20 vuotta totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolesta

Sanottakoon ensin, että minä en suinkaan täytä 20 vuotta, vaan blogini. Olen silti myös itse totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolustaja, sillä bloginihan on osa minua.

Blogini elämänkaari kattaa tasan 1/5:n valtiollisen Yleisradion koko eliniästä. Lukijat tietävät, että kirjoitukseni ovat media-, politiikka- ja tiedekriittisiä, ja sikäli olen toteuttanut filosofian perinteisiä ihanteita.

Mitäpä rahoissaan kieriskelevä Yle ja mainosmediat olisivat ilman asianmukaista mediakritiikkiä, jota toimittajat ja heidän akateemiset opettajansa eivät tee, ymmärrettävistä syistä.

Totuus pilaa tarinan. 

Muutamien mielestä kirjoitukseni ovat kuivia kuin beduiinin sandaali, mutta rohkenen valaista vähän, mistä tässä matkan varrella on ollut kyse. 

 

Ongelmina internatsismi ja monikultti

Aloitin blogijulkaisemisen Yhdysvaltain terrori-iskun 5-vuotispäivänä 11.9.2006 alleviivatakseni, että suuri osa aikamme ongelmista sikiää internatsismista: kansainvälisen politiikan vaatimuksista ja vastoinkäymisistä sekä kansallisen edun laiminlyömisestä.

Nykyisin, kun terrorismia ei tehtailla enää vain uskontojen tai järjestöjen nimissä, vaan terrori on valtiollista ja sotateollista, on käynyt selväksi, että vuosituhannen alkupuolella nuuhkittiin vielä kulttuurijäristysten etäisiä sauhuja, mutta sittemmin kipinöinti on kohonnut kokonaan omalle kiertoradalleen.

Myös monesta muusta aiheesta on tullut blogissani puhe. 

Olen kritisoinut julkisen talouden huonoa hoitoa, yhteiskuntamme ylivelkaannuttamista ja saattamista aina vain syvemmälle kansainvälisiin riippuvuussuhteisiin ja rotkelmiin. Riippuvuus on vapauden ja sitä kautta filosofian vihollinen.

Olen kritisoinut kansainvaelluksia ja väestönvaihtoa, joka tapahtuu silmiemme edessä ja jonka kiistäminen on salaliittoteoria (aiheesta täällä). Olen puhkonut vihreän idealismin kuplia ja tuominnut vihersosialismin, jolla koetetaan kumota muun muassa metsänomistajien perustuslaillinen omaisuudensuoja ja rämettää kansallinen puunjalostusteollisuus.

Kapitalistit eivät nykyisin riistä, vaan vihersosialistit. Porvarit heittäytyvät kontalleen johtokuntien kokoushuoneissa, kun ekoanarkistit tanssivat heidän pöydillään ja markkinointiosastot viherpesevät firmojen maineita taipumalla kaikkeen, mitä Greenpeace ja Greta keksivät vaatia. Heidän sanomansa peittyy heidän omaan huutamiseensa, ja vaikuttavin aikaansaannoksensa taitaa olla anti-Greta.

Maahanmuuton edistäminen on puolestaan älytön poliittinen virhe ja virtahepo olohuoneessa, jossa ennen oli rauhaisaa. Siihen liittyvä monikultti-ideologia vaikuttaa nyt kuin lyijy bensassa. Se tyhmistää ja pakottaa konformismiin: sahaamaan erilaisuudesta särmät pois johtaen yksiaineksiseen monokulttuuriin.

Monikulttuurisuudella ei ole itseisarvoa muutoin kuin ehkä osiensa vuoksi. Itseisarvo onkin omakulttuurisuudella, sillä vain omalla kansallisella kulttuurilla on subjekti – kansa – kun taas monikulttuurinen yhteiskunta on komiteamietinnön tulos ja muistuttaa dromedaaria.

Monikulttuuri-ideologiaa levitetään ja pidetään pyhänä siksi, että se on työvoiman vapaan liikkuvuuden voiteluainetta, rauhan ja sosialismin liukastetta ja globaalin kapitalismin esanssia.

Tosiasiassa kulttuurinen sekamelska johtaa arvo-, kieli-, elämäntapa- ja talousristiriitoihin ja huonontaa yhteiskunnallista tehokkuutta johtaen konflikteihin ja paljon paheksuttuun rasismiin. Rasismi ei ole itsensä syy vaan seuraus monikulttuurisuuden edistämisestä ja maahanmuutosta. Tämä jokaisen samppanjasosialistin ja kaviaarikommunistin kannattaisi muistaa omassa rasisminvastaisessa vaahtoamisessaan.

Kaikki toki tietävät, että maassamme, jossa on noin kolmesataatuhatta työtöntä, ei ole pulaa työvoiman laadusta eikä määrästä vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Mutta silti lähes kaikki puolueet hoilaavat maahanmuuton puolesta – vasemmisto kasvot punaisina niin sanottujen ”arvojensa” vuoksi ja EK-porvaristo halventaakseen työvoiman hintaa (ymmärrätte kai mikä ristiriita ay-vasemmiston asenteeseen sisältyy).

Maahanmuutto pakotetaan kelpaamaan jopa persuille, jolloin maahanmuuton verukkeena on ideologisista selitysperusteista syvin ja filosofian näkökulmasta banaalein: työ. Ei ole kuitenkaan olemusta ”työperäinen maahanmuuttaja”, vaan kuka tahansa voi olla hetkessä työtön, ja usein niin käykin.

 

EU kolonisoi kansantaloutemme, luonnonvaramme, kulttuurimme ja itsemääräämisoikeutemme 

Internatsismi esiintyy pahimmillaan EU-vaateina: ympäristöasetuksina, ilmastoaneina, päästökauppana, energiadirektiiveinä, Euphemia-sähköpörssinä, loputtomina tilapäisinä tukipaketteina, maatalouden paragrafipainajaisena, hiilineutraaliusvaateina, nettojäsenmaksuna ja sananvapauden suitsimisena sekä Internetin kahlehtimisena, puuttumisena kansallisvaltioiden ja ihmisten itsemääräämisoikeuteen.

Tämä kaikki on tullut maksamaan Suomelle ja suomalaisille EU-jäsenyyden aikana useita kymmeniä miljardeja euroja. Kaiken kaikkiaan ehkä noin puolet valtionvelan nykyisestä määrästä juontaa juurensa osallistumisesta Euroopan unionin dance macabreen.

Suomi ja toisaalta Keski- sekä Etelä-Euroopan maat ovat olleet koko ajan eri EU:ssa, joten ei olisi pahitteeksi, vaikka emme olisi EU:ssa ollenkaan.

Espanja on saanut koronakriisin hoitamiseksi perustetusta elpymisrahastosta suoria avustuksia 79 miljardia, Italia 72 miljardia, Ranska 40 miljardia, Puola 25 miljardia, Kreikka 18 miljardia, Portugali 16 miljardia ja Tsekki 8 miljardia euroa ja Suomi vähemmän kuin meiltä on viety. Rahoilla on tilkitty ikkunoita Italiassa ja tehty energiaremontteja Espanjassa, kun taas suomalaisten koteja on uhattu kiinteistöjen arvoa kalliimmilla pakkoremonteilla. Meidät on pantu tuon kaiken maksajiksi samalla kun sosiaaliturvaamme ja eläkkeitämme leikataan.

Syyllisen edustajat, EU:n tarkkailuluokan kirjanpitäjät, laativat lopulta leikkauslistat, johtavat valtiotamme ja neuvovat kuin valvontakomissio, miten kuolinkoristuksissaan nääntyvän Suomen hupenevat verovarat pitää käyttää samalla kun kansalaisten henkilökohtainen omaisuus ulosmitataan perusturvan varallisuusehtoja lisäämällä (aiheesta täällä ja täällä).

Puolueista EU-myönteisin, korruptoitunein ja epäkansanvaltaisin, ”Vihreiden toimisto-osastona” tunnettu Kokoomus, on ollut aina valmis kuin partiopoika tukemaan Euroopan unionin loppumattomia pyyteitä omalla kapealla kauppiaanjärjellään. Siihen liittyen Kokoomukselta on riittänyt subventioita myös urheiluhalleille, sillä älymystön Kokoomuksessa muodostavat pizzakuskit, parturit ja grynderit. 

Kun euroalue lopulta romahtaa jonkin suurehkon valtiontalouden, kuten Espanjan tai Italian, vararikkoon, eurovaluutta menettää arvonsa ja ihmiset säästönsä, ja seuraa jättiläisinflaatio, jonka tuloksena kottikärryille syntyy jälleen kysyntää. Kansat ovat kaduilla, kullan hinta katossa, ja syytös- ja kostosodat Euroopan valtioiden kesken käynnissä. EU on näyttö siitä, kun porvareilta menee järki.

EU ei kelvannut edes pankkikriisistään toipuneelle ja kalavesistään kiinni pitävälle Islannille, ja omanarvontuntoiset britit jättivät EU:n kaipausta tuntematta. EU-jäsenyys kiinnostaa vain halkopinon takaa käsi ojossa kurkistelevia Balkanin, Kaukasuksen ja Keski-Aasian maita, jotka täpärästi kuuluvat Eurovisioon mutta eivät Eurooppaan. Ne näkevät EU-jäsenyydessä luokkanousun tapaista prestiisiä.

Suomen nykyinen pääministeri on osoittanut todellisen tilannesokeutensa vaatimalla EU:ta laajenemaan yli 30 jäsenmaata kattavaksi, vaikka jäsenten lisääntyessä organisaation toimintakyky heikkenee eikä parane ja Suomen jäsenmaksut entisestään nousevat. Vielä enemmän ohutta yläpilveä on kupolissaan presidentillä, joka vaatii jäsenmäärän nostamista 40:een ja ehdottaa myös Kanadan liittämistä Euroopan unioniin, vaikka siihen ei kuulu edes Norja.

En näe Euroopan unionissa mitään hyvää enkä mitään sellaista, mistä olisi ollut Suomelle sosiaali- tai turvallisuuspoliittista lisäarvoa liittymisen jälkeen. Bulgarian ja Kroatian tapaisilla mailla ei ole ollut meille mitään annettavaa yhteiskunnallisten standardien muodossa, ja myös turvallisuuspoliittisesti Suomi on joutunut olemaan EU:ssa turvallisuuden tuottaja ja kaikkien asioiden nettomaksaja. 

 

Digikapitalismi  

Kapitalistisen sosialisoinnin kohteena ovat nyt sekä maamme vihreä kulta että maaperä, mineraalit ja jopa pohjavedet, nopeassa tahdissa myös energiavarat, kun meille itsellemme lähes hyödyttömiä datakeskuksia syntyy kuin sieniä sateen jälkeen kuluttamaan pimeän ja kylmän maamme sähkövirrat, eikä maahamme saada uusia ydinvoimaloita korvaamaan käsiin hapertuvia ydinvoimalaitoksia ja pyörittämään tuulivoimaloita aikana, jolloin ei tuule (vihreään nerouteen liittyvästä tuulivoimaparadoksista täällä). 

Datakeskukset edustavat tiedon uusjakoa ja henkisen pääoman kolonisointia. Hakukoneet indeksoivat (kapitalisoivat) verkon, ja tekoäly sosialisoi sen yhdessä kvanttitietokoneiden kanssa, kun kahden bitin toimintalogiikka korvataan superpositiolla, jossa voi olla tavallaan yhtä aikaa elävä ja kuollut. Siitähän olisi varmasti hyötyä myös ihmiselle.

Hammaslääkärin ja kirurgin käsitöitä nuo eivät vielä kokonaan vie, mutta auttavat ihmiskunnan vapauttamisessa suuresta määrästä juristeja ja ekonomisteja, jotka ennen toimivat muun muassa dealereina, treidaajina, brokereina ja muina pörssibandiitteina. Roope-Setä kaivoi kultaa Klondykessa; nykyisin hän laittaisi koneen louhimaan bittejä virtuaalivaluutoissa tai pörssirobotin käymään suurtaajuuksista salamakauppaa millisekunnin mittaisella viiveellä valokaapeleissa.

Maailma ei ole tosiaankaan kuin ennen, paitsi siinä, että ahneus hallitsee nanotekniikkaa ja politiikan vulgaari brutaalius alistaa ihmiskunnan hienoimmat saavutukset morbiidille destruktiolle, aivan niin kuin kävi jo ydinvoimien kanssa. Tätä maailman jakautuminen orwellilaisiin mannerlaattoihin tukee. 

Maailmassa kilpailevat edelleen kapitalismi ja sosialismi ja niiden nykyiset perilliset, joten kyllä Marx oikeassa oli kuvatessaan talouden voimat, pääoman keskittymisen, monopolisaation ja kurjistumisen, vaikka erehtyikin ennustaessaan, mitä niistä seuraa. Ei aavistanut tuotannon tehostumisen elämää parantavaa vaikutusta.

Puhkeamassa oleva teknokupla on jälleen todiste siitä, kun reaalitalous unohdetaan ja chutzpah-kapitalisteilta sumenee polla. AI-hypen kaatuminen kokaiinintuoksuiseen euforiaan lisää sitten korkobuustia ja todistaa, että myös ATK-asioissa kannattaisi olla konservatiivinen, kun kyse on rahasta.

 

Vihersosialismi

Saksalaisen filosofiateollisuuden maailmalle lahjoittamat Frankfurtin koulukunnan ajattelijat Fromm, Adorno, Horkheimer ja muutamat muut (joista suuri osa oli sivumennen sanoen sosialisteja) varoittivat vasemmistoa koskaan hurahtamasta katteettomaan idealismiin.

Mutta niin vain millenniaalinen uusvasemmisto antautui poskivalssiin vihreiden idealistien kanssa tehden luonnonsuojelusta eräänlaisen uuden esteen ihmisten hyvinvoinnin kehittymiselle ja esimerkiksi rauhanomaiselle ydinenergian käytölle. He taannuttivat hiileen perustuvaa kulttuuria purjelaivojen aikakaudelle pitääkseen yllä marxilaista kurjistumisteoriaa, estääkseen taloudellisen edistyksen ja kumotakseen sitä kautta kapitalismia (aiheesta täällä). Lopulta he unohtivat taloudenhoidon kokonaan ja velkaannuttivat valtioita lähentääkseen vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria. 

Luonnonsuojelusta tuli veruke vallankumouksen edistämiseksi, ja EU:n ajamalla vihersosialisoinnilla on pitkälti marxilainen historia. Hyödyn siihen liittyvästä mullistuksesta koettavat nyt korjata myös kapitalistit surffatessaan ”vihreää siirtymää” vaativan ideologisen aallon harjalla.

Myös minä olen omanlaiseni puunhalaaja, tosin halaamatta mitään hengiltä. 

Meillä on tässä maassa noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten Brysselistä on turha tulla neuvomaan meitä ympäristönsuojeluasioissa etenkään, kun yksityiset maanomistajat ovat vastanneet lähes kaikesta metsiensuojelusta ja hoidosta ja tehneet sen vain ja ainoastaan taloudellisten etujensa vuoksi. 

Jos tuo taloudellinen motiivi ja kannuste menetetään, niin kuin ennallistamisvaateiden kanssa tehdään, muutetaan metsät valtion korvattaviksi tukien lypsykoneiksi (aiheesta täällä). Samalla ainoa, mitä ekofundamentalistit omasta puolestaan tekevät, on itsensä kahliminen harvestereihin ja haalariensa kuraaminen istuessaan Mannerheimintiellä.

EU-monetarismi syynä Suomen taantumaan

EU-kriittisyyteni ei tarkoita, että minulla olisi mitään eurooppalaisuutta tai Euroopan maita vastaan, siis sitä todellista Eurooppaa, jossa me elämme. Mutta vastustan kyllä hallinnollista muodostelmaa nimeltä Euroopan unioni, jossa sosialismia edustavat sanelu, määräily ja pakottaminen ja kapitalismia jäsenmaiden orjuuttaminen yhteisellä talouspolitiikalla ja kilpailutussäännöksillä, jotka muun muassa kieltävät suomalaisuuden suosimisen julkisissa hankinnoissa.

Pahin on yhteisen valuutan muodostava euroalue, joka vei meiltä itsenäisen rahapolitiikan ja jonka vuoksi Suomen vientiteollisuus kärsii korkeasta keskuspankkikorosta ja eurovaluutan ulkoisesta arvosta. Meille riittäisi valtiosopimusten kruununjalokiveksi NATO, mutta myös sen turvatakuut horjuvat.

Yksikään Euroopan valtio ei valita omasta valuutastaan. Muutoinhan kaikki haluaisivat euroon. Sen sijaan Suomessa kallis euro hidastaa investointeja, ylläpitää luottolamaa ja jarruttaa vientiä, ja juuri se on syynä kansantalotemme taantumaan. Lisäksi EKP:n määräämä korkea korkotaso on romahduttanut asuntojen kysynnän ja rakentamisen sekä polttanut pois noin neljäsosan kansalaistemme asuntovarallisuudesta.

Suomessa tarvittaisiin devalvaatio, kuten 1990-luvun alussa, jolloin alkanut lama johtui oman valuuttamme kykennästä ecun kurssiin. Tuokaan taloudellinen taantuma ei johtunut markasta vaan sen jääräpäisestä sitomisesta ERM:iin. Jo 1990-luvun talouslama oli siis eräänlainen myöhemmän eurokriisin alkusointu. 

Vuosituhannen vaihteen teknokuplan puhkeaminen ja vuoden 2008 finanssikriisi syvensivät eurokriisiä, jossa suomalaiset pantiin maksajiksi, kuten koronapumppauksessa ja helikopterirahan kylvämisessä finanssitalouteen. Poliittisesti junailtujen hallitusammattilaisten munimat Nokian, Soneran ja Fortumin investointityhmyydet ovat vain yksityiskohtia paljon suuremmassa kuvastossa, jossa Suomen kansantalous on menettänyt kaiken oman liikkumavaransa maailmantaloudessa.

Ennen siinä pärjättiin vaihtelemalla suuntaa kuin kala vedessä. Nyt kaikki on ankkuroitu Euroopan yhteiseen kohtaloon kuin wagneriaanisessa tragediassa. Se on EU-thanatos: ”hyvä kuolema”.

 

Putin auttaa sotahulluudellaan EU:ta pysymään koossa 

EU on koossa vain yhdestä syystä. EU olisi aikoja sitten hajonnut omiin ristiriitoihinsa, mutta Putinin aloittama hyökkäys Ukrainaan paradoksaalisesti pelasti EU:n sitomalla Euroopan maat yhteen. 

Putin ei siis onnistunut hajottamaan EU:ta vaan tuli eräänlaisena nippusiteenä varmistaneeksi sen yhtenäisyyden. Ainoa, missä tuo kansojen pyöveli onnistui, oli sotahulluuden tartuttaminen ympäri maailman Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Brasiliaa ja Yhdysvaltoja myöten, kun valtiot hakevat liittolaisia toisistaan.

Myös EU:n liiderit sätkivät Putinin pelossa kuin säkillinen oravia, vaikka mitään todellista uhkaa entisestä KGB-upseerista ei taida enää olla missionsa poliittisen ja moraalisen haperuuden vuoksi.

Yhteinen vihollinen yhdistää, ja vihollisen vihollinen on ystävä, niin kuin hevosen ja aasin risteytys on muuli. Hyvien paheet ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin pahojenkin. Tuloksena on tuhlaileva kilpavarustelun kierre.

Tuloksena on myös, että globaali vapaakauppa, Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri, sääntöpohjainen maailmanjärjestys, liberaali hampurilaiskulttuuri ja moni muu elintärkeä riippuvuussuhde ovat hurjassa turbulenssissa.

Ei muisteta lukea Suomenlinnan kivitaulusta stå här pä egen botn och lita icke på främmande hielp. 

 

Kriittinen ajattelu estetään medioissa ja yliopistoissa

Kirjoitan blogiini, koska tuota kaikkea ei saisi arvostella muussa mediassa, toisin sanoen kirjoitan, jotta entistä paremmin saisitte tietoa näkemyksistäni ja siitä, että internatsistisen disinformaation rinnalla on toinen todellisuus ja henkireikä ulos kansainvälisyyden painostavasta umpiosta.

Kriittinen filosofia ja tiede tosin tapettiin yliopistoista sitomalla rahat ja opetusresurssit kansainväliseen vertaisvartiointiin, jonka piirissä päätetään, ketkä Suomen yliopistoissa saavat ja voivat tehdä tutkimusta, julkaista ja antaa opetusta. Kotimainen tiedejulkaiseminen kuoletettiin pakottamalla tiedejulkaisut kansainväliseen arviointiin sekä tasa-arvon, demokratian ja muiden hullunkuristen tarkoitusperien englanninkieliseen ja tieteenvastaiseen edistämiseen.

Englanniksi puhutaan small talkia, suomeksi syvällisiä. Vieraalla kielellä mikään ei merkitse mitään, ja siksi sillä voidaan sanoa mitä vain, esimerkiksi Ai lav juu ja Mai risörts sapports ekvaliti.

Minulle on aivan turha tulla sanomaan, että Sapirin-Whorfin aksiooma kielen ja maailmankuvan yhteenkuuluvuudesta on kyseenalaistettu. Yhtä kaikki, luonnollinen kieli ja sen käsitteet ohjaavat ajattelua. Ajattelun irtautuessa koti- ja kansalliskielestä sidokset ajattelun syvärakenteisiin katkeavat, ja siirrytään I like ice cream -retoriikan ulkoavaruuteen, josta viestejä tulee kuin radionkohinasta, esimerkkinä nyt vaikka tasa-arvoa koskeva hallintodiskurssi, jonka suhde filosofiseen ajatteluun on kokonaan poikki.

Tasa-arvon käsite on jo käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan kompleksinen, koska arvon käsite itsessään on analyttis-apriorisesti hierarkkinen per se, tai fiksummin sanottuna an sich. Mikäli arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, eikä mitään voida erottaa toista paremmaksi, ja päädytään yksiarvoisuuteen, jonka toinen nimi on tasa-arvototalitarismi. Juuri rakkaudestaan totalitaristiseen massakulttuuriin sosialistit korostavat aina tasa-arvon periaatettaan ja vannovat sen varaan.

Tasa-arvosta erillinen on tietysti ihmisarvo, joka täytyy olettaa päämääräksi ihan vain, jotta etiikan teorioita voitaisiin piirustella, mutta tuokin ihanne on vain muodollinen ja sisältä tyhjä, ja ongelmat alkavat heti kun pitäisi päättää, kenen pitäisi maksaa ihmisarvon toteutuminen kaukaisissa maissa, joiden kanssa meillä ei ole mitään yhteistä. Näin asia on filosofian näkökulmasta.

Demokratia puolestaan antaa yhtä paljon valtaa tyhmille kuin viisaille ja johtaa enemmistöjen diktatuuriin. Demokratiaa palvotaan, koska se mielletään samaksi asiaksi kuin vaalit, jotka kuulostavat ihmisiä kohtaan armollisilta. Niissä valtaapitävät puolueet kuitenkin uusintavat valtansa omilla ehdokasasetteluillaan ja pidättävät vallan itselleen määrävuosien välein. Vaalit ovat siis vallankaappaus, jolla puolueet pidättävät vallan itselleen.

Voi olla, että äänestäjien tietämättömyyden ja taitamattomuuden huomioon ottaen se on heille hyväksikin. Demokratia voi toimia vain, jos äänestämässä kävijät tietävät oman parhaansa, mutta aina eivät tiedä. Kansa voi erehtyä ja on erehtynyt monta kertaa.

Ja sitten on tuo tiedepolitiikka ja politisoitu tiede, joilla anti-intellektualisoidaan yliopistot sekä näivetetään kriittisyys. Irrallisilla, esittelevillä ja kinastelevilla artikkelinrepaleilla tohtoreiksi väittelijät eivät ole mitään tohtoreita vaan vastaavat entisiä lisensiaatteja, mikä on osa tiedepolitiikan nykyistä valheellisuutta, kriteerien madaltamista ja yliopistomaailman taantumusta.

Ennen yliopistoihin hakeuduttiin oppimaan jotakin, nykyään parantamaan maailmaa. Agenda edellä esiintyjät ovat selvästikin 1970-luvun taistolaisten henkisiä perillisiä. Nykyisin näitä akatemian, säätiöiden ja yliopistojen rehulla ruokittuja karvapäitä sanotaan woke- ja cancel-aktivisteiksi, sillä heidän tavoitteenaan on valtaistuimiltaan tuhota ja poistaa julkisuudesta kaikki omista näkemyksistään poikkeava ajattelu.

Erimielisiä julkaisuja he ja heidän omat kust’antajansa suvaitsevat vain, jos niiden esilläpidosta voidaan katsoa koituvan haittaa kirjoittajille itselleen, vaikka tosiasiassa pimittäminen, suodattaminen ja ennakkosensuroiminen ovat perustuslaillisen sananvapauden ja tieteen vapauden vastaisia hankkeita.

Samanmieliset toimittajat auttavat heitä orkestroimalla julkisuutta omille suosikeilleen. Ehkä vaalit täytyisikin järjestää tasa-arvon ja demokratian takaamiseksi nimenomaan yliopistoissa, jotta virat, varat ja toimintaresurssit saataisiin jaettua oikeudenmukaisemmin ja paapuuriin kallellaan olevat kallistumat oikaistua.

 

Totalitarismit tunnetaan toisinajattelijoiden olemassaolosta

Kirjoitin asioista muun muassa teoksissani Totuus kiihottaa ja sen jatko-osassa Pavlovin koirat, jotka muodostavat mediatutkimusteni osat 1 ja 2. Blogikirjoituksiani voitte lukea kokoelmista, joita voi klikkailla tämän blogin laidassa olevista linkeistä.

Olen pitänyt blogini kommenttipalstan suljettuna, koska haluan omistaa itselleni vähäsen tilaa julkisessa puheavaruudessa. Mediasertifioidut ammatikseen viisaat pääsevät kyllä keekoilemaan riittävästi Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muilla foorumeilla, joten älkää pahastuko, vaikka ette pääse sotkemaan asioita täällä.

Yleensäkään lukijoideni ei pitäisi järkyttyä kirjoituksistani vaan niistä asioista, joista kirjoitan.

Eräs ihminen sanoi minulle, ettei hän tiedä eikä tunne julkisesta sanasta muita filosofeja kuin minut ja erään Bulevardilla asujan.

Pitää muuten paikkaansa, että blogini ei ole minua varten, vaan minä olen blogiani varten. Kirjoitukseni eivät ole minun vuokseni, vaan minä olen kirjoitusteni ansiosta, seurauksena ja vuoksi. Eräs syy kirjoitusteni olemassaoloon saatat olla myös sinä, joka luet.

Taidan muodostaa nykyään Suomen ainoan todellisen opposition. Miksi sitten sijoitun sinne?

Minut on pakotettu sinne tiedepoliittisella eristämisellä. Se on merkki yhteiskuntamme tilasta. Nimittäin vain totalitarismeissa on toisinajattelijoita, ja Suomen virallisen ideologian muodostavat patentti-internationalismi, tuttavallisemmin internatsismi, ja monikulttuuri-ideologia, tuttavallisemmin monikultti.

Oppositiossa oleminen on joka tapauksessa lähtökohtaisesti tieteellisen ja filosofisen asenteen mukaista, sillä siihen liittyy kriittisyys, niin kuin tieteeseen ja filosofiaan liittyy kriittisyys. Siksi opponentti on yleensä oikeassa tai oikeammassa kuin defendentti, ja ainakin rehellisempi pirstoessaan kansakunnan ylähyllylle nostettuja porsliinikissoja.

Rooli sopii, vaikka minut on pakotettu maksamaan siitä virkojen, työsuhteiden ja yleensäkin varojen menetyksillä, sillä rahat ja resurssit virtaavat niille, jotka antautuvat edistämään poliittisesti korrekteja tarkoitusperiä, kuten tasa-arvoa, feminismiä ja muita jo käsitteinä sangen kompleksisia kotijumalia.

Minut on yritetty monta kertaa tappaa varattomuuteen, ja olen menettänyt saamatta jääneinä ansiotuloina varmasti useita satojatuhansia euroja pelkästään rehellisyyteni ja oikeuden, kohtuuden sekä totuuden tavoitteluni tähden.

Silti menetys olisi ollut vielä suurempi, jos olisin antautunut niille typeryyksille, joihin myöntymistä, mukautumista ja sopeutumista yliopistoyhteisön kollektiiviseen konsensukseen osallistuminen olisi vaatinut. 

Olen samoilla linjoilla kuin Kari Suomalainen, joka aikoinaan sanoi, että olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä – siis hakoteillä, umpikujissa ja potien täydellistä näköalattomuutta koskien esimerkiksi sitä, mistä syistä valtiollamme on velkaa lähes 200 miljardia euroa, talous on romuna eikä tulevaisuutta ole muualla kuin promilleprofeetoiden prognooseissa.

 

Aiheista aiemmin

EU:n irvokas komentodemokratia uhkaa Suomen koteja

Fixit-valo palaa vihreänä

Kehysriihessä kansalaisille toinen silmä mustaksi

Perusturvamanifesti: perustulo nyt!

Rumaa jälkeä työttömyysturvan kauneuskisoissa – Varallisuusehdot eivät saa laajentua yleistukiuudistuksessa

Asumisoikeuksien kumouslaki kuin Saimaan kanavan ryöstö ja vuokraus

Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä 

Kansainvälisyyteen kaadetaan liikaa rahaa

Suomen valtiontalouden huono tila johtuu suureksi osaksi siitä, että kansainvälisyyteen on kaadettu liikaa rahaa.

Olemme olleet lähes koko EU-jäsenyytemme ajan järjestelmän nettomaksajia (kolmea vuotta lukuunottamatta). Myös palautetut verovarat EU on korvamerkinnyt tiettyihin tarkoituksiin, kuten ilmastohankkeisiin, vaikka rahat olisi tarvittu tärkeämpään, kuten kansalaistemme sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon. Suomen jäsenmaksu on suhteellisesti EU:n suurin, ja osuus kasvaa.

Suomen valtiolta on kiskottu miljardeittain varoja yhteisvelkoihin, takauksiin, ympäristöpoliittisiin hankkeisiin ja anekauppaan sekä luontodirektiivien toteuttamiseen. Samanaikaisesti koronarahastoksi sanotun elpymisrahaston rippeillä on tilkitty taloja kuumassa Italiassa ja Espanjassa.

Jäsenyytemme Natossa on hyväksi Suomelle, mutta korotetut velvoitteet uhkaavat raunioittaa kansantaloutemme ennen kuin toiset jäsenmaat ovat saavuttaneet Suomen tasoa omilla puolustuspoliittisilla investoinneillaan.

”Osuus bruttokansantuotteesta” on kelvoton indikaattori mittaamaan sotilaallisen varustautumisen laatua, koska jokaisen jäsenmaan väestörakenne, asukastiheys, maasto, sijainti ja taloudellinen suoriutumiskyky ovat erilaisia. Kyseessä on näennäisesti yhteismitallistava mutta todellisuudessa vertailemiseen kelvoton kriteeri. Silti sitä käytetään huolettomasti sekä mediassa että hallinnossa.

On unohdettu, että Venäjän aloittama sotatalouteen siirtyminen tähtää nimenomaan Euroopan maiden taloudelliseen romahduttamiseen, joten myös varustelukierteeseen ajautumista kannattaisi välttää.

Kansainvälisten sitoumusten puolesta kohkaaminen on maksatettu kansalaistemme hyvinvoinnin kustannuksella, kun hallitus on päättänyt leikata perusturvasta ja peruspalveluista. Tämä kaikki on ollut pois kansalaistemme kokemasta turvallisuudesta.

Kun Venäjän-uhka jonakin päivänä väistyy ja lakkaa puristamasta Euroopan maita yhteen nippusiteen tavoin, harmonian havina EU:ssa todennäköisesti päättyy, ja euron valuviat, julkistalouksien krooninen rahoituskriisi ja valtioiden jättiläismäinen velkaantuminen pullahtavat jälleen esiin.

Suomen valtiontalouden konkurssitila johtuu suureksi osaksi liittymisestä euroalueeseen, itsenäisen rahapolitiikan menetyksestä ja kansainvälisistä sitoumuksista. Ruotsin vienti vetää paremmin siksi, että sillä on oma valuutta, jota se lepuuttaa alhaisella tasolla.

Katsokaas tuosta, mitä sanoin noin kymmenen vuotta sitten eräässä ystävällismielisessä haastattelussa, jossa kysyttiin Suomen taloudellisesta tilasta ja tulevaisuudesta. Kuinka kurjaa onkaan olla aina oikeassa...

Perusvaalipetos

Istuvan hallituksen ohjelma tuotti pettymyksen etenkin Perussuomalaisten äänestäjille, joihin leikkaukset ovat osuneet kipeimmin. Tämän merkiksi perussuomalaisella puolueella on vaikeuksia hankkia ehdokkaita kevään kuntavaaleihin, ja ehkä myös äänestäjiä. Väki virtaa pois puolueesta ilman, että ketään tarvitsee enää potkia.

Säästäminen sinänsä on hyvää politiikkaa, mutta ei pitäisi leikata alapäästä vaan yläpäästä. Perusturvaleikkaukset ovat monille perussuomalaisille perusvaalipetos.

Perussuomalaisten nykyiselle puheenjohtajalle liian pienet tuloerot ovat ongelma, ja siksi valtiovarainministeri haluaa kasvattaa tuloeroja leikkaamalla nimenomaan alapäästä. Perusteluksi esitetään, että ihmiset voisivat ”itse tehdä tilanteelleen jotakin”.

Näkemys sisältää epäsuoran väitteen, että esimerkiksi työttömyydestä, eläkeläisyydestä, vammaisuudesta tai opiskelusta johtuva huonotuloisuus on tahallista, yksilön oman vastuun varaista ja korjattavissa omatoimisuudella. Niin ajatellessaan Perussuomalaisten puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Riikka Purra tulee puhuneeksi Kokoomuksen pussiin ja itsensä pussin perälle.

Koska huonotuloisia ja vähävaraisia on enemmän kuin hyväosaisia, koppa tuskin tuolla argumentaatiolla jatkossa ropisee. Se jokin, minkä kansa saattaa keksiä tilannettaan parantaakseen, voi olla hallituksen poistaminen vallasta.

Perussuomalaisten piti olla kansallismielinen SDP ilman maahanmuuttoagendaa, vinkufeminismiä ja vihreää öyhötystä, mutta toisin kävi, ja puolueesta tuli yövartijavaltiota kannattavien minarkistien puuhamaa, jossa laaja julkistalous nähdään kielteisenä, vaikka suuri julkinen sektori on kansallista rikkautta ja toimii puskurina anarkokapitalistista ylivaltaa ja globalisaatiota vastaan.

Kokoomus on kiirehtinyt ihmisten elinoloja huonontavia uudistuksiaan, koska puolueessa pelätään, että Perussuomalaisten kenttäväki tekee käsijarrukäännöksen ja painostaa hallituksen kumoon.

Politiikkaa kapealla kauppiaan järjellä

Petteri Orpon (kok.) hallitus on jatkanut internatsiststa politiikantekoa, joka näkyy esimerkiksi terveyspalvelujen yksityistämisenä. Sitä kautta julkisia varoja valuu yksityisille terveysasemille, jotka ovat suureksi osaksi kansainvälisessä omistuksessa, eivätkä varat jää rikastuttamaan omaa kansantalouttamme vaan vuotavat ulkomaille.

Metsäpolitiikkaamme ohjattiin jo edellisen hallituksen kätilöimänä Brysselistä, jossa ei ymmärretä, että metsä ei ole puisto.

Nykyinen hallitus tuhosi kansallisen asuntopolitiikkamme lopettamalla Ara-rahoituksen aso-uudisrakentamiselta, kahmaisemalla Valtion asuntorahaston varat budjetin tilkkeiksi ja leikkaamalla rajusti asumisen tukia.

Niiden loppusaajia ovat aina olleet rakennusliikkeet, joiden konkursseja hallitus on toimillaan edistänyt, ja myös asuntosijoittajilla on vaikeuksia saada rakkaita vuokrarahojaan. Olisivat lukeneet tämän siellä puoluejohdossa, jossa talouden keskinäisriippuvuuksista ei ole ymmärretty mitään. Perussuomalaisten ex-puheenjohtajan Jussi Halla-ahon olisi kannattanut aikanaan miettiä, miksi hän ei nyt saakaan asuntorahastoihinsa kiertyviä asumistukia.

Marinin hallitus tuhosi valtiontalouden ratkoessaan sisäisiä erimielisyyksiään velkarahalla. Orpon hallitus tuhoaa kansalaisten henkilökohtaisen talouden, vaikka lääkäri ei saisi syyllistyä samaan kuin tauti.

Työttömyys on kasvanut vuoden takaisesta lähes 40 000:lla, vaikka napamies Orpo lupasi kasvattaa työllisyyttä sadallatuhannella.

Selvähän se, ettei leikkauksista seuraa uusia työpaikkoja, joihin toimettomat voisivat noin vain kävellä.

Suomi on tukenut vuoden 2022 jälkeen Ukrainaa 3,1 miljardilla eurolla, mikä ylittää kymmenkertaisesti asumistukileikkauksilla tavoiteltavien säästöjen tason. Suomalaiset omistusasukkaat ovat menettäneet tukensa kokonaan ja joutuvat myymään kotinsa slaavien välisen aseidenkalistelun vuoksi.

Kulttuurin tukia on leikattu, vaikka suomalainen kulttuuri on se arvokkain, jonka vuoksi myös valtion kannattaa olla olemassa. Monikulttuurisuuteen panostetaan edelleen RKP:n ja krisujen kädestä; surkeana esimerkkinä vaikkapa woke-elokuva Parvet, joka sai puoli miljoonaa euroa opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen Elokuvasäätiön tuotantotukea mutta vain 88 katsojaa! Suomen Akatemian ja yliopistojen rahoittaminen on ollut poliittisen cancel-aktivismin rahoittamista, joka pitäisi canceloida.

Kulttuurin leikkauksia voidaan puolustaa vain siksi, että suomalaiselta kulttuurilta ei leikata juuri mitään, koska tähänkään asti suomalaisuudesta ammentavalle kulttuurille ei ole myönnetty juuri mitään.

Kokoomuksen tavoittelema työperäinen maahanmuutto on halventanut työvoimakustannuksia mutta nostanut suomalaisten kärsimän työttömyyden hoitomenoja, jolloin kulut julkiselle taloudelle ovat nousseet.

Sosiaaliturvahakuinen maahanmuutto puolestaan on syönyt leivän suomalaisten vähäosaisten pöydästä, kun työttömyysetuuksia ja asumistukia on saksittu maahanmuutosta johtuvien kokonaiskulujen nousun vuoksi.

Ongelmien juurisyille hallitus ei ole tehnyt mitään sellaista, mitä ei olisi tapahtunut ilman hallitusta, ja leikkausten kohdistuminen nimenomaan perussuomalaisten äänestäjiin itseensä on ollut puolueen kannattajille ja jäsenille pettymys.

Eipä ihme, että johtavat ministerit ovat saaneet kansalaisilta huonoja kouluarvosanoja.

Valot vielä palavat, vaikka keula on pinnan alla

Olin kerran (vuonna 2019) Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntavaaleissa tavoitellen talouspolitiikkaa, jolla olisi ajettu kansallista etua kansainvälisyyteen panostamisen sijasta.

Julkaisin tuolloin vaalikirjan ja poliittisen ohjelman. Sen voi edelleen lukea täältä.

Jos hallitus olisi tehnyt siitä poliittisen ohjelmakirjansa, Suomi olisi todennäköisesti parempi.

Hallituksessa on päässyt unohtumaan, että poliitikon työ olisi parantaa etenkin niiden suomalaisten elämää, joilla menee jostakin syystä keskimääräistä huonommin, eikä tehdä siitä entistä vaikeampaa.

Talous toimii omalakisesti, ja politiikan funktio on nimenomaan tasoittaa elintasokuiluja regulaatiolla ja subventioilla.

Sosiaaliturvasta ja terveydenhuollosta ei leikata nyt siksi, että kansalaisilla menee liian hyvin. Niistä leikataan siksi, että hallitustahoilla, byrokraateilla ja heidän kellokkaillaan menisi entistä paremmin.

He sanovat ”pelastavansa Suomea” mutta tekevät sen lähinnä omien eturyhmiensä hyväksi (onhan oma nahka toki se tärkein), ja pieleen menee, että rymisee. 

”Toisten rahoilla” elelevät niin kuninkaat kuin kauppiaatkin, mutta he tekevät sen leveämmin kuin muut ihmiset, ja silloin tällöin tulee aika palauttaa myös valtioneuvoston linna takaisin veronmaksajille.

---

Vuodenvaihteessa presidentit esittelevät taitojaan kouluaineiden kirjoittajina, mutta kuunnellaanpa vielä, mitä sanottavaa Kekkiksellä on asioista (AI-velhon tekemä).

Seuraava on tehty ilman tekoälyä...

Kapealla kauppiaan järjellä tehdään Suomessa nyt aivan kaikkea.

Aiheista aiemmin

Fixit-valo palaa vihreänä

Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu 

Etsitään etevää ennustajaa ja erehtymätöntä ihmistä

Presidentinvaalien mediakampanjoista on tullut kansallisen itsetutkiskelun paikka. Toimittajat osoittelevat ehdokkaita ja ehdokkaat toisiaan pohtien, missä meni vikaan, kun Venäjän aggressiivisuutta ei havaittu ajoissa ja Brezhnevin ajalta tunnettua ulkopolitiikkaa jatkettiin vielä Jeltsinin jälkeenkin.

Nolot virheet sulatetaan pois toteamalla, että ”me kaikkihan” tuossa liennyttelyssä ja laannuttelussa olimme mukana ja että se kuitenkin toimi. Onneakin oli mukana, kun mitään kamalampaa ei sattunut.

Ketkä sitten mokasivat?

Jussi Halla-ahon (ps.) klassiset blogikirjoitukset on muistettu nostaa esiin kuuluvasti, tosin niissä on kyse enemmänkin yksityisajattelusta kuin politiikan tekemisestä. Varsinaista mokaa ei ole pystytty osoittamaan, ja Halla-ahon väitetty virhe onkin ansio siksi, että mestari ikään kuin näki maahanmuuton uhat ja ongelmat ajoissa.

Iltalehden Kreeta Karvala aikoo ilmeisesti upottaa Pekka Haaviston, sillä hän puolestaan listasi jutussaan suuren määrän Haaviston ulkoministerinä ja vihreänä poliitikkona tekemiä mokia, kuten Puolustusvoimien alasajon, KGB-agentin tukemisen ja NATO-jäsenyyden vastustamisen, joka oli Haaviston agendalla vielä tammikuussa 2022. Dosentti Mikko Paunio osoitti Haaviston henkilökohtaiset töpeksinnät täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.

Haaviston allekirjoitus löytyy tunnetusti myös paperista, jolla sallittiin myydä osa Suomen sähköverkoista australialaiselle pääomasijoitusyhtiölle. Hänen mokaansa lieventää vain se, että monopolin kapitalisointi tapahtui Jan Vapaavuoren (kok.) johtaman ministeriön aloitteesta, ja sähkön siirtohintojen kaksinkertaistumista tuskin muistaa energian hintapiikkien varjossa enää kukaan. Ei mennyt al-Holin evakuointikaan Haavistolta nappiin, ja kirjoitin siitä täällä.

Cai-Göran Alexander Stubb (kok.) paransi maailmaa julistamalla olevansa federalisti eli liittovaltiopolitiikan kannattaja Carnegie Endowment for International Peacen tilaisuudessa 18.7.2008 pitämässään puheessa, jota sosiaalidemokraattinen valtiopäiväneuvos Mikko Elokin kauhisteli blogikirjoituksessaan.

Voidaan kysyä, sopiiko tasavallan presidentiksi pyrkivälle linjanveto, jonka tuloksena on syvenevä ja pimenevä vero- ja velkaunioni, päätösvallan valutus Brysseliin, luontodirektiivejä, ilmastorahastoja, metsämääräyksiä, sosialistisia sertifikaatteja, asuntojen pakkoremontteja, paragrafipainajaista, euroalueen valuvikoja, katakombikaupalla korruptiota, pilvenpiirtäjittäin petostentorjuntaa, perustuslaillisen omaisuudensuojan ylikävelyä, oikeudellisia derogaatio-ongelmia sekä jatkoa ”tilapäisten” tukipakettien loppumattomaan lypsämiseen.

Myöskään Venäjä-suhteessa Stubbin selvänäkijän lahjat eivät loistaneet, minkä hän tunnusti itsekin vuonna 2022 julkaisemassaan videossa, jossa hän myönsi tehneensä aikoinaan neljä merkittävää virhearviota: venäläisten viisumivapauden ajamisen, Nordstream-hankkeen ulko- ja turvallisuuspoliittisten vaikutusten hautaamisen, ydinvoimalan hankkimisen venäläiseltä Rosatomilta ja NATO-jäsenyyden edistämättä jättämisen ministerinä ollessaan. 

”Pointteja” oli virheiden osalta jopa neljä, ei vain kolme. Myöhästyminen ei ole missään niin pahasta kuin sodassa, joten jälkiviisaus kannattaisi aina esittää etukäteen.

”Korjattuja” virheitä tunnustamalla voidaan myös peitellä vähemmän ilmeisiä virheitä.

Alexander Stubb hiljensi vielä Krimin miehityksen jälkeenkin vuonna 2014 Venäjän uhasta varoittaneet kansanedustajat syyttäen heitä ”russofobiasta”. Hän rikkoi ministerinä koulutuslupauksen ja juoksi saksien kanssa sekä keksi erään ”faktan” päästään puolustellessaan varallisuuden kätkemistä helpottavaa hallintarekisteriesitystä (90 prosentin asiantuntijakannatus hallintarekistereille olikin 10 prosenttia).

Edelleen hän ylpeilee Georgiaan saadulla tulitauolla, vaikka hänet poistettiin rauhanprosessista ja muut veivät sen loppuun, tuloksena Stubb, joka hymyili Sergei Lavrovin kanssa, aivan niin kuin Niinistö pelasi lätkää Putinin kanssa.

Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä oli möyrinyt maan tasalle Groznyin kaupungin Tšetšenian sodissa sekä repinyt Etelä-Ossetian ja Abhasian irti Georgiasta (aiheesta täällä). Samaan tapaan Venäjä on pommittanut myöhemmin Syyrian Aleppoa ja tuhoaa nyt myös Ukrainaa, joten jo tuossa vaiheessa olisi Stubbinkin pitänyt ymmärtää, että roistovaltion kanssa ei pidä veljeillä.

Eipä ihme, että kokenut ulkopolitiikan konkari Juhani Suomi arvosteli Stubbia pintaliitäjäksi ja kohkaajaksi. Jan Vapaavuori puolestaan vihjaili jopa ”patologisesta narsismista” viitaten Stubbiin, jolle hän oli hävinnyt Kokoomuksen puheenjohtajuuden.

Kandintutkintonsa Stubb suoritti eteläcarolinalaisessa ”liberal arts collegessa” Furman Universityssä, jossa voi suorittaa vain AMK-tutkinoihin verrattavissa olevia bachelor-tutkintoja.

Maisterintutkintonsa hän suoritti belgialaisessa College of Europessa, joka on eräänlainen EU-oppikoulu, ja pääsykokeiden asemasta hakijat valitaan ideologisesti painostavissa haastatteluissa ja subjektiivisen ”valintakomitean” kautta. Hänen tohtorinväitöskirjansa London School of Economics and Political Sciencessa on kritiikitön ja reflektoimaton referaatti EU:n Amsterdamin-sopimuksesta.

Stubb ei myöskään toimi professorina oikeassa tieteellisessä tutkimusyliopistossa. Vuosina 2000–2007 hän oli vierailevana professorina College of Europessa ja toimii tätä nykyä firenzeläisessä European University Institutessa. Se puolestaan on vuonna 1972 perustettu EU-luostari, joka toimii euroevankeliumin julistuspisteenä, pakastimena EU-poliitikoille sekä pyhättönä noviisien vihkimiseksi EU-byrokratiaan.

Stubb sai ylioppilaskokeen lyhyestä matematiikasta approbaturin ja reaalikokeesta improbaturin (hylätyn). Se on melkoinen suoritus, sillä reaalikokeessa sai tuohon aikaan vastata kaikkien reaaliaineiden monista kymmenistä kysymyksistä yhteensä kymmeneen, mutta silti ei löytynyt niitä, joihin tiedot olisivat riittäneet. Myös tämä osoittaa, että sujuva vieraiden kielten taito ei tarkoita ajattelutaitoa eikä yleissivistystä. Koulu-uraltaan hänet muistetaan koulukiusaajana.

Stubb ei saanut myöskään korpinnatsojaan palkinnoksi varusmiespalveluksestaan vaan vasta vuosia sen jälkeen suopeudenosoituksena poliittisista tekemisistään.

Näiden tietojen valossa Stubb on ylivoimaisesti epämeritoitunein presidenttiehdokas, joten ei ole ihme, että hän johtaa gallupeja suvereenisti. Petteri Orpo saisi valtiolle huomattavan tulonlähteen, mikäli hän kompensoisi ansiotuloveron alennukset kansalaisten tietämättömyyden verottamisella.

En haluaisi viisastella, mutta Stubbin kannatus on jyrkässä ristiriidassa hänen epäansioidensa kanssa. Huonoa karmaa on Stubbin kontolla aivan liikaa, ja EU on juuri sellainen, millaiset liiderit ja asiantuntijat sillä on. Tilannetaju puuttuu, change blindness vaivaa, ja sitten pidetään ”painajaisena”, kun lasilinnat pirstaloituvat, viisaat kansakunnat ottavat ritolat ja laineet loiskuvat Westendin kuplaan asti.

Stubbin kannattajat lienevät unohtaneet, että presidentti tulee valita Suomelle eikä miellyttämään muita maita. Pohditaan sitten vielä muitakin ehdokkaita.

Olli Rehn (kesk.) puolestaan hitsasi Turkkia Euroopan unionin jäseneksi toimiessaan EU:n laajentumiskomissaarina vuosina 2004–2009. Jokainen voi miettiä, millaista kebabia EU:n yhteispäätösmenettely olisi, jos Rehnin toive olisi toteutunut ja jäsenenä olisi Turkki, joka on toiminut kivenä kengässä myös NATOssa. Myös Stubb erehtyi kannattamaan Turkin EU-jäsenyyttä vuonna 2009.

Ollessaan Suomen elinkeinoministerinä 2016 Rehn ajoi hiilivoiman täyskieltoa vuoteen 2030 mennessä. Ei tarvitse kärsiä odotuksen tuskia tuohon asti, sillä sähköpula on tosiasia jo vähemmälläkin hiilen alasajolla. Vuonna 2011 Rehn luki EU:n puolesta kiitokset Suomelle, joka päätti jatkaa Kreikan letkuruokintaa. Kirjoitin Rehnin mokista täällä, täällä ja täällä.

Muistin tueksi on syytä penkoa esiin Suomen EU-politiikkaa laajemmin.

Demarien presidenttiehdokas Jutta Urpilainen oli Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen valtiovarainministerinä, kun Suomi myönsi roskalainan Kreikalle 880 miljoonan näennäisellä takausvastuulla, joka edellytti, A) että Suomen osuutta takauksesta kasvatettiin 57 prosenttia 1,4 miljardista 2,2 miljardiin, B) että Suomen mahdollisia tuottoja vakuusrahastosta leikattiin ja C) että takaukset maksettaisiin Suomelle vasta noin 15–20 vuoden kuluttua Kreikan konkurssista (ks. tämän kirjoitukseni viimeistä lukua).

Eipä ihme, että europankkiirit nauroivat, sillä sosiaalidemokraattien laskutaito oli samanlaista kuin Fortumin paniikinomaisten Uniper-evakuointien keskellä vuonna 2022 (aiheesta täällä).

Virheittä ei ole selviytynyt myöskään istuva presidentti Sauli Niinistö. Hän ajoi Suomea euroalueen jäseneksi toimiessaan valtiovarainministerinä. Hän jarrutteli NATOon liittymistä pitkään ja sanoi vielä vuonna 2016 liittymisen edellyttävän kansanäänestystä, mikä oli selvä moka, sillä mistään tuontyyppisestä ei voida päättää ulkopoliittiselle infosodalle alttiilla referendumilla.

Hän kuitenkin korjasi virheensä esimerkillisesti Yhdysvaltain-suhteillaan ja suitsimalla Suomen nopeasti NATOon, vaikka jarruna oli ideologisilta lähtökohdiltaan mitä NATO-vastaisin hallitus.

Siinä muutamia kärkimokia Suomen niin sanotuilta johtavilta poliitikoilta. Armeliaisuutta vaaditaan nyt äänestäjiltä poikkeuksellisen paljon.

 

Oikeassa olemisen helppous

Mauno Koivisto nimitteli toimittajia aikoinaan sopuleiksi ja prognoosiprofessoreja ennustajaeukoiksi. Vaikuttaa siltä, että julkinen sana kaipaa jälleen presidentiksi etevää ennustajaa.

Vuoden 1994 presidentinvaaleissa eräät sanoivat etsittävän messiasta, jollaista ei tosin löytynyt. Mutta Paavo Lipposta (sd.) sanottiin sittemmin liikanimellä ”Mooses” hänen johdatellessaan lama-Suomea talousnousuun, jolle Suomessa päästiin muista syistä kuin Lipposen tai Ahon (kesk.) hallitusten tekemien sisäpoliittisten ratkaisujen ansiosta.

Taloudellisessa ja turvallisuuspoliittisessa ahdingossa kansakunta hamuaa taas isännäkseen suurta liideriä, joka ylittäisi järjestelmäpoliittisen, lakiteknokraattisen ja päivittäisjournalistisen tason ja yltäisi jonkinlaiseen häikäisevään kukoistusvisioon.

Sellaista tuskin löytyy sitoutumattomalta asiantuntijajulkkis Mika Aaltolaltakaan, vaikka lähtökohdat ovat hyvät, kun kädet eivät ole virheiden mämmissä. Voisi aloittaa puhtaalta pöydältä.

En voi väittää, etten olisi pitänyt hänen viime perjantain Yle-tentissä 5.1.2024 esittämästään ajatuksesta, jonka mukaan kansakunnan olisi hyvä näyttää, että virkaan voi edetä puhtaasti demokraattisia pitkospuita, pelkällä pätevyydellä, ”ilman kymmenien vuosien valtuustouraa”.

Erehtymättömyyttä hänellä on takanaan kuin Eppu Normaalin laulussa, mutta poliittista vastuuta saatuaan jokaisesta tulee automaattisesti ammattimainen virheiden tekijä, vaikka Herra viran antaessaan antaisikin säkillisen järkeä.

En välitä kovin paljon ehdokkaiden pikkuvirheistä. Toimittajat piehtaroikoot niissä ja ehdokkaat puhdistautukoot katumisen ja lankeamisen Gangesissa. Minä oikeastaan rakastan virheitä, sillä ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä. Jatkuva ”oikeassa oleminen” vasta vaarallista on, varsinkin kun se muuttuu Jumalan viisaudeksi, kuten Venäjällä ja Iranissa.

Äänestäjien kannattanee joka tapauksessa tarkistaa ehdokkaiden tekemiset, jotka ovat koskeneet Suomen idänsuhteita ja näkemyksiä EU:n tukipakettipolitiikasta sekä tulonsiirtounionista. 

Raskauttavaa EU-kultin palvojien ja globalisti-internationalistien virheissä on, että ne eivät ole pelkkiä epähuomiossa tehtyjä erehdyksiä vaan seurauksia tavoitteellisesta toiminnasta, joka jatkuu edelleen. Todellisuuden opetus on, että sukeltaminen kannattaisi lopettaa viimeistään silloin kun on pohjalla.

Täytyy kyllä taas kehaista vähän omia ennustajanlahjojani, jotka eivät tosin tule sen enempää Platonin luolasta kuin Delfoin oraakkeliltakaan. En voi kuin kiittää itseäni siitä, että olen kannattanut Suomen hakeutumista NATOon aina siitä asti, kun liittyminen on YYA-sopimuksen purkamisen jälkeen ollut mahdollista. Olen vastustellut kalliiksi käyviä euroalueen sitoumuksia sekä kritisoinut Venäjän möyrintää Afganistanissa, Georgiassa, Ukrainassa ja muuallakin. Haittamaahanmuuton arvostelemisen aloitin vuonna 2006.

Kaikki tämä ei ole mitään ihmeellistä mediointia vaan looginen seuraus kansallismielisestä politiikasta, jossa kansallisvaltio tunnustetaan hegeliläis-snellmanilaiseksi Järjen työvälineeksi ja kansakunnan edunvalvojaksi.

Se ei ole myöskään imperialismin ilmentymää eikä museorasistista nationalismia vaan kansallisen hyvinvoinnin takaamista ja turvaamista, joka on pitkälti unohdettu samalla, kun politiikan painopiste on siirretty kotinurkilta kansainväliseen kontekstiin.

Siitä olkoon esimerkkinä ehdokas Urpilaisen ilo sen johdosta, että EU vuonna 2022 päätti kipata 150 miljardia euroa veronmaksajien rahoja Afrikkaan.

Tämän käänteispuolena Suomen ”hyvinvointialueiksi” irvokkaasti sanotuilla pahoinvointialueilla vallitsee suunnaton hoitovelka ja jonojen kurimus. Niitä tehostaa uusi väliportaan hallintohimmeli Sote, joka lisäsi julkisen talouden menoja yli 6 miljardilla eurolla.

 

Valtio: kuviteltu yhteisö?

Ei ole mitenkään ihmeellistä, miksi ehdokkaat toistelevat, että tarvitaan politiikan suunnanmuutosta, sitoutumista pitkäaikaisiin ohjelmiin, yksimielisyyttä, samaan hiileen puhaltamista ja muuta kansakuntaa yhdistävää.

Juuri tätä nykyinen kansallismielinen liike on koko ajan pyrkinyt edistämään, mutta valtavirtamedian, yliopistojen, viestintätoimistojen ja rekrytointifirmojen lumihiutaleet ovat leimanneet kyseisen vaihtoehdon muka vanhentuneeksi ja konservatiiviseksi sekä ripustaneet siihen syytöksiä rasismista ja ”etnonationalismista”.

Heidän mielestään hyvä- ja huono-osaisten kuilu syvenee ja levenee muka aatteellisista syistä, vaikka niin käy, koska sosiaaliturva on jo etukäteen syöty ja jaeltu solidaarisuuden osoituksina toisten maiden kansalaisille.

On kylläkin vaikea ajatella, että valtion lähtökohtana ei olisi kansakunta ja että kansakunta ei nojautuisi kansaan, joka asuu tietyllä alueella ja käyttää suvereenia valtaa. Tämä oli jo osa Max Weberin valtiomääritelmää.

Myös Halla-aho on oikeassa eräässä vaalikonevastauksessaan, jonka mukaan vaatimus syntyperäisestä suomalaisuudesta pitäisi ulottaa koskemaan presidentin lisäksi myös ministereitä ja kansanedustajia, jotka kansaa edustavat.

Itse pidän vaarallisena sellaista ajattelua, joka perustuu yliyksilölliseen ideologiaan sekä kansallisia rajoja ja valtiollista itsemäärämisoikeutta mitätöivään internatsismiin. Väite kansallismielisyyden konservatiivisuudesta on outo ja erikoinen, sillä kansallisvaltioissa voidaan nähdä oikeudenmukaisuuden tulevaisuus.

Kansallisvaltiot ovat toimintayksiköitä, jotka ovat sopivan kokoisia turvatakseen hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden jäsentensä haluamalla tavalla. Löytyykö yliopistojen palkkalistoilta joku, joka väittää, että kansallisvaltio ei olisi tärkeä esimerkiksi ukrainalaisille? Toivottavasti ei, mutta taitaapa silti löytyä pitkät listat kansallisvaltiojärjestelmän mitätöijiä.

Israelilainen filosofi Yuval Harari edusti teoksessaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016) samantapaista näkemystä kuin irlantilais-brittiläinen politiikantutkija Benedict Anderson, joka kirjassaan Kuvitellut yhteisöt (1983, suom. 2007) väitti kansallisvaltioiden olevan vain imaginaarisia luomuksia vailla tosiasiapohjaa.

Myös Harari luulee keksineensä metafysiikan käsitteen ja merkityksen uudestaan. Hänkin väittää, että kansallisvaltiot ovat kuvitteellisia yhteisöjä ja että ne muistuttavat juridisia abstraktioita tai sosiaalisia konstruktioita. Tieteenalasta riippuen noilla yliyksilöllisillä härveleillä onkin aina hieman eri nimi.

Joka tapauksessa Hararin väite on, että kyseiset metafyysiset luomukset ovat tyypillisiä vain ihmislajille ja että juuri niiden ansiosta ihminen on saavuttanut menestyksen. Yliyksilölliset luomukset toimivat. Ne toimivat kuin valtiot ja yritykset, mutta käsittääkseni eivät ilman ihmisiä.

Samaan hengenvetoon, jolla Harari korostaa kuvitteellisten luomusten tärkeyttä ihmisyhteisöjen evoluutiossa, hän kuitenkin kiistää, että kansallisvaltio olisi hyvä ja toimiva luomus. Hän katsoo, että suuret globalisaatioon ja ilmastonmuutokseen liittyvät ongelmat ovat ratkaistavissa vain ylikansallisella internationalistisella kanssakäymisellä ja kansallisvaltioita purkamalla.

Kirjoitin jo teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti (2011), että juuri tuossa ajatuksessa kaikki menee pieleen. Asiat ovat täysin päinvastoin. Kansallisvaltioita tarvitaan sekä taloudellisten että ilmastonsuojeluun liittyvien ratkaisujen toteuttajiksi.

Olisi siis tärkeää, että myös Kiinan tapaiset kansallisvaltiot alkaisivat organisoida hiilen alasajoa yhtä pontevasti kuin länsimaat. Ja olisi tärkeää, että länsimaat palauttaisivat tuotantoaan takaisin Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, ihan jo turvallisuussyistäkin, koska arvomaailmat eri puolilla planeettaa ovat niin erilaisia.

Mitään maita ja kansakuntia ei voida globaalilla ja internatsistisella toimintatasolla pakottaa, sillä muutoin tuloksena on sota. Juuri se onkin ylitsevuotavan internatsistisen ”luottamuksen” ja äärimmilleen venytetyn sopimisjärjestelmän hedelmä.

Sen sijaan Harari katsoo, että kansallisvaltioiden aika on ohi ja että vastauksia kaikkiin suuriin kysymyksiin pitää etsiä ylikansalliselta kansainväliseltä tasolta.

Siihen liittyvä kuvittelu ja kertomusten sepittely vasta onkin todellinen idealismin ja todellisuudesta irtautuneiden haaveiden runsaudensarvi. Harari ei näytä ymmärtävän sitäkään, että teoksellaan ihmisen historiasta hän itse on abstraktin narraation kirjoittaja ja todellinen satusetä.

Erimielisyyttämme ei siis tarvitse ihmetellä. Harari on tyypillinen multikultturisti, globalisti ja internationalisti, kun taas itse olen omakulttuurisuuden kannattaja, lokalisti ja regionalisti. Myös kulttuurinen monenlaisuus on mielestäni parasta (ja mahdollista) silloin kun kulttuurit toimivat ja todellistuvat eri alueilla.

Miksi sitten puhun ”filosofian kansainväliseksi supertähdeksi” sanotun Hararin näkemyksistä näin paljon? Siksi, että hän on yksi lenkki siinä hölmöyden ketjussa, johon valtamedia ja kustantajat ovat kytkeneet myös monta muuta ihastelemaansa järjen jättiläistä, kuten Naomi Kleinin ja Sanna Marinin.

Sen sijaan jokainen, joka on antautunut lausahtamaan sanankin kansallisen edun edistämisestä politiikassa, on leimattu julkisessa sanassa natsiksi, fasistiksi, rasistiksi, sovinistiksi ja ties miksi hirviöksi.

Siinä on se virheiden virhe, jonka korjaamiseksi ei onneksi paljoa tarvita. 180 asteen suunnanmuutos internatsistiseen politiikkaan riittää. Sitä odottaisin luokkahuoneemme nimeltä Suomi seuraavalta järkkäriltä.

Euroopan onnettomuus

Euroopassa tehtiin valtio-organisoituja joukkomurhia ja ylläpidettiin keskitysleirejä viimeksi Bosnian-Hertsegovinan verisen sodan aikaan vuosina 1992–1995.

Jugoslavian hajoamissotiin liittyvässä serbien ja bosniakkimuslimien välisessä Srebrenican verilöylyssä surmattiin sodan loppuvaiheessa noin 7000 ihmistä, ja sitä on tullut tavaksi sanoa kansanmurhaksi. Uhreja ja tekijöitä jouduttiin kaivelemaan esiin muiden muassa Elisabeth Rehnin ja kansainvälisen rikostuomioistuimen kynsin.

Balkanilla käyty sota ikään kuin vahvisti Samuel P. Huntingtonin historianfilosofisen teoksen The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order vuodelta 1992 oikeaan osuvaksi. Siinä väitettiin, että konfliktit paikantuvat yleensä etnisesti monikulttuurisille vyöhykkeille ja että useimmissa konflikteissa on osapuolena islam.

Jugoslavian alueen onnettomuus oli sen monikulttuurisuus. Alueelle saatiin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnisiä rajoja noudatteleva kansallisvaltionsa. Kansallisvaltio on luonnonoikeudellisesti ja spontaanisti syntynyt orgaani, jonka rajat pitävät yllä rauhaa. Liittovaltiosta ei ole ollut takaamaan rauhaa muutoin kuin pakolla.

Sotaa käyneet nuoret miehet katselivat tuohon aikaan Music Televisionin videoita teltoissaan ennen lähtöään taisteluihin kuolemaan – ja ennen kuin U2 ja Luciano Pavarotti ehtivät omaan rauhantyöhönsä Miss Sarajevonsa kanssa.

Nykyaikaiset viestintävälineet, satelliittitelevisio ja muu tekninen edistyksellisyys eivät ole muuttaneet ihmisten perusolemusta tässä suhteessa mitenkään. Sodissa kuollaan ja kärsitään samalla tavalla kuin toisessa maailmansodassa, joka ei ollut nimestään huolimatta mikään yksi sota vaan koostui useista erillisistä sodista, joita käytiin eri syistä ja eri paikoissa ja joita yhdisti sama teknologisesta vallasta juopunut ajanhenki.

Teknologinen sofistikoituneisuus on kenties luonut myös sivistyksen harhakuvan samalla, kun teollinen joukkoteurastus on kuorinut ihmisen raadollisuuden esiin moraalin ohuen pintakuoren alta. Tällä kertaa asian on opettanut meille Venäjä, joka haluaa ilmeisesti historiaan kuluvan vuosituhannen raaimman sodan aloittajana. 

Ei pitänyt tulla yllätyksenä

Useilla ihmisillä on tapana taivastella ennakkokäsitysten, varautuneisuuden ja konservatiivisuuden turhuutta korostamalla, että ”elämme sentään jo 2000-luvulla!”

On naiivia olettaa, että ihmisten ja kansakuntien olemus tai intressit olisivat muuttuneet miksikään vain numeroiden vaihtuessa kalentereissa.

Ilmeisesti tämän totuuden kanssa on sotaansa lähtenyt Putin, jonka kyynisyys ei tosin ole ollut varautuneisuutta vaan hyökkäävyyttä.

Sortokausien ajan patsas huusi apua lännestä.

Hänen vaarallisuutensa johtuu katkeruudesta, johon länsimaat eivät ole rehellisesti sanoen täysin syyttömiä. Venäjän aloittama sota on psykologisesti arvioiden ymmärrettävä, vaikka sen keinot ja seuraukset eivät olekaan missään mielessä hyväksyttäviä.

Olen kannattanut Suomen länsiliittoutumista jo Brezhnevin ajoilta asti ja kannatan edelleenkin. Olisi kuitenkin valheellista väittää, etteivät venäläiset olisi kokeneet tulleensa ajetuiksi nurkkaan samalla, kun Euroopan unioni on laajentunut ja kasvattanut vaikutusvaltaansa Itä-Euroopassa. Näkökulma Venäjällä on erilainen.

Syynä seismisiin ”turvallisuusympäristön muutoksiin” on jo pitkään jatkunut mannerlaattojen liike, jonka tuloksena idän ja lännen välille pakkautui hurjia energialatauksia.

Voidaan kysyä, mikä johti 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun liennytyksen kääntymiseen takaisin jääkylmän sodan kaudeksi.

Syitä, jotka sähköistivät tilanteen ja laittoivat asiat sekaisin niin sanotuissa sivistyneissä länsimaissa, joiden piiriin Venäjäkin oli 1990-luvulla pyrkimässä, on neljä. Ne ovat: monikulttuuri-ideologia, maahanmuutto, globalisaatio ja internationalismi.

Euroopan unionissa puhutaan näistä asioista ikään kuin ne olisivat eurooppalaisia arvoja tai itseisarvoja, vaikka niiden kautta ja tuloksena on tosiasiassa jouduttu rajoittamaan ihmisten vapauksia ja peruuttamaan Valistuksen ihanteita.

1) Monikulttuuri-ideologialla on tosiasiassa levitetty ja vakiinnutettu yksiarvoista Disneylandia ja hampurilaiskulttuuria. Onpa moniarvoisuuden nimissä pyritty rajoittamaan ihmisten sananvapautta ja itsemääräämisoikeutta Euroopan unionin jäsenmaissa sekä puututtu kansakuntien sisäisiin asioihin moittimalla kansalaisten tekemiä äänestyspäätöksiä.

2) Maahanmuutolla puolestaan on sekoitettu kansakuntia ja tuotettu siten arvo-, etu- ja kulttuuriristiriitoja Euroopan sisälle.

3) Globalisaatio on kapitalismin monikultturismia. Se ei ole vapaata markkinataloutta vaan kapitalismin lainalaisuuksia hyödyntävää pyrkimystä monopoleihin. Pahimmillaan se johtaa niin sanottujen luonnollisten monopolien valtaamisiin, minkä suomalaiset voivat lukea nykyisistä sähkönsiirtomaksuistaan.

4) Internationalismi taas on sosialismin mukaista monikulttuuri-ideologiaa. Vasemmiston hyödyllisille idiooteille on valehdeltu, että talousliberalismi edistää arvo- ja sosiaaliliberalismia, vaikka tosiasiassa talousorgaanien toimiessa täysin vapaasti on kansalaisilla pallo jalassa. Vasemmistolaiset ovat hoilanneet ”Kansainvälistään” globaalin kapitalismin hyväksi, ja nyt he lilluttelevat samassa veneessä kapitalistisen eliitin kanssa, tosin kaleeriorjiksi kahlehdittuina.

Venäjän ja Ukrainan välinen sota ei ole erillinen eikä irrallinen ilmiö, vaan se on suora seuraus Euroopan pintakuoren alla tapahtuneesta blokkiutumisesta.

Euroopan unionin filosofisesti mitättömät ja heikkotasoiset johtajat ovat olleet liian sokeita tämän jännittymisen syitä ja seurauksia näkemään ja tunnustamaan. 

Ideologinen raja kulkee nyt Ukrainassa. Sen takana ovat kansallista etuaan ajavat Venäjä ja Kiina; edessä Yhdysvallat ja EU. Idän diktatorinen totalitarismi on globaalin internationalismin ja monikulttuuri-ideologian herättämien defensioiden tulos.

 

Miksi Venäjää ei voi voittaa?

Monikulttuurinen mekastus, pakotepolitiikka ja demokratian takominen tulevat valitettavasti epäonnistumaan, sillä ne perustuvat virheelliseen näkemykseen Venäjän olemuksesta ja historiasta.

Hienon rouvan Ursula von der Leyenin pöyhkeät ja margaret thatchermaiset puheet aina vain kovemmista Venäjä-pakotteista ja EU-maiden ”solidaarisuudesta” toisilleen ovat tyhjiä, sillä EU:lla ei ole mitään, millä kiristää, eikä öljyn ja kaasun tuontia niin vain korvata ”muualta”. Jäsenmaille sodasta johtuvien taloudellisten tuhojen kompensoimiseen käytetään loputonta tukipakettipolitiikkaa ja tulojensiirtoja, joilla EU ammentaa verovaroja yhdestä jäsenmaasta toiseen.

EU:n politiikalla ei näytä olevan kuin kaksi instrumenttia: pakotepaketti ja tukipaketti. Ne ovat piiska ja porkkana. Tämä johtuu siitä, että mitään spontaania, omaleimaista ja siten elinvoimaista kansallista kulttuuria unionilla ei ole voimavaranaan, vaan motiivit ovat pelkästään yleismaailmallisen monikulttuuri-ideologian mukaisia. Jopa Ukrainalla on enemmän omakulttuurista voimaa Venäjää vastaan.

EU:n pakotteet ovat kuin nälkälakkoon ryhtyvän vangin. Samanlaisia ja vaarallisia meille itsellemme ovat Sanna Marinin uhopuheet hänen mekastaessaan ”yhä tiukempia pakotteita” Venäjälle ja ”meidän” olevan valmiita ottamaan ”vieläkin enemmän” ukrainalaisia pakolaisia.

Pakolaisten tuloa tänne voidaan nyt pitää Venäjän eräänlaisena vastauksena talouspakotteisiin: ”pakolaispakettina”. Totuus on, että pakotteet eivät lopeta sotaa, sillä niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta sodankäyntiin, vaan sodat voivat päättyä ja pysähtyä vain aseellisiin esteisiin. EU:n vaarana on kuristuminen omiin uhkauksiinsa.

Venäjän syvenevä eristäminen johtaa aina vain tukalampaan tilanteeseen EU:ssa, sillä Venäjä on joka tapauksessa tuossa vieressä, eikä sen energiasta, raaka-aineista ja ylilentojen tarpeellisuudesta voi irtautua hetkessä eikä mahdollisesti koskaan. Venäjä puolestaan kestää koettelemukset kolmesta syystä:

1) Kärsimys ja pitkämielisyys ovat venäläisten sielussa hyveitä.

2) Pakotteet todistavat venäläisille, että heillä on vihollinen, ja se hitsaa kansan ja johtajan yhteen.

3) Venäjä on läpikotaisin autoritaarinen kulttuuri, joka nojaa tottelevaisuuteen eikä demokratiaan.

Venäjä ei voi hävitä, koska maa on jo pohjalla. Toisaalta Venäjää ei voi myöskään voittaa, sillä venäläisten venyvyys ja sietokyky perustuvat traumaattiseen pelkoon, että demokratia johtaa sekasortoon ja että ainoastaan vahva johtaja takaa turvallisuuden, niin kuin korruptio, oligarkia ja mafia takaavat talouden ”toimivuuden”.

Venäjää ei voi siis tavanomaisessa mielessä ”voittaa”, sillä maan olemukseen kuuluvat jatkuva vilpillisyys, moraalinen rappio, alakynnessä olo ja huono maine, josta kansalaiset nauttivat tietäessään sen pelottavan toisia.

Metafyysinen pahan politiikka on peräisin Venäjän sisäpoliittisista kriiseistä, ja se polveutuu aina mongolivalloittajien ajoilta, jolloin valehtelu, rikollisuus ja väkivalta takasivat parhaat selviytymisen edellytykset.

Kun näin syntyneen kulttuurievolutiivisen (ja mahdollisesti biologisenkin) DNA:n päälle kasautui oikeauskoisen kirkon hengellinen auktoriteettivaikutus ja tsaarien ajan sekä kommunismin maallinen diktatuuriperinne, valmistettiin tie kaikkien aikojen kovimpaan järjestelmäpoliittiseen sortorakenteeseen. Siinä KGB ja FSB ovat olleet vain irrallisia eksponentteja, vaikka niitä syytetään kaikesta, myös haarniskan tarjoamisesta Putinille.

Ongelmien ydin on haudattuna metafyysiseen ajattelutapaan ja kulttuuriin, jossa koira syö koiraa. Putin ei ole niinkään syy kuin seuraus ja järjestelmän tuote. Hänen kannatuksensa on korkealla tasolla, sillä kansa haluaa hänen torjuvan länsimaiset vaikutteet ja pitävän loitolla sekasorron, joka demokratian muodossa uhkaa hyvin toimivaa korruptiota.

Asiassa ei auttaisi, vaikka Putinin omat turvajoukot likvidoisivat hänet huomaamatta laittamalla poloniumia teehen tai sujauttamalla novitšokia alushousuihin. Vara-Putineita riittää mausoleumijonoksi asti, sillä diktatuurin jatkuminen koetaan välttämättömäksi, jotta maa ei vaipuisi pahimpaan venäläisten pelkäämään katastrofiin: sekasortoon.

Myös Ukrainan sota ajautunee pitkään pattitilanteeseen, eikä siitä löydy yksiselitteistä voittajaa, niin kuin ei selvinnyt voittajaa myöskään Krimin sodasta 1853–1856.

Pragmatistinen pravda on taktista valehtelua

EU tulee pelanneeksi vaarallista peliä taivutellessaan Venäjää demokratiaan pakotteilla sekä odottaessaan Venäjän jollakin tavoin muuttuvan. Auktoriteettiuskoisuus on pysyvä osa venäläisten kollektiivista psyykeä, ja siksi poliittiset johtajuudet esikuntineen korvautuvat ajasta aikaan uusilla, eikä ”tiedonvälityksestä” ole apua.

Toisaalta myöskään disinformaatiosta tai sensuurista ei ole Venäjällä sen enempää haittaa kuin hyötyäkään. Tämä johtuu venäläisen tieto- ja totuuskäsityksen erilaisuudesta.

Ongelma ei ole, että tieto ei mene perille, että median kanavat ovat hallituksen hallussa tai että esiintyy sensuuria ja valehtelua. Ongelma on, että venäläisten tieto- ja totuuskäsitys poikkeaa täysin länsimaisesta. Platonin tiedonmääritelmästä (perusteltu tosiuskomus) korostuu Venäjällä bysanttilaiseen tapaan uskomusehto.

Venäläisten pravda on aidosti pragmaattinen sikäli, että totuus mielletään Venäjällä määritelmällisesti samaksi asiaksi kuin ”hyödyllisyys” tai ”käyttökelpoisuus”. Totuusarvo vaihtelee sen mukaan, keitä se hyödyttää ja millä tavalla.

Siksi valhekin on Venäjällä totta, mikäli se on ”valtapoliittisten etujen” mukaista, toisin sanoen edistää jotakin tavoitetta tai päämäärää, kuten ”tasa-arvoa” tai ”yhdenvertaisuutta”. Venäläisen kulttuurin valheellisuus perustuu siis tieto- ja totuusteoreettiseen poikkeavuuteen, harhailuun luolassa, jonka lampetti on sammunut ja ovelle on vierinyt ideologian kivi.

Sama ominaispiirre paljastaa luonnollisesti myös amerikkalaisperäisenä tunnetun pragmatismin onttouden. Mikään ei ole tietenkään totta siksi, että se toimii käytännössä, mutta jokin voi toimia käytännössä, mikäli se on totta. Samasta asiasta johtuu, että myöskään Venäjällä juuri mikään ei toimi.

Venäläisen ja länsimaisen kulttuurin eroavuus toisistaan on tietyistä samankaltaisuuksista huolimatta dramaattista. Vaikka amerikkalaiset ja venäläiset ovat köppelehtineet toistensa aluksiin avaruudessa, on maanpäällisten kulttuurien välillä valovuosia matkaa.

Venäjän ripittäminen on näistä syistä yhtä suuri virhe kuin olisi patistella Kiinaa luopumaan kommunismista, jonka uskomuksiin miljardi ihmistä on siedätetty ja jonka keskusjohtoisuudessa, kurinpidossa ja puoluedynastiassa myös kapitalismi voi siellä toimia.

En tarkoita, että sen enempää venäläisessä kuin kiinalaisessakaan totalitarismissa olisi mitään puolustelemista. Mutta tarkoitan, että EU:n taloudelliset ja poliittiset liiderit eivät ymmärrä monikulttuuri-ideologisesta läksytyksestään huolimatta erilaisia kulttuureita. 

Sen virheen takana puolestaan majailee kansallisvaltioiden mitätöinti.

 

Maailman uusjako ja Venäjän neljän P:n politiikka

Venäjän ja Ukrainan sota on seuraus tavasta, jolla länsimaiden ekspansiivisuus ja ylenkatsellisuus ovat katkeroittaneet Venäjää ja monia muita maita. Niissä kukoistaa nyt vastavaikutuksena äärimmäinen kansallismielisyys.

Kansallismielisyys ei sinänsä ole huono vaan hyvä asia, sillä juuri se on kansallisen itsemääräämisoikeuden ilmaus. Tultuaan ajetuksi puolustuskannalle on kansallismielisyydestä kuitenkin tullut eräissä maissa jälleen hyökkäävää imperialismia, jota kansallismielisyys sinänsä ei edusta.

Internationalismin ja globalisaation pyörteissä ovat kansallisvaltioiden asema ja edut jääneet huomiotta ja tulleet laiminlyödyiksi. Siksi maailma repeilee ja yhdistyy uudestaan.

Maailma yhdistyy ja hajoaa todennäköisesti kolmeen blokkiin, joista yhden muodostavat Pohjois-Amerikan ja Euroopan Nato-maat yhdessä Kaukoidän kumppaniensa, kuten Japanin, Etelä-Korean ja Australian kanssa.

Toisen blokin muodostaa Venäjä yhdessä Kiinan kanssa ja kolmannen Intian sekä Afrikan kaltaiset kehittyvät maat tai maanosat, joiden poliittinen liikkumatila muodostuu muita laajemmaksi niiden voidessa valita kaverinsa keskenään riitelevistä maista.

Niin ovat asiat taas kuin Orwellin romaanissa.

Venäjä on toki myös itse eristäytynyt ja soveltanut tunnettua neljän P:n politiikkaa. Ne ovat peilailu, projisointi, propaganda ja pelottelu.

Venäjä on peilannut lännen laajenemisen omaksi toimintamuodokseen osoittaen laajenemisen halua Kaukasiassa. Selvää kuitenkin on, että kaikki eivät voi laajentua yhtä aikaa ilman konfliktia.

Venäjä on projisoinut omat paheensa toisten maiden ominaisuuksiksi ja tu quoque -argumenttia soveltaen syytellyt muita omista rikoksistaan kaikkialla, viime aikoina Ukrainassa, jossa Putin väittää jahtaavansa ”natseja”, vaikka itse on.

Propagandan tuntevat kaikki, tai ainakin luulevat tuntevansa. Venäjän ilmiselvän ja tahallisen tökerön vaikuttamisen takana on usein kuitenkin pyrkimys kiinnittää huomio johonkin Johan Bäckmanin tapaiseen yksityiskohtaan, jotta Venäjän muualla harjoittamaa tehokasta propagandaa ei tunnistettaisi propagandaksi.

Pelottelu puolestaan on Venäjän vakioase, joka sopii Putinin povitaskuun, sillä se ainoalla mahdollisella tavalla hyödyntää ydinasepotentiaalia.

Siihen puolestaan liittyy kategorinen ongelma, joka on sama kaikkien suurten pommien kanssa: mihin niitä voisi käyttää? Ne kun jäävät ihmisten mieleen, tuhoavat valloitettavan omaisuuden ja ansaitsevat moraalisen paheksunnan, ja siksi ne sopivat vain terroristiseen sodankäyntiin, jossa ne ovat vaarallisia.

Yhtä kaikki, maailma on ajautunut monikulttuuri-ideologian, maahanmuuton, globalisaation ja internatsismin tuloksena sekavaan tilaan, jossa sotia sytyttää väestöjen sekoittumisesta johtuva separatismi.

 

Maahanmuutto ja separatismi sotien syynä

Nyky-Euroopan onnettomuus johtuu kansallisvaltioiden mitätöimisestä. Separatismi on lähes kaikkien nykyisten sotien prima causa ja primus motor: ensimmäinen syy ja käynnissä pitäjä.

Separatismilla tarkoitetaan kansallisvaltioissa esiintyviä alueellisia irtautumispyrkimyksiä, joista on saatu näyttöä Luhanskin ja Donetskin alueilla Ukrainassa. Väestöllisestä eripurasta johtuva separatismi on siis myös Ukrainan sodan juurisyy.

Maahanmuutto on aiheuttanut separatismia myös Ranskan islamilaisissa ghetoissa, joita sanotaan jo ”mikrovaltioiksi”, ja Espanjan Kataloniassa, joka pyrkii eroon Gibraltarin ylitse Etelä-Espanjaan tulvineen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista.

Väestöllisen kirjavoitumisen ja maahanmuuton aiheuttama separatismi on syynä yhteiskunnallisen tehokkuuden laskuun, aineelliseen köyhyyteen, poliittiseen eripuraan ja levottomuuksiin kaikkialla, ja siitä kärsii nykyisin koko Eurooppa.

Maahanmuutto ja väestöjen vellominen eivät siis ole pelkkiä välineellisiä tai irrallisia ”hybridiaseita”, vaan ne ovat osa laajempaa väestöpoliittista valloituspolitiikkaa, jolla maita pyritään valtaamaan hyppimällä ja pomppimalla kansallisten valtionrajojen yli.

Sanotaan, että Suomessa ei esiinny separatismia. Siitä ei olekaan liioin merkkejä vielä, toisin kuin Ruotsissa, jonne pitkään jatkunut avoin maahanmuuttopolitiikka on kerryttänyt valtavan määrän ruotsalaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomia ja sitoutumattomia väestöryhmiä.

Vuosikymmenten ajan ne pakattiin parempaa tulevaisuutta toivottaen lähiöihin, joissa ne elivät omaa elämäänsä synnyttäen omat elämäntapansa ja norminsa.

Ruotsalaisten hyväuskoisuus on paljastunut naiiviksi tai jopa tietoisessa itsepetoksessa harjoitetuksi valheellisuudeksi, josta luonnollisesti on seurannut ”yllätyksiä”, kun tulijoiden sopeutumattomuus länsimaiseen elämäntapaan on pullahdellut esille väkivaltana, ja paikalliset mikrovaltiot ovat joutuneet konflikteihin järjestyneen yhteiskunnan kanssa (aiheesta enemmän kirjoituksessani ”Ruotsin onnettomuus”).

Suomessa kansallista ryhmäkoheesiotamme on edistänyt yhteinen vihollinen, joka on tuossa kyljessä. Mutta harmillista kyllä, nykyisellä Venäjällä koko Suomen valtio nähdään tuloksena vuoden 1917 separatismista. Näkökanta ei ole täysin väärä, sillä itsenäiset valtiot yleensä syntyvät anarkistisesti erottautumalla ja irrottautumalla jostakin.

Separatismi uhkaa Suomea tällä hetkellä suomenvenäläisten putinistien kapinointina, mikä todistaa, että maahanmuutto ja siirtolaisryhmien syntyminen kansallisvaltioihin ovat aina ongelmia.

 

Suomi suuressa vaarassa

Omatoimisuus on valtiollisen suvereniteetin tunnusmerkki, ja valtioiden keskinäisiä suhteita leimaa niin sanottu kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Sen vuoksi kiistat voidaan ratkaista lähinnä voimankäytöllä. Sen tunnustamista puolestaan sanotaan reaalipolitiikaksi.

Neuvostoajan patsas vaati suojautumaan länneltä.

Suomen ja nyky-Venäjän sekä sen valtiollisen edeltäjän välisen kiistan voidaan sanoa tulleen ratkaisuksi jo pariinkin kertaan, ja silloinkin sodassa. Tässä mielessä itsenäisyytemme on lunastettu, ja sitä juhlitaan edelleenkin itsenäisyyspäivänä, ei kansallispäivänä, sillä itsenäisyys on relationaalinen käsite ja mahdollinen vapautena jostakin, tässä tapauksessa ryssästä.

Venäläiset ovat kuitenkin alkaneet harjoittaa reaalipolitiikkaa ja siihen liittyvää geopolitiikkaa omassa slaavilaisessa epätoivossaan.

Juuri kukaan ei Suomessa ymmärrä, kuinka suuressa vaarassa maamme tämän vuoksi todella on ja mitä se voi käytännössä toimeenpantuna tarkoittaa.

Venäjän aloittaessa panslavistisen politiikkansa mukaisen häirinnän se voi tarkoittaa katkoksia sähkönjakelussa ja verkkoyhteyksissä, energia- ja siirtolaisaseen käyttöä, henkilökohtaisia uhkauksia, soluttautumista, myrkytyksiä, ulkomaankaupan vaarantamista, rajaloukkauksia maa-, meri- ja ilma-alueilla sekä pommien lähettämistä koteihin, pahimmillaan maajoukkojen vyöryttämistä rajojen yli ja kaukovaikutteisten ohjusaseiden ampumista kaupunkeihin summittaisesti.

Tämä merkitsee, ettei kyse ole poikamaisesta lelusodasta, vaikka asioista on helppo puhua harhaanjohtavan kepeästi ja viihteellisesti televisiossa, kun muotivaatteisiin stailatut toimittajat kertovat hymyillen sotauutisia.

Totuus Venäjän läsnäolosta koostuu bunkkeripommeista ja betonipölyn sekaisista kellareista.

Olemme viettäneet niin pitkän ajan rauhan oloissa, että myös ammattisotilaat ovat voineet menettää kontaktinsa siihen, mitä sodankäynti merkitsee.

Suomalaiset eivät ole lainkaan orientoituneet sotien kaltaisiin katastrofeihin, vaan sanalla ”sota” on kielenkäytössä pelkkä diskursiivinen merkitys, jossa asiaa käsitellään kaukaisena abstraktiona, vaikka käytännössä sota on silvottuja ruumiita, räjähteleviä kehoja ja ilmassa lentäviä päitä.

Tämä merkitsee, että hyökkäyksen tullen suomalaiset eivät ehkä uskoisi olevansa sodassa, vaan he uskottelisivat itselleen olevansa räiskimispelin kaltaisessa simulaatiossa kysyen, miten videolaitteen voi kytkeä pois toiminnasta. Valmius aseellisen hyökkäyksen kohtaamiseen on luullakseni kelvottoman huono.

Suomen maasto on kyllä vaikeakulkuista, mutta meitä on täällä puolustamassa melko vähän, ja suuria asumattomia alueita on vallattavissa melko helposti. Samoin kaupungit ja väestökeskittymät ovat helposti pommitettavissa mäsäksi.

Suomi on yksi maailman pääkaupunkivaltaisimmista maista, joten Helsingin haltuun ottaminen tarkoittaisi pääsyä hallitsemaan koko Suomea. Lähes kaikki on täällä: hallinto, yritysten pääkonttorit, arkistot, tiedon solmukohdat ja älymystö muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Valtaosa Suomen ulkomaankaupasta kulkee Helsingin kautta.

Monetkaan eivät ilmeisesti tajua, miten haavoittuvassa paikassa maamme on, ja kuinka omituista on, että maa, jolle Natosta olisi ollut kaiken aikaa eniten hyötyä, on viimeisten joukossa, joka siihen liittyy.

Pidäkkeenä on ollut toinen paradoksi: on ollut epäviisasta riskeerata turvallisuus asialla, jonka tehtävänä on taata turvallisuus.

Suurimmassa vaarassa Suomi on ilman Natoa

Totuus on, että suurimmassa vaarassa olisimme, jos emme nyt liittyisi Natoon, sillä silloin Venäjän kannattaisi kääntää kanuunansa tänne a fortiori: sitä suuremmalla syyllä.

Sieltä, minne Venäjä aseellisesti pääsee, sitä on lähes mahdotonta saada pois. Tämä tullaan näkemään paitsi Krimillä, myös Itä-Ukrainan alueella.

Venäjän valloitus- ja tuhopolitiikka on joka tapauksessa sangen tyhmää, sillä valta ei perustu nykyisin pelkkään alueiden hallintaan. Informaatiosodan sekä taistelun ukrainalaisten poliittisesta hallinnasta Venäjä hävisi jo sodan alkumetreillä.

Kotikommunistien pystyttämä patsas kurottaa itään.

Ukrainassa sotimalla Venäjä on suorastaan työntänyt Suomen ja Ruotsin Natoon, ja niin se on tehnyt esittämällä naapureilleen vaateita oman turvallisuutensa takaamiseksi. Kun hyökkääjä on peloissaan omasta turvallisuudestaan, se on kuin varas huutaisi ”ottakaa varas kiinni!” Ja se on kuin Suomelle olisi tarjottu YYA-sopimusta uudestaan.

Voidaan sanoa, että Venäjä on yhdistämässä Suomen Natoon, kun suomalaisista itsestään ei ole siihen ollut.

Saattaa olla, että Venäjä ajaa tahallaan Suomea Natoon lavastaakseen itselleen vihollisen ja täyttääkseen sitä kautta oman viholliskuvaelmansa.

Mikäli Moskovasta tulee myöhemmin notifikaatioita Suomen myönteisestä Nato-päätöksestä, on ajopuuteoria jälleen käyttökelpoinen. Suomalaiset voivat sanoa, että ”venäläiset ajoivat meidät sotilasliittopoliittiseen erikoisoperaatioon”.

Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa on Suomen ja Ruotsin taannoiselle päättämättömyydelle osattu varmasti nauraa, kun hihat ovat nyt liekeissä.

Mutta ei Nato-jäsenyys Suomea ensi-iskun kohteeksi maalita (ei, vaikka Vasemmistoliitto laittaisi ”maalituksen” rikoslakiin). Niin väittävät Rauhanpuolustajissa toimineet hyödyttömät hölmöt, joiden isäntä on edelleen idässä. Päinvastoin: liittoutumattomana maana olemme Venäjän koekenttä, jossa Venäjä voi räjäyttää pelotteeksi vaikka ydinaseen joutumatta Naton vastauksen kohteeksi. 

Sen sijaan se on totta, että Naton jäsenenäkään rajamme eivät ole pyhät.

Suomalaisissa poliitikoissa ja kansalaisissa liikuttavaa on heidän hyväuskoisuutensa, jonka mukaan Naton jäsenenä olemme herran kukkarossa.

Tämä ei ehkä pidäkään paikkaansa tulevaisuudessa.

On muistettava, että Nato ei estä mitään maata hyökkäämästä jäsenmaiden alueelle. Se takaa vain yhteisen puolustuksen, jos niin käy, ja sitä kautta poliittisen peloteprevention.

Voidaan kuitenkin miettiä, miten käy, jos despoottinen Venäjä pelaakin upporikasta ja rutiköyhää ja hyökkää myös Nato-maahan tieten tahtoen, koetellen sotilasliiton kärsivällisyyttä ja luottaen siihen, ettei Nato aloita maailmansotaa Euroopan jonkin syrjäisen kolkan vuoksi.

Puolustusvastuista syntyvä eripura voisi riittää jopa hajottamaan Naton, joka on luotu kylmän sodan blokkien varaan ja jonka sisällä intressit ja ristiriidat ovat kasvamassa, kuten Euroopan unionissakin.

Mitkään sotilasliitot eivät ole ikuisia, ja liittosopimusten murentuessa millään maalla ei ole loppujen lopuksi muuta turvataetta kuin omat asevoimansa. Ei pidä myöskään tuijottaa vain Naton viidettä artiklaa, jossa puhutaan yhteispuolustuksesta, vaan myös kolmatta, joka velvoittaa jokaista jäsenmaata huolehtimaan oman alueensa puolustamisesta.

Siksi myös puolustusliiton jäsenenä on elettävä koko ajan als ob (ikään kuin) puolustusliittoa ei olisi.

Kaikkien näiden varaustenkin jälkeen on joka tapauksessa parempi olla liittokunnan jäsen kuin olla olematta.

Kannatan siis varauksetta Suomen liittymistä Natoon. Mutta hullua olisi kuvitella, että liittokunnan jäsenyys tuo apokalyptisen pelastuksen Suomea mahdollisesti uhkaavaa kadotusta vastaan. 

Myönteistä Naton jäsenyydessä on, että samalla kun saadaan sodanuhka loittonemaan, voidaan jälleen keskittyä torjumaan muita uhkia, kuten maahanmuuttoa, julkisen talouden romuttamista ja ilmastopoliittista oman haudan kaivuuta, joita vihervasemmistolainen hallitus on edistänyt tuhattaiturimaisesti.

Naton jäsenenä asemamme huononee vähemmän kuin muutoin

Suomen Nato-päätöstä ei tietenkään tehdä minkään komiteamietinnön perusteella vaan terveellä järjellä, niin kuin kuuluu. Poliittiset ja asiantuntijaprosessit on järjestetty vain muotoseikkojen tyydyttämiseksi ja vastuun jakamiseksi eri organisaatioille, joissa vastuun toivotaan hajoavan.

Tulos on päätetty luonnollisestikin ensin, niin kuin poliittisessa hallinnossa aina tehdään, ja viime ajat on käytetty sen asian pähkäilemiseen, minkälaisella prosessilla tuohon toivottuun tulokseen päästäisiin.

Kun Suomi kesän tullen jättää hakemuksen Natoon, on olo sen jälkeen kuin ohituskaistalla, ja siksi on huolehdittava kahdesta asiasta, ennen kuin olemme takaisin keskiviivan oikealla puolella.

Ensinnäkin (1): valtionrajamme on pidettävä koskemattomina Nato-kelpoisuuden säilyttämiseksi. On todennäköistä, että Venäjä yrittää aiheuttaa Suomessa vähintäänkin tuota separatismia ja voi tehdä sen Ahvenanmaalla jopa tehokkaammin kuin Anna-Maja Henriksson (aiheesta täällä).

Toiseksi (2): tärkeintä ei ole se, että ilmaistaan aie liittoutumisesta, vaan se, millainen sopimus loppujen lopuksi kirjoitetaan. Suomeen pitäisi saada Naton tukikohtia, joissa olisi pysyvästi muiden Nato-maiden joukkoja, sillä Natolla ei ole ratsuväkeä, joka karauttaisi paikalle kriisin yllättäessä.

On huomattava, että sinänsä sujuvasti edenneessä Nato-prosessissa on marssijärjestys ollut koko ajan nurinkurinen. Nyt ollaan ensin tekemässä kauppaa ja sitten miettimässä hintaa.

Vanha sanonta kuuluu: älkää katsoko vain taikurin sitä kättä, joka antaa, vaan myös sitä, mitä toinen tekee. Moniin Nato-maihin kelpaisivat kyllä Suomen hävittäjäkoneet, kenttätykistö ja muut maataisteluaseet.

Suomi on loppujenkin lopuksi tärkeämpi Baltian Nato-maille kuin Nato Suomelle.

Turvallisuutemme takeena ovat jatkossakin lähes 100-prosenttisesti omat Puolustusvoimamme, ja Nato antaa maanpuolustuksellemme vain poliittisen uskottavuuden ja potentiaalisen takeen. 

Nato-kihlauksessa on vaarana, että joudumme huolehtimaan oman maamme puolustamisen lisäksi myös muiden lähimaiden puolustuksesta, jossa riittää porsaan kokoisia reikiä.

On muistettava, että Romania, josta kaduillemme saapuu romanikerjäläisiä, on tyypillinen Itä-Euroopan Nato-maa, joka ei kuulu avustavien vaan avustettavien joukkoon. 

Tuleeko tästä sota?

Kun Suomi suurella todennäköisyydellä liittyy ja hyväksytään puolustusliitto Natoon, maamme saavuttaa lopultakin identiteettipoliittisen eheyden ja itsenäisyyden läntisten demokratioiden joukossa.

Kohtalomaista tässä itäisen napanuoran katkaisussa on traagisuus, jolla Suomi Venäjän omasta pyynnöstä ”varmistaa itänaapurinsa turvallisuuden” jäsenyydellä Natossa. Puolustusliittona Nato takaa Suomen hyökkäämättömyyden, vakauttaa ja tasapainottaa Pohjolan turvallisuuden sekä pitää Venäjän itsensä aisoissa. 

Nato-jäsenyys vie Venäjältä kyvyn kiristää ja pitää ideologisissa pihdeissään Suomea, joten ei ihme, että Moskovassa kiristellään hampaita, kun sotilaallinen uhka-ase poistuu Kremlin instrumenttien joukosta.

Suomen Nato-jäsenyys parantaa rajaturvallisuutta, vähentää konfliktien todennäköisyyttä ja vahvistaa Suomen ja Venäjän yhdenvertaisuutta. Venäjän ei tarvitse jatkossa huolehtia länsirajansa turvallisuudesta lainkaan tietäessään, että rajan tällä puolella toimii kansanvaltainen oikeusvaltio, joka huolehtii oman tonttinsa puolustuksesta pelkästään defensiivisesti.

Entä onko Venäjän sotilaallinen aggressio silti mahdollinen? On, mikäli aggressori on hullu. Siksi vastauksena väliotsikon kysymykseen olkoon kapteeni Kaarnan vastaus alikersantti Lehdolle Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa: ”Ehei pojat, sota on kaukana, Balkanilla asti.”

 

Natoon liittymisen välttämättömyydestä:

Poliitikko, joka vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, on Venäjän vaikku (2022)

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita (2022)

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)