”Kaikki tulee nykyään Kiinasta” – Joukkotuhoaseiden kehittely tuomittava ennakolta

Rauhanpuheiden aika ei ole ohi myöskään Vapun päivän jälkeen. Nyt kun koronavirus on tappanut Yhdysvalloissa yli 63 000 ihmistä, Donald Trump lausahti, että virus on peräisin kiinalaisesta laboratoriosta ja että Kiina on ”antanut sen levitä”. Kotimaisen median mukaan hän on nähnyt asiasta myös keskustiedustelupalvelunsa hankkimia todisteita.

CIA lienee yksi maailman tehokkaimpia urkintakoneistoja, joten olisi omituista, jos siellä ei mitään tiedettäisi. – Eikä väitteissä mitään uutta olekaan. Jo maaliskuussa Scientific American -lehden artikkelissa todettiin, että epäilyjen kohteena olevassa Wuhanin virologian instituutissa on tutkittu lepakoita; tosin niistä saadut virusnäytteet eivät vastaa täysin SARS-CoV-2-virusta.

Joka tapauksessa viruksen alkuperästä levisi salaliittoteorian kaltainen tarina, jonka uskottavuutta parantaa asioiden lomittuminen toisiinsa. Brittilehti Daily Mailin mukaan wuhanilainen instituutti on todellakin suorittanut kokeita lepakoilla SARS-viruksen tutkimiseksi ja saanut hanketta varten Yhdysvaltain hallitukselta 3,7 miljoonan dollarin apurahan! Ei siis olisi ihme, vaikka viruksen alkuperästä tiedettäisiin Yhdysvaltain ulkoasianhallintoa myöten.

Daily Mailin mukaan todennäköisintä on, että virus ei ole kulkeutunut ihmiseen laboratorion läheisyydessä sijaitsevalta kalatorilta vaan se on siirtynyt ihmiseen jo laboratoriossa, jossa tutkija on saanut tartunnan ja levittänyt sitä sitten eteenpäin muihin ihmisiin.

Tätä mieltä on myös yhdysvaltalainen mikrobiologi ja bioturva-asiantuntija Richard Ebright, jonka mukaan kiinalaisessa laboratoriossa noudatettiin vain kakkostason turvavaatimuksia (neljän portaan asteikolla), ja suojautuminen on ollut epäasianmukaista ja holtitonta. Aiheesta kirjoitti muiden muassa The Washington Post, jota lukemalla Aarne Tanninen tunsi aikoinaan Yhdysvaltain hallituksen juonet yhtä hyvin kuin Suomen hallitusohjelma tunnetaan nykyisin Helsingin Sanomissa.

Ebright luonnehtii viruksen karkuun pääsyä vahingoksi eikä tahalliseksi teoksi, mutta vakavuudeltaan se on Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden luokkaa. Kiinalaisten tutkijoiden esittämän raportin mukaan wuhanilaisesta laboratoriosta on karannut aiemminkin vaarallisia patogeenejä. Vaikka tutkijat peruivatkin lausuntonsa, voidaan heidän katumustaan pitää enemmänkin merkkinä sensuurista kuin huonosta omastatunnosta tai väärässä olemisesta (aiheesta täällä).

On selvää, että kysymykseen, johon automaattisesti liittyy salailua, halua kiistää syyllisyys sekä mahdollisesti biologisen sodankäynnin suunnittelua, liittyy väistämättä myös huhupuheita, eikä asiasta voida saada varmaa tietoa. Itse asia ei ole ehkä lainkaan aukottomasti todistuva, joten arvaustenvaraisuus on hyväksyttävä ja valittava oletuksista vähiten epätodennäköinen ja eniten todennäköinen. Mikäli kaikki todennäköiset arvaukset osoittautuvat vääriksi, on epätodennäköinen tosi, kuten Sherlock Holmes ajatteli.

Varmasti tiedämme, että virus on kehittynyt lepakoissa ja se on kiinalainen sekä tulee sieltä. Myös Kiinan viranomaisten defensiivisyys voi olla paljastavaa. Kiinan ulkoministeriön tiedottaja väitti Twitterissä jo maaliskuussa, että koronaviruksen toivat Wuhaniin Yhdysvaltalaiset sotilaat, jotka osallistuivat sotilasurheilukilpailuihin syksyllä 2019. Tu quoque -argumentti lienee kuitenkin luotettavuudeltaan heikoin.

Toinen tiedonlaji kokeellisen synteettis-aposterisen tiedon ohella on analyyttis-apriorinen tieto, joka on puhtaasti käsitteellistä. Filosofinen ja eettinen asiantuntemus on yleensä juuri sellaista. Moraaliset johtopäätökset voidaan tehdä käsitteellisinä ajatuskulkuina, ja ne voidaan antaa ehdollisina.

Mikäli virus on peräisin laboratoriosta, on kuoleman lähettilään lentoon päästäminen moraaliselta tuomittavuudeltaan juutalaisten massamurhan, Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommien tai Dresdenin siviilipommitusten luokkaa.

Koronakriisin kautta opimme, että joukkotuhoaseiden kehittely ja niillä uhkaaminen ovat ihmisoikeusrikoksia, joihin verrattuina rajakäännytysten koreografiat ovat pelkkiä kuuran huurtamia lillukanvarsia ja lumihiutalepoliitikkojen huolenaiheita, joihin ei kannata kiinnittää liiaksi huomiota.

Totuus on, että biologiseen sodankäyntiin soveltuvia viruksia sekä kemiallisia ja fysikaalisia joukkotuhoaseita suunnitellaan laboratorioissa järjestelmällisesti. Moisten aseiden kehittelijät tulisi saattaa edesvastuuseen jo preventiivisesti eli ennaltaeliminoivasti sekä antaa massatuhojen suunnittelijoille runsaasti penalttia! Siinä olisi rehellistä työtä myös Rauhanpuolustajille.

COVID-19 on vain biouhkien torjuntaharjoitus – Mitä kriisinhallinta on?

Kulkiessani tänään Helsingin autioituneilla kaduilla saatoin todeta, että suomalaiset ovat varmaakin maailman kuuliaisinta ja tottelevaisinta kansaa. Ihmisten valtaenemmistö on noudattanut poikkeustilan ja valmiuslain määräyksiä jo ennen kuin niitä on ehditty saattaa voimaan. Noudatamme viranomaisohjeita itse itseämme käskien, mikä viittaa epäilykseen, että jokaisessa meissä piilee viranomainen.

Kriisien hallintaa ajatellen tämä on ihan hyväkin juttu. Poliitikkojen vaikutusvalta loppuu nimittäin lyhyeen. Poliitikot voivat muokata lakeja ja viranomaiset valvoa niiden noudattamista. Terveydenhuolto voi antaa ohjeita ja hoitaa potilaita. Suuria joukkoja koskevien koettelemusten keskellä suurin osa kaikesta vastuusta, vallasta ja mahdollisesta syyllisyydestä lankeaa kuitenkin kansanjoukoille.

Kansanjoukoissa puolestaan vastuu jakautuu ja katoaa. Siksi väitän, että tärkein vastuu SARS-CoV2-viruksen hallintaan saamisesta kuuluu yksilöille, sinulle ja minulle. Tässä valossa ”me ollaan lääkäreitä kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan lääkäreitä kaikki”.

Toiseksi väitän, että koronaviruksen aiheuttama kriisi – niin monitahoinen kuin se onkin – on harjoitus, jossa punnitaan kansalaisten kyky hallita omaa egoismiaan ja toisaalta halu osoittaa toisiaan kohtaan solidaarisuutta, eli harjoittaa altruismia.

Pelissä punnitaan ihmisten kyky yhteistyöhön ja halu puhaltaa yhteen hiileen. Suomalaisten kesken se on ollut perinteisesti korkea, ja nyt se yhä uudelleen punnitaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että viruksen leviämisen hillitsemiseksi ja ilmiön haltuun saamiseksi on yleisterveiden ja hyväkuntoisten ihmisten tingittävä mukavuuksistaan ja hyvinvoinnistaan, jotta vaarassa olevien ihmisryhmien henkiä voidaan pelastaa.

Pienillä teoilla ja luopumisilla voidaan saada aikaan suuria myönteisiä vaikutuksia. Ja kääntäen: kenenkään ei nyt pitäisi harkita käyttäytymistään vain henkilökohtaisen tartuntariskinsä kannalta, vaan yksilöiden pitäisi ajatella yhteiskunnallisesti, tai muutoin omaan selviytymiskykyynsä luottajat voivat olla vastuussa toisten ihmisten kuolemasta.

Itse arvelen, että sosiaalinen pääomamme riittää toisistamme huolehtimiseen. Myönteistä näyttöä siitä on saatu jo nyt.


Biologisten uhkien alkusoittoa

Myönteisesti ajatellen koronapandemia on hyvä harjoitus myös vaarallisemman viruksen varalta. Korona ei ole sentään mikään ebola, joka tappaa verenvuotokuumeeseen nopeassa tahdissa noin kaksi kolmasosaa sairastuneista.

Uhka on kuitenkin todellinen. Kuten näistä vuoden 2018 loppupuolen uutisista voitte lukea, esimerkiksi Ruotsin terveysviranomaiset ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistautuneet ebolan puhkeamiseen Afrikasta saapuneen maahanmuuton vuoksi.

Gatestone-instituutin tutkija Soeren Kern paljasti jo pari vuotta sitten saksalaisen Robert Koch -insitituutin tutkimuksiin viitaten, miten helposti ja nopeasti tappavat tartuntataudit leviävät laittomasti maahantulleiden mukana. Maltalla, Italiassa ja Saksassa B-hepatiitti- ja tuhkarokkotartunnat ovat lisääntyneet noin 300 prosenttia, ja malaria- ja syfilis-tapauksissa kasvua on noin 200 prosenttia. Ympäri Eurooppaa on tuntematonta alkuperää olevien sairauksien esiintymistiheys kasvanut 14 prosentista 26 prosenttiin vuodesta 2015 lähtien.

Väestöjen laajasta liikkuvuudesta, esteettömästä rajojen ylittämisestä ja massaturismista johtuvat riskit ovat olleet hirvittäviä, mutta ne ovat olleet (vastoin mediassa annettua kuvaa) koko ajan tiedossa. Kyse ei ole siitä, puhkeaako jokin uusi epidemia, vaan siitä, milloin se puhkeaa, totesi Skånen yliopistollisen sairaalan toiminnanjohtaja Maria Josephson.

Kuten sanottua, viranomaisten vaikutusvalta ja voimavarat ovat vähäiset biologisten uhkien edessä. Loppu jää poliitikoille, jotka voivat säätää lakeja. Mediassa ja politiikassa kuultu pulina ilmaisee pahimmillaan vain vaikeutta reagoida nopeasti järjellisellä tavalla. Ensin täytyy säätää tai kiertää hieman lakeja, jotta rationaalinen toiminta tulisi mahdolliseksi.


Mitä kriisinhallinta on?

Miten sitten tätä nyt käsillä olevaa kriisiä pitäisi hoitaa? Väitän, että pahimpaan skenaarioon verrattuna nyt meneillään kriisi jää pieneksi ja koettelee lähinnä enemmistöjen mukavuudenhalua tuottaen lievää kärsimystä. Riskiryhmille kyseessä on vaaran paikka. Heitä omilla käyttäytymismuutoksillamme suojelkaamme. Vastuu on viime kädessä sinun ja minun, ei viranomaisten tai poliitikkojen.

Kriisinhallinta ei ole sitä, että oppositio antaa täyden tukensa tai valtuutuksensa hallitukselle. Kriisinhallinta ei ole myöskään sitä, että kiitetään hallitusta ”erinomaisista päätöksistä”, jotka ovat välttämättömiä ja jotka jokaisen pitää ymmärtää tehdä. Kriisinhallinta on sitä, että kaikki aiotut asiat – niin välikysymykset kuin kuulemisetkin – viedään läpi siitä huolimatta, että on poikkeustila ja kriisi päällä.

Kriisinhallinta ei ole sitäkään, että poikkeusoloihin ja valmiuslakiin vedoten puututaan ihmisten oikeuksiin ja vapauksiin enemmän kuin on tarpeen. Kriisinhallinta on sitä, että tilanteista selvitään ilman turhia pakkotoimia.

Nyt jos koskaan on varottava aiheuttamasta poikkeusoloilla suurempaa tuhoa kuin tauti itse. Siksi suosittelen kaikille oman kulutuskäyttäytymisensä jatkamista mahdollisimman samalla tavalla kuin aiemminkin, tietyt varotoimet muistaen. Kaatuneita tässä sodassa ikävä kyllä tulee muitakin kuin konkurssin partaalla hoippuvia yrityksiä.

Eräänä ratkaisuna näen yritysten toiminnan jäädyttämisen, keskeyttämisen ja velvoitteiden siirtämisen tulevaisuuteen. Tuotantokoneistomme ja infrastruktuurimme ovat onneksi tämänkin kriisin jälkeen ehjiä, joten vaikutukset liittyvät vain imaginääriseen rahatalouteen. Osakeromahduksista huolestuneita eläkekassoja ja muitakin helpottaa Herakleitoksen viisaus, jonka mukaan ”tie ylös ja tie alas ovat yksi ja sama”.

Yrittäkäämme kaikesta huolimatta myös nauttia keväästä, vaikka kaikki kiva onkin kielletty. Ehkä ulkoisten huvitusten kiinni meno ohjaa etsimään onnea paljon paremmista asioista.

Rotudenialismin lyhyet jäljet

Poliittinen vihervasemmisto ja löperöliberaali porvaristo vastustavat ajatusta ihmisrotujen olemassaolosta lähinnä yhdestä syystä. Länsimaiden ei-valkoisen väestön kanssa ne katsovat, että näkemys ihmisrotujen olemassaolosta voi avata tien rotujen pitämiseen ominaisuuksiltaan erilaisina, erilaisuus näkemykseen eriarvoisuudesta ja eriarvoisuuden tunnustaminen rotusortoon.

Näin ei kuitenkaan kävisi välttämättä, vaikka rotujen olemassaolo ja erilaisuus tunnustettaisiin. Kaiken lisäksi tosiasioista, eli todetuista asiaintiloista, ei voida johdella arvoarvostelmia, eli päätellä, mikä on hyvää, oikein, suositeltavaa tai hyväksyttävää. Niinpä pelko on johdonmukaisen ajattelun näkökulmasta turha.

Se on turha myös käytännössä. Voidaan nimittäin katsoa, että ihmisrotujen olemassaolon ja erilaisuuden myöntäminen takaisi ihmisille oikeuden olla omaa rotuaan. Sitä kautta erilaiset ihmiset voitaisiin tunnustaa paremmin julkisesti, ja erilaisuuden myöntäminen voisi parantaa myös yksilöiden itsetuntoa ja asemaa.

Tieteessä pitäisi joka tapauksessa ajatella niin, että totuutta ei saa etsiä hyötypuntari kädessä. Niinpä molemmat edellä esitetyt suhtautumistavat ovat perimmältään vääriä. Kysymystä siitä, onko ihmisrotuja olemassa, ei pidä ratkoa sen perusteella, voisiko erilaisuuden tunnustamisesta olla haittaa tai hyötyä.

Myöskään arvoarvostelmista ei pitäisi pyrkiä johtelemaan tosiasioita. Jokainen varmasti ymmärtää, kuinka nurinkurista olisi, jos maailman tosiasiat pyrittäisiin johtelemaan siitä, että ne hyödyttävät tai haittaavat jotakin ihmisryhmää. Näin on kuitenkin ajateltu esimerkiksi amerikkalaisessa pragmatismissa, jossa totuutena pidetään sitä, mikä on hyödyllistä tai käyttökelpoista tai mikä toimii käytännössä. Viisaasti onkin huomautettu, että mikään ei ole totta siksi, että se hyödyttää jotakuta, mutta se voi hyödyttää jotakuta siksi, että se on totta.


Mitä eroa on rotuopilla, rodullisella luokittelulla ja rasismilla?

Katsotaanpa, mitä voidaan ajatella niin sanotusta rotuajattelusta, eli näkemyksestä, jonka mukaan ihmisrodut ovat olemassa, että ne ovat vallitsevia tosiasioita ja että ne ovat myös yhteiskunnallisesti merkityksellisiä kategorioita. Aihepiirin käsittely jaetaan yleensä kolmeen ryhmään.

1) Rotuopilla (racialism) tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan ihmisrodut ovat olemassaolevia tosiasioita. Toisin sanoen käsityskanta väittää, että ihmisrodut ovat olemassa ja että niiden välillä on havaittavia eroja, joiden perustella niitä voidaan luokitella. Käsitteen historia perustuu yhdysvaltalaisen sosiologin William Edward Burghard Du Boisin määritelmään. Arvoneutraalina käsitteenä sitä on nykyaikana pitänyt muiden muassa afrikkalaistaustainen kulttuuriteoreetikko, Princetonin yliopiston professori Kwame Anthony Appiah, joka pitää ajatelutapaa oikeutettuna.

2) Rodullisella luokittelulla tai rotuerottelulla (racial categorization) puolestaan tarkoitetaan näkemystä, että rotujen välillä on eroja, jotka aiheuttavat eri rotuja edustavien yksilöiden välille potentiaalisia ja aktuaalisia eroja. Vaikka yksilöiden erot voivat olla erityistapauksissa suuremmat kuin ryhmien erot, eri rodullisten ryhmien välillä vallitsee ryhmien välisiä eroavuuksia, ja toisaalta voimassa on myös ryhmän jäsenille tyypillisiä sisäisiä yhdenmukaisuuksia niin, että yhteisiin nimittäjiin perustuvia luokitteluja voidaan tehdä.

Eettisesti tämä käsitys on yhtä arvoneutraali ja moraalisesti moitteeton kuin jako oikeakätisiin ja vasenkätisiin tai heteroseksuaaleihin ja homoseksuaaleihin. Ensin mainitulle jaottelulle on biologiset perusteet, kun taas jälkimmäiselle ei ole löydetty ehdottomia biologisia perusteita. Molemmissa tapauksissa jaottelu perustuu vähintäänkin osaksi biologian tosiasioihin, mutta jako on myös osittain käsitteellinen, sillä käsitteisiin perustuva todellisuuden hahmottaminen on kaiken kokeellisen teorianmuodostuksen ennakkoehto, jota ilman ei voida lainkaan ajatella ja hahmottaa todellisuutta.

Myös ihmiskunnan jakaminen rotuihin perustuu vastaavanlaiseen luokitteluun, jonka pohjana ovat biologisesti periytyvät ja taksonomiset luonnon tosiasiat, ulkoisesti havaittavat fenotyyppiset piirteet ja ilmiötasolla todennettavien fenomenologisten seikkojen käsitteelliset luokittelut, jotka tekevät asioiden järjestelmällisen havaitsemisen ja keskustelun mahdollisiksi.

Rotujen luokitteleminen on sikäli perusteltua, että ihmisroduilla on tyypillisiä kullekin populaatiolle ominaisia ominaisuuksia, joiden merkitystä luokittelujen pohjana ei voida mitätöidä. Tällaisia ovat esimerkiksi ihonväri, keskipituus ja monet muut biologiset ja geneettisesti periytyvät ominaisuudet, kuten älykkyys.

Näyttönä eri ominaisuuksien merkityksestä on vaikkapa orientaalisen (tai mongoloidisen) rodun menestys taitovoimistelussa, negroidisen rodun muita parempi menestys pika- ja kestävyysjuoksussa ja valkoisen euripidisen rodun menestys ei-kulttuurisidonnaisissa älykkyystesteissä, joita ovat analysoineet muiden muassa valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä väestötieteellisesti sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn.

Jako mongoloidiseen, negroidiseen ja euripidiseen rotuun on esitetty muun muassa Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”rodut”, joka on kansainvälisen tiedemiesryhmän kirjoittama.

Jako ihmisrotuihin voidaan tehdä myös pelkästään ulkoisten ja fenomenologisesti havaittavien ominaisuuksien kuten ihonvärin perusteella, riippumatta biokemiasta. Kuitenkin biologia vaikuttaa ratkaisevasti myös niiden taustalla. Valkoiset ihmiset saavat keskenään valkoisia lapsia, mustat mustia ja mustat sekä valkoiset risteytyessään kahvin värisiä. Tämä on ehdoton tosiasia, ja sitä vastaavan rotukategorisoinnin vastustaminen on toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia hullutuksia. Rotudenialismi on yhtä valheellista kuin se, että Ruotsissa ei suvaita puhetta ”maahanmuuttajien määrästä”.

Rotujen luokittelua arvostellaan usein siksi, että ominaisuuksiin liitetään yhteiskunnassa usein arvoarvostelmia. Tiettyjä ominaisuuksia nimittäin arvostetaan enemmän kuin toisia. Yksi tällainen on älykkyys. Ominaisuuksien erilainen arvostus puolestaan on yhteiskunnallinen tosiasia. Tästä vallitsevasta sosiaalisesta tosiasiasta ei pitäisi johdella käsitystä, että se on väärin ja että siksi rotujen myöntäminen erilaisiksi pitäisi kieltää.

Liberaaliin yhteiskuntanäkemykseen kuuluu, että ihmiset voivat vapaasti päättää, mitä ominaisuuksia he arvostavat ihmisissä. Varmaa on, että kaikki ihmiset ja ryhmät eivät ole samanlaisia ja että ihmiset eivät ole ominaisuuksiltaan tasa-arvoisia. Yhteiskunnassa ihmisten ominaisuudet arvotetaan hyvin eriarvoisiksi jo viranomaistoiminnankin puolesta.

Ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan arvostellaan ja arvotetaan niin koulussa kuin työelämässäkin. Myös viranomaisvalta tuottaa selvää eriarvoisuutta esimerkiksi armeijassa ja yliopistossa. Epäilemättä se on hyvin ideologista, mutta se on kuitenkin vallitseva tosiasia, jonka kieltäminen johtaisi valheellisuuteen. Tuloksena olisi, että ihmisiä pidettäisiin keinotekoisesti samalla viivalla olevina vain siksi, että heidät saataisiin näyttämään tasa-arvoisilta.

Tällöin tasa-arvo olisi koetettu johdella ihmisten samanlaisuudesta. ”Samanlaistamalla tasa-arvoistaminen” on ollut vasemmiston tavoite vuosisatojen ajan, mutta se perustuu virhepäätelmään, jonka mukaan ihmisten erilaisuus (eli vallitseva tosiasia) kielletään, jotta voitaisiin tuottaa vasemmistoa miellyttäviä poliittisia päämääriä, kuten tasa-arvoa. Tällöin tosiasioiden kiellosta johdeltaisiin arvoarvostelmia, mikä rikkoo päättelysääntöjä kaksinkertaisesti. Ensin kielletään todellisuus, ja sitten vedotaan tällä tavoin vääristeltyyn todellisuuskäsitykseen, josta johdellaan näennäiseettinen arvoarvostelma päättelysääntöjä rikkoen.

Äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu on myös vääristynyt päämäärä, koska se kieltää ihmisten ansiot. Olisihan väärin, mikäli ihmisten vaivalla saavuttamat arvoasemat kumottaisiin loukaten mertitokraattista eli ansioon perustuvaa oikeudenmukaisuuskäsitystä.

Moraalifilosofiassa katsotaakin, että tasa-arvo on vain relatiivinen eli suhteellinen arvo, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen ja luovuttamaton, eikä sitä pitäisi kiistää.

Rotuja ja niiden erilaisuutta koskevan keskustelun suuri ongelma on, että erilaisuus sotketaan tasa-arvoon ja tasa-arvo ihmisarvoon. Erilaisuuden hyväksyminen ei tuota eriarvoisuutta, joka mitätöisi sen enempää tasa-arvoa kuin ihmisarvoakaan. Tasa-arvoa taas ei pidä ylipäänsä tukea käsitykseen ihmisten samanlaisuudesta. Ja ihmisarvoa ei kiellä se, vaikka ihmiset myönnettäisiin monissa käytännön elämän suhteissa epätasa-arvoisiksi.

Epätasa-arvoisuus ja eriarvoisuus eivät ole varmastikaan mukavia eivätkä monien mielestä toivottavia asioita, mutta ne ovat yhteiskunnallisia tosiasioita, joiden kiistäminen merkitsisi silmien sulkemista todellisuudelta, esimerkiksi siltä, että ihmisten kyvyillä on todellakin eri arvo esimerkiksi työelämässä.

Saman logiikan mukaisesti myöskään rotujen erilaisuuden ja niiden erilaisten ominaisuuksien tunnustaminen ja siihen perustuva luokittelu eivät ole etiikan eivätkä tosiasioiden myöntämisen vastaisia.

3) Rasismi (racism) puolestaan on käsityskanta, että erirotuiset ihmiset poikkeavat toisistaan ihmisarvon osalta. Rasismia ei ole se, että tunnustetaan ihmisryhmien väliset erot; ei myöskään se, että myönnetään heidän ominaisuuksiensa eriarvoisuus yhteiskunnan eri toimintayhteyksissä, kuten työelämässä. Itse asiassa se on yhteiskunnallinen välttämättömyys ja moraalisesti oikeutettua, sillä on oikein tunnustaa, että eri ominaisuuksilla on tietyissä yhteyksissä erilainen arvo.

Rasismi on vain ja ainoastaan ihmisarvon kieltämistä rotuun vedoten. Sitä voidaan kutsua myös rotusorroksi, mutta sen enempää rotuppi kuin rotujen luokittelu tai erottelukaan eivät ole rotusortoa. Vaikka rotusortoa voidaan johdella myös rotuopista ja rotuerottelusta ja vaikka molemmat ovat pohjana, mikäli rotusortoon antaudutaan, tästä ei kuitenkaan seuraa, että rotuoppi ja rotuerottelu pitäisi kieltää. Tilanne olisi tällöin samanlainen kuin autoilu kiellettäisiin siksi, että joku voi ajaa autolla kolarin.


Miksi rotudenialismi johtaa harhaan?

Rotudenialismilla tarkoitetaan käsityskantaa, jonka mukaan ihmisrotuja ei ole olemassa. Rotujen kieltäjien motiivi on yleensä poliittinen. He haluavat kiistää rotujen välisten erojen olemassaolon ja väittävät, että erot eivät ole ainakaan niin suuria, että mitään luokitteluja voitaisiin tehdä. Niinpä he johtelevat omat ajatuskulkunsa edellä kritisoimiani virhepäätelmiä myötäillen.

Rotujen kieltämiseen heillä on lähinnä kaksi tietä. Yhtäältä he pyrkivät tukeutumaan postmodernistien, jälkistrukturalistien, dekonstruktionistien ja sosiaalisten konstruktionistien hellimään käsityskantaan, jonka mukaan kaikki luokittelut ovat vain mielipiteiden tai oletusten varaisia tai poliittisia eivätkä perustu mihinkään. Toisaalta he tukeutuvat biologisperäiseen argumentaatioon ja väittävät, että biologiset erot eivät ole tarpeeksi suuria tai merkittäviä luokittelujen tekemiseen. 


Postmodernistien ja konstruktionistien harjoittaman rotudenialismin kumoaminen

Tarkastellaan ensin argumenttia, jonka mukaan näkemys ihmisroduista on vain sosiaalinen konstruktio ja poliittinen käsite. Tästä lähtökohdasta rotudenialistit pyrkivät dekonstruoimaan eli purkamaan rotuajatteluun perustuvan luokittelun. Väittämällä, että rodun käsite on vain kielellinen, kulttuurinen, sosiaalinen tai poliittinen luomus he tulevat tunnustaneiksi, että luokittelujen pohjana ovat välttämättä käsitteelliset kategoriat, jotka merkityssisältöjensä ohella viittaavat oliotodellisuuteen ja nimeävät sekä rajaavat viittauskohteidensa ryhmän. Mutta samalla he taistelevat tätä asioiden ja ilmiöiden nimeämistä vastaan.

Koska jokainen käsitteellinen nimeäminen kategorisoi ja koska rotudenialistit vastustavat kategorisointeja, he tulevat kieltäneiksi myös asioiden ja ilmiöiden käsitteellisen määrittelemisen ja nimeämisen sekä vastustavat asioiden käsitteellistä ja järkiperäistä tarkastelua. Tämä puolestaan johtaa metodologiseen ristiriitaan ja irrationalismiin.

Samaan tapaan postmodernistit, jälkistrukturalistit, dekonstruktionistit ja sosiaaliset konstruktionistit ovat vastustaneet myös ihmisten sukupuolittamista ja erityisesti jakoa miehiin ja naisiin, vaikka toisesta suupielestään he itse ovat luoneet toistakymmentä erilaista sukupuoliryhmää, joista suurin osa on sitä paitsi biologisia patologioita. Sitten he ovat vaatineet kaksiarvoisen sukupuolikonseption kumoamista ja miehen ja naisen käsitteistä luopumista vain siksi, että jaottelu saataisiin tyydyttämään mikroskooppisen pieniä marginaaliryhmiä, kuten Klinefelterin syndroomasta kärsiviä, joilla on myös lääketieteellinen sairausluokitus.

Yhtä hupsua heidän päättelynsä on ollut heidän pyrkiessään kieltämään ihmisrotujen olemassaolon. Käsitteellistä kategorisointia vastaan hyökkääminen on ollut ristriitaista, sillä se on johtanut kategorisointien syvenemiseen. Perimmältään käsitteellisen ajattelun kumoamisyritykset ovat olleet virheellisiä, koska käsitteet ovat kaiken havaitsemisen ja teorianmuodostuksen kokemusta edeltäviä ja esiteoreettisia ennakkoehtoja, joita ilman ei olisi jäsentyneitä havaintoja eikä todellisuuden järkiperäistä hahmottamista lainkaan.


Biologisen rotudenialismin kumoaminen

Myös rotudenialistien toinen argumentti, eli biologiaan vetoaminen, on osoittautunut huonoksi. Rotudenialistit pyrkivät tukeutumaan ”viimeaikaisiin” ja ”uusimpiin” tutkimuksiin, joiden mukaan rotujen väliset biologiset erot ovat ”vain pieniä”. Biologiatieteen metodikalustoa on tällöin pyritty käyttämään biologisten seikkojen vähättelyyn.

Nature Genetics -lehdessä julkaistiin hiljattain runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Asian kiistanalaisuuden vuoksi siitä on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tämän kirjoitukseni luvussa ”Onko kansallismielisyys rasistista?”).

Rotuopin ja rotuerottelun taustalla vallitsevat väistämättä taksonomiset biologiset tekijät, jotka tulevat näkyville ihmisten fenotyypissä ja käyttäytymisessä. Rodut perustuvat geeneihin, niin kuin sukupuoliero perustuu kromosomeihin, mutta rotuajattelua koskevassa analyysissa on liiaksi pitäydytty pelkälle biokemialliselle tasolle, toisin sanoen havainnoimaan biologisen tason tekijöitä solu-, geeni- ja molekyylitasolla. Huomattu ei ole sitä, että pienetkin biologiset erot voivat saada aikaan suuria eroja fenotyyppisellä ilmiötasolla, eli kokemuksellisesti havaittavalla tasolla, ihmisten olemuksessa ja käyttäytymisessä. Biologiaa eivät ole vain solut, geenit, kromosomit ja hormonit, vaan koko organismi: ihmisen keho, jossa rotu- ja sukupuoliominaisuudet näkyvät.

Huonoa näyttöä eri tutkimustasojen sekoittamisesta antoi esimerkiksi Ylen Radio 1:sta tuleva kahdeksanosainen sarja ”Rotuopin kahdeksat kasvot”, jonka jaksossa ”Kohti geneettistä luokkayhteiskuntaa” murehditaan sitä, että uusien dna-sovellutusten ja geenimanipuloinnin kautta olisimme matkalla kohti luokkayhteiskuntaa. Ohjelman esittelyssä väitettiin muun muassa näin:

”Kun otetaan Patagonian intiaani, Gröönlannin eskimo ja Myllypuron suomalainen ja näitä verrataan keskenään, niin ne ovat erittäin samanlaisia perimältään. Samanlaisempia kuin Helsinkiläinen Seurasaaren orava ja Tukholmalainen Skansenin orava, niiden dna:ssa on suurempi ero. Se, että ihmiset jakavat toisiaan rotuihin, on siis jokseenkin teennäistä, tarkoitushakuista tai poliittista.”

Useiden kirjoitusvirheiden lisäksi kirjoittajan asiantuntemattomuutta osoittaa hänen älyllinen laiskuutensa, joka ilmenee mielivaltaisina rinnastuksina ja populistisena johtopäätöksenä, että jako ihmisrotuihin olisi ”teennäistä, tarkoitushakuista tai poliittista”. Teennäisyyttä, tarkoitushakuisuutta ja poliittisuutta edustavatkin kirjoittajan omat näkökannat.

Totuus asiassa on, että äärimmäisen niukat geneettiset erot näkyvät ilmiötasolla hyvin suurina eroavuuksina. Esimerkiksi ihmisen ja kääpiösimpanssin geeneistä on 98 % samoja. Vakiintuneen käsityksen mukaan hiiren ja ihmisen geeneistä 80 % on yhteisiä, ja joidenkin tutkimusten mukaan hiirillä ja ihmisillä olisi yhteisiä geenejä jopa 99 % (aiheesta esimerkiksi tässä).

Noin 90 % geeneistä on joka tapauksessa hyvin satunnaista ja merkityksetöntä geenimassaa, ja vain noin 1–10 % aiheuttavat eroja, jotka luovat jaon merkityksellisiin kokonaisuuksiin, eli lajeihin. Geneettiset erot voivat siis olla pieniä, mutta fenotyyppisellä ilmiötasolla ne ovat suuria: esimerkiksi hiirellä ja ihmisellä ei ole ulkoisesti paljoa yhteistä.

Vielä pienemmät geneettiset erot ovat syynä lajin sisäisten ihmisrotujen välisiin eroavuuksiin, joiden johdosta ihmisrodut poikkeavat toisistaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan, käyttäytymiseltään, taidekäsityksiltään, immuunipuolustusominaisuuksiltaan, persoonallisuustekijöiltään ja älykkyydeltään. Siksi olisi absurdia väittää, että geneettiset erot olisivat vähämerkityksisiä tai mitättömiä siksi, että ne ovat ”vain pieniä”.


Syy rotudenialistien erehdyksiin: selitystasojen sekoittaminen

Virheellisessä päättelyssä on perimmältään kyse tieteenfilosofisesta erehdyksestä. Muutamat naturalistit käsittelevät aihetta käymällä kärpäslätkäsotaa oman biologisen paradigmansa sisällä, mutta he eivät ymmärrä oman keskustelunsa positiota eli asemaa tieteen ja kaiken muun tiedonmuodostuksen kentällä. He eivät siis ymmärrä mitään oman teorianmuodostuksensa perusteista ja aihettaan koskevasta tieteenfilosofiasta ja menettävät sen vuoksi suhteellisuudentajunsa ja arvostelukykynsä.

Virheellinen ajatuskulku perustuu käsitykseen, että biologiset ominaisuudet ja niiden mikroskooppinen koko heijastuisivat välittömästi ja sellaisinaan fenotyyppiselle ilmiötasolle, jolla havaittavat ilmiöt olisivat yhtä pieniä ja mitättömiä kuin geneettisenkin tason erot. Sekoitettu on kaksi selitystasoa keskenään: biologinen taso ja ilmiötaso. Tosiasiassa tasojen väliset kausaaliketjut ovat jo sinänsä hyvin pitkiä, sillä geeni ei ole esimerkiksi ”käyttäytyminen” vaan yksi siihen vaikuttava tekijä. Niin muodoin ihmisten olemuseroja ja käyttäytymisessä havaittavia ei voida myöskään selittää pois viittamalla siihen, että ihmisten geneettinen perusta on ”lähes samanlainen”. Havaittavalla tasolla erot ovat joka tapauksessa olemassa.

Lisäksi rotudenialistit antautuvat perusteettomaan spekulointiin maalaamalla kauhukuvia geenien muunteluun liittyvästä dna:n manipuloinnista, kuten Yleisradion edellä mainitussa ohjelmassa. Ihmisten kannattaisi olla pikemminkin huolissaan siitä, että harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat (aiheesta lisää tässä).

Tieteellistä tutkimusnäyttöä asiasta antaa University College London -yliopistossa toimiva psykologian tohtori James Thompson. Yhdessä professori Heiner Rindermannin kanssa julkaisemassaan tutkimuksessa ”The Cognitive Competences of Immigrant and Native Students Across the World: An Analysis of Gaps, Possible Causes and Impact” (Journal of Biosoc. Sci., Cambridge University Press, 2014) hän osoittaa, että Eurooppa vahingoittuu köyhimmistä maista tulevasta massamaahanmuutosta, sillä tulokkaiden älyllinen kompetenssi on keskimäärin huomattavasti pienempi kuin kantaväestöllä.


Rotuajattelu on järjen käsitteellis-apriorinen välttämättömyys

Koska rotuajattelun kieltämisessä on perimmältään kyse tieteenfilosofisesta erehdyksestä, palautan lopuksi mieleen erään tieteenfilosofisen faktan: miksi käsitteelliset kategorisoinnit ovat välttämättömiä myös siinä tapauksessa, että niitä ei voitaisi johdella suoraan biologiasta?

Immanuel Kantin luoman jaottelun mukaan tietoa on kahdenlaista: analyyttis-apriorista ja synteettis-aposteriorista. Analyyttis-apriorinen tieto on puhtaasti käsitteellistä ja perustuu siihen, että käsitteiden ja niiden merkitysten sekä käsitteiden nimeämien olioluokkien määritteleminen edeltää kaikkea tiedonhankintaa. Tässä valossa myös ihmisrodut ovat apriorisia eli kokemusta edeltäviä järjen luomuksia, joiden kautta havaitsemme ja jäsentelemme todellisuutta.

Synteettis-aposteriorinen tieto on puolestaan empiiristä, eli kokeellista, ja se seuraa havainnoista ja kokemuksista aposteriorisesti, eli jälkikäteen. Käsitteet kuitenkin muodostavat sabluunan, jonka läpi todellisuutta tarkastellaan ja joita ilman ei olisi tietoa lainkaan.

Niinpä myös rotuajattelu on pysyvä osa ihmisten yhteiskunnallista ajattelua, sillä sen perustana on havainnonmuodostukseen liittyvä käsitteellinen kategorisointi, jota ilman ei olisi jäsentyneitä havaintoja eikä kieltä. Käsitteiden synty taas nojaa kielen kuvateorian mukaisiin ominaisuuksiin, eli siihen, että kieli heijastelee todellisuutta. Näin ollen suhde käsitteellisen ja empiirisen tiedon välillä on induktiota ja deduktiota vastavuoroisesti yhdistelevästi abduktiivinen.

Rotuajattelu perustuu samantyyppiseen luokitteluun kuin pöytien ja tuolien erottaminen toisistaan. On muistettava, että jokainen käsite perustuu kategorisointiin, sillä se määrittelee nimeämiensä olioiden ominaisuudet. Jos ihmisrotuja vastaavat käsitteet kiellettäisiin, samalla kiistettäisiin se, että maailman olioilla on ominaisuuksia ja niiden välillä eroja. Samoin kiellettäisiin käsitteet ja niiden rajautuminen toisiinsa. Näin kiellettäisiin myös puhumasta asioista ja sitä kautta asioiden käsitteellistäminen sekä järkiperäinen ajattelu. Aihetta leimaavan sensuurin vuoksi juuri niin on pitkälti käynytkin.

Monikultturistit, postmodernistit, jälkistrukturalistit ja sosiaaliset konstruktionistit pyrkivät kieltämään biologiset erot ja ominaisuudet sekä selittämään ne pois myös identiteettipolitiikan käsitettä käyttämällä. He väittävät identiteetin olevan vain sosiaalinen konstruktio ja että ihmisten ryhmäidentiteetin ja yksilöiden identiteetin ei pitäisi perustua biologisesti määrittyviin ryhmiin tai niiden välisiin rajoihin.

Tästä poliittisesta lähtökohdasta he sitten väittävät rotujen olevan pelkkä poliittinen konstruktio, mutta he eivät kuitenkaan selitä, miksi heidän oma poliittinen näkemyksensä, että rotuja ei ole olemassa, olisi perusteltu, kun luodut rotukäsitteet vastaavat kuitenkin havaintotodellisuutta. Juuri tässä kaksoisstandardissa piilee sosiaalisten konstruktionistien järjettömyys ja kaksinaismoralismi.


Miksi rotudenialismia pitää vastustaa?

Rotujen kieltäminen ja sen motiivi, eli identiteettipoliittinen pyrkimys kiistää ihmisryhmien erot, vaikuttaa myös monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelun taustalla. Rotudenialistien tavoitteena on ensin kieltää ihmisrotujen (biologinen käsite) olemassaolo, sitten kiistää kansan (etninen) käsite ja siihen perustuva näkemys kansojen erilaisuudesta ja olemassaolosta. Kansojen kieltämisen kautta he tavoittelevat kansakuntien (valtio-opillinen käsite) ja kansalaisuuden (juridinen käsite) kieltämistä. Tätä kautta he tavoittelevat myös kansallisvaltioiden (valtiofilosofinen käsite) romuttamista, mikä on rotudenialistinen viimekätinen tavoite.

Rotudenialismi perustuu siis monikulttuurisen yhteiskunnan päämäärään ja monikulttuurinen yhteiskuntaihanne rotudenialismiin. Yhdessä ne luovat Neuvostoliittoa muistuttavan yhteiskuntamallin, joka lainehtii yhtenä viljavana elovainiona ja jossa kansojen sekä kansallisvaltioiden suvereniteetti on kiistetty ihmiskunnan velloessa suklaapuuron tapaisena massana. Se puolestaan oli itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin, Richard Nicolaus Coudenhove-Kalergin, suuri unelma: ajatus sekarotuisesta ihmismassasta koostuvasta konglomeraattista, joka oli myös hänen kirjojensa Pan-Europa (1923) Praktischer Idealismus (1925) ihanteena ja Euroopan unionin perustamisen taustalla.

Realistisesti ajatellen ihmisrodut ja niiden erot luovat perusteen kansojen erottamiseksi toisistaan. Kansojen erilaisuuden tunnustaminen puolestaan luo perustan kansakuntien muodostamiselle. Kansakuntien muodostaminen taas on pohjana poliittis-hallinnollisille kansallisvaltioille, jotka toimivat hegeliläis-snellmanilaisina Järjen instrumentteina hyvinvointiyhteiskuntien ja kehittyneen taloudellis-teollisen kulttuurin luomiseksi.

Myös kansanvalta menettää merkityksensä, jos sen lähtökohta, eli kansa ja sen yhtenäisyys, on tuhottu maahanmuutolla. Maahanmuutolla ja väestöjen sekoittamisella koetetaankin perimmältään tuhota, paitsi kansallisvaltiot, myös niiden perusta, eli kansa, joka yhtenäisenä toimiessaan voisi puolustaa ja oikeuttaa omaa edunvalvontaansa.

Tässä kurjassa ajattelumallissa ihmiset hylkäävät näkemyksen etnisesti yhtenäisestä kansasta ja fylogeneettis-taksonomisesti järjestyneestä kansakunnasta. He pitävät kansalaisuutta ”sosiaalisena konstruktiona” tai ”työvoimana” ja ihmisiä veronmaksaja-kuluttajina, jotka ovat siirreltävissä maasta toiseen ja keskenään vaihdettavissa. Tällä tavoin niin vasemmistolaiset tasa-arvoöyhöttäjät kuin oikeistolaiset työnantajapiiritkin ajattelevat omassa välinpitämättömässä ahneudessaan.

Tapa, jolla monet poliitikot ja tieteenharjoittajat asennoituvat jälkeläisyyteen, kansan jäsenyyteen ja kansalaisuuteen, on ylenkatsellinen ja tyhmä. Siinä ei oteta lainkaan huomioon, kuinka ihmisten suuri osa näistä arvostuksenvaraisista asioista ajattelee. Vihervasemmiston ja liberaalin porvariston typerykset ovat pyrkineet kääntämään geneettiseen perillisyyteen ja etnispohjaiseen kansalaisuuteen tukeutuvat argumentit kielteisiksi lavastamalla ne ”rasismiksi”, eli rotusorroksi, vaikka kyse on vain rotuajattelusta. Se puolestaan perustuu geneettiseen jälkeläisyyteen ja siihen nojautuvaan yhteiskunnallisen vallan perillisyyteen, jonka mukaan oikeus yhteiskunnan jäsenyyteen eli kansalaisuuteen on ensisijaisesti samaan kansaan ja kansakuntaan kuuluvilla ihmisillä ja heidän jälkeläisillään.

Maahanmuuttopolitiikan ristiriitaisuus näkyy esimerkiksi perheiden ylirajaisissa yhdistämisissä. Perheiden yhdistämisillä pyritään oikeuttamaan maahanmuuttoa, mutta perhepoliittisia argumentteja ei hyväksytä maahanmuuton vastustajien tueksi. Perusteeksi sosiaalietuuksien rajaamiseksi pois maahanmuuttajilta ei hyväksytä yhteiskunnallista vallanperimisjärjestystä, joka nojautuu kantaväestön omaan jälkeläisyyteen, toisin sanoen siihen, että sosiaalietuudet pitää ansaita ja että ne kuuluvat ensisijaisesti tai ainoastaan omille kansalaisille ja heidän jälkeläisilleen.

Olisi huikea vääryys väittää, että oikeus kansalaisuuteen kuuluu muualta tulleille. Tilannehan olisi samanlainen kuin joku ventovieras tulisi sanomaan sinulle, että sinun varallisuuteesi kuuluu perintönä heille. Mutta niin vihervasemmisto on aina tehnyt. Myös biologisen jälkeläisyyden se on pyrkinyt kiistämään siksi, että sitä kautta kommunistien ja sosialistien olisi helpompi oikeuttaa vääryyteen perustuvia omaisuuden anastamis- ja haltuunsaattamisvaatimuksiaan.

Jos vihollisarmeija hyökkää aseellisesti maahan, sitä pidetään sodan aloittamisena, ja asia annetaan sotilaspiirien haltuun tulen avaamista varten. Jos joku valkoihoinen amerikkalainen yksityishenkilö tulee salkullinen dollareita mukanaan ilman viisumia maahamme, hänet tutkitaan tarkoin ja käännytetään raja-asemalta, ja palautusta sanotaan ”järjestyneen rikollisuuden torjunnaksi”.

Mutta kun kymmenien tuhansien etnisesti täysin vierasperäisten rajanylittäjien joukko muuttaa valloitustarkoituksessa laittomasti maahan ja tekee sen aseettomasti turvapaikkaturisteina, heille perustetaan motelleja, heille annetaan oleskelulupia, ja heidät laitetaan odottamaan kansalaisuuden myöntämistä, ja myöhemmin heitä etuoikeutetaan työpaikkojen täytössä ja asuntojonoissa. Perussuomalaisia tunnollisia työntekijöitä puolestaan irtisanotaan oikeudettomasti ”rasisteiksi” leimaamisen jälkeen.

Tämän hulluuden motiivina ei ole mikään muu kuin vieraskoreuden ja häveliäisyyden vuoksi harjoitettu ”rasismin” vältteleminen ja omaan kansaan kohdistuva käänteinen rotusorto. Se pitäisi heti lopettaa, sillä sen lopputuloksena ei voi olla mikään muu kuin sota.

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että rajat luovat rauhaa. Kaikkien olisi tunnustettava, että rauhan säilymisen kannalta on tärkeää myöntää etnisen valikoinnin välttämättömyys hyvinvointiyhteiskunnan tuottamisessa ja säilyttämisessä. Yhteiskuntarauha pysyy yllä parhaiten, kun rotu, kansa, kansakunta, yhteiskunta ja valtio vastaavat ekvivalentisti toisiaan, ja syntyy etnisesti yhtenäisiä kulttuuripiirejä ja kansallisvaltioita.

Rasismina pidetty valikointi ja etniseen jälkeläisyyteen perustuva priorisointi eivät siis ole mitään pahaa vaan hyvää, joka luo oikeudenmukaisuutta. ”Rodullistamiseksi” väitetty luonnossa vallitseva jaottelu, rotujen olemassaolon tunnustaminen ja niiden luokitteleminen sekä oikeus olla omaa rotuaan ovat itseisarvoja. Niiden kautta suojellaan vuosimiljoonaisen evoluution tuloksena kehittyneitä ihmisrotuja.

Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta pitää vastustaa, sillä ne perustuvat väestöjen sekoittamiseen ja etnisesti yhtenäisten kansojen tuhoamiseen. Sekoittamisen motiivina puolestaan on estää kansoja puolustamasta itseään. Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattajat pyrkivät ”rauhan ja sosialismin keinoin” estämään kansallismielisen edunvalvonnan, koska Coudenhove-Kalergin tavoin he arvelevat, että sotia ei syttyisi, jos kansat ja kansakunnat olisi sotkettu toisiinsa niin, etteivät ihmiset ryhtyisi puolustamaan itseään toisia kansoja vastaan. Tällöin riidat siirtyisivät kuitenkin valtioiden rajoilta entistä vaikeammin hallittaviin muotoihin, eli ihmisyksilöiden välisiin suhteisiin, joissa vihamielisyydet kukoistavat jo nyt erilaisina mikrotason konflikteina. On muistettava, että rajattoman yhteiskuntamallin keksivät kommunistit.

Rotujen olemassaolon kieltäminen ja valtioiden hajottamispyrkimys ovat osa samaa prosessia. Sen alkupää on rotujen olemassaolon kiistäminen ja lopputulos kansakuntien itsemääräämisoikeuden mitätöiminen ja valtioiden hajottaminen. Jos haluamme säilyttää itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmän, kansakuntien itsemääräämisoikeuden ja kansojen vapauden, on puolustettava todenperäistä näkemystä rotujen olemassaolosta, vastustettava rotudenialismia ja torjuttava maahanmuuttoa sekä siihen liittyvää monikulttuurisuuden ideologiaa.


Aiheesta lisää:

Monikulttuurisuus, moniarvoisuus, monietnisyys
Miksi EU ei ole arvoyhteisö?
Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Et ehkä omista geenejäsi - Asiaa abortista

Aborttiin liittyvällä argumentaatiolla valitaan presidenttejä Yhdysvalloissa. Presidentti pitelee hyppysissään, paitsi ydinaseiden laukaisukoodeja, myös lisääntymiseen ja seksuaalimoraalin liittyviä ratkaisuja. Presidentti nimittää korkeimpien oikeuksien jäsenet, jotka puolestaan ratkovat oikeustapauksia omien poliittisten mieltymystensä ja päähänpistojensa mukaisesti. Vallan kolmijako-oppi ei toteudu Yhdysvalloissa kovin hyvin.

Viime viikolla kiinnostusta herätti Donald Trumpin päätös nimittää korkeimman oikeuden jäseneksi abortin vastustajana tunnettu konservatiivi Neil Gorsuch. Korkeimman oikeuden tuomarit voivat lähettää tuomittuja sähkötuoliin, ja he voivat tehdä periaatteellisia päätöksiä myös aborttioikeuden puolesta tai vastaan. Molemmissa tapauksissa surmataan ihminen. Syntymättömän alkion tai sikiön tappamista ei paheksuta kuitenkaan yhtä laajasti kuin rikoksesta tuomitun poistamista elävien kirjoista. – Miksi?

Voidaan ajatella, että tuomitun täytyy kärsiä rangaistus, joten kuolemantuomioita vastustavien mielenosoittajien äänenpainoja vaimentaa tuomiovallan vaakakupissa oleva punnus, joka nojaa aritmeettisen oikeuden tasapainoon. Sikiö puolestaan ei ole ehtinyt tehdä moraalista pahaa, joten kuolemanrangaistus elämän aluksi tuntuu kohtuuttomalta. Tosiasiassa kyse onkin puolustuskyvyttömän elämän lopettamisesta, josta vastuu lankeaa päätöksen tekijöille, toteuttajille ja oikeuttajille.

Ihmisarvo aborttikeskustelussa ja rasismikeskustelussa

Kysymys, joka muistetaan esittää rasismia paheksuttaessa mutta jota entistä harvemmin esitetään aborttikysymyksen yhteydessä, koskee ihmisarvoa. Jos ajatellaan – kuten rasismin vastustajat laajasti ja hyvää hyvyyttään ajattelevat – että ihmisellä on kiistämätön ja luovuttamaton ihmisarvo, joka ilmenee muun muassa oikeutena elämään, olisi pääteltävä, että raskauden keskeytykset olisivat lähtökohtaisesti väärin ja moraalittomia. Aborttien yhteydessä kun ihmiseltä riistetään koko hänen elämänsä.

Mikäli ihmisarvo hyväksytään lähtökohdaksi, abortteja ei voitaisi oikeuttaa. Ongelma voitaisiin ehkä kiertää kaventamalla ihmisarvon alaa, mutta myös se vaikuttaa vaikealta. Mihin ihmisarvoisuuden raja voitaisiin vetää? Ihmisarvon käsite ei ole käsitteellis-aprioristen ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluuttinen – ihmisarvoahan ei saisi eikä voisi kiistää.

Vaikeuksiin ajautuukin tätä kautta vihervasemmistolainen liberalismi. Yhtäältä vasemmistoliberaalit pitävät ihmisarvoisuutta ehdottomana vastustaessaan rasismia, mutta toisaalta he kannattavat mahdollisimman laajaa aborttioikeutta ja katsovat siten ihmisarvon loukkauksia läpi sormien. Vapautta tehdä abortteja puolustetaan ihmisarvolla, vaikka aborteilla ihmisarvo kiistetään sikiöiltä.

Feministinaiset puolustelevat aborttioikeutta väitteellä, että koska he ovat naisia, heillä on oikeus määrätä omasta kehostaan (palaan asiaan pian). Heteroseksuaaliset profeministimiehet puolestaan ovat menneet naisten tueksi ja kannattaneet aborttioikeutta helpottaakseen seksin saantia ja luodakseen itselleen vaihtoarvoa seksuaalisilla markkinoilla.

Feministinaisten ja heiltä suosiota kerjäävien mekkoeinarien välisessä vispilänkaupassa on syntymättömien sikiöiden ihmisarvo ollut heikkoa valuuttaa. Aborttien karu todellisuus onkin heteroseksuaalisen valtakulttuurin merkittävin moraalinen kipukohta.

Häveliäisyyssyistä ongelma lakaistaan maton alle, mikä ei tosin käy aivan huomaamattomasti, sillä Suomessa tehdään vuosittain noin 10 000 raskauden keskeytystä, joista tulee melkoista teurastusta. Tähän ongelmaan verrattuna esimerkiksi homoseksuaalisuuteen ei ole liittynyt minkäänlaisia moraalisia pulmia, ja homoseksuaalisuutta paheksumalla heteroseksuaalinen valtakulttuuri onkin luullakseni vain peitellyt omaa kaksinaismoralismiaan.

Syntymätön ihminen elämäsubjektina

Abortteihin liittyvä perusongelma on joka tapauksessa se, että jos ihmisellä on ihmisarvo, se täytyy olla myös syntymättömällä sikiöllä, sillä ihmisarvo on olemukseltaan absoluuttinen ja siihen sisältyvät kaikki ihmisenä olemisen potentiaalit. Elävää ihmistähän ei olisi olemassa, ellei sitä edeltäisi kehityksessä myös sikiövaihe. Koska sikiövaihe on aikuisen ihmisen olemassaolon välttämätön ehto, aikuisen ihmisen ihmisarvo riippuu siitä ihmisarvosta, jonka katsotaan olevan myös sikiöllä.

Jos syntyneellä ja elävällä ihmisellä on ihmisarvo, sen täytyy katsoa olevan samanlaisena myös sikiöllä. Jos sikiöllä ei katsota olevan ihmisarvoa, sitä ei voida katsoa olevan myöskään aikuisella ihmisellä. Mikäli hyväksytään ihmisarvon riistäminen sikiöltä abortin muodossa, riistetään samalla ihmisarvo myös kaikilta eläviltä ihmisiltä, jolloin kolauksen kokee ihmisarvo sinänsä.

Paha sanoa, mutta näihin päätelmiin tullaan, jos ihmisarvo hyväksytään peruslähtökohdaksi. Pulassa on tällöin vihervasemmistolainen ja liberaali teorianmuodostus ja politikointi, joiden piirissä huudetaan ihmisarvon perään, mutta toisesta suupielestä se ollaan valmiita hylkäämään.

Relativistit voivat tietenkin vedota siihen, että sikiö ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin sitä paljon täydellisempi lapsi tai aikuinen. Mutta myös huomauttajilta itseltään voidaan kysyä, mitä he näin jälkeen päin ajattelisivat omasta ihmisarvoisuudestaan, mikäli heidän elämänsä olisi lopetettu jo sikiönä, eivätkä he voisi huonoina hetkinään päivitellä, ”Voi äitini, miksi minut synnytit?”

Todellisuudessa sikiö ja päivänvalon nähnyt ihminen eivät ole kovin erilaisessa asemassa myöskään etiikan ja moraalifilosofian kannalta. Aborttien puolustamisessahan pääongelma on, että mikäli raskauden keskeytykset hyväksytään, abortoitavalla sikiöllä ei ole kerrassaan mitään oikeuksia – ei ihmisoikeuksia eikä muita. – Voiko näin olla? Saako näin olla? Asiaa voidaan lähestyä vertaamalla kysymystä eläinten oikeuksiin, joista on puhuttu filosofian piirissä melko paljon yliopistojen naisistumisen vuoksi (lemmikkieläimet kun palvelevat tyttöjen siirtymäobjekteina, ja ne kiinnostavat opiskelijoita siksi).

Yhdysvaltalaisprofessori Tom Regan on nimittänyt eläimiä  ”elämäsubjekteiksi” (subjects-of-a-life) tunnetussa teoksessaan The Case of Animal Rights (University of California Press, 1983, 2. ed. 2004). Hänen mukaansa eläimillä voi olla oikeuksia, sillä elämällä sinänsä voidaan katsoa olevan itseisarvoa. Omasta mielestäni Reganin kanta on summittainen ja karkea. Moraalisia oikeuksia voi olla vain olennolla, joka kykenee tekemään valintoja, mikä puolestaan edellyttää tietoisuutta, jota eläimillä ei ole varmuudella voitu osoittaa olevan.

Mutta abortteja ja sikiön ihmisarvoa koskevaan keskusteluun Reganin näkemys elämäsubjektista sopii hyvin. Vaikka sikiölläkään ei olisi oikeuksia, jotka perustuvat kykyyn tehdä tietoisia valintoja, on sikiöllä joka tapauksessa niihin potentiaali, jota voidaan pitää myös tietoisen ihmisen välttämättömänä edellytyksenä. Käsite ’elämäsubjekti’ viittaa siis elämän itseisarvoon ja tarkemmin fokusoituna ihmisen ihmisarvoon.

”Nainen saa tehdä keholleen mitä haluaa”

Nykyisenä voluntarismin läpäisemänä aikana on ajateltu, että ihmiset omistavat itsensä ja geeninsä. Liberaalissa etiikassa on vedottu tavan takaa ihmisten itsemääräämisoikeuteen, joka onkin monessa asiassa luonteva lähtökohta esimerkiksi viranomaisvallan rajoittamiselle ja ihmisarvon mukaiselle etiikalle.

Naisten rajoittamattoman aborttioikeuden kannattajat ja puolustelijat ovat tarttuneet juuri tähän voluntarismia eli ihmisten vapaata tahtoa, itsemääräämisoikeutta ja itsensä omistamista korostavaan teoriointiin. Kyseinen teoriaperinne osoittautuu kuitenkin ohueksi etenkin aborttia ja lisääntymistä koskevan argumentaation kohdalla.

Kuten jo edellä viittasin, naisten pääväitteenä on ollut, että ’naisella on oikeus päättää omasta kehostaan’. On hämmästyttävää, miten pitkälle tämä feministinen argumentti on hyväksytty myös yliopistoissa. Miespuoliset naisista tykkäävät filosofit ovat ilmeisesti pelänneet naisten seksilakkoa, mikäli he asettuisivat vastustamaan noinkin huteraa perusaksioomaa.

Nainenhan ei missään tapauksessa omista kehonsa lisäksi sen sisällä olevaa sikiötä. Sitä ei omista myöskään toista sukupuolta oleva vanhempi, joka aina tarvitaan raskauden alkamiseen. Nimenomaan liberalismiin ja itsensä omistamisen lähtökohtaan, eli itsemääräämisoikeuteen, perustuvan etiikan kannalta myös syntymätön sikiö voidaan nähdä potentiaalisena ihmisenä, jolla voidaan ajatella olevan oikeuksia ennen syntymää.

Aborttia ei voida puolustella naisten itsemääräämisoikeudella, sillä naisen itsemääräämisoikeus vastustaisi tai loukkaisi sikiön ja syntymättömän ihmisen itsemääräämisoikeutta. Jo Platon ja Kant lähtivät etiikassaan siitä, ettei kenelläkään ole oikeutta edistää omia oikeuksiaan toisten ihmisten kustannuksella.

Tässä mielessä muutamien teologienkin harjoittama paheksunta, jonka mukaan liberaalin aborttinäkemyksen vastustajat edustavat ”hirveän individualistista suhtautumistapaa”, jää pinnalliseksi ja pelkäksi moitteeksi. Asiahan on aivan päinvastoin: abortteja puolustaessaan feministit itse syyllistyvät – eivät vain individualismiin (eli yksilöllisyyden korostamiseen) – vaan myös egoismiin (eli itsekkyyteen).

Ne, jotka arvostelevat laajan aborttioikeuden vastustajia ”sikiön pitämisestä täysivaltaisena yksilönä”, eivät lainkaan huomaa, että abortin vastustajien pääargumentti ei olekaan väite, jonka mukaan sikiö olisi aikuisen kaltainen. Sen sijaan se on väite, että sikiöllä pitää katsoa olevan samanlainen ihmisarvo kuin aikuisella, jotta ihmisyyden yleinen arvo ja potentiaalit voitaisiin pitää voimassa (kantilainen etiikka).

Psykologisesti tulkittuna naisten pyrkimys vedota ”täydelliseen itsemääräämiseensä”, jota mikään ei saa rajoittaa, saattaa sisältää torjuntaa, jonka kohteena ovat aavistukset raskauden mukanaan tuomista suurista velvoitteista. Vaikka napanuora äidin ja lapsen välillä voi muodostua monin tavoin ongelmalliseksi ja sitovaksi, haasteiden vaikeus ei saisi kuitenkaan johtaa moraalisesti kestämättömien keinojen käyttöönottoon oman vapauden suojelun välineenä. Joskus vaikuttaa siltä, että feministien argumentit ovat myös yliopistoissa niin puolueellisia, että on kysyttävä, voidaanko mitään näkökantaa ottaa vakavasti, jos sen lausujana on feministinainen.

Abortit, ehkäisy ja yhteiskunta

Löysä ja varsin pitkälle rajoittamaton aborttioikeus on hyväksytty länsimaissa lähinnä poliittisen välinpitämättömyyden seurauksena ja käytännöllisistä syistä, kun on haluttu helpottaa ehkäisyn laiminlyömisestä johtuvia ongelmia. Aborttia käytetään jälkikäteen vaikuttavana ehkäisynä, ja helppo saatavuus rohkaisee siihen. Tätä kautta tuotetaan, paitsi epäoikeudenmukaisuutta, myös kärsimystä ja mahdollisesti myös lapsensaantiongelmia jatkossa.

Rajoittamaton aborttioikeus voidaan ampua alas jo edellä mainitsemistani syistä. Abortti tulisi sallia vain lääketieteellisistä syistä, eli jos synnytys vaarantaisi vanhemman tai lapsen terveyden tai hengen. Vaakakupissa painaa tällöin myös syntymässä olevan osapuolen elämä.

Konservatiivisena pidetty aborttinäkemys on perusteltu nimenomaan ihmisarvon ja elämän itseisarvoja korostavan etiikan näkökulmasta. Tämän mukaan menetellään esimerkiksi Saksassa, jossa abortit sallitaan lääketieteellisesti perustelluista syistä. Koska Saksa on kehittynyt ja edistynyt maa, aborttien rajoittamista ei voida pitää taantumuksellisena. Kursorisesti voidaan huomauttaa, että Euroopan maista ensimmäisenä abortit laillistettiin Neuvostoliitossa, joka tunnetaan ihmisarvoa polkevasta yhteiskuntakäytännöstään.

Aborttikysymys on liittynyt viime aikoina väestöpoliittisiin ongelmiin. Länsimaissa ehkäisypillerin käyttöönoton ja raskauden keskeytysten laillistamisen myötä väestödiagrammeihin on syntynyt kuhmuja, jotka eivät ole enteilleet hyvää huoltosuhteen kannalta. Tätä seikkaa on käytetty sittemmin maahanmuuton verukkeena, vaikka väestön vähenemistä olisi voitu hoitaa muillakin tavoin kuin ihmisten maahantuonnilla.

Joskus sanotaan, että ihmisten henkilökohtaisia ratkaisuja – jollaisiksi abortit mielletään – ei pitäisi ohjailla valtion väestöpoliittisilla tai makrotason sosiologisilla tavoitteilla. Kuitenkin on huomattava, että länsimaiden väestödiagrammeista puuttuu juuri tuo abortoitujen sikiöiden määrä. Tässä mielessä on väestöpoliittinen ongelma, että abortin saa liian helposti. Aborttien liian helppo saatavuus on johtanut ehkäisyn laiminlyömiseen, ja tämä on lähettänyt myös sukupuolitautien tartunnat lentoon. Jos aborttien saatavuutta vaikeutettaisiin, se todennäköisesti ohjaisi ihmisiä vastullisempaan käyttäytymiseen ja huolehtimaan ehkäisystä paremmin, jolloin myös tarve abortteihin vähenisi.

Jos länsimaissa ongelma onkin aborttien liian helppo saatavuus, kehitysmaissa abortti koetaan ongelmaksi siksi, että sitä ei saa. Sama pätee ehkäisyyn, ja voidaankin sanoa, että väestön liikakasvun vuoksi ”maailma ei lopu räjähtäen vaan kitisten”. Vahva argumentti abortin puolesta on väestönkasvun hillitseminen, joka tosin johtaa kysymään, miten käy ihmisarvon. Olisiko ihmiskunnan ihmisarvoisuus pelastettava rajoittamalla ihmisten ihmisarvoista oikeutta lisääntyä? Nähdäkseni lisääntymisoikeuden rajoittaminen ennakolta ei koettele ihmisarvoa yhtä paljon kuin abortin käyttäminen ehkäisykeinona jälkikäteen, joten tietoista yhden lapsen politiikkaa ja ehkäisypakkoa voidaan pitää perusteltuna kehitysmaissa.

Kansa, kansakunta ja valtio perustuvat geenien valikoitumiseen

Lopuksi voidaan pohtia ihmisen itsemääräämisoikeuden alaa ja rajoja. Kuten edellä viittasin, seksuaalimoraalin, väestöpolitiikan ja lisääntymisen perustana on pidetty yksilöiden itsemääräämisoikeutta ja itsensä omistamista (self-ownership), jotka liittyvät liberaaliin etiikkaan.

Mutta omistaako ihminen todella itsensä ja rakennetekijänsä, kuten geeninsä? Eihän kukaan ole päätynyt tähän maailmaan omien päätöstensä tuloksena!

Sosiobiologian näkökulmasta jokainen yksilö on elämänsä velkaa edeltäjilleen. Jokainen yksilö on myös tietyn geneettisen perimän ja sen ominaisuuksien varaan rakennetun yhteiskunnan jäsen.

Evoluutioajattelun kannalta yksilöiden geneettiset ominaisuudet ovat valikoituneet ympäristöön sopiviksi pitkän historiallisen kehityksen tuloksena, ja siksi yksilön geeniperimä on luonnonoloissa ja parinvalinnassa muokkautuneen evoluution timanttinen tulos. Voidaan siis sanoa, että yksilö ei itse omista omaa geneettistä perimäänsä, sillä hän ei ole itse luonut sitä. Mutta hän on vastuussa siitä, koska siitä osaltaan riippuu myös koko yhteisön tulevaisuus ja muiden yksilöiden sekä hänen itsensä asema yhteisössä.

Asian tekee yhteiskunnallisesti merkitykselliseksi geeniperimän ja ympäristön keskinäinen symbioosi. Karl Popperin klassikkoteoksessaan Objective Knowledge (Oxford, Clarendon Press, 1972) esittämän evolutiivisen tietoteorian perusajatusten mukaan ihmislajin tietokyvyn edellytykset ovat kehittyneet evolutiivisesti niin, että tapamme hankkia tietoa ympäristöstä ovat seurausta kyvyistämme sopeutua ja mukautua luonnonoloihin sekä kamppailla niukoista resursseista luonnonvalinnassa.

Popperin ajatus koskee ihmislajia, mutta näkemys voidaan tarkentaa koskemaan myös lajin sisäpuolella vallitsevia eroja. Evolutiivisessa kehityksessä karsiutunut ja karaistunut kansan geeniperimä voidaan tällöin nähdä sosiaalisesti jäsentyneen ryhmän, eli kansakunnan, välttämättömänä alkeistekijänä, joka puolestaan korkeammalle tasolle emergoituessaan saa aikaan yhteiskunnan ja edelleen valtioluomuksen. Valtiolla on siis olemassaolonsa ihmisyhteisön järjestyneenä muotona, ja yhteisöllä tai yhteiskunnalla on perustansa kansassa, joka puolestaan on toimintakykyinen geneettisen perimänsä yksiaineksisuuden vuoksi.

Evolutiivisen tietoteorian ja emergentin materialismin näkökulmasta valtio ei ole ensisijaisesti sosiaalinen konstruktio, vaan se on kulttuurievoluutiossa syntynyt luomus, jolla on juurensa tietyllä alueella asuvan kansan geneettisessä perustassa.

Tietyllä alueella asuvien ihmisten geneettinen koodi on muotoutunut yhteisön menestystä tukevaksi niin, että ihmisyhteisöstä on muodostunut kansa, jolla on yhteisiä menestymistä tukevia ominaispiirteitä, kuten suomalaisilla konsensushakuisuus. Kansa (etninen käsite) puolestaan on muodostanut kansakunnan (poliittinen käsite) ja kansakunta on edelleen organisoitunut valtioksi.

Kansallisvaltioiden olemassaoloa ja itsemääräämisoikeutta voidaan näin ollen perustella evolutiivisella tietoteorialla ja emergentillä materialismilla. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus ei ole tässä valossa yhtään vähäpätöisempi kuin yksilöiden itsemääräämisoikeus.

Itse asiassa yksilöiden itsemääräämisoikeus voidaan nähdä riippuvaisena kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeudesta ja mahdollisuudesta rajoittaa esimerkiksi maahanmuuttoa sekä taata sitä kautta yhteisön geneettiseen koodiin ankkuroitu toimintakyky myös jatkossa, sillä vain yhteisön menestyessä myös yksilöillä voi olla menestymisen mahdollisuuksia.

Asian voi sanoa käänteisesti niin, että jos evolutiivisen selektion tuloksena jalostunut geeniaines rappeutuu tai tuhoutuu, menetetään  myös yhteisölliselle, yhteiskunnalliselle ja valtiolliselle tasolle emergoituneet kulttuuriluomukset. Myöskään kulttuurit eivät ole vain pesujauhemerkkien tapaisia sosiaalisia konstruktioita, vaan niillä on kausaaliset syytekijänsä biologisella ja geneettisellä tasolla. Eräällä tavalla asian voisi sanoa niin, että jos halutaan tuhota jokin kulttuuri, pitää romuttaa sen geneettinen perusta, joka on syntynyt oloihin sopivaksi pitkän evolutiivisen selektion tuloksena. Jos taas kulttuuri halutaan säästää ja sitä kehittää, on suojeltava sen geneettistä perustaa.

Aborttien ja lisääntymisen kannalta tämä merkitsee, että olisi väärin väittää yksilöiden omistavan geeninsä. Sinä olet osa geenivirtaa, ja siksi jokaiselle yksilölle kuuluu myös vastuu geneettisen aineksen käyttämisestä. Palveleeko se yhteiskunnan menestymisen vai taantumisen tarkoitusperiä, on sitten poliittinen kysymys.

Ei ole totalitarismin merkki sanoa, että geenisi kuuluvat osittain myös yhteiskunnalle ja valtiolle. Tämä on sosiobiologisesti, emergentin materialismin ja evolutiivisen tietoteorian näkökulmasta perusteltu ajatusmalli.

Monikulttuurisuus, moniarvoisuus ja monietnisyys

Matalan talousinflaation aikana moni sana on kärsinyt melkoista inflaatiota, ja paikoin merkitykset ovat hämärtyneet kokonaan. Yksi tällainen sana on ”kulttuuri”. Jo kirjassani Dialoginen filosofia totesin, että kulttuuriksi mielletään nykyisin melkein mikä tahansa: on olut-, kalja-, viina-, oksennus-, roska-, kusi- ja paskakulttuuri. Puheena olevat asiat mielletään ikään kuin hienommiksi, kun niihin liitetään sana ”kulttuuri”.

Yksi kaikkein hämmentävimmiksi koetuista käsitteistä on ’monikulttuurisuus’. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan, ja millainen sen kuvaama tai sen kautta havaittava tai luotava todellisuuden ilmiö on? Kun substantiiviin ”kulttuuri” on liitetty sana ”moni” ja muodostettu siten adjektiivi ”monikulttuurinen”, on jäljitelty englannin kielen sanaa ”multi-cultural”. Adjektiivin muodostaminen substantiivista on yhtä luontevaa kuin on muodostaa sanasta ”sauna” sana ”saunainen”.

Monikulttuurisuuden käsitteessä näyttää epäilyttävältä moni muukin asia kuin sen alkuperä. Monikulttuurisuudesta on tullut tai tehty ideologia ja poliittinen tendenssi.

Ideologian yksi määritelmä on, että ideologiaa syntyy silloin, kun symbolisella tasolla esitettävät asiat muuttuvatkin todellisuudessa vastakohdikseen tai ainakin täysin eri asioiksi kuin on luultu. Ideologia on tällöin väärää tietoisuutta. Todellisuuskäsitystä rajataan voimakkaasti tai kieltäydytään havaitsemasta sitä kokonaisuudessaan ja harjoitetaan sensuuria.

Toinen määritelmä ideologialle liittyy edelliseen. Väärän tietoisuuden tuloksena syntyy poliittista tarkoitushakuisuutta ja tavoitteellisuutta, joka kirjataan poliittisten puolueiden tai järjestöjen ohjelmiin. Ideologia voidaan lukea suoraan niistä.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää ideologian ensimmäisen määritelmän. Monikulttuurisuus on käsitteellinen paradoksi, itseään vastustava luomus, joka kääntää oman ideansa ylösalaisin. Monikulttuurisuuden tuloksena syntyy kulttuuriristiriitoja, jotka aiheuttavat yhteensovittamisen, mukauttamisen ja sopeuttamisen paineita. Erilaisista kulttuureista joudutaan tällöin sahaamaan särmät pois yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi, ja näin ajaudutaan monokulttuuriin, eli kulttuuriseen yksiulotteisuuteen.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää myös ideologian käsitteen toisen tunnusmerkin. Monikulttuurisuudesta on tehty poliittinen tendenssi, mistä näyttöä antavat julkisessa hallinnossa käyttöön otetut monikulttuurisen koulun, kirjaston ja Yleisradion tavoitteet. Yleisradiossa monikulttuurisuuden ongelmallisuus jo havaittiinkin, kun laajan arvostelun tuloksena alettiin aavistella, että koko käsitteessä on jotakin pahasti pielessä. Valtiollisessa ja poliittisesti hallinnoidussa Yleisradiossa on perinteisesti paheksuttu amerikkalaista tuontiviihdettä ja puolustettu puhtain purjein kotimaista ohjelmatuotantoa, mutta nykyisin korkeimmaksi normiksi ja pääideologiaksi on asetettu kansainvälisyyden suosiminen.

Monikulttuurisuuden tavoittelu lietsoo esiin arvokonflikteja ja intressi- eli etukonflikteja. Molemmat ovat vaikeita ja jopa vaarallisia. Arvokonfliktit ovat usein ratkeamattomia, kun ihmiset linnoittautuvat omien ehdottomiksi kokemiensa arvojen taakse, aivan niin kuin muslimit omiensa. Intressi- eli etukonfliktit puolestaan ovat ongelmallisia, koska niissä kamppaillaan yhteiskunnallisista resursseista, jotka ovat rajallisia. Nämä konfliktit aktualisoituvat ja eskaloituvat kansanryhmien välillä heidän kohdatessaan asuntojonoissa, leipäjonoissa, taistelussa työpaikoista ja kamppailussa sosiaaliturvasta.

Koska monikulttuurisuuden käsite on sisäisesti ristiriitainen, monikulttuurisuutta tavoitteleva henkilö erehtyy kohtalokkaasti jo aivan toimintansa alussa. Kun käsite on ristiriitainen, myös sen kuvaama tai sen kautta havaittava ja rakentuva todellisuuskin on ristiriitainen. Tukemalla monikulttuurisuutta vahvistetaan kulttuuriristiriitojen syntymistä, ja sitä kautta aiheutetaan konformismia, eli sopeuttamisen ja mukauttamisen painetta. Tämän tuloksena puolestaan syntyy kulttuurista yksiulotteisuutta - ei kulttuurista moninaisuutta.

Tulos on ymmärrettävissä helposti myös ilman käsitteellistä analyysia. Maahanmuutto, kansakuntien sekoittuminen ja monikulttuurisuuden tavoittelu ovat tuottaneet suvaitsevuuden vaatimuksina ilmenevää pakottamista. Kitkojen ja konfliktien kasvaessa yhteiskunnallinen tehokkuus on vähentynyt. Monikulttuurinen yhteiskunta toimiikin entistä huonommalla hyötysuhteella, sillä voimavaroja kuluu sopeuttamiseen, mukauttamiseen ja samanlaiseksi tekemiseen.

Sen kaltainen normittaminen ei kanna myönteisiä tuloksia; vieraista kulttuureista tulleet säilyttävät omat asenteensa samoin kuin kantaväestötkin. Näyttöä antavat Eurooppaan virranneen pakolaistulvan aiheuttamat erimielisyydet, jotka ovat vähentäneet maahanmuuttajien ja kantaväestöjen välistä luottamusta ja syöneet pois kantaväestön omassa keskuudessa vallinneen luottamuspääoman.

Olisi parempi, että kulttuurien väliset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti järjestyneiden kansallisvaltioiden rajoilla, eikä niitä siirrettäisi maahanmuuton myötä kansallisvaltioiden sisäpuolelle: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset ovat toistensa tukassa ja kurkussa kiinni yhteiskunnallisista resursseista kamppaillessaan.

Monikulttuurisuuden käsite on sekoitettu usein myös moniarvoisuuteen. On katsottu, että monikulttuurisuuden alaan sisältyy automaattisesti myös moniarvoisuus ja että monikulttuurisuuden arvostelu merkitsee moniarvoisuuden kritisointia. Tosiasiassa arvo ja kulttuuri ovat aivan eri asioita. Arvon käsite liittyy arvofilosofiaan, kun taas kulttuurin käsite on lähellä normin käsitettä ja liittyy normisosiologiaan.

Monikulttuurisuus tarkoittaa lähes samaa kuin moninormisuus. Moninorminen yhteiskunta taas on sisäisesti ristiriitainen samoin kuin monikulttuurinenkin yhteiskunta. Poliittinen kysymys on, haluammeko sellaisen yhteiskunnan, jossa on paljon ristiriitoja, onko meillä varaa siihen ja olemmeko valmiit sen tapaiseen suvaitsevuuteen tai valheelliseen sietämiseen, jota monikulttuurisuuden ja moninormisuuden keskellä eläminen vaatii.

Omasta mielestäni meidän suomalaisten ei pitäisi tavoitella monikulttuurisuutta, koska valtiomme on jo nyt velkaannutettu monikulttuurisuutta ajaneella Euroopan unionin politiikalla. Eurooppa kokonaisuudessaan on jo monikulttuurinen koostuessaan useasta erilaisesta valtiosta ja kulttuurista, ja siksi sopii toivoa, että tämä kulttuurien moninaisuus myönnettäisiin, eikä sitä yritettäisi himmentää yleismaailmallisella monikulttuurisuuden ideologialla. Kenenkään ei myöskään pitäisi yliarvioida omia suvaitsevuuden kykyjään, sillä niillä on taipumus loppua aina kun pöty loppuu omasta ruokapöydästä mutta ei monikulttuurisuutta kehuvien puheista.

Moniarvoinen yhteiskunta on mahdollinen yhdessäkin kulttuurissa, esimerkiksi tässä länsimaisessa kulttuurissamme. Mahdollisuudet toteuttaa moniarvoista yhteiskuntaa riippuvat olennaisesti siitä, millainen tuo yksi kulttuuri on. Esimerkiksi islamilaisessa totalitarismissa moniarvoisuus ei toteudu.

Hullunkurista onkin, että vaatimalla Eurooppaan monikulttuurista yhteiskuntaa on pyritty toimimaan moninormisuuden puolesta, mutta tosiasiassa on edistetty islamilaisen totalitarismin leviämistä, joka on heikentänyt länsimaista moniarvoisuutta. Sitten on vaadittu meidän länsimaalaisten moniarvoisuuden edustajien sopeutumista muslimien normeihin, mikä on merkinnyt todellisen moniarvoisuuden heikentymistä. Länsimaisen järkeen perustuvan oikeusjärjestelmän ja islamilaisen sharia-lain joutuminen konfliktiin antaa selvän näytön siitä, kuinka monikulttuurinen (ja moninorminen) yhteiskunta johtavat ristiriitaisuuksiin.

On hyvin tärkeää huomata, että monikulttuurisuuden (eli moninormisuuden) ja moniarvoisuuden käsitteet liittyvät eri tutkimus- ja tarkastelutasoille. Monikulttuurisuuden ja moninormisuuden käsitteet kuvaavat yhteiskunnallisia ilmiöitä, ja niitä voidaan tutkia yhteiskuntatieteiden menetelmillä. Moniarvoisuuden käsite puolestaan liittyy ihmisten omassa henkilökohtaisessa tajunnassa vallitsevien arvojen ja arvostusten piiriin. Se kuvaa yksilöiden mielessä olevia arvoja ja arvostuksia, jolloin asiaa voidaan lähestyä esimerkiksi filosofian, yksilöpsykologian tai muiden ihmistieteiden menetelmillä.

Monikulttuurisuuden (tai moninormisuuden) ja moniarvoisuuden lisäksi on yksi aiheeseen liittyvä tärkeä käsite, ja se on monietnisyys. Monietnisyydellä viitataan kansan tai kansallisuuden piirissä esiintyvään kirjavuuteen ja vaihteluun. Monietnisyys on lähellä monirotuisuuden käsitettä, ja se liittyy biologiselle tarkastelutasolle.

Monietnisyyden tavoittelu tai toteutuminen johtaa samantyyppiseen yksiaineksisuuteen kuin monikulttuurisuuden käsitekin. Tuloksena on sopeuttamista ja mukauttamista, jota monietnisyyden yhteydessä sanotaan kansojen tai kansakuntien sulauttamiseksi toisiinsa.

Onkin mietittävä tarkoin, mitä tavoittelemisen arvoista tällaisessa sulauttamisessa on, vai onko mitään. Asiasta olisi päätettävä etukäteen eikä jälkikäteen, sillä sulautumisen tulokset ovat peruuttamattomia. Kansojen eroista julkaistut älykkyystutkimukset eivät tue kansojen sulauttamista toisiinsa, sillä on oletettavaa, että hyvinvointivaltioissa asuvien ja keskimääräiseltä älykkyydeltään korkeammalla tasolla olevien kansojen älykkyys alenisi sulauttamisen tuloksena tavalla, joka voi johtaa kulttuuriemme ja arvojemme taantumiseen.

Vaikka älykkyydeltään alemmiksi todettujen kansojen keskimääräinen älykkyys nousisikin, se ei korvaa parhaiten menestyneiden kansojen keskuudessa tapahtuvaa älykkyyden taantumista, sillä Gaussin kellokäyrän kärkipäässä olevien huippuälykkäiden ihmisten edustus populaatiossa laskee dramaattisesti, ja juuri he ovat vastuussa kulttuurimme tärkeimpien innovaatioiden tuottamisesta.

Monietnisen yhteiskunnan edistäminen merkitsee biologisella tasolla aivan samaa kuin monikulttuurisen yhteiskunnan edistäminen yhteiskunnallisella tasolla. Ne vahvistavat toisiaan. Kun yhteiskunta maahanmuuton tuloksena monikulttuuristuu, ihmiset pariutuvat etniset rajat ylittävästi. Koska älykkyys on vahvasti biologisperäinen ominaisuus, joka periytyy, on todennäköistä, että etniset rajat ylittävä geeniaineksen sekoittuminen johtaa pahimmassa tapauksessa länsimaissa asuvan väestön keskimääräisen älykkyyden laskuun.

Entä miten käy moniarvoisuudelle? Älykkyyden laskiessa ihmisten henkinen ja psyykkinen suorituskyky alenevat, minkä tuloksena he menettävät kykynsä käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä sisältäviä asioita. Tämä yksilöpsykologisella tasolla havaittava biologisperäinen fakta heijastuu sitten myös kulttuurisella ja normatiivisella yhteiskunnallisella tasolla, kun ihmiset eivät enää kykene ymmärtämään eivätkä halua vastaanottaa järkiperäistä argumentaatiota vaan suhtautuvat länsimaisiin arvoihin ja keskustelukulttuuriin ylenkatseellisesti tai reagoivat väkivaltaisesti.

Pahimmassa tapauksessa yhteiskuntamme ajautuu Lähi-idästä ja Afrikasta tunnetun raihnaisen ja alkukantaisen yhteiskunnan tasolle, jota hallitaan islamistisella despotialla, pelolla ja terrorilla. Tällaisessa yhteiskunnassa infrastruktuuri on rappiolla ja kaupunkimaisemat koostuvat lohkeilevien betonibunkkerien seinistä, rikotuista ikkunoista ja kaduille räjäytetyistä autojen raadoista. Elintarvikehuolto on retuperällä, ja rikollisuus kukoistaa slummien varjoissa ja pölyisillä kaduilla. Terveydenhuollosta ja koulutuksesta ei ole tietoakaan, eikä niillä pidetä väliä, koska kuka tahansa voi kuolla väkivallan uhrina milloin tahansa. Välinpitämättömyys, epähygieenia ja epätoivo vallitsevat kaikkialla. Tällainen on aidosti monikulttuurinen yhteiskunta, vihervasemmiston ja löperöliberaalin oikeiston yhdessä ajama Suuri Unelma.

Monikulttuurisuuden ympärille on kerätty myös valikoima sitä lähellä olevia käsitteitä, joilla on yritetty lieventää tai peitellä monikulttuurisuuden ongelmallisuutta. Niitä ovat ’erilliskulttuurisuuden’ ja ’samakulttuurisuuden’, ’yhtenäiskulttuurisuuden’ ja ’hajanaiskulttuurisuuden’ sekä ’omakulttuurisuuden’ ja ’vieraskulttuurisuuden’ käsiteparit. Itse kannatan erilliskulttuurina esiintyvää yhtenäiskulttuurista ja omakulttuurista Suomea, sen kansaa ja etnistä yhteenkuuluvuutta. En kuitenkaan ryhdy määrittelemään näiden käsitteiden sisältöä, sillä osaattehan te suomea.