Poliittisten oikeudenkäyntien shokkituomiot eivät toimi

Museonatsismin tuomitsijoilla on kiire, sillä tuomittava uhkaa loppua toisen maailmansodan nationalistien kaatuessa hautaan luonnollisen kuoleman vuoksi.

Koska kansallismielisyys ja kansallisen edun puolustaminen ovat jälleen nousemassa esiin puolustamaan Euroopan kansankokonaisuuksia sekä vastustamaan kolmannesta maailmasta tunkevaa väestön bastardisointia, ovat Euroopan kommunistit ja sosialistit valpastuneet tuottamaan sähköshokkeja kaikille niille, jotka eivät hyväksy maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologian mukaista länsimaiden kulttuurimädätystä.

Niinpä joudumme lukemaan Ylen uutisesta, että pohjois-saksalainen Cellen tuomioistuin on määrännyt ”natsirikoksista” tuomitun 96-vuotiaan Oskar Grönigin istumaan neljän vuoden tuomion vankilassa: ”Vaikka Gröning ei tiettävästi tappanut ketään, hän osallistui vapaaehtoisesti natsien murhakoneiston toimintaan”. –  Jutun kirjoittaja Katriina Töyrylä vertaa tapausta keskitysleirin vartijana toimineen ukrainalaisen John Demjanjukin tuomitsemiseen vuonna 2011 ja jatkaa: ”Oikeus ei tuominnut Demjanjukia hänen itse tekemiensä rikosten perusteella, vaan sillä perusteella, että hän oli kuolemanleirillä työskennellessään osa natsien murhakoneistoa.”

Logiikan ja kausaalisen syyllisyyden rajat ylitetään, kun ihmisiä ei tuomita heidän tekojensa mukaan vaan jonkin ”organisaation toimintaan” osallistumisen perusteella . Eivätkö Dresdenin pommittajat muka osallistuneet murhakoneen toimintaan, tai Hiroshiman ja Nagasakin holokaustin suunnittelijat ja toimeenpanijat? – Ja heidät palkittiin siitä! Varmaan keskitysleirin lakaisijakin oli ”osa murhakoneistoa”, mutta ajatuskulkuna tällainen quilt by association -leimalla huiteleminen kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru.

Tuomitseminen ei toimi

Olisi ollut hauska nähdä, että Saksassa olisi tuomittu ankariin rangaistuksiin myös kaikki ne DDR:n valtiokoneiston ihmisoikeusrikolliset, jotka Erich Honeckerin aikakaudella tapettiin muurille tai muurin sisäpuolelle. Kommunistien nauttiman erityiskohtelun vuoksi niin ei ole kuitenkaan tehty.

Sana ”natsirikos” on yhtä epämääräinen kuin ”vihapuhe”. Se johdattaa ajattelemaan, että nationalismin kannattaminen tai edustaminen olisivat jollakin tavoin rikoksia. Juuri tällaisesta harhautuksesta tuomitsemisessa ja siitä uutisoimisessa on kyse.

Auschwitzin kirjanpitäjänä toiminut Gröning-parka vältti syytteet 1970-luvulla, mutta tuomiomielen kiristyttyä hänelle langetettiin vuonna 2015 neljän vuoden vankeusrangaistus, jota nyt jo sataa ikävuotta lähestyvä ihminen laitettiin istumaan. Saksalaisten omaa natsitraumaa toistava poliittinen tuomio on kuitenkin tarkoitettu ensisijassa pelottamaan nykyihmisiä, joita nationalismi kiinnostaa jälleen todellisena vaihtoehtona maahanmuutolle ja muille Euroopan unionissa tehdyille tyhmyyksille.

Poliittisen oikeudenkäyntien shokkituomiot eivät palvele tuomitsijoiden tarkoitusperiä. He raahaavat vankilaan jonkun harmaahapsi Penurias Parkinsonin, kun todellinen huolen aihe on aivan muualla. Jos kehitysmaista virtaava maahanmuutto jatkuu, Euroopassa voidaan joutua todistamaan samanlaista brutaalia yhteiskuntakäytäntöä kuin toisen maailmansodan Saksassa tai verisessä Bosnian-Hertsegovinan sodassa.

Torjumisen tulos: kielletyn hedelmän houkutus

Tapaus osoittaa ensinnäkin (1), että toisen maailmasodan aikaisten nationalistien syyttäminen on pelkkää politiikkaa, oikeudenkäynnit tivoleja ja tuomiot kuin hedelmäpelejä. Toiseksi (2) tapaus osoittaa, että Saksan hallitus haluaa tehdä vielä hengissä olevista toisen maailmansodan saksalaissotilaista marttyyreita, todellisia sankareita nauttimaan arvostusta niiden silmissä, joiden mielestä Angela Merkel pilaa Saksaa vauhdittamalla väestönvaihtoa.

Sen vuoksi monet saksalaiset nyt katsovat, että maansa olisi parempi, jos Hitler olisi voittanut sodan. Hitlerin olisikin kai pitänyt julistautua pyhimykseksi tai profeetaksi, niin hänen arvostelijoitaan voitaisiin syyttää uskonrauhan rikkomisesta!

Koska Merkelin ajama maahanmuutto ja monikulttuurisuuden ideologia ovat heikoilla, hänen hallituksensa ovat koettaneet estää natsismia nousemasta uudelleen valtaan tuottamalla maahan lisää siirtolaisia ja tuomituttamalla kansallismieliset ihmiset entistäkin ankarammin heidän mielipiteistään. On mielenkiintoista havaita, kuinka tämä toimii.

Todennäköisesti se ei toimi lainkaan, niin kuin ei myöskään Pohjoismaiden Vastarintaliikkeen julistaminen käräjäoikeuden päätöksellä lakkautetuksi Suomessa. Miten kieltää yhdistys tai järjestö, jota ei edes virallisesti ole olemassa? Aate taas ei kuole, ellei nyt sitten joku anarkisti tai terroristi murhaa sen kannattajia omassa raivokkaassa järjettömyydessään.

Torjuttuja asioita alkaa koskea kielletyn hedelmän houkutus. Tuskinpa Lapuan liikkeestäkään puhuttaisiin enää mitään, ellei sitä olisi aikoinaan julistettu laittomaksi tarkoitusta varten säädetyllä lailla ja oikeuden päätöksellä. Kansanliikkeestä organisoitui sittemmin Isänmaallinen kansanliike, joka toimi eduskuntapuolueena ja oli vaaliliitossa kokoomuksen kanssa. Vasta Moskovan välirauhansopimus 1944 teki IKL:stä lopun, mikä riittäneekin selittämään sen olemassaolon syistä aivan kaiken myös nykyihmisille.

On väärin, että ihmisiä ei arvioida tekojensa perusteella eikä tuomita niistä, vaan kielletään mielipiteet tai järjestö. Viranomaisvallan halu lopettaa isänmaallisia ja kansallismielisiä järjestöjä on aina ollut erikoista. Poliisihallitus voisi yrittää kieltää islamistiset järjestöt ja moskeijat, joissa harjoitetaan vihapuhetta ja värvätään terroristeja. Samoin pitäisi tuomita laiton maahanmuutto ja sen poliittinen edistäminen valtionvastaisena toimintana, sillä laiton on laitonta.

Demla puolestaan voisi ajaa demokraattista eli kansanvaltaista yhteiskuntaa, johon sisältyy sananvapaus, eikä tavoitella yhteiskuntamme taannuttamista totalitarismiin: järjestöjen ja kansalaistoiminnan kieltämisen aikakaudelle.

Pyrkimys lopettaa vastarintaliike on sikäli hullua, että mahdollisuus vastustaa hallitusvaltaa pitäisi sisältyä kansanvaltaiseen ja vapaaseen yhteiskuntaan. On totta kai ymmärrettävää, että EU-vetoisella hallituksella, viranomaisvallalla ja poliittisella eliitillä on helpompaa, jos ei ole vastustajia, mutta pitääkö tuota demokratiaa, tasa-arvoa ja hyvinvointia tuottaa likvidoimalla omia vihollisia?

Ongelmien juurisyy: oikeuttamaton maahanmuutto

”Natsi” on tyhjä iskusana, joka ei merkitse mitään. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ’nationalistia’ eli ’kansallismielistä’, mutta sitä käytetään ”pahan” synonyymina ja näennäisoikeutuksena aina, kun ihmisiä halutaan tuomita säädöksellä ”kaikki konnat linnaan!” Sodan voittaneiden valtioiden historiankirjoituksessa kiljutaan tänäkin päivänä, että ”natsit tulivat”, kun tarkoitetaan Wehrmachtin sotilaita. Saksan asevoimien univormussa saattoi kuitenkin olla jostakin Saksan työläis- ja teollisuusalueelta sotisopaan komennettu demari.

Myöskään Oskar Gröning ei ole mikään pikkulapsia pakastimesta popsiva Belsebuubin inkarnaatio vaan saksalainen sotaveteraani, joka puolusti maataan ja teki velvollisuutensa ilman vaihtoehtoa kieltäytyä. Siitä tuomitsemalla tuomitaan ihmisten oikeus puolustaa kansaansa ja annetaan tuomituille kunnia marttyyrinaseman kautta.

Gröning on varmaankin nyt tyytyväinen nähdessään maineensa kohoavan tuomion tuloksena, kun taas nuoremman polven nykysaksalaisia taivutellaan myöntymään ja alistumaan kehitysmaista tulevaan väestöinvaasioon ryvettämällä Saksan kansaa siinä ikuisessa nationalismin poispesukoneessa, jonka tarkoitus on jatkuvalla linkoamisella tuhota kaikki se, mikä saksalaisessa kulttuurissa, tieteessä, kirjallisuudessa, taiteessa ja filosofiassa vielä saksalaista on.

Uutta ”Tuntematonta sotilasta” ei tarvita

Väinö Linnan romaaniin perustuva Aku Louhimiehen elokuva Tuntematon sotilas saa yleisöensi-iltansa tänään. En ole nähnyt elokuvaa, joten tämä kirjoitus ei ole elokuva-arvostelu eikä kannanotto sen enempää tekijöistä, elokuvasta kuin Suomen pelastajistakaan. Sen sijaan haluan ilmaista, että mielestäni uutta Tuntematonta sotilasta ei tarvita.

Suomessa on valmistauduttu itsenäisyyspäivän viettoon konetuliaseiden rätinällä koko talvi- ja jatkosodan sekä sen ”jatko-osan” eli Lapin sodan jälkeisen ajan. Trauman toistaminen osoittaa haavojen syvyyttä.

Suomen täyttäessä sata vuotta on ollut odotettavissa, että ”uutta” (nyt jo melko vanhaa) Tuntemattoman sotilaan filmatisointia seuraa tämä kaikkein uusin. Paikalleen jämähtämistä osoittaa se, että nykyaikanakin itsenäisyyttä yritetään osoittaa vanhoja sotamuistoja kaivelemalla. Voisi sanoa eräänkin elokuvarepliikin tavoin, että ”älkää te niitä vanhoja syntejä räknätkö, kun uusissakin olisi katumista”.

Tuntematonta sotilasta pyöriteltäessä unohdetaan tai salataan se, että itsenäisyyteemme liittyvää sotaa käydään koko ajan keskellä arkipäiväistä nykytodellisuutta. Suomeen ja muihin Euroopan maihin kohdistuva kehitysmaalaisten maahanmuutto on nykyisen hybridisodankäynnin muoto.

Sitä vastaan on kamppailtava, tai tulos voi olla pahempi kuin venäläisten valloittaessa maamme. Uhattuina ovat sekä hyvinvointimme, taloutemme että sosiaaliturvamme, ja vaaraan joutuvat myös kulttuuriset arvot, kuten kielemme, väestöpoliittinen yhteenkuuluvuutemme ja sosiaalinen sekä henkinen pääomamme.

Jankuttaessaan yli seitsemänkymmenen vuoden takaisista asioista kulttuuri- ja hallintoeliitti sekä heitä kritisoivat kansallismieliset tulevat siirtäneiksi päähuomion historiallisten aikaharppausten taakse. ”Tuntematonta” tässä nykytilanteessa on, että suuret yleisöt eivät tunne sitä, missä ne todelliset taistelut käydään ja ratkaistaan. Ne ratkaistaan kansallisvaltioiden puolustautuessa Euroopan unionista saneltavaa ylikansallista vallankäyttöä vastaan.

Unkari, Tšekki, Puola ja Itävalta tähän tilanteeseen ovat jo havahtuneet, ja meidänkin pitäisi. Nämä maat haluavat pitää itsenäisyydestään kiinni, ja ne ovat sulkeneet rajansa laittomalta maahanmuutolta Unkarin pääministerin Viktor Orbánin julistettua Itä- ja Keski-Euroopan maat ”siirtolaisvapaaksi alueeksi” ja katsoessaan, että EU ja sen jäsenvaltiot ovat joutuneet ”keinottelijoiden imperiumin” vangeiksi. Hän myös lähetti EU:lle 400 miljoonan euron laskun raja-aidan rakentamisesta, koska muut maat eivät pystyneet tai halunneet pitää ulkorajoja sovitusti kiinni ja koska ”taakan pitää olla jaettu”.

On parempi, että konfliktit ratkaistaan valtioiden rajoilla kuin että ne päästetään leviämään keskelle kansalaisyhteiskuntia. Nakke-nakuttajan on parempi laulaa rajoilta ulospäin kuin rajojemme sisällä.

Korostaessani nykytaistelujen tärkeyttä en tarkoita väheksyä tai mitätöidä Tuntemattoman sotilaan sankarien ja sotaveteraanien panosta itsenäisyytemme säilyttämisessä. Sen sijaan haluan osoittaa, mikä arvo nykyihmisten toiminnalla on tässä työssä. Niinpä huomio kannattaisi siirtää siihen, miten nykyisin parhaiten takaamme sen, ettei Tuntemattoman sotilaan kaltaisia tragedioita tarvitsisi toistaa meidän aikanamme.

Ituhippien, huvitteluliberaalien ja vihervasemmistolaisten ei pitäisi antaa johtaa Suomea ja Eurooppaa. Heidän ei pitäisi sallia pohjustaa tietä kohti katastrofia tavalla, jonka tuloksena joudumme katselemaan uutta Tuntematonta sotilasta lähietäisyydeltä arkipäivän nykytodellisuudessa. Idealististen poliitikkojen ja hyväuskoisten hölmöjen suosiman lapsellisen monikulttuurisuusmagian ei pidä antaa johtaa siihen, että saamme myös tähän maahan uusia sotaveteraaneja, sankarihautoja ja invalidisoituja terrorin uhreja, kun vanhojakin on vielä jäljellä.

Onnellisten aikojen presidentti – Muistikuvia Mauno Koiviston Suomesta

Menehtyessään eilen, J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivänä, Mauno Koivisto oli vanhimmaksi elänyt Suomen tasavallan presidentti. Samalla hän oli toiseksi pisimpään presidentin virkaa hoitanut ja hallussaan pitänyt henkilö.

Koiviston valinta presidentiksi kävi kansanliikkeen kautta. Presidentin tehtävät olivat siirtyneet pääministeri Koivistolle jo vuoden 1981 syksyllä, jolloin Urho Kekkosen sairauslomaa seurasi eroilmoitus tunnetun dramaattisissa tilanteissa.

Vallan vaihtumista enteili niin sanottu presidenttipeli, jota käytiin saman vuoden keväällä. Kekkosen lähipiirinä tunnettu K-linja oli oivaltanut, että pääministerinä ja presidentin mahdollisena viransijaisena Koivistolla olisi etulyöntiasema seuraavassa presidentinvaalissa, joten Keskustapuolueen intresseissä oli syrjäyttää Koivisto pääministerin paikalta joko tehtävien siirrolla tai hallituksen erottamisella, joka sisältyi presidentin tuolloisiin valtaoikeuksiin.

Kekkosen ja Koiviston rintakuvat Presidentinlinnassa. Valokuva © Jukka Hankamäki.

Kekkosen ja niin sanotun K-linjan suureksi pettymykseksi Koivisto kuitenkin ilmoitti eroavansa vain koko hallituksen tai hänen itsensä saadessa epäluottamuslauseen eduskunnalta. Tämä nosti Koiviston kansansuosion puoluerajat ylittäviin lukemiin, sillä Suomessa oli totuttu ja jokseenkin kyllästytty Kekkosen tahdittamiin hallitusten erottamisiin. Sen merkiksi 1970-luvun aikana maassamme toimi kaikkiaan 11 eri hallitusta.

Lisäksi ei ollut mikään salaisuus, että K-linjan presidentiksi ajama Ahti Karjalainen oli Moskovan suosikki, ja hänen huhuttiin kärsivän alkoholismista. Muistan, kuinka Suomessa koettiin eräänlaista helpotusta, kun ennenaikaisissa presidentinvaaleissa keväällä 1982 virkaan valittiin keskustan juonittelusta huolimatta Mauno Koivisto. On syytä muistaa, että K-linjan takana olivat muiden muassa sellaiset nykypolitiikassakin vaikutusvaltaiset henkilöt kuin Paavo Väyrynen, Matti Vanhanen, Mauri Pekkarinen ja Seppo Kääriäinen.

Sisäpolitiikan uusjako

Suurten ja omavaltaisten johtajien jälkeen tulee yleensä matalamman profiilin aika, ja presidentin valtaoikeuksia kavennettiinkin Koiviston aloitteesta ja suostumuksella. Harvasanaisena ja vaatimattomana pidetty Koivisto osoitti kuitenkin sisäpoliittisen johtamiskykynsä nimittämällä vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen hallitustunnustelijaksi kokoomuslaisen Harri Holkerin ja tekemällä siten lopun kokoomuksen yli kaksi vuosikymmentä jatkuneesta hallituspaitsiosta, jota Kekkonen oli pitänyt yllä idänkorttia käyttäen.

Ratkaisuun vaikutti tosin taaskin Keskustapuolueen juonittelu, jonka paljastuminen oli saanut Koiviston hermostumaan. Keskustan, kokoomuksen ja Rkp:n välinen kassakaappisopimus, jossa lähinnä Keskustapuolueen aloitteesta oli etukäteen sovittu tulevasta hallituskoalitiosta, johti Koiviston sivuuttamaan vaalit voittaneen Keskustapuolueen hallituksesta kokonaan ja antamaan hallituksen muodostajan tehtävät Suomen Pankin ajoilta tuntemalleen Harri Holkerille.

Näin päädyttiin demarien ja kokoomuksen sinipunahallitukseen. Puolueiden etukäteissopimusta voidaan arvostella lähinnä muotoseikasta, eli presidentin kiertämisestä tai omien hihojen polttamisesta, kun taas presidentin toiminta jäi suuren yleisön muistiin arvovaltakiistana. Sen tuloksena presidentti junaili hallitukseen oman puolueensa Sdp:n tilanteessa, jossa maahan olisi muutoin perustettu oikeistohallitus keskustan, kokoomuksen ja Rkp:n kesken.

Ulkopolitiikan kaukopartiomies
 
Ulkopolitiikassa Koivisto oli suuntautunut länteen, vaikkakin tietty varovaisuus varjosti länsimaille ominaisten normaalien suhteiden luomista itään. Koiviston toisella kaudella irtisanottiin YYA-sopimus ja purettiin Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset, ja Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen sekä Euroopan neuvoston jäsen.

Myös jäsenhakemus Euroopan unioniin jätettiin Koiviston presidenttikaudella. Yhtäkään näistä ulkopolitiikan muutoksista ei tosin voida kirjata sen enempää presidentin nimenomaiseksi ansioksi kuin dismeriitiksikään, sillä asioihin vaikuttivat enemmän maailmanpoliittiset tapahtumat kuin niin sanottu ”manuaalinen ohjaus”.

Neuvostoliiton romahdettua Koivistoa arvosteltiin siitä, että hän ei tarttunut Boris Jeltsinin tarjoukseen luovuttaa sodassa menetetty Karjala takaisin Suomelle. Häntä kritisoitiin myös viivyttelystä Viron itsenäisyyden tunnustamisessa. Viimeksi mainittua on usein selitetty pois sillä, että Suomi ei ole koskaan Viron itsenäisyyttä kieltänytkään, vaikka Neuvostoliitto miehitti maan vuosikymmeniksi. Pidättyvyys Karjalan takaisin tavoittelussa puolestaan saattoi olla viisasta Venäjän horjuvan tilanteen vuoksi, ja myöhempinä nykyaikoina alueen liittäminen takaisin Suomeen olisi voinut osoittautua jälleen hyvin ongelmalliseksi.

Koivisto menetteli kaiken kaikkiaan neuvokkaasti suhteessa meitä useasti neuvoneeseen liittoon, Neuvostoliittoon. Häntä pidettiin Yhdysvalloissa yhtenä Neuvostoliiton ja Venäjän oloja parhaiten tuntevana läntisenä valtionpäämiehenä. George H. W. Bushin ja Mihail Gorbatšovin vieraillessa tasavallan presidentin linnassa 1990 Koivisto ilmaisi heille huolensa ydintuhon mahdollisuudesta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, vaikka tuolloin elettiinkin jo glasnostin aikakautta.
 

Minkä sortin sosialisti?

Mauno Koivisto oli toistaiseksi viimeisin tieteellisen tutkijankoulutuksen hankkinut presidentti. Hän väitteli tohtoriksi Turun sataman sosiaalisia suhteita käsittelevällä väitöskirjalla 1956. On vertauskuvallista, että hänen virkakaudellaan sosiaalinen edistys täydellistyi, ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kehittyi kukoistukseensa, jollaista tulevaisuudessa ei taida enää olla tarjolla. Hän oli suurten myönteisten mullistusten ja onnellisten aikojen presidentti.

Winston Churchillilta tunnetaan lause, että jos nuorena ei ole idealisti, ei ole sydäntä, ja jos ei vanhana ole realisti, ei ole järkeä. Sodan karaisema Koivisto oli sellainen järkevä sosiaalidemokraatti, joka olisi katsonut myöhempien sukupolvien kitinöitä karsaasti. Toiminta sodassa oli karsinut hänestä tarpeettoman idealismin. 

En ole koskaan innostunut sosialistisiin tai kommunistisiin ajatussuuntiin liittyvästä rabulismista sen enempää kuin yltiöpäisestä ihanteellisuudestakaan, jotka usein vievät aatteita harhaan. Ilmoittaessaan edustavansa sosiaalidemokraattisen liikkeen ”bernsteinilaista” suuntausta Koivisto oli luullakseni samoilla linjoilla.

Saksalainen Eduard Bernstein (1850–1932) oli uudistusmielinen sosiaalidemokraatti, jolta tunnetaan lause ”päämäärä ei merkitse minulle mitään vaan liike [das Endziel ist mir nichts, die Bewegung ist mir alles]”. Tämä ajatus on usein ymmärretty väärin niin, että sen on katsottu edustavan jonkinlaista kulttuuri- tai talousrelativismia ja harhailua vailla poliittisia tavoitteita.

Tosiasiassa lause viittaa luopumiseen vallankumouksen ja sosialismin päämääristä sekä deterministisestä kurjistumis- ja luhistumisteoriasta. Myös omistuksen keskittymisen sijasta oli tapahtunut hajautumista. Koiviston kohdalla hänen bernsteinilaisuudessaan oli kyse enemmänkin luottamisesta sosiaaliliberalismin tavoitteisiin ja pyrkimisestä ihmisten vapauden alan laajentamiseen, kuin sosiaalidemokraattisesta puolueideologiasta.

Väärää politiikkaa?

Koivisto tunnettiin myös asioita fundeeraavana intellektuellina, joka poliitikkojen kaaderissa muodostaa usein poikkeuksen. Sen merkiksi hänellä oli kirjallinen tuotanto. Muistan lukeneeni kouluaikoinani hänen teoksensa Väärää politiikkaa, jonka mukaan kaikki politiikka on väärää, ja siksi pitää tehdä sitä politiikkaa, joka on vähiten väärää.

Tämä sopisi ohjenuoraksi myös nykyisessä tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä, ja voi olla tyytyväinen, jos ylipäänsä on vaihtoehtoja. Mahdollista on sekin, että ei ole vaihtoehtoja lainkaan.

Koiviston persoonaa varjostivat synkkyys ja pessimismi. Hänen mielestään Suomen kaikki merkittävät valinnat olivat tehdyt jo 1980-luvulla. Harva intellektuelli yleensä on optimistinen, mutta Koivisto tuskin osasi arvata, kuinka paljon valintoja vielä oli tekemättä, osa niistä täysin virheellisiä, kuten liittyminen Euroopan rahaunioniin. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä pankkimiehenäkin toiminut Koivisto lopulta ajatteli siitä.

Koivistonkin käyttämä työpöytä tasavallan presidentin linnassa. Valokuva © Jukka Hankamäki.

Kuolema keskellä kevättä on diametriaalinen tapahtuma, sillä se ikään kuin vastustaa luonnon heräämistä ja puhkeamista kukkaan. Samalla elämä tuntuu jatkuvan kaikessa olevaisessa. Ehkä parasta Koivistossa oli tietty vaatimattomuus, kansanomaisuus ja nöyryys, jolla tullaan lähtökohtia suuremmaksi.

Onko kansannousu ainoa mahdollisuus?

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä haluan osoittaa kunnioitusta 102 vuoden iässä pois nukkuneen sotaveteraani Hannes Hynösen muistolle. Samalla, kun tunnen kanssahäpeää monien suomalaisten rinnalla siitä, mihin tilaan tämä maa on ajettu, olen kiitollinen sen johdosta, ettei edesmenneen tarvinnut jäädä pitemmäksi ajaksi katselemaan, kun maatamme tuhotaan Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvien haittojen pyörteissä.

Sotaveteraanit estivät suurin uhrauksin ja oman henkensä tai terveytensä hinnalla valloittajaa hajottamasta maamme väestörakennetta ja kulttuuria. Yksi heistä oli sotakärsimystensä vuoksi jo vuonna 1970 tämän maailman jättämään joutunut isoisäni, joka taisteli muun muassa Syvärillä joukkueen johtajana. Nyt vallassa oleva hallitus on EU-sitoumuksiin vedoten mitätöimässä ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen, eli sen, ettei maassamme ole syviä etnisiä tai erilaisista intresseistä ja arvomaailmoista johtuvia ristiriitoja.

Elämää Suomen demokraattisessa tasavallassa

Kolmeen pointtiin kiteytettynä Suomen ongelmina ovat haittamaahanmuutto, velkasuohon ajautuminen ja hallituksen yritykset pelastaa maamme talous tavalla, jonka tuloksena kansanryhmät ovat ajautumassa toistensa tukkaan ja kurkkuun kiinni.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella aiheutetaan maallemme suurempia ongelmia kuin ratkaistaan lähtömaissa. Lähtömaiden ongelmina ovat uskonnollisperäisiin erimielisyyksiin pohjautuva ja perustaltaan irrationaalinen väkivallan kierre, islamiin nojaava poliittinen totalitarismi ja parhaiden voimien pakeneminen kehitysmaista. Jokainen Eurooppaan saapuva muslimi tulee myös edistäneeksi terroristijärjestö ISIS:in päämäärää, joka on islamin levittäminen.

Suomalaisille ihmisille pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen on merkinnyt epäoikeudenmukaisuutta, sillä maamme kamppailee massatyöttömyyden kurimuksessa, ja valtion velka on ylittänyt 100 miljardin rajan. Sinun lapsesi tulevat kiromaan nyt vallassa olevan poliitikkosukupolven, joka katsoi sivusta tai antoi kaiken tapahtua, toisin sanoen aiheutti toimillaan sen, että paratiisimme tuhottiin taloudellisesti.

Mikään oikeudenmukaisuusteoria ei legitimoi eikä psykologinen motivaatioteoria tue sellaista politiikkaa, jossa kansalta erilaisin leikkauksin säästetyt lantit annetaan toisella kädellä vierasperäisten hyväksi. Myöskään mikään etiikka ei velvoita auttamaan ketään omaksi velaksi.

Vielä vuoden takaisessa kirjoituksessani pidin mahdollisena taittaa valtion velkaantuminen, jos kansa saataisiin säästötalkoiden taakse. Näin olisi voinut käydä, mikäli kansalaiset olisivat voineet nähdä säästämisen myönteiset tulokset. Nyt ihmiset uhkaavat lopettaa jo verojenkin maksun, sillä vaivalla säästetyt varat uhrataan maahanmuuttokuluihin, EU-jäsenmaksuun, Kreikan tukipaketteihin ja teollisuusmaita kaltoin kohteleviin ilmastonsuojelumaksuihin, vaikka enää vain 14 prosenttia päästöistä tulee EU:sta ja yli puolet liikakansoittuneista kehitysmaista, jotka ovat itse syypäitä ekokatastrofia aiheuttavaan väestöräjähdykseensä. Koska muiden piittaamattomuutta maksatetaan meillä, on motivaatio yhteiseksi hyväksi toimimiseen kansalaisilta kaikonnut.

Maahanmuutto on saanut aikaan ennennäkemättömän eripuran – paitsi kantaväestön ja vierasperäisten välille – erityisesti kantaväestön sisälle, ja näytöt monikulttuurisen yhteiskunnan toimivuudesta on saatu.

Tämän kaiken tapahtuessa pääministeri Juha Sipilä sosialisoi yhteiskuntasopimuksen käsitteen Jean-Jacques Rousseaulta ja siirsi sen työmarkkinapoliittiseen diskurssiin – ilmeisen tietämättömänä, mihin käsitteellä yleensä viitataan. Yhteiskuntasopimuksella tarkoitetaan oikeusfilosofista perustelua, jonka mukaisesti alun perin luonnontilassa eläneet ihmiset muodostivat valtion välttääkseen mielivallan ja anarkian. Perustelu liittyy siis kansallisvaltioiden syntyyn – ei työehdoista neuvottelemiseen, jotka valistusfilosofisesti ajatellen kuuluvatkin työmarkkinajärjestöjen vapaan sopimisoikeuden piiriin.

Yhteiskuntasopimuksen käsite oli retorinen veruke, jolla hallitus yritti rajoittaa työmarkkinaosapuolten vapaata sopimusoikeutta. Se puolestaan on yksi vapaan demokratian kulmakivi. Taloudellisessa hätätilanteessa voidaan yrittää kaikkea, mutta tavoiteltu viiden prosentin kilpailukykyloikka olisi saavutettu myös rahapoliittisin keinoin, jos meillä olisi oma valuutta emmekä olisi mukana euroalueessa.

Sen sijaan hallituksen nyt tarjoamat pakkolait, joilla sosiaalisia oikeuksia leikataan entisestään, toimivat piiskoina porkkanoiden sijaan vahvistaen vain sen, että asiat menevät jatkossa entistä pahemmin juntturalle. Myös pakkolain käsite on huono, sillä se antaa olettaa, ikään kuin kaikki lait eivät olisi pakottavia. Sisäiset devalvaatiot eivät korvaa valuutan ulkoisen arvon devalvaatioita, sillä firmat eivät välttämättä siirrä palkkauskulujen alenemista vientihintoihin vaan pidättävät hyödyt liikevoittoihinsa. Kansalaisten tilipussin keveneminen puolestaan johtaa kotimaisen peruskulutuksen vähenemiseen, kotimaisen tuotannon heikkenemiseen ja elintason down shiftaukseen. Sen sijaan perustoimeentuloon panostetut varat tutkitusti päätyisivät kotimaiseen kulutukseen, ja devalvaation tuloksena myös ulkomaisten tuotteiden kallistuminen auttaisi kotimaista tuotantoa luoden työpaikkoja Suomeen.

Olen toki sitä mieltä, että säästää pitää. Siksi hallituksen olisi pitänyt säästää maahanmuuttokuluissa eikä järjen käytössä. Mikäli EU:n jäsenyys velvoittaa pitämään rajoja auki Schengenin sopimuksen mukaisesti ja kun jäsenyytemme eurossa on halvaannuttanut taloudellisen toimintakykymme, Suomen kannattaa pyrkiä eroon sekä EU:sta että euroalueesta.

Tämä tie vie Par(at)iisiin

Suomen kansan yli on nyt kävelty pahemmin kuin pitkään aikaan, vaikka ilmapiiri onkin kiristynyt jo Matti Vanhasen hallitusten ajoista lähtien. Kansalaisilla ei näytä olevan muuta mahdollisuutta oikeuksiensa, asemansa ja verovarojensa puolustamiseen kuin kansannousu tai suora kapina hallitusvaltaa vastaan. Vastalauseiden kohteena tulee olla myös se osa oppositiosta, joka on huutanut maahamme muualta tulevia kansoja vielä hallitustakin peräänantamattomammalla raivolla.

Ne suomalaiset, jotka kokoontuvat itsenäisyyspäivänä soihtukulkueisiin ja muihin kansalaistapahtumiin tavoitteenaan maamme rajojen sulkeminen laittomilta maahanmuuttajilta, ovat oikealla asialla. Väärintekijöitä ovat kokoomuksen ja keskustan ministerien lisäksi muiden muassa Suomen Punainen Risti ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Esimerkiksi SPR on rahastanut valtiota oman pakolaisbisneksensä pyörittämiseen, ja mukikeräyksiin antamasi rovot ovat huvenneet pääsihteerien parin sadan tonnin vuosipalkkoihin.

Toivon, että ne kansalaiset, joille on lähetetty kutsu tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, boikotoisivat tilaisuutta ja osallistuisivat sen sijaan julkisiin ja laillisiin kansalaistapahtumiin itsenäisyytemme puolustamiseksi.

Kieltäytyminen kurjistamispolitiikan mannekiinina esiintymisestä kuumassa ja hapettomassa salissa ei liene suurikaan ponnistus. Se antaisi selvän mutta symbolisesti merkitsevän signaalin tavasta, jolla kansalaiset ovat jo aiemmin sanoutuneet laajalla rintamalla irti hallituksen toteuttamasta politiikasta. Tehokasta olisi, jos Linnan juhlista kieltäytyjät keräisivät boikottiin osallistujista nimilistan ja julkaisisivat sen Internetissä vapaasti täydennettäväksi. Syy kannattaa kuitenkin mainita, vaikka tekosyynkin takana esiintyminen on hienovaraisen tehokasta.

Musta Marski ei toiminut draamana

Pidin Erkko Lyytisen elokuvaa Suomen Marsalkka alun perin hyvänä ideana, ja tätä mieltä olen edelleen. Nähtyäni sekä elokuvan että filmauksesta kertovan dokumenttisarjan, on muutaman johtopäätöksen aika.

Mustan Marskin idea on hyvä, mutta se on myös nopeasti käytetty. Aiotunlaisena draamana elokuva ei toimi ollenkaan. Tämä johtuu itse tuloksen kömpelyydestä, josta kertovat niin ohjaus kuin näyttelijäntyökin. Sen sijaan aihe olisi voinut toimia tahallisena tai tahattomana komediana. Se ei ollut kuitenkaan tarkoitus, sillä tekijät painottivat alusta asti olevansa tosissaan.

Lyytisen takoessa aikeidensa ”vakavuutta” minun oli pakko nauraa hänen tarkoitusperilleen pitkät naurut. Dokumenttia katsoessani ymmärsin Keniassa koheltamisen motiiviksi vain kreisikomedian laatimisen. Mikäli totisten aikeiden tavoitteena oli tuoda tahatonta komiikkaa elokuvaan, tulos onnistui kuin Plan 9:ssa. Jos taas mustaa Mannerheimia on syytä pitää tahallisen koomisena, se syö elokuvan uskottavuuden lähes yhtä tyhjiin kuin siinäkin tapauksessa, että elokuvaa tulkitaan rakkausdraamana.

Ymmärrän kyllä, että etäännytys voi joissakin tapauksissa myös toimia. Onhan Mannerheimin elämäntarinassa arkkityyppisen ja universaalin kertomuksen ainekset. Sikäli itse elokuvaan voi asennoitua vakavasti. Mutta – mutta, mutta.

Kenialaisten käsiin annetut käsikirjoitus- ja ohjaustyö poimivat Mannerheimin elämästä esiin hänen rakkaussuhteidensa traagisuuden. Minulle pahin pettymys oli se, että elokuva vaikeni täysin Marskin väitetystä homoseksuaalisuudesta. Naissuhteiden haaksirikkoutumista ”selitettiin pois” muun muassa sillä, ettei hänen vaimonsa synnyttänyt sotilaalle poikaa ja myöhemmällä jätetyksi tulemisella. Tekijät tulkitsivat naissuhteissa epäonnistumista seuraukseksi vain uran ja tunne-elämän ristiriidoista, minkä myös kertoja alleviivasi katsojille tarpeettoman korostetusti.

Elokuva olisi ollut parempi ilman Operaatio Mannerheim -dokumenttia, joka seurasi elokuvantekoa kuin hai laivaa. Varsinaisen elokuvan ilmoitetut kulut (20 000 euroa) oli piilotettu noin 150 000 maksaneen dokumentin hintaan, mikä herätti epäilyksen, että tarkoitus oli alun perinkin testata ja seurata, kuinka suurmiesmyytin rikkominen onnistuu – ja että itse elokuva oli haluttu jättää vain sivurooliin.

Dokumentissa Erkko Lyytinen kuitenkin piehtaroi pelonsekaisessa jännityksessä, täyttääkö elokuva hänen suuren unelmansa tehdä lopultakin ensimmäinen ”vakavasti otettava fiktiivinen draamaelokuva Mannerheimista”. – Dokumentista välittyneen hulabaloon valossa tällainen motiivi ei kuitenkaan tunnu uskottavalta.

Tietenkin kaikki kokeilevuus on luovaa ja sellaisena arvostettavaa. Mutta vitseiksi ymmärsin Lyytisen ja hänen tekijäryhmänsä kohtaamat ”suuret ja ylivoimaiset ongelmat”. Jos kerran olosuhteet ja ihmisten työskentelytavat ovat niin kaoottisia, onko pakko lähteä filmaamaan elokuvaa juuri Keniaan? Tämän toiminnan tarkoitusperät olivat pakosti muualla kuin lopputuloksena filmille piirtyneessä kuvassa ja äänessä.

Lyytinen ei myöskään saanut tuotetuksi toiveissaan siintänyttä ensimmäistä henkilökuvaa Mannerheimista. Matti Kassilahan ohjasi jo vuonna 1970 Ilmari Turjan jatkosotanäytelmään perustuvan elokuvan nimeltä Päämaja. Vaikka se ei ollutkaan nimenomaisesti Mannerheim-elokuva Markus Selinin ja Renny Harlinin kaavaileman suurtuotannon tapaan, sen pääosassa oli joka tapauksessa syntymäpäiviään viettävä Mannerheim.

Esittämäni negatiivissävytteiset ja -viritteiset arviot sekä epäilykset eivät toisaalta merkitse, että en arvostaisi ”postmodernia tekotaidetta”. Mutta tekijöiden pitäisi päättää, kuinka tosissaan he ovat, ja ennen kaikkea missä asiassa.

Kun puvustamiseen oli nähty vaivaa edes sen verran, että Marskille oli saatu asianmukainen suojeluskuntatakki, ja kun myös näyttelijä saatiin lopulta pysymään hevosen selässä, olisin voinut odottaa, että ihonvärillekin olisi pantu jotakin painoa. Nyt kasvoja ei ollut edes yritetty valkaista, vaan ilmeisesti ajateltiin, että monikulttuurisessa maailmassa Marskin ulkonäköä koskevat fysiologiset faktat ovat kiistettävissä ja katsojan pitää vain eläytyä näkemään musta valkoisena, niin kuin jäniksen voi nähdä ankkana Wittgensteinin kuuluisassa vaihduntakuviossa. Arvioni ei siis tarkoita, että minulla olisi mitään sen enempää mustaa kuin valkoistakaan väestöä vastaan, mutta aikamoista tiedostavuutta ja eläytymistä tähän elokuvaan syventyminen kyllä vaatii niin tekijöiltä kuin katsojiltakin.

Koomista oli myös tapa, jolla konfliktit ratkottiin Afrikassa. Melkein kaikista ristiriitatilanteista suomalaiset tulivat häviäjinä ulos, kun afrikkalainen tekemisen tapa oli lopulta todettu oikeaksi. Kunhan vain ensin opittiin ymmärtämään siihen sisältyvää neroutta.

Polla säteili myös muutamassa muussa dokumentin kohdassa. Esimerkiksi neljännessä jaksossa Lyytinen ihmetteli Kenian slummeissa vaeltaessaan, miksi ihmiset Suomessa potevat suuria ongelmia, vaikka hökkelikylien asukkaiden ongelmat ovat kokonaan toisella tasolla. – Nii-in. Miksi? Yksi syy on luullakseni se, että myös tämä maa on pullollaan pissiksiä, kuten asuntokeinottelijoita, koronkiskureita, hallintobyrokraatteja sekä muita ihmiskunnan vihollisia, jotka tekevät kaikkien toisen elämästä helvettiä. Siinä olisi Lyytisen pelkäämille savannien teurastajille töitä.

Tämäkään ei siis merkitse, että pitäisin Lyytisen elokuvaa huonona. Kyseisenlaisten tempausten arvo on yleensäkin tavassa, jolla ne herättävät itsestään pois viittaavia ajatuksia.

Mustan Marskin takana asuu luullakseni se ”musta Marksi”, ja kiintoisaa on nähdä, mitä seuraavaksi. Mannerheimko Yhdysvaltain presidenttinä?

Lopuksi Adolf Ehrnrooth kommentoi Mannerheim-elokuvaa.

Frakkien tuuletuspäivä

Suomen pukuvuokraamoista löytyy juuri ja juuri sen verran kapasiteettia, että luokkayhteiskunnan lavastus nimeltä Linnan juhlat voidaan järjestää. Vuokrafrakeilla on nimittäin taas tuuletuspäivä.

Muutamat ovat paheksuneet, että homot vain pilaavat juhlallisen tilaisuuden. Jos minä olisin joku sellainen Suomen kulttuurielämälle tärkeä henkilö kuin Jani Toivola, jäisin varmasti pois juhlista ja jättäisin areenan tyhjäksi meitä homoja hienommille ihmisille. En menisi. Missään tapauksessa.

Frakin käyttämisestä minulla on muutenkin traumoja. Kun kävelin kesäkuussa 1997 kovat kaulassa Isoa Roobertinkatua pitkin yliopistolle väitöstilaisuuteen, ihmiset huutelivat minulle terasseilta ”congratuleissöns” luullen minun olevan menossa naimisiin! Koska lakia rekisteröidyistä parisuhteista ei ollut tuolloin voimassa, kesäkansa ei voinut ainakaan olettaa minun olevan matkalla ”homoavioliittoon”. Morsianta taas ei ollut ymmärrettävästi mukana, sillä perinnäistavan mukaan alkavalle avioliitolle ei ole koskaan hyväksi, jos naimisiin aikovat näkevät toisensa aamulla ennen häitä, saati että he heräisivät samasta vuoteesta.

Filosofisen tiedekunnan promootioon osallistuin absensina (eli poissaolevana), joten selvitin aika hienosti myös promootiotoimikunnan ohjeet, joiden mukaan ”neiti/rouva maisterin seuralainen on herra seppeleensitoja ja herra maisterin seuralainen on neiti/rouva seppeleensitojatar”. En tosin tiedä, miten tuo koskee tohtoreita. Olisiko tohtoreilla mahdollisuus lipsahtaa vihittäessä myös naimisiin, mikäli yliopiston salissa olisi paikalla härkäpareja?

No, yliopisto on yhtä moderni ja joustava kuin kirkko, armeija ja muut valtioelimet. Se, että en viihdy tuon tapaisissa naamiaisissa, ei kuitenkaan johdu ensisijaisesti pukeutumismääräyksisistä vaan tapahtumien teennäisyydestä. Jos minua ei heti syytettäisi ylenkatseellisuudesta, sanoisinkin, että paremmin viihdyn myös sellaisissa itsenäisyyspäivän juhlissa, joissa jokainen voi olla oma itsensä.


Sotaveteraanikortista

Itsenäisyyspäivänä muistutetaan, että Suomi on olemassa sodan tuloksena, sodan kautta ja sotaa varten. Mikäli minä olisin sotaveteraani, en haluaisi, että itsenäisyyspäivän puheissa ja kannanotoissa käytetään veteraanikorttia, kun pönkitetään kansallista itsetuntoa. Veteraaneihin vetoaminen alkaa olla niin lahoa, että sitä välttelevät myös veteraanit itse.

Veteraanit eivät oikeastaan ole sotasankareita. Sankari voi olla lähinnä sellainen, joka tekee jotakin yleishyödyllistä vapaaehtoisesti. Sen sijaan useimmat sodissa olleet olivat siellä pakotettuina. Suuri osa heistä olisi luullakseni paennut rintamalta, jos olisi voinut.

Jos minut olisi ensin pakotettu kuolemanrangaistuksella uhaten sotaan ja olisin jonkin onnenkantamoisen tuloksena selviytynyt hengissä takaisin kotiin, pitäisin johdonmukaisena kieltäytyä kaikista suosionosoituksista, sillä en olisi tehnyt mitään omien valintojeni tai ratkaisujeni vuoksi vaan käskettynä. Ei sellaisesta pidä palkita, hehkuttaa eikä kiitellä, mitä ihmiset eivät tee vapaasti, sillä silloin he eivät ole myöskään asioista vastuussa.

Myös sotaveteraanit ovat luultavasti olleet sodan tarpeellisuudesta kovin eri mieltä. Suuri osa heistä saattaa pitää nykyäänkin vääränä sitä, että heitä kiitetään ja palkitaan teoista, joista he olisivat mielellään kieltäytyneet. Sankaruutta voi tietysti sisältyä hitusen verran siihen, että on suostunut pitkin hampain tähän pakottamiseen.

Mutta ei sotiminen sinänsä ketään sankariksi tee. Siksi on noloa, että itsenäisyyttä juhlitaan taaskin etupäässä sodankäyntiin liittyvänä ilmiönä. Se on taaksepäin katselemista. Parempi olisi nyt pitää huolta siitä, että silkkisolmioherrat eivät meiltä näitä kansallisen itsemääräämisoikeuden rippeitä vie Euroopan unionissa, jossa suuri osa itsenäisyydestä on jo riistetty paperisodalla pois.

Hyvää homotanssipäivää muuten kaikille! Ehkä jotkut heterot (tai niin sanotut homomyönteiset heterot eli hoterot) ahdistuvat Linnassa sen verran, että keksivät bailata oman homotanssinsa ihan vain ilmaistakseen itsenäisyyttään. Joku paikalla oleva homo tai lesbo voi ehkä vastavuoroisesti antautua heterotanssiin osoittaakseen, ettei sitäkään tarvitse hävetä.

Itsenäisyys on homotanssi

Voi että, tuota ihmisten ilkeyttä! Itsenäisyyspäivän tansseista alkoi mieletön kohu, kun julkinen sana suurensi Pentti Oinosen boikotin sivuilleen. ”Homotansseista” kieltäytyminen toi enemmän julkisuutta ärripurrille Oinoselle kuin homoille, vaikka kukaan ei tietääkseni käynyt häntä parketille hakemassa.

Yllätyksekseni suurin osa asiaa kommentoineista näytti pitävän Linnan juhlien boikotoimista patakonservatiivisena. Mutta ilkeyttä pääsi toki myös osoittamaan. Osa homojen syyttelystä oli varmaankin vain uteliaisuutta: haluttiin vähän niin kuin kokeilla kepillä jäätä, että minkälaisia ihmisiä nämä homot oikein ovat ja minkä verran siedetään ilkeilyä.

Naurettavimman kannanoton laati muuan savonlinnalainen ruumisautonkuljettaja, joka kävi noutamassa joltakin anonyymilta (tai itse tekaisemaltaan) sotaveteraanilta muutamia homokielteisiä ärähdyksiä. Tilanne on vertauskuvallinen. Blogikirjoittaja rämpii kaukopartiomiehenä ja saapuu jokin viestinrepale kädessään yleisön eteen takanaan kilometrien pituiset verivanat sekä lausuu: Tässä, katsokaa tässä, on lainvoimainen todistus homoseksuaalisuuden kertakaikkisesta tuomittavuudesta ja sotaveteraanin kiistämättömään auktoriteettiin perustuva verifikaatio siitä, että homona oleminen on väärin!

Pakkaa nyt se poliittinen korpuksesi siihen ruumisautoon ja kippaa kuormasi jonnekin. Jos sotaveteraanien kannat ovat tuota kuraa, arvostan itse enemmän Seta-veteraaneja, jotka ovat taistelleet kymmeniä vuosia seksuaalipolitiikan juoksuhaudoissa ilman palvontaa, kumartelua ja äitienpäiville tyypillistä mitalien jakoa.

Uuden Suomen toimittaja Teemu J. Kammonen puolestaan viihdytti jutullaan ”Terveiset sodasta Oinoselle: ’Mies polvillaan toisen vehkeen kanssa’”. Kyllä oli ilkeää tämäkin. Toimittajan melkein onnistui hyödyntää kommentoimansa blogikirjoittajan jutussa oleva heikkous. Väitteet homoseksuaalisuuden olemassaolosta myös sota-aikana käännettiin toimittajan otsikossa vulgaariksi kuvaukseksi suihinotosta. Jos Teemu J. Kammonen kääntää joskus nimensä herrasväen kielelle, suosittelen muotoa ”Nikodemus J. Fobiawitz”.

No, tiedänpähän toimituksen kannan. Melkoinen fasistifoorumi tästä Uudesta Suomesta on kyllä tullut, eikä lehdelle taida olla ongelmana mikään muu kuin rasistien kuorosta poikkeavien olemassaolo.

Lehti kyllä suurensi sivuilleen eräänkin persuedustajan maininnan siitä, että Tarja Halosen esittämä huoli rasismin lentoon lähdostä ”pilasi perheenisältä isänpäivän”. Itsepähän ovat maineensa luoneet omilla mielipiteillään! Sen sijaan kukaan ei näytä kysyvän, kuinka monta tavallista päivää näiden pulliaisten kannanotot ovat pilanneet niiltä suomalaisilta ihmisiltä, jotka ovat olleet heidän jatkuvan läimäyttelynsä kohteina.

Vertauskuvallista on, että oinosten ja hakkaraisten levittämää vittuilua harjoitettiin nimenomaan suvaitsevuuden päivänä, jota vietettiin viime keskiviikkona 16.11. homojen ollessa kohteena. Mikä ryhmä seuraavaksi? Kenen on vuoro? Kaivatte kai taas ilkeytenne esiin näyttääksenne yleissivistyksenne ja tuomitaksenne omat epäonnistumisenne muissa ihmisissä? Sillä siitä perimmältään on kysymys.

Nämä ”kansallismielisinä” esiintyvät tahot eivät oikeasti rakenna yhteiskuntaa, vaan he pilaavat yhteishenkeä. He eivät edusta kansallista etua vaan repivät auki eripuraa. Heissä ei ole sankaruutta vaan pelkoa ja rintamakarkuruutta. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan inhimillisin ja sankarillisin hahmo oli alikersantti Urho Hietanen, joka sokeutui sodassa mutta kuoli vihollistuleen astuessaan ulos palavasta ambulanssista yrittäessään auttaa muita.

Pikkusieluiset kansanedustajat ja blogikirjoittajat, jotka keskittyvät nälvimään, tökkimään ja kitisemään sekä rajoittamaan muiden ihmisten elämää omalla ahdasmielisyydellään ja elämäntapafimooseillaan, ovat niitä todellisia peräkamarinpoikia, joiden todellisuus pyörii vain oman navan ympärillä ja jotka ovat kyvyttömiä tukemaan ja rohkaisemaan muita. Pahimmillaan he ovat itsenäisyyden haudankaivajia.

Sillä itsenäisyydellä on merkitystä vain sikäli kuin voimme elää vapaassa maassa. Vapaus taas koostuu yksilöiden vapaudesta elää itsenäistä ja vapaata elämää.

Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin julistaa itsenäisyyspäivä KANSALLISEKSI HOMOTANSSIPÄIVÄKSI. Homotanssi on se nykypäivän rituaali, jonka kautta jokainen suomalainen voi osoittaa vapautuneisuutensa ja itsenäisyytensä.

Osoittakoon myös jokainen henkisesti vapautunut hetero silloin itsenäisyyttä bailaamalla normeista poikkeavan homotanssin. Tehköön estradilla sellaiset piruetit, cat walkit ja savut kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki?

Pentti Oinosen danse macabre

Perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen ilmoitti jäävänsä pois tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolta, koska homojen tanssi loukkaa häntä ”henkilökohtaisesti”. Miten sellaista mieltä voidaan enää parantaa, jota tällainenkin teerenpeli loukkaa?

Hyvä on, eihän me homot olla mitään sädekehänunnia eikä pyhimyksiä, mutta en olisi arvannut läsnäolomme niin paljon vihlovan kenenkään silmää, että raavaan miehen täytyy sen takia juosta sängyn alle piiloon. Jos minut olisi kutsuttu paikalle Linnaan, olisin voinut kieltäytyä bailaamasta ja antaa Pentti Oinosen ja (kutsuilta niin ikään pois jäävän) Teuvo Hakkaraisen laittaa jalalla koreasti – vaikka pympsähtää mahalleen keskelle parkettia.

Se, että Oinonen hakee kannatusta protestilleen vastakohtaistamalla sotaveteraanit ja homoseksuaalit, on joka tapauksessa varsin keinotekoinen lähtökohta itsenäisyyden juhlimiselle. Kyllä sotilaiden joukossa oli paljon homojakin, muiden muassa Suomen kansainvälisesti kuuluisin kuvataiteilija Touko Laaksonen, joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellään Tom of Finland. Sodan aikana hän yleni armeijassa luutnantiksi.

F. Valentin Hooven kirjoittaa Tom of Finland -elämäkerrassaan (Otava 1992) myös marsalkka Mannerheimin huhutusta homoseksuaalisuudesta näin:

”Tom, kuten kaikki muutkin suomalaiset sotilaat, kuuli huhuttavan, että Mannerheim olisi homoseksuaalinen. Häntä hämmästytti etteivät hänen heteroseksuaaliset kumppaninsa tuntuneet juurikaan piittaavan moisista väitteistä. Heidän ihailunsa komentavaa kenraalia kohtaan oli niin suuri että he vain töniskelivät toisiaan ja vitsailivat kenraalin komeiden adjutanttien kustannuksella. Tom oli huomannut saman itsekin – kenraalin lähettyvillä tuntui aina olevan poikkeuksellisen hyvännäköisiä sotilaita. Tom oli kateellinen, mutta ei katkera. Saahan suurella miehellä toki olla omat luontoisetunsa.” (s. 41, suom. Eeva-Liisa Jaakkola)

Monet tutkijat ovat nähneet – syystä tai aiheetta – militarismin ja homoseksuaalisuuden välillä yhteyksiä, eikä Tom of Finlandin tuotanto tee poikkeusta. Olen käsitellyt kysymystä tarkemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008, s. 389–434). Mitään nynnyjä nuo homomaailman sotilaat eivät ole missään tapauksessa olleet, vaan kuten 1930-luvun saksalaisista miesihanteista tiedetään, maskuliinisuus ja homoseksuaalisuus liitettiin tuon ajan mies- ja poikakulttuureissa yhteen aivan niin kuin Platonin Kreikassa!

Tietenkin nämä yhteydet ovat syvästi ideologisia eivätkä moraalisesti ongelmattomia. Niissä ehkä näkyy homoliikkeen halu osoittaa voimaa ja valtaa kehnosta asemasta ponnistaessaan.

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä on jälleen kysyttävä, täytyykö poliitikkojen etsiä itsenäisyyden merkitystä aina vain taakse päin katselemalla: sodan ajan kurjuudesta ja sotaveteraaneista. Sotiin osallistuneet ja sodissa kaatuneet varmasti kehottaisivat nykyajan poliitikkoja katselemaan pitkillä valoilla eteenpäin ja varoittaisivat jäämästä tuleen makaamaan EU-kiistojen tiimellyksessä. Vaikka Suomen itsenäisyys on lunastettu verellä ja väkivallalla, se toivottavasti merkitsee nykyisin muutakin kuin muistoja sodista.

Pentti Oinosen kannanotto osoittaa ja luo mielestäni huonoa yhteishenkeä. Se ehkä tuo muutaman äänen lisää Pekka Haavistolle.

Minua Oinosen osoittama boikotti ei loukkaa, mutta se saattaa loukata itsenäisyyspäivän vastaanoton järjestäjää, tasavallan presidenttiä, joka viran ensimmäisenä naisedustajana on suoriutunut tehtävästään asiallisesti, edustavasti ja moitteettomasti.

Ja kaikkia varmaan lohduttaa, ettei kukaan homojakaan luultavasti vihaa tai pelkää (siinä ei olisi kerta kaikkiaan järkeä), vaan he vihaavat tai pelkäävät homoseksuaalisuutta itsessään. Viha, jota yhteiskunnassamme alkaa olla jo liikaa, taas on yleensä vain epäonnistunutta rakkautta.

Iks kiusmii, sör!

Niin sanotuista feissareista on tullut maanvaiva. Kansainvälisten rahankeräysorganisaatioiden agentteja joutuu nykyään väistelemään kaduilla ja kujilla niin, ettei eteenpäin pääse. Esimerkiksi kulkiessaan Kolmelta Sepältä Mannerheimintien kautta Kampinaukiolle tulee vähintään viidesti kerjätyksi.

Useimmiten vastaan, että ”valitan, ei ole antaa”. Tämä on totta, mutta se ikään kuin myöntää järjestön toiminnan tärkeäksi ja toisaalta nolaa vastaajaa itseään, joka tunnustaa itsensä köyhäksi. Koska köyhimmälläkin ihmisellä on kuitenkin jokin lantti pois heitettäväksi, puolustautuminen leimaa ihmisen valehtelijaksi tuottaen samalla huonoa omaatuntoa, joka tarkemmin tarkasteltuna on kuitenkin aiheetonta. Defensiivisyys on lisäksi alistumisen muoto, joka luo moraalista ylemmyydentuntoa ”hyväntekeväisyyden vuoksi” uhrautuville rahankerääjille.

Todellisuudessa feissareille maksetaan ohikulkijoiden iholle käymisestä palkkaa. Vaikka suuri osa heistä onkin ehkä samaa mieltä järjestönsä päämääristä, he tekevät työtään rahasta, tai ainakaan eivät tekisi sitä muuten. Kerjurin ja välinpitämättömän ohikulkijan moraaliset puntit menevät siis heidän rooliensa osalta tasan: köyhät kalvavat toisiaan.

Asiaa pitääkin arvioida liikkeiden ajamien tavoitteiden ja keinojen kannalta. Rahankerääjät houkuttelevat ihmisiä myös keskusteluihin voitonriemuinen hymy kasvoillaan. Olen joskus antautunut, siis keskusteluihin. Tänään minua lähestyivät Suomen Punaisen Ristin, Amnesty Internationalin, WWF:n, Greenpeacen ja Oikeutta Eläimille -järjestön rahankerääjät.

SPR:n kerääjälle vastasin, että rahan sijasta voisin luovuttaa verta, mutta verenluovutuspisteisiin ei kelpaa homoseksuaalin veri. Eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksellä luovutusoikeutta ei ole, mikäli on harjoittanut miesten välistä seksiä. Päätös on annettu seksuaalivähemmistöliikkeen erään kantelun vuoksi, ja sitä perusteltiin hiv-vaaralla, jota pidetään homoseksuaalien keskuudessa suurempana kuin heteroiden keskuudessa. Itse pidän EOA:n ratkaisua perusteltuna sikäli, että miesten kesken seksiä harjoittaneiden ryhmässä hiv:n esiintyminen on yleisempää kuin muiden ryhmien. Sen sijaan siinä suhteessa ratkaisu on virheellinen, että suuri osa miesten välistä (riski)seksiä harjoittaneista ei ole homoja.

Ongelma johtuukin pääosin niistä heteromiehistä, jotka harjoittavat homoseksiä salaa, satunnaisesti ja usein hämärissä olosuhteissa. Sitten nämä tuulitunnelit menevät spermat peräsuolessaan verenluovutukseen saadakseen vaivihkaa kaikelle luovutusverelle tehtävän hiv-testin. (En siis pane pahakseni, vaikka eräs eiralainen olisi ottanut puskissaan liikkuneelta senkan.)

Valitettavasti EOA:n ratkaisu tilastollisen yleistyksen tavoin a) leimaa homot, b) jättää homoseksuaaliset suhteensa salaavien heteroiden seksikäyttäytymisen paljastamatta ja c) estää minua ja muita terveitä vuodattamasta omaa vertaan Suomen Punaisen Ristin, odottavien äitien, liikenneonnettomuuksien uhrien ja leikkauspotilaiden hyväksi. Mutta mitäpä sitä ei jättäisi luovuttamatta, jos voi siten parantaa joidenkin terveydentilaa! Uhraan siis mielelläni vereni vain omaksi hyväkseni ja kärsin homosyrjinnän marttyyrina. Saattaa tosin olla, että homojen veri rajataan pois etupäässä siksi, että muuten SPR ei voisi myydä verivalmisteitaan niihin maihin, joissa homoja ei hyväksytä. Aika verenimijöitä.

Amnesty Internationalin kerjurin kanssa syntyi periaatteellisempaa keskustelua. Kaikki politiikan teorioita tuntevat tietävät, että ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain poliittisten järjestelmien osana. Siksi on tärkeää luoda sellaisia poliittisia järjestelmiä, joissa ihmisoikeuksia ei poljeta. Tähän asti olimme yksimielisiä. Sitten sanoin ratkaisevan merkitykselliset sanat: ”Jotta ihmisoikeuksia voitaisiin edistää, olisi tärkeää kumota sosialistiset järjestelmät siellä, missä niitä vielä esiintyy, ja saada kapitalismi ja liberalismi toteutumaan myös kehitysmaissa, niin nekin pääsisivät nauttimaan länsimaisesta elämäntavasta.” Se oli Amnestyn feissarille liikaa.

Seuraavaksi vastaan tuli ympäristöjärjestö WWF:n pelastava enkeli. Luonnonsuojelu on nähdäkseni kaunis mutta naiivi idea niin kauan kunnes aktivistit tunnustavat, että kaikkien maailman ekologisten, sosiaalisten, poliittisten, taloudellisten ja terveysongelmien syy on hallitsematon väestönkasvu varsinkin kehitysmaissa: siis heteroseksuaalinen lisääntymiskulttuuri. Luontoliike välttelee sanomasta tätä pelätessään kannatuksen menetystä. Nykyäänhän luontoliikkeen kannatus perustuu paljolti heteroseksuaalisille symboliarvoille, joiden nojalla Maa-planeettaa suojellaan ja varjellaan kuin raiskaamatonta naista. Vaikka Greenpeacen lippulaiva Rainbow Warrior sateenkaaren värejä urheasti leimauttaakin, liike on ajanut kyseenalaisia hankkeita toimiessaan kuivalla maalla.

Entä miten asennoitua Oikeutta Eläimille -järjestön bambisilmäiseen kerjuriin? On tietysti oikein vastustaa supikoirien elävältä nylkemisiä Kiinassa. Oikeutta Eläimille tekee siis tärkeää työtä levittäessään kansainvälisen People for the Ethical Treatment of Animal (Peta) -järjestön videota Suomessa. Mutta samasta syystä on tärkeää jatkaa turkistarhausta Suomessa, jossa eläimille taataan siedettävät olot. Mikäli turkistarhaus lopetettaisiin Suomesta, tuotanto siirtyisi esimerkiksi Kiinaan. Siksi en ole myöskään eläinten ihmisoikeuskysymyksissä absolutisti vaan relativisti. Ehdottomuus ei kannata, sillä koko maailma ei ole kenenkään kontrolloitavissa, ja tynnyri vuotaa lautojen väleistä ja niiden yli.

Oikeuksien kerjuu eläimille on joka tapauksessa virheellistä, sillä eläin ei voi olla persoona. Esimerkiksi puhe eläinten orjuuttamisesta on väistämättä harhaanjohtavaa, koska eläin ei voi olla vapaa, eikä eläimellä ole tahtoa, kuten ihmisellä. Sanomme, että ihmiset toimivat tietoisesti, kun taas eläimet käyttäytyvät reaktiomaisesti ja vaistonvaraisesti. Jos eläin olisi sama asia kuin ihminen, mihin me tarvitsisimme myöskään niitä erottavia käsitteitä?

Eläintensuojelijat ovat huolissaan pehmoisista ja karvaisista lemmikeistä, mutta oletteko havainneet yhdenkään kettutytön olevan huolissaan siitä, että lääkärit kiskovat uroskoirilta ja -kissoilta irti heidän pallinsa? Kunpa ketut, supikoirat ja muut pehmolelut eivät olisi eläintensuojelijoille pelkästään heidän omia siirtymäobjektejaan tai projektioita, joiden kurjissa asumisoloissa he näkevät omia elämäntilanteitaan. Kettutyttöjen ja -poikien kannattaisi mesota enemmän omasta asuntokurjuudestaan kuin eläinten tarhauksesta.

Näiden filosofointien, monenkirjavien kohtaamisten ja vaiheiden jälkeen olin päässyt kauppakeskus Kamppiin. Siellä minua lähestyi peräti kolme kaupallisen huomion tavoittelijaa, jotka tunnistaa signaalista ”Iks kiusmii, sör!” Kävin lopuksi ostamassa kioskista karkkia ja annoin vaihtorahat Sotainvalidien veljesliiton keräykseen, jonka toimeenpanijoiden ei tarvitse perustella toimintaansa mitenkään.

Tosin veteraanijärjestöilläkin on yhteenlaskettua varallisuutta noin 87 miljoonan euron arvosta, joten sotiemme viimeinen solttu kuolee rikkaana, ellei lievitystä veteraanipulaan saada jostain pian. Todennäköisintä kuitenkin lienee se, että kyseiset varat perii järjestötoiminnalle tyypilliseen tapaan organisaation nykyinen henkilökunta, joka käyttää ne ”veteraaniperinnön vaalimiseen”, eikä elossa oleville 67 000:lle sodan käyneelle liikene lanttiakaan. Tai sitten Vanhanen ja Thors keksivät, että rahat kuuluvatkin oikeastaan Somalian sisällissodan veteraaneille. Vielä siis ehtivät poliitikot ammuttaa kansalaisia kumiluodeilla taistelussa jokapäiväisestä leivästä, ennen kuin viimeinen isänmaanpuolustaja kuolee asumistuen takaisinperintään kranaatinsirpale päässään.

Viron mellakat hyvää opetusta

Venäläisten aiheuttamat mellakat Tallinnan kaduilla antavat varoittavan esimerkin siitä, miksi Suomen venäläistäminen on lopetettava. Suomen valtion monikulttuuristamisessa käytetty käsikassara Stakes on ”ennustanut”, että vuonna 2012 Suomessa asuu noin sadan tuhannen venäläisen ulkomaalaisväestö.

Tämä ei saa olla itseään toteuttava ennuste. Venäjän hallitus saisi Suomessa asuvasta venäläisväestöstä merkittävän painostuskeinon Suomea vastaan. Suomen valtion ulkopoliittisen toiminnan keskeinen tulos on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Sen sijaan monikulttuurisuuden ideologian tuloksena tämä keskeinen saavutus uhataan romuttaa. Asioihin on parempi puuttua etukäteen kuin jälkikäteen, ja siksi nyt kannattaisi olla etukäteen jälkiviisas. Kansalaisuuden myöntämisen jälkeen on tapahtunutta vahinkoa yleensä vaikeampi korjata.

Venäläisten aloittamat rettelöinnit, ryöstelyt ja yleinen väkivalta alkoivat patsaskiistasta sekä venäläisten sotilaiden hautojen avaamisesta, kun Viron viranomaiset halusivat selvittää vainajien henkilöllisyyden. Virolaisten toimenpiteet olivat oikeita ratkaisuja. Väkivallan muistomerkiksi pystytetty venäläinen voitonpatsas olisi pitänyt siirtää aikoja sitten. Myös vierasmaalaisten vainajien ruumiit kuuluvat niiden kotimaahan.

Venäjä ei painosta Viroa vain omien kansalaistensa järjestämien mellakoiden kautta vaan myös virallista tietä. Ei ole minkään diplomaattisen tavan eikä oikeuden mukaista vaatia itsenäisen valtion pääministerin eroa, kuten Venäjän parlamentaarinen valtuuskunta, jonka mukaan Viron pääministerin pitäisi erota virastaan! Se on häikäilemätöntä puuttumista itsenäisen valtion asioihin, eikä asiaa paranna, ettei Viro ole saanut tukea sen enempää naapureiltaan kuin EU:ltakaan, joka ei ole tuominnut Venäjän vaatimuksia.

On röyhkeää, että eräskin venäläistä alkuperää oleva pietarilainen, jolla on hallussaan Suomen passi, otti Helsingin Sanomien palstalla kannan, jonka mukaan Neuvostoliiton Tallinnaan pystyttämä voitonpatsas pitäisi säilyttää, ”koska Neuvostoliitto voitti sodan”. Tosiasiassa kävi näin: Neuvostoliitto orjuutti Viron puoleksi vuosisadaksi, kuljetti osan kansasta Siperiaan, ryösteli ja tuhosi maan sekä aiheutti meidänkin aikaamme asti ulottuvat vahingot – aivan niin kuin kommunismi on aiheuttanut kaikkialla, missä sitä on toteutettu.

Myös Virossa nyt mellakoiva venäläisvähemmistö on seuraus neuvostomiehityksen alaisena toimeenpannusta venäläistämisestä. Näiden seikkojen vuoksi kyseisen ”voitonpatsaan” säilyttäminen paikallaan olisi sietämätöntä. Sodan näennäinen voittaminen ei anna moraalista oikeutusta Neuvostoliiton tekemiin ihmisoikeusrikoksiin.

Neuvostoliitto oli yksi suurimmista rikoksista koko ihmiskuntaa vastaan. Se näyttää olevan edelleen olemassa, mutta eri nimellä. Neuvostoliiton yli 70 vuotta kestäneiden hirmutekojen rinnalla Hitlerin 12 vuotta kestänyt valtakausi kalpenee. Luonnollisesti myös kansallissosialismin harjoittaman totalitarismin taustalla vaikutti sosialismi, joka kielsi ihmisen, tukahdutti yksilöiden aloitekyvyn ja korvasi ihmisten hyväntahtoisuuden kollektiivisella sorto- ja kontrollijärjestelmällä.


Venäläistetty Suomi-neito

Joskus sanotaan, että Neuvostoliiton painostuksen alaisena pystytetyt rauhanpatsaat pitäisi säilyttää, koska niiden kaataminen merkitsisi ”historian kieltämistä”. Totuus on, että kyseiset pystit ovat epätotuudelle veistettyjä patsaita. Ei kukaan suomalainen halunnut vapaasta tahdostaan myöskään Kaivopuiston rantaan ”Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyössä pystyttämää” rauhanpatsasta, joka kuvaa neuvostoihanteiden mukaista työläisnaista ja jonka pienempi versio sijaitsee Kruununhaassa Suomen Pankin takana, ortodoksisen kirkon vieressä.

Suurempi versio oli tarkoitettu haastamaan Tähtitorninmäellä sijaitseva sortokauden monumentti, jossa Suomi-neito tavoitteli apua lännestä. Pienempi puolestaan sijoitettiin kansallisfilosofimme J. V. Snellmanin patsaan läheisyyteen, jotta se kyseenalaistaisi kansallisesti arvokkaan maiseman ja vihjaisi Karjalasta evakuoiduille ortodokseille heidän maidensa olevan miehittäjän hallussa.

Olen sitä mieltä, että kyseiset venäläispatsaat pitäisi poistaa. Ne ovat Neuvostoliiton harjoittaman henkisen sorron muistomerkkejä. Niiden poiskuljettaminen ja mahdollinen raaka-aineeksi sulattaminen eivät merkitse totuuden kieltämistä vaan juuri sen tosiasian myöntämistä, kuinka valheellista historian luominen ja kirjoittaminen tuolloin oli. Mikään ei tapahtunut ihmisten vapaasta tahdosta eikä ollut suomalaisten oman tahtotilan mukaista. Siksi patsaiden säilyttämistä nykyisellään ei voida puolustella millään ”historiallisen totuudellisuuden” oletuksella. Kenties patsaiden varastointi jonkinlaiseen neuvostoajan museoon voisi olla perusteltua, mutta niiden pitäminen julkisilla estradeilla kertoo vanhan ajattelun voimassaolosta.

Myös Suomessa vierailevat ulkomaalaiset katsovat maamme edelleen kuuluvan Venäjän vaikutuspiiriin kulkiessaan näkyvällä paikalla olevien venäläistettyjen Suomi-neitojen ohi. Taiteellista arvoa näillä sosialistista realismia edustavilla patsailla ei ole. Venäläisetkin varmasti naureskelevat havaitessaan suomalaisten olevan niin peloissaan, että emme uskalla poistaa Neuvostoliiton meille pakkosyöttämiä muistomerkkejä, vaikka sama kommunistinen hirmuhallinto alisti myös venäläisiä itseään ja aiheutti heidän kotimaassaan suuret vahingot.

Venäläisillä ei ole moraalista eikä poliittista perustetta vaatia Tallinnaan pystytetyn pronssipatsaan säilyttämistä. Nykyisen Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto tuhosi ja häpäisi kaikki patsaat, haudat, hautakivet ja rakennukset sekä kaiken kiinteän ja irtaimen omaisuuden myös Suomelle kuuluvassa Karjalassa.


Venäläiset natsit

Vuonna 1947 pystytetyn pronssisoturin sanotaan merkitsevän venäläisille muistoa natsismista saadusta voitosta. Virolaisille patsas merkitsee muistoa itsenäisyyden menetyksestä, sorrosta ja jatkuvasta väkivallasta. Totuus on, että Neuvostoliitto alisti Viron määräysvaltaansa puoleksi vuosisadaksi, kun taas Saksa ei yleensä kohdellut liittolaismaitaan väkivaltaisesti – ei sen enempää Norjaa kuin Suomeakaan, paitsi tilanteessa, jossa suomalaiset oli pakotettu rikkomaan aseveljeys. Myös Pariisin saksalaiset jättivät hyökätessään ehjäksi.

Entä miten pitäisi suhtautua venäläiseen natsismiin? Virossahan mellakoivat nyt venäläiset kansallismieliset eli nationalistit, joiden tuttavallisempi nimitys on ”natsi”. Kansallismielisyys on sinänsä tärkeä asia. Keskeistä on, että eri kansallisuudet pysyisivät omissa maissaan. Silloin kansallismielisyys tukisi kansallisten identiteettien rakentamista. Jos kansallisuudet sekoitetaan, seuraa levottomuuksia.

Yhdysvaltoja on usein sanottu poliittisessa propagandassa roistovaltioksi (ks. esim. Mikko Yrjönsuuren kirjaa Roistovaltion raunioilla vuodelta 2003). Omasta mielestäni Yhdysvaltojen epämoraalisuus rajoittuu sen Englannin kanssa Neuvostoliitolle antamaan tukeen toisessa maailmansodassa. Tämä ”Amerikan-apu” oli sekä Suomen että Viron etujen vastaista. Neuvostoliitto tuskin olisi kyennyt juhlimiinsa sotavoittoihin ilman Yhdysvaltojen materiaalista tukea, joka koostui noin 20 000 lentokoneesta, 10 000 panssarista ja 100 000 kuorma-autosta sekä poliittisesta tuesta sodankäynnissä Saksaa vastaan.

Meille suomalaisille todellinen roisto on ollut itäinen naapurimme, joka nytkin painostaa häikäilemättömästi pientä naapuriaan, Viroa. Selvän näytön asiasta antoi viranomaistahoa edustava Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov, joka totesi patsaan siirrosta, että ”Viron suunnitelmat ovat loukkaavia ja niillä voi olla vakavia seurauksia”. Tuolla tavalla uhiteltaessa ei taaskaan muisteta, kuinka vakavasti Neuvostoliitto itse loukkasi ja vahingoitti Viroa ja virolaisia puolen vuosisadan ajan. Samoista syistä myös Suomen venäläistäminen on estettävä. Sitä vaativat kansallisen edun ja etnisen oikeudenmukaisuuden turvaaminen.


Kuinka Suomi suojelee?

Huomiota herättävää on, että Suomen hallitus ei ole tuominnut Tallinnan mellakoita mitenkään. Sen sijaan pääministeri Vanhanen pyrki suorastaan estämään ulkomaiden puuttumisen asiaan samoin kuin ulkoministeri Kanerva. Valtiollinen Yleisradio ajoi mellakoista kertovan uutisen perään Saimaan sisävesiristeilystä kertovan matkailujutun, jossa muuan järvisuomalainen kievarinpitäjä totesi odottavansa ”innolla venäläisiä turisteja Suomeen” (Ylen TV-uutiset 28.4.2007 klo 20.30). Tämä ei voi olla sattuma.

Myöskään Euroopan unioni ei ole esittänyt Venäjää kohtaan mitään paheksuntaa eikä diplomaattista noottia, vaikka Viro on EU:n jäsen. Poikkeuksen teki vain Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka totesi olevansa ”huolissaan”. Tämä osoittaa, että Euroopan unionista ei ole turvallisuustakeeksi. Sodan ja muun väkivaltaisuuden välinen raja on nykyisin niin hämärä, että kriisin tullen EU voi pidättäytyä väliintulosta vetoamalla siihen, ettei kyse ole sodasta, tuskin konfliktistakaan.

Aivan siitä riippumatta, onko Suomi Naton jäsen vai ei, Suomessa tulee varautua maamme puolustamiseen itsenäisesti ja ennalta ehkäisevästi torjumalla uhat ja konfliktien aiheet etukäteen. Naton jäseneksi pyrkiminen tilanteessa, jossa Venäjä uhkailee jäsenyyden vaikuttavan maiden suhteisiin, on luonnollisesti perusteltua, vaikka se merkitseekin puolen valitsemista. Muussa tapauksessa joku toinen valitsee meidät puolelleen.

Viron presidentti Toomas Ilves (sd.) on tilannetta lieventääkseen kaunistellut asioita koettamalla väittää, ettei väkivallassa ole muka kyse etnisestä konfliktista eikä historian tulkinnasta vaan ”muista levottomuuksista”. Myös Ranskassa poliittinen taho on yrittänyt tulkita etniset mellakat parhain päin nimeämällä ne ”nuorisomellakoiksi”. Samantapaisia ”nuorisomellakoita” on käyty myös ruotsalaisten ja maassa asuvien ulkomaalaisten välillä.

Kyse on siis aidoista etnisistä riidoista, jotka osoittavat, että etnisen yhtenäisyyden ja kansallisen edun turvaaminen on kullan arvoinen asia myös Suomessa. Monikulttuuristamisen ja etnisen sekoittamisen estäminen on poliittinen kohtalonkysymys, toisin kuin valtamedia väittää. Vaatiikin poikkeuksellista tarkkanäköisyyttä ja hereillä oloa tunnustaa tämä.

Suomessa vietettiin eilen kansallista veteraanipäivää. Suomalaiset sotilaat olivat keräysmukeineen kaduilla, ja kansallinen oma-aloitteisuus tuotti polkupyörähuutokaupan muodossa yli 200 000 euroa veteraaneille. Veteraanien muisto ei saa unohtua, eikä asioista huolehtimista saa jättää pelkän vapaaehtoistoiminnan varaan. Kuten Viron tapahtumat opettavat, muiston arvo ei ole vain siinä, mitä veteraanit tekivät pelastaessaan maan. Sen arvo on maamme pitämisenä itsenäisenä sekä vieraista ja väkivaltaisista aineksista vapaana myös tulevaisuudessa.

Itsenäisyyspäivän itsemurha

Itsenäisyyspäivän pääuutinen oli itsemurha, jonka eräs sotaveteraani teki kävelemällä vastaanottoaitiosta panssarivaunun alle valtakunnallisessa juhlaparaatissa Jyväskylässä. Vanhuksilla on tarpeeksi tilaisuuksia tehdä itsemurhia arkipäivinäkin, joten teko oli harkittu. Jos kyseessä ei ollut vanhenemisen tuskallisuuteen liittyvä mielenhäiriö, se oli selvä kannanotto joko sotaa, veteraanien huonoa kohtelua tai nykysuomalaista politiikkaa vastaan. Kyseessä oli siis hirmuinen protesti ja syvästi vertauskuvallinen tapahtuma, jossa itsenäisyyden pelastaja heittäytyi omien joukkojen alle. Itsemurha vastasi eduskunnan taktista vetoa, jonka mukaisesti se äänesti EU:n perustuslain puolesta juuri itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Myös se oli eräänlainen kansallisen suvereniteetin menetyksen symbolis-suisidaalinen esitys.

Ja jumalauta tätä suomalaista mediaa! Yleisradion sensuuritoimitus leikkasi tapahtuman kokonaan pois TV2:n paraatiohjelmasta, ja uutisissakin se kylmästi mainittiin, mutta kuvaa ei näytetty. YouTube oli taaskin viivalla ensimmäisenä esittämällä amatöörikuvaajan videon asiasta. Linkki siihen löytyi Helsingin Sanomien sivuilta, josta se myöhemmin poistettiin jonkun ilmeisen nimettömän ”moderaattori Paavo Hautalan” toimesta. Selitykseksi kerrottiin, että ”HS:n linjana on, että tämäntapaisia videoita ei palstalla julkaista”. Miten niin ”tämäntapaisia”? Oliko videossa muka jotain vikaa? Siinähän esitettiin tapahtunut tosiasia. Peittelemällä totuutta media antaa valheellisen kuvan todellisuudesta. Se, että jonkun toimittajanplantun todellisuuskäsitys ei sitä kestä, ei anna perustetta totuuden salaamiseen yleisöltä.

Sama hyssyttely näkyi myös uutisoinnissa, joka koski köyhien linnanjuhlia ja kuokkavieraiden toimintaa. Hakaniemen torilla tarjoiltiin soppaa ”heille”, eli ulkopuolisiksi kuvatuille ihmisille. Toisaalla poliisi joutui harjoittelemaan itsehillintää pidätellessään raivoaan ja kolhiessaan anarkistien sinänsä rauhallista mielenosoitusta. Medialla ei ole oikeutta sievistellä, vähätellä, kaunistella eikä sensuroida asioita oman merkityksenantotapansa mukaan, kun kyseessä pitäisi olla kansalaisten juhla.

Sensuuri, valehtelu ja estely eivät toimi politiikassa. Tämänvuotisen itsenäisyyspäivän todelliset voittajat olivat köyhät, vähäosaiset, syrjityt ja ulkopuoliset ihmiset, joiden puolelle yleisön mielipide kääntyy. Eliitti juhli yksin. Ja mitäpä tyhmät koskaan osaisivat muuta kuin rajoittaa niitä, jotka jotain ymmärtävät? Vaietut asiat tulevat aina lopulta julki moninkertaisella voimalla. Olen havainnut tämän viimeiseen pisaraan asti sekä politiikan että tieteen piirissä.

Entä miten media halusi kansallisen juhlapäivän nähdä? Itsenäisyyspäivänä televisiossa esitetään säännönmukaisesti Edwin Laineen Tuntematon sotilas – niin nytkin. Toistelemalla itsenäisyyden ja sodan yhteenkuuluvuutta yritettäneen herättää kansalaisissa vastenmielisyyttä koko kansallismielistä ajattelua kohtaan. Sodan ja itsenäisyyden liittyminen yhteen on kuitenkin Suomessa niin spontaania, etten usko kyllästyttämisen onnistuvan.

Voisiko itsenäisyys olla jotain muuta kuin sodan ja väkivallan tuella lunastettua? Suomi on olemassa nimenomaan sodan ja väkivallan tuloksena, ja olemassaolomme on verellä lunastettua. Tämä on totuus. Kiitos siis nuijasodan veteraanit 1596–1597, jotka vapautitte meidät hurreista, ja kiitos, vuosien 1939–1944 veteraanit, jotka piditte ryssän loitolla! Kiitos myös Salatut elämät klo 19:30–20:00, joka pitää ihmiset tyytyväisinä. Ikävä vain, että asiat päättyivät telaketjun alle murskaantuneen vanhuksen traagiseen hätähuutoon. Ironista on, että vaunun nimi oli Marksman.