavirtamedia ja viranomaisvalta?

Tosiasiassa median sen enempää kuin poliitikkojen tai viranomaistenkaan ei pitäisi pyrkiä edistämään asioitaan juridisin keinoin. Valtavirtamedian muurien taakse suojautuneet toimittajat käyttävät suurta valtaa, joka Aron tapauksessa on suhteettoman suuri, sillä hän itse on asioiden tuntijana niin pieni.

Aro on saanut persoonaansa tehostettua ja korostettua levittämällä perättömiä kuvauksia toimittajien työoloista Suomessa niin, että Amerikkaa ja Australiaa myöten maamme toimittajakunnan luullaan nyt olevan Putinin trollien kahleissa. The New York Times ja The Sydney Morning Herald tekivät Aron uhriutumisesta jutut, joiden mukaan hän on vaihtoehtoisen median syyttömästi sortama Suomi-neidon henkilöitymä, jonka kohtalo on ainakin palstamillimetreissä mitattuna kansallisesti merkittävä tapahtuma. Lisää seurasi täällä ja täällä.

Vaikuttaa siltä, että Aro on itse synnyttänyt omat ongelmansa. Kuvatessaan kirjansa alussa joutuneensa pakomatkalle Suomesta, hän tavoittelee ilmeisesti jonkinlaista Ayaan Hirsi Alin kaltaisen toisinajattelijan roolia, jossa häneen kohdistuva vaino muka oikeuttaa hänen omat rajut vastatoimensa ja korvauksien loppumattoman lypsämisen. Siihen viittaa myös Yleisradion juttu ”’On parasta ryhtyä vastahyökkäykseen’ Jessikka Aron uusi kirja kertoo, mitä Venäjän kritisoinnista seuraa ja miten trollit voi voittaa”.

Toivottavasti Aro voittaa pian omat trollinsa. Kyllä tässä maassa ovat monetkin ihmiset esittäneet ”Venäjään kohdistuvaa kritiikkiä” ja Venäjä on sen kestänyt ilman, että siitä olisi seurannut yhtään mitään.

Myös jankuttamisella pitäisi olla selvät rajat. Kansalaisaloitetta Yle-veron lopettamiseksi ja toiminnan siirtämiseksi maksukortilla ostettavaksi kannattaisi edelleenkin edistää.

20. syyskuuta 2019

Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”#Suostumus”-aloitteen punaviherburkaan?


Eduskunnan istuntosalissa pulistaan ”#Suostumus”-kansalaisaloitteesta, jonka vihervasemmistolainen hallitus on päättänyt juntata läpi. Mikroskooppisen pienten ”tasa-arvo-ongelmien” sijasta huomio kannattaisi kiinnittää esimerkiksi Oulun raiskaustapausten tosiasiallisiin syihin, niin kuin dosentti Edward Dutton erinomaisessa uudessa kirjassaan (aiheesta täällä). Ainakaan ei pitäisi toimia tavalla, joka entisestään pahentaa miesten tasa-arvo-ongelmia miessukupuolen tappioksi.

Raiskausongelma on räjähtänyt käsiin nimenomaan maahanmuuttotulvan myötä, kun turvapaikanhakijat ovat raiskanneet suuren määrän naisia ja lapsia Euroopan maissa. Espanja, Britannia, Saksa, Ruotsi ja Kypros (kaikki maahanmuutosta paljon kärsineitä maita) eivät olisi todennäköisesti koskaan säätäneet suostumusaloitteen mukaista lakia, jos vierasperäiset maahantunkeutujat eivät olisi aiheuttaneet raiskaustsunamia, jolla ilmeisesti on eräs tietty yhteys lähtömaiden kulttuuriin.

Niinpä pitäisi puhua aidasta eikä aidan seipäistä. Suomen poliittinen vihervasemmisto pitää päällään näkymätöntä henkistä punaviherburkaa ja haluaa pukea siihen muutkin. Tämä tarkoittaa, että vihervasemmiston mimosat larppaavat seksuaalisesti ”liberaaleina”, mutta toisesta suupielestään he ovat valmita takomaan seksuaalisesti aloitteellisille ihmisille ankaria tuomioita, jotka kuolettavat pois jopa feministien itsensä vaahtoamat vapaudet. Esimerkiksi Li Andersson (vas.) on mainostanut olevansa huolissaan nuorten miesten koulusyrjäytymisestä, vaikka vihervasemmiston feministit ovat itse huonontaneet miesten asemaa innosta pinkeinä kuin solttupoikien pallit.

Tosiasiassa raiskausongelma ei ole polttava muutoin kuin maahanmuuttajien tekemien väkivallantekojen vuoksi. Tavallisia suomalaisia ihmisiä kurittamalla tehdään seksuaalikäyttäytymisestä entistäkin pelonsekaisempaa, naisrauhasotilaiden korkokengillä poljetaan miesten kulkusia, ripustellaan sähköpaimenia ihmisten välille ja aiheutetaan yleisen ahdasmielisyyden leviämistä yhteiskuntaan. Sellainen aloite ei ole mikään suostumusaloite vaan kosmonautinkolea kieltäytymisaloite, ja pihtaus on pois pihtareilta itseltään.

Koska asia on ajankohtainen, julkaisen ajantasaistettuina 25 perustettani sille, miksi ”#Suostumus”-kansalaisaloitetta ei pidä edistää eikä siihen suostua.


”#Suostumus2018” -aloitteen taustaa

Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela käynnistivät yhdessä kolmannen allekirjoittajan, Sini Al-Musawin, kanssa vuoden 2018 alkupuolella kansalaisaloitteen ilman selvää suostumusta tapahtuneiden sukupuoliyhdyntöjen määrittelemiseksi raiskauksiksi.

Nykyisin raiskaus on toisen pakottamista sukupuoliyhteyteen käyttämällä fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Raiskauksen määritelmää on jo aiemmin laajennettu niin, että raiskaus on kyseessä myös silloin, jos henkilö on kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

”#Suostumus2018” -hankkeen tavoitteena on kiristää seksuaalisen käyttäytymisen normiruuvia niin, sukupuoliyhteys ilman toisen suostumusta olisi raiskaus.

Hanke sai tarvittavat 50 000 allekirjoittajaa syksyllä 2018, ja lakialoitteen alullepanijat päättivät siirtää eduskunnalle antamisen vaalien yli toiveenaan, että sen kannattajat saisivat hyväksymiseen riittävän enemmistön istuntosaliin.

Mikä sitten ”#Suostumus2018”-kansalaisaloitteessa on vääristynyttä ja miksi hanketta ei pitäisi edistää eikä hyväksyä?


Oikeudelliset ja teonteoreettiset perustelut

1) Suostumuksen tai suostumattomuuden todisteleminen on jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta luotettavasti. Suostuminen tai suostumattomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen ilmaistaan usein ei-kielellisesti ja ei-todisteellisesti. Seksuaaliseen kanssakäymiseen ryhtymistä ”ilman selvää suostumusta” ei voitaisi kriminalisoida luotettavan näytön hankkimisen vaikeuden vuoksi.

2) Suostumusajattelun prosessioikeudellinen puutteellisuus on ilmeistä myös toiminta-aktin intentionaalisuuden osalta. Oikeudellisessa ajattelussa tekoa tarkastellaan tekijän tarkoitusten, kuten tahallisuuden tai tahattomuuden, näkökulmasta. Tämä on tärkeää, sillä onhan tahaton kuolemantuottamuskin aivan eri asia kuin vakain aikein tehty murha. Jos huomio kiinnitettäisiin tekijän tarkoitusten sijasta uhrina pidetyn mielipiteisiin, uhrilla olisi mahdollisuus (a) muuttaa mielipidettään tuuliviirin tavoin teon jälkeen ja (b) päättää siitä, mitä tekijä ajattelee! Näin ”rikoksen” määritteleminen siirrettäisiin tekijän tarkoituksista hänen kykenemättömyyteensä lukea uhrina pidetyn ajatuksia. Tämä puolestaan olisi vastoin vuorovaikutuksen olemusta, sillä ihmiset eivät yleensäkään ole meedioita, jotka voisivat arvata toistensa tahtotiloja täydellisesti.

3) Mikäli suostumusajattelu hyväksyttäisiin, raiskauksen uhriksi laittautuneilla tai päätyneillä olisi seksuaalisen kanssakäymisen jälkeen mahdollisuus väittää sukupuoliaktin tapahtuneen tahdon vastaisesti. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, jos uhreina pidetyt ovat tyytymättömiä seksiin tai haluavat esimerkiksi kostaa kaunojaan kumppaneilleen. Koska tarkastelu olisi siirretty tekijän tarkoituksista uhrina pidetyn tahtotilaan, tämä antaisi kaiken vallan asioista päättämiseen uhrina pidetyn käsiin. Syyttäminen ja oikeuskäsittely tuottaisivat tuomioita automaattisesti, sillä oikeudessahan ollaan juuri siksi, että uhriksi väitetyllä on kielteinen näkemys seksuaalisesta kanssakäymisestä syytetyn kanssa. Tuomion saamiseksi voisi käytännössä riittää uhrin asemassa olevan ilmoitus oikeudelle. Oikeudellisessa ajattelussa ei todistusaineistona voida kuitenkaan pitää uhrin omaa mielipidettä, joka on kaiken lisäksi voinut muuttua mielivaltaisesti.

4) Suostumusajattelu voisi olla kielteistä myös uhrin roolissa olevan omalta kannalta. Ihminen voi suostua mihin tahansa esimerkiksi ollessaan lapsi. Suostumusaloitteen hyväksyminen heikentäisi uhrin oikeusturvaa, sillä subjektiivista suostumista voitaisiin pitää myös positiivisena näyttönä siitä, että oikeutus kanssakäymiseen joka tapauksessa on, vaikka teko ei olisikaan objektiivisiin arviointiperustein hyväksyttävä.

5) Raiskauksen yrityksenä voidaan jo nykyisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön puitteissa pitää kanssakäymisen päättymistä toisen kieltäytymiseen, jos uhrina pidetyn ”ei”-sanaa pidetään merkkinä seksuaalisesti aloitteellisen väkivaltaisesta suhtautumisesta. Tällöin toisen osapuolen kieltäytyminen ikään kuin tuottaa toisen tekemän raiskausyrityksen, mikä on loogisesti kestämätöntä. Kiellon vahvuus ei aiheuta tai ilmennä toisen ihmisen teon voimistumista, niin kuin kieltotaulujen ripustelu ei yleensäkään aiheuta sitä, että teonakti voimistuisi.

6) Vastuuta tai päätäntävaltaa määrätä omista tekemisistä ei pitäisi muissakaan yhteyksissä ulkoistaa tai siirtää tekijältä toisille yksilöille tai yhteiskunnalle. Vastuu voi olla tekijällä vain, mikäli hänet nähdään päätäntävaltaisena asiasta. Jos päätösvalta siirrettäisiin uhrin asemassa olevalle, hänelle kuuluisi itse asiassa kaikki vastuu raiskatuksi joutumisesta mutta toisaalta myös seksuaalisen kanssakäymisen onnistumisesta. Tässä tapauksessa uhri voisi olla itse syyllinen kaikkeen ja vastuussa kaikesta.

7) Seksuaalisen kanssakäymisen kyseessä ollessa toiminnan luonne tukee vastuun ja vallan mieltämistä yhteiseksi ja jaetuksi eikä syyllistävästi: jommankumman viaksi. Todistelutaakkaa ei pidä kuitenkaan jakaa osapuolten kesken juridisesti. Mikäli suostumuksen todistelutaakka jaettaisiin niin, että myös rikoksesta epäillyn tulisi todistaa, että rikosta ei ole tapahtunut, kyse olisi seksuaalisen vallan lukitsemisesta uhriksi laittautuneen käsilaukkuun asioissa, jotka eivät alkuunkaan ole todistettavissa.

8) Suostumusajattelun ongelmallisuus koskee myös ”avioliitossa tapahtuvaa raiskausta”, joka on jo kriminalisoitu Suomessa. Asian ollessa virallisen syytteen alainen rikos, syyttäjä voi nostaa syytteen uhrin vastustuksesta huolimatta, mikäli ”julkinen etu” sitä vaatii. Tämä merkitsee julkisen vallan tunkeutumista ihmisten makuuhuoneisiin ja on vastoin avioliiton olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumista myös seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten ’avioliitossa tapahtuva raiskaus’ on ristiriitainen käsitekyhäelmä. ”Avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” saattaminen rangaistavaksi oli ympyrän neliöimistä ja vastoin avioliiton ideaa, sillä suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen on annettu jo avioliiton solmimisen yhteydessä. Mikäli jompikumpi sittemmin peräytyy lupauksestaan eikä suostu seksiin vaan alkaa syyttää toista raiskauksesta, hän tulee itse rikkoneeksi antamansa lupauksen tai suostumuksen. Avioliiton näkökulmasta rangaistavana tai vähintään moitittavana voitaisiin pitää suostumattomuutta seksiin.

9) Suostumuksen puuttumisen ja avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointi ovat pahasta viedessään osapuolilta mahdollisuuden keskinäiseen sovitteluun ja anteeksiantoon. Osapuolilla pitäisi olla mahdollisuus myös katua seksuaalisen kanssakäymisen epäonnistumista, joten rikosoikeudellinen lähestymistapa muistuttaa herkkyydeltään giljotiinin terää.


Oikeussosiologiset, psykologiset ja kriminaalipoliittiset perustelut

10) Myös hankkeen sosiologinen ja psykologinen puoli on huteralla pohjalla. Suostumuksen vaatimisella pidätettäisiin seksuaalinen valta suostumattomalle osapuolelle, ja toinen (yleensä mies) ehdollistettaisiin tai taivuteltaisiin anomaan tai kerjäämään seksiä, mikä kumoaisi miehelle ominaisen valloittajan tai suorittajan roolin seksuaalisessa kanssakäymisessä. Tämä kohtelisi kaltoin miessukupuolta, joka heteroseksuaalisen kanssakäymisen olemuksen vuoksi on aina se aloitteellisempi osapuoli ja siksi alttiimpi joutumaan myös syytetyn penkille. Se entisestään pahentaisi miesten kokemia tasa-arvo-ongelmia, vähentäisi seksuaalista aloitteellisuutta ja siten todennäköisesti myös nautinnon määrää yhteiskunnassa.

11) Seksuaalisesta aloitteellisuudesta arvosteleminen on psykologisesti epäviisasta, sillä jatkuvan kurinpidon vuoksi aloitteet sammuvat helposti pois. Seksuaalisten aloitteiden tekijä ottaa suuren riskin altistaessaan itsensä torjutuksi tulemiselle. Torjuminen puolestaan vaikuttaa tuhoisasti, kun kieltely ja rangaistusfetisismi ovat muodostumassa yleisasenteiksi ”#Metoo”- ja ”Suostumus2018”-tyyppisten hankkeiden kautta. Seksuaalisten aloitteiden kohteena olevat voisivat tuntea itsensä imarrelluiksi ja kiittää aloitekykyisiä ihmisiä siitä, että heitäkin vielä on.

12) Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, kun ihmisten luonnollinen käyttäytyminen saatetaan vähä vähältä rangaistavaksi. Rikollisuus ei ole kuitenkaan vähentynyt niissä maissa, joissa langetetaan ankaria rangaistuksia, vaan juuri niissä rikollisuus laajimmin kukoistaa. Ankarat rangaistukset ovat tietenkin seuraus rikollisuudesta, mutta niillä ei ole onnistuttu kitkemään rikollisuutta pois. Myös rikollisuus voi seurata, lisääntyä tai pahentua ankarasta rangaistavuudesta. Kovien rangaistusten vuoksi yhteiskunnan oikeusperustus voidaan kokea vääräksi, jolloin rikollisuus koetaan oikeudenmukaisena ja kasvaa siksi.

13) Lähes kaikissa intohimorikoksissa rangaistusasteikon kiristäminen on väärä keino myös toivottujen käyttäytymisvaikutusten aikaansaamiseksi. Osoitettu on, että rangaistavuuden laajentamisella ja rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole käyttäytymistä ohjaavaa pelotevaikutusta. Ihmisethän eivät tee intohimorikoksia vapaan harkintansa perusteella vaan siksi, että he kokevat ne välttämättömiksi. Oikeusministeriön vuonna 2018 julkaisemassa arviomuistiossa todetaan (s. 32):

Kriminaalipoliittiseen tutkimustietoon perustuva vakiintunut käsitys on, että rangaistustason muutoksilla ei voida merkittävästi ohjailla rikollisuuden määrää. Suurtenkin rangaistustasoon tehtyjen muutosten vaikutukset jäävät yleensä hyvin vähäisiksi, eikä niiden vaikutusta rikollisuuteen kyetä välttämättä käytännössä havaitsemaan jälkikäteen.” Näin ollen ei voida puoltaa rangaistavuuden lisäämistä.

14) Koska intohimorikoksissa ihmiset toimivat halujensa ja tarpeidensa ohjaamina, ei myöskään rankaiseminen ole oikeudenmukaista. Kiinniotetut, pidätetyt, feministien läksytyksessä piestyt ja rangaistuksiin tuomitut miehet eivät voi ehkä alun alkaenkaan toimia täysin harkitusti, analyyttisesti ja suunnitelmallisesti, kuten omaisuus- ja talousrikolliset, joilla on vaihtoehtoja ja jotka siten ovat vastuussa teoistaan. Sen sijaan seksuaalisesti aktiiviset ihmiset voidaan nähdä myös itse omien intohimojensa uhreina, ja rangaistusten preventiivinen eli ennakolta eliminoiva pelotefunktio jää vähäiseksi.

15) Oikeussosiologisen ja kriminologisen tutkimuksen valossa rangaistavuus kasvattaa ihmisille rikollisen identiteetin ja siten lisää rikollisuutta. Tämä näkyy kasvatuksessa, kun pojille manipuloidaan kielteinen minäkuva seksuaalisuudesta syyllistämällä ja aloittellisuutta paheksumalla. Myös rangaistusten retributiivinen eli tilejä tasoittava sovitusvaikutus voi kääntyä yhteiskunnan vahingoksi, kun oikeus koetaan kostoksi, johon vastataan uudella kostolla. Myöskään eristäminen ei tue yhteiskuntakelpoisuutta vaan vähentää sitä.

16) Tuomiomielen ja moralismin leiskuessa ei pitäisi luoda järjestelmää, joka vain tuntuu siltä, että se vähentää rikollisuutta, vaikka se tosiasiassa lisääkin sitä. Parempi olisi pysyä järjestelmässä, joka vähentää tai rajoittaa rikollisuutta, vaikka se ei vaikuttaisi tekevän niin. Tärkeimmässä asemassa on seksuaalinormien säilyminen länsimaisina ja perusteiltaan vapaamielisinä.


Filosofiset ja vuorovaikutusteoreettiset perustelut

17) Seksuaalisessa kanssakäymisessä voi luonnollisesti tapahtua väärinkäsityksiä, tulkinnat ovat erilaisia, tahtotilat voivat muuttua ja osapuolten kokemat merkitykset vaihtelevat. Erimielisyyden mahdollisuuden poissulkeminen ja väärinkäsityksistä tai epävarmuudesta rankaiseminen eivät edistä ymmärtämistä vaan syventävät väärinkäsityksiä.

18) Seksissä on kyse kontaktin luomisesta, jonka alkuehtoja ei voida palauttaa pelkkään kieleen eikä johdella suostumusta tai epäsuostumusta yksiselitteisesti kuvaavista lauseista. Kontakteja luodaan tanssilavojen todellisuudessa esimerkiksi koskettelemalla, mikä olisi hyväksyttävä eikä paheksua asiaa iltapäivälehtien ja muiden moraalialarmnistien kannanotoilla, jotka ovatkin alkaneet muistuttaa kirkkotätien käsityksiä. Myös ”sopivuuden” rajaa on etukäteen mahdotonta määritellä, sillä kyse on joka tapauksessa kokeilemisesta ja tunteiden testaamisesta. Näin ollen myös väärinkäsitykset ovat mahdollisia, eikä niitä pidä alistaa rangaistusten uhalle. Seksiin päädytään, jos päädytään. ”Selvän suostumuksen” tiedustelu vaikuttaisi tökeröltä lähestymistavalta ja varmalta tavalta olla päätymättä mihinkään kanssakäymiseen.

19) Kontaktin luomisen ehdot, tilanteet ja rajat eivät ole yksiselitteisesti eivätkä kielellisesti määriteltävissä niin, että aihe voitaisiin ylipäänsä sisällyttää juridiseen keskustelukehykseen. Kyse olisi silloin ”elämismaailman kolonisaatiosta”, eli julkisen vallan tunkeutumisesta ihmisten yksityiselämään.

20) Filosofisesti katsoen ”suostumus” kuuluu aivan muuhun kuin seksuaaliseen, romanttiseen tai eroottiseen sanastoon. Se kytkee seksuaalisuuden normatiiviseen diskurssiin. Se liittyy aseksuaalisuuden, pidättäytymisen, torjunnan ja itse itsensä tai toinen toisensa rankaisemisen rekisteriin, jossa ei tunneta intohimoja.

21) Seksi kuitenkin on halua ja intohimoa, ja vaarana on, että ”#Suostumus2018”-hankkeen mukainen pyytelemään ja anelemaan taivutteleminen vaikuttaisi seksiin kahlitsevasti ja kuolettavasti. Kriminalisointi jatkaisi seksuaalisen kanssakäymisen siirtämistä intohimon, tarpeiden ja halujen maailmasta normatiiviseen viitekehykseen ja edistäisi siten seksuaalista ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuden vaarallistamista. Vaarassa on tietenkin myös halukkuus pariutumiseen, perheiden perustamiseen ja lisääntymiseen, ja tuloksena on yksinäisyyttä, happamuutta ja kurjuuden kokemuksia.

22) Moraalifilosofisesti tuomittavina voidaan pitää vain sellaisia tekoja, jotka ovat haitallisia tai jotka ovat sinänsä pahoja. Nykyisenä hyvän ja pahan tuolle puolen päätyneenä aikana katsotaan, että moraalista oikeutusta pitää arvioida vain haitallisuuden tai hyödyllisyyden perusteella. Jos teosta ei ole osoitettavissa selvää haittaa, se ei ole moraalisesti tuomittava. Ja vaikka haittaa olisikin, sekään ei vielä riitä tuomittavuuden perustaksi, sillä lähes kaikista teoista, joista on iloa tai hyötyä, voi olla jotakin haittaa. Eihän autoiluakaan kielletä siksi, että siitä voi olla suurta haittaa kuolonkolarien ja ilmansaasteiden vuoksi. Sama pätee seksuaalisuuteen. Myös seksuaalisuuden kriminalisoimisessa pitäisi olla maltillinen, sillä seksi on nautinnon lähde ja olennainen osa ihmisten itsetuntoa. Itsetunnon ongelmia ei pitäisi pyrkiä lääkitsemään toisiin ihmisiin kohdistuvalla uusmoralismilla, joka karkottaa kalat vedestä, eikä lohen loimutukseen päästä.

23) Seksin kahlitseminen ilmaisee uustaistolaista yleisnäkemystä, jonka mukaan sosialismi ajattelee yksilöiden puolesta ja valtion pitää päättää myös yksityisten kansalaisten petipuuhista. Sen sijaan poliittisessa oikeistossa katsotaan perinteisesti, että yksilöt ovat kykeneviä päättämään asioistaan itse, ilman valtion holhousta ja väliintuloa. Vihervasemmistossa vallitsee näkemys, että valtion täytyy ohjata yksilöiden elämää, kun taas oikeistossa ajatellaan, että valtio pitää alistaa yksilöiden palvelijaksi eikä yksilöitä valtioiden kontrolloitaviksi. Sukupuolielämän alueelle levitessään vasemmistolainen yleisasenne johtaa elämänalueista intiimeimmän ja yksilöllisimmän eli seksuaalisuuden huomaamattomaan ja vähäeleiseen sosialisointiin.

24) ”Metoo”- ja ”Suostumus2018”-hankkeet näyttävät pitävän tavoitteenaan rankaisemista eivätkä ymmärtämistä ja oikeudenmukaisuutta. Yltiölegalismi on seksin kyseessä ollessa yhtä turhaa ja haitallista kuin viisarin värähdyksiä tarkkaileva oikeuspositivismi on nopeusrajoitusten ylitysten kyttäilyssä kesäisillä, tyhjillä ja aurinkoisilla teillä. Yleensäkään ei pitäisi kriminalisoida asioita, joita ei voida valvoa eikä selvien määritelmien puuttuessa myöskään noudattaa vaan joista voidaan ainoastaan kurittaa ja rangaista. Tällainen on tietysti myös vihervasemmiston ajatuspajoissa taottu käsite ’vihapuhe’.

25) Seksuaalisuus ei tarvitse kuluttajansuojalakia, sillä kanssakäyminen on ”kahden kauppaa”, jossa kummallakaan henkisesti kypsällä ihmisellä ei ole moraalista oikeutta moittia eikä kiittää vain toista osapuolta aloitteellisuudesta, erehdyksestä tai yhteisestä epäonnistumisesta. On toivottavaa, että seksuaalinen kanssakäyminen perustuisi molemminpuoliseen, tai mikäli kumppaneita on useita, kaikinpuoliseen yhteisymmärrykseen. Se, että vihervasemmiston neidit eivät osaa harjoittaa seksiä ilman juridista sääntökirjaa, ei saa merkitä, että heidät pitäisi päästää päättämään siitä, kuinka muiden ihmisten pitää elää.

Edellä lausutusta seuraa, että ”#Suostumus2018”-aloitetta ei pidä edistää eikä hyväksyä. Mikäli lakialoite etenee, se on hylättävä.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi