Miksi Suomi sukeltaa? Hallitusohjelma on perussuomalaisten kohtalokas Koraani

”Loppuu kuin leikattava Riikka Purran saksilta.” Tällä vertauskuvalla moni perheenisä ja -äiti kasvattaa nykyisin lapsiaan ymmärtämään, miksi pöty loppuu ruokapöydästä mutta ei ministerien puheista.

Samasta syystä usea entinen Perussuomalaisten äänestäjä ja kannattaja on leikannut jäsenkorttinsa kahtia, myös minä.

Perussuomalaisten vaalipetos tapahtui jo Säätytalon hallitusneuvotteluissa, kun puolue pujahti Kokoomuksen povitaskuun noudattamaan erittäin varakkaiden ja suurituloisten hyväksi laadittua ohjelmaa ja hylkäsi valtaosan omista kannattajistaan (aiheesta täällä).

Röyhkeällä ja omahyväisellä tavalla hallitus on sittemmin leikannut työttömyysturvasta, asumistuesta ja muista sosiaalietuuksista sekä huonontanut työntekijöiden irtisanomissuojaa mutta antanut samalla historiallisia veronalennuksia suurituloisille, keventänyt perintö- ja lahjaverotusta ja korottanut arvonlisäverotusta, joka tasaverona osuu rajuimmin pieni- ja keskituloisiin.

Perintöveron ylärajan nostaminen oli siksi väärin, että siitä eivät hyödy millään tavalla ne, jotka ovat lähiaikoina perintöveronsa maksaneet. Esitys olisi joko pitänyt hylätä tai laittaa lakiin tasausvelvoite jo maksettujen perintöverojen palauttamiseksi ainakin viideltä viimeksi kuluneelta vuodelta niille, jotka ovat hiljattain perintöverotettuja.

Arvonlisäveron korottaminen puolestaan söi talouskasvun. Asumistuen leikkaukset hyydyttivät uudisrakentamisen, romahduttivat asuntojen hinnat, aiheuttivat satoja rakennusalan konkursseja ja pysäyttivät asuntokaupan sekä johtivat asuntorahastot pakkaselle, josta kärsivät ja kitisevät nyt sijoittajapersut itse.

Valtion korkotukien ja takausten lopettaminen uusilta asumisoikeustaloilta on ollut kaupunkien rakentamisstrategioiden vastaista ja sekoittanut asumisoikeusyhtiöiden rahoitussuunnitelmat täysin. 

Hallituksen aikomus avata vuonna 2021 kovalla työllä aikaansaatu uusi asumisoikeuslaki puolestaan vaarantaa asumisoikeudet, lainsäädännön pysyvyys- ja luotettavuusvelvoitteet sekä perustuslaillisen kodinturvan, kun hallitus tavoittelee aso-asuntojen käyttö- ja luovutusrajoitusten purkamista, toisin sanoen mahdollisuutta myydä tai vuokrata asumisoikeusasunnot aso-asukkaiden alta (aiheesta täällä).

Samalla kun hallitus on runnellut suomalaisten ihmisten perusturvaa, se on suunnitellut valtavia mutta matalatuottoisia, tuottamattomia tai suorastaan tappiollisia infrastruktuurihankkeita, joihin kaadetaan miljardeittain veronmaksajien varoja. Osa tuottamattomista betonirakenteista rahoitetaan myymällä valtion tuottavaa sijoitusvarallisuutta. Tämä pahentaa valtiontalouden tilaa, koska tilapäisillä myyntituloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja.

Hyvänä huonona esimerkkinä Petteri Orpon siltarumpupolitiikasta on Turun oikorata, joka on todettu kaikin tavoin kannattamattomaksi ja jonka ainoa tehtävä on korruptiomainen: ostaa veronmaksajien rahoilla ääniä istuvalle pääministerille hänen omasta vaalipiiristään.

Kukaan ei ole pystynyt perustelemaan, miksi jättiläismäisiä julkisia rakennushankkeita pitäisi ajaa läpi kansalaisten perusturvan ja terveydenhuollon kustannuksella.

Se, että jotakin on hallitusohjelmassa, on samanlainen perustelu asian puolesta kuin se, että Koraanissa sanottu on totta, koska niin sanotaan Koraanissa! Orpon ja Purran mielipidevetoinen ja politiikkajohteinen perusturvan leikkuu on osunut kansalaisten talouteen kuin terrori-isku.  

 

Miksi leikkaaminen ei säästä? 

Valtiontalouden leikkaukset eivät ole tuottaneet säästöjä, koska saksien kanssa juoksijat eivät ole ymmärtäneet talousilmiöiden keskinäisriippuvuuksia ja sosiaaliturvan sirkulaatioilmiötä.

Ei ole esimerkiksi ymmärretty asumistuen olevan perimmältään rakennusteollisuuden epäsuoraa mutta tärkeää tukemista. Ei ole ymmärretty myöskään sitä, että työttömyysetuuksien ja asumistuen leikkaukset kiertyvät toimeentulotuen rasitteeksi, paitsi niiden osalta, jotka eivät voi toimeentulotukea saada siinä olevan ankaran varattomuusehdon vuoksi (aiheesta täällä).

Toimeentulotuki on kyllä kattanut pöydän ”kaikkein huono-osaisimmille” eli täysin varattomille, joita ovat esimerkiksi turvapaikanhakijat ja pakolaiset. Leikkaukset ovatkin tosiasiassa osuneet toiseksi ja kolmanneksi heikoiten toimeentuleviin väestökymmenyksiin, joita ovat yleensä suomalaiset ihmiset. Näin on aikaansaatu suuri määrä väliinputoajia, eikä valtio ole toisaalta säästänyt juuri mitään.

Hallitus on polttanut asumistuet kokonaan omistusasukkailta ja pakottanut heitä myymään velkaiset asuntonsa sekä siirtymään luu kädessä vuokralle asumaan. Asumistukimenot ovat nousseet, kun asukkaat hakevat asumistukea omistusasunnon hoitokuluja korkeampiin vuokriin.

Hallitus on vienyt omassa mökissään asuvilta sen, mitä ryssä ei onnistunut sodissa ottamaan. Tämä on tulos Kokoomuksen ja Perussuomalaisten asuntopolitiikasta. 

Yleisen asumistuen torppaaminen pelkän asumismuodon perusteella on ollut yhdenvertaisuuden vastaista ja täysin epäoikeudenmukaista, koska niin toimittaessa ei ole otettu lainkaan huomioon asukkaan taloudellisen aseman kokonaisuutta. Syy: vaikutusarvioiden laiminlyönnit, joista oikeuskansleri on kuuroa ja omavaltaista hallitusta toistuvasti moittinut.

Eläkeläisten asumistukeen tehtyjen huononnusten vuoksi asumistuki alenee noin 203 000 eläkeläiseltä, myös takuueläkeläisiltä, jotka muutenkin sinnittelevät toimeentulon rajalla, ja 7 600 pieneläkeläistä on menettänyt asumistukensa kokonaan.

Signaali on selvä. Hallitus koettaa maksattaa valtion velat ja tilkitä budjetin aukot alemman keskiluokan ja tukiriippuvaisen työväenluokan varallisuudella. 

Hallitus on lopettanut kansaneläkkeiden maksamisen ulkomailla asuville suomalaisille, mikä on perusoikeuksien vastaista ja vastoin oikeutta valita asuinpaikkansa EU:ssa. Päätös tuo eläkeläiset takaisin Suomeen eläkkeitään saamaan ja hoitojonojen jatkoksi, eikä valtio säästä tässäkään tapauksessa mitään, mutta vaivaa ja vahinkoa ihmisille syntyy paljon.

Säästötoimet ovat osoittautuneet tehottomiksi, sillä valtio velkaantuu entiseen tahtiin, jopa nopeammin kuin Sanna Marinin hallituksen aikana (aiheesta täällä). Syy: Pylvästaloissa päätöksiä tekevät töyhtöpäät eivät tunne sosiaaliturvajärjestelmän ja kansantaloustieteen perusasioita.

Raideliikenteen kehittäjänä Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat ylittäneet Vihreiden märimmätkin unelmat, kun rautatiekiskojen kaventamista 1524 millimetristä 1435 millimetriin pidetään tarpeellisena ministerien sakeassa mielessä. Käytännössä se tarkoittaisi koko rataverkon rakentamista uudelleen ja edustaisi sulaa hulluutta, jonka varjossa turvallisuuspoliittiset edut jäävät mitättömiksi.

Vihervasemmistolainen hallitus tuhosi valtiontalouden mutta säästi kansalaisten henkilökohtaisen talouden. Nykyinen mustelmansininen hallitus puolestaan väittää pelastavansa valtiontaloutta mutta tuhoaa kansalaisten talouden, lukuunottamatta parhaiten toimeentulevaa tulo- ja varallisuusluokkaa ja sen rälssisäätyä. 

Pahinta on, että myöskään SDP ei leikkauksia todennäköisesti peru, ja tilanne on oppositiolle helppo. Antti Lindmanille (sd.) riittää istua joenpenkalla ja katsella, kun Perussuomalaisen puolueen ruumis kelluu ohi. 

Kriisi on talouden ohella poliittinen. Rationalismistaan ja realismistaan aiemmin ylpeilleet vasemmistopuolueet hurahtivat poskivalssiin vihreiden ilmastopastorien kanssa. Ne antautuivat kehitysapupoliittiseen sirtaki-tanssiin uppoavan Titanicin kannella ja lähettivät veronmaksajat internatsistiseen ja monikulttuuri-ideologiseen sirkusjunaan, jonka matka ja määränpää ovat tuntemattomia, mutta panoksena ovat kielemme, väestömme ja kulttuurimme.

Mikäli demarit vetävät seuraavaan hallitukseen jälleen myös vihreät, maahanmuuttopoliittinen hullujen paraati jatkuu vihersosialististen pillipiiparien johdolla, ja metsistä elävää Suomea suojellaan polttamalla ja räjäyttämällä puita, kääntämällä kiviä koskiin ja pystyttämällä hyppytolppia liito-oraville. 

Viherkuplan kiilusilmät huutavat innosta kiljuen suomalaisten päätä pölkylle, järjellä ei ole puoluetta, ja taloutta koskeva tietämättömyys on uuden keskiluokan siunaus.

Suomi on syöksykierteessä, josta sen oikaiseminen ei näytä onnistuvan millään keinolla

Säästeliäisyys on omalla tavallaan hyvä taloustavoite, mutta saksi-Sannin (kok.) väärin kohdistamat leikkaukset ja julkisen talouden äärimmäinen kiristely ja kuristelu ovat olleet virheitä, joiden vuoksi pultti menee poikki.

Keynesiläinen elvyttäminen ja rahapolitiikka tarjoaisivat paremman vaihtoehdon kuin kovakorkoinen monetarismi, jota EKP-ylimys Christine Lagarde ja EU-paronitar Ursula von der Leyen käyvät saarnaamassa suomalaisille, kun kansalliset instrumentit on viety kädestä (aiheesta täällä ja täällä).

Tasavallan presidenttikin erehtyi uudenvuodenpuheessaan vaatimaan julkisen talouden jatkuvaa tiukentamista ja evästi kansalaisia sopeuttamaan omaa talouttaan vöiden kiristelemiseen. Julkisen vallan signaali on ollut kaksisuuntaista mielialahäiriötä lietsovaa: yhtäältä kansalaisia kannustetaan säästämään mutta toisaalta rohkaistaan kuluttamaan.

Leikkauspolitiikka vie ostovoiman ja vähentää kotimaista kulutusta. Sosiaaliturvaan investoiminen olisi hyvä elvytyskeino, koska ne varat käytetään kotimaisiin hyödykkeisiin, mutta hallitus leikkaa perusturvasta ja kääntää taloudelliset helpotukset hyvätuloisille, joiden varat valuvat tuontiluksukseen, matkoihin ja ulkomaisiin rahastoihin.

Suomalaiset ovat halvaantuneet pelosta eivätkä käytä pankkivarojaan, joita pankeissa valitetaan olevan ennätyksellisen paljon. Tosiasia kuitenkin on, että säästöt ovat vain keskimäärin ja kokonaissaldoltaan suuria ja kertyneet ainoastaan muutamille tahoille. Joka neljännellä suomalaisella ei ole säästöjä ollenkaan.

Suomalaisten varallisuudessa vallitseva tasetaantuma on ymmärrettävä, koska kansalaisten varallisuuden indeksikorjattu arvo ja ostovoima ovat säästöjen karttumisesta huolimatta laskeneet, kun keskeisen omaisuuserän eli asuntojen arvot ovat romahtaneet. Suomalaisten varallisuudesta noin 60 prosenttia on kiinni asunnoissa, ja asuntojen hinnat ovat pudonneet noin 25 prosenttia. Ihmiset myös koettavat korjata tasettaan maksamalla asuntovelkojaan pois, jolloin kulutuskysyntä heikkenee. Tämä on hallituksen vetämän surkean asuntopolitiikan tulos.

Monet säästävät vielä nykyistäkin pahempien päivien varalle ja eläkevuosiaan varten, sillä kaikki tietävät, että työ- ja virkamieseläkkeiden maksuvaje on valtava. Eläkepommi räjähtää tulevien sukupolvien silmille yhdessä valtionvelkojen kanssa tavalla, joka johtaa yhteiskunnalliseen ristiriitaan ja vallankumoukseen, mikäli työ- ja virkamieseläkkeitä ei leikata perusturvan tasolle.

On häikäilemätön vääryys, että muutamat ikäluokat ovat saaneet eläkkeensä tason määritetyksi viiden viimeisen työvuotensa perusteella, jolloin palkat ovat olleet katossaan ja kerryttäneet jopa ns. supereläkettä. Edam-sukupolvelle myönnettiin virkoja oppilaitoksista valmistumisensa jälkeen julkista sektoria paisuttamalla 1970-luvulla. He hankkivat omistusasunnot, huvilat, autot, veneet ja lomaosakkeet, ja inflaatio söi heidän lainapääomansa. Tämä jengi ei tarvitse enää minkäänlaisia myönnytyksiä.

Millenniaalit ja X-sukupolvi puolestaan on velkaannutettu opintotuen velkapainotteisuutta lisäämällä, eivätkä heidän omat eläkkeensä ole karttuneet työttömyyden ja pitkän opiskelun vuoksi. Perverssiä on, että heitä velvoitetaan maksamaan kuusikymppisinä eläköityneiden hyväkuntoisten ja löysin rantein työnsä tehneiden sekä neljäkymmentä seuraavaa vuotta eläkkeellä kellottelevien boomereiden eläkkeet, jotka ovat voineet kohota jopa kymmeniin tuhansiin euroihin kuukaudessa. 

Menotalous on käynyt kestämättömäksi, mutta sakset ovat osuneet täysin väärin paikkoihin. On leikattu perusturvasta, kun olisi pitänyt ottaa ylimäärästä.

On käytetty punakynää, mutta siniselle puolelle ei ole saatu käyttöä.

Syynä tulojen sakkaamiseen on talouskasvun olemattomuus. Mutta mikä on syynä siihen?

 

Juurisyynä EU ja euroalue 

Yksi selitys siihen, miksi Suomessa ei ole ollut talouskasvua kahteenkymmeneen vuoteen, on työn keskimääräisesti huono tuottavuus. Se johtuu huoltavan verkoston laajuudesta. Suomessa työskennellään melko paljon, mutta suuri osa työstä on matalatuottoista tai tuottamatonta työtä, joka ei luo markkinoille vaihtokelpoista lisäarvoa: artefakteja, jotka voidaan vaihtaa rahaksi.

Sisäpoliittisilla keinoilla, kuten leikkauksilla ja työmarkkinauudistuksilla, ei ole taloushistoriamme aikana koskaan ollut julkista taloutta elvyttävää vaikutusta, vaan positiivinen sysäys on aina tullut kansantaloutemme ulkopuolelta maailmantalouden alettua kohentua.

Mikään hallitus ei voi loputtomasti selittää valtiontalouden alamäkeä vetäytymällä suhdannekilven taakse. Suomen julkisen talouden sakkaus ei johdu kuin pieneltä osin Putinin aloittamasta sodasta.

Vienti ei vedä kunnolla, koska olemme jäsenenä euroalueessa, kun taas kilpailijamaa Ruotsi lepuuttaa kruunuaan alhaisella tasolla, kauppa käy ja raha virtaa Ruotsiin. Selitys vertailumaa Ruotsin menestymiseen ei ole paljon mainostettu maahanmuutto eikä työmarkkinoiden uudistaminen vaan se, että Ruotsilla on oma rahapolitiikka eikä maa ole euroalueen vanki.

Juurisyiden juurisyy Suomen valtiontalouden tuhoihin ja 183 miljardin euron velkakuormaan on jäsenyytemme Euroopan unionissa, joka on vaatinut valtioltamme tukipaketteja sekä ripittänyt maatamme jättiläismäisen kalliiksi käyneillä ympäristö-, rakentamis- ja maatalousmääräyksillä.

EU kaappasi meiltä hiljattain ja huomaamatta noin puoli miljardia euroa ”sosiaaliseen ilmastorahastoon”, jonka rahoituskohteet EU päättää itse, ja palautuvaa rahaa jaellaan kuin kiusasta muun muassa vanhojen autojen romuttamiseen ja sellaisten uusien autojen ostamiseen, joihin köyhtyvillä suomalaisilla ei ole missään tapauksessa varaa.

Tämä kaikki on tehty irvokkaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikan säestyksellä, vaikka samalle viivalle asettaminen on ollut mieletön abstraktio EU-maiden ollessa keskenään täysin erilaisia taloudelliselta, teolliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan.

Suuri osa poliitikoista ei vieläkään yli 30 vuoden jäsenyyden jälkeen ymmärrä, mikä EU on. Vapaakaupan harjoittamiseen olisi riittänyt EEC, mutta EU on työvoiman sekä tulojen ja menojen siirtounioni, jossa suomalaiset ovat aina nettomaksajia ja haitan kärsijöitä muiden maiden hyväksi, onpa kyse sitten Euphemia-sähköpörssistä tai kerjuurahastoista.

EU:n kaupittelemilla arvoilla ei ole ollut mitään annettavaa niiden arvojen lisäksi, jotka meillä itsellämme jo olivat ennen jäsenyyttä. Ironista on, että EU-komissio listasi Suomen äskettäin myös sosiaalisen kehityksen tarkkailuluokalle, sen lisäksi, että EU komensi Suomen jo valtiontalouden alijäämää koskevaan erityistarkkailuun.

EU-jäsenyys on saatu täpärästi näyttämään perustellulta vain yhdestä syystä: ulkoisen uhan eli Venäjän-vaaran vuoksi. Olojen ollessa turvallisuuspoliittisesti normaalit jäsenyyttä EU:ssa ja eurossa ei olisi voitu kahteen vuosikymmeneen mitenkään perustella, ja tätä mieltä ovat monet taloustieteilijät.

Omasta mielestäni Suomen valtio on lopullisesti menetetty, ja olemme EU:n kireän talouspolitiikan, korkean korkopolitiikan ja kovan eurokurssin vankeina. Eurojärjestelmän kroonistuneista valuvioista voi lukea tämän kirjoituksen loppuun listaamistani aiemmista verkkokolumneista.

Vain jättiläismäinen sotainflaatio voisi hoitaa Suomen ja monien muiden Euroopan valtioiden valtavat velat. Maailman ajautumisesta täyteen sotaan voisi olla sekin hyöty, että saadaan taas sotien jälkeiset suuret sukupolvet suorittamaan jälleenrakentamista ja maksamaan menneiden sukupolvien eläkkeet ja hoivakulut. Jungilaisen ja frommilaisen psykologian valaisemat askelmerkit tulevaan maailmansotaan ovat valitettavasti olemassa.

Haluan kuitenkin nähdä maallamme jotakin toivoa. Jos kysytään, miten valtiontaloutta pitäisi lähitulevaisuudessa hoitaa, vastaukseni on seuraava.

Perusturvaleikkaukset peruttava ja ansiotuloverotusta kiristettävä

Seuraavan hallituksen pitäisi perua kaikki asumistuen leikkaukset ja myöntöehtojen kiristykset. Tämä elvyttäisi rakennusteollisuuden ja sen alihankkijat sekä saattaisi jälleen keskeisen pääomainstrumentin, eli asuntomarkkinat, toimimaan.

Uuden hallituksen pitäisi kääntää sopeutustoimien suhde nurin ja tavoitella leikkauksilla vain kolmasosaa säästöistä ja verojen korotuksilla kahta kolmasosaa.

On täysin selvää, että valtiontalouden huutaessa hoosiannaa ei verojen korottamista pidä vältellä. 

Veronkorotusten pitää kohdistua nimenomaan ansiotuloverotukseen, ja kaikki ansiotuloveron alennukset pitää perua.

Perusteeni on: jos on jatkuvaa ansiotuloa, on kykyä maksaa myös veroja.

Sen sijaan pääomatuloverotusta ja kiinteistöjen verottamista ei pidä korottaa, koska pääomatulojen verottaminen vie pääomat maasta ja koska kiinteistöjen omistaminen ei välttämättä tarkoita, että kiinteistön omistajalla olisi tuloja. Yleensä kiinteistöjen omistamisesta on menoja.

On suuri vääryys, että pieni- ja keskituloiset perheet ja maatilatalouden harjoittajat eivät ole nettoveronmaksajia ollenkaan subventoiden vuoksi. Nettoveronmaksaminen alkaa vasta lähellä ansiotulojen mediaania.

Myös pieni- ja keskituloiset on saatava maksamaan ansiotuloveroja. Väite, että ansiotuloverojen alennukset elvyttäisivät kansantaloutta, kun kysyntäkuolio laukeaisi, on osoittautunut vääräksi, sillä entistä kevyemmin verotetut palkat eivät päädy kulutukseen vaan pysähtyvät pankkitileille tai menevät sijoituksiin, ja talousanemia jatkuu.

Pieni- ja keskituloisille myönnettyjä verohelpotuksia on perusteltu väitteellä, että siten tehdään työpaikkojen vastaanottaminen kannattavammaksi.

Tosiasiassa tuolla väitteellä olisi merkitystä vain, jos työpaikkoja olisi tarjolla. Mutta kun ei ole.

Kenenkään ei kannattaisi lähteä työpaikastaan, vaikka ansiotuloveroja korotettaisiin yhdellä prosenttiyksiköllä myös alemmissa ja keskituloluokissa.

Ihmisiä motivoi työhön ensisijaisesti mahdollisuus irtautua tukiriippuvuudesta eikä veroprosentti. Työskentelyn ja tulojen hankinnan motiiveihin ansiotuloverojen lievällä korottamisella ei olisi mitään vaikutusta.

Joten korottakoon seuraava hallitus (ja miksipä ei nykyinenkin) niiden ihmisten ansiotuloverotusta, joilla työpaikka vielä on. 

Totuus on sekin, että työttömät tekevät mahdolliseksi ansiotuloja saavien tulot istumalla juuri niissä tehtävissä, joissa työttömät eivät ole. 

Mikään hallitus ei pysty korjaamaan työllisyystilannetta, koska bioälyn tekemää työtä ei kerta kaikkiaan tarvita entiseen tapaan. Automaation ja teköälyn vuoksi ei synny edes niin sanottuja asiantuntijatyöpaikkoja, eikä viihtyvyyskonsultti Majaniemen positiivisuusvalmennuksen läpikäyminen auta.

Ansiotulojen tasaamiseksi ainoa vaihtoehto on töiden jakaminen ihmisten kesken tasan. Se puolestaan on välttämätöntä, jotta työttömyys voi alentua, oman talouden ennustettavuus voi parantua ja luottamus julkiseen talouteen voi palautua.

 

Sote peruttava, maatalous- ja yritystukia leikattava ja työeläkkeitä alennettava 

Nykyhallituksen paikkaaminen Keskustalla on huonoista huonoin idea, koska Kokoomus ja Kepu veivasivat tähän maahan uuden väliportaan hallinnon, ”hyvinvointialueet”, juuri kun turhista lääneistä oli päästy kovalla työllä eroon.

Sote luotiin vain ja ainoastaan siksi, että siten saataisiin kahvia, kakkua, palkkaa ja kokouspalkkioita apilanvihreille maaseutupoliitikoille ja byrokraateille, ja uudistus aiheutti veronmaksajille 6,4 miljardin euron lisälaskun! Soten purkaminen pitäisi aloittaa karsimalla hyvinvointialueita, joilla kukaan ei voi hyvin. 

Olisi aika lähestyä niittosilppurilla myös säilyttäviä tai tarveharkintaan perustumattomia maataloustukia ja keinottelevia tietohallintohankkeita varten myönnettyjä yritystukia ja verohelpotuksia, tuulivoiman tariffitukia ja muita sijoittajayhtiöille virtaavia satojen miljoonien eurojen valtionavustuksia.

Listaamattomien osakeyhtiöiden verohuojennukset olisi lopetettava tai kohdennettava toisin, ja maatilatalouksien ja yritysten poistoille pitäisi laittaa parempi kontrolli, sillä viljelijät poistavat maatalouden tuloista myös monet elinkustannuksensa, mukaan lukien ne traktoridieselit, jotka he laittavat Audiensa tankkiin. Lypsykonevähennyksenä tunnettu kotitalousvähennys olisi lopetettava.

Yritysten varjeleminen veroilta on ollut hallitukselle pyhää, vaikka firmoissa toimitaan täysin opportunistisesti. Yritysten viime vuonna Suomessa maksamista osingoista (noin 13,1 miljardia euroa) yli puolet menee ulkomaalaisille rikkaille, koska suomalaisomistajilla ei ole ollut malttia vaurastua, vaan Woltit ja Supercellit on myyty suureksi osaksi ulkomaille.

Ulkomaisten sijoitusyhtiöiden omistukseen päätyneiden lääkäriasemien kautta julkisen terveydenhuollon palvelusetelit lentelevät nekin ulkomaille, eivätkä veronmaksajien pennoset jää sitäkään kautta kiertämään omaan kansantalouteemme. Julkisen terveydenhuollon korvaaminen yksityisellä on ollut taloustieteellisesti arvioiden huono asia; taustalla taaskin Kokoomus.

Osinkotulojen pääomatuloverotus pitäisi erottaa selvästi esimerkiksi puunmyyntitulojen pääomatuloverotuksesta ja alentaa puunmyynnin verotusta. Peruste: puun kasvua joutuu odottelemaan sata vuotta, ja metsänhoidosta on suunnattomia kuluja, mutta osinkoja maksellaan joka vuosi, ja osingoiksi keinotellaan ansiotuloja etenkin pienissä firmoissa. 

Yritysmaailma on irvistänyt kansalaisille kuin kameli, jolla on ientulehdus, eikä järjen basaarikauppa ole vain suomalaista tai johdu täkäläisten ”hallitusammattilaisten” erityistaipumuksesta sössiä kaikki menestystarinat tappiollisiksi (Nokia, Sonera, Stockmann, Fortum, Skop...).

Niin sanotut banksterit (talouselämän gangsterit) ovat paketoineet johdannaisia (futuureja, optioita, termiinejä ja warrantteja) sekä myyneet ilmastosissien ja nollapäästöihmisten mitään tietämättä ja ymmärtämättä kansalaisille raikasta ja puhdasta ilmaa, jonka arvo on pankkien taseissa jo kymmenen kertaa suurempi kuin koko maailman yhteenlaskettu bruttokansantuote! Kannattaa siis katsoa ajoissa, ettei jää ilman tuolia, kun musiikki lakkaa ja Potomacin polska loppuu.

Jättiläismäiset ja epärealistiset lupaukset puolustusmenojen nostamisesta 5 prosenttiin BKT:stä olisi leikattava puoleen ja myönnettävä niiden olleen vain helistin, jolla koetettiin tyynnyttää Valkoisen talon vihaista vauvaa. 

Lähes kaikki leikkaukset on tähän asti tehty kansalaisten perusturvaan, vaikka myös aikuisten apukouluilta, tuloksettomasta kouluttelusta, järjestötuista ja agendatieteen sekä tendessitutkimusten tukemisesta voitaisiin leikata todellisen tieteen ja taiteen kärsimättä yhtään.

Myöskään eläkkeitä ei voida jättää koskematta. Työ- ja virkamieseläkkeille pitäisi määrätä 2200 euron katto tai korottaa suurempien eläkkeiden verottamista selvästi.

Mieluiten pitäisi luoda perustulojärjestelmä, jolla juustohöylättäisiin ansiosidonnaiset työttömyyspäivärahat ja työ- sekä virkamieseläkkeet samalle tasolle. Sen tason tulisi olla Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean (ECSR) määrittelemä 40 prosenttia valtiossa vallitsevasta keskitulosta.

Perustulo olisi yhdenvertainen ja oikeudenmukainen, sillä kaikkien eläkeläisten ja työttömien toimettomuus on yhteiskunnalle ja heille itselleen yhtä kaikki samanarvoista.

 

Valtiosektorin palkkoja alennettava ja suojatyöpaikkoja lopetettava

Politiikan jättämisestä unelmoivalle Riikka Purralle lienee pedattu kiitokseksi sosiaaliturvan leikkauksista mansikkapaikka EK:hon. Romahtavasta puolueestaan pakeneva Purra on saanut aikaan pelkkää tuhoa Perussuomalaisten äänestäjien taloudessa, ja hänen etevin tekonsa taitaa olla puolueensa kannatuksen puolittaminen.

Töölössä asuvaan ”kokoomuslaiseen maanviljelijään” Purran leikkaukset eivät pure, mutta ne purevat ”itähelsinkiläiseen rikkaaseen perussuomalaiseen”, joka on samanlainen pyöreä neliö kuin on myös Petteri Orpon työllistämismeemi.

Tutkimusten mukaan Perussuomalaisten äänestäjistä työttömiä oli vuoden 2023 vaaleissa 22 % , vuoden 2019 vaaleissa 31 % ja vuoden 2015 vaaleissa 38 %. Suunta on ollut laskeva, mutta silti viimeisimmissä eduskuntavaaleissakin työttömyys vaivasi Perussuomalaisten äänestäjiä enemmän kuin Vasemmistoliiton äänestäjiä, joista työttömiä oli vain 13 %, joten Purran leikkauksista kärsivät enemmän hänen omat kannattajansa kuin Vasemmistoliiton kannattajat!

Orjallisesta hallitusohjelman seurailusta kärsii kannatusvastuun yksinomaan Perussuomalainen puolue, jolle budjettikirjoista ei ole punoutunut metriäkään pelastavaa narua, mutta kuristavaa hirttoköyttä on tuotettu paljon, ilmeisenä toiveena, että hirtettävien jalat ulottuisivat maahan. 

Persuedustajia putoilee kuin kesken lennon jäätyneitä lintuja kovalla pakkasella, ennen kuin he edes huomaavat tulleensa hyödyllisinä idiootteina Kokoomuksen hyväksikäyttämiksi. Kansalaisten perusturva on poltettu, mutta maahanmuuttoparaati on jatkunut Kokoomuksen kätilöityä maahamme noin 60 000 ukrainalaista pakolaista suomalaisen työvoiman ja sosiaaliturvan tappioksi. Lisäksi Suomi on hävittänyt slaavien väliseen aseiden kalisteluun lähes 3 miljardia euroa, ikään kuin meidän täytyisi käydä vieraiden valtioiden sotia. 

Palisanterituoleiltaan seuraavissa eduskuntavaaleissa putoavat perussuomalaiset kansanedustajat saavat yhteiskuntaan sopeutumisen päivärahaa, sillä ansiosidonnaista voivat saada vain työ- tai virkasuhteessa olleet, mutta kansanedustajan tehtävä on luottamustoimi.

Mitäpä jos lopetettaisiin säästötoimena myös kyseinen maksimissaan 3000 euron kuukausittainen sopeutumisraha, jota entinen kansanedustaja voi saada kolmen vuoden ajan, eli pitempään kuin ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa? Ehkä yhteiskuntaan sopeutuisi nopeammin, jos olisi Kelan uudella yleistuella, jonka määrä on vain noin 800 euroa kuukaudessa. Voisi paremmin saada kokemusasiantuntemusta työnsä tuloksista.

Kannatan lämpimästi myös kansanedustajien palkkioiden ja ministerien palkkojen leikkaamista. Valtiontaloutta se ei pelastaisi, mutta valtion kaikkien virkamiesten ja työntekijöiden palkkojen leikkaaminen tuntuisi budjetissa selvästi. 

Virka- ja työsopimuksiin on vaikea puuttua poliittisin keinoin, mutta palkanlisät, tuloksellisuusrahat ja muut tehtäväkohtaiset edut ovat harkinnanvaraisia, ja ne valtiotyönantaja voinee jättää maksamatta rikkomatta sopimuksia.

Valtiosektorin palkat ovat nousseet huomattavan korkeiksi, ja valtiolla on suuri määrä suojatyöpaikkoja, joita on perustettu vain siksi, että jokaista toimialaa varten olisi jokin foucault’laista epäarvoa, eli tarkkailua ja valvontaa, suorittava virka.

Tällaisia byrokraatintehtäviä on muun muassa ympäristöministeriön luonnonsuojeluosastoilla ja oikeusministeriön tasa-arvoalalla. Nollatutkimusten tekijöitä ja selvitysten laatijoita on pakastettu suuri määrä Kelaan, THL:ään, Luonnonvarakeskukseen ja muihin valtion laitoksiin, joiden henkilökuntamenot voitaisiin helposti leikata puoleen. Sitra ja UPI ovat poliittisten avustajien, pudokkaiden ja nousukkaiden säilytyspaikkoja. Yleistulolla ollessaan heidän ”sidosryhmäjohteiset”, ”partnership-verkostoituneet” ja ”demokratian hallintovetoiseen edistämiseen” tähtäävät ”Vision 2000”-ilveilynsä tulisivat olennaisesti halvemmiksi.

Jos joku irtisanoutuisi palkkauksen alentamisen vuoksi ja hakeutuisi esimerkiksi yksityiselle sektorille, minun tulisi kyseisiä kansan palvelijoita yhtä vähän ikävä kuin istuvaa hallitusta.

Sanon kuin Kelan uusi pääjohtaja, että valtiotyönantajalla ei ole tarvetta pitää henkilökunnasta kiinni ”ihan viimeisen päälle”. Tulijoita kyllä riittää pienemmilläkin palkoilla.

Miksi muuten en ole Kelan pääjohtaja, vaikka hain virkaa ihan oikeasti pätevänä? Siksi, että en ole poliittisesti vasemmalla enkä oikealla vaan muiden edellä, ja minun pitäisi olla tämän maan pääministeri. 

 

Aiheista aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011) 

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia (2011) 

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset (2011)  

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä (2014)  

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka? (2016) 

Sixten kuin ”sixteen” (2016) 

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa (2018) 

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia (2019) 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika (2020) 

Viimeinen sammuttaa valot (2020) 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa (2023)

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa! (2023)

Perussuomalaiset kokoomuslaisen politiikan vankeina (2023)

Hallitus heittää kotioville hevosenpään (2023)

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta (2023)

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille (2023)

Miksi EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota vaan kiihdyttävät sitä? (2023) 

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia (2024)

Työmiehen tuumausriihi: Kuinka kansa kiittää, kun leikkaukset alkavat, Purra? (2024)

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan (2024)

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla (2024)

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat (2025)

Perussuomalaiset, kaatakaa hallitus tai katukaa! (2025)

Korko alas (2025)

Miksi erosin Perussuomalaisista? Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat: kannatus romahtaa rymisten (2025)

Väärää talouspolitiikkaa (2025)

EU-komission tarkkiksella Suomi on fiksussa seurassa (2025) 

Vasemmiston suuttumus purkautuu väärin kohdistuessaan kansallismielisiin

Taas on se vuoden päivä, jolloin poliittisella äärivasemmistolla on tilaisuus lavastaa isänmaalliset ihmiset fasisteiksi tai muutoin turmiollisiksi ihmisiksi vastustamalla ”natsimarsseja” (aiheesta täällä).

Huono-osaisten ja leikkauksista kärsineiden suuttumus purkautuu väärin heidän moittiessaan kansallismielisiä ihmisiä.

Suomen valtiontalouden kehno tila johtuu muun muassa globaalista kapitalismista, jota vastaan käy myös kansallismielinen liike.

Toinen syy kansantaloutemme huonoon tilaan on useiden puolueiden intohimo hukuttaa Suomen julkinen talous velkoihin. Ne puolestaan johtuvat ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta, sosiaaliturvahakuisesta ja työperäisestä maahanmuutosta sekä euroalueen jäsenyydestä, joka vei itsenäisen rahapolitiikan ja kansainvälisen kilpailukyvyn.

Paljon pahaa on seurannut sekä globaaliin kapitalismiin että vasemmiston suosimaan internationalismiin liittyvistä kansainvälisistä velvoitteista, kuten EU:n jäsenyydestä, joka velvoittaa kilpailuttamaan julkiset hankinnat niin, että Helsingin uudet ratikatkin päädyttiin tilaamaan ulkomailta suomalaisen työn tappioksi.

Äärivasemmiston kannattaisi kiukutella sekä globaalia kapitalismia, talousliberalismia että omia universaalisosialistisia alkuehtojaan vastaan. Maailmasta, josta puuttuisivat kansallisvaltiot ja kansalliset identiteetit, ei olisi nimittäin vastustajia ollenkaan eikä siksi myöskään politiikkaa, joka on mahdollista vain kansallisten etujen avoimen tunnustamisen ja konfliktien aitouden myöntämisen kautta.

Mikäli koko maailma lainehtisi universaalisosialistisena elovainiona, mitätöitäisiin viiteryhmäkohtaiset kansalliset edut ja samalla koko vasemmistolaisperäinen identiteettipolitiikka, jota soveltavat paitsi nationalisteiksi sanotut oikeistolaiset, myös etnisten minoriteettien klikkeihin linnoittautuneet vasemmistolaiset itse. Poteroistaan he pommittavat muita, kun katsovat olevansa muita parempia ”meitä”.

EU:ssa ja muissa universaali-ideologiaan perustuvissa yhteenliittymissä ei ole kuitenkaan kyse pelkästään internatsismista, eli pakkokansainvälistämisestä, sillä internatsismi tunnustaa vielä kansojen välisyyden ja sitä kautta kansojen ja kansakuntien sekä valtioiden erot myös pyrkiessään liudentamaan niiden rajoja. Sen sijaan EU edustaa universaalisosialistisin periaattein toimeenpantua kapitalistista utopiaa, jonka sisällä ei ole, ei tunnusteta olevan eikä sallittaisi olevan poliittista vastustajaa.

Vaikka kyseinen konfliktittomuuden oletus on pelkkää valetta, se on kuitenkin merkittävää siksi, että se mitätöi poliittisuuden ja saattaa kansakunnat vaikutusvallattomaan tyhjiöön. Niin tehdessään se todellisuudessa antaa vallan voimakkaimpien osapuolten käsiin valtioliittojen ja liittovaltioiden sisällä.

Rahalla tai väkivallalla tuettujen valtapotentiaalien haltijat voivat tekemillään diileillä ammentaa heikommat osapuolet tyhjiksi riistämällä esimerkiksi niiden mineraalit ja muut luonnonvarat ja määrittelemällä vastarinnan rikokseksi tai hyökkäykseksi yhdessä sovittuja normeja vastaan.

Sellainen ystävyys on samanlaista maireaan suopeuteen paketoitua brezhneviläisyyttä kuin YYA-sopimuksen aikainen ystävyys, joka todellisuudessa oli alistamisen muoto.

Syy siihen, miksi Suomen talous ei ole kasvanut vuosiin, on nyt jäsenyytemme euroalueessa ja Euroopan unionissa. Ainoa rahaunionista koituva hyöty on ollut välttyminen valuuttakurssiriskeiltä euroalueen sisällä, mutta yhteinen rahapolitiikka ja arvoltaan kova euro ovat syöneet pois Suomen vientikilpailukyvyn EU:n ulkoisilla markkinoilla.

Siinä, missä Keski- ja Etelä-Euroopan maat kiertävät kilpailusäädöksiä oman tuotantonsa tukemiseksi ja säätelevät hankintojen parametrit paikallista tuotantoa suosiviksi, siinä suomalaiset noudattavat kilpailusäädöksiä impivaaralaisen orjallisesti. Näennäisen ystävällisyyden vallitessa EU on rikkonut kansallista suvereenisuuttamme vastaan ilmastopoliittisella pakotuksella ja anekaupalla, omaisuudensuojaa kolhivilla metsiensuojeluvelvoitteilla sekä maatalous- ja rakentamisdirektiiveillä.

Tukipakettipolitiikallaan EU on ottanut yhdellä kädellä ja antanut toisella muun muassa Espanjalle ja Italialle, jossa yksityishenkilöiden asuintaloja on laitettu kuntoon koronan seurauksia paikkaamaan tarkoitetusta elpymisrahastosta ammennetuilla lahjoituksilla. Rahastokiskontaa harjoittava EU on korruption ja piilosubventioiden katakombi, jossa Suomi ja muut pohjoismaat ovat nettomaksajia ja oliiviöljymaat nettosaajia.

Suomen talous on konkurssissa ja talouskasvu alkaa aina ensi vuonna, kuten Godot tulee huomenna Samuel Beckettin tunnetussa näytelmässä.

Suomen hallituksen valtavat perusturvaleikkaukset eivät luo talouskasvua vaan vähentävät kotimaista kysyntää, ja työntekijöiden oikeuksien huononnuksista ei kausaalisesti seuraa arvoja tuottavaa toimintaa. Ne enintään helpottavat palkkaamista, jos toimintaa on. Mutta sitä ei ole, koska jäsenyytemme euroalueessa on huonontanut kansainvälistä kilpailukykyä, ja vienti ei vedä kunnolla.

Epäluottamus on lisääntynyt, ja luottamus on syöpynyt pois.

Julkisen talouden säästöihin keskittymällä peitellään perusongelmaa, joka on: jäsenyytemme EU:ssa on aiheuttanut kansantaloudellemme suuria pysyviä menoja, kitkoja ja velvoitteita, jotka ovat omalta osaltaan torpanneet talouskasvun.

EU ei pystynyt antamaan meille edes uskottavia turvatakuita, vaan ne aikaan sai vasta NATO, jossa tosin olemme itse turvallisuuden tuottajia emmekä kuluttajia Pohjolan alueella.

Vanhaa perua oleva valtioviisaus sanoo, että Fixitin nykykannatus ei vielä riitä EU:sta eroamiseen, ja sitten kun se riittää, olemme jo niin syvällä, että eroaminen ei ole enää mahdollista.

Syynä lähes kaikkeen kurjuuteen ja köyhtymiseen Suomessa on internationalismi ja ajautuminen vulgaariliberalistiseen talous- ja markkinafatalismiin, joiden vuoksi entinen hyvinvointivaltiomme on rapautettu kehitysmaaksi.

Niin sanotun Linnan juhliin väitettiin kutsutun tänä vuonna eritoten opettajakuntaan kuuluvaa sivistyneistöä. Kristallikruunujen loisteessa ei ole kuitenkaan älymystöä vaan akatemiatutkijan viroilla palkittuja kritiikittömiä mitättömyyksiä, jotka esiintyvät EU-asiantuntijoina ymmärtämättä yhtään, mistä koko vedätyksessä on kyse.

Sekä globaali kapitalismi että vihervasemmistolainen kiilusilmäisyys ovat rakentuneet valheille ja lupauksille, joilla kansalaisten aggressioita on koetettu hallita laittaen laskut valtion täpötäysiin velkapiikkeihin.

Todellisuudessa valtiovallan pylvästalot ja lasilinnat ovat sisältä tyhjiä ja pimeitä, ja maksupäivä on tullut.

EU-vaateita kireämpään velkajarruun sitoutuminen tarkoittaa 1,5 miljardin leikkauksia vuodessa. Kun lisäksi tulevat 10 miljardin NATO-vaatimukset, on maastamme tuon jälkeen jäljellä savuavat rauniot, elleivät sakset osu suoraan valtion työntekijöiden palkkoihin ja keskitasoa korkeampiin eläkkeisiin vähintään 20 prosentin voimalla. Minimissäänkin pitäisi perua työ- ja virkasopimusten päälle kasatut harkinnanvaraiset bonukset, palkkiot ja palkanlisät.

Valtion hallintoviroista pitäisi lopettaa puolet, ja sosialisminpunaiset sukkapuikkoneuvostot pitäisi lakkauttaa kokonaan, samoin tuet ”kulttuuriksi” tai ”tieteeksi” naamioidulle agendatoiminnalle ja tasa-arvoilveilylle.

Jatkossa kansalaisten vihanhallintaa ei voida harjoittaa politiikalla eikä tunnottomalla rahalla, ja lisääntyvästä keskiluokan ja köyhäin kalvamisesta seuraa kurjaliston ja eliitin välisiä yhteenottoja.

Samalla kun ihmisille kirkastuu, mitkä tekijät todella ovat heidän kurjuutensa ja valtiomme rappeutumisen syitä, on toivoa, että äärivasemmisto ja laitaoikeisto löytävät lopulta toisensa ja yhteisen etunsa.

Kansallisvaltio on vastustaja vain internatsistiselle globaali-ideologialle, sosialistiselle universaaliutopialle ja kansainväliselle kapitalismille, mutta kansalaisille kansallisvaltio on hyvinvoinnin takaaja, konfliktien sovittaja, kansankokonaisuuden ylläpitäjä, aineettoman kulttuurimme ylisukupolvinen kantaja ja väkivaltapotentiaalin haltija ulkoisia vihollisia vastaan.

Väärää talouspolitiikkaa

Viime viikolla kohua herätti Valtiontalouden tarkastusviraston raportti, jonka mukaan Sanna Marinin hallitus kasvatti valtion menoja koronakriisin aikana ja sen varjolla pysyvästi noin 10 miljardilla eurolla vuodessa.

Raportissa kirjoitetaan:

”Hallitus nosti menotason vuosina 2020–2023 keskimäärin noin 10 miljardia euroa korkeammalle kuin mitä hallitus oli ennen pandemiaa suunnitellut. Tästä kertyi vuosina 2020–2023 yhteensä noin 41 miljardia euroa lisämenoja. Silti tarjolla on ollut vain niukasti tietoa siitä, mihin menolisäykset kohdentuivat.

Vuonna 2020 hallitus nosti valtion budjetin menotasoa COVID-19-pandemiaan vedoten noin 9 miljardia euroa korkeammalle kuin mitä menojen tavanomainen kasvutrendi olisi ollut. Noin 70 prosenttia näistä menolisäyksistä kohdentui koronakriisin hoitoon. Vuodesta 2021 eteenpäin alkoivat korostua koronakriisiin liittymättömät menolisäykset, jotka nostivat menotason pysyvästi korkeammalle tasolle. Nämä lisäykset kohdentuivat muun muassa kuntatalouden tukemiseen, valtionhallinnon toimintamenoihin ja puolustusmenoihin.”

Tämän toteamiseen ei olisi tarvittu Valtiontalouden tarkastusvirastoa. Tähän blogiin kirjaamieni havaintojen lukeminen olisi riittänyt.

VTV:n finanssivalvojien raportti sai Vasemmistoliiton ja SDP:n luonnollisesti raivoihinsa samalla, kun se tarjosi evankeliumia perussuomalaisille ja kokoomuslaisille, jotka saivat ikään kuin synninpäästön rajusta leikkauspolitiikastaan. Olihan syyttävä sormi nyt osoitettu holtitonta velanottoa harjoittaneisiin puolueisiin.

Minulla ei ole syytä epäillä VTV:n raportin paikkaansa pitävyyttä – ei myöskään VTV:llä itsellään.

Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. 

VTV:n laskema on laadittu sinänsä oikein ja oikeista alkutekijöistä, mutta siinä ei ole otettu huomioon, että myös vaihtoehtoiset tavat toimia olisivat voineet lisätä valtion menoja. Tuloksia koskeva erimielisyys johtuukin siitä, että laskelmassa on oletettu kaikkien muiden tekijöiden pysyvän muuttumattomina siinä tapauksessa, jos valtion budjettia olisi supistettu tai ei olisi paisutettu.

Yhdestä asiasta voidaan olla varmoja. Pandemian aikaisista poikkeusoloista ei koskaan siirrytty takaisin normaaliin vaan ”uuteen normaaliin”, jossa kriisin hoitoa käytettiin verukkeena muiden menojen lisäämiseen.

Kaikkea pandemiaan varattua rahaa ei saatu kulumaan terveyskriisistä johtuviin kuluihin. Tämä tiedetään myös siitä tosiasiasta, että yhteisvelalla rahoitetun EU:n elpymispaketin varoista on annettu lahjoituksia muun muassa Espanjan ja Italian asuntoremontteihin!

Selityksiä budjetin paisumiseen on kolme.

1) Sanna Marinin hallitus ratkoi sisäisiä ideologisia erimielisyyksiään rahalla, jota ei ollut, siis velkarahalla. Kivenä kengässä olivat etenkin Vihreiden vaatimat ylimitoitetut ilmastotoimet, energiapoliittinen vallankumous, vihersiirtymän kiirehtiminen ja vihersosialistinen metsiensuojelu, muun muassa metsien ennallistaminen, josta korvaukset metsien omistajille maksaa valtio muuttaen metsät sosiaalitoimistoiksi. Energian kallistuminen johtuu tottahan toki myös Putinin sodasta, mutta Suomen hallituksen samanaikainen tapa tuhota fossiilista energian tuotantoa ja satsata päästöttömään energiaan tappoi talouskasvun.

2) Marinin hallitusta ei olisi saatu kokoon ilman Keskustaa, joka vuoden 2019 vaalit hävinneenä vipusi itsensä kabinettiin saadakseen jyrättyä läpi Sipilän hallituksen kärkihankkeen: soteuudistuksen. Sote puolestaan aiheutti veronmaksajille 6,4 miljardin euron menolisäykset. Sanoin jo vuoden 2019 Ylen vaalitentissä, että sote on Musta Pekka, joka jää seuraavan hallituksen käteen. Niin kävi. Suomessa oli vastikään saatu puretuksi turha ja tarpeeton väliportaan hallinto, mutta Kepu alkoi vaatia sitä takaisin tarjotakseen kahvia ja kakkua aluevaltuustojen kokousedustajille. ”Hyvinvointialueet” muodostavat nyt hallintohimmelien verkoston, josta ei ole kansalaisille mitään hyötyä ja joilla voidaan pahoin. Hyvin siellä voivat vain alueiden paksusti palkatut johtajat. Tämä on suomalaisen byrokratian ja korruption ironinen irvistys.

3) Menojen räjähtäminen ei johdu vain Marinin hallituksen toimista. Suuri osa juontaa juurensa EU:n harjoittamasta vedätyksestä ja tukipakettipolitiikasta, jota myös Kokoomus on ollut tukemassa Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallituksista asti. Vuonna 2015 Petteri Orpo puolestaan oli sisäministerinä kätilöimässä Suomeen yli 30 000 turvapaikanhakijaa, joista suurin osa osoittautui turvapaikkasäädöksiä täyttämättömiksi sotilaskarkureiksi. Maahanmuuttokulut ja siihen liittyvä kulttuurimullistus ovat kalvaneet Suomen julkista taloutta sosiaaliturvamenojen kasvuna. Ne ovat rokottaneet kansalaisiamme enemmän kuin pandemia.

Myöskään Petteri Orpon johtama hallitus ei suoriudu talouspolitiikan hoitamisesta edeltäjäänsä paremmin.

Syitä siihenkin voidaan nimetä kolme:

1) Nykyinen hallitus jyrää läpi valtavia infrastruktuurihankkeita, eikä yksikään puolue (myöskään oppositiosta) pysty selvästi perustelemaan, miksi yli 3 miljardia nielaiseva länsirata pitäisi rakentaa aikana, jolloin kansalaisten sosiaaliturvaa on leikattu nälkäkuolemien kynnyksille. Perusteluksi ei riitä, että tie- ja raidehankkeet voidaan lavastaa puolustuspoliittiseksi infraksi, jotta Donald Trumpin Nato-mailta vaatima 5 prosentin BKT-osuus saataisiin toteutumaan. Rahan kaataminen summittaisessa uhkien ja pelkojen viitekehyksessä luotuun defensiopolitiikkaan on Suomelle mahdotonta, sillä se vaatisi noin 10 miljardin menolisäystä tilanteessa, jossa budjettia pitäisi keventää saman verran!

2) Hallitus ei suostu korottamaan ansiotuloveroja. Riikka Purra on ilmoittanut vielä keväisten veronkevennysten jälkeenkin, että Perussuomalaiset olisivat valmiita edelleen alentamaan ansiotuloverotusta. Petteri Orpo vastasi MTV3:n Uutisekstrassa, että tavoite on Kokoomuksen ohjelman mukainen ja että puolueensa on aina valmis keskustelemaan verojen alentamisesta. Toisesta suupielestään valtiovarainministeri on valitellut, että leikattava loppuu. Niin loppuu, eikä tyhjästä voida ottaa.

Ainoa keino tasapainottaa valtiontaloutta ja hoitaa ”sopeutuksia” on lisätä keskituloisten ansiotuloverotusta. Keski- ja pienituloiset sekä suuri osa maatalousyrittäjistä eivät nykyisin ole nettoveronmaksajia subventioiden vuoksi, ja kyseisen politiikan on loputtava. Kokoomus ja persut vetoavat näkemykseen, että verojen alentaminen lisää kulutusta ja tuottaa talouskasvua, vaikka tosiasiassa säästyneet varat jäävät hyvätuloisten pankkitileille tai päätyvät ulkomaiseen tuontiluksukseen ja sijoitukseen.

Veronalennusten työhön kannustavuus on vähäpätöinen, eikä kukaan varmasti jättäisi työpaikkaansa huonossa työllisyystilanteessa vain siksi, että ansiotuloveroja korotettaisiin esimerkiksi yhdellä prosenttiyksiköllä myös pieni- ja keskituloisten keskuudessa ja listaamattomien yritysten pääomatuloverohelpotukset poistettaisiin. Jos on jatkuvia ansiotuloja, on myös varaa maksaa veroja.

3) Samalla kun nykyhallitus on säikäyttänyt kansalaiset ja halvaannuttanut taloudellisen toimeliaisuuden leikkauspolitiikallaan, se on antanut verohelpotuksia suurituloisille. Valtiovarainministerin olkapäällä kököttävät nyt anarkokapitalistien etäispäätteet ja minarkistit, jotka toteuttavat erittäin suurituloisten ja varakkaiden toiveita. Ahneudelle tyypillisesti myöskään nykyiset verohelpotukset eivät riitä heille. Kuvaa siitä antavat Björn Wahlroosin ohjeet ja neuvot, joilla hän tekee omien taskujensa mukaista talouspolitiikkaa.

Petteri Orpo puolestaan laittoi perussuomalaiset povariinsa, ja Purran sakset ovat leikanneet kotimaisen kulutuksen ja asuntorakentamisen minimiinsä, kun taas perusturvaan (esimerkiksi asumistukeen) sijoittaminen olisi hyvä elvytyskeino. Perusturvan leikkaaminen on ollut Perussuomalaisten vaalipetos peruskannattajakuntaansa kohtaan.

Nykyhallituksen talouspolitiikka on yhtä huonoa, äärimmäistä ja vääristynyttä kuin edellisen, mutta toisella tavalla.

Saman verran kuin Marinin hallitus käytti pandemiaan ja sen kylkiäisiin, nykyhallitus uhkaa käyttää suunnattomiin puolustuspoliittisiin investointeihin ja tuottamattomaan tai matalatuottoiseen infrastruktuuriin.

Eräs hulluimmista infrahankkeista on Valtioneuvoston linnan sisäpihalla olevan historiallisen talon purkaminen ja korvaaminen uudisrakennuksella, joka maksaisi 335 miljoonaa euroa, eli enemmän kuin asumistukien leikkauksilla voidaan saavuttaa säästöjä! Ja tämä kaikki vain valtioneuvoston väitetyn ”tilapulan” helpottamiseksi. Väkeä pitäisi heittää ulos ja paljon byrokratian vähentämiseksi ja saneerata paikalle kohtuuhintaisia asuntoja.

Yksikään puolue (myöskään nykyisestä oppositiosta) ei olisi valmis korottamaan ansiotuloveroja, sillä puolueet pelkäävät kannatuksen menetystä.

Tosiasia kuitenkin on, että valtiontaloutta ei saada tasapainoon vain leikkaamalla, vaan lisäämällä valtion tuloja.

Tulojen kasvattamiseen puolestaan ei riitä talouskasvu, joka nojaa pelkkiin odotuksiin, oletuksiin ja toiveisiin ja jota joutuu odottamaan kuin näytelmän päähenkilöä Samuel Beckettin tunnetussa tragikomediassa Godot – huomenna hän tulee.

Julkinen velka ei ole mitään muuta kuin eteenpäin lykättyä verotusta, jos talouskasvu ei budjettivajeita hoida. Se ei hoida väestön vanhenemisesta johtuvaa kestävyysvajettakaan. Silti myöskään Helsingin kaupunki ei korottaisi kuntaveroa, vaikka se on naurettavat 5,3 prosenttia (koko maassa keskimäärin 7,6), ja Helsinki velkaantuu miljoonilla joka vuosi.

Yhteisenä vastoinkäymisenä kaikilla puolueilla ja koko Suomella on ajautuminen syöksykierteeseen, jossa sekä verojen lisääminen että leikkaaminen jarruttavat talouskasvua, eikä velkajarrusta ole mitään hyötyä, kun talouskasvua ei näy mutta menot jatkavat kasvuaan.

Seuraavassa hallituksessa sopeutusten pitää painottua ansiotuloverojen progressiiviseen korottamiseen kaikissa tuloluokissa sekä julkisten infrahankkeiden, EU-johteisten menojen, kansainvälispoliittisten kulujen ja byrokratian leikkaamiseen. 

Aiheista aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011) 

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia (2011) 

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset (2011)  

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä (2014)  

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka? (2016) 

Sixten kuin ”sixteen” (2016) 

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa (2018) 

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia (2019) 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika (2020) 

Viimeinen sammuttaa valot (2020) 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa (2023)

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa! (2023)

Perussuomalaiset kokoomuslaisen politiikan vankeina (2023)

Hallitus heittää kotioville hevosenpään (2023)

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta (2023)

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille (2023)

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia (2024)

Työmiehen tuumausriihi: Kuinka kansa kiittää, kun leikkaukset alkavat, Purra? (2024)

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan (2024)

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla (2024)

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat (2025)

Perussuomalaiset, kaatakaa hallitus tai katukaa! (2025)

Korko alas (2025) 

Jarrut pohjassa, levyt ja palat irti

Jarruttaminen ei kannata enää silloin, kun konepelti on mutkalla ja puskurit seinässä. Toisaalta sukeltaminen kannattaa lopettaa, kun ollaan pohjalla.

Kun eduskuntapuolueet (Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta) sopivat tänään niin sanotun velkajarrun käyttöönotosta, sovinnon merkitys oli lähinnä symbolinen ja signaloiva.

Velkaantumisen hillitsemisessä ei ole tietenkään mitään vikaa, mutta se alkaa aivan liian myöhään toimiakseen toivotusti. Jarruvalot loistavat nyt punaisina, mutta sopeuttamisen menetelmät, toisin sanoen jarrulevyt ja -palat, räjähtävät kuin formuloissa, ja poljin menee pohjaan kuin lehmän henkäys.

Puolueiden oli helppoa päästä sopuun, sillä velkajarrun käyttöönotossa päätettiin vain tavoitteesta mutta ei keinoista. Politiikan liikkumatilaa nykypoliitikkojen omatoiminen itsejarrutushanke joka tapauksessa kaventaa – ja samalla myös kansan mahdollisuuksia valita puolueiden kesken. Lisäksi tulevilta poliitikoilta vedetään jarrulailla matto alta, ja valtaa valuu ulkoparlamentaariselle Talouspolitiikan arviointineuvostolle.

Virallisen nuhdesaarnan eli ”EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen”mukaan valtion velka saisi olla enintään 60 prosenttia BKT:stä ja vuotuinen budjettialijäämä korkeintaan 3 prosenttia BKT:n arvoon verrattuna. Suomen valtion velkasuhde on nyt 86,9 prosenttia (lähde).

Petteri Orpon (kok.) ja Riikka Purran (ps.) aloitteesta sovittu velkajarru vaatii nyt velkasuhteen painamista 40 prosenttiin vuoden 2080 paikkeilla! 

Totuuden nimissä on sanottava, että tavoite on täysin epärealistinen.

Läntisten maiden taloushistoriassa ei ole näyttöä puolen vuosisadan mittaisten taloussuunnitelmien toteutumisesta, ja huvittavaa asiassa on myös sopimukseen sisältyvä siirtymäaika, jonka vuoksi jarru ei velvoittaisi Petteri Orpon omaa hallitusta. Porvarit antoivat suurituloisille täysin perusteettomat ja valtion tulopuolta näivettävät veronkevennykset ja lukitsivat sen jälkeen poliitikkojen kädet hamaan tulevaisuuteen.

Tavoitteessa pysyminen vaatisi yhden prosenttiyksikön sahaamista pois velkasuhteesta monen vuosikymmenen ajan, mikä tarkoittaisi ylijäämäisten budjettien tekoa vuodesta toiseen.

Valtiontalouden pitäisi siis leipoa jostakin joka vuosi miljardeittain voittoa, jolla vanhat velat ja niiden korot hoidettaisiin.

Vertailun vuoksi Suomen valtio tekee tänä vuonna lisävelkaa 43,8 miljardia euroa, josta nettovelkaa on 14,3 miljardia, eli enemmän kuin Marinin (sd.) hallitus teki yhtenäkään vuonna. Toisaalta vihervasemmistolainen hallitus ja sen edeltäjät loivat Suomen valtiolle suuria pysyväisluonteisia menoja muun muassa humanitaarisella maahanmuutolla ja ympäristönsuojeluvelvoitteilla.

Velkajarruun tarttuminen kertoo Orpon hallituksen sopeuttamistoimien täydellisestä epäonnistumisesta.

Sopeutuksia on tehty sosiaaliturvaa leikkaamalla, mikä on hyydyttänyt kotimaista kysyntää, kun köyhät eivät käy kaupassa. Hyvätuloisten verohelpotukset puolestaan makaavat pankkitileillä, ja ihmisiä syytetään liiallisesta säästämisestä. Tosiasiassa joka neljännelle suomalaiselle ei ole jäänyt säästöön mitään, ja hallitus on aikaansaanut keskimäärin 100 uutta työtöntä joka päivä toimikautensa ajan.

Hallituksessa ei ole ymmärretty talouden keskinäisriippuvuuksia. Etenkin asumistuen leikkaukset ja myöntöehtojen kiristykset runtelivat pahoin rakennusteollisuutta ja sen alihankkijoita, asukkaiden itsensä lisäksi (aiheesta täällä).

Sangen tyhmää oli alkaa laskea myös Valtion asuntorahaston korkotukemat lainat osaksi julkista velkaa (aiheesta täällä). Sillä tavoin valtion laskennallinen velkataakka on kasvanut 5,9 prosenttiyksiköllä (suhteessa BKT:hen), vaikka korkotukilainat eivät oikeasti ole valtion lainoja vaan takauksia, eikä takauksia ei ole juuri koskaan jouduttu maksamaan vuokra- ja aso-yhtiöille.

Toinen suuri virhe laskentatavan muutoksessa oli, kun eläkerahastot vuonna 2024 poistettiin valtion nettovarallisuudesta, vaikka ne valheellisesti luettiin valtion varoiksi, jotta BKT-velvoite saatiin täyttymään euroon liityttäessä 1990-luvulla. Hulluinta oli, että valtiovarainministeriö itse pyysi uusinta muutosta ja siten suorastaan aneli raippaa itselleen ja kansalaisille, vaikka valhe kelpasi EU:lle, kun Suomea kammettiin euroalueen jäseneksi.

Velkajarrulla hallitus ja opposition majoriteetti sopivat nyt vieläpä EU:nkin talouskuria ahtaammasta kehyksestä tuleville vuosikymmenille. Säästämisintoa siis on kyllä, mutta innokkuus saapuu myöhässä kuin joulupukki vappujuhliin.

Kirjoitin EKP:n velkaelvytyksen tuhoisuudesta, miinuskorkojen velkaannuttavista vaikutuksista ja euron valuvioista jo täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä, mutta näkemyksilleni naurettiin tai niitä ei kuultu ollenkaan. Asioiden teoreettisia puolia käsittelin muun muassa täällä, ja kontroversiaalini euromyönteisille talousoppineille esitin täällä ja täällä. Neljä tietä kurimuksesta vapautumiseen esittelin täällä ja keinot täällä. Analyysini kriisien syöksykierteestä löytyy täältä.

 

Jarrukengät savuavat myös kysynnässä ja kulutuksessa 

Lähitulevaisuudessa käyttöön otettava velkajarru pahimmillaan heikentää valtiontaloutta enemmän kuin vahvistaa sitä, sillä kaikkeen sopeuttamiseen, kuten juuri leikkaamiseen ja verojen kiristämiseen, liittyy rekyylivaikutus.

Velkajarrulla on samanlainen kaksisuuntainen vaikutus kuin korkojen nostolla. Yhtäältä koronnostot voivat hillitä inflaatiota, kun rahan määrä markkinoilla vähenee, mutta toisaalta koronnostot myös kiihdyttävät inflaatiota, kun tuotantokustannukset ja sitä kautta hinnat nousevat (aiheesta täällä ja täällä). Olennaista olisi löytää tasapaino näiden kahden välillä.

EKP:n sanelema keskuspankkikorko ei ole koskaan optimaalinen kaikkien euroalueen kansantalouksien kannalta, mutta yhteisellä rahapolitiikalla valtiot on sidottu keskuspankin orjuuteen. EU ja euroalueen valuviat ovat keskeisiä syyllisiä Suomen ulkomaankaupan taseiden epätasapainoon ja sitä kautta valtion velkaantumiseen. Kirjoitin jo 2000-luvun alkupuolella, että toistaiseksi kannatus eurosta irtautumiseen ei riitä, ja kun kannatusta on tarpeeksi, olemme niin syvällä, että eroaminen ei ole enää mahdollista.

Liian myöhään ja liian kireälle vedetty velkajarru voi romuttaa Suomen julkisen talouden lopullisesti, kun koneesta loppuu höyry kokonaan, ja ollaan syvenevän kierteen äärellä.

Perusturvan leikkaukset heikentävät kotimaista kysyntää ja rapauttavat kansaa, mikä voi näkyä sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeen kasvuna. Veronkiristykset hyydyttävät kuluttamista nekin. 

Pahimmillaan jarru leikkaa kulutuksen ja talouskasvun pois, siis juuri sen, joka valtiontalouden hoitamisen keinoista on tehostamisen ohella jäljellä, kun muut keinot, eli velanotto, verotus ja leikkaaminen on jo käytetty.

Leikkaamalla aiheutettu ostovoiman aleneminen pudottaa asuntojen hintoja ja hävittää niissä olevan arvon pois. Kun suuri osa kansalaisten varallisuudesta on asunnoissa, tämä merkitsee kansallisen varallisuuden ja vakuusarvojen tuhoutumista ilman silminnähtäviä drooni-iskuja ja pommituksia.

Ainoa keino valtionvelkojen hoitamiseen niin Suomessa kuin muissakin Euroopan entisissä hyvinvointimaissa (eli nykyisissä kehitysmaissa) taitaa olla akordi, eli julkisten velkojen anteeksi antaminen. Tämä voisi käydä päinsä keskuspankkivelkojen osalta. Noin 40 prosenttia Suomen valtion veloista on keskuspankkiluottoja, jotka voidaan kirjata keskuspankin taseeseen ikuisina roskalainoina. Koron niistä saa valtio itse, koska ne ovat valtionpankin luottoja.

Akordi tai velan hävittäminen keskuspankin taseesta olisivat perusteltuja ratkaisuja, koska vuoden 2008 finanssikriisistä ja viimeistään koronakriisistä asti keskuspankit kautta maailman ovat muutenkin ottaneet rahamarkkinat haltuunsa käyttäen rahaprintteriä.

Keskuspankin jakaman helikopterirahan osalta valtion veloista ei tarvitse olla niin hirveän huolissaan, kuin poliittisessa retoriikassa väitetään. 

Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman kirjoitti jo vuosia sitten New York Timesiin artikkelin Nobody understands debt ja tarkoitti muun muassa, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä luotottamisen olevan kaiken talouden primus motor.

Siihen perustuu väite ”money is debt”, jonka voisi kääntää ”varallisuus on velkaa”.

Olennaista on, että velkapääomalla rakennettaisiin jotakin pysyvää ja tuottoisaa, kuten bluffiin perustuvalla fiat-rahalla on tehty teollistumisen aikakaudelta asti, eikä myöskään helikopteriraha valuisi syömävelaksi. 

Kansainvälistä sympatiaa Suomelle ei ilmeisesti kuitenkaan heru, koska EU todennäköisesti rajoittaa tai lopettaa tukipakettipolitiikkansa juuri silloin kun Suomi romahtaa Kreikan ja Espanjan tasolle, ja maamme olisi aika ojentaa kätensä Brysseliin ja Frankfurtiin.

Sieltä suomalaiset kerjäläiset ohjattaneen ”liiallisen alijäämän menettelyyn” ja IMF:n ruoskinnan alle, vaikka EU ja sen euroalue ovat itse syypäitä julkisen taloutemme rampauttamiseen jatkuvalla aneiden kiskonnallaan ja vahvan euron sekä korkean koron politiikallaan.

Vertailun vuoksi, pieni on vielä Suomen valtion velka, sillä rikkaana pidetyn Yhdysvaltojen valtionvelka on 37 300 miljardia dollaria, eli asukasta kohti noin 109 000 dollaria, kun Suomen vastaavat luvut ovat 183 miljardia euroa ja asukasta kohden 32 300 euroa. Tosin USA:n varallisuusaste ja suoritumiskyky ovat huomattavasti parempia. EU:n sisäisessä vertailussa Suomi sijoittuu nettovelan puolesta edelleenkin hyvin, mutta kuritustoimet suunnataan jostakin syystä etupäässä Suomeen (aiheesta täällä).

Velkajarru tekee Suomesta Singaporen ja SDP menetti pelin

Velkajarru voi olla myös poliittisesti kohtalokas, kasvua jarruttavan ominaisuutensa lisäksi. Itsepetos on petoksista pahin, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

En ilahtunut lainkaan eräiden vasemmistoliittolaisten tavasta vastustaa esimerkiksi NATO-konsensusta eduskunnassa, mutta tässä velkajarruasiassa Vasemmistoliitto oli varmasti puolueista rehellisin ja totuudenmukaisin.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, millä metodeilla ja instrumenteilla tuota velan supistamistavoitetta lopulta edistetään. 

Kun pelkkä käsijarrukäännöksen tekeminen (velkasuhteen taittaminen ja velkaantumisen pysäyttäminen) tekee kipeää, kuinka mahdotonta onkaan tehdä ylijäämäisiä budjetteja?

Täysin mahdotonta, ainakin leikkaamalla.

Sen jälkeen Suomessa ei olisi enää julkista terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa eikä maksutonta koulutusta, ja maassamme kukoistaisi ainoastaan ruumisarkkuteollisuus.

Amerikkaa Suomesta ei sillä tavalla tulisi, vaan Singapore. Yhdysvalloissa kun on vielä edes jonkinlainen julkinen ja osittain maksutonkin terveydenhuolto ja peruskoulutus, työttömyysturva ja sosiaaliturva, toisin kuin Singaporessa.

Singaporen malli on Kokoomuksen tavoite Suomelle. Singaporessa ei ole nimittäin minkäänlaista työttömyys-, sosiaaliturva- eikä eläkejärjestelmää, vaan kaikki perustuu yksilön omaan etukäteissäästämiseen niin sanotuille sosiaaliturvatileille. (Jälkikäteissäästämistä sanottaisiinkin kansalaisten henkilökohtaiseksi velkaantumiseksi.)

Todennäköisesti velkajarru on jäävä samanlaiseksi poliittiseksi Pinokkioksi kuin Juha Sipilän (kesk.) aikoinaan mainostama ”kilpailukykyloikka” ja tajunnan räjäyttävä ”yhteiskuntasopimus”, jonka hän keksi kai Jean-Jacques Rousseaulta. Niitä ei muistane enää kukaan.

Mutta tuleviin eduskuntavaaleihin velkajarrulla on merkitystä. Merkitystä on erityisesti sillä, millä keinoilla velkajarrun kahvasta ryhdytään vetämään.

Kun gallupeja johtava SDP meni velkajarrusopimukseen mukaan, se livahti Kokoomuksen povitaskuun samalla tavalla kuin Perussuomalaiset kesän 2023 hallitusneuvotteluissa, joissa persut pettivät äänestäjänsä ja vaalilupauksensa (”perusturvasta ei leikata”)pahan kerran.

Harmonian havina kertoo nyt, että kulissien takana puuhataan kolmen suuren hallitusta. SDP on seuraavassa hallituksessa kuitenkin vain, jos se voittaa vaalit ja saa hallituksenmuodostajan tehtävän sekä naaraa perässään Kepun ja Kokoomuksen. Näin ei välttämättä käy, koska leikkauksista kärsineiden demarien kylki vuotaa Vasemmistoliittoon, ja SDP jää vaaleissa kakkoseksi, kuten viimeksikin.

Myös Keskusta taipui Kokoomuksen ja Perussuomalaisten velkajarruehdotukseen, koska Kepu himoaa seuraavaan hallitukseen. Todennäköisesti käykin niin, että nykypohja jatkaa täydennettynä Kepulla, jonka kannatus nousee saman verran kuin Perussuomalaisten romahtaa perusturvaleikkausten vuoksi.

 

Velkajarrun vaatimat leikkaukset voivat repäistä yhteiskuntamme kahtia

Velkajarru tarkoittaa siirtymistä kahden kolmasosan diktatuuriin, jossa työssä käyvä kansanosa menestyy kohtalaisesti ja yksi kolmannes vedetään kokonaan kölin alta.

Solidaarisuuden vuoksi seuraavan hallituksen pitäisi hakea sopeutukset ansiotuloveron korotusten ja korkeiden työ- ja virkamieseläkkeiden leikkaamisen suunnalta, mikä ei tietenkään käy Kokoomukselle.

Totuus on, että mikäli on jatkuvia ansiotuloja, on varaa myös maksaa veroja. Tyhjästä ei voi ottaa. Nyt olisi palkansaajien vuoro kärsiä.

Hyvätuloisten hunajaiset ansiotuloveron alennukset ovat olleet tähänkin asti virhe, sillä niillä ei ole ollut kansantalouttamme elvyttävää vaikutusta palkkojen päädyttyä ulkomaanmatkoihin, tuontiluksukseen ja rahastoihin. Työeläkepommi puolestaan on rakennettu valheellisten lupausten varaan, joita ei voida kattaa mistään rahastoista eikä verovaroista, joten työeläkkeiden leikkaaminen on yhtä välttämätöntä kuin eläkeiän korottaminen.

On myös aika leikata pelkästään säilyttävistä yritystuista ja maataloustuista. Maatalousyrittäjät eivät ole koskaan maksaneet kunnolla veroja laittaessaan lähes kaikki menonsa maatilatalouden poistoihin, ja tuloistaan noin puolet ovat tukia.

Olisi lopetettava myös pörssin ulkopuolisista osakeyhtiöistä maksettavien osinkojen verohuojennukset, sillä vastaavia helpotuksia ei ole esimerkiksi yksityisillä metsänomistajilla ollenkaan. Metsien uudistamiseen tarkoitetut Kemera-tuet valtio lopetti kokonaan vuoden 2023 lopussa, vaikka se lailla pakottaa istuttamaan metsät hakkuiden jälkeen. Kuitenkin puun kasvamista joutuu odottelemaan noin sata vuotta, ja valtio vie pääomatuloista 30 tai 34 prosenttia, mutta jatkuvaa vuosituottoa tekevien listaamattomien osakeyhtiöiden pääomatuloja kohdellaan silkkihansikkain.

Varallisuusveroja ja pääomatulojen verottamista en kuitenkaan priorisoi, sillä omaisuuden pois verottaminen tarkoittaa köyhdyttämistä ja perustuslaillisen omaisuudensuojan vaarantamista. Vertailun vuoksi esimerkiksi asumistuen poistaminen omistusasukkailta oli monelle työttömäksi joutuneelle omistusasukkaalle 100 prosentin varallisuusvero, josta monet varmasti hirttäisivät valtiovarainministerin. 

Valtion pitäisi hakea säästökohteensa sellaisista menoista, jotka eivät ole Suomen kansalaisten ja valtion ydintoimintojen kannalta välttämättömiä.

Niitä ovat byrokratia, sukkapuikkoneuvostot, kehitysapu, maahanmuuttokulut, kotouttamisteollisuus ja yleinen vihersosialismi, kuten ilmastonsuojeluvelvoitteet, asunto- ja rakentamisdirektiivit, metsiensuojelumääräykset, hiilinieluhysteria ja kaikki muu etenkin energian hintaa nostanut puoskarointi, joka on heijastunut monen asian kallistumiseen ja runnellut maatamme tavoilla, joista kirjoitin muun muassa täällä ja täällä.

Koko sosiaaliturvajärjestelmämme pitäisi korvata yksitasoisella, tasasuurella ja juustohöylätyllä työttömyysturva-, eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmällä, joka olisi negatiivisen tuloveron kaltainen ja painotettu asuinpaikasta johtuvalla luokituksella.

Se poistaisi korkeat työttömyyspäivärahat ja työeläkkeet ja toisaalta nostaisi perusturvan riittävälle tasolle, jotta sen lisäksi ei tarvittaisi sen enempää asumistukia kuin toimeentulotukekaan, joka yhdessä varattomuusehtojensa kanssa on pahiten köyhyyteen kannustava loukku.

Olen luonnostellut perustulon kaltaisen dynaamisen perusturvamallin jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 2. uud. p. 2010, 3. uud. p. 2015), ja palaan asiaan myöhemmin yleistukiprosessin edetessä.

 

Aiheista aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011) 

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia (2011) 

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset (2011)  

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä (2014)  

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka? (2016) 

Sixten kuin ”sixteen” (2016) 

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa (2018) 

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia (2019) 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika (2020) 

Viimeinen sammuttaa valot (2020) 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa (2023)

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa! (2023)

Perussuomalaiset kokoomuslaisen politiikan vankeina (2023)

Hallitus heittää kotioville hevosenpään (2023)

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta (2023)

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille (2023)

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia (2024)

Työmiehen tuumausriihi: Kuinka kansa kiittää, kun leikkaukset alkavat, Purra? (2024)

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan (2024)

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla (2024)

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat (2025)

Perussuomalaiset, kaatakaa hallitus tai katukaa! (2025)

Korko alas (2025)

Korko alas

Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde kävi Helsingissä ja jakoi talousviisauttaan kaduilla.

Kansalaisten lähestymisyritykset ja ”suomalaiseen sisuun” vetoaminen eivät menneet nappiin, koska EKP on tarjonnut suomalaisille kylmää kyytiä.

Korkea keskuspankkikorko on hyydyttänyt Suomen taloutta niin, että työttömyysluvut ovat kaksinumeroiset. Siinä häviämme vain Espanjalle. Investoinnit ovat jumissa, ja jopa oliiviöljymaa Kreikan talous kasvaa kohisten meidän antamillamme aneilla.

MTV3:n Jaakko Loikkanen on kyllä mukava toimittaja, mutta Lagardea tentatessaan hän ei oikein saanut suustaan sitä keskeistä kysymystä, joka on: milloin EKP pudottaa ohjauskorkoaan? Juuri korkea keskuspankkikorko on syynä siihen, miksi Suomen talous ei kasva.

Lagarden vastaukset olivat kautta linjan vääriä. Lainojen korkea korkotaso ei pelkästään hillitse inflaatiota vaan myös kiihdyttää sitä, kun tuotantokustannukset ja sitä kautta hinnat tuppaavat nousemaan (aiheesta täällä). Inflaatio on jo talttunut, eikä se alun perinkään johtunut paljosta löysästä rahasta vaan alkutuotannon, etenkin energian, kallistumisesta. Näin ollen rahan saatavuuteen vaikuttaminen korkotasoa korottamalla on ollut väärä väline.

Myös euron pönkittäminen muita valuuttoja vastaan on ollut Suomelle tuhoisaa. Euroalue ei kaipaa ”luottamuksen lisäämistä”, sillä myöskään kilpailijavaluutta dollari ei nauti laajaa luottamusta.

Suomen vientialoista esimerkiksi metsäteollisuus kärsii euroalueen jäsenyydestä, kun euron kurssi on korkea, ja kilpailijamaa Ruotsi pystyy myymään samaa tavaraa halvemmalla kuin Suomi nimenomaan oman kruununsa ja rahapolitiikkansa ansiosta. Ruotsin taloudella ei mene paremmin siksi, että siellä maahanmuuton haalimisessa on onnistuttu, vaan siitä huolimatta. Ruotsin taloudella menee paremmin, koska Ruotsi ei ole euroalueen talutusnuorassa.

Kymmenet ja taas kymmenet hulluudet riivaavat EU:n politiikkaa, ja isänmaalliset EU-kriitikot lavastetaan valtavirran medioissa pöyristyttävästi ”Venäjä-mielisiksi”, ikään kuin yhden pahan vastustaminen olisi toisen pahan puolustamista. EU:n harjoittama riistokapitalismi on kuitenkin todellisuutta, jota se toimeenpanee saattamalla taloudelliselta, teolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan täysin erilaiset kansantaloudet näennäisesti samalle viivalle.

Siinä kilpailutuksessa vahvimmat voittavat. EU-johteisen hankintalain vuoksi ei julkisissa hankinnoissa saa suosia kotimaisia toimittajia, mikä näkyy muun muassa Helsingin kaupungin äskettäin solmimassa ratikkakaupassa, kun 270 miljoonan arvoiset raitiovaunut tilattiin sveitsiläis-puolalaiselta valmistajalta kajaanilaisen tehtaan sijaan. EU:n Euphemia-sähkömarkkina-alueen vuoksi Suomi myy halvemmalla sähköä kuin ostaa ulkomailta (aiheesta täällä). Hulluuden tivolista on helppo poimia esimerkkejä.

EU on romuttanut Suomen talouden anastamalla itsenäisen rahapolitiikkamme ja velkaannuttamalla valtiotamme tukipakettipolitiikalla, jäsenmaksuilla, kalliiksi käyvillä ilmastonsuojeluvaateilla sekä asunto-, energia- ja metsämääräyksillä. Nyt EU puuttuu Suomen sisäpolitiikkaan vaatien 9,9 miljardin sopeutuksia myös ensi vaalikaudelle. Saman verran ottaisi NATOn koura. Mistä se kaikki voidaan tuottaa tai säästää?

Syyllisiä on kaksi: universaali vihersosialismi ja internatsismi, eli verkottuminen kansainvälisiin sitoumuksiin. Viherhihhulit ja rahahihhulit.

Lagarden politikointi on tyypillistä monetaristista politiikkaa, joka syövyttää suhdanneherkkiä pieniä talousalueita, kuten Suomea.

Pahiten korkea korkotaso runtelee velkaisia kuntia ja Suomen valtiota, joka on korviaan myöten veloissa, jopa niin, että velkaa joudutaan tekemään paitsi vanhojen velkojen hoitamiseksi, jo korkojenkin maksamiseksi, jolloin syntyy emissiotappiota, ja velkapääomaa joudutaan kasvattamaan lainojen nimellisarvon ohi.

Tämä kierre on upottava suo. Suunnitteilla oleva velkajarru, eli valtionvelan rajoittaminen lailla vaalikausien yli, ei auta, koska vika on kansainvälisten sitoumusten vaateissa. Ne kalvavat myös demokratiaa, kun kysytään, miksi käydä äänestämässä, jos menotaloudesta ja tulopuolesta on päätetty jo etukäteen. Petteri Orpon vaade velkasuhteen alentamiseksi 40 prosenttiin BKT:stä on täysin utopistinen, sillä se edellyttäisi ylijäämäisten budjettien tekoa kymmenien vuosien ajan. Saksassa velkajarrusta jouduttiin luopumaan asevarustelun hyväksi, ja sama pätee Suomeen.

EU:hun ja euroalueeseen liityttäessä Suomesta oli määrä siirtää ”vain vähän” päätösvaltaa Brysseliin, Strasbourgiin ja EKP:n päämajaan Frankfurtiin. Nykyisin valtaosa lainsäädännöstämme tulee EU:n pakottamana, ja loput vallasta on keskuspankilla.

Kansallista budjettivaltaa ei ole myöskään valtioiden välisen verokilpailun vuoksi, joten verotuloja ei voida liioin kartuttaa. Leikataan siis siitä mistä voidaan, eli sosiaaliturvasta, joka on auliisti jätetty kansallisen päätöksenteon piiriin.

Näin EU:sta ja euroalueesta on tullut Suomelle ja suomalaisille hyväjouhinen hirttoköysi. 

Lagarden sanankäytössä vilahtelevat ”sääntörikkuruus”, ”takaisin ruotuun” ja tietenkin ”kuriin saanti”. Entisenä IMF:n pääjohtajana hän muistuttelee mielellään myös EU:n tarkkailuluokalle laittamisesta, eli joutumisesta ”liiallisen alijäämän menettelyyn”.

Dominatar rouva kuikelo vetää samanlaista pingoitettua ja kireää talouspolitiikkaa kuin pääkomissaari paronitar Ursula von der Leyen EU:n yleispolitiikassa. Molemmat joutavat eläkkeelle.

Lagardea on kritisonut myös EKP:n oma henkilökunta, koska hän ei ymmärrä talouden keskinäisriippuvuuden ilmiöitä. Siinä pataporvarillinen talouspolitiikka ajaa mopedilla rotkoon. Se on samanlaista kuin Suomen hallituksen oletus, että leikkaaminen välttämättä säästää.

Ei se niin ole. Perusturvaleikkaukset hyydyttävät kotimaista kysyntää ja syventävät lamaa, kun taas perusturvaan investoiminen olisi hyvä elvytyskeino. Pienituloisten lantit käytetään kotimaisiin hyödykkeisiin, kun taas hyvätuloisten veronkevennykset valuvat tuontiluksukseen ja ulkomaisiin rahastoihin sekä osakkeisiin.

Julkisuudessa on viime aikoina pyöritelty levyä, jonka urakierteistä kipinöi sanomaa, että syy taantumaan on, kun kuluttajat eivät osta vaan kartuttavat säästöjään, tosin vain varakkaampi väki. Kansalaisia syyttämällä hallitus ja sen kovaääniset pyrkivät pakenemaan suhdannekilven taakse. Sitä ei pohdita, miksi eivät kuluta. Juurisyy ei ole luottamuksen puute. Luottamuspulan takana ovat työttömyys ja sosiaaliturvaleikkaukset, jotka ovat syöneet ostovoiman suurelta osalta kansaa. Siksi hintalappu on monille lantahippu.

Kolme julkisen talouden hoitokeinoa on jo käytetty. Velka on tapissaan, verotuksen kiristäminen johtaisi tuottojen vähenemiseen, ja leikattava on loppumassa, kun yritys- ja maataloustukiin ei kajota. Kurssin korjaamiseen jäävät talouskasvu ja työn tuottavuuden lisääminen.

Talouskasvua edistäisi korkotason laskeminen. Työn keskimääräistä tuottavuutta parantaisi tehostaminen, toisin sanoen huoltaavaan verkostoon liittyvän hoivatyön, matalatuottoisten elämäntapa-ammattien, valtiorahoitteisen järjestötyön ja byrokratian karsiminen sekä sellaiseen tuotantoon panostaminen, jossa tuotetaan markkinoille vaihtokelpoisia ja rahassa mitattavia arvoja.

Niin ei kuitenkaan tehdä. Sen sijaan nurkan takana vaanii velkapommin lisäksi eläkepommi, jota ei pureta leikkaamalla työeläkkeitä, vaikka pitäisi. Pylvästalon edessä huutaa muutoin 1,5 miljoonaa eläkeläistä ”näpit irti eläkkeistä”, ja hyvätuloiset poliitikot kuulevat heitä, sillä he haluavat pedata korkeat työeläkkeet myös itselleen. Nuoriso, jota asia koskee, potee puolestaan masennusta ja erilaisia dysforian muotoja maatessaan autismin kirjolla.

Vain jättiläismäinen sotainflaatio voisi hoitaa Suomen valtionvelat. Sittenpä olisi jotain, minkä päälle rakentaa. 

---

Päivitys 7.10.2025: Kirjoitusta on ajantasaistettu tiedolla Helsingin surkeasta ratikkakaupasta ja valtionhallituksen sekä opposition yhdessä suunnittelemasta velkajarrusta.

Aiheesta aiemmin

Miksi EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota vaan kiihdyttävät sitä?