30. marraskuuta 2017

Poliittisten oikeudenkäyntien shokkituomiot eivät toimi

Museonatsismin tuomitsijoilla on kiire, sillä tuomittava uhkaa loppua toisen maailmansodan nationalistien kaatuessa hautaan luonnollisen kuoleman vuoksi.

Koska kansallismielisyys ja kansallisen edun puolustaminen ovat jälleen nousemassa esiin puolustamaan Euroopan kansankokonaisuuksia sekä vastustamaan kolmannesta maailmasta tunkevaa väestön bastardisointia, ovat Euroopan kommunistit ja sosialistit valpastuneet tuottamaan sähköshokkeja kaikille niille, jotka eivät hyväksy maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologian mukaista länsimaiden kulttuurimädätystä.

Niinpä joudumme lukemaan Ylen uutisesta, että pohjois-saksalainen Cellen tuomioistuin on määrännyt ”natsirikoksista” tuomitun 96-vuotiaan Oskar Grönigin istumaan neljän vuoden tuomion vankilassa: ”Vaikka Gröning ei tiettävästi tappanut ketään, hän osallistui vapaaehtoisesti natsien murhakoneiston toimintaan”. –  Jutun kirjoittaja Katriina Töyrylä vertaa tapausta keskitysleirin vartijana toimineen ukrainalaisen John Demjanjukin tuomitsemiseen vuonna 2011 ja jatkaa: ”Oikeus ei tuominnut Demjanjukia hänen itse tekemiensä rikosten perusteella, vaan sillä perusteella, että hän oli kuolemanleirillä työskennellessään osa natsien murhakoneistoa.

Logiikan ja kausaalisen syyllisyyden rajat ylitetään, kun ihmisiä ei tuomita heidän tekojensa mukaan vaan jonkin ”organisaation toimintaan” osallistumisen perusteella . Eivätkö Dresdenin pommittajat muka osallistuneet murhakoneen toimintaan, tai Hiroshiman ja Nagasakin holokaustin suunnittelijat ja toimeenpanijat? Ja heidät palkittiin siitä! Varmaan keskitysleirin lakaisijakin oli ”osa murhakoneistoa”, mutta ajatuskulkuna tällainen quilt by association -leimalla huiteleminen kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru.


Tuomitseminen ei toimi

Olisi ollut hauska nähdä, että Saksassa olisi tuomittu ankariin rangaistuksiin myös kaikki ne DDR:n valtiokoneiston ihmisoikeusrikolliset, jotka Erich Honeckerin aikakaudella tapettiin muurille tai muurin sisäpuolelle. Kommunistien nauttiman erityiskohtelun vuoksi niin ei ole kuitenkaan tehty.

Sana ”natsirikos” on yhtä epämääräinen kuin ”vihapuhe”. Se johdattaa ajattelemaan, että nationalismin kannattaminen tai edustaminen olisivat jollakin tavoin rikoksia. Juuri tällaisesta harhautuksesta tuomitsemisessa ja siitä uutisoimisessa on kyse.

Auschwitzin kirjanpitäjänä toiminut Gröning-parka vältti syytteet 1970-luvulla, mutta tuomiomielen kiristyttyä hänelle langetettiin vuonna 2015 neljän vuoden vankeusrangaistus, jota nyt jo sataa ikävuotta lähestyvä ihminen laitettiin istumaan. Saksalaisten omaa natsitraumaa toistava poliittinen tuomio on kuitenkin tarkoitettu ensisijassa pelottamaan nykyihmisiä, joita nationalismi kiinnostaa jälleen todellisena vaihtoehtona maahanmuutolle ja muille Euroopan unionissa tehdyille tyhmyyksille.

Poliittisen oikeudenkäyntien shokkituomiot eivät palvele tuomitsijoiden tarkoitusperiä. He raahaavat vankilaan jonkun harmaahapsi Penurias Parkinsonin, kun todellinen huolen aihe on aivan muualla. Jos kehitysmaista virtaava maahanmuutto jatkuu, Euroopassa voidaan joutua todistamaan samanlaista brutaalia yhteiskuntakäytäntöä kuin toisen maailmansodan Saksassa tai verisessä Bosnian-Hertsegovinan sodassa.


Torjumisen tulos: kielletyn hedelmän houkutus

Tapaus osoittaa ensinnäkin (1), että toisen maailmasodan aikaisten nationalistien syyttäminen on pelkkää politiikkaa, oikeudenkäynnit tivoleja ja tuomiot kuin hedelmäpelejä. Toiseksi (2) tapaus osoittaa, että Saksan hallitus haluaa tehdä vielä hengissä olevista toisen maailmansodan saksalaissotilaista marttyyreita, todellisia sankareita nauttimaan arvostusta niiden silmissä, joiden mielestä Angela Merkel pilaa Saksaa vauhdittamalla väestönvaihtoa.

Sen vuoksi monet saksalaiset nyt katsovat, että maansa olisi parempi, jos Hitler olisi voittanut sodan. Hitlerin olisikin kai pitänyt julistautua pyhimykseksi tai profeetaksi, niin hänen arvostelijoitaan voitaisiin syyttää uskonrauhan rikkomisesta!

Koska Merkelin ajama maahanmuutto ja monikulttuurisuuden ideologia ovat heikoilla, hänen hallituksensa ovat koettaneet estää natsismia nousemasta uudelleen valtaan tuottamalla maahan lisää siirtolaisia ja tuomituttamalla kansallismieliset ihmiset entistäkin ankarammin heidän mielipiteistään. On mielenkiintoista havaita, kuinka tämä toimii.

Todennäköisesti se ei toimi lainkaan, niin kuin ei myöskään Pohjoismaiden Vastarintaliikkeen julistaminen käräjäoikeuden päätöksellä lakkautetuksi Suomessa. Miten kieltää yhdistys tai järjestö, jota ei edes virallisesti ole olemassa? Aate taas ei kuole, ellei nyt sitten joku anarkisti tai terroristi murhaa sen kannattajia omassa raivokkaassa järjettömyydessään.

Torjuttuja asioita alkaa koskea kielletyn hedelmän houkutus. Tuskinpa Lapuan liikkeestäkään puhuttaisiin enää mitään, ellei sitä olisi aikoinaan julistettu laittomaksi tarkoitusta varten säädetyllä lailla ja oikeuden päätöksellä. Kansanliikkeestä organisoitui sittemmin Isänmaallinen kansanliike, joka toimi eduskuntapuolueena ja oli vaaliliitossa kokoomuksen kanssa. Vasta Moskovan välirauhansopimus 1944 teki IKL:stä lopun, mikä riittäneekin selittämään sen olemassaolon syistä aivan kaiken myös nykyihmisille.

On väärin, että ihmisiä ei arvioida tekojensa perusteella eikä tuomita niistä, vaan kielletään mielipiteet tai järjestö. Viranomaisvallan halu lopettaa isänmaallisia ja kansallismielisiä järjestöjä on aina ollut erikoista. Poliisihallitus voisi yrittää kieltää islamistiset järjestöt ja moskeijat, joissa harjoitetaan vihapuhetta ja värvätään terroristeja. Samoin pitäisi tuomita laiton maahanmuutto ja sen poliittinen edistäminen valtionvastaisena toimintana, sillä laiton on laitonta.

Demla puolestaan voisi ajaa demokraattista eli kansanvaltaista yhteiskuntaa, johon sisältyy sananvapaus, eikä tavoitella yhteiskuntamme taannuttamista totalitarismiin: järjestöjen ja kansalaistoiminnan kieltämisen aikakaudelle.

Pyrkimys lopettaa vastarintaliike on sikäli hullua, että mahdollisuus vastustaa hallitusvaltaa pitäisi sisältyä kansanvaltaiseen ja vapaaseen yhteiskuntaan. On totta kai ymmärrettävää, että EU-vetoisella hallituksella, viranomaisvallalla ja poliittisella eliitillä on helpompaa, jos ei ole vastustajia, mutta pitääkö tuota demokratiaa, tasa-arvoa ja hyvinvointia tuottaa likvidoimalla omia vihollisia?


Ongelmien juurisyy: oikeuttamaton maahanmuutto

”Natsi” on tyhjä iskusana, joka ei merkitse mitään. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ’nationalistia’ eli ’kansallismielistä’, mutta sitä käytetään ”pahan” synonyymina ja näennäisoikeutuksena aina, kun ihmisiä halutaan tuomita säädöksellä ”kaikki konnat linnaan!” Sodan voittaneiden valtioiden historiankirjoituksessa kiljutaan tänäkin päivänä, että ”natsit tulivat”, kun tarkoitetaan Wehrmachtin sotilaita. Saksan asevoimien univormussa saattoi kuitenkin olla jostakin Saksan työläis- ja teollisuusalueelta sotisopaan komennettu demari.

Myöskään Oskar Gröning ei ole mikään pikkulapsia pakastimesta popsiva Belsebuubin inkarnaatio vaan saksalainen sotaveteraani, joka puolusti maataan ja teki velvollisuutensa ilman vaihtoehtoa kieltäytyä. Siitä tuomitsemalla tuomitaan ihmisten oikeus puolustaa kansaansa ja annetaan tuomituille kunnia marttyyrinaseman kautta.

Gröning on varmaankin nyt tyytyväinen nähdessään maineensa kohoavan tuomion tuloksena, kun taas nuoremman polven nykysaksalaisia taivutellaan myöntymään ja alistumaan kehitysmaista tulevaan väestöinvaasioon ryvettämällä Saksan kansaa siinä ikuisessa nationalismin poispesukoneessa, jonka tarkoitus on jatkuvalla linkoamisella tuhota kaikki se, mikä saksalaisessa kulttuurissa, tieteessä, kirjallisuudessa, taiteessa ja filosofiassa vielä saksalaista on.

29. marraskuuta 2017

Svenlandia-rangaistukset lukijoille

Suomen Kirjasäätiö, kustantajat ja kirjakaupat toivovat, että jokasyksyinen Finlandia-palkitseminen johtaisi monta päivää kestävään karnevaaliin, jota juhlittaisiin pitkään, joka lisäisi myyntiä ja joka toisi rahaa kustantajien vaivoin markkinoille syytämien feminististen, monikultturististen ja maahanmuuttoa suosivien kirjojen tekijöille.

Finlandia-palkintojen jakaminen on käynyt vuosi vuodelta yhä väkinäisemmäksi, ja nykyisin aihe sivuutetaan TV-uutisissa kuivasti kuin jonkun 1960-luvulla suositun iskelmätähden kuolinuutinen lähetyksen loppupuolella. Syynä kirjakarnevaalin kuihtumiseen on, että kustantajat eivät tee kirjoiksi sitä, mitä lukijat haluaisivat. Kaikki olennainen ja tärkeä tulee tiskin alta tai virtaa bitteinä netissä.


Kireällä on kirjailijan napanuora

Kaunokirjallisuuden palkinnolla tänä vuonna laakeroitu supisuomalainen Juha Hurme hervahti kiitospuheessaan ylistämään ruotsin kieltä, ja Yle alleviivasi asiaa jutussaan ”’Opetelkaa ruotsia juntit’ Finlandia-voittaja piti väkevän puheen ruotsin kielen puolesta”.

On alkeellista yrittää tekeytyä fiksuksi koettamalla identifioitua ruotsinkieliseen vähemmistöön, vaikka asuu Tampereella. Jokaisen pitäisi tietää, ettei se tee ketään viisaaksi, että sanoo muita juntiksi.

Läimäytys oli kai tarkoitettu niitä suomalaisia vastaan, jotka ovat viime aikoina korostaneet omaa kulttuuriperinnettämme sekä puolustaneet suomen kielen asemaa maailmassa ja joilla on hyvä kansallinen identiteetti. Hurme tuli ilmentäneeksi omaa henkistä hontelomaisuuttaan ja suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välillä vallitsevaa äitipoika-suhdetta, jonka eräänä ilmentymänä voittajan valitsi rojalistisella etunimellä varustettu suomenruotsalaisuuden agentti: Elisabeth Rehn.

On luonnollisesti selvää, että Juha Hurmetta ei olisi voitu palkita, mikäli hän ei olisi jo aiemmin mielistellyt ja pehmittänyt kulttuurikanojen kaaderia tunnustautumalla profeministiseksi mekkoeinariksi ja cuck-mieheksi. Naisten suosiota lunastaakseen hän potki omaa sukupuoltaan munille Yleisradion jutussa ”Juha Hurmeelta ei heru myötätuntoa miehille: ’On vain myönteistä, että miesten vääristyneen suuri valta-asema horjuu’”. Hurmeen mielestä on hyvä, jos ”miehen piiri pienenee”.

Mikäli kirjailija on tarpeeksi tietämätön ollakseen ymmärtämättä, että väitetty ”miesten valta-asema” ei ole mikään yhteiskunnallinen a priori, joka itsestään selvästi pitäisi paikkaansa, kannattaisi sulkea suunsa, laskea kynänsä ja pysähtyä hetkeksi ajattelemaan sekä olla hiljaa.

Palkitsemispäivänä Hurme antautui patriotismin vastaiseen hurmokseen ja sanoi: ”Valtioiden rajat eivät enää päde. Joku pieni satavuotias valtio on pikku juttu tässä suuressa flow’ssa.” Kulttuureista hän ajattelee aidon kommunistin tavoin: ”kenelläkään ei ole mitään omaa” vaan ”kaikki on ihmiskunnan yhteistä”.

Minusta tuo on selvää paskaa, eikä kirjoittaja ole ymmärtänyt lainkaan, mistä hän puhuu. Kansallisvaltiot ovat hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä ehtoja sekä järjen ja oikeudenmukaisuuden instrumentteja, ja tulevaisuudessa niiden asema jälleen korostuu, sillä on palattu reaalipolitiikan aikaan.

Palkitun Niemi-teoksen aihe oli valittu taktisesti vähättelemään satavuotiasta Suomea. Yleisradion jutun mukaan ”Juha Hurmeen kulttuurihistoriallinen romaani oli osuva valinta Suomen juhlavuoden kannalta, koska siinä kuvataan hilpeästi maamme muotoutumista ennen kuin siitä muodostui autonominen alue.” ”Nationalistisen kohotuksen sijaan päätin ottaa globaalin perspektiivin”, Hurme sanoi.

Tapaus todistaa jälleen siitä, että vasta kun kirjailija aidosti vihaa kotimaataan, mitätöi Suomea ja ilmaisee peittelemättömästi omaa oidipuskompleksiaan sekä isänmaanmurhaansa, hän voi todistaa olevansa todellinen kulttuuripersoona. Suomenruotsalaisten ei tarvitse tietenkään antautua tuohon naurettavuuteen, sillä he eivät alkuunkaan miellä Suomea isänmaakseen, vaan heidän kotimaansa on Ruotsi. Ulkopuolisuuteen liittyvä vähemmistötabu taikoo heidät muita paremmiksi, mitä he eivät ole.

Juha Hurme on kirjoittanut viisi proosateosta, joten melko vaatimaton hänen tuotantonsa on. Vuonna 2009 kärsimästään psykoosista hän on kirjoittanut romaanin nimeltä Hullu (2012), joten lopetan häntä vastaan argumentoimisen tähän.


Toimittajat palkitsevat toimittajat

Yhdestä seikasta olen tyytyväinen: tietokirjojen sarjassa ei palkittu Karo Hämäläisen haamukirjoittamaa Alexander Stubbin teosta Alex.

Helsingin Sanomat hyödynsi Alexander Stubbia viime vuonna pyrkiessään petaamaan palkintoa omalle suosikilleen, toimittaja Heikki Aittokoskelle ja hänen teokselleen Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa. Lehti tilasi Stubbilta tuolloin kiittävän arvostelun Aittokosken kirjasta, ja arvioin asiaa tässä.

Tänä vuonna Helsingin Sanomat yritti puolustella Stubbin muistelmien valintaa palkintoehdokkaaksi Marko Junkkarin pömpöösimäisellä ja opettavaisen sävyisellä kolumnilla, joka oli otsikoitu lukijoita ylenkatsovaan sävyyn: ”Timo Haapala ja muut kriitikot ovat väärässä – Alexander Stubbin muistelmat sopii hyvin tietokirjojen Finlandia-ehdokkaaksi”.

Siis voitteko kuvitella: kaikki muut ovat väärässä? Vähiin ovat käyneet lehden retoriset keinot ja vihjailutekniikka, kun toimituksessa antaudutaan noin peittelemättömään junttaukseen. Helsingin Sanomien pyrkimys pitää kiinni lukijoidensa ja tilaajiensa rippeistä ei taida noilla tyyliseikoilla onnistua.

Mainitsen asiasta, sillä se osoittaa samaa sisäänpäinlämpiävyyttä ja omahyväisyyttä, joiden vallitessa vihervasemmistolais-feministinen ja huvitteluliberaali punaporvaristo yleensäkin palkitsee itseään.

Ruotsinkielisyyden ohella kilpailussa korostuivat homeenvihreät värit, kun toimittaja Matti Rönkä valitsi tietokilpailusarjan voittajaksi toimittaja Riitta Kylänpään kirjan Pentti Linkola Vihreä legenda. Tutkimusten mukaan ihminen, joka asuu elementtihuoneistossa, elää ekologisemmin kuin joku kalastaja Vanajaveden rannalla, joten mitään kehumista vihreän liikkeen kumisaapasjalkasiiven ekoanarkismissa ei ole.

En tiedä mitään niin härskiä kuin taiteen ja tieteen palkitsemiskäytännöt, paitsi tietysti taiteen ja tieteen rahoitusjärjestelmät sinänsä. Ne ovat täysin subjektiivisia ja perustuvat todelliseen mafiajärjestelmään, mielipiteidenvaraiseen setelitukkojen livauttelemiseen sekä rikollisten väliseen signore-verkostoon. Ne muistuttavat myös salakähmäisen vaikenemisen omertà-periaatteesta.

Finlandia-palkittu teos on rangaistus lukijoille. Paras palkinto kirjailijoille puolestaan on se, ettei joudu palkitsemisen uhriksi. Se on todellinen älyllisyyden tunnustus.


Aiheesta lisää

Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

26. marraskuuta 2017

Keskustakirjasto Oodista ei saa tulla pakolaiskeskusta


Julkiset kirjastot tunnetaan puliveivarien, pakolaisten, päihdeongelmaisten ja avohoidossa olevien skitsofreenikoiden oleskelupaikkoina. Esimerkiksi Helsingin Lasipalatsin Kirjakaapelissa tunnelma oli vähintäänkin etninen. Ennen toimipisteen lopettamista viranomaisvalta keksi perustaa tiloihin myös erilaisia patistelupalveluja, ja sama meno on jatkunut Postitalon kirjasto Kympissä.

Oodista uhkaa tulla pakolaisten sosiaalitila.

Kansalaisaukion kupeeseen valmistuvaa keskustakirjasto Oodia (ruots. Oodet) on sinänsä tervehdittävä iloiten. Mutta rakennuksesta ei saa tulla pakolaisten vastaanottokeskusta eikä oleskelupaikkaa.

Espoon kauppakeskus Ison Omenan pohjoispäätyyn valmistui aikoinaan mainio kirjasto. Tila oli selkeästi jäsennelty, avara ja viihtyisä. Lukutilaa oli riittävästi, ja hyllyissä oli saatavilla paljon oikeita kirjoja. Sittemmin kirjasto siirrettiin rakennuksen eteläpäätyyn valmistuneeseen uuteen osaan, jonka tilat jäsenneltiin eri tavalla.

Tätä nykyä Ison Omenan kirjastoa ei kirjastoksi tunnista. Ensimmäiseksi tulijaa tervehtivät järjestyksenvalvojat, mikä kertoo siitä, että ongelmia on. Ongelmien syykin on selvä: kirjastosta on tehty pakolaiskeskus ja sosiaalitoimisto.

Ison Omenan uusi kirjasto ei ole kirjasto vaan sosiaalivirasto.

Myöskään ”yhteispalvelun” ja Kelan ei pitäisi kuulua kirjastotoimen alaan. Kirjaston pitäisi olla kirjasto. Työpajatoiminnalle pitäisi osoittaa tilat muualta kuin kirjastosta.


Varoittava esimerkki Espoosta

Ison Omenan kirjastosta tehtiin ikävällä tavalla monikulttuurinen, kun kirjastotoimi alkoi myötäillä maahanmuuttajien tarpeita ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

Pääsyyllinen Espoon kirjaston pilaamiseen on kirjaston aluejohtajana toimiva feministi ja naisten itsepuolustuskurssien järjestäjä Sunniva Drake, joka Helsingin Uutisten mukaan teki kirjastoista ”maahanmuuttajien olohuoneita”, jota Helsingin Sanomat kehuu ja jonka harjoittamaa pakolaisten hyysäystä professori haukkuu. Hänen poikansa Markus Drake tunnetaan vihreänä kakuttaja-anarkistina, kannabiksen kannattajana ja talonvaltaajana, joten omena ei kauaksi puusta putoa ei myöskään Ison Omenan kirjaston kaltainen maahanmuuttopolitiikan hedelmä.

On häpeäksi ja tappioksi Espoon kulttuuritoimelle, että informaatioalan tehtävässä toimii henkilö, joka kiljui Suomi Ensin -tapahtuman puhujille ”häipykää” ja joka junaili Afganistanin suurlähetystön toimimaan kirjaston tiloissa ulkoministeriön tietämättä (aiheesta tässä, tässä ja tässä). Irvokasta on, että sananvapausjärjestönä esiintyvä Pen palkitsi Draken ”sananvapauspalkinnolla” tänä vuonna, ja asiaa selittää vain se, että informaatioalaa, mediaa ja julkaisutointa hallitsee vihervasemmisto, joka yleensäkin palkitsee omat kellokkaansa sensuurista ja tendenssijournalismista. Jos natsiäidistään tunnettu aluejohtaja Sunniva Drake olisi purkanut perhetraumojaan vaatimalla rajoja kiinni eikä auki, hänet olisi todennäköisesti pidätetty virastaan määräajaksi tai pysyvästi – toimenpide, joka sangen hyvin palvelisi kirjastotoimen etua myös asioiden ollessa nykyisellä tolalla.

Yhdessä monikulttuurisen kirjaston ideologian kanssa Draken osoittama sekoileminen on lisääntynyt kirjastotoimessa, mutta se pitää kaikin keinoin kitkeä pois Helsingistä ja muualtakin. Kirjastojen muokkaaminen pakolaiskeskuksiksi antaa järkyttävän näytön siitä, millä tavoin monikulttuurisuuden ideologia on soluttautunut asiaan liittymättömille kunnallisille toimialoille ja kuinka maahanmuutolla on huononnettu suomalaisten ihmisten asemaa ja palveluja.

Espoon kirjastojen saneeraaminen sosiaalivirastoiksi kertoo tavasta, jolla kirjastojen johtajat ja lautakuntien jäsenet ovat käyttäneet julkisia resursseja väärin. He ovat ylittäneet toimivaltansa ja tehneet kirjastoista sirkustelttoja omien suomalaisuusvastaisten ja sensuurimielialaa levittävien mieltymystensä performoimiseen.

Helsingin keskustakirjasto Oodin rakennustyöt ovat jo pitkällä. Tilojen sisustukseen ja käyttöön voitaneen vielä vaikuttaa. On tärkeää, että uuteen pääkirjastoon sijoitettaisiin vain ja ainoastaan kirjastopalvelut eikä mitään muuta. Muussa tapauksessa hyypiöfrekvenssi kirjaston tiloissa kasvaa, ja kirjaston käyttäjien sekä henkilökunnan asema heikkenee.

Maailman ollessa vielä mallillaan julkisissa kirjastoissa vaadittiin hillittyä käytöstä, ja mekastajia hyssyteltiin. Nykyisin kirjastoissa hälisevät maahanmuuttajalaumat, ja asiasta mainitsevaa suomalaista asiakasta painostetaan poistumaan. Tämän kaiken on saanut aikaan monikulttuurisuuden rutto, jota Suomessa vastustaa vain yksi eduskuntapuolue.


Miten kirjastot sensuroivat?

Uudessa kirjastossa pyritään luonnollisesti ottamaan huomioon julkaisutoiminnan digitalisoituminen, mutta myöskään e-julkaisemisen merkitystä ei pidä arvioida väärin. Julkiseen kirjastoon on aivan turha sijoittaa suurta määrää tietokonepäätteitä, sillä nyky-yhteiskunnassa elektroniset lukulaitteet kuuluvat jokaisen kansalaisen henkilökohtaisiin vakiovarusteisiin. Jos niitä ei ole, kyse on perinpohjaisesta syrjäytyneisyydestä, ja asia kuuluu sosiaalivirastojen eikä kirjastojen hallinnoitavaksi.

Elektronisen aineiston saatavuuteen ei puolestaan tarvitse vaikuttaa tilallisilla ratkaisuilla, koska aineeton aineistohan ei kaipaa mitään tiloja. Niinpä kirjastossa voidaan aivan hyvin keskittyä pitämään saatavilla painettua sanaa.

Vaikka paperikirjan kuolemasta on uhottu jo vuosia, painettu materiaali näyttää tekevän kauppaansa hyvin. E-kirja ja paperikirja ilmeisesti täydentävät toisiaan. Painetulla sanalla on etenkin tieteellisissä yhteyksissä tärkeä merkitys, sillä se dokumentoi tietoa paremmin kuin elektroninen julkaiseminen, jonka bittiavaruudessa totuudella on taipumus muuntua tai kadota.

Elektronista julkaisemista puoltaa tosin se, että monikulttuurisuutta arvostelevaa, maahanmuuttokriittistä ja EU-kriittistä aineistoa on vaikea saada painettuna julkaistuksi. Totuuden katoamista osoittaa myös kirjaston ongelmista kuvatun videon sensurointi YouTubesta, joten nykyiset sensuurin ideologioilla pilatut kirjastot eivät sovi informaation jakelijoiksi.

Kirjastonhoitaja Heikki Poroila julkaisi jo vuonna 2007 teoksen Luurangot portinvartijan kaapissa, ja teoksessa kritisoitu aineistojen suodatus on mennyt vuosi vuodelta epätieteellisempään ja epäeettisempään suuntaan (aiheesta tässä, tässä ja tässä). Omien havaintojeni mukaan Ison Omenan kirjasto on poistanut kokoelmistaan teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007), Enkelirakkaus (2008) ja Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009), ja mystisesti on poistettu myös Liken julkaisemat kirjani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005) ja Rakkauden välittäjä (2006), joka on filosofian väitöskirjani toinen painos. Ne eivät ole ”kadonneet”, vaan ne on hävitetty luettelosta ja kokoelmista.

”Informaatiopalvelua” ja ”työpajatoimintaa” tilassa, jota ennen sanottiin kirjastoksi.

Kivijalkakirjasto alkaa olla vanhentunut informaation jakamisen, valikoinnin ja tietenkin myös sensuroinnin muoto, sillä suuri osa kaikesta tiedosta virtaa internetissä. Painetulla sanalla olisi kuitenkin tärkeä asema historiallisessa syvyysulottuvuudessa, sillä nettijulkaisujen elinkaari on lyhyt.

Kirjoitin julkisen kirjastolaitoksen taantumisesta nettisensuuria harjoittavien nettioperaattorien ja Yleisradion tapaiseksi monikulttuuri-ideologian ja propagandan solmukohdaksi jutussani ”Syrjinnästä vapaat alueet ja turvallisen tilan politiikka”, jossa paheksuin suomalaisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää ja sananvapauttaan käyttävien ihmisten aseman tekemistä turvattomammaksi maassamme.

Painettu sana perustuu viipymiseen ja luo tilaa ajattelemiselle, mikä erottaa sitä nopeuteen perustuvasta sähköisestä mediasta. Toivon, että Helsingin uusi keskustakirjasto rakennetaan kirjojen ja kirjallisen kulttuurin ympärille, eikä rakennuksesta tehdä sosiaalivirastoa, junaterminaalia, wörkshoppia tai palvelutoria, johon sijoittuvat ”terveysasema, neuvola, nuorisopalvelut, markettitaso sekä HUS:in laboratorio- ja kuvantamispalvelut”, kuten Isossa Omenassa.

Sellainen tila ei ole kirjasto vaan kurjasto, niin kuin terveyskeskuksetkin ovat nykyisin arvauskeskuksia ulkomaalaisen ja kielitaidottoman työvoiman vuoksi.

25. marraskuuta 2017

Ylen irvokasta

Ylen TV1 esitti 21.11. Niklas Meltion ja Ari Lehikoisen tekemän dokumenttiohjelman ”Docstop: Kun unelmat kuolevat”, jossa esittelytekstin mukaan oli tarkoitus pohtia, ”kuka päättää ja kenellä on oikeus jäädä Suomeen”. Koska kyseessä oli Yleisradion lähetys, siinä keskityttiin junttaamaan monikulttuurista suurta unelmaa katsojien tajuntaan. Otsikko sisälsi viittauksen paitsi maahan tuppautujien valloituksenhalun paikoittaiseen epäonnistumiseen myös suomalaisten monikulttuuristien unelmien raunioitumiseen. Mutta kuka tai mikä ohjelmassa lopultakin kuoli?

Ylen dokumentti paneutui surkuttelemaan irakilaisen Ahmed Hussein Ali Alin kurjaa elämää. Yhdessä Ali Qasim Hammood Beni Zaidin kanssa kyseinen parikymppinen kulttuuririkastuttaja surmasi hieman yli vuosi sitten suomalaisen 52-vuotiaan kajaanilaismiehen Arto Mikkosen yli tunnin kestäneen pahoinpitelyn jälkeen Kajaanin Otanmäellä.

Yle sen enempää kuin muukaan valtamedia ei ole valitellut maahanmuuttajien puukottaman ja kuristaman viattoman suomalaisen hengenriistoa eikä tehnyt dokumentteja siitä. Mutta valtiollinen ja verovaroilla ylläpidetty Yleisradio keksi nyt lähettää propagandaohjelman, jossa kerättiin säälipisteitä ulkomaalaistaustaisille väkivaltarikollisille ja selitettiin heidän raaka rikollisuutensa suomalaisen yhteiskunnan kurjuudesta, syrjinnästä ja kotouttamisen epäonnistumisesta johtuvaksi.

Lähetyksessä toki valaistiin Ahmedin olleen ongelmissa jo Kemijärven vastaanottokeskuksessa aggressiivisen luonteensa vuoksi. Hänen kerrottiin myös ehtineen paukauttaa paksuksi jonkun suomalaisen blondibimbon, joka monikulttuurisen koulun indoktrinoimana oli päässyt nauttimaan tuhannen ja yhden yön seikkailuista. En ota tässä yhteydessä kantaa siihen, kuinka toivottua tai ei-toivottua ylirajainen pariutuminen ja siihen liittyvä risteytyminen on etnisesti tai kulttuurisesti. Mutta monikulttuurisen unelman kannalta kurjaa on jo sekin, että lapsen elämän täytyy alkaa tilanteessa, jossa isä onkin vankilassa omaa hyvyyttään sovittamassa. Tapaus palveli ohjelman tekijöiden härskiä yritystä liudentaa surmaajan rikollisuus sentimentaaliseen lemmenseikkailuun.

Koska surmaajat onnistuttiin lavastamaan suomalaisen yhteiskunnan uhreiksi, helpotusta suomalaiskatsojille lietsottuun syyllisyydentuntoon tuo kenties vain se, että pian nämäkin rikolliset ovat jälleen vapaalla jalalla. Tapaus on melko samanlainen kuin veroprofessori Kari S. Tikan vuonna 2006 tapahtunut surmatyö, josta tuomitut Alexander Ionin ja Mika-Martti Zukov ovat jo vapautuneet vankilasta; ensin mainittu vuonna 2010 istuttuaan tuomiostaan vain kolmasosan, ja jälkimmäinen lähdettyään karkuteille 2009 ja 11 vuoden tuomion vihdoin päätyttyä. Karkotettuina he voivat jatkaa elämää entisissä kotimaissaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yhdysvaltojen useissa osavaltioissa asiasta ei selviä ukko-Freudilta lainatulla psykologisoinnilla, vaan kyseisenlaisia rikoksia tehneet laitetaan sähkötuoliin, ja kuolemantuomioon yhdistetään pitkähkö vankeusrangaistus, jotta rangaistuksen suorittaminen ei muodostuisi liian helpoksi.

Sen sijaan kotimainen media etsii vikaa suomalaisesta yhteiskunnasta aidon kommunistisen yhteiskuntateorian ja sosialistisen ihmiskuvan mukaisesti, ja Ylen toimittajat piehtaroivat monikulttuurisen unelmansa romahtamisesta johtuvassa itsesäälissä. Koska lähettäjänä on Yleisradio, toimittajien asettuminen maahanmuuttajarikollisten puolelle ei voi olla satua. Juttu polkee rikosten suomalaisia uhreja niin häpeämättömästi, että Yleisradion propagandatuutista tulleena kyseisen kulttuurimädätyksen täytyy olla totta.


Irvokasta sosiaalipolitiikkaa

Miten huonosti suomalainen yhteiskunta sitten kohtelee sosiaaliturvaperustaisia maahanmuuttajia? Asiasta saatiin näyttöä Helsingin kaupunginhallituksen päätettyä 20.11. yhden äänen enemmistöllä laajentaa laittomasti maassa olevien oikeutta maksuttomiin palveluihin ja toimeentuloon. Kyseessä on päätösehdotus, jota valtuusto käsittelee kokouksessaan 29.11.

Esitys ylittää perustuslain 19 pykälän ja terveydenhuoltolain 50 pykälän velvoitteet, jotka takaavat välttämättömän hoidon ja huolenpidon myös laittomasti maassa oleville. Se olisi myös vastoin sosiaali- ja terveysministeriön linjausta. Nyt kaupunki on laajentamassa palveluja koskemaan myös pitkäaikaissairauksien hoitoa, majoitusta ja sosiaaliturvaa.

Vihreiden ja vasemmiston ehdotuksessa vaaditaan, että kaupunki alkaa mainostaa ja markkinoida palvelujaan muille kuin Suomessa asuville ja täällä laillisesti oleville, mikä avaa helposti oven terveysturismille. Afrikkalaisten ja lähi-itäläisten pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden lisäksi myös Venäjältä ja Baltiasta tulevat voisivat käydä hoidattamassa vaikeita kroonisia sairauksiaan Helsingissä kuntaveronmaksajien piikkiin ilmoittamalla olevansa ”paperittomia”.

Samanaikaisesti suomalaisille ihmisille on säädetty lääkekustannusten katto ja terveydenhuollon asiakasmaksujen katto riippumatta ihmisen tuloista. Tukiessaan vierasperäisiä ihmisiä suomalaisten ohi Helsingin kaupunki on ryhtynyt tuottamaan omia turvapaikkoja Suomen valtion harjoittaman yleisen ulkomaalaispolitiikan vastaisesti ja helsinkiläisten kustannuksella.

Helsingin anteliaisuuden mainostaminen on muissa kunnissa asuville paperittomille kutsu muuttaa Helsingin lihapatojen ääreen. Tämä on perustuslain yhdenvertaisuussäädösten vastaista ja kuntalain vastaista, sillä kuntalain 1 pykälän toisessa momentissa todetaan, että ”[k]unta edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa sekä järjestää asukkailleen palvelut taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla.”

Esitys ei ole taatusti kestävä taloudellisesti, sillä sosiaali- ja terveysviraston budjetti on noin 13 miljoonaa euroa miinuksella, ja vajausta saatiin kompensoitua tiukoissa budjettineuvotteluissa 21 miljoonalla. Jäljelle jäävät runsaat 7 miljoonaa tulee neuvotteluissa sovitun perusteella käyttää muun muassa ikäihmisten palveluihin, joten kaikki maahanmuutosta koituvat lisäkulut tulisi säästää joistakin suomalaisten ihmisten kuntapalveluista, mikäli esitys menee läpi.

Tätä ei kenenkään kuntalaisen pitäisi hyväksyä, mutta äänestettyään vihervasemmistoa monet ovat antaneet valtakirjan oman asemansa heikentämiselle ja myös muiden suomalaisten ihmisten kiduttamiselle.


Mitä pitäisi tehdä?

Vaikka perustuslakia säädettäessä luovuttiinkin eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta (vaalioikeudet ja oikeus oleskella maassa) perusoikeuksien kytkemisestä Suomen kansalaisuuteen (HE 309/1993) ja esitys vietiin voimassa olevaan perustuslakiin, on globaaleista väestöjensiirroista kärsivässä nykytilanteessa käynyt selväksi, että muotoilu on aivan liian löyhä. Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus, eikä Suomi voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Valtion sekä kuntien tehtävä on palvella ensisijaisesti Suomen kansalaisia sekä turvata omien kansalaistemme oikeudet ja edut.

Niinpä kyseisiä perustuslain kohtia ei voida eikä pidä tulkita tavalla, jolla Suomen perustuslaki ulotettaisiin koskemaan koko maailman väestöä. Tällaisen lainluennan perusteella Suomen valtio olisi velvollinen tarjoamaan ylläpidon miljardille kiinalaiselle, mikäli he päättäisivät muuttaa pakolaisina Suomeen. Kaaoksen estämiseksi ja kansallisen suvereniteetin merkiksi jokaisella maalla onkin oma perustuslakinsa.

Olen jo aiemmin osoittanut kirjoituksessani ”Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia”, miksi Suomen perustuslakiin sisältyvien perusoikeus- ja yhdenvertaisuussäädösten tulkinnoilla ei voida velvoittaa ylläpitämään laittomasti maassa olevia. Myös monet pitkän linjan valtiopäivämiehet, kuten Ben Zyskowicz ja Kimmo Sasi, ovat olleet samaa mieltä.

Oikeusfilosofinen ongelma on, että eduskunnan käyttämät perustuslakispesialistit Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin ovat lukeneet lakia deduktiivisesti ja johdelleet omat perustuslaintulkintansa YK:n ihmisoikeusjulistuksesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksesta, jotka ovat lähtökohdiltaan idealistisia ja absolutistisia. Heidän ihmisoikeusfundamentalisminsa on muuttunut pahimmillaan heidän omaksi perustuslakipopulismikseen. Mikäli asiaa ei saada järjestymään nykyisen perustuslain realistisella tulkinnalla, on perustuslain kirjainta muutettava muotoon, jonka mukaan Suomen valtion tehtävä on ensisijaisesti Suomen kansalaisten oikeuksien turvaaminen, aivan kuten kansanedustaja Ville Tavio on esittänyt.

Ulkomaalaisten suosimisessa on toki moni muukin seikka vinksallaan. Laadin aiheesta jokin aika sitten perusteellisen analyysin ”Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava”, jossa selvitin, kuinka häikäilemättömästi maahanmuuttajataustaisia suositaan kantaväestöön kuuluvien ohi niin työvoimapolitiikassa, asuntopolitiikassa, veropolitiikassa, yrityspolitiikassa kuin koulutuspolitiikassakin. Jälkikäteen hieman harmittaa, etten lähtenyt Helsingin kuntavaaliehdokkaaksi, vaikka Perussuomalaisten piirin puheenjohtaja ystävällisesti pyysi. Myös kuntasektorilla näyttää asioiden korjaamiseksi olevan paljon palkatonta työtä tarjolla meille suomalaisille.

---

Päivitys 29.11.2017: Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen maahanmuuttajien palvelujen laajentamisesta perussuomalaisten, sinisten ja kokoomuksen äänestäessä vastaan.

21. marraskuuta 2017

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä

Esseisti Timo Hännikäinen kirjoitti pari päivää sitten, että poliittinen äärivasemmisto alkoi ahdistella Alfred Kordelinin säätiötä sen myönnettyä kirjailija Maria Asunnalle, kriitikko Kari Salmiselle ja muusikko Erkki Seppäselle apurahan hankkeeseen nimeltä ”Turvapaikka uutisissa Katsaus suomalaisen median turvapaikkauutisointiin”. Hännikäinen sanoi näin:

Vuorokauden kuluttua apurahan myöntämisestä äärivasemmistolainen verkkokirjoittaja Veikka Lahtinen kirjoitti blogitekstin otsikolla Kordelinin säätiö jälleen äärioikeiston asialla.  Kirjoituksessa Lahtinen pyrki hajanaisilla sosiaalisesta ja perinteisestä mediasta poimituilla tekstinpätkillä leimaamaan työryhmän jäsenet maahanmuuttovastaisiksi ja äärioikeistolaisiksi. Hänen mukaansa Kordelinin säätiö tuki tällaisilla apurahapäätöksillä äärioikeistolaisen ajattelun levittämistä Suomessa.

Vastauksessaan ”Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla” Hännikäinen raportoi, että Lahtisen tueksi menivät muiden muassa sosiaalisen median huuhaahahmot Sakari Timonen ja Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian vasemmistoliittolainen tendenssidosentti Panu Raatikainen, Suomen Akatemian tutkijatohtori ja kommunistisen historiankirjoituksen kuoripoika Oula Silvennoinen sekä Lapin yliopiston tutkija Saara Koikkalainen, joka itsekin nauttii Kordelinin apurahaa. Taidekriitikko Otso Kantokorpi heitti ilmaan ajatuksen Kordelinin säätiön boikotoimisesta.

Aihetta käsiteltiin Sdp:n puoluelehdessä Demokraatissa, jossa Asunta, Salminen ja Seppänen puolustautuivat tyydyttävästi. Vahinkona poliittisen äärivasemmiston harjoittamasta mustamaalauksesta on kunniallisten ihmisten maineen kompromettointi, joka voi tuhota ihmisten mahdollisuudet työelämässä ja tutkimuksen rahoitusprosesseissa jatkossa. Ja sehän tietysti on vasemmistoterroria harjoittavien tarkoituskin. Hännikäinen kirjoitti asiasta terävästi:

Äärivasemmiston strategia on helposti havaittavissa. Se yrittää pöyristymisen teatterilla saattaa apurahoista päättävät tahot kiusalliseen tilanteeseen, jotta ne vastaisuudessa syynäisivät hakijat tarkkaan ja karsisivat joukosta kaikki ideologisesti epäilyttävät kohujen välttämiseksi. Varsinaisena päämääränä on sulkea ’väärät’ näkemykset ja tosiasiat kaiken vakavasti otettavan keskustelun ulkopuolelle. Tiettyjä mielipiteitä edustavien ei pidä saada rahoitusta mihinkään eikä tiettyjä asioita saa käsitellä, ellei niistä ole jo valmiiksi tiettyä mieltä.
Menetelmä on pirullinen, sillä apurahoista kilpailevien toimeentulo on jo valmiiksi niukka ja rahoituskanavien tukkiminen tarkoittaa käytännössä vaientamista. [...] Vaikka työryhmän jäsenten joissakin kirjoituksissaan esittämät kriittiset näkemykset maahanmuutosta, vasemmistosta ja suomalaisesta mediasta ovat kaikkein maltillisinta sorttia, ’äärioikeistolaisuuden’ kaltaista tyhjää käsitettä voidaan nykyään käyttää kenen tahansa leimaamiseen. Syytteen kohteeksi joutuneen pitää itse todistaa se vääräksi, ja sitä yrittämällä uppoaa vain syvemmälle suohon. [...]
Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi niin sanottua oikeistopopulismia tutkivat vain sellaiset tutkijat, joiden agendana on vastustaa populismia. Mutta itse monimuotoisuuden ihannetta vastaan ei ole sitten taistolaisaikojen hyökätty näin avoimesti. [...] Niiden, jotka yrittävät vaikuttaa säätiöiden päätöksiin poliittisella painostuksella pitäisi joutua selittämään tekojaan, ei niiden jotka apurahoja saavat.

Ei ole pitkäkään aika, kun Hännikäinen ajettiin itse vastaavanlaisen vyörytyksen kohteeksi. Kirjoitin jo jutussani ”’Vastuullisesta’ journalismista ja tieteestä”, miten eräät samppanjasosialistit ja kaviaarikommunistit aloittivat vasemmistototalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa. Tilanne ratkesi onnekkaasti, sillä säätiö ei ollut taivuteltavissa, mutta tapaus oirehtii taide- ja tiedepolitiikan tilasta tavalla, joka on laajemman analyysin arvoinen.


Vasemmiston verikoirat ahneina akatemioissa

Olen sitaarannut ja referoinut Hännikäistä pitkästi, sillä hänen kirjoituksensa tuo päivänvaloon sen sairaan ja puolueellisen ilmapiirin, jossa taiteen ja tieteen ja rahoitusratkaisuja tehdään. Pyrkimystä vaikuttaa taiteen ja tieteen resurssien jakoprosesseihin on tavattu pitää katalana ja nilkkimäisenä yrityksenä, johon sortujat on muiden muassa Suomen Akatemia julistanut määräaikaiseen boikottiin. Karenssilla uhkaaminen on kuitenkin jäänyt pelkäksi hurskasteluksi, sillä vasemmiston suosiminen on jatkunut akatemian sisällä, ja moraalin puhdistamisesta onkin tullut pelkkää keinotekoista kilven kiilloittamista.

Punakaartien kerääminen tieteen puolueettomuusihanteita vastaan on tietenkin ymmärrettävää, sillä poliittinen vihervasemmisto ei näköjään pysty estämään omia valheitaan paljastumasta ja kuplaansa poksahtamasta. Kun he eivät suuressa suvaitsevuudessaan kykene sietämään mitään vähänkään omasta yhteiskuntanäkemyksestään poikkeavaa ajattelua, he antautuvat säälittävään, surkeaan ja kaunaiseen kantelupukkina toimimiseen sekä pyrkivät omilla perättömillä väitteillään ja Juudaksen-logiikallaan mustamaalaamaan kaikkien niiden ihmisten maineen, jotka saavat pieniäkin rippeitä usein jo sinänsä marginaalisten säätiöiden avustuksista.

Totuus on, että myös tässä kirjoituksessa mainittujen apurahansaajien avustukset ovat määrältään ja kestoltaan rikkoja rokassa. Ne ovat pelkkiä murusia sosialistien ja kommunistien itse itselleen ja toinen toisilleen jakelemiin avustuksiin verrattuna, siis niihin, joista tieteen politrukit päättävät Suomen Akatemiassa ja joita putoilee Suomen Kulttuurirahaston, Svenska kulturfundenin, Koneen Säätiön ja muiden pöytien ympärille runsaasti, mikäli suostuu laulamaan feministien, vihreiden tai poliittisen vasemmiston lauluja hakemuksissaan (kirjoitin aiheesta muun muassa verkkokirjassani Contra Academia ja tässä).

Silti nuo apurahoilla, kuukausipalkatuilla viroilla ja palkinnoilla ruokitut tieteen pullasorsat kehtaavat aloittaa häpeämättömän puolueellisia ja rääväsuisia herjauskampanjoita, joilla ne puuttuvat avustusten jakoprosesseihin sekä alkavat lähettelemään kirjelmiä ja vetoomuksia tiede- tai taidepoliittisen syrjinnän aloittamiseksi, mikäli eivät pysty ampumaan rivejä suoriksi rahoitusratkaisuissa. Se jos mikä on todellista vihervasemmiston vihapuhetta ja osoittaa paitsi heidän asenteidensa häikäilemättömyyttä myös sitä, kuinka heikoissa kantimissa heidän oma ajattelunsa on. Se ei kestä kerta kaikkiaan mitään vaihtoehtoja, ei keskustelua eikä argumentaatiota.


Poliittista kaksoispuhetta, taqiyyaa

Kaunainen kavalluskulttuuri on yleistynyt tieteen ja taiteen lisäksi myös perinteisessä valta- eli valhemediassa ja sosiaalisessa uusmediassa. Mikäli joku ei-sosialisti, ei-feministinen tai ei-vihreä lausahtaa jonkin totuuden, joka ei ole vihervasemmistolaisille ja feministeille mieleen, nämä keräävät eräille etnisille vähemmistöille ominaisia huutosakkeja ja joukkueita ja alkavat nuijia ei-sosialisteja erilaisilla ilmiannoillaan ja murjomiskampanjoillaan.

Tyypillistä tämä on Facebookille ja perinteisten valtavirtalehtien blogeille sekä keskusteluareenoille, joissa ilmiantonappia painamalla voi saada aikaan julkaisu- ja mainetuhoja. Sensuuria ja vaientamista pidetään näillä foorumeilla ilmeisesti oikeutettuina, sillä kyttäily on osaksi automatisoitua. Pelkkä ”epäasialliseksi” ilmoittamisten lukumäärä riittää usein poistamaan viestejä ja langettamaan kirjoittajille käyttökieltoja.

Sillä tavalla ei vaivauduta ajattelemaan, kuinka epäasiallista ja puolueellista tuo poistoäänestysjoukkueiden kerääminen ja sensuuri itse ovat. Kirjoitin sensuurin automatisoimisesta muun muassa jutussani ”Monikulttuuristi-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun”.

Poliittinen vasemmisto pyrkii käyttämään perinteistä menetelmäänsä, eli joukkovoimaa, totuuden ja vapaan viestinnän kieltämiseen. Turvautumalla likvidointiin ja tukahduttamiseen vasemmisto osoittaa oman epä-älyllisyytensä ja keskustelukyvyttömyytensä, mikä on tietysti odotettavaakin, sillä vasemmistolaiset ovat älyllisiltä edellytyksiltään ja kognitiivisilta kyvyiltään heikkotasoisempia, ja heidän työväenluokkaisesta ajatusmaailmastaan puuttuu moniselitteisyyttä sietävä intellektuaalisen argumentaation kulttuuri. Siksi heidän täytyy erikseen korostaa, mikäli vasemmistolainen on intellektuelli, sanomalla, että hän on nimenomaan ”vasemmistointellektuelli”.


Vasemmistolaisten hyökkäyksiä kaduilla, kujilla ja nettikahviloissa

Vasemmistolaiset puuttuvat entistä raivokkaammin myös hallituksen toimintaan, vaikka hallitus on vasemmiston hyväksi suosinut maahanmuuttoa enemmän kuin Schengenin sopimuksen ja Dublin-asetuksen puitteissa olisi ollut pakko. Viime keväänä vasemmisto keräsi listoja turvapaikkashoppailun puolesta ja hallitusta vastaan, ja kirjoitin aiheesta jutuissani ”Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys” sekä ”Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus”.

Äärivasemmistolaiset tunkeutuvat myös laillisiin ja ilmoitettuihin kansalaistapahtumiin omilla laittomilla mielenosoituksillaan, kuten on nähty punakaartilaisten pahoinpidellessä dosentti Arto Luukkasen ja itsenäisyyspäiväjuhlinnan ilkivaltaistuttua vasemmistorabulisten toimesta.

Tämän laittoman katuväkivallan lisäksi vasemmistoanarkistit kantelevat ”vääriksi” kokemistaan mielipiteistä viranomaisille ja nettipoliiseille, jotka turhautuvat valituksiin. Joissakin tapauksissa he esittelevät asiansa erilaisille valtuutetuille, jotka sikamaisella tavallaan alkavat röhkiä ”hallintoalamaisiksi” mieltämiensä kansalaisten äänen kuolettamiseksi ja sorkkivat heidän sanankäyttöään, vaikka sananvapauden tarkoitus on vertikaalinen: suojata kansalaiset poliittisen vallan ja hallinnon omalta mielivallalta.

Vasemmiston nettianarkistit kirjoittavat nettiin herjoja ja tekevät kaiken kunniattomasti salanimellä tai anonyymisti puskista huudellen. Yksi vasemmiston pahimmista vihapuhealustoista on parodisena verkkotietosanakirjana näyttäytymään pyrkivä Hikipedia, jossa arvollisia ihmisiä solvataan huumorin varjolla koettaen aiheuttaa vahinkoa ihmisten työuralle ja ammatin tai elinkeinon harjoittamiselle. Paikkaansa pitää vanha sanonta: vasta kun joku menettää toimintasi vuoksi työnsä tai toimeentulonsa, olet aidosti monikulttuuristi.

Hikipedian herja-artikkeleissa ei juuri koskaan ole solvauksen kohteena vasemmistolainen, ja jos on, karrikatyyrejä esitetään vain siinä mitassa, mikä vielä uskottavasti palvelee vasemmistolaisen poliitikon julkisuuskuvaa. Sen sijaan oikeistolaisten julkkisten ja yksityishenkilöiden persoonaa vandalisoidaan Hikipediassa täysin rääväsuisilla ja pidäkkeettömillä solvauksilla, mikä kertoo kirjoittajien patologisesta tuhrimisvimmasta.

Ay-liikkeestä tunnettua ”ota jäsenkirja tai päähäsi putoaa tiili” -perinnettä soveltaen vasemmistolaiset usein kavaltavat kanssaan eri mieltä olevat työantajille. He vaativat työsuhteiden katkaisemista joillakin työtehtäviin liittymättömillä verukkeilla, mikäli ihminen vastustaa maahanmuuttoa, osoittaa kuinka mätä Euroopan unioni on tai paljastaa monikulttuuri-ideologian valheellisen luonteen. ”Tohtori Hankamäki ei ole meidän arvojemme mukainen eikä sitoudu meidän ideologiaamme”, he kiljuvat perusteluikseen.

He myös pyrkivät vaikuttamaan kulutus- ja ostoboikoteilla yritysten liiketoimintaan, mistä median ja eräiden kuluttajien Juha Kärkkäistä vastaan nostama henkilökohtainen kansankiihotustapaus antaa esimerkin. Toisen varoittavan esimerkin tarjoaa ohjelmistoyritys Flo Appsin kieltäytyminen myymästä palvelujaan lailliselle puolueelle, Perussuomalaisille, ja kirjoitin markkinonti- ja yhdenvertaisuusrikkomuksista laajemmin tässä. On väärin sanoa, että firma katkaisi ”yhteistoiminnan” perussuomalaisten kanssa, sillä yhteistoiminnasta tuon kaltaisten yritysten kanssa ei voisi tulla missään tapauksessa mitään.

Näyttöä asiasta saatiin jo vuonna 2010, kun muuan suomenruotsalainen ristelyemäntä katkaisi Viking Linen alukselta sähköt kesken Veltto-Virtasen Hottentotti-laulun Perussuomalaisten kokousmatkalla vedoten siihen, että esitys ei ollut varustamon yritysideologian mukainen tai oli henkilökunnan mielestä ”rasistinen”. Tuosta pitäen on maahanmuuttokriitikoita kohtaan suunnattu kaupallinen syrjintä jatkuvasti pahentunut, ja siitä on tullut ylpeydenaihe kuluttajien enemmistön suosimille firmoille ja hyvinvointiporvareille.

Liikkeenharjoittajiksi erehtyessään vihervasemmistolaiset pyrkivät politikoiman maahanmuuttokriittisiä ja monikulttuurisuuteen älyllisen epäilevästi suhtautuvia ihmisiä vastaan. Asiakkaina ollessaan he puolestaan virittelevät osto- ja kulutusboikotteja. Tämä kaikki muistuttaa vasemmiston perinteisestä lakkoaseesta: he tekevät passiivista vastarintaa, harjoittavat cordon sanitairea, pyrkivät julistamaan ihmisiä saarroksiin ja harjoittavat sabotaasia.


Puolueellisuutta harjoitetaan virkatyönä

Pahinta vasemmiston harjoittama poliittinen panettelu on yliopistomaailmassa, jossa tavoitteena on totuudellisuus. Akateemisissa yhteyksissä asioiden ei pitäisi olla sillä tavoin vulgaaristi ja voluntaristisesti määriteltävissä, kuten valtamediassa tai vapaaksi mielletyssä liiketoiminnassa, jossa sielläkään ei sopimuksilla saisi kiertää eikä rikkoa yleisiä lakeja.

Kuitenkin juuri yliopistollisissa yhteyksissä vihervasemmistolaisten mielivalta on hurjimmillaan, sillä akateeminen asiantuntemus ei usein ole muuta kuin mielipidevallan käyttöä. Vihervasemmistolaisilla on värisuora useilla humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. He ovat saaneet palkatut tehtävänsä puoluetoveriensa kädestä, ja kuukausipalkatuissa tehtävistään he nyt päivystävät yliopistojen sisäänkäyntejä julistelemalla kaikki ei-sosialistit ”äärioikeistolaisiksi”.

Tämä härski, likainen ja kaikin tavoin epäreilu politikointi on aiheuttanut tietenkin myös minulle suunnatonta vahinkoa kiellettyinä tutkimustukina, apurahoina, virkoina, tehtävinä ja toimina, joita on kyllä auliisti myönnetty vasemmiston kätyreille, olkootpa he kuinka epäansioituneita tahansa. Olen joutunut toistuvasti perättömien lausuntojen ja arvioiden kohteeksi myös kustannusalalla, jolla julkaisujani on yritetty sensuroida.

Vihervasemmiston jäsenkirjaprofessorit käyttävät poliittista valtaansa häikäilemättömällä tavalla yliopistoissa, joissa he laativat selvästi valheellisia lausuntoja ja antavat puolueellisia arvioita niin vertaisarviointikäytännöissä kuin opetustoimessaankin.


Miten vihervasemmiston mielivallalta voi suojautua?

Mikä sitten neuvoksi? Kaikkien on hyvä tietää, että yksilö ei ole myöskään akateemisessa maailmassa täysin lainsuojaton. Vaikka rikoslain kunnianloukkausta koskevia säädöksiä ei yleensä sovelletakaan tieteellisissä yhteyksissä eikä sellaisissa poliittisissa yhteyksissä, joilla voi olla laajaa yleistä merkitystä, on aiheellista muistaa, että perättömien lausuntojen kriminalisaatiosäädökset koskevat myös nykyisiä muodollisesti yksityisiä mutta julkisoikeudellisin periaattein toimivia yliopistoja.

Yliopistoissa annettuja lausuntoja sitoo virkavastuu, ja ne rinnastetaan valaehtoisiin todistuksiin. Asiasta on säädetty rikoslain muutoksessa 563/1998, jonka 15 luvun 2 § tuntee ”perättömän lausuman viranomaismenettelyssä” ja 16 luvun 8 § ”väärän todistuksen antamisen viranomaiselle”. Väärästä lausumasta voi rangaistuksena seurata sakkoa tai vankeutta. Eikö sinustakin olisi mukavaa nähdä perättömän asiantuntijalausunnon antaja jalkapannassa?

Ei siis kannata hädissään mennä lyömään vääristelijää suoraan nokkaan niin, että veri tirskuu, vaan pitää malttaa mielensä ja toivoa, että oikeuttakin löytyisi. Olen esimerkiksi itse ilmoittanut jo viime vuosikymmenellä Helsingin yliopiston silloiselle rehtorille kirjallisesti, että raportoin kaikki osakseni tulevat väärinkäytökset suoraan poliisille rikostutkintaa ja syytteeseenpanoa varten.

Mikäli oikeustaistelu ei auta, asiaa voidaan lähestyä myös vertauskuvan avulla. Jos ihmistä puree hiiri, pureeko ihminen hiirtä takaisin? Ei pure, sillä ihminen on älykäs. Älykkyytensä johdosta ihminen tietää, mikä on hiiren luontainen vihollinen, ja se on kissa. Ihminen siis tuo paikalle kissan ja päästää sen vapaaksi, jolloin kissa lähtee välittömästi hiiren perään ja syö hiiren pois.

Tahdon vain sanoa, että raha on ainoa puhe, jota vasemmistolainen uskoo omassa materialistisessa ahneudessaan. Mikäli tieteen vihervasemmistolainen mädätys jatkuu, julkisen vallan tulee puuttua tieteen punavihreään pöhöttyneisyyteen ja ottaa yliopistoilta rahoitus pois, kunnes tiede on puhdistettu sosialistien, kommunistien ja vihreiden mielivallasta.

Tämä tarkoittaa monikulttuurisen, internatsistisen ja maahanmuuttoa suosivan torveamisen lopettamista. Juuri ne tendenssit ovat pahinta ideologiaa ja propagandaa: nykyajan kommunismia.

Vääristyneintä on, että monikulttuuri-ideologia on ristiriitaisuudestaan huolimatta kirjattu eräisiin lakeihin – enkä tarkoita nyt vain Yleisradiota tai julkisten kirjastojen omia sääntöjä – vaan esimerkiksi sitä, että nuorisojärjestöt voivat saada opetusministeriön avustuksia vain, jos ne hyväksyvät monikulttuurisuuden toiminta-ajatuksekseen. Yliopistoista ei olisi saanut koskaan tulla sellaisen poliittisen ideologian apukouluja.

17. marraskuuta 2017

Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta

Sanoma-lehtien feministit ovat ahdistelleet miehiä koko kuluneen syksyn ajan kansainvälisen ”Me too” -hankkeen nostamaa some-raivoa ja pöyristymisten aallonharjaa hyväkseen käyttäen. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa jutuissani ”Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin”, ”Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta” ja ”Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia”.

Sanoman medioiden ohella myös toinen keskeinen feministisen propagandan bunkkeri ja äänitorvi Yleisradio on lääppinyt aihetta pyrkimyksenään levittää yhteiskuntaan seksin vastaista ahdasmielisyyttä. Eilisessä A-teeman jaksossa ”Seksuaalinen häirintä” aihetta esiteltiin näin:

Ahdistelua, häirintää ja häpeää. Seksuaalinen häirintä on yleisempää kuin kukaan uskalsi arvata. Mistä ahdistelu johtuu? Miksi laki ei riitä suojelemaan meitä? Tunnistetaanko raja, jonka yli ei saa mennä?

Laki ei todellakaan riitä suojelemaan meitä moraalinvartijoiden ahdasmielisyydeltä. Niinpä Ylen toimittajien hengästyttävään taivasteluun voi pikaisesti vastata, että ”seksuaalinen häirintä on yleisempää kuin kukaan uskalsi arvata”, koska ihminen on olemukseltaan seksuaalinen. Ihmisten luonnollisten käyttäytymistaipumusten arvottaminen moraalittomaksi johtuu vain yhteiskunnan muuttumisesta aiempaa ahdasmielisemmäksi, puritaanisemmaksi ja uuskonservatiivisemmaksi, mikä puolestaan on feministisen liikkeen syytä.

Seksuaalisen kanssakäymisen kokeminen ”häirintänä” on siis relatiivista. Se on tulos feministisen ja seksiä vaarallistavan politikoinnin asettamisesta vuorovaikutuksen standardiksi.

Toimittaja Anne Savinin kirjoittamassa jutussa ”Miten seksuaalinen häirintä muuttui vakavaksi asiaksi?” tällä taantumuksella oikein ylpeillään, ja se esitetään nimenomaan feminismin aikaansaamana ”kehityksenä” ja ”saavutuksena”, vaikka tuosta seksuaalisuuden tukahduttamisesta kärsivät nykyisin kaikki.

Toimittaja Eero Mäntymaan kirjoittamassa jutussa ”’Seksuaalinen häirintä voi olla vahinko’ Näin ajattelee yli puolet suomalaisista” taas vedotaan Taloustutkimuksella teetettyyn kyselyyn, jonka pohjalta seksuaalisesta aloitteellisuudesta pidättäytyminen arvotetaan suositeltavaksi normatiiviksi.

Siihen nähden kaikenlainen katueroottisuus arvotetaan sitten ”tahattomaksi” tai ”vahingoksi”, ja ihmisiä opetetaan häpeämään omaa seksuaalista aktiivisuuttaan. Tavoitteena näyttää olevan seksuaalisten vihjeiden, katseiden ja eroottisten jännitteiden pois jynssääminen ihmisten arkipäiväisestä vuorovaikutuksesta.


Median asennoituminen ”seksuaaliseen häirintään” paljastavan puolueellista

Voidaan kysyä, mihin tällä kaikella oikeastaan pyritään. Ja vastata, että ilmeisestikin seksuaalisten ihmisten ja erityisesti miesten seksuaaliseen ahdisteluun, syyllistämiseen ja murjomiseen. Todellisuuden aseksualisoimista käytetään verukkeena myös poliittisten ajojahtien ja likasankojournalismin tekemiseen.

Esimerkkinä viimeksi mainitusta voin mainita tavan, jolla pöllölaakson entistä uutisankkuria Seppo Huhtaa syytetään nyt ”seksuaalisesta ahdistelusta”, vaikka hänellä ovat olleet koko ajan housut jalassaan. Ajojahdin syynä onkin vain hänen maahanmuuttokriittisyytensä, joka näyttää kelpaavan mitä katalimpien mustamaalauskampanjoiden perusteeksi vihervasemmistolaisessa mediassa. Kyse on juuri siitä leimaamisesta, josta käytetään vasemmiston puoluetoimistoissa taottua uuskielistä ilmaisua ”maalittaminen”.

Sen sijaan vihervasemmistolaista mediaa ja nuoria neitoja itseään ei näytä ahdistavan eikä häiritsevän lainkaan se, että he elävät niin sanotussa polyamorisessa suhteessa Helsingin Vihreiden Nuorten puheenjohtajan kanssa. Yleisradio julkaisi aiheesta kesän lopulla tekotrendikkään jutun, jossa toimittajakin toki ihmetteli, miten kyseiset identiteetiltään hontelot ja seksuaalisuudestaan täysin hakoteillä olevat nuoret pärjäävät tuossa ”monisuhteisessa”, pitkin ja poikin huoraavassa ja toinen toistaan hyväksikäyttävässä hampuusisuhteessaan ilman mustasukkaisuuden kokemuksia, jotka monien muiden ihmisten mielestä saattaisivat olla hyvinkin häiritseviä.

Nostan asian vertailukohdaksi vain osoittaakseni, kuinka puolueellista asioiden käsittely mediassa on. Ihmissuhteiden kalvaminen häirintäväitteillä on nimenomaan median luoma ilmiö, jota ei olisi lainkaan ilman tiedotus- ja toitotusvalineiden interventiota ja halua käyttää valtaa ihmisten välisten persoonallisten suhteiden järjestelemisessä.

Kyseessä on siis näyttö ei vain poliittisen vallan vaan myös henkilökohtaisten ihmissuhteiden medioitumisesta, jonka mukaisesti media pyrkii tunkeutumaan ihmisten makuuhuoneisiin ja arkipäivän vuorovaikutukseen omalla asennemuokkauksellaan, mielipiteiden manipuloinnillaan ja kansankiihotuskampanjoillaan sekä saattamaan henkilökohtaiset suhteet poliittisen paheksumisen, julkisen arvostelun ja juridisen tuomitsemisen kohteiksi.

Mikäli valtamedian toimittajat olisivat vähänkin sivistyneempiä, hienotunteisempia ja vähemmän pahanilkisiä kuin he ovat, heidän odottaisi häpeävän omaa nilkkimäisyyttään ja paheellista pyrkimystään lietsoa vihakampanjoita ihmisten välisiin suhteisiin ja sukupuolten välille.


Nollaselvitys seksuaalisesta häirinnästä

Myös Ylen ”seksuaalisesta häirinnästä” julkaisema ja internet-kyselyyn perustuva selvitys on omalla tavallaan paljastava. Gallupia laadittaessa ei ole otettu huomioon tutkimuksen taipumusta vaikuttaa haastateltujen asenteisiin.

Metodologinen tosiasia on, että asian tutkiminen ja vatvominen kyselyillä ja selvityksillä luo usein tutkittavan ilmiön. Eli kun seksuaalisesta häirinnästä jatkuvasti tivataan mielipiteitä ja ihmisille tarjotaan mahdollisuutta rastittaa ”seksuaalisen häirinnän” eri muotoja tutkijan tarjoamista omista vaihtoehdoista (”epäasiallinen katse”, ”tungetteleva kysymys”, ”seksuaalinen ehdottelu ja/tai vitsailu”, ”häiritsevä viestittely”, ”sopimaton koskettelu”), tutkimus tällöin itse luo koko ilmiön. Ilman selvitystä ei ilmiötä olisi mahdollisesti lainkaan, eivätkä ihmiset kokisi minkäänlaista seksuaalista häirintää arkielämässään.

Nyt feministit ovat asioita kaivelemalla luoneet hysterian, jonka vallitessa tutkittavat ihmiset menevät lankaan ja vastaavat kyselyn tarjoamia vaihtoehtoja myötäillen pelkän (näennäis)tieteellisen auktoriteetin lumoissa. Näin syntyy ”etsivä löytää” -harha.

Ihmisten todelliset asenteet paljastaa kuitenkin se, että miehistä vain 3448 prosenttia lankesivat siihen ansaan, että he suostuivat hyväksymään heille tarjotun väitteen ”seksuaalinen häirintä pitäisi kriminalisoida”. Koska tämä on ristiriidassa sen kanssa, että 73 prosenttia miehistä piti ”häiritsevää viestittelyä” seksuaalisena häirintänä, on osoitettu, että varsinkaan miehet eivät oikeasti pidä seksuaalista häirintää ongelmana  tai tutkimus on täysin epäluotettava nollatutkimus.

Minä uskon molempien vaihtoehtojen pitävän paikkaansa. Huomion arvoista on, että Ylen tilaamassa selvityksessä ei lainkaan kysytty, miten seksuaalisen häirinnän kokemukset jakautuvat sukupuolten kesken. Tämä voi johtua siitä, että transgenderististä queer-ideologiaa ajava Yle ei enää tunnusta kaksiarvoista sukupuolieroa. Muualta saadut havainnot kuitenkin osoittavat, että seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta kitisevät etupäässä ilkeät ja pahansisuiset ämmät, kun taas itsetunnoltaan terveet miehet eivät tunnista seksuaalista ahdistelua eivätkä häirintää.

Koska asiaa koskevan selvityksen tutkimusstatus on puolueellinen ja koska se mahdollisesti luo selvityksen kohteena olevan ilmiön itse sekä kaiken lisäksi kiihottaa vastaajia tutkijoiden heiltä hohtimilla kiskomiin mielipiteisiin, se jo itsessään on osa vihervasemmistolaiseen politikointiin liittyvää feminististä agendaa, tendenssiä ja mafiaa. Se on siis nollatutkimus, jolla ei reflektiivisten puutteiden vuoksi ole tieteellisen tutkimuksen arvoa.


Minä Freudina

Tahallisten ja tarkoitushakuisten tutkimusharhojen lisäksi seksuaalisuutta koskevan ahdasmielisyyden lietsominen pyrkii hyödyntämään myös kahta muuta harhaa: (1) psykologista projektiota ja (2) tutkittavan ilmiön olemuksen epäadekvaattia määrittelemistä.

Ad 1: Seksuaalisesti ahdasmieliset feministinaiset projisoivat omat seksuaaliset ahdistuksensa toisten ihmisten ominaisuuksiksi ja vihaavat niitä heissä. He siis kääntävät oman aseksuaalisuutensa tai antiseksuaalisuutensa väitteiksi, että seksuaalisesti aktiiviset ihmiset ”ahdistelevat” tai ”häiritsevät” heitä, vaikka tosiasiassa heitä ahdistaa ja häiritsee heidän oma torjuttu ja tukahdutettu seksuaalisuutensa. Sille puolestaan on ICD-10-sairausluokitus ”itseä häiritsevä sukupuolisuhteiden häiriö”, josta tunnetaan tasavertaisesti heteroseksuaalinen (F66.20) ja homoseksuaalinen (F66.21) muoto.

Sen sijaan jokaisen terveen aikuisen pitäisi ymmärtää, ettei ole hänen asiansa yksin päättää kanssakäymisen ehdoista, toisin sanoen siitä, mikä ihmisten vuorovaikutuksessa on ”sopivaa” tai ”epäsopivaa”, ”epäasiallista” tai ”häiritsevää” ainakaan sikäli kuin kyse on todellakin ihmisten välisistä suhteista. Feministit pyrkivät kuitenkin yksin määräämään kaiken seksuaalisen kanssakäymisen periaatteet, normit ja rajat, mikä osoittaa feministisen liikkeen totalitaarista vallanhalua.

Feministit ovat ulottaneet vallankäyttönsä myös viranomaismääritelmiin, sillä ”Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tasa-arvotiedon keskuksen kehittämispäällikön” Hanna Onwen-Human mukaan kyse on seksuaalisesta häirinnästä, ”jos kohde kokee sen häiritseväksi”, ja Helsingin Sanomat julistaa kannanottoa totuutena jutussaan ”Tätä on seksuaalinen häirintä”.

Entäpä jos joku lukija asioiden ollessa näin julistaisi feministis-monikultturistisessa junttausvirassa olevan humaani-Hannan omat kannanotot sanalliseksi häirinnäksi, kun kerran valtuudet on saatu? Itsensä absolutisoiminen on toki viktoriaanisille rouville tyypillinen käyttäytymismuoto, mutta nykyaikana sitä voidaan pitää parodiahorisontin yli harppaavana taantumuksellisuutena, aivan niin kuin lännenelokuviin liittyvää naistenpalvontaakin.

Ad 2: Toinen aihetta koskevan keskustelun peruserehdys koskee puheena olevan ilmiön olemusta. Ei ole ymmärretty, mitä seksuaalisuus on ja merkitsee. Seksuaalisuushan pyrkii menemään kaiken sovinnaisuuden ja normatiivisesti hyväksytyn, kuten uskonnollisten periaatteiden, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelman ja muiden soveliaisuussääntöjen yli.

Koska seksuaalisuuden olemusta ei ole ymmärretty vaan siihen suhtaudutaan täysin infantiililla ja naiivilla tavalla, on luonnolliset seksuaalisuuden ilmaukset katseista kosketteluun voitu kokea sitten ”ahdisteluna” tai ”häirintänä”, mikä puolestaan on johtanut vakaviin persoonaa ja ihmissuhteita koetteleviin ristiriitoihin.


Häirintäväitteet sikiävät naisten ja miesten ideologisista rooli- ja käytösvelvoitteista

Seksuaalista ”ahdistelua” ja ”häirintää” ei ole pystytty määrittelemään millään yleisesti hyväksyttävällä tavalla. Ne ovat samanlaisia vasemmiston ajatuspajoissa luotuja propagandatermejä kuin punavihreän median laajalti käyttämät ’rasismi’, ’vihapuhe’ ja ’totuuden jälkeinen aika’. Ne ovat avoimiksi jätettyjä käsitteitä, joita käytetään blanco-valtuutuksina ei-sosialististen ja ei-feminististen ihmisten läimäyttelemiseen yliopistoissa ja muissa akateemisissa yhteyksissä.

Todellisen rimanalituksen Ylen TV-lähetyksessä esitti Turun yliopiston akatemiaprofessori Johanna Niemi, joka ehdotti sanallisenkin häirinnän saattamista lain piiriin. Vaatimus on kaikessa karkeudessaan älytön ja dynamiittityhmä, sillä normatiivinen eetos ei selitä mitään ja laeilla kurittaminen on yleensäkin matalamielinen lähestymistapa kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Feministien vaatiessa sanallista häirintää kriminalisoitavaksi uhataan rikollistaa loputkin rippeet siitä, mitä seksuaalisuuden olemuksesta vielä on jäljellä tuossa feministien hallitsemassa heteroseksuaalisessa ajatus- ja käytösvankilassa.

Feministien ihanteiden vallitessa joutuisivat tulilinjalle seksuaalinen kanssakäyminen, vuorovaikutus, lähestyminen, kohtaaminen, katsominen, vilkaiseminen, mainitseminen, lausahtaminen, ehdottaminen, kysyminen, tiedusteleminen, arvaaminen ja olettaminen puhumattakaan sellaisista kauhistuttavista rikoksista kuin suostuttelu, lahjominen ja tarjoaminen. Taivuttelu, maanittelu ja koskettaminen vievät ihmisen luultavasti tulevaisuudessa suoraan sähkötuoliin.

Hyväksyttävän seksin muodoksi tai taida jäädä kuin ostaminen, mutta sekin on osittain kriminalisoitu. Naishuoria mielistellen prostituution uhrina nähdään aina nainen, vaikka arvostettu sosiologi Henry Laasanen osoittikin laudaturilla palkitussa tutkimuksessaan Naisten seksuaalinen valta (2008), että tosiasiassa naiset pidättävät seksiä miehiltä voidakseen myydä sitä kalliilla hinnalla oman vallankäyttönsä merkiksi.

Aivan kuten Laasanen on todennut, naisten seksuaalinen häiritseminen ei ole merkki seksuaalisen vallan omistamisesta vaan sen puutteesta. Toisella tavalla sanottuna: toimittajat eivät ole ymmärtäneet, että heteromiesten harjoittama naisten jahtaaminen ei johdu miesten vallasta tai etuoikeudesta, vaan se on merkki miesten vallan heikkoudesta.

Vain sellaista ihmistä tavoitellaan, jolla on valtaa, ja valtaa hänellä on juuri tavoiteltavuutensa vuoksi. Häirityksi joutumisen kokemukset eivät siis ole oire miesten vallankäytöstä vaan seuraus naisten omasta seksin pidättämisestä. Naisten kokema pahoinvointi taas ei ole seuraus miesten harjoittamasta häirinnästä vaan syy siihen, miksi miehet ovat ymmällään naisten kanssa ja lähestyvät heitä toistuvasti ilman tuloksia.

Jos ”häirinnäksi” leimataan kaikki toistuva yrittäminen, pidätetään kanssakäymisen päätösvalta yksinomaan torjujien tai suostujien käsiin. Asiasta valittaminen on vastoin seksuaalisuuden olemusta, sillä heteromiehethän jatkavat yrittämistä sen seurauksena, että heihin suhtaudutaan täysin penseällä tavalla, joka on vastoin seksuaalisen kanssakäymisen olemusta.

Heteromiehet ovat myös tottuneet siihen, että naisia itseään rasittaa heille sosiaalisesti langetettu kieltäytymisvelvoite, jonka kautta naiset välttelevät leimautumista ”liian helpoiksi tapauksiksi”. Sen vuoksi miehet puolestaan tietävät, että kun nainen sanoo ”ei” hän tarkoittaa ”kyllä”.

Vaikutelma miesten harjoittamasta seksuaalisesta häirinnästä perustuu siis siihen, että naisen nimi on ”En Anna!”. Naisten jatkuva kieltäytyminen, torjunta ja punaisten valojen taakse linnoittautuminen on eräänlainen perustila, johon miehet joutuvat hakemaan muutosta omalla yritteliäisyydellään.

Jokaisen pitäisi myös ymmärtää, että seksuaalisuuden olemukseen sisältyy intohimoisuus. Jos seksuaalisuudessa ei ole intohimoa, ei ole seksiäkään. Aloitteellisuudesta marisijoiden ja omassa narsistisessa omahyväisyydessään piehtaroivien feministien ei kannattaisikaan murjoa miessukupuolta, sillä aloitteellisia ja seksuaalisesti häiritseviä miehiä on kiittäminen siitä, että seksiä heteroseksuaalisissa yhteyksissä vielä on.

Psykologisissa kokeissa puolestaan on osoitettu, että jos ärsykkeeseen ei reagoi, ärsyke sammuu. Mikäli feministit eivät seksiä tavoita, syyllinen ei välttämättä löydy maailman heille tarjoaman kuvastimen pitelijöistä vaan peilin edessä olevista itsestään.

Jos asiat aloitteiden tuloksena joissakin harvinaisissa ja epätodennäköisissä tapauksissa kuitenkin etenevät seksiin asti ja seksuaalisessa kanssakäymisessä kohdataan epäonnistumisia tai pettymyksiä, ei asioista pidä syytellä miehiä, kuten feministinaiset pyrkivät tekemään, sillä kyse on ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja viestinnästä, intersubjektiivisuudesta ja kommunikaatiosta.

Kanssakäymiseen myös ryhdytään aina tietyn hetkisen informaation perusteella, eikä lopputuloksesta voida saada tietoa, kunnes vasta kokeilun tuloksena. Niinpä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä yllättävistä tai epämiellyttävistä tuloksistakaan ei pitäisi olla valitusoikeutta.


Heteroseksuaalisen kanssakäymisen ydinongelma

Eri asia on sitten se, jos naiset eivät kerta kaikkiaan halua seksiä. Tämä asiaan liittyvä epäsymmetria onkin heteroseksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvän ahdistelu- ja häirintäongelman ydin. Nainen ja mies eivät tule toimeen, sillä naisen ja miehen mielihyvä- ja tyydytysrakenne ovat kokonaan erilaiset. Koska ongelma johtuu sukupuolten olemuserosta, se on fataali, siis kohtalokas ja korjaamaton.

Naisten haluttomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen on minulle sinänsä mysteeri, mutta ilmiön olemassaolosta voi vakuuttua kirjautumalla johonkin seuranhakuchattiin miehen nimimerkillä ja hakemalla naisseuraa. Yhtään vastausta ei tule, ja jos tulee, vastaajana on niin sanottu feikki, jonka naisnimimerkin takana majailee joku vedättäjä, epätoivoinen transvestiitti tai bi-mies. Asiassa ei auta, vaikka omat ulkomuoto- ja henkiset parametrit säätäisi kuinka houkutteleviksi. Minkään ikäiset tai näköiset naiset eivät ota yhteyttä eivätkä vastaa mikään ikäisille tai näköisille miehille. Naisten seksuaalisuus on tapahtumataivaanrannan ylittävä musta aukko, josta mikään valo ei säteile ulos.

Mutta jos chatteihin kirjautuu lähes millä tahansa naisnimimerkillä tai millä tahansa ulkonäköparametreillä, on ruutu punaisena miesten yhteydenotoista. Tämä osoittaa, millainen tasehäiriö heteronaisten ja heteromiesten välisessä tyydytystilassa vallitsee. Naisten täydellisen aseksuaalisuuden, haluttomuuden ja seksuaalisilta foorumeilta vetäytymisen vuoksi heteromiehille näyttää kelpaavan vaikka kuinka vanha ja ruma läskiämmä, kunhan vain kyseessä on nainen!

Sosiaalisen vaihdon teorioihin nojaavan ajattelun näkökulmasta tarkasteltuna naiset pyrkivät luomaan tasehäiriön tahallaan, eli he pidättävät seksiä heteromiehiltä lavastaakseen itsensä seksuaalisesti tavoiteltaviksi. Sitä nuo pissisnaiset eivät olisi muutoin, paitsi juuri seksin säännöstelyn ja pihtaamisen kautta.


Mitäpä jos tehtäisiin kerrankin miesten toiveiden mukaan?

Mikä sitten neuvoksi naisten ja miesten suhteisiin? Koska ”Me too” -hankkeen ja sitä suosivien feministimedioiden harjoittamassa vyörytyksessä on kyse pelkästä ilkeydestä, kataluudesta, vihaan kiihottamisesta ja puolueellisuudesta naisten hyväksi, suosittelen kaikille heteromiehille seksilakkoa.

Kuvailin jo teokseni Enkelirakkaus (2008) loppupuolella valtioutopian, josta kaikki naisellisuus olisi karkotettu pois ja yhteiskunta koostuisi chauvinistista ja nationalistisista univormumiehistä. Tämä ihanteellinen maailma olisi minnihiirten hallitseman nyky-yhteiskunnan vastakohta, ja se ohjaa jo pelkkänä kuvitteellisena vertailukohtana tiedostamaan, kuinka nynnymäistä tämä millamallojen ja ninninellien pilalle mädättämä nykytodellisuus on.

CNN:n uutisen mukaan oikeat homomiehet eivät olekaan mitään vihervasemmistolaisia ituhippejä, vaan suuri osa kannattaa poliittista oikeistoa ja Alternativ für Deutchland -puoluetta Saksassa, jossa maahanmuuttajaislamistit ovat aloittaneet iskut homoja vastaan kaduilla.

Toivoisinkin kaikkien oikeiden miesten muodostavan oman ”#FuckYou”-hankkeensa todellisen miesten valtion aikaansaamiseksi, siis sellaisen, josta naiseuden seksuaalisuutta tuhoava vaikutus olisi karsittu pois. Kun heteromiehet eivät näytä pääsevän naistensa kanssa toivottuihin tuloksiin, paitsi naisten sanelemilla ehdoilla ja tiukasti korkokengän alle kukistettuina, miksi heteromiehet eivät tavoittelisi seksiä toisilta miehiltä?

Keskeinen ongelma liittyy lajinsäilytykseen ja väestön uusintamiseen. Kuitenkin myös siinä asiassa naisasianaiset johtavat destruktiivista agendaa, ja miesten vetäytyminen perheistä ja seksuaalisilta areenoilta johtuu tylyjen ja koppaviksi ylpistyneiden naisten omasta pöyhkeydestä. Prosessin lopputulos on jakkupukuun sonnustautuva, neuvostokosmonautti Raisa Irina Gulakovaa muistuttava raaka ja itseään sekä lähimmäisiään julman sankarillisesti kohteleva ”itsellinen nainen”.

Feministit ovat ottaneet erääksi pääagendakseen myös kantaväestön kasvun lopettamisen ja täydellisen tyrehdyttämisen länsimaissa. He ovat pitäneet kymmenpennistä polviensa välissä mutta avanneet mielihyvin tulvaportit Afrikasta ja Lähi-idästä satelevalle maahanmuutolle ihan vain tukeakseen islamia, jossa naisen asema on heidän mielestään ilmeisesti oikeanlainen.

Tosiasiassa viidakkokuumeisten valkoisten naisten kiimaisuus mustaa rotua kohtaan paljastaa vain heidän torjutun seksuaalisuutensa, jonka nämä euripidiset naiset katsovat voivansa päästää ryöpsähtämään valloilleen ainoastaan vapautuessaan länsimaisen kulttuurin ahdistaviksi koetuista normeista omalla vulgaarilla ja alkukantaisella tavallaan. Vaikka tällä tavoin tuleekin todistetuksi, että maahanmuuton suosimisen ja feministisen seksuaalipolitiikan välillä on riippuvuus, tätä kautta syntyy kuitenkin myös illuusio, jonka mukaan islamin hunnun alle rajoitettuna naisten asema on stretch-farkuissa pinnistelevien teinityttöjen roolia parempi.

Vapautuminen seksiobjektin asemasta islamin kaavun alle johtaa sekä naisten aseman mitätöimiseen että miesten seksuaalisten viettienergoiden entistäkin vahvempaan tukahduttamiseen. Sitä kautta puolestaan selittyy länsimaihin tunkeutuneiden arabimiesten hyökkäävyys ja päällekäyvyys. Ne ovat suoria seurauksia islamin harjoittamasta seksuaalisesta vallankäytöstä, jolla ihmisten luontaisia biologisperäisiä taipumuksia yritetään suitsia ja laittaa kuriin.

Koska tummien miesten aiheuttamasta todellisesta ongelmasta, eli joukkoraiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ei sovi puhua rasismisyytteiden pelossa, valhemedia koettaa kääntää keskustelun täysin marginaaliseen valkoisten miesten harjoittamaan ”seksuaaliseen häirintään”, jolla tarkoitetaan hyvän päivän toivotuksia ja ilmojen kehumisia väärille ihmisille. Tähän kulttuuritätien lietsomaan kampanjaan menevät naurettavalla tavalla mukaan myös omaa sukupuoltaan halveksuvat profeministimiehet, jotka toivovat, että palkkioksi ritarillisuudestaan naisilta herahtaisi jotakin myös heille.

Tilanne on sikäli nurinkurinen, että aiemmin naisen parhaaksi turvaksi miellettiin henkilökohtainen parittelukumppani tai aviomies, kun taas nyky-yhteiskunnassa miehiä kuritetaan heidän naisille aiheuttamistaan näennäisistä uhista, ja kurinpitotehtävä on siirretty julkisen vallan tehtäväksi, jota puolestaan edustaa itse itseään rajoittava feministinen kuohilasmies.


Feministien harjoittama seksuaalisuuden tuhoaminen on täydellistä

”Seksuaalista häirintää” koskevien väitteiden ohella feministit ovat hyökänneet seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden omaa olemusta vastaan myös monessa muussa asiakysymyksessä.

Feministisen liikkeen alennettua aborttien kynnystä suomalaiset naiset teurastavat omilla ”ratkaisuillaan” noin 10 000 sikiötä vuodessa vedoten käsitykseensä, että ”naisella on oikeus omaan kehoonsa”, mutta unohtaen aktiivisesti sen, että lapsi on yhtä paljon myös hänen isänsä. Lisäksi sikiö on aina oma yksilönsä, jonka ihmisarvo kielletään aborteissa täysin. Abortit ovat edelleen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tabu, ja käsittelin aihetta perusteellisesti kirjoituksessani ”Et ehkä omista geenejäsi Asiaa abortista”.

Transsukupuoliset ja muutamat muut sukupuoliset poikkeamat puolestaan vaativat sukupuolensa vaihtamista tai ”korjaamista” toiseksi, ja perusteena vireillä olevalle translaille he sanovat sen, että nykyinen laki vaatii sukupuolensa korjaajilta ”pakkosterilisaatiota”. Väite on perätön, sillä sukupuoltaan korjauttavien sterilisoituminen ei johdu suinkaan lain vaatimuksista vaan lääketieteellisistä toimenpiteistä itsestään, eli hormonihoidoista ja siitä, että ihmisen sukupuolielimet runnellaan kirurgisesti toisenlaisiksi. Niinpä asiaa ei voida parantaa millään lain muutoksilla, aivan kuten ei ongelmastaan kärsivien tuskaakaan (käsittelin aihetta muun muassa kirjoituksessani ”Mies paksuna ja kuurupiiloa kuohitsijoiden kanssa”).

Juristien nuija on kuitenkin feministien ase, jolla he haluavat murjoa omaan kurjuuteensa syyttömiä ihmisiä kaikkialla. Yksi kaikkein epäloogisimpia hankkeita oli ”avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” kriminalisoiminen ja saattaminen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Tulos oli vastoin avioliiton käsitteen käsitteellis-apriorista olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumusta seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten kriminalisoida olisi pitänyt seksistä kieltäytyminen avioliitossa. Joskus toivon paluuta Adlous Huxleyn ”Uuteen uljaaseen maailmaan”, jossa seksistä kieltäytyminen oli vakava rikos.

Juuri avioliiton olemuksen vastainen seksistä kieltäytyminen on avioliitossa tapahtuvan vastentahtoisen seksin edellytys, joten ”avioliitossa tapahtuva raiskaus” on ristiriitainen käsite. Raiskata voi vain kieltäytymisen tuloksena. Se vaatii, että jompikumpi osapuoli yleisimmin nainen on rikkonut aviolupauksensa molemminpuoliseen seksiin antautumisesta. Naiset kuitenkin syyllistävät omasta kieltäymyksestään miehiä, mikä liittyy tämän kirjoitukseni alussa viittamaani projisoimiseen: naiset viskaavat syyn omasta kylmyydestään jäisesti toisen ihmisen niskaan. Reilua?

Feministien hulluus on mennyt liian pitkälle myös seksuaalivähemmistöliikkeessä, ja eniten vahinkoa naisasianaiset saavat aikaan valtionpolitiikassa. Näyttöä feministien vihapuheesta antavat heidän väitteensä, että ”naisten palkanmaksu loppui lokakuun lopulla”, vaikka tosiasiassa naiset saavat työtunteihinsa suhteutettuna täsmälleen samaa palkkaa kuin miehet. Asiasta kirjoitti ansiokkaasti tilastotutkija Pauli Sumanen teoksessaan ”Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä” (2009).

Mitäpä muuta feminististen poliitikkojen ja heitä tukevan median vaahtoaminen muuta on kuin valheellisen disinformaation jakamista, juuri sitä, mikä tekee valtamediasta häpeämätöntä tendenssijournalismia suoltavan kollektiivisen valhemedian?


Homomiehiäkin ahdisteltiin häirintäsyytöksillä

Entä sitten seksuaalivähemmistöt, joiden enemmistön muodostavat homot ja lesbot? Asiaa sisältä päin arvioivana tiedän, että homot ovat joutuneet ylittämään seuraa hakiessaan kaikki rajat ja normit, eikä kukaan ole kitissyt onneksi siitä, vaikka vielä 1970-luvulla jokaista homoa ajettiin erilaisilla häirintäsyytteillä kuin sikaa teurasautoon.

Sellaisen yhteiskunnan feministit nyt ilmeisesti haluavat takaisin. Naurettavaa on, että samat vapaamielisyydellään kauhistuttaneet raivottaret, jotka vielä neljäkymmentä vuotta sitten polttivat pikkupöksynsä ”seksuaalista liberalismia” tavoitellessaan, ovat nyt valmiita puhaltamaan koko yhteiskunnan takaisin huurteeseen omilla drakonisilla tuomioillaan ja Lumikin-jäisillä hönkäyksillään.

Älköönkä kukaan tulko minulle sanomaan, etten muka tiedä asiaa. Homomiehenä tiedostan kyllä kaikki asiaan liittyvät piirteet, sillä noin 69–96 prosenttia miehistä ei halua seksiä toisilta miehiltä, joten kyky tunnistaa seksuaalisen häirinnän kokemukset ovat olemassa. Yleensä niistäkin on syytelty vain homomiehiä, kun taas heteromiehet ovat kärsineet häirintäväitteistä omissa naissuhteissaan. Asiaan liittyvä kognitiivinen moniselitteisyys on siis otettu myös tätä kirjoitettaessa huomioon. 


Antamisestakin voisi nauttia

Feministinen media kulottaa keskustelun kenttää ja linkoaa omaa tunteiden pintakuohuissa vellovaa agendaansa, mikä indikoi älymystön täydellistä lamaannusta, miesliikkeen erektiohäiriötä, ammatikseen viisaiden palkkafilosofien munattomuutta ja feminismin omaa säälittävää rääpälemäisyyttä.

Feministiset normipartiot pyrkivät valjastamaan kaiken seksuaalisen kanssakäymisen demari-ideologian mukaiseksi liikennesääntöjen noudattamiseksi unohtaen lipsahdusmaisesti sen, että seksuaalisuutta koskevan kielteisyyden takana vaikuttaakin moralistien oma torjuttu seksuaalisuus!

Noiden pissisnaisten ja heitä suosivien cuck-miesten elämänkatsomus kiteytyy ”Tiktak”-nimisen populääribändin raihnaisessa iskelmässä ”Lopeta”, joka on julkaistu osana kustannus- ja viihdealaa varjostavaa feminismiä, siis sitä, jonka kautta naisille suodaan oikeus polkea miesten kulkusia, läimäytellä, nälviä ja panetella (kuuntele itse). Mutta minkälainen rääkyminen ja poliittisella korrektiudella pamputtaminen alkaisikaan, jos joku mies tekisi yhtä tympeän performanssin suhtautumisestaan naisiin?

Ihmisten olemusta ja ihmisarvoa loukkaavinta feministien harjoittamassa seksuaalisessa ahdistelussa on se, että feministit tekevät sukupuolesta ja seksuaalisuudesta poliittisen aseensa.

Siten he valjastavat ihmisessä piilevät, kauniisiin ja hyviin ihmissuhteisiin tähtäävät luonnonvoimat oman perverssin ja kulttuurin penetroiman ahdasmielisyytensä välikappaleiksi aivan niin kuin kirkossa, inkvisitiossa ja sairasta seksin vastaisuutta soveltaneessa luostarilaitoksessa aikoinaan.

Sellainen alkujuuriltaan teologinen, tötteröhattuisten ja pullonpohjat silmillään harhailevien sädekehänunnien, virkkuumummujen ja rukoilijasirkkojen opetus-, julistus- ja myyräntyö puolestaan vaikuttaa epäkiihottavasti kaikkiin ihmisiin. Siksi feministi jää usein ilman seksiä, ja usein feministi myös ryhtyy feministiksi, koska hän on jo jäänyt ilman seksiä, eikä hän siis feministiksi ryhtyessään ole menettänyt aiempaan seksittömään tilanteeseensa verrattuna mitään.

Moni feministi myös projisoi omat torjutuksi tulemisen kokemuksensa väitteisiin siitä, että muut ihmiset ovat kyllä lähestyneet häntä, mutta hän itse on antanut yrittäjille pakit. Tätä kautta ei-halutut naiset luovat itselleen itsetunnon kohennusta, kun he voivat kuvitella olevansa haluttuja ja käyttävänsä valtaa himoittuina mehiläiskuningattarina.

Kauniit ja halutut naiset harvoin ovat feministejä, paitsi korostaessaan omaa valta-asemaansa. Heidän ei kuitenkaan tarvitse liittyä seksin vastaisiin kampanjoihin, sillä he ovat aidosti tavoiteltuja, eikä heidän siis tarvitse uskotella itselleen olevansa mielitekojen kohteina pelkillä ahdisteluväitteillään.

Itsetunnoltaan terveet naiset eivät liity ”Me too” -kampanjoiden tapaisiin katkerien, hylättyjen ja nukkavierujen jakojäännösten nurkkakuntaisiin ryhmiin, sillä he voivat vakuuttua seksuaalisesta haluttavuudestaan syyttämättä miessukupuolta kuvitellusta tai todellisesta häirinnästä.

Olisi hyvin vaikea kuvitella, että kukaan missiksi valittu nainen tai naisten suosiosta nauttiva poptaivaan poikatähti valittaisi seksuaalisesta häirinnästä, sillä heillä on tavoiteltavuutteen liittyvää seksuaalista valtaa, mikä puolestaan paljastaa, että ”ahdistelu” ja ”häirintä” ovat oikeastaan haluttuja asiantiloja.

He osaavat nauttia seksistä, sillä he ymmärtävät seksuaalisuuden olemuksen eivätkä lavasta siitä vääristynyttä valtapoliittista mörssäriä, kuten rumat ja seksuaalisesta pääomasta köyhät naiset omassa kompleksisuudessaan. On kuitenkin huomattava, että näin on kuitenkin vain selitetty seksuaalisissa vuorovaikutussuhteissa vahvempien osapuolten, eli kauniiden naisten ja joissakin tapauksissa myös omahyväisten alfa-urosten valta-asema, mutta sen ei tule antaa heille moraalista oikeutusta toisten ihmisten tölvimiseen, kuten yhteiskunnallisessa käytännössä usein erehdytään ajattelemaan.

Ahdistelusta kitisijät ovat joka tapauksessa niitä, jotka kaikissa yhteyksissä saavat huoneeseen astuessaan aikaan fiiliksen, että ”tunnelma parani heti”. Nämä kaikkien työpaikkojen ja yhteisöjen hapannaamaiset sitruunaihmiset eivät toden totta tiedä, mitä hauskan pito merkitsee.


Seksuaalisesti häiriintyneiden häirintähanke

Koko syksyn valtamediassa vellonut ”Me too” -hanke on törkeän hyökkäävä ja destruktiivinen kanssakäymisen ja intersubjektiivisuuden tuhohanke, jonka tarkoitus on romuttaa seksuaalisen kohtaamisen edellytykset omalla kateudenvihreällä kaunaisuudellaan.

Sen tavoitteena on kiihottaa ihmisiä ilmiantoihin, kavalluksiin ja itseen sekä toisiin kohdistuvaan kyttäysmielialaan sekä sitä kautta pilata seksi kaikilta niitä, joilla sitä vielä on. Tähän mukaan houkutteluun, agitoimiseen ja asian ainoaan kiihottavaan tarkoitusperään viittaa myös suostutteleva nimi: ”me too”.

Näiden kastraatioleikkureita kilistelevien moraalikäärmeiden päämääränä on tehdä seksin eri muodoista nautiskelevista ihmisistä samanlaisia, ankeita ja elämänhalunsa menettäneitä surkioita, kuin he itse ovat: todellisia Juudasten ja omassa itse aiheutetussa marttyyrin kuolemassaan kituvien orjamoralistien yhdistelmiä, jotka kostoksi omasta seksittömyyteen vajoamisestaan pyrkivät kieltämään nautinnollisen seksin myös kaikilta humaaneilta ja rakastamiseen sekä välittämiseen kykeneviltä ihmisiltä omassa vainoharhaisuudessaan.

Väitteet seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta ovatkin useimmiten pelkkää sanallista piiloväkivaltaa, joka pitäisi pikaisesti kriminalisoida. Se, joka tässä seksittömäksi kuohitussa ja sähköpaimenilla varustetussa yhteiskunnassamme voi vielä kokea ”seksuaalista häirintää”, on ehdottoman varmasti seksuaalisesti häiriintynyt.

16. marraskuuta 2017

Länsimetro ja kehärata tulivat halvoiksi


Eräät lukijat ovat silloin tällöin kyselleet (esimerkiksi kirjoitukseni ”Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava” pohjalta) kuinka muutamat esille nostamani asiat, kuten maahanmuuttokulut ja tietyt julkiset menot, liittyvät yhteen.

Vastaukseni on, että se raha, jota erilaisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin käytetään, on samaa veronmaksajilta kannettua rahaa. Toiseksi, vertailu on hyödyllistä, sillä se paljastaa, miten asiat ovat. Siksi vertailevaa tutkimustakin tehdään.

Tämänkertainen väitteeni on, että kalliiksi moititut länsimetro ja kehärata tulivat itse asiassa halvoiksi. Ensi lauantaina liikennöimisen aloittava länsimetro on maksanut tähän mennessä vain noin 1200 miljoonaa euroa. Kehärata puolestaan maksoi hieman alle 800 miljoonaa. Yhteensä kulut ovat olleet parin miljardin luokkaa.


Kuvassa Koivusaaren metroasema, joka lienee riittävän pramea pakolaiskeslukseksi tai moskeijaksi, mikäli liikenne ei käynnistykään.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Suomelle vuonna 2015 koituneet maahanmuuttokulut nousivat maahan tunkeutuneiden lähi-itälaisten ja afrikkalaisten vuoksi 1500 miljoonalla eurolla. Siinä ovat pelkät vuosikulujen lisäykset. Tämän kaiken Suomen hallitus ja eduskunnan enemmistö hyväksyivät kyseenalaistamatta ja mukisematta. Muutamat vaativat vielä lisääkin.

Maahanmuuton myönteisistä vaikutuksista tai lisäarvosta kansantaloudellemme ei ole esitetty kerrassaan mitään näyttöä. Kuluja on sen sijaan kertynyt länsimetron ja kehäradan yhteenlasketun hinnan verran. Hinta on järjetön, ja kustannukset todennäköisesti myös nousevat sosiaalimenojen pysyvyyden, kotouttamiskulujen, perheiden yhdistämisten ja osassa tapauksista myös kalliiden palautuslentojen vuoksi. Milloin sinä, hyvä kansalainen, olet saanut valtiolta lahjaksi lentomatkan Lähi-itään?

Noh, aina voidaan väittää, että myöskään länsimetro ei ole tuottanut toistaiseksi liikevoittoa, eikä käyttäjäkunnasta ole saatu näyttöä vielä. Kehäratakaan ei ole kovin ahkerassa käytössä. Esimerkiksi Kivistön ja Vehkalan asemat ovat aina melko autioita. Ylikapasiteettia on rakennettu tulevaisuudenodotusten varaan paljon. Tuloksena on kuitenkin saatu käyttökelpoista infrastruktuuria, joka lisää asuinalueiden saavutettavuutta ja arvoa metropolialueella.

Johtopäätöksenäni esitän, että maahanmuuttokuluihin suunnattuun yhteiskunnalliseen haaskaukseen verrattuna länsimetro ja kehärata tulivat halvoiksi! Kehitysmaalaisten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten maahanmuutosta on ollut loppujen lopuksi vain se hyöty, että maahanmuuttokulujen huikeuden rinnalla kaikki kotimaiset lehmänkaupat ovat alkaneet näyttää edullisilta. Ehkä tämä on myös yksi syy siihen, miksi hallitus on halunnut niin raivokkaasti edistää haittamaahanmuuttoa.