Geert Wildersin pimitetty näytösoikeudenkäynti

Pim Fortuynin ja Theo Van Goghin murhat vuosina 2002 ja 2004 olivat käännekohtia Hollannin maahanmuuttopolitiikassa. Myös Geert Wildersin johtaman Vapauspuolueen (Partij voor de Vrijheid, PVV) nousu on suoraa jatkoa tuon ajan tapahtumille.

Wilders tuli laajemmin Euroopassa tunnetuksi vuonna 2008 julkaisemastaan lyhytelokuvasta Fitna, jossa hän vertasi Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen ja jossa hän esittää muutoinkin purevaa islamin kritiikkiä. Wildersin tuon aikaiseen toimintaan perustuvat myös häntä vastaan suunnatut syytteet. Niiden nostamista harkittiin tosin pitkään, mutta lopulta prosessi päätettiin aloittaa oikeusasteissa.

Wilders on sanonut puolustavansa länsimaisia arvoja, vapausoikeuksia, liberalismia ja valistusihanteita. Hän on halunnut taata myös homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen aseman ja oikeudet islamin taholta kohdistuvaa painostusta vastaan. Tämä onkin aivan oikein.

Euroopan monissa nykyaikaisissa kansallismielisissä puolueissa on oivallettu, ettei mitään kansallista etua voida edistää yhtäkään kansallista vähemmistöä sortamalla. Olen itse pitänyt löyhän maahanmuuttopolitiikan haittana yhtäältä sitä, että laajan maahanmuuton tuloksena jalansijaa saavat alkeelliset uskonnolliset asenteet, ja toisaalta sitä, että etnisten kansanryhmien ajautuessa konflikteihin rasismi leviää koskemaan myös kansallisia vähemmistöjä, joihin diskriminaatiota on helppo laajentaa. Näyttöä tästä on saatu myös Suomessa. Lopulta tupajurrit ja ärripurrit kaappaavat vallan, ja fasismin soihdut syttyvät jälleen Euroopassa.

Tämän estämiseksi olen puhunut laajan sananvapauden ja tiukan maahanmuuttopolitiikan puolesta. Vapauden, demokratian ja valistusihanteiden säilyttäminen sekä suhteellisen tiukka maahanmuuttolinja ovat saman asian eri puolia.


Miten kaikista tuli ”fasisteja”?

Ainakin toistaiseksi Geert Wildersin näytösoikeudenkäynti saa hampaat kiiltämään suupielissä. Suomalaiset tied... vaiennusvälineet ovat pysytelleet oikeuskäsittelyn käänteistä hipi hiljaa, vaikka asiassa olisi ollut aineksia useampaankin iltapäivälehtifarssiin.

Wildersiä itseään on syytetty ”vihapuheiden” lietsomisesta, kun taas omasta mielestään hän käy kamppailua sananvapaudesta. Oikeudenkäyntiä hän pitää eräänlaisena laboratoriokokeena, jossa mielipiteen- ja ilmaisunvapauden tila punnitaan. Hän on esimerkiksi sanonut Israelin radiolle antamassaan haastattelussa, ettei hän suinkaan käy kamppailua ”muslimeja vastaan vaan islamiksi kutsutun totalitaristisen ideologian vaikutuksia vastaan”.

Yhteiskuntatieteellisesti kiintoisaa prosessissa on sen spiraalimainen ja itseään elättävä luonne. Ensin Euroopan unioni alensi valtioiden rajoja ”humanismin edistämisen”, ”nationalismin poiskitkemisen” ja ”fasismin torjunnan” nimissä, vaikka tosiasiassa taustalla olivatkin vain halvan työvoiman tavoitteluun liittyvät syyt. Kolmannesta maailmasta tulevien siirtolaisten mukana islam kasvatti sittemmin asemaansa rajusti, minkä seurauksena syntyivät väitteet islamin fasistisuudesta.

Kun islamin tietyt ainekset nähtiin fasistisina (eli tässä yhteydessä ’kiihkomielisinä ja äärimmäisinä’), islamin arvostelijoita alettiin syyttää fasismista. Nämä sensuurin kohteiksi joutuneet fasistit puolestaan vastasivat arvostelemalla sananvapauden rajoittajia fasisteiksi.

”Fasisteja” olivat toisilleen lopulta sekä muslimit, islamia arvostelleet kansallismieliset että heitä erillään pitävät tuomarit, nuo oikeudenkäytön laupiaat lampaat. Ulkopuolisen tarkkailijan silmin voi sanoa, että kaikki olivat tavallaan oikeassa.

Ratkaisun avain on siinä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät yksikertaisesti toimi, ainakaan laajassa mielessä eli massakulttuuriksi ja valtavirraksi muotoiltuina. Ehkä paras todiste tästä on juuri se eripura, joka sivistysvaltioissa päätyy yleensä oikeuksiin, toisinaan myös hirsipuuhun. Erilaiset ihmiset ja kansanryhmät eivät näytä tulevan kovin hyvin keskenään toimeen. Perimmäisiä syitä siihen en tiedä, mutta havainto näyttää olevan historiallis-empiirisesti kiistaton.


Oikeudenkäynnin kulkua

Siitä, pitikö Wildersiä vastaan nostaa syytteet, mistä asioista ja missä oikeusasteissa, käytiin pitkää väittelyä, jonka aikana syyttäjänvirastojen ovet heiluivat kuin huoratalon salusiinit.

Hollannin perustuslain mukaan parlamentin jäsenet, kuten Wilders, nauttivat syytesuojaa koskien sitä, mitä he sanovat paikallisessa parlamentissa. Vuosina 2007–2010 käydyn jankuttelun aikana tuli kuitenkin selväksi, ettei syytesuoja koske mielipiteitä, joita kansanedustajat sanovat mediassa tai medialle, ja niinpä amsterdamilainen tuomioistuin piti itseään kompetenttina lukemaan Wildersiä vastaan syytteet alkuvuodesta 2010.

Vielä kesäkuussa 2008 virallinen syyttäjä oli tosin antanut lausunnon, jonka mukaan Wildersin kommentit muslimeista ”syyllistävät ja loukkaavat suurta määrää muslimeja, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat tuomittavia. Ilmaisunvapaus on demokraattisen järjestelmän olennainen osa, mikä merkitsee, että poliittista keskustelua voidaan käydä myös syyttävin kannanotoin.”

Hollantilaisessa oikeuskäytännössä todistajilla on suuri merkitys, aivan kuten yhdysvaltalaisessakin, mutta päätöksen tekevät ammattituomarit toisin kuin amerikkalaisessa tuomioistuimessa, jossa syyllisyydestä päättää maallikkojäsenistä kokoon haalittu jury. Tällaisessa ”kansantuomioistuimessa” on varmasti omat virkavaltaistumista estävät puolensa, mutta myös heikkoutensa. Ne tulivat näkyville esimerkiksi silloin, kun maallikkojury päätyi vapauttamaan O. J. Simpsonin vastoin sekä teknistä ja todistajien antamaa näyttöä.

Poliittisissa oikeudenkäynneissä, jollaisena Wilders pitää omaansa, epäoikeudenmukaisen tuomion vaara kasvaa erityisen suureksi. Niin käy sekä maallikoita että ammattijuristeja käytettäessä.

Kun amsterdamilainen hovioikeus 3. helmikuuta 2010 päätti, ketkä se Wildersin ehdottamista 17 henkilöstä kelpuuttaa todistajiksi, valinta kohdistui vain kolmeen heistä. Wilders ei ollut aikonut kutsua todistajikseen ainoastaan hänelle myötämielisinä pidettyjä rikosoikeuden professoreja tai islamin asiantuntijoita eri yliopistoista, vaan myös psykiatrina ja kirjailijana tunnetun islamkriitikon, sulttaani Wafan, The Legacy of Jihad -lehden päätoimittajana toimivan lääketieteen professori Andrew G. Bostomin sekä New York Timesin best seller -kirjailija Robert Spencerin, joka on julkaissut suomeksikin saatavilla olevan teoksen Totuus Muhammadista. Lisäksi hän aikoi kutsua todistajiksi kaksi ääri-islamilaista ajatollahia sekä Theo Van Goghin murhasta tuomitun Mohammed Bouyerin.

Odotettavissa oli siis varsin monikulttuurinen oikeudenkäynti. Minä puolestani ihmettelen vaatimattomassa mielessäni, miksi esimerkiksi Bouyerin ei annettu todistaa. Miksi myöskään ajatollahien ei annettu kertoa sitä totuutta, joka heillä asioista on? Millaista sananvapauden panttausta!

Samalla minua kiinnostaa tapa, jolla Lähi-idän kaduilta tunnetut mellakat ovat siirtymässä – paitsi länsimaisten suurkaupunkien takapihoille – lopulta myös oikeussaleihin. Ideologinen konflikti vallitsee pian kaikkialla. Myöskään laki ei ole enää entisensä, kun kirjoitettua oikeutta revitään kappaleiksi ja sharia-oikeus on kelpuutettu kilpailemaan parlamentin säätämän lain kanssa esimerkiksi Britanniassa.


Yllättävä käänne

Odotin Wildersin oikeudenkäynnin päättyvän tämän syksyn aikana joko tuomion julistamiseen tai vapauttamiseen, kunnes asiat saivat yllättävän käänteen. Muiden muassa brittiläinen laatulehti The Guardian kirjoitti 22. lokakuuta hollantilaisissa tiedotusvälineissä raportoidusta skandaalimaisesta paljastuksesta, jonka mukaan Geert Wildersin oikeudenkäynti romahti oikeuden tuomarin yritykseen vaikuttaa todistajaan.

Noin kaksi vuorokautta ennen päätöksen julistamista kävi ilmi, että oikeuden tuomarina toimiva Tom Schalken oli yrittänyt vaikuttaa Lähi-idän ja arabialaisen kulttuurin asiantuntijana pidetyn professori Hans Jansenin mielipiteeseen heidän lounastaessaan viime toukokuussa. Vaikutusyrityksen sisältönä oli taivutella Jansenia rikosoikeudellisen tutkinnan, Wildersin vastuuseen saattamisen ja tuomitsemisen kannalle.

Paljastuksen seurauksena prosessi päätettiin keskeyttää ja määrättiin uuteen tutkintaan. Kävi siis juuri niin kuin pakkoneurootikoille tyypillisen rituaalin epäonnistuessa, jolloin ”kaikki pitää aloittaa alusta”. Käytännössä tällainen puhtaaksi jynssääminen on kuitenkin mahdotonta, sillä kaikki on alkanut jo. Kaikki on koko ajan myös käynnissä. Ja jatkuu, jos mitään ei tehdä.

Wildersiä uhkaa edelleen 16 kuukauden vankeustuomio tai 9866,67 euron sakko. Rikoksen arvo ja merkitys on siis täsmällisesti tiedossa. Robert Spencer onkin todennut oikeudenkäynnistä, että hyvin harvoin millään oikeustapauksella on ollut niin merkittäviä seurauksia vapaan maailman tulevaisuudelle.

Vaarassa Wildersin villi vapaus

Apostoli Paavali kehottaa seurakuntalaisiaan ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen viidennessä luvussa sanoin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21).

Menetelmä sopii läksyksi myös tieteenharjoittajille. Dosentti Johan Bäckman on näköjään päättänyt koetella aivan kaikki. Viime vuonna hän kokeili historiankirjoituksen rajoja puhumalla pehmeitä Viron historiasta. Nyt oikeussosiologi performoi itseään provokatorisella kannanotollaan ja toteaa pitävänsä Britanniassa käyttöön otettuja sharia-tuomioistuimia täysin sopivina myös Suomeen.

Bäckman on Suomen johtava trollikone. Voin ymmärtää hänen julkisuudentavoitteluaan vain yhdeltä kannalta: monilla ihmisillä on taipumus peitellä entisiä erehdyksiään näyttelemällä systemaattisesti epäjohdonmukaista. Kun tekee toisen virheen, niin ensimmäinen virhe näyttää silloin pienemmältä ja ”ymmärrettävältä”: tässä dialektiikan ydin.

Omasta filosofin näkökulmastani sharia ei sovi länsimaihin lainkaan, paitsi jos se mielletään pelkäksi leikin kaltaiseksi sovittelun muodoksi. Oikeusjärjestelmien erot ovat peruslähtökohdiltaan niin suuret. Varjo-oikeus on virallisformaaliin oikeuteen verrattuna rikos.

Jumalan ruoska

Miksi sitten Koraania lakikirjana käyttävä oikeudenkäyttö ei sovi länsimaihin eikä mielestäni muuallekaan? Esimerkin tarjoaa hollantilaisen poliitikon, Geerd Wildersin, tapaus. Wilders onnistui pitkällisten sensurointiyritysten jälkeen julkaisemaan internetissä elokuvansa Fitna. Produktio puhutti Hollantia ja jatkoi samaa avautumista sekä poliittisen korrektiuden kahleista vapautumista, joka oli lähtenyt liikkeelle jo Pim Fortuynin ja Theo van Goghin murhien jälkiselvittelyistä.

Hollannin syyttäjäviranomainen oli ehtinyt vapauttaa Wildersin syyteharkinnasta, kunnes valitustuomioistuin päätti sittenkin nostaa Partij voor de Vrijheidin (eli Vapauspuolueen) puheenjohtajana toimivaa Wildersiä vastaan kanteen islaminvastaisuudesta. Syyte nostettiin muslimien vaatimuksesta heidän moitittuaan Wildersin elokuvaan sisältyvää rinnastusta, jossa islamilaista fanaattisuutta ja kehotuksia terroriin oli verrattu natsismiin ja Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen.

Epäsymmetria kukoistaa tässäkin. Yhtäältä muslimit vaativat omaa Koraaniin perustuvaa oikeusjärjestelmäänsä voimaan väittämällä sen perustuvan sovitteluun, mutta toisaalta he vaativat ankaria tuomioita sananvapauden käyttäjille sekä pyrkivät lavastamaan julkiset poliittiset puheenvuorot ”viharikoksiksi”. (Tunteiden osoittaminen ei ole tietääkseni rikos sen enempää Hollannissa kuin muissakaan länsimaissa.)

Sovittelulle ei ole edellytyksiä sellaisen oikeuskäsityksen sisällä, joka itse on täysin epärationaalinen, uskonnollisperäinen ja alistava. Tässä mielessä en voi ymmärtää Johan Bäckmania, joka toisella kädellään toimii sananvapauden varassa ja vaatiikin sitä, mutta toisellaan on valmis tukemaan tahoja, jotka omalla uhkailullaan saavat sananvapauden katoamaan.

Halki Euroopan leiskuvat tätä nykyä mielipidevainot, jotka perustuvat Jumalan ilmoituksena pidettyihin lakeihin. Sananvapautta ei enää ole, koska se on päätetty uhrata tai jouduttu uhraamaan hintana yhteiskuntarauhan säilymisestä. Nykyään muslimit sanelevat sananvapauden rajat monissa maissa.

Sananvapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta orwellilaisen doublespeakin tavoin ajatus vesitetään kaksoisstandardeilla, joiden mukaan sananvapautta saa käyttää ”asiallisen sananvapauden”, ”varsinaisen sananvapauden”, ”perustellun sananvapauden” tai ”vastuullisen sananvapauden” muodossa. Tällaisella sananvapaudella ei paljon mitään tee, sillä ongelmattomien asioiden sanomiseen ei tarvita mitään vapautta.

Yksittäiset syytteet ja tuomiot eivät ole kuitenkaan vielä se kaikkein pahin asia. Olennaista on, että niiden kautta herätetyillä peloilla kahlitaan myös kaikkiin muihin asioihin liittyvä sanankäyttö ja pyritään rajaamaan tietyt puheenaiheet keskustelujen ulkopuolelle.

Miksi vapaata argumentaatiota pelätään?

Minä olen homoseksuaali, eli kuulun yhteen vähemmistöön. Miksi sitten arvostelen muiden muassa vähemmistövaltuutetun, syyttäjän ja viranomaisvallan toimintaa niiden vetäessä käräjille maahanmuuttokriitikoita? Jos olette lukeneet tätä blogia alusta loppuun, niin tiedätte.

Sananvapauden kannalta tilanne on seuraava: me homot emme koskaan pyrkineet tukahduttamaan avointa keskustelua homoseksuaalisuudesta. Päinvastoin, me halusimme sitä. Keskustelua käytiin 30 vuotta ja kantamme voitti. Olemme lopultakin vapaita rikossyytteistä ja sairausleimoista.

Sen sijaan maahanmuutto on ilmeisesti asia, jolle ei löydykään sellaisia tieteellisiä ja rationaalisia perusteita, joilla se voitaisiin oikeuttaa, kuten homoseksuaalisuus. Niinpä viranomaiset eivät haluaisi, että maahanmuutosta ja kulttuurien sekoittamisesta keskustellaan, vaan he pyrkivät laittamaan kriitikot vankilaan.

Ikävä sanoa, mutta minusta näyttää siltä, että mielipidevankilan saranat narisevat nykyään aivan samalla tavalla maahanmuuttokriitikoille, kuin ne soivat 1950-luvulla homoille. Ja kiistelyn kohteena ovat täysin erilaiset asiat: seksuaalisuus on kantaväestöjen myötäsyntyinen ominaisuus, josta ei voi, tarvitse eikä kannata äänestää, mutta maahanmuutto on seuraus poliittisista ratkaisuista, joten siitä sopiikin taittaa peistä. Aivan niin kuin Vanhan testamentin Saarnaaja sanoi: ”Katso Jumalan tekoja: kuka voi suoristaa sen, minkä hän on käyräksi tehnyt?” (Saarn. 7:13).

”Sharia-laki on islamin mukainen”

TV1 esitti tänään vuoden kenties toiseksi parhaan dokumentin, ohjelman nimeltä Sharia-oikeudessa, jossa BBC:n toimittaja selvitti, miten Koraaniin ja perimätietoon perustuva oikeuslaitos toimii Nigeriassa. (Tähän asti paras on ollut Theo van Goghin murhaa käsitellyt ohjelma toukokuun alussa.) Islamilaiseksi tunnustautuva mutta maallistunut brittinainen haastatteli ohjelmassa paikallisia tuomareita, syytettyjä ja tuomittuja.

Dokumentin varjopuolena on, että sharia-laista piirrettiin hieman liian varovainen ja kaunisteleva kuva – mutta eräällä tavalla ohjelmaa katseli mielellään. Esimerkiksi muslimituomarin maininta siitä, että ”sharia on sama asia kuin islam” ja että ”jos uskoo islamiin, on pakko noudattaa myös shariaa”, tukkii varmasti suun ainakin Astrid Thorsilta. Hänhän tunnetusti puolusteli Suomen islamisoitumista väittämällä, ettei sharia muka ole islamin mukainen! Todellisuudessa sharia-lain epäoikeudenmukaisuus on osa islamilaisten maiden arkipäivää. Toimittajan motiivina olikin selvittää, mitä brittimuslimien halu saattaa sharia voimaan myös Britanniassa voisi merkitä eurooppalaiselle lainkäytölle.

Sharia (suom. ”tie”, ”polku”) ei ole vain sovitteluoikeudenkäynnin muoto, kuten sitä puolustelevissa ja pehmentelevissä kannanotoissa usein väitetään. Sharia ei ole ensisijaisesti oikeudenkäynti tai oikeuslaitos vaan islamilainen oikeusjärjestelmä, joka käyttää lakikirjanaan Koraania, jossa harkintavalta on suuri ja joka langettaa tuomituille epäinhimillisiä rangaistuksia. Ne ovat usein Euroopan ihmisoikeustuomioistumien ja Euroopan kidutuksenvastaisen komission vastaisia. Miksi sitten sharia-lain käyttö hyväksytään muun muassa EU-maa Britanniassa, jossa toimii jo neljä sharia-tuomioistuinta?

Nigeriassa sharia-lain mukaiset raipaniskut voidaan helposti sosiologisoida pelkiksi häpeärangaistuksiksi tai yhteisön kiinteyttä lisääviksi tekijöiksi. Mutta tarvitseeko länsi tällaista ”kiinteyttä”? Raiskaavatko muslimit Suomessa naisia vähintään viiden miehen porukalla juuri siksi, että sharia-lain mukaan naisella pitää olla peräti neljä omaa vastatodistajaa, mikäli hän aikoo uhrina vakuuttaa tuomarin oikeudessa? Entä miten suhtautua Saudi-Arabiassa ja monissa muissa Lähi-idän maissa toimeenpantaviin raajojen katkaisuihin tai kuoliaaksi kivittämisiin? Olisiko peräti niin, että Suomen ja muiden länsimaiden humaanit rangaistuskäytännöt eivät tepsi muslimeihin, koska täkäläiset vankilat koetaan hotelleiksi? Tällä tavoin ajatellen ainoa tapa hillitä kolmannesta maailmasta tulevien rikollisuutta olisi saattaa voimaan heidän oma oikeuskäytäntönsä.

Länsimaisessa oikeusfilosofiassa lähdetään kuitenkin siitä, että oikeudenkäyttäjät eivät saa itse rikkoa niitä periaatteita, joita he koettavat edistää. Niinpä väkivaltaa ei voida kostaa väkivallalla. Sharia-laki merkitsisi oikeudenkäytön taantumista kivikaudelle, mutta se loukkaisi räikeästi myös YK:n ja Amnesty Internationalin julistamia ihmisoikeusperiaatteita. Tietystä poliittisten mielipiteiden klusteroitumisesta ilmeisesti johtuu se, etteivät Amnestyn aktivistit puutu sharia-lain tuottamiin ihmisoikeuksien rikkomuksiin mutta näkevät kyllä epäoikeudenmukaisuuksia liberaalissa ja rationaalisessa lännessä.

Kummallista muuten, että jutun naistoimittaja heräsi sharia-lain epäoikeudenmukaisuuksiin vasta havaittuaan naisten oikeuksien olevan vaakalaudalla, toisin sanoen tuomarin tivatessa häneltä itseltään, miksi kyseinen nainen ei käyttänyt huivia, vaikka hän vakuuttikin olevansa muslimi. Islamin kritisoimiseen piti olla feministinen motiivi ennen kuin kritiikkiä sopi esittää televisiossa. Olisiko peräti niin, että ne feministit, jotka yleensä pitävät Suomessakin ovia auki muslimeille, protestoivat mielellään ”valkoisen miehen vallaksi” nimittämäänsä järkiperäistä ajattelua. Mutta vasta kun he itse havahtuvat islamin todellisuuteen ja arkipäivään, he toteavatkin olevansa kaulaansa myöten pulassa?

Tiedän kyllä, että muutamat feministit voivat jopa nauttia määrätietoisten miesten heihin itseensä kohdistamista ärähtelyistä. Mutta ohjelmassa haastatellun muslimituomarin fanaattisuus toi mieleen lähinnä Jim Carreyn komediat, joissa ääni nousee kiihkomieliseksi kimitykseksi. Jos kyseiseltä alioikeuden tuomarilta kysyi syytä mihin tahansa oikeuden ratkaisuun, vastaus oli seuraava: ”Ei saa kysyä ’miksi’, sillä sharia-laki on tällainen ja se on Jumalan säätämä.” Voidaan siis sanoa, että shariaa noudattava tuomioistuin toimii ilman mitään perusteluja, aivan kuten fasistiset tai kommunismin kahleissa olevat tuomioistuimet ovat aina tehneet.

Myös Afrikassa käydään huoltajuus- ja muita perheoikeudellisia kiistoja. Ohjelmassa kerrottiin tapauksesta, jossa kristityn isän tytär oli vanhempiensa avioeron jälkeen käännytetty islaminuskoon ja naitettu 13-vuotiaana muslimimiehelle. Ohjelman tekohetkellä tyttö oli 14-vuotias ja odotti tietysti lasta (ollaanhan Afrikassa, joka on väestönkasvultaan maailman mustimpia alueita). Samalla, kun virkkuumummut hätäilevät Suomessa ja muissa länsimaissa murrosikäisten nuorten vapaaehtoisen seksuaalisen kanssakäymisen tai teinipornon vuoksi, he katsovat läpi sormien sitä todellista seksuaalista väkivaltaa, joka on muslimimaissa täysin jokapäiväistä. Tämä antaa jälleen näytön niistä kaksoisstandardeista ja siitä valheellisuudesta, jossa poliittista korrektiutta vaaliva länsi elää.

Siinä, missä länsimaita hallitseva kristinusko aiheuttaa ahdasmielisyyttä ja suoranaista seksuaalisuudenvastaisuutta Euroopassa, siinä islam puolestaan mahdollistaa suuren syntyvyyden pakottamalla naiset alistumaan perheenäideiksi ja synnyttämisen välineiksi. Molemmat uskonnot ovat siis huonoja, sillä ne vievät pohjaa niin feministien kuin muidenkin ihmisten liberalisoitumispyrkimyksiltä.

On kehnoa, että muslimit pyrkivät saattamaan sharia-lain voimaan myös länsimaissa. Oikeudenkäytölle on ominaista se, että se ei kestä kaksoisstandardeja. Varjo-oikeus on väistämättä hyökkäys vallitsevaa oikeusjärjestelmää ja rationaliteettia vastaan. Jos vaihtoehtoinen laki on ristiriidassa oikean lain kanssa, siitä tulee rikos. Rikolliset ovat kaikkialla maailmassa pyrkineet luomaan oman oikeusjärjestelmänsä, mutta pahinta on, että epärationaalinen ajattelutapa näyttää leviävän tiettyjen henkilövalintojen kautta myös osaksi virallisformaalia oikeusjärjestelmää ja poliittisen vallan käyttöä, vaikka tehtäviin valituilla ei näytä olevan sen enempää tarvittavaa asiantuntemusta kuin suhteellisuudentajuakaan.

Suomessa sharia-lakia näyttävät toistaiseksi seuraavan vain valtionsyyttäjä Mika Illman ja apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen, jotka ovat saaneet korkeat virkansa poliittisin perustein, osana monikulttuurisuuden ja islamin levittämiseen tähtäävää poliittisen korrektiuden ideologiaa.

Sharia-oikeudessa-dokumentti on nähtävissä Yleisradion Areenassa.

Lähde:

Sharia-oikeudessa. Alkut. Inside a Shari’ah Court, es. TV1, Oy Yleisradio Ab. Films of Record and BBC, 2007.

Syntax errors

Tietoliikenteessä täytyy olla tänään jotain häiriötä, sillä Helsingin Sanomat tuo eteeni täysin epäuskottavia uutisia. Niistä yksi on tässä: ”Maahanmuuttajat ovat yliedustettuina Helsingin väkivaltarikostilastoissa.” Miten on mahdollista, että maan suurin päivälehti on ajautunut tilaan, jossa se joutuu välittämään yleisölle myös sellaisia uutisia, jotka kertovat ulkomaalaisten rikollisuudesta ja joiden täytyy siten olla epämieluisia kaikille poliittista korrektiutta toivoville?

Ehkä vastaus löytyy siitä, että ollessaan rehellinen ja tunnustaessaan ongelmat avoimesti saa sympatiaa. Sen jälkeen voi toivoa, että lukijoiden usko median puolueettomuuteen säilyy. Tai sitten vastausta voi hakea sanasta ”yliedustettuina”. Sehän paljastaa, että asiat eivät ole kirjoittajan mielestä ihan oikein. Lauseen mukaan kieroa ei ole kuitenkaan vain sen kuvaama asiantila itse: maahanmuuttajien poikkeuksellisen suuri rikollisuus. Sanonta jättää oven auki myös sille tulkinnalle, että tilastot ikään kuin ”erehtyvät” suhteessa todellisuuteen.

Siksi myös tilastotiedon välittämää dataa pitää selittää ja korjata. Parhaiten se käy, kun asiaa taustoitetaan ja tulkitaan. Niinpä lehdestä löytyy juttu, joka kertoo ongelman alkupäästä ja loppupäästä: sen otsikossa siteerataan somalialaissyntyistä vankia, joka sanoo, että ”kukaan ei tule Suomeen mennäkseen vankilaan”.

Mutta mitä välillä tapahtuu, jotta näin todellakin käy? Tästä prosessista on olemassa monenlaisia käsityksiä. Somalien päätymisestä rikollisille poluille ei voida syyttää aina vain suomalaista yhteiskuntaa, sillä somalit (aivan kuten kaikki muutkin maailman ihmiset) saavat Suomessa osakseen parhaan mahdollisen kohtelun. Ehkä se ei ole täydellistä, mutta se on silti parasta, mitä koko maailmassa on tarjolla. Ja silti, siltikin, asiat menevät myttyyn. Minulla ei ole tähän asiaan aukotonta selitystä eikä teoriaa, kun viittaukset ihmisten olemuspiirteisiin on kielletty. Sen täytyy olla mysteeri.

Tietenkin on mahdollista, että lehden oma tekstintuottokone on mennyt sekaisin. Tilapäisestä systeemihäiriöstä kertoisi se, että tämän uutisen mukaan Astrid Thors arvostelee islamilaisen puolueen perustamista! Hänen mukaansa asia ei ole kritiikin aihe sinänsä vaan merkki ”puoluelain puutteista”.

Sopimattomuus puoluelain piiriin johtuu Thorsin mukaan siitä, että islamilainen puolue edustaa sharia-oppia, eikä siten ”ole islamin mukainen”. – Mitä kummaa? Pohditaanpa Astridin ajatuksia hetken. Thors ei siis vastusta islamilaisen puolueen perustamista sillä argumentilla, että sen ajama sharia-laki olisi poliittisesti väärin, vaan siksi, että 1) meidän oma puoluelakimme ei ole tarpeeksi hyvä, että 2) kyseinen uusi puolue ei täyttäisi demokraattisen puolueen tunnusmerkkejä ja että 3) islamilainen puolue ei olisi islamin mukainen.

Mutta miten Astrid Thors voi väittää, ettei sharia-lain mukainen puolue olisi islamin mukainen? Koska sharia-laki kuuluu olennaisena osana islamiin, Thors tulee väittäneeksi, että islam ei ole islamin mukainen. Tosiasiassa se on. Sharia-laki vaikuttaa kaikissa – myös kehittyneimmissä ja länsimaalaistuneimmissakin – arabimaissa voimakkaasti politiikkaan. Se on osa puolueiden toimintaa kaikissa islamilaisissa valtioissa. Viimeisimmän näytön tarjoaa uutinen, joka kertoo, että Turkin parlamentti salli huivit yliopistoissa murskaäänin.

Tosiasiassa burkha ei ole vain uskonnollinen vaatekappale vaan se on kulttuurinen mielenosoitus. Tästä todistaa se, että naiset eivät käytä burkhaa yhtä yleisesti arabimaissa kuin he käyttävät sitä lännessä, jossa huivipakosta on tehty suuri poliittinen kysymys. Kiistoja tuskin olisi lainkaan, ellei islam olisi uskonnon lisäksi myös poliittinen järjestelmä, jonka olennainen osa sharia-laki on.

Asia näyttäkin olevan niin, että islamin luonne on ollut Astridille tähän asti arvoitus. Nyt, kun se paljastuu hänelle kokonaisuudessaan, hän ei voi vanhasta tottumuksesta myöntää, että islamiin sisältyy monia epädemokraattisia periaatteita, jotka eivät todellakaan ”edistä kulttuurien välistä dialogia”. Koska Astrid haluaisi sulkea silmänsä tältä tosiasialta, hän väittää, että vika on Suomen omassa puoluelaissa, jonka aukot sallivat myös epädemokraattisten liikkeiden perustamisen ja puolueeksi rekisteröimisen.

Onneksi Kari Rajamäestä löytyi miestä ruttaamaan Thorsin esittämä uusi ulkomaalaislaki, jonka läpimenoa odottaa 6000 Ruotsin karkottamaa irakilaista. Mikäli Thorsin esitys hyväksyttäisiin, paljastuisivat hänen arvostelemansa puoluelain aukot pieniksi.

Juuri Astrid Thorsin harjoittamalla monikulttuurisuuden lietsomisella tullaan edistäneeksi totalitaaristen järjestelmien syntymistä ja sellaisia uskonnollisia liikkeitä, joiden päätehtävänä on liberaalin länsimaisen demokratian lopettaminen. Kaikenlaiset heinähatut ja muut asioita huonosti tuntevat piirit ovat pitkään uskoneet, että suomalaiset voivat poimia monikulttuurisuudesta vain sen ”sivistyneinä” pidetyt puolet – runouden, musiikin, kuvataiteet ja arkkitehtuurin ornamentit – kuin rusinat pullasta. Jos sekä media että poliitikot vaivautuisivat selvittämään asioiden taustoja tieteellisesti, filosofisesti ja kokemusperäisesti, eivät myöskään pikkupoliitikkojen mielipiteet muodostaisi sellaista hyväuskoisuuden halpahallia, kuin ne nyt tekevät.