Donald Trumpin nerous ja ”meidän Veeti” -ilmiö

Donald Trumpin tapaus todistaa, miksi Platon oli oikeassa väittäessään, että valtion hallitsijoiden pitäisi elää kulutuskommunismissa, toisin sanoen olla vapaita kaikesta omistamisesta.

Platonin näkemyksen mukaan hallitsijan tehtävä sopii parhaiten filosofeille juuri siksi, että filosofit ovat hänen mielestään kuin luonnostaan vapaita omaisuudesta ja kaiken lisäksi rationalisteja.

Sen sijaan Donald Trump osoittaa, miten käy, kun rahakas johtaa valtiota. Hän on tottunut omavaltaisuuteen henkilökohtaisessa talousimperiumissaan ja toimii samoin myös valtion johdossa.

Liikemiesmoraali on samanlaista sekä politiikassa että taloudessa. 

Mutta onko Trump nero, talousnero tai poliittinen nero? Väitteet talousneroudesta on kumottu tai vähintäänkin kyseenalaistettu huomauttamalla, että hänen perityn varallisuutensa arvo ei ole kasvanut hänen hallinnassaan enempää kuin pörssien indeksit ovat nousseet itsestään.

Trump ei ole ”diilejä” tehtaillessaan ollut erityisen tehokas sijoittaja, eikä hän ole pystynyt voittamaan markkinaa, sillä samaan varallisuuden arvonnousuun olisi päässyt yksinkertaisesti ”osta ja pidä” -strategialla.

Poliittinen nerouskin näyttää horjuvan. Lauseiden toisteleminen tyyliin ”very great people, very great people” ei näytä kertovan muusta kuin orastavasta muistisairaudesta etenkään, kun kehujen jatkoksi seuraa kiristystä ja posketonta parjausta.

Toisaalta Trump näyttää saaneen aikaan myös tuloksia. Oman ilmoituksensa mukaan hän on lopettanut sopimusteitse konfliktit Intian ja Pakistanin välillä, Armenian ja Azerbaidžanin välillä, Serbian ja Kosovon välillä, Egyptin ja Etiopian välillä, Ruandan ja Kongon välillä sekä Kambodžan ja Thaimaan välillä. 

Tosin useat näistä eivät ole olleet varsinaisia sotia, ja rauhantilakin on jäänyt enemmän tulitauoksi. Esimerkiksi Kambodžan ja Thaimaan väliset taistelut ovat jatkuneet, ja Israelin ja Iranin tulitauko se vasta rikkoutunut onkin.

Pro et contra -tarkastelun näkökulmasta voidaan Trumpin puolustukseksi todeta, että presidenttinä Kamala Harris ei olisi varmasti ryhtynyt eikä pystynyt Venezuelan diktatuurin lopettamiseen, Gazan tulitaukoon pakottamiseen eikä Iranin ydinohjelman pommittamiseen. Toisaalta kukaan muu kuin Trump tuskin olisi katkaissut tukeaan Ukrainalle eikä uhkaillut NATOsta vetäytymisellä saati Grönlannin valtaamisella.

Voidaan edelleen kysyä, kumpi tässä maailman ajassa toimii loppujen lopuksi paremmin Putinia vastaan: löysä laissez-faire vai aggressiivinen vastaaminen aggressioihin. Käsittääkseni myös Trump on pakkojen edessä. 

Donald Trump tekee sellaista, mikä muilta on jäänyt tekemättä, mikä on tarpeen ja mitä muut eivät tekisi.

Aivan varmaa on, että Irania pitää estää saamasta ydinasetta, jonka se koettaa hankkia ydinsulkusopimusta rikkoen.

Niinpä julkisessa sanassa on myös aprikoitu, voisiko Trumpin silloin tällöin havaittu kyky saada aikaan myös myönteisiä asioita kieliä jonkinlaisesta neroudesta. Vai kertooko se vain touhuamisesta tai onnenpyörän pyörähdyksestä?

Eräissä tutkimuksissa on havaittu, että häiriköiden vetäessä hullun miehen rooliaan muut alkavat käyttäytyä entistä rationaalisemmin.

Näin syntyy vaikutelma, että ”asioilla on taipumus järjestyä”. Selvittiinhän toisesta maailmansodastakin.

Ajatellaan vaikka Veetiä, jolla on vaikea murrosikä. Aikuiset, opettajat ja koulukuraattorit lyövät päänsä yhteen selvittääkseen, mikä Veetiä vaivaa ja koettavat olla Veetille mieliksi, ehkä joskus laittavat rajojakin ja osoittavat, kuka määrää. Näin syntyy ”meidän Veeti” -ilmiö.

Myös Donald Trumpin tapauksessa muu maailma on joutunut sopeutumaan ja pohtimaan yhdessä keinoja tilanteen saattamiseksi hallintaan sekä ampuneet rivinsä suoriksi NATOssa, EU:ssa ja Euroopan maissa laajemmin.

Tämä konformismi (mukautuminen) on johtanut ryhmäkoheesioon (yhteen hiileen puhaltamiseen), jonka tuloksena on syntynyt häkellyttävää samanmielisyyttä myös entisten kilpailijoiden kesken.

Kun nämä löytävät yhteisen sävelen, maailma näyttää ”järkevöityvän” muutoin paitsi yhden tai muutaman muun reuhaajan osalta.

Trumpin menestys voi siis selittyä pelkällä rabulismilla, kun pelätään seurauksia.

Ja onhan tuosta ollut ehkä jotain hyötyäkin, kun Trump on pakottanut Keski- ja Etelä-Euroopan NATO-maat kiillottamaan kilpiään ja kypäriään ja saattamaan varustelumenonsa siedettävälle tasolle.

Entä käyttääkö Trump hullun miehen strategiaa tietoisesti, vai päästääkö hän vain itsensä irti?

Uskon Trumpin ilmaisevan autenttista minuuttaan ekspressiivisesti.

Kyse on enemmänkin liikemiesvaiston mukaisesta hullujen riskien ottamisesta kuin mistään neroudesta.

Tässä suhteessa Trump toimii samoin kuin ideologinen oppositionsa: vihervasemmistolaiset woke- ja cancel-aktivistit.

Hekään eivät suhtaudu periaatteellisina vihollisina pitämiinsä ihmisiin yhtään suopeammin, eikä heidän asennoitumisensa muutu sillä perusteella, kohtaavatko he vastustajiltaan mielistelevää tai armollista asennoitumista.

Sen sijaan he nauravat ivallisesti päälle, jos heidän tahtoonsa taivutaan. Samaan tapaan toimii myös Trump. Mutta aitona konservatiivina hän ei ainoastaan naura vaan vie rahat ja vapauden sekä orjuuttaa vastustajansa hegeliläisen herran ja rengin toimintalogiikan mukaisesti.

Veetin voi laittaa alaikäisenä kuriin, sillä hän ei ole oikeustoimikelpoinen, eikä murrosikä ole persoonallisuushäiriö. Mutta Trumpin tapauksessa tilanne on vaikeampi, sillä hänellä on valtaa, ellei sitten kongressi ota sitä häneltä pois vedoten tulemiseen tehtäviinsä kelvottomaksi.

Meillä täällä Suomessa on lähihistoriassa sellainen tapaus, kun Urho Kekkonen luopui presidentinvirasta tultuaan tehtäviinsä kykenemättömäksi. Tosin hän irrotti otteensa vallankahvasta henkilääkäriensä opastamana ja allekirjoittamalla eroilmoituksensa (ainakin näennäisen vapaaehtoisesti) itse.

Sen sijaan Trumpista tuskin voisi päästä eroon ilman passittamista tahdosta riippumattomaan hoitoon ja kantamatta häntä lepositeissä ulos Valkoisesta talosta.

Ei presidentin eroaminen Yhdysvalloissakaan mitään tavatonta olisi. Muistamme kai Richard Nixonin kyydittämisen helikopterilla pois. Tosin hänen rikkeensä oli Trumpin virheisiin verrattuna täysin mitätön Watergate-skandaali, joka oli 1970-lukulaisen vallankumouskaartin lietsoma.

Vaalien sondeeraus ja ennusteiden voima

Yhdysvallat on aikojen saatossa tarjonnut meille muutakin kuin turvallisuuspalveluja ja Nato-asiakirjojen tallelokerosäilytystä.

Kun harvardilainen sosiologian professori Robert K. Merton lanseerasi itseään toteuttavan ja itseään kumoavan ennusteen käsitteet teoksessaan Social Theory and Social Structure (1949), hän tuskin osasi aavistaa, että niillä olisi merkitystä Suomen presidentinvaaleissa.

Mertonin mukaan ennusteet voivat vaikuttaa siihen, miten ihmiset tosiasiassa toimivat, ja niinpä ennusteilla voidaan myös tietoisesti ohjailla ihmisten käyttäytymistä. Poliittinen media voi sorkkia ja sondeerata vaaleja julkaisemalla ennusteita – tai jättämällä niitä julkaisematta, mikäli niiden trendit ovat toimittajille epämieluisia.

Esimerkiksi ennuste, että vasemmisto häviää vaalit, voi kannustaa vasemmistolaisia äänestämään, jolloin ennuste ei toteudukaan, ja kyseessä on itseään kumoava ennuste.

Toisaalta sama ennuste voi myös lannistaa äänestäjiä, jolloin he jäävätkin vaalipäivänä kotiin, ja ennuste tulee vahvistaneeksi tappiollista tulosta. Vastaava vaalikäytös voi leimata tietenkin myös oikeistoa ja kaikkia osapuolia.

Koska samalla ennusteella voi olla keskenään päinvastaisia ja toisiaan kumoavia vaikutuksia, ennuste voi olla vaikutukseltaan myös neutraali tai mitätön. Aivan tarkkaan ei voidakaan sanoa, miten ennusteet loppujen lopuksi vaikuttavat. Kaikkihan riippuu siitä, miten ihmiset päättävät toimia. Jotain vaikutusta niillä on syytä kuitenkin katsoa olevan. Asiaa ovat analysoineet myös filosofit Karl R. Popper ja William James.

Taktikointi kiihtyy

Kokemusten mukaan viimeisellä vaaliviikolla laskussa olevat ehdokkaat jatkavat laskuaan ja nousussa olevat jatkavat nousuaan. Ilmiö tunnetaan ”voittajan vankkureina”.

Mikäli Helsingin Sanomien viime viikon lopulla teettämä mielipidetiedustelu kelpaa suunnannäyttäjäksi, Alexander Stubbin (kok.), Pekka Haaviston (vihr.) ja Jussi Halla-ahon (ps.) kannatukset ovat tasoittumassa.

Halla-aho (20,6 %) tavoittaa kärkeä, ja Haavisto (22,3 %) sekä Stubb (24,2 %) tavoittavat Halla-ahoa oltuaan jo pitkään laskusuunnassa.

Tämä gallup oli vaaliviikon ensimmäinen, ja pian tulee myös Ylen viimeinen laaja mielipidetiedustelu, jonka viipymistä on ehditty jo epäillä yrityksestä pimittää nousevien ja laskevien tähtien asentoja. On mahdollista, että Yle on teettänyt gallupin muttei ole julkaissut sitä, jottei kansaa nousisi nykyistä enempää nousussa olevan ehdokkaan rattaille.

Joka tapauksessa jo Helsingin Sanomien julkaisema ennuste voi vaikuttaa olennaisesti äänestäjien käyttäytymiseen, ja taktinen äänestäminen kiihtyy.

Vihervasemmiston äänestäjät todennäköisesti pelästyvät ennustetta ja katsovat Haaviston putoavan toiselta kierrokselta. Tällöin Li Anderssonin (vas.) ja Jutta Urpilaisen (sd.) kannattajat ryntäävät Haaviston tueksi, ja Haavisto saa myös heidän prosenttinsa kohoten jopa vaalin ensimmäisen kierroksen voittajaksi.

Ilmasto- ja ihmisoikeusehdokkaina esiintyvien Anderssonin ja Urpilaisen asema on paitsi turhauttava, myös intentionaalisesti ristiriitainen. Molempien täytyy ikään kuin teeskennellä tavoittelevansa kannatusta, kun ehdokkaiksi ovat ryhtyneet. Mutta samalla heidän täytyy vältellä kannatusta ja toivoa, että heidän ääniään virtaisi Haavistolle, jotta toisella kierroksella olisi jotain vihervasemmistolaista äänestettävää. 

Taktikointi on lähtenyt ylikierroksille silloin kun ehdokkaat jo itse taktikoivat ääniään omille kilpailijoilleen. Ristiveto kertoo, että ehdokkaita on ”liikaa”.

Yhtäaikainen kiihdytys ja jarrutus tuleekin olemaan todellinen sanallisen akrobatian taidonnäyte jopa kaksoispuheen ennestään taitavilta poliitikoilta. Varsin hyvin kasvonsa on säilyttänyt Urpilainen, joka on pystynyt kääntämään ääniä itseltään siististi pois jaarittelemalla Afrikan asioista ja muistuttamalla kipanneensa 150 miljardia veronmaksajien EU-rahoja kehitysmaihin komissaarina toimiessaan (aiheesta täällä).

Pataporvariston hunajaisilla miljoonalahjoituksilla kampanjaa käyneellä Stubbilla ei liene enää kovin paljon realisoituvaa kannatuspotentiaalia. Kokoomuslaiset ovat puolueuskollisia äänestäjiä, ja heidän äänensä alkavat jo olla Stubbin kopassa. Sen sijaan konservatiivisimmat kokoomuslaiset voivat innostua monilla prosenteilla kannatustaan nostaneen Halla-ahon mahdollisuuksista ja siirtävät tukensa hänelle.

Olli Rehnin (kesk.) kirimatka loppuu kesken, ja myös osa konservatiivisesti esiintyneen Mika Aaltolan (sit.) prosenteista siirtynee Halla-aholle äänestäjien havaittua ”3 prosentin” Aaltolan hankkeen epärealistiseksi.

Kolmella pointilla toiselle kierrokselle vai kolmannelle tilalle?

On täysin mahdollista, että ”kolmen pointin” Stubb vielä putoaa kolmannelle sijalle, ja toiselle kierrokselle päätyvätkin vihervasemmiston pääehdokkaaksi siivilöitynyt Haavisto ja Stubbin sekä Rehnin peitonnut Halla-aho.

Tällöin toisen kierroksen tuloksen ratkaisee klassiseen ostrakismokseen vertautuva poistoäänestys, toisin sanoen se, kumpaa vastustetaan enemmän. Haaviston ja Halla-ahon loppuasetelma todennäköisesti olisi myös täpärin, sillä molemmilla riittää periaatteellisia kriitikoita. Vaalista tulisi hekumallinen syrjintä- ja sortokisa, ja saisimme jälleen kuulla rasismista ja ehkä jopa fasismista niin, että korvat soivat.

Mutta myös Stubbin ja Halla-ahon vastakkainasettelu olisi messevä, koska vaalin loppukierroksella olisivat kaksi oikeiston ehdokasta, toinen liberaalilta suunnalta ja toinen konservatiivien riveistä. Vasemmistokaan tuskin jättäisi äänestämättä, koska tässä tilanteessa olisi jotakin, mitä vastustaa. Halla-ahon mukanaolo joka tapauksessa takaisi sutinaa toiselle kierrokselle.

Sen sijaan tylsin vaaliasetelma olisi Stubbin ja Haaviston välinen, koska vastakkain olisivat kaksi liberaalia, joista on vaikea sanoa, kumpi on oikeistolaisempi tai vasemmistolaisempi. Haavistossa ei kuulemma ollut häivähdystäkään punaista, mutta Stubb käyskenteli Aleksanterinkadulla punaiset kengät jalassaan. 

Vireillä olevat työtaistelut todennäköisesti kuitenkin riittävät muistuttamaan luokkakaunaa poteville, missä heidän kaverinsa ovat, ja Stubbin peloista pahin on juuri hänen oman puolueensa johtama hallitus. Alex I:n kuningastie Westendiltä Kultarantaan voi katketa siihen.

Myös presidentinviran hakijoilla on kireät työmarkkinat, vaikka jokaisella heistä onkin jo takataskussaan vähintään sadantuhannen euron vuositulot, ja muutaman tulot viran myötä putoaisivat. Vaali onkin terveellinen muistutus Petteri Orpolle (kok.), ettei myöskään politiikan alalla vallitse minkäänlaista työvoimapulaa saati tarvetta työperäiseen maahanmuuttoon.

Ehdokkaiden kirjossa riittää tarjontaa kuin Pentelin värikynäpaletissa, ja taktiseen äänestämiseen pakottaa vaalin kaksivaiheinen rakenne. Jos oma ehdokas ei toiselle kierrokselle selviä, joutuvat monet äänestämään vähemmän suosimaansa varaehdokasta tai, mikäli sellaista ei ole, äänestämään toista vain pudottaakseen toisen pois. Näin voi käydä jo ensimmäiselläkin kierroksella, eikä vaalin tulos anna välttämättä totuudenmukaista kuvaa siitä, keitä tai minkälaista politiikkaa äänestäjät todellisuudessa kannattavat.

Epävarmoina aikoina etsitään suuria liidereitä

Robert K. Merton loi edellä mainitussa teoksessaan myös ilmifunktion ja piilofunktion käsitteet ja alkoi puhua eräänä ensimmäisten joukossa ”viiteryhmistä”.

Vaikka kaikki ehdokkaat ovatkin liikuttavan yksimielisiä siitä, että defensioita täytyy vahvistaa ja turvallisuutta on pakko varjella (ainakin niin kauan kuin vapautta Suomessa vielä riittää kahlittavaksi), tästä vaalista tulee kaikesta sovinnollisuudestaan huolimatta heimokäytöksen foorumi.

Kansa rekrytoi uutta presidenttiä kiimaisemmin kuin pitkään aikaan, sillä presidentti-instituution kumileimasinvaihe on ohi, eikä virkatehtävistä selviä silkkinauhojen leikkuulla. Ulkopoliittisten tilanteiden vaihtelut vaativat johtajaa, joka ei katoaisi Niinistön saappaanvarsiin.

Kansan riveissä kaivataan ”puolueiden yläpuolella” olevaa moraalipastoria, joka jylisisi oikeudenmukaisuutta taivaallisena herra Kymäläisenä. Etsitään kvasitranssendentaalista pyhyyden kokemusta, haetaan miltei monarkkia. Kirjoitin hakuprosessin vaikeudesta täällä, sillä ehdokkailla on ollut rekordeissaan lähes pelkkiä virheitä ja niiden selityksiä. Ansioiden luetteloilla ja muulla omakehulla on tietenkin mittaa kuin elokuvien lopputeksteillä.

Myös ilmifunktion ja piilofunktion käsitteille tulee tehtävää myöhemmin tänä vuonna.

Kun Donald Trump todennäköisesti valitaan uudestaan Yhdysvaltain presidentiksi, olisi vastattava siihen, mitä ilmifunktioita ja piilofunktioita asiaan liittyy.

Trumpin ympärille järjestäytynyt kansanliike on aivan liian usein vain tuomittu julkisessa sanassa ja niin sanotussa tieteessä kiinnittämällä huomio siihen, mitä hänen kannattajansa tekevät. Ei ole pohdittu, mitä se merkitsee. Tuomitseva eetos puolestaan on alkeellista, koska se ei selitä ilmiötä, ja niinpä se ei auta ymmärtämään asioita.

Väitettyihin vaalivilppeihin ja kansanedustuslaitoksen valtaamiseen liittyvän protestihenkisyyden piilotehtävänä on artikuloida symbolista tyytymättömyyttä siihen, että monet asiat ovat menneet Yhdysvalloissa pieleen – ihan niin kuin Suomessakin. Työpaikat ovat karanneet Kiinaan, Meksikon raja vuotaa, asunnottomuus vallitsee, ja liittovaltion velka on tähtitiedettä runollisempaa.

Kyse on brittifilosofi Rom Harrén sanoin ”ritualisoituneesta aggressiosta”, ja Donald Trump on post-televisiollisen ajan lahja Yhdysvaltain keskiluokkaiselle ihmiselle.

Väitöskirjatutkija Sesse Sopanen Essex School of Liberal Artsista ja SITRAsta ennustaa, että vaaleja tuskin voidaan edes järjestää, koska vaarana on demokratian vastainen äänestystulos!

Kuka on aikamme Kauko Kare?

Suomen Perustan pitkäaikainen toiminnanjohtaja ja Perussuomalaisten lyhytaikainen puoluesihteeri Simo Grönroos onnistui väittelemään tohtoriksi historiatieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla, joka keskittyy käsittelemään ”toisinajattelijana” pidettyä Kekkos-kriitikkoa, Kauko Karetta.

Väitöksen viipyminen ei ole ihme, sillä lähes 500-sivuinen teos on perusteellinen ja käy läpi Kareen elämää luoden ajankuvaa Suomen politiikasta 1950-luvulta 1990-luvulle asti.

Teoksessa yritetään historiatieteellisen ja elämäkerrallisen tarkastelutavan ohella myös syvempää psykologista tulkitsemista. Se lienee työn ohjaajana toimineen ja ”psykohistorioitsijana” tunnetun Juha Siltalan vaikutusta.

Grönroos voi onnitella itseään, sillä hän sai Vesa Vareksesta suopean vastaväittäjän ja Markku Jokisipilästä ymmärtäväisen esitarkastajan, joka ei ole ollut perussuomalaisia kohtaan kaikkein armottomimpia.

Tunnettua on, että perussuomalaistaustaisten tutkijoiden on vaikea saada opinnäytteitään tarkastetuiksi ja hyväksytyiksi yliopistoyhteisössä, jossa toimii suuri määrä perussuomalaisten periaatteellisia vastustajia, ja niin sanottu tiedeyhteisö on perussuomalaisia kohtaan valtaosin ennakkoluuloinen ja vihamielinen. Syyttä, suotta ja syyllistäen.

Karetta käsittelevän väitöskirjan alussa luetellaan useita psykologista lähestymistapaa edustaneita teoreetikoita Theodor Adornosta Martti Siiralaan, mutta ote jää jokseenkin irralliseksi ja esitteleväksi, eikä kaikkien johdannossa (s. 19–21) esille nostettujen teoreetikoiden lähestymistapoja käsitellä sen syvemmin. 

Olennaisin Kareen persoonallisuudesta lienee sanottu Grönroosin esityksen sivulla 202, jossa Kareen motivaatiorakennetta selitetään Adornon autoritaarisen persoonallisuuden käsitteen kautta näin:

Kareen oman autonomian säilyttämisen tarve oli taas päinvastainen kuin voimasta turvaa hakevilla autoritaarisilla ihmisillä. Kare ei myöskään näyttäydy sosiaalisesti dominoivana johtajana, joka olisi tavoitellut valtaa muihin. Kareesta ei siis ollut poliittiseksi johtajaksi, mutta ei hänen luonteensa taipunut alamaisen asemaankaan, ja hän tavoittelikin muihin kohdistuvan vallan tai voimasta turvan hakemisen sijaan itselleen riippumattomuutta. Kare ei siis ajautunut johtamaan omaa lehteään ja kustantamoaan, koska olisi halunnut käyttää valtaa muihin, vaan se oli keino turvata Kareen oma toimintavapaus ja autonomia.

Epävapaushan se on filosofian vihollinen, ja riippumattomuudestaan joutuu maksamaan korkean hinnan. Sen tiedän toki itsekin.

Grönroosin teos on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja melko sujuvasti kirjoitettu. Sen ansio on tukahdutetun ja eristetyn ajattelijan ja kirjoittajan tunnetuksi tekemisessä myös meidän ajallemme.

Tämä on suomettuneisuuden historian uudelleenkirjoittamista. Kekkosen ja Kareen dikotomiassa jännittävää on, että niitä, joita aikanaan katsottiin ylöspäin, on myöhemmin katsottu alaspäin. Ja niitä, joita ennen katsottiin alaspäin, on leukojen asennon muututtua katsottu ylöspäin.

Ajatusleikkinä voitaisiin kysyä, kuka on meidän aikamme Kauko Kare, mikäli sellainen olisi tarpeen nimetä.

Kare sanoi itseään ”puolueettomaksi oppositiomieheksi”. Muut luonnehtivat häntä melko yksinkertaistavaan sävyyn vaikeaksi luonteeksi, jonka kanssa oli hankalaa tulla toimeen.

Paljonkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, entäpä jos kyse olikin samanlaisesta ristiriidasta sovinnaisen yhteiskunnan kanssa, josta muiden muassa Sokrates kärsi omana aikanaan. Se, että Karetta on pidetty vain poikkeuksellisena systeemihäiriönä aikalaistensa joukossa, kertoo että Suomesta puuttuu intellektuellien perinne.

Älylliseen kriittisyyteen ei oikein osata asennoitua sen enempää politiikassa kuin mediassakaan, ja tilanne on vain pahentunut Kareen ajoista, kun kaikenlaiset järjen lumihiutaleet ovat vallanneet sekä sosiaalisen median että varsinaiset tiedotus- ja toitotusvälineet omalla moraalipaatoksellaan.

On ilmeisen vaikeaa jälkeenpäin tunnustaa, että ehkä Kare olikin poliittisesti ja tiedepoliittisesti syrjitty. Tätä määrettä Grönrooskaan ei Kareen henkilöön yhdistä. Se voi olla merkki siitä, että elämme edelleen vaarallisen konformismin maassa.

Omasta mielestäni on ongelmallista, jos valtakunnassa katsotaan olevan toisinajattelijoita, sillä se kertoo, että jotain tiettyä ajattelutapaa pidetään ehdottoman oikeana, johon nähden muun täytyy olla jotain ulkopuolista. 

Merkittävä puute Grönroosin väitöskirjassa on, että psykologisoivasta otteestaan huolimatta kirjoittaja ei mainitse kertaakaan psykoanalyysia eikä Freudin tulkintaa Oidipuksesta, vaikka Kareen tarina velvoittaisi ainakin sivuamaan mahdollisuutta, että hänen suhteensa Kekkoseen ilmensi isiongelmaa.

Minulta kului monta viikkoa Grönroosin väitöskirjan lukemiseen. Käytin sen, koska minulla on tapana kunnioittaa ihmisiä perehtymällä heidän näkemyksiinsä huolellisesti.

Sen sijaan toimittajat, Perussuomalaisten puoluejohto, opetusministeriö ja koko Suomen poliittinen vallasväki lukivat Suomen Perustan julkaiseman 420-sivuisen kirjani Totuus kiihottaa (2020) kahdessa päivässä, sensuroivat sen ja antoivat potkut kirjoittajalle, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. (Aiheesta reseptiotutkimuksessani Pavlovin koirat, 2022.)

Huvittavaa tuossa tapauksessa on, että Kareen kohtaloa puntaroiva väittelijä on saman ajatuspajan johtaja, joka oli sekä hyväksymässä teostani että polttamassa sitä roviolla. 

Nykyisin ei tunnusteta olevan ketään vallan tihentymänä toimivaa pistettä, joka vastaisi Kekkosta.

Nykyään ”Kekkosta” onkin koko yhteiskunta: poliittinen korrektius, EU-normit, sananvapauden kiristely ja kuristelu, internatsismi, tieteen ohjailu taloudellisella painostuksella, ilmastohumppa ja tietenkin myös feminismi. Neuvostoliittokin on astunut kuvaan uudella nimellä.

Nyky-yhteiskunnan piilokekkosmaisuutta ei huomata, koska se on niin suurta, epäpersonoitua, universaalia ja lähellä.

Mutta kuka on Kauko Kare? 

 

Arvioitu teos:

Simo Grönroos, Kauko Kare – Suomettumisen kriitikko: Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 48, 2023.

Poliittista ja tiedepoliittista lähihistoriaa 2006–2022 – Lataa kaikki blogikirjani

 Blogistani ovat nyt ladattavissa kaikki blogikirjani vuosilta 2006–2022.

Mukana myös mediatutkimukseni osat 1 ja 2: Totuus kiihottaa ja Pavlovin koirat.

 Teoksissa kerrotaan, miten hyvinvointivaltiosta nimeltä Suomi tuli parissa vuosikymmenessä velkainen kehitysmaa, kun kansallisen edun ajaminen hylättiin, valtaan pääsivät oikeistolaiset globaalikapitalistit ja vasemmistolaiset internatsit, ja media alkoi ajaa monikulttuuri-ideologiaa EU:n harjoittaman komentodemokratian tuella.

Klikkaa kansia ja imuroi ilmaiseksi!

 

 

Lue professori Timo Vihavaisen arvio täältä.

Lue julkaisutiedote täältä.

 

Lue professori Timo Vihavaisen arvio täältä.

Lue julkaisutiedote täältä.

Esitelmävideo täällä.

Hallitustunnustelujen näytelmällisyydestä (kuiskauksia kulisseista)

Ei pidä paikkaansa, että hallitusneuvotteluista tulisi vaikeat. Sen sisältöistä narraatiota harjoitetaan vain narraamisen vuoksi: jotta oikeistohallitusta jarruttava media saisi puserrettua omiin tarpeisiinsa sopivaa draamaa. Luodaanpa katsaus hallitustunnustelujen roolipeleihin.

Petteri Orpo (kok.) näyttelee, että hallituksen ovet ovat avoinna kaikille, jotta hän pystyisi kilpailuttamaan Perussuomalaiset ja SDP:n keskenään, toisin sanoen puristelemaan Perussuomalaisia myöntymään perusturvan leikkauksiin ja maahanmuuttoparaatin jatkamiseen. Kaiken asian kilpailuttaminen on muutenkin Kokoomuksen ideologian mukaista.

Sanna Marin (sd.) suorastaan hukuttautuu rooliinsa luopumalla puolueensa puheenjohtajuudesta ja näyttelemällä, ettei ainakaan itse ole esteenä SDP:n osallistumiselle hallitukseen. Dramaattisen käänteen tarkoitus on osoittaa, että SDP voi joustaa hallitusneuvotteluissa, kun aate meni Marinin mukana.

Anneli Saarikko (kesk.) näyttelee vaikeasti tavoitettavaa, sillä hän tietää, että kutistuneenakin Kepu on suurin vaa’ankielipuolue, ja sitä tarvitaan porvarihallituksen muodostamiseen. Mitä selvemmin vetäytyy hallituksesta, sitä enemmän se tuo valtaa hallitusneuvotteluihin, ja Kepun valta onkin kiinni näyttelemisen taidoista. Niitä tarvitaan, sillä oppositiossa Kepu ei välttämättä lihoisi, mutta hallitukseen osallistuminen voisi auttaa puoluetta ajamaan päämääriään.

Myöskään Kepu ei ole olemassa nostaakseen kannatustaan vaan ajaakseen tavoitteitaan, joita varten sillä on kannatusta. On näyteltävä ovelasti, jotta pääsisi hallitukseen korjaamaan virheensä, joita Kepu teki vasemmiston kanssa.

Anna-Maja Henriksson (r.) puolestaan roolipelaa samassa mutta pienemmässä roolissa. Sitä tosin on vaikea tunnistaa rooliksi, koska RKP on tuossa tilanteessa aina, ja neuvotteluissa ratkaistaan vain se, keitä muita hallitukseen osallistuu. Hän muotoilee asian niin, että puolueensa ei lähde hallitukseen, joka tekee ”perussuomalaista politiikkaa”.

Hänenkin täytyy ymmärtää, että jokainen puolue tekee tietenkin omanlaistaan politiikkaa. Hän ei kuitenkaan vastusta hallituksessa oloa Perussuomalaisten kanssa, mikä tarkoittanee, että Anna-Maja varaa itselleen tilaisuuden livahtaa hallitukseen ovenraosta kiltin salonkipuudelin tavoin.

Päivi Räsänen (kd.) sen sijaan on rehellinen kuin nurmikkoa haravoiva suntio sanoessaan puolueensa olevan hallitukseen valmis. Orpon hallitukseen kuljetaan laveaa tietä eikä ahtaasta portista, joten Päivin kannattaisi hieman hangoitella edes neuvotteluteknisistä syistä, ja siksi Päivin näyttelijäsuorite meni nyt aivan penkin alle.

Mutta simsalabim: krisuista ja RKP:stä on tullut oikeistohallituksen kuninkaantekijöitä, mikäli Kepu ei rooliin suostu. Muutoin Petteriä uhkaa Kepun entinen sivurooli uudessa vasemmistoenemmistöisessä hallituksessa!

Maria Ohisalolla (vihr.) on paljon kokemusta TV-työstä kaukovarjostimen orwellilaisena aaveena, joten hän vetäytyy kaksoispuhetta vastaavalla tavalla. Hän tiedostaa, että kannattaa näytellä oppositioon menijää, vaikka tosiasiassa puoluetta himottaa päästä jatkamaan taloudellisesti tuhoisaa vihreää politiikkaa hallitukseen. Onhan globaalin luontokadon pysäyttäminen tärkeämpää kuin vähäpätöisen Suomen asiat, joten sankariroolin vuoksi kannattaa uhrata ja martyyrisoida myös itsensä.

Li Andersson (vas.) on rakentanut koko politiikkansa näytelmälliseksi. Kilpaillessaan SDP:n kanssa ja syyttäessään demareita taktiseen äänestämiseen kannustamisesta Andersson on valehdellut, että demarien äänestäminen ei kannattaisi vasemmistoliittolaisille. Tosiasiassa Vasemmistoliitto on aina hyötynyt nimenomaan siitä, että demarit ovat päässeet hallitusvaltaan, sillä SDP on tarjonnut kommunisteille ainoan tien hallitukseen.

Riikka Purra (ps.) puolestaan esittää itseään. Hän on tässä näytelmässä ainoa poliitikko, joka on roolissaan herself. Tämä johtuu siitä, että Perussuomalaisten koko kannatus perustuu vaihtoehdon tarjoamiseen nykymenolle, eli politiikka on asiavetoista, ei pragmaattista.

Perussuomalaisilla ei yksinkertaisesti ole mitään taktikoitavaa. Puolueen teemoista, kuten maahanmuutosta, ei voi valehdella, sillä muut ovat tehneet sen jo. Niinpä puolueella ei ole hallitusneuvotteluihin muita kuin tosiasioita.

Sanna Marin näytti jo esimerkkiä siitä, A) miten äänestäjät hylätään vaalien jälkeen, vaikka kampanja oli rakennettu hänen omien kasvojensa varaan, B) kuinka oppositiojohtajan rooli ei kiinnosta, kun hallitusvalta on mennyttä, C) kuinka pestään puolue karttuneista henkilökohtaisista kaunoista ja D) että mukavuudenhalu voitti sekavan hallituskauden jälkeen.

Minulla ei ole valtaa yhtään, mutta sanon perussuomalaisille neuvottelijoille sen, että älkää nyt vain alkako roolipelata äänestäjien kanssa. Jos alatte leikata kansalaisten perusturvasta, kuten asumistuesta ja terveydenhuollosta siksi, että Kokoomus sitä vaatii, Perussuomalaisten kannatus romahtaa seuraavissa vaaleissa puoleen.

Kokoomuslaiset eivät tuosta kärsi, mutta Perussuomalaiset kärsivät. Jo Timo Soini antautui roolipelaamaan maahanmuuttoasiassa yrittäen näytelmällistää Kokoomuksen ja Kepun vaateet oman puolueensa äänestäjille muka pakollisina ehtoina.

Jabba epäonnistui, ja niin epäonnistuu jokainen, joka ryhtyy tekemään hallitusneuvotteluissa vaihtokauppaa panoksinaan Suomen kansalaisten sosiaaliturva ja puolueen maahanmuuttokanta.

Toisella tavalla sanoen, roolipelatkaa muiden puolueiden mutta älkää oman väen kanssa. Purran kannattaisi näytelmällistää itseään sen verran, ettei hän olisi lainkaan valmis sellaiseen hallitukseen, joka suostuu takaamaan ilmastoveivauksen ja maksamaan muiden maiden velkoja.

Ilmastonsuojeluargumentin teho on Suomessa ollut hämmästyttävä. Kaiken muunhan voi Suomessa menettää, muttei tätä kurjaa ilmastoa. Sen tietää kapitalistinenkin tiede.

Tiedän myös sen, että jokaisen puolueen kannattaisi jäädä oppositioon kannatustaan kasvattamaan. 

Onkin huikea vääryys, että vihervasemmiston talouspoliittisista tyhmyyksistä kannatuskadon kärsii seuraava oikeistohallitus, joka joutuu aloittamaan ennennäkemättömän savotan talouden laittamiseksi kuntoon.

Sen jälkeen kaikki suomalaiset kaipaavat seuraavat 20 vuotta iloa, valoa ja hauskuutta, ja Hurstin soppatykki on valtiovarainministeriön linnan edessä. Silloin täytyy Sannan ja sannamaisten tarkistaa sanan ”hauskanpito” merkitys sanakirjasta.

Viisasta olisi Perussuomalaisten jättää asiat vihervasemmiston itsensä korjattaviksi ja odotella oppositiossa niin kauan, että vasemmiston pää putoaa pärekoriin, EU-ero on pakollinen, suomalaismielinen vallankumous on ovella ja PS pääsee hallitsemaan yksin.

Vihreitä ei pidä hallitusvaltaan enää koskaan päästää eikä heidän opeillaan peltoja kyntää. Puolue show-paini itsensä syvään mutaan telaketjufeministien puskutraktoroidessa miesoletetut omasta piiristään nurkkaan, jonka ahtaassa identiteettipoliittisessa klusterissa jokainen suusta päästetty ilmastototuus on pingviininmunan kokoinen vale. Sen osoittaa Nasan raportti hiilinielujen kadosta.

Kosmonautinkovat feministit sulkivat aprillipäivänä puolet Helsingin hiilikeskuslämmityksestä ja laittavat kai merivettä lämpöpattereihin samalla, kun Kiina avaa uuden hiilivoimalan joka kolmas viikko. Hulluimmat voimalan tuhoajista pohtivat nyt rakennuksen säilyttämistä skeittareille ja värikuularäiskimiselle, ikään kuin jatkuvan riitelyn tuomisesta suomalaiseen konsensukseen ei olisi ollut jo tarpeeksi huonoa karmaa vihreille ja heidän vierasperäisille suojateilleen.

Pohtikoot idiootit sitä ensi talvena, kun energiasta on pula ja hiilivoimala romuna.

Yksi syy Vihreiden coup de grâceen oli muuntojoustava sukupuolipolitiikka, johon aletaan kasvattaa jo päiväkerhoissa ja jota psykiatrian naisprofessorikin vastustaa kaikkien järkevien ihmisten tavoin.

Kun minä sanoin tuon saman kirjassani Totuus kiihottaa, sain median vesikauhuiset vaahdot naamalleni, ja puolue laittoi minut sivuun, mikä oli harmi, sillä minulla olisi ollut vielä paljon lisääkin sanottavaa ja monesta asiasta.

Long live political persuation. Stop political persecution!

Enempää en kuitenkaan ennusta, en jälkipui enkä mene asioiden edelle. Kojootit kulkee ja karavaani ulvoo. Ei siitä pyhälisät kartu, eli hyvää pääsiäistä kaikille. Paremman analyysin saa tilaamalla.

Taktinen äänestäminen ja äänestämisen paradoksi

Ideologisuuden olemus: politiikassa riittää vaihtoehtoja, mutta taloudessa niitä on vain yksi.

Eduskuntavaalien tämänvuotinen meemi on ”taktinen äänestäminen”.

Sillä tarkoitetaan äänten suuntaamista niin, että vaalin lopputulos olisi tyydyttävä, vaikka ääni ehdokkaalle ei menisikään ihan nappiin.

Taktiseen äänestämiseen on ohjannut pääministerin salkusta kisaavien puolueiden täpärä tilanne.

Erityisen houkuttelevaa taktinen äänestäminen on vihreille ja vasemmistolaisille. Demarit ovat takamatkalla ja pumppaavat lisää ääniä Vihreiltä ja Vasemmistoliitolta. Taktinen äänestäminen kannattaa nimenomaan vasemmistolaisille, koska siitä hyötyy enemmän vasemmistoblokki.

Kokoomus ja Perussuomalaiset puolestaan syövät toistensa kannatusta. Oikeistohallitusta kaipaavat joutuvat omalta osaltaan pohtimaan, kumpaa puoluetta kannattaisi äänestää, jotta jommastakummasta tulisi hallituksenmuodostaja.

Koska kumpikaan ei ole selvässä johdossa, tästä ei seuraa äänten keskittämistä, niin kuin käy vasemmistossa, jossa äänestetään vihervasemmiston veturina toimivaa SDP:tä.

Taktiseen äänestämiseen kannustaa vihervasemmistolainen media, joka piirtää tilanteen selväksi niille, jotka eivät sitä muuten keksi.

Tällaisessa tilanteessa ihmiset voivat antautua äänestämään omasta mielestään huonoa ehdokasta tai puoluetta, jotta ei tulisi vielä huonompaa lopputulosta. Taktisen äänestämisen perustilanteen sondeeraavat media ja tutkimuslaitokset kattamalla pöydän omilla gallupeillaan, joten myös vaalin tulos on suurelta osin medialuomus.

Ja tietäähän sen, kuinka käy, kun juostessa sutta pakoon tuleekin karhu vastaan.

Taktinen äänestäminen on siis epäviisasta, vaikka siinä on oma logiikkansa. Vaalista ei tule kreikkalaista ostrakismosta (poistoäänestystä) vaikka kuinka äänestäisi ehdokasta A, ettei valituksi tulisi ehdokas B.

Nimittäin jos kaikki menettelevät noin, läpi pääsee vain ei-toivottuja tai toiseksi parhaita ehdokkaita.

Minusta tosin tuntuu, että juuri tämä selittää vaalien lopputuloksia oikein hyvin.

 

Äänestyskopissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät

Usein kuulee sanottavan, että politiikassa asiat ratkaistaan äänestyskopin yksinäisyydessä.

Medioituimisen vaikutuksesta äänestyskopeissa eivät kuitenkaan päätä yksilöt vaan ryhmät. Tämä selittää, miksi vasemmistoa äänestää kolmasosa kaikista, vaikka sosialismin ja kommunismin kannatus on paljon heikompaa. Vasemmiston kannatus kasvaa median mankelissa, sillä media klusteroi ihmiset ryhmiin ja sitouttaa heidät puolueiden ulkopuolisessa toiminnassa.

Tällaista toimintaa on esimerkiksi aktivismi ay-liikkeessä, Elannossa, Silakkaliikkeessä, Varisverkostossa, ilmastopoliittisissa yhteenliittymissä ja muissa klustereissa, joissa toverit muistuttavat toisilleen, että käyhän sitten äänestämässä vihervassareita.

Oikeistossa sitouttamisen vaikutus ei ole yhtä vahvaa. Oikeistolaiset äänestävät yleensä yksilöinä ja yksilöllisesti, sillä se on individualistisen ja oikeistoliberaalin ihmiskuvan mukaista. Tästä johtuu myös se, että oikeistolaiset harvoin kokoontuvat mielenosoituksiin kaduille, vaikka kansalaistemme perusoikeuksia poljetaan EU-direktiivien vihersosialismilla jatkuvasti (aiheesta täällä ja täällä).

Sen sijaan vasemmistolaisen ja puoluejärjestelmän ulkopuolisen sitouttamispropagandan kautta syntyy joukkoliikkeitä. Tämä merkitsee, että vasemmistolaisten ajatussuuntien todellinen kannatus on paljon pienempää kuin niiden edustus äänestäjien määrässä mitattuna. Vasemmistolla on siis suhteettoman paljon valtaa.

Sitä kautta vasemmisto on saanut ja saa edelleen läpi päätöksiä, joilla ei ole kansan enemmistön kannatusta. Tämä on näkynyt nykyiselläkin hallituskaudella, kun eduskunnassa on selvä oikeistoenemmistö, mutta Keskusta hurahti vasemmiston tueksi, eikä oikeistohallitusta saatu kokoon Kokoomuksen persuvihan vuoksi, joka oli pelkästään ideologista alkuperää.

Poliittiset virkanimitykset ratkaisevat enemmän kuin vaalit

Monille saattaa olla yllätys, että politiikan tärkeimpiä valintoja ei tehdä vaaleissa. Ne tehdään siinä, kun valitaan toteuttavat virkamiehet hallintoon. Heitä taas ei valita demokraattisesti vaan keinottelemalla ja juonittelemalla. 

Esimerkiksi tämän hallituskauden lopulla demarit aikoivat perustaa valtioneuvoston kansliaan erityisen turvallisuuspoliittisen neuvonantajan viran saadakseen oman ehdokkaansa peliä sotkemaan. He epäonnistuivat, mutta valtioneuvoston kansliaan perustettiin kuitenkin tietojohtajan uusi virka, jotta vasemmisto voi saada pääministerin kansliaan oman etäispäätteensä.

Samoin Li Anderssonilla (vas.) oli kova kiire nimittää opetusministeriön opetusneuvokseksi oma puoluetoverinsa Turusta, jotta näin saatiin penkki täyteen vuosiksi eteenpäin ja tuleva perussuomalainen tai kokoomuslainen ministeri olisi vasemmistolaisten virkamiestensä armoilla.

Reilua? – Ei varmasti. Turhia virkamiehiä ja -naisia pitäisi myös karsia, mutta vihervasemmistolainen hallitus nimitti heitä kaaderillisen lisää, perusti vihreille suojatyöpaikkoja ympäristöministeriöön ja palkkasipa sitä ”parempaa väkivaltaa” puolustelleen Dan Koivulaakson (vas.) valtiosihteeriksi oikeusvaltion kehittämistä pohtivaan työryhmään. Hän kävi tietenkin myös ”Ilmianna pomosi” -kampanjaa työnantajia vastaan.

Tällä tavoin äärivasemmiston luokkakaunaisista kätyreistä on tehty järjestelmäpolitiikan osasia, jotka voivat laittaa kapuloita rattaisiin virkakoneistossa toimiessaan. Ja sen vuoksi vaaleilla valitut poliitikot eivät pysty toteuttamaan haluamiaan uudistuksia.

Ollessani itse ehdokkaana eduskuntavaaleissa vuonna 2019 pelkäsin jonkin verran vasemmistolaisperäistä väkivaltaa. Siihen on ollut ilmeinen syy, kuten näette esimerkiksi täältä; tosin julkisuuden näkökulmasta jokaisen ehdokkaan kannattaisi toivoa tulevansa kohtuullisesti pahoinpidellyksi ihan vain säälipisteiden ja uhripääoman saamiseksi.

Tasapainotuksen vuoksi on sanottava, että ollessani edelleenkin tavallisen kansalaisen kengissä minä pelkään jonkin verran myös sitä väkivaltaa, jota poliitikot itse alkavat harjoittaa meitä kansalaisia kohtaan, kun he pääsevät toteuttamaan käsissään polttelevia leikkauslistojaan.

Siitä olen joka tapauksessa varma, että mitään vaaleja ei ole voitettu poistoäänillä, taktisella äänestämisellä eikä myöskään uhriutumalla, sillä aitoja turpaan vetoja ei kerta kaikkiaan riitä kaikille niitä haluaville ehdokkaille, vaan niitä täytyisi alkaa lavastaa.

Signalointiäänestäminen, ja miksi äänestäjät nukkuvat?

Lopuksi muutama sana äänestämisen vaivasta ja nukkuvien äänestäjien logiikasta.

Äänestämisen paradoksin mukaan kansalaisen todennäköisyys vaikuttaa päätöksentekoon on niin pieni, että siitä keskimäärin koituvat hyödyt alittavat asioihin perehtymisen vaivan ja vaivan käydä äänestyspaikalla.

Asioihin perehtyminen puolestaan olisi tärkeää, koska demokratia voi toimia vain, jos ihmiset tietävät, millainen politiikka on heille parhaaksi.

Mutta kun eivät tiedä. Ja sehän näkyy esimerkiksi ilmastohysteriassa ja maahanmuuton haalimisessa maailman takapihoilta työvoimapulaa muka paikkaamaan.

Demokratia on huono hallintomalli, sillä se antaa vallan asioita tuntemattoman rahvaan käsiin.

Sen vuoksi puhutaankin edustuksellisesta demokratiasta, jonka mukaisesti poliittinen eliitti pyrkii uusintamaan asemansa vaaleissa ja kaappaamaan vallan kansalaisilta pitääkseen sitä hallussaan vaalikauden ajan. Näin kansa ei voi käyttää valtaa omaksi vahingokseen (tosin heidän edustajansa voivat tehdä sen).

Asian voi sanoa myös niin, että demokratia toimii heikosti, koska yksittäisen ihmisen ei kannata perehtyä riittävästi poliitikkojen tekemisiin, ja järkevän äänestämisen hyödyt koituisivat kaikille kansalaisille eivätkä välttämättä asioihin paneutuvalle äänestäjälle itselleen.

Ei siis kannata äänestää yhteiskunnan kokonaisedun hyväksi, jos omistaa pakolaiskeskuksen.

Siksi ihmiset usein äänestävät vain signaloidakseen eli viestiäkseen muille tietynlaisia asioita itsestään, sillä siitä hyödyt koituvat itselle. Se luo Tiktok-julkisuutta ja Instagram-suosiota. Kannattaa esimerkiksi näytellä solidaarista, hyväntekeväistä ja anteliasta, vaikka se ei olekaan järkevää, mutta sitä kautta voi kerätä kunniaa (ainakin tietyltä ihmisjoukolta).

Politiikan tutkijat Geoffrey Brennan ja Loren Lomasky arvioivat, että tämän vuoksi poliitikot keskittyvät vaikuttamaan ekspressiivisiin (ilmaisullisiin) motiiveihin sisällöllisten motiivien kustannuksella.

Tämä johtaa äänestyskäyttäytymisen irrationalisoitumiseen. Esimerkiksi ihmiset saattavat kannattaa vasemmistoa ilmaistakseen ”liberalismiaan”, vaikka vasemmisto vastustaa vapaamielisyyttä, kun on kyse sananvapauden käytöstä tai vapaudesta tehdä seksuaalisia aloitteita.

Vastaavasti monet oikeistolaiset puolestaan kannattavat poliisivaltiota ja poliisien lisäämistä, vaikka lisääntyvä tarkkailu ja valvonta vähentävät oikeiston ihanteenaan pitämää yksilönvapautta.

Tuloksena on populismia, korruptiota, lehmänkauppoja, lobbaamista sekä välistävetoa, sääntelyhäiriöitä ja vapaamatkustajan ongelma, sillä joku hyötyy aina muita enemmän, kuten velvoitteita epätasaisesti jakavassa globaalissa ilmastopolitiikassa.

Tämän symbolisen ja tunteenomaisen signalointipolitiikan jalkoihin jää politiikan tärkein asia, jonka varassa koko hyvinvointia pyöritetään: talouden hoito.

Aiheesta ovat kirjoittaneet muiden muassa edellä mainitut Brennan ja Lomasky teoksessaan Democracy & Decision sekä Kenneth Arrow Nobel-palkitussa kirjassaan Social Choice and Individual Values.

Vaalihurrikaani

Amerikan vaalien aamenta ei kannata odottaa henkeään pidätellen, sillä odottavalta saattaa loppua happi. Lampaiden laskeminen näinä yllätysten öinä on viisaampaa kuin äänten laskeminen, sillä tilastostatistina toimiminen on tiukassa tasatilanteessa epä-älyllinen näkökulma politiikkaan.

Vaivataanpa aivoja hieman ja pohditaan, miksi Yhdysvaltain presidentinvaaleista on tullut niin vaikeat. Sanasota vallitsee, vaalivilppiä epäillään, ja tulokset ratkaistaan lakituvissa. Vastakkainasetteluako? Ehkä, mutta miksi? Miten on käynyt, kun näin on käynyt?

Sen enempää Donald Trump kuin Joe Bidenkaan eivät nauti kovin suurta suosiota. Ikänsä puolesta he joutaisivat eläkkeelle, mikäli heille itselleen eläke kelpaisi tai he sitä kaipaisivat.

Vaalissa on kaiken aikaa ollut kyse siitä, kumpaa vihataan tai vastustetaan enemmän. Näissäkään vaaleissa ei ole äänestetty erityisesti kummankaan puolesta vaan toista vastaan: sen toisen äänestämiseksi pois pelistä. 

Kansalaiset ovat mieltäneet vaalit perinteisen kreikkalaisen ostrakismoksen tapaiseksi poistoäänestykseksi. Se on käynyt luontevasti, sillä Yhdysvaltain presidentinvaalit esivaaleineen ovat Grand Slam -turnauksen tapainen pudotuspeli. Vaalissa ei kuitenkaan voi antaa kieltoääniä vaan ainoastaan yhden puoltoäänen kukin.

Koska puoltoäänestämistä yritetään käyttää kieltoäänenä, tilanteesta on tullut hullunkurisen kompleksinen. Tämän mukaan jokaisen kannattaa äänestää ketä tahansa ehdokasta, kunhan hän suistaa vallasta toisen vielä epämieluisamman. Näin kyse on ”pienemmäksi pahaksi” mielletyn ehdokkaan valitsemisesta, ja kansa huutaa sutta, jottei tulisi karhua. Juostessa pakoon toista tulee toinen vastaan.

 

Äänestyskopeissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät

Usein kuulee sanottavan, että politiikassa asiat ratkaistaan äänestyskopin yksinäisyydessä. Medioitumisen vaikutuksesta eivät äänestyskopeissa päätä kuitenkaan yksilöt vaan ryhmät. Tämä selittää, miksi vasemmistoa äänestää Suomessakin kolmasosa kaikista, vaikka sosialismin ja kommunismin kannatus on paljon heikompaa. Vasemmiston kannatus kasvaa median mankelissa, sillä media klusteroi ihmiset ryhmiin ja sitouttaa heidät puolueiden ulkopuolisessa toiminnassa.

Tällaista toimintaa on aktivismi ay-liikkeessä, työpaikoilla, Elannossa ja kaikkialla, missä plebeijit vihjaisevat toisilleen, että käyhän sitten äänestämässä vihervassareita: ihan vapaasti saat päättää, kunhan lippuun menee vihervasemmistolaisen ehdokkaan numero.

Oikeistolaiset taas äänestävät useammin yksilöinä ja yksilöllisesti, sillä se on oikeiston kannattaman yksilönvapauden ja itsemääräämisoikeuden mukaista. Sen sijaan vasemmistolainen media luo puoluejärjestelmän ulkopuolisen sitouttamispropagandan, jolla ihmisiä velvoitetaan äänestämään ”kuten kaikki muutkin” painottamalla asiaa kouluissa, työpaikoilla, ay-liikkeessä ja kansalaistoiminnassa.

Näin syntyy joukkoliikkeitä, kuten ”Me Too”, ”Suostumus 2018”, ”Elokapina”, ”Climate Strike”, ”Black Lives Matter” ja aivan viimeksi myös kannabiksen laillistamista koskeva kansalaisaloite, jonka muutamat vinkukuikelot kävivät äskettäin jättämässä pylvästaloon.

Niin sanotun aktivismin ja siihen liittyvän identiteettipolitiikan tuloksena äänestyskopissa ei äänestä tosiasiassa yksilö vaan ryhmä, jonka mielipide perustuu joukkohenkisyyteen ja sitouttamiseen.

Tämä merkitsee, että vasemmistolaisten ajatussuuntien kannatus on todellisuudessa paljon pienempi kuin niiden edustus äänestäjien määrässä mitattuna. Vasemmistolla on siis suhteettoman paljon valtaa.

Oikeistolaisilta vastaava järjestäytyminen tärkeinä pitämiensä hankkeiden puolesta kielletään ankarilla syytöksillä. Ryhmittymistä kansallisten etujen hyväksi haukutaan rasismiksi, fasismiksi, natsismiksi, paternalismiksi ja vähintäänkin protektionismiksi. Yhdistykset lopetetaan tuomioilla. Kun järjestäytyminen kielletään, viedään pohja kansallismieliseltä identiteettipolitiikalta.

Klusteroitumisen tuella vasemmiston eturyhmät puolestaan saavat läpi päätöksiä, jotka ovat yleisen edun vastaisia. Hyväntekeväisinä esiintyneet moraaliposeeraajat lunastavat pelimerkkinsä sosiaalisen vaihdon kautta. Eturyhmiä auttaessaan yritysten, ammattiliittojen tai yhdistysten edustajat, poliitikot, tieteilijät ja virkamiehet kokevat itsensä tärkeiksi ja voimakkaiksi ja esiintyvät sellaisina medioissa. Tämä tuottaa heille suoraa korruptiivista hyötyä ja myöhemmin hyvän työpaikan.

 

Symbolinen viestintä sekavuustilassa

Klusteroituminen on johtanut myös niin sanottuun signalointiäänestämiseen. Äänestämisen paradoksin mukaan kansalaisen todennäköisyys vaikuttaa päätöksiin on niin pieni, että siitä keskimäärin koituvat hyödyt alittavat asioihin perehtymisen vaivan.

Siksi ihmiset usein äänestävät pikemminkin signaloidakseen eli viestiäkseen muille tietynlaisia symbolisia asioita itsestään, koska hyödyt siitä koituvat itselle. Politiikan tutkijat Geoffrey Brennan ja Loren Lomasky arvioivat, että tämän vuoksi poliitikot keskittyvät vaikuttamaan ekspressiivisiin eli ilmaisullisiin motiiveihin sisällöllisten motiivien kustannuksella.

Tämä puolestaan on johtanut äänestyskäyttäytymisen irrationalisoitumiseen, joka näkyy nyt Yhdysvaltain presidentinvaalissa. Käsittelin asiaa myös tutkimuksessani Totuus kiihottaa, jossa osoitin, että politiikkaa tehdään nykyään etupäässä tunteenomaisin tarkoitusperin järjellisten sijasta.

Feministeille kelpaakin nyt 77-vuotias setämies, kunhan hänen kauttaan voi ilmaista pyhää vihaa joviaalia Donald Trumpia vastaan. Sikarinsa tumppaava musta porvari antaa äänensä demari Joe Bidenille samoin kuin juutalainen investointipankkiiri, sillä heidän identifikaationsa omiin etnografisiin ryhmiinsä on voimakkaampaa kuin samastuminen kapitalistiseen Trumpiin. Hiilikaivoksista kaikuva työläisen ääni puolestaan menee Trump Towerista maisemia ihailevalle toverille.

Ihmiset saattavat kannattaa vasemmistoa ilmaistakseen esimerkiksi liberalismiaan, vaikka vasemmisto perinteisesti vastustaa vapauksia. Samoin seksuaalivähemmistöt voivat äänestää vihervasemmistoa, vaikka naturalistiseen ajatteluun on sisältynyt näkemys homoseksuaalisuuden luonnonvastaisuudesta, ja Frankfurtin koulukunnan vasemmistolainen ideologi Herbert Marcuse kirjoitti 1950-luvulla, että jokaisessa homossa piilee fasisti (teoksessa Minima moralia, ajatelma 24).

Vastaavasti tietenkin myös monet oikeistolaiset klusteroituvat helposti niin, että he kannattavat poliisivaltiota ja poliisien lisäämistä, vaikka lisääntyvä tarkkailu ja valvonta vähentävät oikeiston ihanteenaan pitämää vapaamielisyyttä ja kansalaisvapauksia.

Tämän symbolisen ja tunteenomaisen viestinnän jalkoihin jää politiikan tärkein asia, jonka varassa koko hyvinvointia pyöritetään: talouden hoito.

Irrationalisoituminen johtuu tietämättömyydestä. Tuloksena klusteroitumisesta on populismia, korruptiota, lehmänkauppoja ja lobbaamista sekä välistävetoa, sääntelyhäiriöitä ja vapaamatkustajan ongelma, sillä joku hyötyy aina muita enemmän, kuten velvoitteita epätasaisesti jakavassa globaalissa ilmastopolitiikassa.

Tämä on myös politiikan yleinen ongelma: demokratia toimii heikosti, sillä yksittäisen ihmisen ei kannata perehtyä riittävästi poliitikkojen tekemisiin, kun järkevän äänestämisen hyödyt koituvat kaikille kansalaisille eivätkä perehtyville äänestäjille itselleen. Aiheesta ovat kirjoittaneet muiden muassa edellä mainitut ja ilmeisestikin minua viisaammat Brennan ja Lomasky teoksessaan Democracy & Decision sekä Kenneth Arrow Nobel-palkitussa kirjassaan Social choice and individual values.

 

Miten voi käydä Suomen presidentinvaaleissa?

Myös Suomessa voi syntyä vastaavanlainen tilanne, jossa viestitään symbolisilla arvostuksilla. Seuraavista presidentinvaaleista tulee todennäköisesti hyvin mielenkiintoiset, mikäli ennusteeni toteutuvat.

Oikeiston poliitikoista kenelläkään ei ole yhtä suurta henkilökohtaista kannatusta kuin Jussi Halla-aholla. Vihervasemmiston klusterilla puolestaan ei ole heittää kehiin ketään muuta laajaa suosiota nauttivaa ehdokasta kuin kierrätettävä Pekka Haavisto.

Molemmilla on kyllä laajaa kannatusta ja arvostusta, mutta vaalin ratkaisee se, kumpaa vastustetaan enemmän.

Mistä tämä sitten johtuu? Siitä, että molemmilla on jo omat korvamerkityt äänensä ja äänestäjänsä. Äänten enemmistöön yltää se ehdokas, joka onnistuu mobilisoimaan toisen ehdokkaan vastustajat äänestämään itseään, vaikka he eivät muuten tekisi niin.

Keskeinen kysymys on siis se, auttaako Pekka Haavisto vaaliin osallistumalla Jussi Halla-ahon presidentiksi? Vai tuleeko Jussi Halla-aho vaaliin osallistumalla auttaneeksi Pekka Haaviston presidentiksi? Näin molempien osallistuminen paradoksaalisesti edistää kilpailijan valituksi tuloa. Missä on Nobel-palkintoni? Minussa muuten yhdistyvät molempien hyvät puolet, enkä olisi Puolustusvoimien komentajana sivari.

Trump ei kaadu poliittiseen oikeudenkäyntiin – Eikö Yhdysvaltain demareita hävetä?

Yhdysvaltain demokraatit päättivät edustajainhuoneessa, että Donald Trump pitää laittaa politiikkansa vuoksi syytteeseen, ja virkasyyte etenee nyt käsiteltäväksi senaattiin. Coltti savuaa katkerien käsissä, ja lehdistön ihannevalinta Trump saa vihdoinkin Amerikan-oikeutta.

Kun politiikan avuksi huudetaan tuomareita, asioista puhutaan suurin kirjaimin. Tuomioiden penääjät ovat käytännössä tunnustaneet, etteivät he saa hyväntekijää pois vallasta poliittisin keinoin. Kun keinot loppuvat, huudetaan juristinnuijia apuun.

Median ja Trumpin suhde on muistuttanut eräällä kaverillani olevan cockerspanielin tappelua kanan kanssa. Nurmikko, kura ja höyhenet ovat lentäneet.

Trumpin politiikka on sen sijaan ollut onnistunutta. Hän on ajanut Yhdysvaltain kansalaisten asioita muuta maailmaa, esimerkiksi Kiinan taloudellisia pyrkimyksiä ja Pohjois-Korean megalomaniaa, vastaan. Hän on laittanut Meksikon rajaa hallintaan ja saanut talouden ja työllisyyden nousuun.

Yhdysvaltain oppositio ei enää pelkää, että Trump epäonnistuu vaan että hän todellakin onnistuu tavoitteissaan, sillä se tietää hyvää Yhdysvaltain kansalaisille.

Trump selviytyy virkasyytteestä, sillä republikaaneilla on enemmistö senaatissa, ja viraltapano vaatisi kahden kolmasosan enemmistön. Ajojahti voi kuitenkin nostaa Trumpin kannatusta niin, että syytteen ansiosta hän selviää vielä toisellekin virkakaudelle.

Mistä syytteessä sitten on kysymys? Ei oikeastaan mistään. Epäily koskee ”vallan väärinkäyttöä” ja ”kongressin tutkinnan vaikeuttamista”. Prosessissa tutkitaan, painostiko Trump Ukrainaa saadakseen itselleen hyötyä ensi vuoden presidentinvaalikampanjaan. Trump nimittäin halusi Ukrainan aloittavan tutkinnan demokraattien presidenttiehdokkaaksi pyrkivän Joe Bidenin ja tämän pojan toimista Ukrainassa.

”Tutkinnan vaikeuttamisessa” puolestaan on kyse siitä, ettei Trump suostunut tutkinnan kuultavaksi, ja Valkoinen talo kielsi useiden kuultaviksi kutsuttujen todistamisen. Siilipuolustus taas on tavanomainen menettely hyökkäyksen kohteeksi joutuneilta.

Oikeudenkäynti on poliittinen, ja sen lopputulos on etukäteen selvä. Prosessia käydään vain näytösluonteisesti, eikä sillä ole sen pysäyttävämpää merkitystä kuin välikysymyksellä Suomen eduskunnassa.

Republikaanien ja Trumpin itsensä mielestä hänen käyttäytymisessään on ollut koko ajan kyse vain tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta. Olisi outoa, jos presidentti ei saisi puristella ulos tietoja myös ulkomailta, jos vaikuttaa siltä, että joku toinen presidentiksi pyrkivä on keinotellut niinkin tulenarassa paikassa kuin Ukrainassa!

Yhdysvaltain vasemmistolaiset ovat yrittäneet kaataa Donald Trumpia ikään kuin hän olisi heidän isänsä. Richard Nixon painostettiin eroamaan vuonna 1974 merkkinä Yhdysvaltoihin ulottuvasta kommunistisesta vallankumouksesta, ja hänen uransa tuhottiin sinänsä merkityksettömään salakuuntelujupakkaan.

Sanokaa mitä sanotte, mutta Yhdysvaltain parhaat presidentit ovat Richard Nixon, Donald Trump ja Ronald Reagan, jolle kuuluu ansio siitä, että hän sai Neuvostoliiton – tuon ihmisoikeuksien ja ihmisarvon todellisen vihollisen – horjumaan ja lopulta kaatumaan.

Valheellisuus paksua kuin mummin nilkat – Hallitusammattilaiset, pioneerit ja tasa-arvon partisaanit

En ole koskaan ollut Cristal Snown, NikoLan ja muutaman muun tehtaileman ToosaTV:n suurimpia faneja, vaikka huumori hyvää onkin aina silloin, kun se on täysin yliampuvaa ja pidäkkeetöntä mutta harmitonta. Ja ToosaTV on.

Myöskään nyt, Sanna Marinin (sd.) hallituksen oltua virassaan muutaman päivän ja hallituskriisin ollessa jälleen ovenraossa, en suinkaan kiinnostunut ToosaTV:stä sen parodisuuden vuoksi vaan sen realistisuuden takia. Katsokaa nyt vaikka tätä palkkatasa-arvovideota tai tätä, joka käsittelee kierrätystä.

Kaikkihan on kuin suoraan Sanna Marinin hallituksen ohjelmasta! Mutta onko se puolestaan harmiton?

Lehdistön mukaan EU:n ministerikokouksissa on oltu innoissaan Suomen uunituoreesta pääministeristä. On ennakkoluulotonta, rohkeaa ja avantgardistista! Sopii ehkä toimittajien kutomaan narratiiviin.

Arvelen kuitenkin, että keskenään kilpailevissa ja eripuraisissa EU-maissa arvostetaan vahvaa, karismaattista, kokemuksen painolasteista vapaata ja nuorta Marinia vain sen vuoksi, että sellainen on kiistakysymyksistä neuvoteltaessa paras mahdollinen vastustaja.

Vaihdettaessa Antti Rinne (sd.) tuohon kehuttuun Sanna Mariniin, kansa ja media saivat linjattoman ja letkauttelevan pääministerin tilalle neidin, joka on täysin arvaamaton ja epäennustettava. Näin kävi, kun ehtymättömänä pidetty luonnonvara eli ”setämiehet” pääsivät Sdp:stä loppumaan.

Kyse ei ole pelkästään ”kokemattomuudesta” vaan siitä, että näytöt kyvystä johtaa politiikkaa todellakin puuttuvat. Kokeneimmatkin ministerit, kuten Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan tempovat ja hoipertelevat kuin villikkovarsa.

Kirjallisen tuotannon puuttuminen johtavilta poliitikoilta taas on musta aukko, joka kertoo sen, että poliitikon näkemyksistä ei ole sen enempää tietoa kuin voidaan lukea vaalikoneista.

Toisaalta minun ei tule ikävä myöskään niin sanottuja ”hallitusammattilaisia”. Hallitusammattilaisista sen verran, että ei mennyt heilläkään ihan aina niin kuin Strömsössä. Perheyritysten liiton hallituksen puheenjohtaja Anne Bernerhän (kesk.) heivattiin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ministeriksi, sillä hän kätilöi vapaassa pudotuksessa olleelle Matti Vanhaselle (kesk.) aikoinaan toimitusjohtajan tuolin liitostaan.

Huvittava oli sekin ministerinimitys. Palautan mieleen, että Juha Sipilä (kesk.) ilmoitti Bernerin lähdöstä Keskustan ehdokkaaksi 20.1.2015 Päätoimittajien yhdistyksen (PTY) kokouksessa, ja asiasta avautui muiden muassa Keskustan lehti Kaleva. Kaleva ei tosin kertonut, että verotuksellisesti edullisessa Sveitsissä kirjojaan pitäneen Anne Bernerin kaksoiskansalaisuus oli varmistunut vasta edellisenä päivänä. Vaikuttaa kuin yksityistämistorpedoksi sittemmin osoittautunut Berner olisi järjestetty eduskuntaan vain julkisen omaisuuden yhtiöittämistä varten, mihin hänelle myönnettiin heti ministerin valtaoikeudet. Tällöin pedattiin pohja myös Postin palkkakriisille. Kun missio oli ohi, Berner lopetti lähetyksen kuin hänestä olisi katkaistu virta.

Sellaisia he ovat, nuo nykyajan valtiomiehet ja -naiset: sätkynukkeja ja marionetteja. Tekisi mieleni sanoa konsulttipoliitikkoja, jotka ajavat jotakin agendaa tai lobbavat, vaikka heidän pitäisi ajaa Suomen yleisiä etuja. Heillä on myös virkavastuuseen rinnastettava oikeudellinen vastuu virkatointensa lainmukaisuudesta ja poliittinen vastuu, joka johtuu aina latinan sanasta minister (”palvelija”). Ei taida mennä ihan nappiin nytkään.


Havaintoja hallituskriisistä

Suomea johtavat nyt kymmenen prosentin kannatuslukemiin vajonneet pienpuolueet, jotka ovat jatkuvassa laskukiidossa, sillä ne tekevät kansalaisten tahdon vastaista politiikkaa. Juuri siksi ne pyrkivät pysymään vallassa hakemalla turvaa toisistaan jopa aatteelliset, talouspoliittiset ja yleensäkin monet ideologiset erimielisyytensä niellen. Juuri tästä syntyy valehtelun kierre ja kansalaisten tahdon vastainen politiikka, jota yritetään sitten tehdä salusiinien ja rullaverhojen takana.

Myös Sirpa Paatero (sd.) pyrkii hallitusammattilaiseksi, sillä hänet ”nostettiin tuoliin” kuin Freukkareiden laulussa, vaikka luottamus oli valunut pois kuin vesi hanhen selästä. Ei eronneita ministereitä ole koskaan aiemminkaan nimitetty käden käänteessä takaisin kabinettiin: ei Kauko Juhantaloa (kesk.), Arja Alhoa (sd.), Ilkka Kanervaa (kok.) eikä Matti Vanhasta, vaikka syyt olisivat olleet vähäisempiä kuin Paateron tapauksessa (vrt. Kanerva). Suvi Lindén (kok.) palasi hallitukseen, mutta aikaa kului välillä viisi vuotta.

Rinne puolestaan kehtasi kammeta itseään eduskunnan varapuhemieheksi puolueensa täyttä luottamusta nauttivana sankarina. Junttauspolitiikka on tyypillistä puolueelle, joka nimensä mukaan on sosiaalinen ja demokraattinen.

Hallitusammattilaisten urakiito on ollut lehmän kapuamista pitkin portaita. Se on tavallaan ymmärrettävää. Esimerkiksi Pekka Haavistolle (vihr.) olisi kova paikka luopua hallitusammattilaisen tehtävästä, sillä hänen kaltaistensa osaamisella tuskin olisi käyttöä muualla yhteiskunnassa, paitsi tietenkin yhteiskuntatieteiden professoreina, jolloin he tekisivät samaa kuin politiikassakin. Tekaistiinpa Vihreän Langan entisestä päätoimittajasta, sosiologian maisteri Elina Grundrströmistäkin viestinnän professori, kuten vailla asianmukaista tutkintoa olevasta Pauli Aalto-Setälästäkin.

Tuolien täyttö on hämmästyttävän samankaltaista tieteessä ja politiikassa. Vallanhimoista kabinettipolitiikkaa harjoittavat vapaassa pudotuksessa oleva Kepu, vasemmistopuolueet ja Vihreät. Ne koettavat jatkaa asemissaan pelkällä tuolien kierrätyksellä. On tultu tilanteeseen, jossa demokratiasta on tehty irvikuva.

Keskenään eripuraisten pienpuolueiden hakeutumista ideologisesti syheröiseen yhteistoimintaan selittää näiden muiden puolueiden raivokas pyrkimys pitää Perussuomalaiset kaiken vaikutusvallan ulkopuolella, ihan niin kuin ei-sosialistilta katkaistaan kaula humanistisissa ja sossutieteissä. Niinpä hallitusammattilaiset pyrkivät pitämään tuoliensa kyynärnojista kiinni niin, että ne ovat nyt repeämässä irti.

Luonnollisessa tilanteessa maassamme olisi keväällä ollut edessä uudet vaalit, joissa kansa voisi äänestää Perussuomalaiset hallituksen muodostajaksi. Tämä on tietenkin vain hypoteettinen vaihtoehto, mutta Marinin hallitus nopeuttaa loppuratkaisua kuin pikakelattavassa filmissä, jota katsellaan nyt vauhdilla eteenpäin. Oppositiopolitiikalle ei ole jäänyt tässä nyt oikein tilaa, kun hallitukset näyttävät vetävän maton altaan itse. 


Kuka tasa-arvottaa tykimmin?

Tasa-arvoon ja aluepolitiikkaan vedoten on ennenkin valittu huonoja ministereitä ja kasattu kehnoja hallituksia, eivätkä kyvykkäimmät, etevimmät ja ansioituneimmat ole saaneet alleen ansaitsemaansa penkkiä, vaikka se olisi Suomen etujen mukaista.

Kun Li Andersson ja Maria Ohisalo olivat 9.12.2019 A-studion haasteteltavina, Ohisalo päätyi kehaisemaan, että ”tasa-arvosta ollaan menty eteenpäin”, ja Andersson puolestaan alleviivasi, että ”ollaan nyt saatu pääministeri, joka on erittäin sitoutunut tasa-arvoon”. Koska pääministeri valitsee ministerit, katsotaanpa miten tämä näkyy hallituksen kokoonpanossa.

Hallituksessa on nyt 12 naista ja 7 miestä. Naisten osuus on noin 63 prosenttia ja miesten osuus vain noin 37 prosenttia. Näin tekee osuusliikkeen väki.

Laissa naisten ja miesten tasa-arvosta (15.4.2005/232, 4 a §) puolestaan sanotaan julkisen hallinnon ja julkista valtaa käyttävien toimielinten kokoonpanosta näin: ”Valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa toimielimissä sekä kunnallisissa että kuntien välisen yhteistoiminnan toimielimissä lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu.”

Jotakin tästä kyllä johtuu: Suomen hallituksen kokoonpano on tasa-arvolain vastainen! Ainakin tasa-arvovaltuutettu on asiasta postia saanut, sillä hän tviittasi hädissään kuin Trump!

Kummallista on, että vallan vahtikoirana mielellään räksyttävä valtavirtamedia ei ole maininnut sukupuolten vääristyneistä edustussuhteista mitään. Olisiko niin, että sukupuolen merkitystä ei tunnusteta silloin, kun poljetaan miesten kulkusia, kun taas naisten etujen kyseessä ollessa sukupuolen olettamiselle tempaistaan ihan hirveä oikeutus? Näin taitaa olla, sillä naisvaltaiset toimitukset suosivat vihervasemmistoa ja muita moraaliposeerauksella ja uhripääomalla laskujaan maksavia feministejä.

Sen toki ymmärrän, että Sdp:n sisällä ministerivalinnat osuivat 5–2 naisten hyväksi, sillä vasemmistolaisen intersektionaalisen feminismin käsitys asioista on juuri tällainen: tasa-arvo ei ole sukupuolten tasamääräistä edustusta vaan naisten ylivaltaa.

Vasemmiston välinpitämättömyys ja älyllinen laiskuus osoittavat, että nykyfeminismi on todellisuudessa sosialismia, eikä sillä ei ole tekemistä naisten oikeuksien kanssa. Intersektionaalinen feminismi on vain naisten hyväksikäyttöä klusteroinnin välineenä heidän nyörittämisekseen yleisvasemmistolaisen politiikan vaalikarjaksi, ihan niin kuin myös vasemmiston julistautuminen ajamaan ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa”.

Pahinta tasa-arvon päkittämisessä on koko käsitteen epäfilosofisuus. Tasa-arvo ei ole itseisarvo, eikä sitä voida pitää myöskään poliittisena päämääränä. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida silloin tunnistaa muita paremmaksi. Se olisi yksiarvoisuutta eli totalitarismia.

Moraalin ja etiikan idea puolestaan on, että voimme ja meidän pitääkin valita keskenään erilaisten ja eriarvoisten asioiden välillä. Meidän tulee siis erottaa hyvät asiat huonoista ollaksemme moraalisia.

Tasa-arvo olisi myös vastoin meritokraattista oikeudenmukaisuutta. Sen mukaan jokaisen tulee saada oikeuksia ja velvollisuuksia omien ansioidensa ja kykyjensä mukaisesti. Pakotettu tasa-arvo loisi vain epäoikeudenmukaisuutta.

Asiaa valaisee parhaiten Kurt Vonnegutin romaani Harrison Bergeron. Sen päähenkilönä on etevä mies, joka pakotetaan pitämään näkökentän sumentavia kakkuloita ja jonka korvat tukitaan kuulokkeiden melulla, jotta hän ei voisi ajatella selkeästi. Sosiaalidemokraattisessa humanismissa nopeita pakotetaan juoksemaan hitaammin, jotta tasa-arvo toteutuisi. Sosiaalidemokraattisessa estetiikassa puolestaan höylätään Ikean pahvihuonekaluja säästöjen aikaansaamiseksi, ja solisalirattisessa formulakilpailussa taistellaan siitä, kuka ajaa tarkinta keskinopeutta.

Eikö tämä vaikutakin poliittisen vihervasemmiston uustaistolaiselta ponnistelulta ihmisten pakottamiseksi ”ilmastonsuojeluun” ja ”kansainvälisiin velvoitteisiin” vedoten aina vain ankarampaan itsensä rankaisemiseen, josta – Nietzschen sanoin – nousee ”ahtaudessa ja hädässä ahertavien pieneläinten tunkkainen lemu”? (Iloinen tiede, ajatelma 349)


Kohti bernsteinilaista sosialismia

Huulipunahallituksella on nyt tilaisuus näyttää kissatappelijan kyntensä. Luvassa on darkonisia lakeja ja sääntöjä – ja tietysti myös laveaa lain tulkintaa. Ilta-Sanomat laatikin jo luettelon siitä, mitä kaikkea politiikan kuluttajat saavat hallitukselta vastineeksi verovaroilleen, paitsi lisää veroja.

Luvassa on lisää pakolaisia pakolaiskiintiön laajentamisen kautta, polttomoottoriautojen julistamista pannaan, ydinvoimavastaisuutta, kuusituntinen työpäivä ja jyrkkä ”ei” Natolle (kuinka ajattelematonta onkaan kieltäytyä sotilaallisen yhteistyön potentiaalista)!

”Isis vie ja äitis tuo” -politiikasta tulee uusi normaali. Uusi pääministeri haluaisi myös kapuloida kansalaisten suita viemällä sangen epämääräisen vihapuheen käsitteen rikoslakiin. Tämän jälkeen mikä tahansa poliittinen arvostelu voisi olla vihapuhetta, ja jokainen järjen ääni on deletoitava falangi.

Maria Ohisalo (vihr.) puolestaan aikoo soluttaa poliisiin henkilöitä, jotka eivät ihan välttämättä nauti parasta kansalaisluottamusta. Bernsteinilainen sosialismi toteutuu vähitellen verettömän vallankumouksen kautta.

Tämä noudattelee myös Demla-juridiikan ihannetta oikeusvaltiosta. Poliittinen vasemmisto on kärsivällisesti ja vähin äänin ujuttanut lainsäädäntöön ja hallintoon universaalisosialistisia periaatteita, joiden tulokset eivät tosin ole missään päin maailmaa tuottaneet muuta kuin vahinkoa. Tämä on nähty työläisten viimeisissä paratiiseissa Kiinassa, Kuubassa, Venezuelassa ja tietysti Pohjois-Koreassa, josta on hyötyä maailmalle vain siksi, että media joutuu myöntämään Donald Trumpin tekevän edes jotain oikein vastustaessaan tuota hyperboliasta kärsivien egomaanikkojen nepokratiaa.

Suomen hallituspolitiikka on nyt paksua kuin mummin nilkat. Tuota päivä päivältä vastenmielisemmäksi käyvää esitystä ei pitäisi voida seurata kuin sormien väleistä, ja lopetankin kyllä ihan pian. Mikäli kansa, välikysymys tai ennenaikaiset vaalit eivät sitä pysäytä, politiikanteko saattaa päättyä kuin Salvador Allenden vähittäin ajama sosialismi Chilessä tai sosialismin voittokulku Espanjassa.

Olemme vihdoinkin saavuttamassa aidon sosialistisen yhteiskunnan, jossa orwellilaisuus on palautettu kunniaan ja tasa-arvo on kosmonautinkovaa akkavaltaa. Riemua himmentää vain se, että tämä kaikki tapahtui 50 vuotta myöhässä. Mutta kun otatte lähetyksestä värit pois ja muunnatte kuvan mustavalkoiseksi, saatte televisiouutisista realistisen kuvan.


Perussuomalaisten imagokärkeen on syynsä

Kansalaiskapina voi alkaa myös energian hinnan nostamisesta. On muistettava, että keltaliivit ilmestyivät Ranskan kaduille dieselin hinnan noston seurauksena. Suomen edellinen sosialistihallitus päätti jo kieltää lämmitysöljyn asteittain vuoteen 2030 mennessä. Valtion ja kuntien kiinteistöissä takaraja on 2024, mikä saattaa varsinkin köyhimmät kunnat investointiahdinkoon ja laittamaan tietyt koulut sekä urheilutilat kiinni.

Vuoden 2020 kesällä voimaan tuleva 6,7 sentin korotus ajopolttoaineiden hintoihin tulee nostamaan jakeluasemien kuluttajahintoja vielä paljon enemmän, kun hintaan lisätään niin sanotun jakelu- ja sekoitevelvoitteen (RED II) kansallisesti järjetön tulkinta, jonka mukaan hintaa nostetaan 7 senttiä ja lisäksi myös uuden vihervasemmistolaisen hallituksen vuoden 2021 budjettiin menevä 30 sentin ympäristöpohjainen veronkorotus. Kokonaiskorotukseen sisältyvät ALV ja huoltovarmuusmaksu.

Energian hinnan noston myötä katoaa myös monia työpaikkoja, eikä ihmisillä ole motiivia eikä mahdollisuuksia käydä työssä autoilun jatkuvan kallistamisen vuoksi.

Tämä kaikki kohdistuu pahiten nimenomaan työväenluokkaan, keskiluokkaan, valkokaulusköyhälistöön, opiskelijoihin, eläkeläisiin ja muihin vähävaraisiin tai pienituloisiin ihmisiin, vaikka punavihreät hallitukset poseeraavatkin oikeudenmukaisuuden puolustajina ja eriarvoisuuden torjujina. Sen ne tekevät vierasperäisten ja toisten kansakuntien hyväksi. Ja tietysti omaksi hyväkseen. Vanha fraasini ”ilmastokokoukseen suihkukoneen nokassa kiitävistä poliitikoista” todellistui Iltalehden uutisessa, jonka mukaan Sanna Marin matkusti EU:n ilmastokokoukseen yksityiskoneella. Puolustukseksi voisi ehkä sanoa, että matka luksusjahdilla olisi ollut vielä epäekologisempi.

Ilmastopoliittinen anekauppa, huonot ilmastosopimukset ja hallituksen ponnistelu hiilineutraalin Suomen aikaansaamiseksi ovat tuhoisia ympäristölle, sillä siten teollisuuttamme valuu muun muassa Kiinaan, joka kasvattaa joka vuosi hiilidioksidipäästöjään Suomen koko vuosituotannon verran.

Myös kansalaiset alkavat huomata tämän jatkuvasta ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja median levittämästä panikoinnista huolimatta. Ei ole ymmärretty erottaa ilmastotiedettä ja ilmastopolitiikkaa toisistaan. Me perussuomalaiset emme kiistä tieteen esille tuomia ongelmia, mutta esitämme erilaisia poliittisia vaihtoehtoja ongelmien ratkaisemiseksi. Ei ole oikein, että suomalaisia pakotetaan tekemään muita enemmän, sillä olemme tehneet jo, ja muiden maiden pitäisi hoitaa omat tonttinsa kuntoon.

TNS Kantarin puolivuotisbarometri marraskuulta 2019 osoittaa, että tavoitetta ”hiilineutraali Suomi” kannattaa ainoastaan 15 % ja vastustaa 40 % suomalaisista. Sdp:n kannattajista 31 % ja Keskustan kannattajista 59 % vastustaa hiilineutraaliuden tavoitetta yhdessä perussuomalaisten kanssa.

Puolueimagomme on saman tutkimuksen mukaan noussut Suomen puolueiden kärkeen. Syy: teemme ihmisystävällistä ja realistista politiikkaa. Emme aja vain kakun jakamisesta kiinnostuneiden asioita, vaan puolustamme myös ja etenkin kakun tekijöitä. Ikävä kyllä, juuri viimeksi mainitut on punaviherhallitus unohtanut täysin. Populisteja olemme vain siinä, että teemme asioita, joista ihmiset tykkäävät.


Turbulenssia tupailtoihin

Myös nykyisen eduskunnan niin sanotuilla porvaripuolueilla olisi selvä enemmistö istuntosalissa. Tätä vastaavan hallituksen muodostamista on estänyt Kokoomuksen nihkeä suhtautuminen ja Keskustan sekä Rkp:n selvä vastenmielisyys yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa.

Kepu ja Rkp vetivät välistä ja menivät (niukasti) suurimmaksi nousseen Sdp:n kelkkaan seurauksin, jotka ovat nyt valjenneet kaikille. Kivi on kengässä kenkää isompi.

Tosiasiassa edes hallituksenmuodostajan tehtävää ei olisi ollut mikään pakko luovuttaa Antti Rinteelle eikä Sanna Marinille, sillä perustuslakimmekaan ei sitä edellytä. Siellä sanellaan vain, että ennen pääministerin valintaa eduskuntaryhmät neuvottelevat hallitusohjelmasta ja valtioneuvoston kokoonpanosta.

Perustuslain 61 pykälässä ei vaadita suurimman puolueen puheenjohtajan nimeämistä automaattisesti pääministeriksi, vaan ”käytäntö perustuu käytäntöön”, jolle ei ole edes ehtinyt muotoutua mainittavaa traditiota.

Pallo on Keskustalla, jossa joudutaan miettimään, minne sen nykyinen tie johtaa. Todennäköisesti Katri Kulmunin piiskaamiseen pois puheenjohtajan pallilta seuraavassa puoluekokouksessa ja kansanedustajien sivalteluun raipalla Keskustan tupailloissa.

Mikäli hallitus joutuu eroamaan kesken toimikauden, oikea tapa toimia olisi järjestää uudet vaalit, joissa politiikan kannatus mitattaisiin. Vaaliväsymys ja joillakin oleva vaalivelka saattavat sen estää, ja uusi hallitus olisi koottavissa myös käteen jäävistä palisanterituolien kyynärnojista. 

Ota vihjeestä vaari – Hallituskriisi on vasta alussa

Katolleen ajetusta autosta tulee usein ihan hyvä, kunhan koria vähän oikaistaan ja vaaleaa metallinhohtoväriä paikkaillaan sieltä täältä. Sen sijaan tänään uudelleen muotoiltu hallitus ei onnistu korjaamaan kylkiinsä saamiaan kolhuja yhtä helposti. Tuli nimittäin oikealta.

Varoittaisin kansaa siitä, että hallituskriisi ei ole vielä ohi vaan jatkuu, ja loppunäytös on joka tapauksessa edessä. Älytöntä on, että taitamattomaksi osoittautunut Sirpa Paatero (sd.) kiilataan takaisin ministerikabinettiin kansalaisten kannalta käsittämättömällä junttauksella.

Oppositiolla lienee pöytälaatikoissaan valmiiksi kirjoitettuja välikysymyksiä, jotka vain kirjaavat yhteiskunnallista todellisuutta ja ministerien väärinkäytöksiä sitä mukaa kuin he tekevät niitä.

Kutsumme heitä edelleenkin tuohon itse aikaansaamaansa teatteriin avoimesti mukaan, vaikka välttelyäkin saattaa esiintyä, varsinkin jos Antti Rinteen (sd.), Sirpa Paateron, Maria Ohisalon (vihr.) ja etenkin Pekka Haaviston (vihr.) toimia aletaan tutkia oikeudellisesti ministerivastuulain pohjalta.

Nythän ulkoministeri Haaviston omavaltainen toiminta on käännetty hallinnon sisäiseksi toimivaltakiistaksi, jota se ei pelkästään ole. Asiaa tutkii oikeuskansleri (eli hallitus itse), sillä Suomessa oikeuskansleri ei valvo hallituksen toimien laillisuutta vaan hallitus oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta. Jos jostakin asiasta määrätään laadittavaksi ”perusteellinen selvitys” se tarkoittaa, että asia haudataan unholaan ajan voittamiseksi ja tapahtumien jouduttamiseksi niin pitkälle, että tutkimusten tuloksilla ei ole enää mitään merkitystä.

Samanlaista harhautusta on myös uunituoreen pääministerin nimittäminen median huomiota keräämään.


Ikäkategorisoivaa positiivista erityiskohtelua

Sanna Marin ei ole vain Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri vaan myös maailman nuorin istuva pääministeri. Pitikö tämäkin yhteiskunnallinen kokeilu panna toimeen nimenomaan Suomessa, jonka valtiontaloudellinen tilanne kaipaisi kokemukseen ja asiantuntemukseen perustuvaa johtamista?

Suomen puolueiden enemmistöblokki haluaa olla kärkipäässä ihan jokaisen hulluuden alueella: nollaenergia-asumisen kehittämisessä, hiilineutraaliuden tavoittelussa ja maahanmuuton sekä monikulttuurisuuden edistämisessä. Ja tietenkin verottamisessa ja kansalaisten kurittamisessa, kun sananvapautta suojellaan sensuurilla.

Suomi on myös naisten palvonnan ja uusherrasmiesmäisyyden johtava maa. Naisille kasautuu poliittista valtaa, sillä ujot teinipojat ja vanhat ukot äänestävät nuoria naisia pitäen ministerisneitojen fanikuvia punkkansa yläpuolella, ja naiset taas äänestävät automaattisesti naisia sukupuoleensa liittyvän vahvan identifikaation, identiteettipoliittisen klusteroitumisen ja intersektionaalisen feminismin perusteella.

Marin suoritti hallinnon maisterin tutkintoaan Tampereen yliopistossa 10 vuotta ja valmistui vasta 32-vuotiaana, mikä ei anna korkeaa kuvaa hänen kyvyistään. Tällaista nimityspolitiikka on Suomessa myös laajemmin. Sanna Marinin valitseminen pääministeriksi kerrassaan mitättömällä résumélla ilmentää rekrytoinnissa vallitsevia asenteita muuallakin työelämässä.

Ensinnäkin (1) se osoittaa, että yhteiskunnan johtavalle paikalle voidaan valita, kunhan on punavihreän puolueen jäsenkirja taskussa, ihan ilman mitään todellisia meriittejä. Tämä on säännönmukaista myös yliopistoissa, joissa jäsenyyttä vihervasemmistossa pidetään tieteellisenä ansiona.

Toiseksi (2) Marinin nimittäminen ilmentää ”positiivista erityiskohtelua” ikäsyrjinnän alueella. Se osoittaa kirkkaasti, että kokeneilla ja teinien nenäkkäästi pilkkaamilla ”viiskymppisillä setämiehillä” ei saa olla ihmisarvoa rekrytoinneissa, vaan parhaat paikat jaetaan tottelevaisille töpselinokille, jotka noudattavat jostakin ylhäältä (yleensä EU:sta) tulevaa lähetystä tai sanomaa.


Kaikkien aikojen vasemmistolaisin minipää

Marin, joka Ylen uutisen mukaan aloittaa puheensa sanalla ”toverit”, ”vie SDP:tä kauemmas vasemmalle”. Kun Ylekin tämän huomaa, sen täytyy olla totta. Ja Ylehän myöntää asian siksi, että yleläisten mielestä kyseessä ei ole kritiikin tai peittelyn aihe, vaan Ylessä äärivasemmistolaisuus nähdään ansiona.

Alma Median vaalikonetulosten perusteella vaarassa voivat olla suuret suunnitelmat, kuten Suomen hävittäjähankinnat, joita vastaan Sanna hangoittelee omalla lampaiden laskemiseen perustuvalla sotilasasiantuntemuksellaan. Natoa ja lisäydinvoimaa nuori neiti vastustaa tietenkin, ja Ylen vaalikoneen mukaan hän haluaisi laatia suunnitelman myös polttomoottoriautojen kieltämiseksi, vaikka demarien ehdotus tuli käsiteltyä jo edellisellä vaalikaudella sekä politiikassa että kansalaisten raivolla varustettuna myös mediassa.

Vasemmistoliiton Kansan Uutisia näkemyksillään miellyttävä Sanna haluaisi myös vihapuheen sisällyttämistä rikoslakiin. Lehti kirjoittaa lisäksi:

”Vaalikonevastausten perusteella hän on vasemmistolaisempi kuin yksikään itsenäisen Suomen pääministeri. Marin on niin vasemmalla, että hän on lähempänä vasemmistoliiton kuin SDP:n kantoja, kertoo Ylen vaalikone viime keväältä. Marinin vastaukset olivat samanlaisia kuin 83 prosenttia vasemmistoliittolaisten vastauksista ja 79 prosenttia SDP:n ehdokkaitten. Marinista tulee myös Suomen feministisin pääministeri. Kaikkein lähimpänä häntä olivat feministisen puolueen Pirkanmaan ehdokkaitten vastaukset.”
 
Lyhyesti sanoen nuori pioneeri ei ymmärrä poliittisista realiteeteista eikä omien sanojensa vaikutuksista yhtään mitään. Kansa puolestaan saa nyt varmasti sitä mitä on tilannut: Donald Trumpin todellisen antipodin, ja mielenkiintoista on, miten maamme makaa, kun hallitus jättää työnsä. Eiköhän tuossa kaulimen huidonnassa ala jo vakaumuksellisimmankin duunaridemarin parrasta paukkua jotain muuta kuin puolueideologista jargonia ”arvopohjasta”.


Huolet pois ja kohti next steppiä

Pohjalle on sekä Keskustalla että Sdp:llä vielä monta prosenttiyksikköä matkaa, ja kumpikin puolue saattaa puhkaista 10 prosentin kannatusrajan, tosin se tapahtuu matkalla alaspäin.

Sanoisin kuitenkin Sanna Marinille, että ”ota vihjeestä vaari”. Sanonta tarkoittaa, että ’ota vihje todesta’, sillä sana ”vaari” nojaa mutkan kautta saksan kielen sanaan ”wahrheit”, joka merkitsee ’totuutta’. Toisen teorian mukaan sana tulee ruotsin kielen sanasta ”var” tai ”vara”, jotka merkitsevät ’huolta’ tai ’huolenpitoa’. Ruotsin kieleen tuo sana on tullut saksan kielen ’varomista’ tarkoittavasta sanasta ”wahren”, jolla puolestaan on yhteys sanaan ”wahrheit”, totuus.

Suomen kielen ’isoisää’ tarkoittava sana ”vaari” taas tulee ruotsin sanasta ”far”, ’isä’, joten vaarilla ei ole suoraa yhteyttä wahrheitiin. Etymolgiaan en ota enempää kantaa. Mutta kuinka onkin aina niin, että vanha mies ja totuus liittyvät todellisuudessa yhteen? Iäkkään mieshenkilön voidaan odottaa sanovan jotakin, mikä on totta tai ainakin jotain, mikä on syytä ottaa todesta, eli vakavasti.

Ja vakaviahan me vanhat miehet olemme, ja aina vakavammaksi vetää. Minua ei naurata enää kyllä yhtään, vaikka Sanna Marin onkin meidän perussuomalaisten paras vaalityöntekijämme. Piis pliis.