27. kesäkuuta 2018

Jatsista en mitään ymmärrä, mutta logiikan hallitsen kyllä


Helsingissä vietettävän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tapahtumaviikon (Helsinki Pride) kynnyksellä on paikallaan pohtia yhteiskunnassamme vallitsevia asenteita, jotka koskevat homoja, homoseksuaalisuutta sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Pyytämättä ja yllättäen syntyneen esimerkkitapauksen tarjoavat Porin jazzfestivaalin toimitusjohtajaksi valitun Aki Ruotsalan (kd.) viimekeväiset näkemykset, joiden mukaan homoseksuaaleja ei ole olemassa ja olemassa on vain homoseksuaalisuutta.

Näkökannassa on leikattu irti ihmisen olemus ja hänen käyttäytymisensä, eli kyse on filosofisesti sanottuna essentialismin (eli olemusajattelun) ja eksistentialismin (eli tekojen kautta olemisen) erottamisesta. Tieteellisesti katsoen tällainen erottelu on perusteetonta, sillä ihmisen käyttäytyminen ei ole erotettavissa hänen olemuksestaan.

Myös arkiajattelun näkökulmasta on helposti hyväksyttävissä näkemys, että ihmisen käyttäytyminen on johdeltavissa hänen olemuksensa kokonaisuudesta, johon kuuluvat biologinen (esimerkiksi geenien, kromosomien ja hormonien) tutkimustaso, fenotyyppisesti havaittavissa oleva kehollinen tai ruumiillinen olemustaso sekä psyykkinen (eli tajunnallinen) tasonsa.

Sosiaalisella toimintatasolla havaittava käyttäytyminen puolestaan on seurausta kaikista näistä. Biologis-fysiologiset tekijät luovat ne lähtökohdat, joiden pohjalta ihmiset tekevät hyviksi katsomiaan ratkaisuja kehollisten ja psyykkisten edellytystensä puitteissa. Myös ihmisen seksuaalinen käyttäytyminen on kokonaisuus, jossa on mukana sekä biologisia, kehollisia ja tajunnallisia että sosiaaliseen ja luonnolliseen ympäristöön liittyviä komponentteja.

Homoseksuaalisuus tai heteroseksuaalisuus ei kuitenkaan ole vain käyttäytymistä, jonka lähtökohtana olisi jokin kiinteä ominaisuus. Molemmissa tapauksissa kyseessä on käyttäytymisominaisuus, joka kylläkin perustuu pitkälti ihmisen olemuksessa määrättyihin tekijöihin.

Väittää, ettei ole homoja vaan homoseksuaalisuutta, on samanlaista kuin väittää, ettei ole heteroita vaan heteroseksuaalisuutta. Tämä ei ole totta, ja tutkimusten mukaan ihmiset myös pitävät seksuaali-identiteettiään selkeästi homo-, hetero- tai biseksuaalisena, kun heiltä on tiedusteltu asiaa empiirisissä tutkimuksissa.

Kausaaliyhteys olemusajattelun ja eksistenssiajattelun välillä ei päde vain yksilöominaisuuksista ylös päin, havaittavaan käyttäytymiseen. Myös havaittavasta käyttäytymisestä voidaan johdella yksilötason käyttäytymisominaisuus ja nimetä se vastaavalla tavalla. Eihän arkikielessäkään sanota, että ei olisi autoilijoita vaan ainoastaan autoilua, vaan kyllä autoilijoita on, koska on autoilua.

Argumentti pätee myös homoseksuaalisuutta koskevan informaation sensuroimista vastaan. Homoja ei ole siksi, että on homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota, vaan homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota on siksi, että on sitä tarvitsevia homoja.


Queer-teoriassa ja eheytysliikkeessä paljon samaa

Jo edellä esittämieni ajatuskulkujen kautta voidaan todeta niin sanotun eheytysliikkeen ja vaikkapa  putinilaisten homosensuurilakien pähkähullu päälaellaan seisominen.

Huvittavaa asiassa onkin, että myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolustajiksi ilmoittautunut queer-teoreettinen ja sosiaalista konstruktionismia hyödyntävä liike on pyrkinyt kiistämään olemusajattelun sukupuolesta ja seksuaalisesta käyttäytymisestä argumentoidessaan. Liikkeen piirissä on yritetty kiistää sukupuolieron kaksiarvoisuus tai vähintääkin sukupuolta koskeva olemusajattelu. Samoin on esitetty, että seksuaalinen käyttäytyminen olisi vain normatiivisesti määräytynyttä toimintaa, joka voi olla valinnanvaraista.

Myös queer-teoreetikot ja sosiaaliset konstruktionistit ovat syyllistyneet samantapaiseen olemusajattelun hylkäämiseen kuin eheytysliikekin. Molemmat nojaavat pitkälti uskomustenvaraisiin näkemyksiin. Queer-teorian taustalla on sosiaalitieteiden marxilaisista lähtökohdista peräisin oleva yliyksilöllinen ajattelutapa, jossa seksuaalista käyttäytymistä yritetään selittää yhteiskunnallisista rakenteista tai normeista johdellen. Eheytysliikkeen takana puolestaan ovat uskonnolliset asenteet, joiden mukaisesti biologiset faktat kielletään yhtä huolellisesti kuin queer-teorian niin sanotussa biokiellossakin.

Kummatkaan lähestymistavat eivät ole selitysvoimaisia saati missään tapauksessa oikeassa, vaan ne syyllistyvät asioiden karkeaan yksinkertaistamiseen. Niiden yleisöille tuottama ilon aihe piilee tavassa, jolla niiden yksipuolisuus ja pelkistävyys paljastuvat toistensa kautta. Molemmat äärikannat hyödyntävät pitkälti samaa argumenttia, joka perustuu sukupuolisen käyttäytymisen näkemiseen pelkästään sosiaalisena konstruktiona. Liikkeiden välillä vallitsevan kissanhännänvedon takana vallitsee raju todellisuuden kieltäminen, ja myös kyseisten äärikantojen sekä sananvaihdon kärijistyminen johtuvat tästä valheellisuudesta.

Tieteellisen ja filosofisen ajattelun mukaista olisi ymmärtää, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja ottaa huomioon eri erityistieteiden tuottama tieto. Paradigmaattisen ja disipliinimäisen ajattelun tuloksena ajaudutaan hakoteille.

Mitä äärikantojen esiinnousu sitten kertoo homoseksuaalisuutta koskevan keskustelun tilasta nykyaikana? Järjellisintä keskustelua käytiin varmaankin 1990-luvulla, jolloin myös homoseksuaalisuutta koskeva tiedonmuodostus huipentui ja käytiin jokseenkin asiallista keskustelua. Sen sijaan nykyisin keskustelu on taantunut äärikantaistumisen myötä.

Minulla on ilmiölle myös selitys. Keskustelun klusteroitumiseen on johtanut maahanmuutto, joka on nostanut äärinäkemyksiä esiin. Myös kansalliset vähemmistöt, kuten homot, on temmattu maahanmuuttoa koskevan kiistelyn välineiksi ja osittain myös itse kiistelyihin mukaan. Tämä osoittaa, kuinka vahingollista liiallinen ja holtiton vierasperäisen väestön haaliminen on. Se jakaa kansakuntaa kahtia, ja kärjistyneiden asenteiden ja klusteroitumisen noususta joutuvat kärsimään myös monet kansalliset vähemmistöt.


Työelämän ideologinen mielipidevankeus

Myös aihetta koskeva mediakäsittely on ollut tarkoitushakuista ja yksipuolista, ja reaktioita voidaan arvostella hätäisiksi. Seurausvaikutuksia ei ole ajateltu.

Kun Porin Jazzien pomo sanottiin toimestaan irti hänen lausahdettuaan jotakin kielteistä homoista, media teki asiasta vyöytysjutun, jolla muka puolustettiin homojen asemaa tai oikeuksia.

Olen ratkaisusta eri mieltä. Minusta on väärin, että ihmisiä potkitaan työpaikoistaan siksi, että he eivät kumartele homoille tai muille vähemmistöille. Ei ole oikein, että ihmisiä patistellaan vain siksi, mitä he edustavat asioissa, jotka eivät kuulu heidän työtehtäviinsä.

Olisi pohdittava tarkemmin, miten tällainen vähemmistöpolitiikka toimii. Minusta tuntuu nololta ja tunnen jonkinlaista myötähäpeää, mikäli jotkut ihmiset laitetaan jalkapuuhun vain siksi, että he eivät ajattele meistä myönteisesti.

Myös päinvastainen tapaus toki löytyy. Monet muistanevat, kuinka Alma Media muilutti Lapin Kansan päätoimittajaksi valitsemansa Johanna Korhosen ulos työsopimussuhteestaan ennen kuin hänen työtehtävänsä olivat ehtineet edes alkaa. Syynä pidettiin hänen lesboutensa julkituloa tehtävänimityksen jälkeen.

Olen useasti aiemmin kutsunut tällaista ihmisten kurittamista työelämän mielivankeudeksi. Ihmiset myydään synapsejaan ja hermoverkkojaan myöten työnantajille niin, että joidenkin kuviteltujen mainetekijöiden vuoksi he menettävät sananvapautensa eivätkä voi enää rehellisesti ilmaista mielipiteitään

Mikäli joku ei pidä esimerkiksi meistä homoista, sen voi käsittääkseni sanoa suoraan. Tai jos joku ei pidä heteroista, sekin pitää voida lausua. Media ja työelämän päättäjät tekevät typerästi kostaessaan työntekijöilleen sen, että he avautuvat näkökannoistaan. Myös virheelliset, kyseenalaiset tai kiistanalaiset näkemykset täytyy voida sanoa, vähintäänkin siksi, että niitä voidaan arvioida kriittisesti.

Yhteiskunnallisessa ja tieteellisessä keskustelussa sitten katsotaan, mikä mielipide kestää. Totuus pitää pintansa yleensä hyvin, eikä virheellistenkään argumenttien sanomista pitäisi pelätä. On yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta tuhoisaa, jos keskusteluja leimaa muodollisten tai epämuodollisten rangaistusten uhka, epäilyjä ei saisi esittää ja jos julkaista voi vain tuomioistuinten päätöksiä, tuomarien mielipiteitä, hallituksen tiedotteita tai ”faktat” tarkistaneiden toimitusten julkaisuja, kuten Neuvostoliitossa.

Niinpä sensurointipolitiikka ei toimi, ainakaan toivotulla tavalla. Kirjoitin aiheesta aiemmin, kun vihervasemmisto, media ja Seta nostivat älämölön koripallovalmentaja Aleksi Valavuoren homopuheista niin, että Espoo United lähetti hänet jäähylle. Kirjoitin samassa yhteydessä myös Lidlin maitopurkkikampanjasta, jolla muka nolattiin homoja, vaikka vähintäänkin yhtä tehokkasti homoja nolasi vähemmistön raukkamainen puolustelu, jossa homoista tehtiin poliittisen vihervasemmiston lyömäaseita jotakin kuviteltua vihollista vastaan.


Kompensoiva suvaitsevuus on huonoa politiikkaa

On väärin, että ihmisiä vedetään narun jatkeena avolava-Toyotan perässä tai että heitä sidotaan häpeäpaaluihin vain siksi, että heillä on valtavirtaistuneesta suvaitsevuuspolitiikasta poikkeavia näkemyksiä. Se jos mikä johtaa aikaa myöten vähemmistöihin kohdistuvan vihan nousuun.

Jos homoja ei vihattu ennen tätä, meitä varmasti vihataan nyt, kun ihmisiä on rangaistu työpaikan menetyksillä. Vähemmistöjen puolustelu saa puolustettavat ihmiset näyttämään avuttomilta luusereilta, jotka eivät muka itse osaa puolustaa itseään.

Media ylireagoi muutenkin. Myrskyn silmässä on sinnitellyt myös sometähti Tuure Boelius, jonka avautumisvideon YouTube sensuroi ”lasten suojelun” verukkeella ja useiden ilmiantojen sekä pois liputusten perusteella, kun muutamat ahdasmieliset olivat pyörtyilleet videolla olevan homosisällön vuoksi. Tällaisen suojelun uhri oli teinitähti itse. Tom of Finland -elokuvasta tuttu Boelius oli toisen kerran kokoaan suuremmassa roolissa hänen julkaistuaan lätkävideon, joka oli viedä kireäpipoisimmilta hermot.

Ostrakismos-tyyppiset poistoäänestykset ja alas päin peukutukset ovat tehneet yhteiskunnastamme ilmiantojen, kavallusten ja kostojen kehän, jossa kukaan ei ole suojassa väärin ymmärryksiltä, ”pahaksi” lavastuksilta eikä selkään puukotuksilta. Ja kaikki tämä vain, koska maahanmuutto on repinyt kansakuntamme halki ja hävittänyt yhteiskunnallisen luottamuksen.

Vielä 1990-luvulla tällaista ei ollut. Myöskään homoja ei vihattu yhtä avoimesti kuin nykyisin. Ydinongelma on maahanmuutto ja kansakuntien etninen sekoittaminen, joka on jakanut mielipiteet kahtia ja klusteroinut ihmiset yhtäältä konservatiivisiin ja kansallismielisiin ja toisaalta vihervasemmistolaisiin liberaaleihin, joihin kaikkien homojen pitää muka kuulua.

Vihervasemmisto puolestaan odottaa homoilta tukea kaikelle yleispolitiikalleen maksuksi sitoutumisesta ajamaan jotakin abstarktia ja monille homoille merkityksetöntä muotoseikkaa, kuten avioliittoa, jonka monet kokevat vain seksuaalisten suhteiden alistamisena sosiaaliselle tarkkailulle. Olen käyttänyt tästä homoille tappiollisesta vaihtosuhteesta kompensoivan suvaitsevuuden nimeä.

Todellisuudessa ihmisten pitäisi pystyä käsittelemään kognitiivisia dissonanssitilanteita, analysoimaan asioita ilmiö kerrallaan ja erottamaan sen, millainen vähemmistöpolitiikka on perusteltua. Sillä kaiken suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa (aiheesta tarkemmin täällä).

Myöskään valtavirtapolitiikan ja -median ei pitäisi pyrkiä niputtamaan homoja yhteen vihervasemmistolaisen ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivän politiikan kanssa tavalla, jolla vihervasemmisto koettaa marssia kaikki kriittisesti ajattelevat ihmiset kumoon.

Ihmisten ja ryhmien vahvuus on siinä, minkä verran he tai ne kestävät arvostelua. Sensuuri ja tukahduttaminen luovat mielikuvan, että vähemmistöillä on jotain salattavaa tai että he ovat niin heikkoja ja huonoja, että heitä täytyy koko ajan puolustaa.

Tässä kaikessa on kyse vähemmistöjen käyttämisestä viholliskuvien rakentamiseen tai oman poliittisen kannatuksen kalasteluun.

18. kesäkuuta 2018

Kultaranta-keskustelut: paljon puhetta, vähän asiaa


Presidentti Niinistön kesäiset Kultaranta-keskustelut muodostivat jälleen maailmanpoliittisen huomion keskipisteen, sillä osallistuivathan juttutuokioon muiden muassa sellaiset suuruudet kuin YK:n pääsihteeri António Guterres ja Kalliolan setlementin toiminnanjohtaja Heidi Nygren. Monta muuta samantasoista asiantuntijaa oli joukossa, kuten voitte lukea osallistujaluettelosta.

Sanoma-konserniin kuuluvan Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa taivasteltiin maailman tilaa ja sanottiin etsittävän eväitä kaaokseen. Lehti kirjoitti kokouksen alla:

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump nousee tänä vuonna tilaisuuden puhutuimmaksi hahmoksi. Hän on se kuuluisa ’virtahepo keittiössä’, jonka presidenttikausi on ollut myrkkyä sekä YK:lle että EU:lle. Yhdysvallat on YK:n suurin rahoittaja, joka maksaa 22 prosenttia YK:n budjetista. Trump irrotti Yhdysvallat YK:n kasvatus-, tiede ja kulttuurijärjestöstä Unescosta, eikä YK ole muutenkaan Trumpin lempilapsi. EU:n kanssa Trump on ajautumassa terästulleista alkaneeseen kauppasotaan. Mitä seuraa siitä, että Yhdysvallat vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta?

Maanantaisen paperilehden sisältä löytyvässä jutussa paheksuttiin voimapolitiikan paluuta. Olen usein itse sanonut reaalipolitiikaksi sellaista politiikkaa, jossa voimankäyttö tunnustetaan ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välineeksi. Reaalipolitiikka on mahdollisen politiikkaa, joka pyrkii mukautumaan vallitseviin oloihin ilman idealistisia oletuksia.

Tämä ei tarkoita, että kannattaisin voimankäyttöä, mutta kannatan sen tosiasian myöntämistä, että valtioiden suvereniteetti ja siihen liittyvä voimankäyttö ovat osa valtioiden välisiä suhteita pysyvästi. Niinpä asian tunnustaminen on tosiasioiden hyväksymistä.

Toimittajilta ja asiantuntijoilta voi tietenkin odottaa vaikka kuinka hullunkurisia kannanottoja, mutta tyrmistyttävimmän puheen Kultaranta-keskusteluissa piti nobelisti Martti Ahtisaari. Hän moitti tapaa, jolla demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet mielletään länsimaisiksi arvoiksi.

Lehden mukaan hän lausui, että ”[n]ämä arvot eivät ole vain läntisiä, ne ovat globaaleja” ja jatkoi: ”[s]anomalla, että demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate ovat läntisiä arvoja olemme tehneet itsellemme karhunpalveluksen. Olemme luoneet mahdollisuuden kyseenalaistaa näitä arvoja, joiden on tarkoitus palvella kaikkia.

Tosiasiassa demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen ”viitataan läntisinä arvoina” siksi, että vain länsimaissa niitä on noudatettu.

De jure ne voivat olla globaaleja, mutta de facto ne eivät ole sitä olleet, sillä islamistiset valtiot, Venäjä, Kiina sekä Afrikan, Kaukoidän ja Etelä-Amerikan kehitysmaat eivät niitä noudata.

Näin on oikein sanoa, että kyseiset arvot ovat läntisiä. Ne ovat myös länsimaisen rationalismin hedelmä ja Euroopasta lähtöisin.

Ilta-Sanomien mukaan ”Ahtisaari haluaisi nähdä maailman, jossa kyseisiin arvoihin sitoutumattomia ei edes harkittaisi merkittäviin asemiin kansainvälisessä järjestyksessä.

Mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö Lähi-idän islamistiset maat sulkea pois kansainvälisestä yhteistyöstä siksi, että ne eivät kunnioita ihmisoikeuksia?

Asiayhteydestä päätellen kannanotto oli suunnattu enemmänkin Yhdysvaltoihin, joka irrottautui Unescosta ja vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta.

Ahtisaaren mielipide noudattelee sosiaalidemokraattista internationalismia omassa globalistisuudessaan. Sen mukaan tiettyjä tahoja pitää sulkea pois, jotta ketään ”ei syrjittäisi”. Asenne on aivan samanlainen kuin sisäpolitiikassakin, jossa demarit kieltäytyvät hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa ”syrjinnän vähentämiseksi”.

Tosiasiassa maailmanpolitiikkaa ei voida ohjailla Ahtisaaren mahtikäskyillä eikä edes kansainvälisillä sopimuksilla. Tällöin unohdettaisiin, että kaikki valtiot ovat pohjimmiltaan suvereeneja vallankäyttäjiä – ainakin sikäli kuin ne ovat itsenäisiä, eli niillä on oma ulkopolitiikka.

Harvardin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori David W. Kennedy on käyttänyt tästä asiantilasta kansainvälisoikeudellisen perustattomuuden nimeä.

Kansainvälisillä suhteilla ei voi olla yleispätevää, globaalia tai ”maailmanpoliittista” perustaa, koska jokainen osallistuja on perimmältään itsenäinen ja suvereeni vallankäyttäjä. Tämä puolestaan sisältää edellä mainitsemani reaalipolitiikan oikeutuksen.

Miten esimerkiksi komentelisitte Yhdysvaltoja tai Venäjää? Eikö Yhdysvalloilla ole oikeutta vetäytyä yhteistoiminnasta, josta se on maksanut lähes neljänneksen, eli väestöönsä suhteutettuna enemmän kuin yksikään muu valtio?

Eikö Suomella olisi oikeutta vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta Yhdysvaltojen tapaan, kun kyseinen sopimus velvoittaa maksamaan ilmastotukea esimerkiksi Kiinalle, joka avaa jatkuvasti uusia hiilivoimaloita, jossa ympäristötehokkuus on heikko ja joka voisi maksaa ympäristönparannustoimet suoraan valtionkassastaan?

Sellainen politiikka, jonka lähtökohtana ovat epäoikeudenmukaiset arviointimenetelmät, ei voi olla sen enempää globaalin ympäristöpolitiikan kuin turvallisuuspolitiikankaan perusta.

Ympäristökysymykset valaisevat helposti, mistä on kyse. Tuotannonalakohtaisen ominaispäästöjärjestelmän soveltamisen sijaan päästöjä verrataan asukaslukuun eikä tuotettuihin hyödykkeisiin, joka paljastaisi, kuinka tehokkaasti päästöjen vastineeksi tuotetaan tavaraa tai palveluksia.

Länsimaissa ympäristösuhde on hyvä ja kehitysmaissa huono, joten länsimaiden taloutta ja teollisuutta ei pitäisi tuhota korkeilla ympäristömaksuilla tai veroilla pelkän aiheettomasti lietsotun syyllisyydentunnon pois ostamiseksi, kuten vihreät haluaisivat.

Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikki työ ja tuotanto siirtyvät Kiinaan ja muihin YK:n tilastoissa edelleenkin kehitysmaiksi luokiteltuihin valtioihin. Sittenkö kaikki on myös vasemmiston mielestä hyvin?

Vasemmiston mielipiteitä myötäilevä ja Trump-vastaisuudella ratsastava Ilta-Sanomat tähyili pääkirjoituksessaan myös eteenpäin: ”EU-huippukokouksessa asialistalla on jälleen Euroopan pakolaispolitiikka, joka ravistelee pahasti Saksan hallitusta ja sitä myöten koko EU:ta.

En sanoisi, että Saksan maahanmuutto- ja pakolaisviraston johtajan Jutta Cordtin korruptoituneisuuden paljastuminen ravistelee hallitusta pahasti. Asia on niin, että Saksan harjoittama pakolaispolitiikka kokonaisuudessaan horjuttaa nyt eurooppalaista yhteistyötä.

Saksalle olisi hyväksi, mikäli Angela Merkelin hallitus joutuisi jättämään paikkansa, sillä Merkel on ajautunut riitoihin sekä ympäröivien valtioiden, hallituskumppaniensa että oman puolueensa kanssa, ja häntä itseään vastaan on nostettu tuhat kannetta maanpetoksesta ja holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka tuloksena osassa Saksaa kolmasosa väestöstä on maahanmuuttajia.

DDR-kasvatti Merkelin johtamalla Saksalla ei ilmeisesti ole itsenäistä ulkopolitiikkaa ja suvereniteettia, eikä maan hallitus kunnioita myöskään muiden valtioiden oikeutta päättää väestöpolitiikastaan itse.

Tässä mielessä Saksan hallituskriisi voisi tervehdyttää tilannetta, ja asiaintilan korjaaminen vähentäisi huolia tulevaisuudessa.

Valtaa pitävien linnoittautuminen EU:n ja YK:n tapaisten organisaatioiden taakse osoittaa näiden organisaatioiden globalistisen luonteen. Sen mukaisesti kansainvälinen kapitalismi ja sosialistinen internationalismi paiskaavat kättä Euroopan kantaväestöjen yli. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden puolustamiseen ei ole muuta keinoa kuin kansallismielinen politiikka, joka on kovassa nousussa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Niin sanottu Trump-ilmiö kertoo länsimaisten ihmisten aikeesta pitää elämäntavastaan, oikeuksistaan, yhteiskuntajärjestelmästään ja asemastaan kiinni.

17. kesäkuuta 2018

Trumpista uusi Nixon?


Richard Nixon jäi historiaan presidenttinä, joka saavutti suuria voittoja ulkopolitiikassa mutta jonka virkakaudella Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuohui. Nixon muun muassa avasi suhteita Kiinaan ja Neuvostoliittoon sekä päätti Vietnamin sodan.

Nixonin (rep.) virkaura torpattiin sinänsä mitättömään vakoiluskandaaliin, mitä voidaan pitää merkkinä poliittisen vasemmiston vaikutusvallasta 1970-luvulla; esimerkiksi Bill Clintonin (dem.) uraa presidenttinä ei tuhottu pelkkään skandalisaatioon.

Filosofi Slavoj Žižek, joka tunnetaan politiikkaa koskevista psykoanalyyseistään, kommunismin kaipailustaan sekä pakolaisten vastaanottotoiminnan kritiikistään, on katsonut, että pahinta ei ole, jos Trump epäonnistuu, vaan se, jos hän onnistuu. 

Toisaalta Žižek on antanut kannatuksensa Trumpille, jotta tämä todellakin onnistuisi omissa pyrkimyksissään ja jotta vasemmisto sekä EU-eliitti sitä kautta heräisivät ja nousisivat isähahmoaan vastaan. Eikö olekin kompleksista?

Trumpin tosiasiallisten vastustajien (jollainen Žižekin on) ei kannata kuitenkaan iloita sen enempää hänen onnistumisestaan kuin epäonnistumisestaankaan.

Nyt näyttää siltä, että Trumpin vetämä reaalipolitiikka, jossa vallan ja voiman käyttö tunnustetaan jälleen ulkopolitiikan modus operandiksi, tuottaa tuloksia. Kirjoitin olympialaisten aikaan Pohjois-Korean uuden johdon paineista uudistaa politiikkaansa ja käyttää ydinaseilla saavuttamaansa neuvotteluasemaa hyväkseen.

Kim Jong-unin ja Donald Trumpin kohdatessa viime viikolla molempien osapuolten voimannäytöt vaikuttivat toimivan samalla tavoin kuin Gorbatšovin ja Reaganin kaudella. Tuolloin Neuvostoliitto saattoi peräytyä kilpavarustelusta Yhdysvaltain kehittelemän paperitiikerin, voittamattomana pidetyn Tähtien Sota -hankkeen (SDI), edessä. Molempien vetäytyminen kilpavarustelusta oli mahdollista ilman imagotappioita, sillä yhteiseksi viholliseksi voitiin tunnustaa käsistä riistäytyvä tekniikka.

Samantapaisesta lienee kyse myös Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain kaavaileman ydinaseettoman vyöhykkeen luomisessa Korean niemimaalle. Yhdysvaltain vetämä voimapolitiikka antaa Pohjois-Korealle mahdollisuuden vetäytyä diplomaattisesta uhittelusta kasvojaan menettämättä.

Vetäytymiseen ja Koreoiden mahdolliseen yhdistymiseen on pohjoisessa suuri paine, sillä maan elintaso on aivan kurja. Pidän täysin mahdollisena, että etelä ja pohjoinen yhdistyvät yhtä yllättäen kuin Länsi-Saksa ja Itä-Saksa, joka lakkasi olemasta, kun piikkilanka kerättiin pois. Tämä edellyttää periaatteessa vain kahta asiaa: Kim-dynastian henkilökohtaisen hyvinvoinnin jatkumista jollakin kaukaisella saarella ja todellisen kuvan luomista pohjoiskorealaisille siitä, millainen maailma on.

Myöskään niiden, jotka avoimesti vastustavat Trumpia ja pyrkivät vesittämään ulkopoliittiset tulokset, ei kannata iloita hänen epäonnistumisestaan peittelemättömästi, sillä ulkopolitiikassa tuloksia saavutetaan usein pienin askelin.

Myös Trumpin sisäpoliittisten vastustajien kannattaa hillitä voitonriemuaan, vaikka Helsingin Sanomien mukaan Trump onkin onnistuneesti epäonnistunut, ja Kaliforniassa ”suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”!

Meidän oloissamme Trump pitäisi ottaa vakavasti mutta ei kirjaimellisesti, kun taas mediassa Trump on otettu kirjamellisesti muttei vakavasti, aivan kuten eräät ovat etevästi huomauttaneet.

Yhdysvaltain sisäpolitiikassa Trump-ilmiö kertoo omasta mielestäni lähinnä yhdestä asiasta: yhdysvaltalaisen keskiluokan päätöksestä pitää asemistaan kiinni kansainvälisen kapitalismin, globalisaation ja sosialistisen internationalismin epäpyhää allianssia ja yhteistendenssiä vastaan.

16. kesäkuuta 2018

Nyt terroristi on vaarallinen


Harvoin näkee oikeudenkäyntiä, jossa syytetty tekee kaikkensa saadakseen kovemman rangaistuksen. Turun terrori-iskusta syytetty ei säästellyt sanojaan tunnustaakseen motiivikseen terrorin. Miksi?

Siksi, että hänen intresseissään oli käyttää puhetilanne täydesti hyväkseen ja esittää propagandaa julkisen sanan kautta. Ja tietenkin myös siksi, että tuomion kovuus lisää tuomitun valtaa.

Tässä tavoitteessaan Abderrahman Bouanane onnistui, sillä hänet tuomittiin eilen kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta ja useista murhan yrityksistä elinkautiseen vankeuteen.

Ei pienellä tuomiolla mainetta saa. Pahin mahdollisuus syytetylle olisi ollut se, että hänet olisi jätetty tuomitsematta täyttä ymmärrystä vailla olevana. Syyntakeettomaksi määritellyn agenda on nimittäin arvoton.

Vasta tuomittuna ja todesta otettuna hän on aidosti vaarallinen. Ja sellaisena hän myös pysyy. Kiven sisässäkö? Kyllä.

Sillä tuomittujen vaikutusvalta ei lopu vankiloiden muureihin. Asiansa läpi saaneena, julkisuudessa paistatelleena, täysin ymmärrettynä ja tuomittuna hän nyt vasta osoittaa jihadistien valtaa ja toimii esimerkitapauksena niille kymmenille, sadoille ja mahdollisesti jopa tuhansille, jotka suunnittelevat samaa. Kyse on aidosta identiteettipolitiikasta, ehkä jopa islamistien etnonationalismista.

Muutamat oikeudenkäynnissä käytetyt vasemmistolaiset asiantuntijat koettivat jynssätä kaiken terrori-iskuun viittaavan pois tapauksesta. He toimivat jopa tehokkaammin kuin tekijän puolustusasianajaja, joka myönsi tapot ja yritykset muttei murhia, vaikka tekijä itse hehkuttikin päiden leikkaamisen ja ISISiin kuulumisensa puolesta.

”Asiantuntijat” eivät kuitenkaan vähätelleet terrorin merkitystä siksi, että he olisivat ymmärtäneet tuomitsemisen funktion, toisin sanoen vaikutuksen, jolla ankara tuomitseminen ja terrorin myöntäminen terroriksi lisäävät tuomitun valtaa. He vähättelivät tapauksen terroristisuutta humaaneista syistä: sympatiasta syytettyä kohtaan sekä saadakseen hänen tuomionsa alenemaan.

Olisiko tekijä sitten pitänyt jättää vaille tuomiota? Tuomitsematta jättäminen olisi ollut perusteltua siitä syystä, että yhteiskunnan ei pidä tunnustaa terrorin rationaalisuutta. Tunnustaessaan terrorin terroriksi yhteiskunta myöntää terrorin järkiperäiseksi, ottaa tekijät vakavasti ja vahvistaa heidän valtaansa.

Väitteeni on: vasta tuomittuna terroristi on vaarallinen. Muulla tavoin pois toimitettuna ei olisi. Siksi täydessä ymmärryksessä tehdyistä murhista langetetaan Yhdysvaltojen tietyissä osavaltioissa kuolemantuomio. Yhteiskunta myöntää teon harkituksi mutta ei tue sitä vahvistamalla tuomitun rationaaliteettia.

Jos ihminen julistetaan syyntakeettomaksi, hän on vaaraton. Mikä tappio se olisikaan tuomittavalle! Ollessaan passiivis-aggressiivisessa tilassa kiven sisällä tämä rikollinen saavuttaa todellisen päämääränsä: julkisuuden ja median huomion.

Terrorin mahdollistaa osaltaan valtamedia, joka luo terroristien vihateoille puhealustan. Siihen liittyi tietenkin myös Helsingin Sanomat, joka truuttasi viime viikolla sharia-lain puolesta ikään kuin toivoakseen pelkkää päänsilitystä terroristille.

7. kesäkuuta 2018

Taas uusi sananvapauden teloituskone


Kirjoitin puolisen vuotta sitten tavasta, jolla yhdenvertaisuusvaltuutettu ja Aalto-yliopiston tutkijat kehittelivät Internetiin algoritmia (eli automaattista ratkaisumenetelmää), joka voisi tunnistaa ”vihapuheen” ja jota voitaisiin käyttää sensuroimiseen ja syytteiden nostamiseen.

Hanke sai rahoitusta muun muassa Suomen Akatemialta ja Koneen Säätiöltä. Kirjoitukseni ”Monikulttuuristi-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun”, voi lukea esimerkiksi täältä ja täältä.

Op-konserni puolestaan mainostaa nyt ”Someturvaksi” nimeämäänsä palvelua, jonka tarkoitus on pitkälti samanlainen: auttaa tunnistamaan ”vihapuheeksi” väitettyä argumentaatiota, ”kiusaamista” ja ”loukkaantumisia” sekä opettaa sosiaalisen median käyttäjille, milloin heidän sananvaihtonsa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Op.media-sivusto iloitsee, että someturvan perustajat, sosiaalipsykologit Suvi Uski, Minttu Salminen ja Jenny Rontu, saivat palkinnon ”Vuosisadan rakentajat” -haastekilpailussa ja että heille myönnettiin myös puolen miljoonan euron rahoitus!

Sivusto kirjoittaa lisäksi: ”Someturvan kehitystyöhön on tämän vuoden alusta liittynyt mukaan useita asiantuntijoita, kuten presidentti Tarja Halonen, Helsingin yliopiston Legal Tech Lab, Aalto-yliopiston Tekoälyn tutkimuskeskus (FCAI), oikeusministeriö, sisäministeriö, Pelastaa Lapset ry sekä yritykset Wunderdog ja Futurice.

Tarja Halonen ei taida kuitenkaan olla tämän alan asiantuntija. Ongelmallista ylipäänsä on, että vastauksia sosiaalisessa mediassa koettuhin ongelmiin etsitään teknokraattisesta tai normatiivisen rangaistuksen uhan sisältävästä viitekehyksestä: tekoälylaboratorioista tai viranomaisvallan interventioista.


Hanke vailla perusteita ja pohjaa

Hanketta kuvaamaan sopii sama kritiikki, jonka esitin jo yllä mainitussa kirjoituksessani. Sellaisia asioita ei ylipäätään pitäisi pyrkiä ”tunnistamaan” eikä jynssäämään pois verkosta saati mistään muualtakaan, joiden perusta on käsitteellisesti määrittelemättä.

Juuri sellaista on ”vihapuhe”, jonka käsite on peräisin vasemmiston ajatuspajoista ja jonka tehtävänä on lavastaa vihervasemmistolaisesta monikulttuurisuusnormatiivista poikkeava argumentaatio paheksuttavaksi tai juridisesti tuomittavaksi. ”Vihapuhe” on kulttuurinen meemi, joka livahtaa helposti kuulijoiden korvista sisään luoden propagandistisen mielikuvan siitä, mitä ei saa sanoa. Ensin he varastivat sanat ja sitten merkityksen.

Subjektiivisia loukkaantumisia tai kiusaantumisia ei pitäisi tunnustaa sensuurin perusteiksi lainkaan, sillä yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa rangaistusten uhka.

Someturvan kehittäjät Uski, Salminen ja Rontu näyttävät hakevan ”Someturva”-hankkeelleen oikeutusta väittämällä sen tuottavan ”turvaa” ja viittaamalla erityisesti nuorison kokemuksiin, sillä  ”[a]rvioiden mukaan jopa noin puoli miljoonaa suomalaista nuorta on kokenut tulleensa loukatuksi sosiaalisessa mediassa”.

Tämä saattaa auttaa rahoitustarpeen teeskentelemisessä, sillä nuorethan ovat yleensä aikuisia arvostelukyvyttömämpiä ja sen vuoksi loukkaantuvat mitättömistäkin asioista. Lapsikorttia käytetään siis maahanmuuttokriittisten mielipiteiden sensuroimiseen ”sopimattomina”, kuten monta kertaa aiemminkin.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että mikään tekninen automaatti voisi osoittaa verkon vuorovaikutussuhteissa ilmenevät erimielisyydet tai näkemyserot rangaistaviksi tai helpottaa niiden ”tunnistamista”.

Salminen myöntääkin, että ”lainsäädäntöä tulkitsevan tekoälyn algoritmin kehittäminen on melkoista pioneerityötä, sillä tekoälyteknologiaa, joka soveltaisi algoritmia lakikirjan ja oikeuskäytännön luomiin sääntöpohjiin, ei juurikaan ole.” Ja: ”Tekoälyn on vaikea tunnistaa, missä kontekstissa lakiasioita tulkitaan.

Silti ”pioneerityössä” tähdätään ”palvelun” julkaisemiseen vielä tänä vuonna. Op.media-sivusto valistaa kansalaisia seuraavasti: ”Tavoitteena on [...] tarjota kansalaisten käyttöön tasavertainen ja reaaliaikainen juridinen palvelu, joka auttaa ratkomaan tehokkaasti ja maksuttomasti someloukkauksen kohteeksi joutuneiden henkilöiden tapauksia.”

Hanke siis uskottelee olevansa maksuton sovitteluelin tai toimivansa kuin vakuutusyhtiö, joka nyt hyvää hyvyyttään ratkoo ongelmallisia tilanteita, ja kehittäjät sanovat ryhtyneensä toimeen vain, koska ”jotakin oli tehtävä”. Intressi on olemassa, ja motiivit ovat poliittisia ja kaupallisia.

Tulos on, että tendenssitutkimuksen kautta luodaan sensuuriautomaattia, jolla annetaan aseet käteen ”vihapuheesta” haukuttujen maahanmuuttokriitikoiden, monikulttuurisuuden arvostelijoiden ja poliittisesta korrektiudesta eri mieltä olevien ihmisten vaientamiseksi.


Jotta naiset saisivat rahaa

”Someturvan” kehittäjiin sopii tuttu sanonta: ne jotka väittävät takaavansa turvallisuutemme, vaativat maksuksi vapautemme.

Heidän peruslähtökohtansa on kuitenkin täysin oikeuttamatta. Suuri osa ”vihapuheeksi” väitetystä argumentaatiosta ei ensinnäkään artikuloi vihaa, vaan viha on vastaanottajien omaa vihaa, jonka he projisoivat itseään miellyttämättömien näkemysten esittäjiin. Tätä hankkeessa ei ole kuitenkaan pohdittu lainkaan, joten sen lähtökohdat ovat oikeuttamatta.

Puolen miljoonan lahjuksilla rahoitetut sosiaalipsykologit eivät näytä ymmärtävän, ettei ole heidän itsensä eikä myöskään minkään puolueellisen tai poliittisen organisaation asia määritellä ilmaisujen tunnestatusta eikä arvottaa argumentteja moraalisesti tai juridisesti oikeutetuiksi tai tuomittaviksi omien käsitystensä tai viranomaismääritelmien perusteella.

Tätä käsityskantaa puolestaan sanotaan sananvapaudeksi. Sosiaalipsykologeina esiintyvien pitäisi myös ymmärtää, että vapaat assosiaatiot ovat tärkeitä yhteiskunnallisen totuuden kannalta, eikä kiirehtiä avustamaan niiden tuomitsemisessa.

Jos sallitun ja kielletyn argumentaation määritelmät ja rajat pidätetään jonkun tietyn kuppikunnan valtaan, se avaa tien minkä tahansa sellaisen sanankäytön määrittelemiseksi ”vihapuheeksi”, josta määrittelevä taho on periaatteellisesti eri mieltä. Myös voimakkaita vastalauseita tai voimakasta kannatusta ilmaiseva argumentaatio uhkaa joutua tuomituksi jo pelkästään ilmaisujen asteen tai vahvuuden vuoksi.

Yhteiskunta-, maahanmuutto- ja EU-kritiikin lavastaminen ”vihapuheeksi”, jonka määrittelee monikulttuurisuuden ja maahanmuuton poliittinen kannattaja tai niitä koskevan arvostelun vastustaja, tarkoittaa avointa valtakirjaa mielivallalle. Samaan tapaan myös sanankäyttöä koskevan tarkkailun automatisoiminen ja mekanisoiminen merkitsee hullujen karnevaalin jatkamista robottiparaatina, jota johtavat demaripresidentti Tarja Halosen ja Pelastakaa Lapset -yhdistyksen militantit tädit.

Lapsikortin käyttäminen sensuurin välineenä on sikäli hullunkurista, että tuskin edes lapset itse haluavat kasvaa sellaisessa yhteiskunnassa, josta sananvapaus on syöty pois. Lapset ovat myös aitoja sananvapauden kannattajia, sillä lapsethan sanovat kaiken pidäkkeettömästi ja suoraan.

Miten ihmiset ja etenkään lapset pystyisivät jatkossa seuraamaan omaa järkeään tai kokemustaan, kun niillä on pyyhitty lattiaa sosiaalipsykologien ja juristien hankkeessa? Lapsiarvoja argumenttina käyttävä sananvapauden sensuurihanke on lasten käyttämistä hyväksi ihmisten vapauksien ja järjen kuohimisessa sekä yksilöiden rationaliteetin luovuttamisessa kasvottoman järjestelmän valtaan. Vaikuttaa, kuin sosialismi päättäisi jälleen, mikä on yksilöille hyväksi.

Huomiota herättää, että lahjuksilla ostetut tutkijat ovat kaikki naisia. Voisi helposti ajatella, että hanke on perustettu vain, jotta tutkijoiksi aikovat tytöt saisivat rahaa, heidän akateeminen uransa etenisi ja jotta totuus yhteiskunnallisesta todellisuudesta voitaisiin sensuroida. Tendenssitutkimuksen poliittinen korruptoituneisuus on aivan samanlaista kuin se on valtavirtamedian piirissä, Googlen lahjoitettua 490 000 euroa Helsingin Sanomille, jotta lehti saisi rakennettua valikoivaa journalismia toteuttavan ”sisällönsuositusjärjestelmän”.

Haluaisin nähdä päivän, jona Suomen Akatemia, yliopisto tai jokin muu porkkanapankki myöntäisi puoli miljoonaa euroa minulle sananvapauden puolustamiseen, vapaan argumentaation oikeuttamiseen ja filosofisen järjen palauttamiseen yhteiskuntatieteiden metodologiaan.


Vastoin filosofista järkeä

Kun (jo sinänsä) suureksi ongelmaksi koettavaa tarkkailua ja valvontaa mekanisoidaan, tehdään ihmisten ajattelun- ja sananvapauden kahlitsemisesta rutiininomaista. Poliittinen yhteiskuntakritiikki yritetään tällöin alistaa valtapoliittiselle kontrollille, josta tulee arkipäiväistä ja oikeutettua toimintaa, ja näin katkotaan älymystön tai eri mieltä olevien tahojen päitä.

Kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen” totesin, että vihapuheen torjuntayritysten sijasta pitäisi keskittyä kitkemään pois sellaista politiikkaa, joka tuota vihaa tuottaa. Tällöin puututtaisiin aggressioiden todellisiin syihin, eli massamaahanmuuttoon ja kehitysmaiden väestöjensiirtoihin, joita Euroopan kantaväestö ei hyväksy.

”Someturva”-hanke voisi toimia oikeudenmukaisesti, jos se tukkisi suut uhriutujilta ja niiltä ammatikseen loukkaantujilta, jotka jakavat ihmiset verkossa narsistisesti ystäviin ja vihollisiin. Hanke voisi olla oikeutettu, mikäli se vetäisi maton alta ”rasismista” kitisijöiltä ja tekisi lopun kunnianloukkausten kansanhuveista, joilla pissikset kiusaavat kunniallisia ihmisiä. Hanke voisi olla oikeutettu myös, jos se korottaisi valittelun ja syyttelyn rimaa.

Koska asialla ovat poliittisen vihervasemmiston edustajat, se ei niin tee, vaan hankkeen kautta sananvapauden kuohintaa koetetaan mekanisoida ja laittaa koneet yleispätevän ratkaisijan rooliin mikrotason ihmissuhdekysymyksissä, jotka ovat aina erilaisia.

Kieliteoriasta ja -filosofiasta tiedän, että mikään ”algoritmi” ei pysty tunnistamaan kielen eikä ihmisen kokonaisilmaisun sävyjä, ei ironiaa, parodiaa, sarkasmia eikä satiiria, esimerkiksi. Koneen tekemät arviot ovat väistämättä yksiulotteisia, sillä kielen merkitysoppi eli semantiikka ei ole loogisesti ottaen lausuttavissa, vaan se on tyhjentymätöntä tavalla, joka tekee merkitysten yksiselitteisen määrittelemisen mahdottomaksi. Näin ollen viestinnän automatisoitu tarkkailu avasi tien despotiaan.

Käsitteen semanttinen merkitys vaihtelee jo sinänsä, mutta erityisesti se muuttuu lauseen syntaksin eli rakenteen mukana. Lopullisten merkitysten muodostumiseen vaikuttavat lisäksi pragmatiikka, eli merkitysyhteys ja kielen käyttötilanne, sekä ne lukuisat ei-kielelliseen vuorovaikutukseen liittyvät tekijät, kuten eleet, kontaktin luominen ja muut sanomisen paralingvistiset ehdot, jotka määräävät suuren osan merkitysten muodostumisesta (aiheesta ks. esim. teostani Dialoginen filosofia). Juuri tässä on kielen käytön rikkaus, jonka vuoksi kone ei voi tavoittaa merkityksiä lainkaan (tutustu esimerkiksi kiinalaisen huoneen argumenttiin ja Turingin testin tuloksiin).

Kun myöskään nyt valmisteilla oleva sananvapauden teloituskone ei tunnista tunteita, kuinka se voisi tunnistaa loukkaavuuden? Merkitykset eivät ole objektiivisia tai universaaleja vaan subjektiivisia, kontekstisidonnaisia ja kontingentteja. Niinpä nämäkin tutkijoina esiintyvät yliopistotoimijat ovat iskeneet kirveensä kiveen niin, että kipinät sinkoilevat ja palohälyttimet soivat.

Kritiikin voi esittää niin, että kyseisen tutkimuksen koko tendenssi on perustelematta. Sosiaalisessa mediassa ei tarvitse eikä pidä ylläpitää sellaista kontrollikoneistoa, jota kyseisen hankkeen kautta yritetään luoda, sillä kyttämielialan levittäminen yhteiskuntaan ei ole kenellekään hyväksi. Siksi kyseisenlaista ”tutkimusta” ei tarvitse eikä pidä rahoittaa.

Sellainen tutkimuksena esiintyvä toiminta, joka menee vallankäyttäjien puolelle ja suostuu poliittisen kontrollin välineeksi, toteuttajaksi tai edistäjäksi, on alkeellista. Se kiertää todelliselle filosofialle kuuluvan tehtävän, eli yhteiskuntakritiikin ja kiistanalaisten väitteiden esittämisen, ja ryhtyy valtionpolitiikan voitelijaksi ja valtaapitävien maskotiksi.

Sellaisia pieniä piipittimiä yhteiskunnan norminvartijat haluaisivat myös kansalaisistamme tehdä. ”Someturva”-hanke on orwellilaisuuden ja tylsämielisyyden huipentuma. Se on myös esimerkki laboratory habit of mind -tutkijoiden pseudotieteestä ja huiputustutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty mitään sen enempää filosofisista merkityksenteorioista kuin yhteiskuntateorioista, oikeudenmukaisuudesta tai ihmisten käyttäytymisen sosiopsykologisista ominaisuuksistakaan.

Kunhan nyt vain soveltavat teknisiä tietojaan punavihreän hallinnon määräämiin ja rahoittamiin sensuurihankkeisiin viipperä kybernautinkypäriensä päällä vinhasti pyörien. Vahingollista on, että tähänkin suomalaisten ihmisten suitsimiseen tähtäävään demarihankkeeseen on myönnetty puoli miljoonaa euroa tunnotonta rahaa.


Kirjoituksiani aiheesta:

Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Kun yliopistolla keksittiin digitaalikello – ”Digitaalisten ihmistieteiden” tarkastelua

6. kesäkuuta 2018

EU propagoi maahanmuuttoa homoliittojen verukkeella


Voidaan kenties väittää, että homoavioliittojen vastustaminen on ilkeyttä. Mutta aivan yhtä hyvin voidaan väittää, että myös homoavioliittojen puolustaminen on pelkkää ilkeyttä silloin kun sillä ajetaan perimmältään muita asioita, kuten maahanmuuttoa ja siihen liittyvää ylirajaista pariutumista.

Yleisradion uutiset kertoivat, että Euroopan unionin tuomioistuin myönsi EU-ulkopuolelta tulevalle henkilölle oleskeluoikeuden eräässä EU-maassa homoliiton perusteella. Näin EU myös tunnusti muissa EU-maissa solmitut homoliitot ja vahvisti, että ”jäsenmaat eivät voi estää samaa sukupuolta olevan puolison oleskeluoikeutta”.

Mitä merkitystä tapauksella on? Ensinnäkin on kieroa, että EU tekaisi homoista verukkeen liputtaakseen ylirajaisen pariutumisen ja maahanmuuton puolesta. Toiseksi on paljastavaa, että EU legitimoi homoliitot kaikissa EU-maissa vasta maahanmuuton puolustamiseksi.

Maahanmuuton puolustaminen yritetään siis esittää sellaisena kaiken yläpuolella olevana perusteena, jolla voidaan ajaa EU-maiden omien kansalaisten oikeuksia tai asioita. Tällä mairealla suopeudellaan EU yrittää nyt ostaa homoilta kannatusta maahanmuutolle.

Tosiasiassa homojen avioituminen ei ole ollut mikään ongelma sen enempää EU-maissa kuin niiden ulkopuolellakaan. Samaa sukupuolta olevien avioituminen on ollut vähäistä, ja rajat ylittävä homoavioliittojen solmiminen on mikroskooppisen pienen tasa-arvo-ongelman nanometreissä mitattavissa oleva minimuoto.

EY-tuomioistuimen käsittelemässä tapauksessa oli kyse amerikkalaismiehen vuosia jatkuneesta kamppailusta ja oikeudesta asua Romaniassa homoliiton perusteella. Tapauksen täytyi olla tekaistu, sillä eihän kukaan järjissään oleva amerikkalainen vakavissaan halua asua Romaniassa.

Oikeasti kyse onkin siitä, että EU ratsastaa homojen selässä viedäkseen huomion pääongelmasta, joka on heteroiden ylirajainen pariutuminen kehitysmaista.

EY-tuomioistuin valikoi muutamien vastaavanlaisten tapausten joukosta ratkaisunsa pohjaksi amerikkalais-romanialaisen homoparin peittääkseen sen, että todellinen ongelma koskee kehitysmaista EU:n alueelle avioliiton verukkeella virtaavien maahanmuuttoa.

Kuinka hyödyllistä onkaan ylirajainen pariutuminen ja maahanmuutto? Amerikkalainen kelpaa tietenkin Romaniaan nippu dollareita taskussaan, ja ratkaisu on kenties helppo hyväksyä poliittisesti. Mutta näin avattiin puolihuomaamatta veräjä myös Afrikasta ja Lähi-idästä tulevien turvapaikanhakijoiden tulvimiselle EU-maihin homoavioliittoja käyttäen, ja sitähän tässä todella ajettiin.

Ratkaisu todennäköisesti toimii. Afrikassa ja Lähi-idässä odottaa suuri määrä Osama bin Ladenin katseella varustettuja kiimaisia ja islamin vuoksi seksin puutteesta kärsiviä heteromiehiä, jotka ovat valmiita käyttämään mitä tahansa tekosyytä päästäkseen EU-maihin lihatiskien ääreen.

Euroopassa puolestaan on suuri määrä metoo-hankkeiden vuoksi seksin puutteesta kärsiviä heteromiehiä, jotka odottelevat ryppyinen kymppi kädessään sugar daddyille pyllistämään suostuvia seksisiirtolaisia kehitysmaista. Lopulta he löytävät toisensa, ja ”homoavioliitto” legitimoi tämän käänteisen seksiturismin, kunnes arabielvikset turvapaikan, oleskeluoikeuden tai kansalaisuuden saatuaan alkavat soitella iPhoneillaan suomalaisille naisille.

EY-tuomioistuimen ratkaisu todennäköisesti edistää homoliittojen vesittymistä, kun niitä aletaan käyttää turvapaikkaturismin välineinä.

EU ilmeisesti toivoo, että homoja syytettäisiin sitten, kun ylirajaisen pariutumisen ongelmat räjähtävät käsiin väestöpoliittisen mullistuksen ja kansakuntien sekoittumisen myötä. Siksi se pakkaa jo nyt homot ja pakolaiset ideologisesti samaan junaan.

Korostan, että ongelmat eivät ole homojen luomia. Suurimmasta osasta ovat vastuussa heterot, joiden ylirajaisella pariutumisella on myös tuloksia. Myös heteroliitot ovat antaneet oikeuden oleskella EU:n alueella ilman kansalaisuutta. Tähän päävirtaan ei kuitenkaan kiinnitetä huomiota.

Tapaus antaa näyttöä tavasta, jolla homoista yritetään lavastaa maahanmuuton mannekiineja, ja siitä, miten homoavioliittoja käytetään väestöpolitiikan keppihevosena.

Tapaus osoittaa, että EU koettaa sitoa seksuaalivähemmistöjen asemaa ja oikeuksia koskevan argumentaation maahanmuuton puolustelemiseen. Vihervasemmistolaisen seksuaalivähemmistöliikkeen tavoin EU klusteroi homojen aseman ja EU:n ulkopuolelta tulevan siirtolaisuuden yhdeksi asiakokonaisuudeksi, vaikka todellisuudessa näillä kysymyksillä ei ole juuri mitään yhteistä.

Valtamedia puolestaan menee tähän ideologiseen niputtamiseen ja semioottiseen sekoittamiseen mukaan teroittamalla, että tulvaporttien avaaminen afrikkalaisille ja lähi-itäläisille muka ratkaisee joitakin homojen kipeästi kokemia ongelmia.

Tosiasiassa EU-maihin pyrkivien päävirta ei tule Amerikasta vaan Afrikasta ja Lähi-idän maista, eikä muslimien lisääntymisestä ja islamin leviämisestä ole ollut homoille ja (aiemmin vapaamieliselle) Euroopalle muuta kuin haittaa.

Media ei ole ymmärrettävästi pitänyt suurta melua siitä, että muslimiterroristin Champs-Elyseèsillä ampuma poliisi oli homoaktivisti. Tämän pitäisi osoittaa, että islamin levittämistä Eurooppaan ei voida perustella myöskään ”seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla”.