Kirjaholokausti

Mennyt vuosi oli minulle todellinen kauhujen ja vastoinkäymisten vuosi. – Etteikö jokainen vuosi olisi? Koko maailma näyttää olevan sodassa minua vastaan, joten ilmeisesti kyllä. 

Filosofina minun on nähtävästi oltava eri mieltä lähes kaikista aikamme trendeistä ja tendensseistä, sillä tietämättömyys vallitsee kaikkialla.

Olen eri mieltä maahanmuuton oikeutuksesta, ilmastonmuutoksen torjuntamenetelmistä ja niiden tehokkuudesta, Euroopan unionin katastrofaalisesta taloudenpidosta, Suomen valtiontalouden hoidosta ja siitä, miten verovaroja pitäisi kantaa ja mihin käyttää.

Olen eri mieltä sähköverkkojen ja muun julkisen omaisuuden myynneistä, sukupuolten valtasuhteista, seksuaalipolitiikasta – jopa sellaisista pienemmän mittakaavan asioista kuin asumisoikeuslain muutosesityksestä, metsien suojelusta ja kaivoslaista, joiden parantelussa ei ole ajateltu perustuslaillista omaisuudensuojaa ollenkaan vaan lähinnä luonnonsuojelunäkökohtia ja ulkomaisten yhtiöiden etua.

Erimielisyyteni ei johdu väitetystä konservatiivisuudestani vaan siitä, että en ilmeisesti vastaa tämän ajan idealistisia vaatimuksia, vaan tulevaisuuden realismia. Sen sijaan tyhmyys on vihervasemmiston suojaväri: se ottaa kaiken annettuna, niin kuin asiat ovat joissakin viranomaismääritelmissä, EU:n määräyksissä tai muussa Ilmoituksessa. Niin toimii entistä useammin uusvasemmistolainen yliopistotutkija tai demlalainen hallintojuristi. Ja rahaa tulee. Heille. Sitä myös menee. Meiltä.

Onneksi tuli tuo koronakriisi, joka on estänyt sosialistihallitusta toimeenpanemasta suurimpia hulluuksiaan, kun aikaa on kulunut viruksen valvontaan. Tosin kalliiksi sekin käy.

Ministeriön harjoittama tiedeterrori on pysäytettävä ajoissa 

Koronakriisi ei tuonut omiin elämäntapoihini juuri minkäänlaista muutosta. Koronaa ja muita elämän arpia kroonisempi vastoinkäyminen oli mediatutkimustani Totuus kiihottaa vastaan aloitettu poliittinen ajojahti sekä tiedevaino ja teoksen pikainen sensurointi saatavilta.

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Kaikki varmaan muistavat, miten vihervasemmiston käärmeet alkoivat levitellä teoksestani pahanilkisiä huhuja ja irrallisia otteita Twitterissä heti kirjan ilmestyttyä 8.6.2020. Valtavirran uutismedia tarttui niihin ja suurensi muutaman poleemisen katkelman sivuilleen peittääkseen teoksessa esittämäni mediakritiikin.

Kirja ja sen kirjoittaja leimattiin mediajulkisuudessa ”naisvihamieliseksi” toiveena murentaa Perussuomalaisten kannatusta sekä yrityksenä vivuta minua irti puolueesta. Vihamieliset juorut ja väärinkäsitykset levisivät mediassa kulovalkeana, ja teoksen julkaissut Suomen Perusta keskeytti sen jakelun jo kahden vuorokauden kuluttua julkaisemisesta 10.6.2020, sillä opetus- ja kulttuuriministeriö laittoi pistoolin ajauspajan ohimolle uhaten noin 120 000 euron vuotuisen toiminta-avustuksen takaisinperinnällä.

Ja kaikki tämä ilman, että kukaan olisi ehtinut lukea teosta ja arvioida sitä asiallisesti – saati että minulta itseltäni olisi kysytty mitään!

Pikkusummaltahan tuo tietenkin näyttää, sillä Suomen Akatemiasta on puolestaan myönnetty 482 206 euron henkilökohtaiset apurahat Vihreiden näyttöpäätteelle Oula Silvennoiselle (Suomea jatkosodassa puolustaneiden lokaamiseen) ja 280 104 euroa Vasemmistoliiton kansanedustajalle Veronika Honkasalolle (”monikulttuurisen seksuaalipolitiikan” propagoimiseen). Sosiaalipsykologi Inari Sakille Suomen Akatemia on kipannut yhteensä 1 178 062 euroa vääristelevään ja manipuloivaan historiatyöhön ja Koneen Säätiö 391 400 euroa isänmaallisten puolueiden lavastamiseen ”populistisiksi” sekä muuhun kansanvaltaista ajattelua koskevaan mustamaalaukseen.

Mutta Suomen Perustalta uhattiin viedä koko valtionapu ihan vain ministerin poliittisen erimielisyyden vuoksi ja ajatuspajan toiminnan lopettamiseksi. Lopulta (8.9.2020) ministeriö määräsi ajatuspajalta perittäväksi kirjani tuotantokustannuksiin arvioidun summan 10 200 euroa. Tutkimustukien kiistäminen julkaisun sisällön perusteella oli ennenkuulumaton hyökkäys tieteen ja tutkimuksen vapautta vastaan. Se oli todellinen aasilauman mylväys, jolla kansan valitsema ministeripoliitikko kävi tieteilijän kimppuun.

Ministeriö käytti perusteenaan väitettä, että kirjani edustaa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien vastaista ”häirintää” ja ”syrjintää”, jopa ”ahdistelua”. Nettihuutajien mielestä minä muka loin vastakkainasetteluja ja puolustelin raiskauksia, vaikka tosiasiassa totesin vain, että kumpiakin esiintyy, sekä selitin, mistä ne oikeastaan johtuvat. Olisi kannattanut lukea kirjani, niin tietäisivät ministeritkin, kuinka ei pidä toimia, jotta tilanne ei pahenisi.

Lausunnon ministeriö oli tilannut yliopistonlehtori Liisa Niemiseltä, joka tunnetaan persuvihastaan ja vaatimuksestaan, että eräät perussuomalaiset kansanedustajat pitäisi sulkea puheidensa vuoksi määräajaksi pois eduskunnan täysistunnoista! Eipä näkynyt Liisa politiikan ihmemaassa seikkaillessaan ymmärtävän, mihin moinen johtaisi, mutta antoi kylläkin näyttöä siitä, miksi hänen muitakaan kannanottojaan ei pidä ottaa todesta.

Perintätoimet alulle pannut ministeri-hiihtosuunnistaja puolestaan kiitti ministeriötä ”tärkeästä päätöksestä”, johon feministilehtorin mielipide oli siirretty sellaisenaan.  

Pölvästi feministiministeri kiristi ajatuspajaa ja minua tutkimustoiminnan autonomian vastaisesti.

Törkeä päätös antaa näyttöä juuri siitä tiedepoliittisesta mielivallasta, jota olin arvostellut teokseni luvussa 17. Kriittiseen ja todelliseen tieteeseen ei pitäisi kuulua ministeriön vaatimien tarkoitusperien ”edistäminen” eikä myöskään joidenkin toisten ”eliminoiminen”, ”kitkeminen” tai ”eristäminen”, ei myöskään kiristäminen, ehdollistaminen eikä ”arvoihin” tai ”periaatteisiin” sitouttaminen, sillä juuri ne edustavat useimmiten ideologioita. Kirjani lukeneille tämän piti tulla selväksi. Sen sijaan ministeriön toiminta antaa esimerkin siitä, mitä tapahtuu, kun moukkien tietämättömyys ja reippaus yhdistyvät drakonisella tavalla.

Kyseinen perintä oli selvästi laiton, minkä olen todennut oikeuskanslerille tekemissäni kanteluissa (täällä ja täällä). Ministeriö unohti tieteen autonomian ja ylitti toimivaltansa pyrkimällä ulottamaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien normit koskemaan tutkimustoiminnan sisältöjä. Jopa (kirjassa arvostelemani) professori Tuomas Ojanen joutui toteamaan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan puheenjohtajana toimiessaan, että sananvapausnäkökohtien vuoksi lautakunta ei ota kantaa julkaisujen sisältöön, vaikka ministeriö oli juuri sitä pyytänyt.

Kanteluasiakirjani kannattaa lukea huolella, sillä osoitan niissä yksiselitteisesti, että ministeriöllä ei ole valtuutusta julkaisutoiminnan suitsimiseen myöskään sopimuskäytäntöjen perusteella. Normiristiriidan esiintyessä viranomaisen asettamat oikeudettomat ehdot jäävät perustuslailliseen sananvapauteen nähden tehottomiksi.

Mikäli moinen painostus hyväksyttäisiin, sillä olisi tuhoisat vaikutukset tieteen vapauteen, kun tutkijakunta alkaisi asetella sanojaan sillä perusteella, mikä on kulloinkin istuvan hallituksen toiveiden tai normatiivisten muotoseikkojen mukaista. Tämä saisi yhteiskunnallisen totuuden katoamaan, sillä totuuden tavoittelu estyy tilanteissa, joita varjostaa sanktioiden uhka. Siksi ministeriön päätöksen kumoaminen on ehdottoman tärkeää tutkimustoiminnan ja tieteen vapauden kannalta. 

Ministeri ja ministeriönsä tuskin ymmärtävät, millaista vahinkoa he ovat jo nyt saaneet kiristystoimillaan aikaan tutkijakunnan keskuudessa. Eräs filosofianprofessori sanoi minulle aikoinaan, että noiden hallinnossa istuvien kovapalkkaisten byrokraattien kanssa pitää olla varovainen, sillä he tekevät tieteen hyväksi vähiten mutta ovat meille oikeaa tutkimustyötä tekeville haitaksi eniten, ja toimillaan he osaavat tehdä kaikkien elämän vaikeaksi.

Ministeriön minua vastaan tähtäämä aggressio oli punavihreiden feministien läimäytys suoraan kirjoittajan naamatauluun. Tällä tuhkatkin pesästä imuroivalla vihamielisyyden osoituksellaan ministeriö tuli osoittaneeksi, että kirjani on tieteellisesti perustellussa vastaansanomattomuudessaan vaarallinen vihervasistiselle politiikalle ja että kirjoittajalla ei saisi sen vuoksi olla sijaa yhteiskunnassamme. Ilmeisesti he yrittävät julistaa minut yhteiskunnan viholliseksi ja ajaa minut tiedepakolaiseksi maanpakoon.

Korostettakoon, että punavihreät yliopistot eivät ole milloinkaan rahoittaneet toimintaani mitenkään, vaan olen myös molemmat tohtorintutkintoni ja kaikki julkaisuni joutunut tuottamaan itse. Kun tiedepoliittinen mielivalta jatkuu nyt sensuurilla, se todellakin osoittaa vastustajieni olevan kaulaansa myöten pulassa.

”Siellä, missä poltetaan kirjoja...”

Painotan edelleen, että feminismin kritiikkini ei edustanut minkäänlaista naisvihaa. Esitin muutaman sarkastisen huomatuksen feministien nurinkurisesta vallankäytöstä ja toki myös systemaattista analyysia siitä, kuinka media ajaa monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttoa feminismin tuella. Se sitouttaa naisäänestäjiä poliittiseen vihervasemmistoon, ikään kuin vihervasemmisto omistaisi naiset.

Median ja ministeriön asennoituminen edusti eräänlaista miesvihaa, jonka objektiivisena näyttönä on kustantajaani vastaan suunnattu taloudellinen kiristys. Tuo alhainen ja matalamielinen painostus antoi synkän kuvan ”liberaaleina” esiintyvien poliitikkojen kataluudesta samalla, kun media lavasti homosta ”naisvihaajan”. Tosiasiassa naisvihaväitteet olivat heterotoimittajien kieroa ”piilokostoa”, joka kyllä kävi kaikille selväksi.

En kuitenkaan ota vastuuta muutamien erimielisten kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ymmärtää eräitä humoristisiksi tarkoittamiani katkelmia, joilla koetin keventää muutoin tymäkkää asiaa. Heidän oma tosikkomainen ja sisällöllisesti määrittelemätön vallankumouspuheensa ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” ”edistämisestä”, ”lujittamisesta” ja ”kehittämisestä” sekä ”syrjinnän” kaikinpuolisesta ”vähentämisestä”, ”eliminoinnista” ja ”pois sulkemisesta” on filosofian näkökulmasta pelkkää metafyysistä kverulatoriaa.

Hallintodiskursiivisiin ja sisältä onttoihin julistuksiin sekä muihin kelluviin merkitsijöihin (signifiant flottant) takertuminen ilmaisee vain byrokratian tunkkaisesta umpiosta kantautuvaa huolta ja ahdistusta, joka on aina ollut tyypillistä vihervasemmiston itse itseään syrjivälle ja lamentaatioistaan sekä regressioistaan masokistisesti nautiskelevalle elämän kieltämiselle.

Alhaista oli myös kirjani silppuaminen muutamiksi lauseenpätkiksi ja niiden irrallinen esittely mediassa erillään kontekstistaan ja tarkoitusperistäni, jotka ovat hyvän tieteellisen etiikan mukaiset.

Tutkimukseni kohtelu oli henkistä pahoinpitelyä ja kirjani sensuroiminen tulos punikkifasistisesta tiedepolitiikasta, jonka seurauksena maassamme poltetaan jo tieteellisiäkin julkaisuja eräänlaisen kirjaholokaustin merkiksi.

Vaikuttaa todellakin, ikään kuin minulla ei olisi olemassaolon oikeutusta missään, vaan kaikkialla missä jotakin sanon, vihervasemmiston raivopäät yrittävät sabotoida, sensuroida, mustamaalata ja tuhota kaiken, minkä saan aikaan. Nyt he tulivat verivanojeni perässä väliaikaiseen turvasatamaani Suomen Perustaan, jonka reagointi oli puolestaan taloudellisen painostuksen edessä ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää eikä poliittisesti toimivaa. Myöskään perussuomalaisten on mahdotonta samanaikaisesti puolustaa sananvapautta ja kävellä sensuuria vaativien miinaan.

Väitän edelleen, että teokseni on älyllisintä, mitä tässä maassa on tällä vuosituhannella julkaistu, vaikka (tai koska) se hallituksen mielestä on huonointa ja perussuomalaisten näkökulmasta epätarkoituksenmukaista. Minä en kuitenkaan ole mainostoimisto enkä kansanviihdyttäjä vaan tavoittelen filosofisia totuuksia, ja myös useimmat perussuomalaiset hyväksyvät sen.

Media yritti kylvää epäsopua

Olen varma, että jokainen perussuomalainen joutuu vuorollaan poliittisten vastustajiensa tai median grillattavaksi. Minuun kohdistettu paskamyrsky vain oli poikkeuksellisen sakea, sillä siten media pyrki peittämään omat paheensa ja valheensa sekä rakentamaan minusta olkiukon julkista murjontaa varten. Myös perussuomalainen puolue pakotettiin vastaamaan median syötteisiin ja median levittämiin pahanilkisiin näkemyksiin minusta ja kirjastani, ja siksi myöskään puoluejohdon kannanotot eivät voi antaa todellista kuvaa heidän mielipiteistään ja tutkimuksestani.

Asiaa ei lievittänyt se, että minulle ei myönnetty televisiossa eikä muualla valtavirtamediassa sekuntiakaan lähetysaikaa, vaan toimittajat keskittyivät kiskomaan vastauksia vain kirjaani lukemattomalta puoluejohdolta, jonka ei sivumennen sanoen pidä eikä tarvitse päättää siitä, mitä minä sanon tutkimuksessani.

Kysymällä puheenjohtajistolta, ”voiko tämmöinen ihminen olla Perussuomalaisten ehdokkaana” Yleisradion A-studion toimittaja Katri Makkonen pyrki nähtävästi 15.6.2020 päättämään jopa vaalikelpoisuudestani ja koetti siten takavarikoida sananvapauden ohella myös kansalaisen erään perusoikeuden, toisin sanoen mahdollisuuden osallistua vaaleihin ehdokkaana ja toisten oikeuden äänestää tämmöistä ihmistä. Syytös oli suora ja persoonaan käyvä, ja se uskotteli, ikään kuin ihmisessä olisi jotakin vikaa.

Turbulenssi oli kovaa, sillä tutkimukseni pitää kutinsa väiteainekseltaan ja todistelultaan. Sammutetuin lyhdyin vaaleihin menevien ei kannata kuitenkaan iloita ennenaikaisesti, sillä myös te joudutte ottamaan vastaan median lyönnit, mikäli vähänkin kynnelle kykenette. Leimaaminen ja väärän tiedon levittäminen aloitetaan valtamediassa heti, kun ilmaisette periaatteellisen erimielisyytenne suhteessa vihervasemmistolaiseen ja monikulttuuriseen arvokonstituutioon. Ja juuri sen minä tein, juurta jaksaen.

Miten perussuomalaisten pitäisi suhtautua hyökkäyksiin?

Vastalauseista ei pidä kuitenkaan hätkähtää. Puolueen pitäisi koota rivinsä ja asettua kulloinkin hiillostusvuorossa olevien tueksi eikä tarttua itse vartaan kampeen. Sillä sitä vastustajamme toivovat, ja ulkoisella painostuksella kansallismielisten keskuuteen on saatu kaikkialla Euroopan maissa lietsottua hajaannusta ja eripuraa, joka vie vaikutusvaltaa. Jokainen korvennettava on vuorollaan tämän taktiikan uhri, ja siihen pitää reagoida yhteistuumin eikä potkimalla.

Oletan, että monet muutkin perussuomalaiset ovat sanoneet joskus jotain jonkun mielestä sopimatonta, mutta siitä huolimatta (tai juuri sen vuoksi) heistä on tullut kelpo poliitikkoja. Mitä poliittiseen pragmatiikkaan tulee, olen yleensä asettanut puolueen edun oman etuni edelle ja filosofian edun virkaurani edelle, enkä siksi ole saavuttanut kummoisia muodollisia asemia.

Median pyrkimys skandalisoida tutkimukseni osoitti, että toiminnallani näyttää olevan yllättävän suurta vaikutusvaltaa. Samoin se osoitti, että valtamedian asema on perin heikko, sillä se ei kestä vähäisintäkään kyseenalaistamista.

Myöskään mediatutkimukseni merkitystä ei pitäisi ratkaista kritisoimissani medioissa. Se olisi hullunkurisinta, mitä missään arviointiprosesseissa on nähty. Mediatutkimukseni mediapalautteille on nyt kuitenkin annettu ”lähteistettyjen arvioiden” rooli infosodan ytimessä, Wikipediassa.

Olen saanut kirjastani paljon palautetta arvovaltaisilta tahoilta, tosin yksityisesti ja varustettuina maininnoilla, joiden mukaan nämä kehujat eivät uskalla puolustaa teostani julkisesti tiedepoliittisen vainon pelossa. ”Tabu tarttuu” -ajattelu on tehnyt kirjani välttelystä samanlaista magiaa kuin on vertaisarvioinnin mukainen oikeutuksen pyytäminen omilta vastustajilta. Se puolestaan nojaa uskomukseen, että yhteiskuntatulkinnat muuttuvat kuin taikaiskusta ”tosiksi”, kun ne on hyväksytty kilpailevien paradigmojen puoluetoimistoissa – ja vaikka ne piloille pyöristeltyinä antaisivat läpikotaisen valheellisen kuvan siitä, mitä filosofi itse ajattelee.

Ainoa tieteellisellä vastuulla varustettu professoritason julkinen arvioija on ollut emeritusprofessori Timo Vihavainen, joka kirjoitti aiheesta blogissaan. Perussuomalaisten naisten ymmärtäväisyydestä puolestaan näyttöä antoi Johanna Sirén-Kaplas omassa blogissaan. Molemmat pyytämättä ja yllätäen. Kiitokset heille.

Korostan lisäksi, että teokseni mustamaalaaminen arvioilla ”laadunvarmistuksen pettämisestä” oli vääristelevää, sillä otin käsikirjoitusta lukeneiden huomautukset pääsääntöisesti huomioon ja suorastaan lisäsin marginaaliin kirjoitettuja täydennyksiä teokseen. Ja tämän sanon kiitollisena, sillä ne olivat hyviä. Olen myös sitä mieltä, että teokseni taitaa olla laadukkaampi kuin mikään varmistus.

”Korjaaviin toimenpiteisiin ryhtyminen” Suomen Perustassa oli puolestaan epäviisasta median ja ministeriön myötäilyä. Se edustaa noloa moraalisäteilyä ja alistumista tanssimaan vastustajan pillin mukaan: tuloksena turhaa itseruoskintaa.

Oikea reaktio olisi ollut: korjatkoon valtamedia ja vihervasemmistolainen hallinto omaa toimintaansa. Jäävuorta kun ei pidä törmäyskurssilla väistää, vaan vähemmän vahingollista on ajaa keula edellä päin. Myös yhden hitin ihme, kuninkaallinen postilaiva Titanic, upposi mediapaineen vuoksi: jotta herra Ismay saisi etusivun juttunsa. Lopulta myöskään sähköttäjä ei saanut viestejään perille.

Jokaisen pitäisi sekä mediassa että ministeriössä ymmärtää, että filosofisen tutkimustoiminnan ihanne ei ole normien noudattaminen eikä poliittisen soveliaisuuden tavoittelu vaan niiden kyseenalaistaminen. Filosofian ei pidä perustua toiseudenvaraiseen riippuvuuteen, sillä riippuvuus on vapauden ja totuuden vihollinen. Tieteen ja politiikan ihanteet ovat erilaiset, eikä tutkimuksia pitäisi arvioida poliittisin perustein. Tiedettä ei pidä kriminalisoida, eikä erilaisten näkemysten esille asettaminen politiikassa vapaasti kilpailtaviksi ole mikään rikos.

Sellainen ministeri, joka pyrkii pamputtamaan tieteilijöitä poliittisilla vaatimuksillaan, ei ole ymmärtänyt tieteestä mitään. Pahoittelen, että omilla toimillaan media ja ministeriö ovat tulleet julistaneiksi avoimen sodan kriittistä filosofiaa, tutkimustoiminnan vapautta ja sananvapautta vastaan.

 

Sensuurin oire: filosofialle pitää hakea oikeutusta oikeuskanslerilta

Oikeuskansleri on nähtävästi päättänyt lukea hänelle toimittamiani kanteluasiakirjoja (täällä ja täällä) vuodenvaihteen yli. Tuekseni esitän myös EY:n tuomioistuimen ratkaisun C-274/99, jossa on korostettu sananvapauden merkitystä seuraavasti:

”Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sananvapaus on eräs demokraattisen yhteiskunnan keskeisistä perustoista, eräs sen edistyksen ja jokaisen yksilön kehityksen perusedellytyksistä. Ellei ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdasta muuta johdu, sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia ’tietoja’ tai ’ajatuksia’, joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät.”

Tässä lauselmassa on selkeästi ilmaistu kansalaisten oikeus myös sellaiseen argumentaatioon, joka voi olla jonkun toisen tahon tai yhteiskunnan kannalta epäsopivaa tai häiritsevää.

Sen sijaan ministeriön minua ja ajatuspajaa kohtaan harjoittama taloudellinen ehdollistaminen, kiristys ja rahoituksen takaisinperintä ovat sananvapauden ja yhdenvertaisuuden rikkomista sekä tiedepoliittista syrjintää, joka ei ole hyväksyttävää sen enempää juridiikan kuin tutkimusetiikankaan näkökulmasta.

Nämä lait ja tieteenihanteet ovat olemassa siksi, etteivät ministerit tai virkamiehet voisi kukin vuorollaan määritellä sitä, mikä on hyvää, totta, oikein ja tiedettä. Yleensäkin ajatus, että valtiovallalla olisi oikeus päättää siitä, mitä kansalaiset saavat ajatella ja viestiä toisilleen, on filosofian näkökulmasta mielipuolinen.

Toivon tälläkin lausumallani helpottavani oikeuskanslerin työtaakkaa ja hänen voivan ratkaista asian pikaisesti, ennen kuin kirjajulkaisuni ministeriön panttaustoimista johtuen vanhenee. Tosin tällöin sen arvo tiedepoliittisen diskriminaation muistomerkkinä nousee.

Vastustajieni moraaliseksi tappioksi totean silti, ettei kirjaani sen syrjintä klassikoksi tee, eivätkä ansiot siten kuulu kirjarovion sytyttäjille. Historiaan teokseni jää varmasti, mutta mikäli se muistetaan eikä ainoastaan unohdeta siellä, johtuu tulos yksinomaan sisällöstä, jonka jokainen uusi päivä osoittaa entistä oikeaan osuvammaksi.

Toivon myös Suomen Perustan jatkavan kirjani jakelua, sillä panttaaminen on väärin lukevaa yleisöä kohtaan ja muodostuu pitkän päälle kertomukseksi aikaamme varjostavasta brezhneviläisyydestä.

Historiasta puheen ollen, ne jotka menneisyyttä tuntevat, voinevat havaita kirjani käsittelyssä yhtymäkohtia monarkioiden kukoistuskauteen liittyviin skandaaleihin, jolloin monilta filosofeilta pudotettiin pää ihan vain vallasväen pyyteiden vuoksi. Nykyisen vihervasemmistolaisen hoviväen pyrkimys määritellä ”yhteiskunnallinen totuus” tuo elävästi mieleen myös vallankumoukset, joissa oppineiden haaveet korvattiin rahvaan mielikuvituksen houreilla.

Aiheesta aiemmin

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka joutui muutama vuosi sitten voimakkaan arvostelun kohteeksi katsottuaan läpi sormien Eva Biaudet’n nimitysjupakkaa ja päästäessään Mauri Pekkarisen kuin koiran veräjästä vaalirahaskandaalissa. Samoin nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen sai kansalta paljon nuhteita jo vähemmistövaltuutettuna toimiessaan, esimerkiksi puolustaessaan rikostutkintaa professori Tatu Vanhasen esittämistä tieteellisistä kannanotoista.

Nämä jo klassikoiksi muodostuneet tapaukset painuivat lähes unholaan, kun Jaakko Jonkka antoi moittivan päätöksen Pekka Himasen ”Kestävän kasvun mallia” koskevassa puliveivausasiassa. Varovaista ratkaisussa oli tosin se, ettei tapaus antanut oikeuskanslerin mielestä aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Mikko Puumalainen (josta muutamat käyttävät kenties aiheettoman tuttavallista lempinimeä ”Puumis”) puolestaan on nyt terävöittänyt toimintaansa antamalla päätöksen, jonka mukaan Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa pitää voida suorittaa maisterintutkinot suomen kielellä ja myös opetusta pitää järjestää suomeksi.

Kauppakorkeakoulu oli syksystä 2013 lähtien tarjonnut vain englanninkielisiä maisterinkoulutusohjelmia, ja suomenkielinen opetus oli kutistunut yhteentoista prosenttiin ylemmän korkeakoulututkinnon opetusohjelmasta. Apulaisoikeuskanslerin päätöksen mukaan suomen kielen täytyy edelleen säilyä opetus- ja tutkintokielenä, eikä suomen kieltä niin muodoin saa syrjäyttää, joten kauppakorkeakoulun päätös siirtyä yksinomaan englanninkieliseen opetukseen ei ollut perustuslain eikä yliopistolain mukainen.

Ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri tukeutui perustuslain 16 ja 17 §:ään ja yliopistolain 11 §:ään sekä viittasi myös valtion kielilakiin (vaikka viimeksi mainittua ei suoraan sovelletakaan yliopistoissa). Pidän Puumalaisen kannanottoa, paitsi lakien mukaisena, myös oikeudenmukaisena ja tervetulleena. Nähtäväksi jää, minkälainen hyvyyden kehä oikeuskanslerinviraston ryhdistäytymisestä onkaan alkamassa!


Oikeus käyttää suomen kieltä kuuluu kaikille

Ratkaisu on toimiva myös tieteen kannalta, sillä näin yliopistojen harkintavallan ei anneta tukahduttaa kotimaisilla kielillä tehtävää tutkimusta, opetusta ja tiedettä. Monet yliopistot yrittävät kansainvälistyä epätoivon vimmalla esittääkseen kovaa jätkää ulkomaalaisten silmissä ja hankkiakseen pöytälaatikkoihinsa kansainvälisiä stipendejä sekä rahaa. Ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden ja tutkijoiden eduilla on poljettu suomenkielisten opiskelijoiden halua käyttää suomen kieltä.

Toisaalta Aalto-yliopiston omissa kielilinjauksissa sanotaan, että opetusta ja tutkintoja tarjotaan sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi, ja katsotaan, että Aalto-yhteisö voi kansainvälistyä heikentämättä kansallisten kielten asemaa tieteen kielinä. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön näkemyksen mukaan opiskelijoilla on oikeus tehdä tutkintoon kuuluva opinnäyte suomeksi.

Irvokasta onkin, että kauppakorkeakoulussa voimassa olevan käytännön mukaan opiskelija on voinut tehdä gradunsa suomeksi vain hakemuksesta, jolloin suomen kieltä käyttävän on täytynyt ikään kuin kerjätä oikeutta ilmaista itseään suomeksi omassa maassaan. Kansainvälisten GMAT- ja GRE-kielitestien käyttöönotto maisteriohjelmiin oikeuttavina kokeina on puolestaan merkinnyt eräänlaisen kielipoliittisen sulun asettamista tutkintojen suorittamiselle, ja tähän apulaisoikeuskanseri ei valitettavasti puuttunut. Parasta oikeuskanslerinviraston ratkaisussa on se, että kannanotto suomen kielen puolesta sitoo myös kaikkia muita suomalaisia yliopistoja.


Englannin kielen ylivallasta

Miksi sitten oikeus kotimaisten kielten käyttämiseen on niin tärkeä? On syytä muistaa, että ihmiset ajattelevat suurimmaksi osaksi kotikielellään. Vaatimus siirtyä käyttämään vieraita kieliä ajatusten muodostamisessa haittaa ihmisten älyllistä toimintaa. Englanninkieliseen argumentaatioon pakottaminen myös vaikeuttaa osallistumista keskusteluihin kotimaassa, ja siten kyseinen politiikka heikentää tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja roolia tärkeillä kotimaisilla foorumeilla.

Pahimmillaan suomen kielen syrjiminen johtaa nurkkakuntaisuuteen ja tieteen ummehtumiseen, kun suomalaiset pakotetaan ilmaisemaan itseään vain englanninkielistä arvomaailmaa edustavin käsittein, jossa tavarat (goods) ja jumalat (gods) ovat lähellä toisiaan. Englannin kielen valta-asema edustaakin nykyään eräänlaista kulttuuri-imperialismia, joka on koitunut monien pienten kielten kuolemaksi.

Laajasti käytettynä englannin kieli on myös tyhjentynyt merkityksistä. Siitä on tullut aikamme latina sikäli, että myös latinan kielestä kuoleentui täsmällisyys, ja kansainvälisessä käytössä sanojen merkitykset laventuivat. Lopulta latina itse kuoli pois akateemisista yhteyksistä.

Nykyajan englannin kielessä sanat voivat tarkoittaa melkein mitä tahansa, eivätkä merkitykset rakennu semanttisesti rikkaiksi ja yksiselitteisiksi, vaan ne ovat alistettuja sosiaalisesti ehdollistetuille sanonnoille ja riippuvat kielen käyttötilanteista, konventioista, tavoista ja tottumuksista, siis sovinnaisuudesta. Pragmatismille tyypillisesti merkitysoppi on kytketty sosiaalisiin tilanteisiin ja yksimielisyyden ihanteeseen. Näin ollen angloamerikkalaisen keskustelun paralingvistiikka hallitsee keskustelun sisältöjä, mikä nostaa jokaisen filosofin ja runoilijan ihon näppylöille ja saa laupeimmankin nojatuolifilosofin huudahtamaan: ”Voi kauhistuksen kanahäkki!”

Kauppakorkeakoulun päätös siirtyä vain englanninkielisiin maisteriohjelmiin kertoi myös siitä, että taloudellinen päätösvalta on etääntynyt Suomesta ja siirtynyt kansainvälisiin ympyröihin. Myös niissä pitää luonnollisesti vaikuttaa, mutta taloustieteilijöidenkään kieltä, sanastoa tai artikulaatioresursseja ei tulisi rampauttaa tuhoamalla suomenkielinen taloustieteellinen ja -poliittinen argumentaatio kokonaan tai siirtämällä se englanninkieliseen ympäristöön. Aitoon monikulttuurisuuteen ja demokratiaan kuuluvat myös erimielisyyksien ja erikielisyyksien aiheuttamat kitkat, monikielisyys ja sen mukainen moniarvoisuus.


Ajattelu ja filosofia onnistuvat parhaiten kotikielellä

Jo filosofi Martin Heidegger katsoi, että ihmisen kyky ajatella on sidoksissa hänen käyttämäänsä kieleen ja että parhaaseensa kukin pääsee omalla kotikielellään. Samaa mieltä ovat olleet monet kirjailijat. Jos kirjailijat kykenisivät tuottamaan ajatuksia ja muotoilemaan ne kirjallisesti arvokkaalla tavalla myös vieraita kieliä käyttäen, kaunokirjailijat siirtyisivät varmasti heti käyttämään englantia, sillä markkinat olisivat tällöin suuremmat. Niin ei kuitenkaan tehdä, sillä vieraiden kielten käyttäminen kuolettaisi kirjailijoiden kynän, eikä kukaan ei-natiivi kielenkäyttäjä pysty ilmaisemaan itseään kirjallisesti tyydyttävällä tavalla.

Monet tieteenharjoittajat ovat olleet kanssani täysin samaa mieltä. Esimerkiksi mainio suomenruotsalainen sosiaalipsykologi Johan Asplund, joka on toiminut professorina Kööpenhaminan ja Lundin yliopistoissa, on julkaissut kaiken tuotantonsa aivan tarkoituksellisesti kotikielellään ruotsiksi ja todennut, ettei pysty eikä halua käyttää muita kieliä, sillä niillä toimittaessa asioista katoaisi langan pää ja kirjoitus muuttuisi mitäänsanomattomaksi. Tämä ei ollut hänen mielenosoituksensa vaan tosiasia.

Sama pätee Tarton yliopistossa professorina toimineeseen semiootikkoon, Juri Lotmaniin, joka hänkään ei suostunut julkaisemaan mitään englanniksi. Silti hänen alkuperäiskielisten kirjoitustensa käännösoikeudet ovat kansainvälisesti katsoen selvää valuuttaa.

Juuri kukaan merkittävä filosofi ei ole luopunut kotikielestään eikä vaihtanut sitä englanniksi. Niin Heidegger kuin Englannissa suuren osan elämästään viettänyt Ludwig Wittgensteinkin kirjoittivat kotikielellään, saksaksi. Myös Georg Henrik von Wright, jota on palvottu Suomessa kuin paikallista kuningasta, kirjoitti kaikki esseekirjansa suvereenisti omalla äidinkielellään, ruotsiksi, eikä kukaan moittinut häntä siitä. Ajatuksen merkityksellisyyden pitää ylittää sen, millä kielellä se on sanottu, ja usein ajatuksissa on eniten kantavuutta juuri silloin, kun niiden ilmaisemiseen on käytetty omaa kieltä.

On syytä muistaa, että kansainvälisyys ei ole myöskään itseisarvo, vaan kansainvälisiin arvointimenettelyihin on päädytty vain tiettyjen negatiivisten ilmiöiden, kuten kotimaassa esiintyvän puolueellisuuden, välttämiseksi. Ratkaisuja kansainvälisyys ei ole näihinkään ongelmiin tuonut, vaan monessa tapauksessa se on johtanut asiat entistä pahemmin juntturalle, kuten olen perustellut esimerkiksi tässä.

Filosofia, joka luopuu kotikielestään, menettää kieliherkkyytensä. Siksi on ironista, että kansainvälistynyt suomalainen filosofia on yleensä niin sanottua analyyttista kielifilosofiaa. Ironia piilee siinä, että niin sanotut kielifilosofit eivät yleensä ole olleet etevimpiä kielen käyttäjiä, ja kansainvälisen menestyksen onkin taannut vain se, että kielifilosofia on ollut formaalista logiikkaa, joka on luonnollisista kielistä riippumatonta ja jossa luonnollisia kieliä käytetään vain kaavoista koostuvien esitysten tilkkeiksi. Pidänkin kyseistä filosofianharjoituksen muotoa eräänlaisena filosofian rappioilmiönä, ja lisätietoa asiasta saa kirjoistani Dialoginen filosofia, Enkelirakkaus ja Suomalaisen nykyfilosofian historia.

Kumotkaamme siis englannin kielen, pakkokansainvälistämisen ja internatsismin harjoittama kulttuuri-imperialismi ja ilmaiskaamme itseämme hyvällä ja kauniilla suomen kielellä! Myöskään taloustieteilijöille ei olisi pahitteeksi pitää jalat maassa ja säilyttää sidos oman ajattelun ja kielen välillä, vaikka muutoin talouspolitiikka lentääkin tyhjän päällä. On hyvä, että taloustieteilijät opetetaan ajattelemaan asioista suomeksi myös kansainvälisen kapitalismin pappisseminaarissa, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Myisikö Himanen hallitukselle ydinpommin?

Suomi on maa, jossa kansalaiset tarvitsivat ennen vanhaan huviluvan, jotta heillä olisi ollut hauskaa. Enää huvilupaa ei tarvita, sillä Pekka Himanen ja Jyrki Katainen pitävät huolen siitä, että nauramista riittää.

Oikeuskansleri Jaakko Jonkan eilen antaman ratkaisun mukaan Pekka Himasen saama ”Kestävän kasvun malli” -niminen hanke olisi pitänyt kilpailuttaa. Ilahduttavaa on, että Jonkan perustelut ovat samat, jotka esitin viime keväänä Tiedepolitiikka-lehden 1/2013 artikkelissani ”Sofistien puliveivaus – Miten filosofista tuli poliitikkojen pillipiipari?”. (Mainittakoon, että itse en ollut asiasta kirjelmöineiden joukossa.)

Erikoisesti minua miellyttää, ettei virkamiesten sallittu luikerrella tällä kertaa pykäläkoreografian taakse. Hankintalakihan sallii myös suorat tilaukset neuvottelupöydässä, jos hanke ei ole ”vain tilaajaa hyödyttävä”. Sen sijaan oikeuskansleri asetti hyvän hallinnon ja tieteen periaatteet kiemurtelun edelle, kuten kuuluukin. Tämä ikään kuin palauttaa uskoa oikeuskanslerinviraston toimintaan.

Ikävää puolestaan on, ettei oikeuskansleri uskaltanut arvostella erikseen Jyrki Kataisen toimintaa vaan katsoi asian kuitatuksi jo eduskunnan perustuslakivaliokunnan tutkinnassa, joka esipuhdisti likapyykin poliittisessa pesukoneessa. Syyt päälleen saa siis joku virkamies, kuten valtioneuvoston kanslian Timo Lankinen.

Myös pääministeri toimii virkavastuulla, eikä väärinkäytöksestä pitäisi selvitä pelkällä pahoittelulla, että virheistä ”voi ottaa opiksi”. Jos epäiltynä olisi tavallinen kansalainen, viranomainen alkaisi kaivella esiin rangaistuksia ja uhkaisi periä myönnetyt tuet takaisin.


Tieteen ja politiikan vispilänkaupasta

Mikäli Pekka Himasella olisi kyky rakentaa ydinpommi ja Jyrki Kataisella halua ostaa sellainen, Himanen varmaankin myisi asiantuntemuksensa muitta mutkitta hallituksen käyttöön. Himanen on siis yhtä viisas kuin fyysikot Oppenheimer & Teller, jotka rakensivat hallituksen pyynnöstä ydinaseen USA:lle.

Vertaus ei ole kaukaa haettu, sillä kyseinen tapahtuma muutti tieteen ja politiikan suhdetta. Tieteen ja politiikan yhteen kytkemistä on arvosteltu voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen, eikä kyse ole ollut vain tapauksista, joissa tieteenharjoittajat ovat myyneet poliitikoille jotakin kyseenalaista tai pahaa, vaan myös niistä (tosin harvinaisemmista) tilanteista, jolloin poliitikoille on onnistuttu myymään jotain hyvää.

Hyvän ja pahan välinen ero on tosin politiikassa hiuksen hieno. Vai eivätkö ydinaseen suunnittelijat toimineet ”hyvässä tarkoituksessa” ja kotimaansa etu mielessään?

Aivan riippumatta siitä, minkä puolueen jäsenkirja Pekka Himasen takataskussa on, hän on kokoomuslainen ainakin sikäli, että hänenkin mielestään kaikki on kaupan, myös filosofia ja tiede. Niinpä hän myy sitä parhaiten tarjoavalle. Ja Jyrki Katainen ostaa parhaiten pyytävältä, koska arvelee sen olevan arvokkainta. Tässä näkyy rahan puhdistava voima.

Katainen todennäköisesti ajatteli saavansa filosofista prestiisiä, kun päätyi ostamaan viisautta median valtakunnanfilosofiksi kohottamalta suosikilta. Ja Himanen puolestaan katsoi tekevänsä hyviä kauppoja, levensi lompakkoaan ja lavensi muutoin kovin arkiseksi käyvää filosofinelämää.

Molemmat tavallaan pettivät toisiaan. Kataiselle Himanen on pelkkä retorinen warrantti, maskotti, jonka tehtävä oli parantaa Kataisen kovin ohutta poliittisen linjanvetäjän imagoa. Kataisellahan ei ole juuri akateemisia ansioita tai kirjallista tuotantoa, eikä poliittisena ideologina toimimisestakaan ole näyttöä. Hän on poliittinen touhottaja tuhansien muiden tavoin.

Pekka Himanen puolestaan on jymäyttänyt Kataista myymällä hänelle paketillisen tavanomaisimpia kliseitä, jotka liittyvät tulevaisuudentutkimiseen ja yhteiskuntatieteisiin. Voi olla, että myös Katainen arvasi tämän, mutta hän osti silti, koska kuvitteli, että sama hallintoretoriikka, joka vakuuttaa byrokraatit, vakuuttaisi myös toimittajat, tieteenharjoittajat ja kansalaiset.


Populistit antavat tieteestä ja filosofiasta väärän kuvan

Filosofian painokkuutta tunnutaan mitattavan nykyisin sen suosiolla. Jokainen oikea filosofi kuitenkin ymmärtää, ettei filosofia voi olla koskaan kovin suosittua. Filosofin kuuluu sanoa myös asioita, jotka ovat epämiellyttäviä. Niinpä tieteellisellä pohjalla oleva filosofia herättääkin poikkeuksetta pahennusta, vastalauseita ja kiistoja.

Filosofia ja tiede eivät voi olla myöskään ”hallitusta tukevia”. Sellainen toiminta ei ansaitsisi tieteen, tutkimuksen eikä filosofian nimeä lainkaan. Hallinnossa on kuitenkin syntynyt päätös, jonka mukaan valtioneuvosto alkaa varata peräti 30 miljoonaa euroa vuodessa ”hallitusta tukevaan tutkimukseen”! Alkua on tässä, ja rahat se rohmuaa perustutkimukselta. Hallitus siis vastaa arvosteluun kiristämällä ”poliittista ohjausta”, vaikka poliittista liekanarua pitäisi pidentää eikä lyhentää.

En vastusta tutkimuksen rahoittamista, mutta resurssien jakamisesta pitäisi tiedeyhteisön itse päättää vapaissa ja avoimissa prosesseissa. Sen sijaan poliittisesti motivoitu yhteiskuntatutkimus on nollan arvoista. Se on puolueideologiaa ja tarkoitusperien läpäisemää. Kyse on lähinnä ideologioiden pönkittämisestä.

Samanlaisia ovat myös tilaustutkimukset, joita hallinto ostaa oman lainvalmistelunsa tueksi. Esimerkiksi sopii vaikkapa oikeusministeriön hiljattain tilaama tutkimus seksin oston täyskriminalisoinnista.

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson tilasi tutkimuksen Helsingin yliopiston oikeuden ja sukupuolen tutkimuksen professorilta, Johanna Niemeltä, joka tiedetään feministiksi ja täyskriminalisaation kannattajaksi. Itse en sanoisi tendenssimäisistä lähtökohdista tehtyä tutkimusta tutkimukseksi ollenkaan, eikä sillä ole käsittääkseni mitään tieteellistä arvoa.

Samanlaista tilaustutkimusta ovat kaikenlaiset päivitillikat ja teijatiilikaiset tehneet pilvin pimein, ja aina tulokset ovat olleet rahoittajan ja tilaajan käsityksiä myötäileviä. Kriittisyyttä on esiintynyt vain sikäli, kuin sitä on tarvittu ripposellinen uskottavuuden tueksi.

Monille yliopistotutkijoille tuntuu olevan nykyisin yhdentekevää, kenen lauluja he laulavat, kunhan siitä tulee rahaa. Taloudellisesti vaikeana aikana tieteestä on tulossa poliitikkojen ja yritysjohtajien, erilaisten ”hallitusammattilaisten” ja tiedevelhojen salaseura, joka muistuttaa elävästi Bilderberg-kokousta. Niissä piireissä myös Käteinen viihtyy ja vaihtuu hyvin.

Myös media on menossa mukana. Median tehtävä olisi kertoa erilaisten salaseurojen työskentelystä kriittisesti, mutta tätä nykyä toimittajat syövät poliittisen vallan kädestä saapumalla paikalle Himasen kutsuvierastilaisuuksiin, joissa tuloksia vihdoin esitellään ”sopiviksi katsotuille” henkilöille (suunnitelman sivu 15/26).

Ei tarvitse ihmetellä, miksi kokoomuksen kannatus tämän kataistrofin vuoksi laskee. Älkääkä toki erehtykö ajattelemaan, että olen kateillinen tai kärsin ulkopuolisuudesta! Olen mieluummin köyhä ja kunniallinen kuin rikas ja rosvo. Myös vaihtoehto on olemassa.

Filosofian ja hallitusvallan liitto kuuluu 1600-luvulle

Eduskunnan perustuslakivaliokunta päästi Jyrki Kataisen kuin koiran veräjästä todetessaan, ettei Himas-tapauksessa ollut pääministerin kannalta ”mitään laitonta”. Aina kun poliitikot levittävät kätensä todeten, ettei tässä tai tuossa asiassa ole ”mitään laitonta”, se yleensä tarkoittaa asian olevan vähintäänkin moraalitonta.

Valiokunta antoi päätöksen juhannusviikolla joko siksi, että kansalaiset juhannuksenakin pohtisivat Himasen tulevaisuudenhaaveita, tai siksi, että rahasotkut unohtuisivat kesälomakiireisiin.

Eräs tuttavani totesi, ettei Himasen ja Kataisen vispilänkaupassa mitään erikoista ole. Hallitusherrat ovat kautta aikojen tukeneet suosikkifilosofejaan ja filosofit ovat liehitelleet poliittista valtaa.

Pitääkin paikkaansa, että Descartes kutsuttiin opettamaan kuningatar Kristiinaa, Locke seikkaili Britannian hovissa, Hume toimi alivaltiosihteerinä ja Leibniz diplomaattina. Mutta he kuuluivatkin 1600- ja 1700-luvuille ja Himasen palvomaan renessanssiaikaan. Sen sijaan valistusfilosofiasta asti poliittinen valta ja tiede on erotettu toisistaan.

Tieteellisen ajattelun parhaita ominaisuuksia on juuri se, että tieteellisestä ja filosofisesta totuudesta eivät päätä aurinkokuninkaat. Tiede ja filosofia on erotettu myös uskonnoista ja kirkoista. Juuri tätä kautta tiede ja filosofia poikkeavat arkiajattelusta, tunnelmasivistyksestä ja mutu-päättelystä.

Politiikassa taas on valistuksen ajoista lähtien katsottu, ettei poliitikon tai virkamiehen asemasta seuraa toimivaltaa. Pääministerit, presidentit, ministerit ja muut tärkeät henkilöt, edes poliisit tai lääkärit, eivät saa toimia omavaltaisesti, käyttäen omaa asemaansa mielipidevaltansa toimeenpanemiseen.

Näin Jyrki Katainen on kuitenkin tehnyt virkamieskaaderinsa avustuksella tilatessaan Pekka Himaselta sinänsä naurettavan ja huippukalliin tulevaisuushankkeen. Ennusteille tyypillisesti se koostuu luonnollisestikin vain arvauksista tai oletuksista sekä haaveiden muokkaamisesta tarkoitushakuisiksi suosituksiksi. Ehkä kalliista juppihypetyksestä tulee EU:ta koossapitävä voima.

Pahinta Himas-sotkun käynnistämässä tiedepolitiikassa on se, että jatkossa valtioneuvosto varaa peräti 100 miljoonaa euroa ”hallitusta tukevaan tutkimukseen” ja 30 miljoonaa pikaostoksiin päälle! Röyhkeämpää vapaan tieteen ja filosofian pilkkaa en saata kuvitella.

Nietzsche sanoi aikoinaan, että vasta kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat lujasti viroissaan (Epäjumalten hämärä, ajatelma 36). Kun vielä oikeuskansleri antaa vapauttavan päätöksensä, kyseinen politiikka on totalitaarisesti panssaroitu, puskuroitu ja legitimoitu.

Ihmeteltäväksi jää vain se, mihin itse tulevaisuusselvitystä tai rahasotkuja koskevaa selvitystä tarvitaan. Kaikkihan on jo selvää!

Kevätkollaasi suvisesta Suomesta

Havaitsin jokin aika sitten, että minulla ja Timo Soinilla on paljon yhteistä, muun muassa täsmälleen samanlaiset ylioppilastutkintotodistukset: äidinkieli L, reaali L, englanti M, ruotsi M ja pitkä matematiikka C! Eri mieltä olemme lähinnä yhdestä asiasta, eli tasa-arvoisesta avioliittolaista. Soini matkusti ihan Pariisiin asti sitä vastustamaan.

Se, että sanoo puolustavansa heteroavioliittoja vastustamalla homoavioliittoja, on samanlaista kuin puolustaisi poliisia vastustamalla palokuntaa. Eivät ne heteroavioliitot siihen murene. Tässä asiassa Timo Soini onkin Simo Toini.

Voisi jopa nähdä, että kristillinen avioliittoperinne siinä vain vahvistuu ja kirkollinen kontrolli kasvaa, jos homoavioliitot hyväksytään. Eli pallo jalkaan kaikille, niin homotkin joutuvat kärsimään rakkaussuhteidensa alistamisesta julkiselle valvonnalle, josta pahinta näyttöä tarjoavat Ruotsissa eilen nähdyt kuningashuoneen häät.

Perussuomalaisesta näkökulmasta homoja pitäisi tarkkailla ja rangaista enemmänkin kuin heteroita, joten tässä valossa avio-oikeuden voisi saattaa voimaan ”nopeutettua käsittelyn järjestystä noudattaen”, kuten Vennamo aikoinaan kimitti pilkkilakia säädettäessä. Kaiken logiikan mukaan puolueen tulisi olla kärjessä vaatimassa homoavioliittojen laillistamista.

Ai niin, ne kuusi laudaturia kirjoitti taannoisen lehtijutun mukaan Päivi Räsänen, joten pitkälle on pötkitty kuuden ällän pahveista huolimatta.


Elämää sensuurin Suomessa

Kun Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen sai potkut ja korvattiin (minulle tuntemattomalla) Riikka Venäläisellä, Yleisradio otsikoi uutisen sanoin ”Hesarin uusi päätoimittaja: Pienet lapset eivät este vastuulliseen työhön”.

Minua olisi kiinnostanut, mitä sanottavaa uudella päätoimittajalla on – eivät hänen perheolonsa. Ylen tarkoitus olikin luultavasti viestittää, että valittu päätoimittaja on hetero eikä häntä tarvitse erottaa ennen työsuhteen alkua, kuten tehtiin Lapin Kansan ex-päätoimittajalle, Johanna Korhoselle.

Se, että Hesarin päätoimittaja vaihdettiin, ei ole mikään ihme, sillä lehti ja sen levikki ovat pienentyneet kuin pyy maailmanlopun edellä. Syyt eivät ole muodollisia vaan sisällöllisiä. Lehti on truutannut maahanmuuton, EU:n, euron ja internatsismin puolesta tavalla, joka on saanut lukijat ärsyyntymään.

Paikoin lehti on peitellyt totuutta ja jopa valehdellut. Esimerkiksi Tukholman toukokuiset maahanmuuttajamellakat olivat ensimmäisten päivien ajan vain nuorisomellakoita lehden sivuilla, kunnes totuus tuli muuta kautta julki.

Silloinkin konsernin lehdet yrittivät selitellä autojen polttoa parhain päin. Esimerkiksi Ilta-Sanomat valisti, että kaikki johtui vain poliisin tavasta taltuttaa viidakkoveitsen kanssa riehunut mies ja että se oli niin väärin. Ei tarvitse olla Aftonbladetiin kirjoittava professori ymmärtääkseen, että maahanmuutto on ollut ”giganttinen epäonnistuminen”.

Sanoman lehtien harjoittama mielipiteiden muokkaus ja asenteiden manipulaatio ovat merkinneet lukijoiden aliarvioimista. Suomessa on valpas työväenluokka ja kriittinen älymystö, joten lapsenvahteja lukijakunta ei kaipaa.

Venäläistämisen myötä Hesarin mokutuslinja täydentynee 1980-luvun feminismillä. Lehti seuraa aikaansa mutta ei johda sitä. Varttuneemmat paperimediaan tottuneet lukijat jättävät Hesarin, koska paperilehdestä on tehty lisu. Nuoret lukijat puolestaan eivät osta mitään, sillä he ovat tottuneet saamaan kaiken netistä ilmaiseksi, musiikkia ja elokuvia myöten. Hesarin strategiset virheet jatkuivat nettisivujen maksullistamisella, ja tulevaisuudessa lehdelle jäänee noin 70 000 maksavaa tilaajaa.

Huvittavana seikkana Hesarin toimituspolitiikasta voin mainita tavan, jolla jutut katoavat lehdestä, mikäli todellisuus ei sovi lehden edustamaan totuuteen. Helsingin Sanomien toimittaja (nimeltään Joonas Laitinen) oli tekemässä juttua viime vuoden pride-tilaisuuden avajaisissa Uudella ylioppilastalolla, jossa Paavo Arhinmäki oli puhumassa. Toimittaja istui tilaisuuden lopulla samaan pöytään minun ja erään aiempana vuonna valitun Mr. Gay Finlandin kanssa sekä aloitti haastattelun tiedustellen, mitä mieltä me olemme kuulluista puheista. Annoimme käsittääkseni hyvät ja perustellut analyysit, toimittaja teki muistiinpanoja kynä sauhuten, ja valokuvia otettiin useita.

Lopuksi toimittaja kiitti ja lupasi lähettää jutun tarkistettavaksi. Sanoin tyytyväni lukemaan sen huomisesta lehdestä ja että minulle riittää, jos toinen meistä sen läpi katsoo. Ojensin päätteeksi käyntikorttini, jossa on pahamaineinen nimeni. Sanoinkin myöhemmin ystävälleni, että on ihme, mikäli kirjoitus huomiseen lehteen tulee. – Ei tullut. Lehdessä oli Paavo Arhinmäestä kertova juttu ja pari feministeiltä niistettyä kommenttia. Näin tuli jälleen todistetuksi, että Hesarissa ei mene läpi mikään filosofia.


Pemasen & Käteisen rupinen raharuletti

Mitä olisi Suomen kesä ilman oikeuskanslerin ratkaisua? Oikeuskansleri antanee lupauksensa mukaisesti päätöksen Hikka Pemasen ja Jyrki Käteisen jupakassa ennen kesälomia.

Menettely noudattaa samaa skeemaa kuin vähemmistövaltuutetun virantäyttöasiassa. On tehokasta antaa synninpäästö juuri kesän korvalla, kun kukaan ei kiinnostu enää mistään ja kaikki ovat matkalla lomille.

Ja valtioneuvoston valkopesula toimii. Vastaansanomattomat kantelut jyrätään, sillä on mahdotonta, että oikeuskansleri poikkeaisi hallituksen linjasta maassa, jossa hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta.

Ei, älkää luulko! Minä en ollut kantelijoiden joukossa. Seuraan vain huvittuneena sivusta, miten käsi kättä pesee.


Jätkäsaaren tornihotelli

Silloin kun viisautta on niukasti, sen merkitys korostuu, kuten Helsingin kaupunginvaltuuston kaataessa Jätkäsaareen suunnitellun tornitalohotellin yhdellä äänellä. Jätkäsaaressa ei tarvita uutta hotelli Tornia. Mutta minä en vastustaisi yhtään, mikäli valtuusto päättäisi kaavoittaa alueelle 80-kerroksisen tornitalon täyteen edullisia vuokra-asuntoja. Nyt pitää rakentaa koteja ihmisille eikä roiskia resursseja hotelleihin, liiketiloihin tai infrastruktuuriin.

Minulla on myös ehdotus Katajanokan tyhjälle tontille, jolta on tyrmätty jo kaksi turhaa luomusta. Rakentakaamme tontille kreikkalaisen esikuvan mukainen temppeli filosofialle! Pitäisin siellä mielelläni ilmaisluentoja kaikelle kansalle.

Tiedepolitiikka-lehdessä analyysini tapaus Himasesta

Pekka Himanen lopetti mykkäkoulun ja ilmestyi suomalaisille Säätytalolla. Se, miksi hän vaikeni tähän asti, johtui yhdestä syystä. Hän tietää, että kaikki, mitä hän voisi sanoa puolustuksekseen, ainoastaan pahentaisi hänen tilannettaan. Tätä sanottakoon jatkossa Pikku-Pekan paradoksiksi.

Esittelemällä kansalaisten vihaamaa ja naurunalaiseksi joutunutta hankettaan asiantuntijoille Himasen tarkoituksena oli uskotella, että sillä on tieteen tuki.

Oikeuskansleri puolestaan on ilmoittanut, että hän antaa päätöksensä ennen kesälomia. Juuri näinhän OKA teki myös Eva Biaudet’n nimitysasiassa. Hän siis olettaa, että kesän kynnyksellä mikään asia ei enää kiinnosta ketään herättääkseen arvostelua. Tämä kertoo, että päätös on syntynyt, ja se on Himasen ja Kataisen kannalta vapauttava.

Ydinongelma kuitenkin jää: Onko pääministerillä oikeus lahjoa jotakin suosikkiaan 600 000 euron myötäjäisillä tiedeorganisaatioiden aarrearkusta? Varmaan monikin laittaisi omaa rahaa sata tonnia määrittelemällä työnsä arvoksi tuon summan, jos saisi kuusinkertaisen määrän muualta.

Ja kuka typerys luulee, että  filosofiaa voidaan tehdä komiteamietinnöillä tai toimikuntaratkaisuilla?

Nyt, kun eri puolilta hälytetyt erityistieteiden asiantuntijat taluttavat Himasta huomauttamalla, että filosofin piirustuksissa voisi olla enemmän filosofiaa, muistuu mieleen vanha sananlasku: Paras ase porvariston mitäänsanomattomuutta vastaan on ironia.

Lopputulos on tietysti kaamea, ihan samanlainen kuin se oli Kafkan Oikeusjutussa. Kaikki vain toteavat, että näinhän siinä kävi. On se niin väärin. Himanen sai rahat ja sille tielle ne jäivät. Todellista älymystöä vedettiin turpaan ja valta voitti. Tulokseksi saatiin kuolemattomat sanat, jonka mukaan kritiikki ”ei ansaitse kommentointia”.

Myös tiedotusvälineitä vedetään kuin pässiä narusta. Kukaan ei ajattele sitä Althusserin, Gramscin ja Marcusen viisautta, jonka mukaan yhteiskunnallisia valtiokoneistoja pyöritetään hegemonian voimalla: saamalla kansa uskomaan, että periaatteista eivät päätä ihmiset itse vaan että niistä päätetään Säätytalossa järjestetyssä kokouksessa, jossa filosofista on tehty poliittisen ideologian kirjuri, pelkkä soveltaja, jonka filosofisissa soperteluissa erityistieteilijätkin havaitsevat kohteliaasti ilmaistuna aukkoja.

Niistä yksi tiivistyy kysymykseen: Miksi ylipäänsä pitäisi olla huolissaan Suomen talouden kasvusta aikana, jolloin talous floppaa jo pelkkään resurssipulaan ja ylikansoitukseen globaalisti?

Minun vastaukseni: Olisi syytä siirtyä materialistisista arvoista kokonaan uudenlaiseen asenneilmapiiriin, jossa hyvinvointia voitaisiin tuottaa asettamalla tärkeimmäksi tavoitteeksi ihmisten vapaa-ajan lisääminen ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Muun filosofikunnan vaietessa laadin asiasta tieteellisen analyysin, jonka Tiedepolitiikka-lehti julkaisi tänään numerossa 1/2013 (s. 54–62). Sitä voi lukea jokainen, jonka ylenkatse ei ole vielä yltänyt, kehittynyt ja edistynyt Himaselle ominaisiin mittoihin.


Päivitys 13.4.2013:

Kammottavaa on, että poliitikot reagoivat tähän juuri pelkäämälläni ja artikkelissa ennustamallani tavalla, eli ”selkeyttämällä pelisääntöjä” ja kiristelemällä normiruuveja. Jatkossa valtioneuvosto alkaa varata itselleen peräti 30 miljoonaa euroa vuodessa ”hallitusohjelmaa tukevaan tutkimukseen” eli tiedepoliittisiin ostoksiin! ”Käyttöön ollaan ottamassa siis politiikkaperustainen rahanjakomalli”, sanoo sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Inkeri Kerola. – Eikö tämä ole härskiä filosofian ja tieteen pilkkaa?

Hautala & Himanen: oikeuskanslerilla ongelma

Heidi Hautala on ministeri, joka maksoi oviremontin tekijälle ja jälkien siivoajalle palkkaa pimeästi. Koska Heidi on toiminut eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa ja hän on kuulunut myös harmaan talouden torjuntatyöryhmään (!), veronkierto on hänen tapauksessaan aivan sama asia kuin Yleisradion pääuutistenlukija oksentaisi kesken uutislähetyksen suoraan TV-katsojien syliin, heidän olohuoneisiinsa.

Kuinka te hyvät kansalaiset voitte sallia tämän? Tilannehan on aivan samanlainen kuin doping-lääkäri kärähtäisi rattijuoppoudesta, poliisi ajaisi rallia ilman lisenssiä, pappi tekisi aviorikoksen sakastissa tai presidenttiehdokas valehtelisi professuurinsa.

Kaikkea tällaista tietenkin tapahtuu. Yhteiskunnassamme onkin alettu sangen kummallisella tavalla ajatella, että pienet ja suuret valeet, vääryydet ja jopa rikokset tulevat hyvitetyiksi, kunhan tekijöillä on joitakin muita ansioita.

Koska Heidi Hautala on ministerin asemassa, hän on näyttänyt kansalaisille erittäin huonoa esimerkkiä – niin huonoa, että jos kansalaiset ryhtyisivät yhtä välinpitämättömiksi kuin Heidi, yhteiskuntamme repeäisi siihen paikkaan.

Siksi Heidi Hautalan tulisi kantaa poliittinen vastuu ja erota ministerinvirasta. Ei riitä, että hän erosi vain harmaan talouden torjuntatyöryhmästä, sillä on mahdotonta ajatella, että hallituksessa olisi erikseen tehtäviä, joihin ministerin luottamus riittää, ja joitakin toisia, joihin se ei riitä. Luottamus joko on tai sitä ei ole.

Oikeuskanslerilla on pieni tehokas pesula Valtioneuvoston linnan ensimmäisessä kerroksessa, ja sinne ministerit vievät paitansa aika ajoin pyykättäviksi saadakseen ne takaisin valkoisina ja tärkättyinä. Oikeuskansleri hyväksyi Eva Biaudet’n nimittämisen kelpoisuusehtoja täyttämättömänä vähemmistövaltuutetun virkaan ja Mauri Pekkarisen eräälle vaalitukijalleen myöntämät noin 850 000 euron investointituet.

Tällä hetkellä pesukoneessa ovat Heidi Hautalan veronkierto ja Jyrki Kataisen suosikkifilosofilleen junailemat lahjusrahat. Oikeuskanslerinvirastossa tulisi ymmärtää, että poliittisen vallan legitimaatio ei pitkän päälle kestä poliitikkojen väärinkäytöksiä.

Talcott Parsonsin mukaan oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää neljän ongelmaryhmän ratkaisemista: legitimaatio-ongelman, tulkintaongelman, sanktio-ongelman ja toimivaltaongelman. Nyt kadonneet ovat niin politiikan oikeutus, kyky soveltaa lakia sen hengen ja kirjaimen mukaisesti kuin rangaistusten langettaminen syyn ja seurauksen logiikkaa vastaavasti. Poliitikot ovat myös ylittäneet toimivaltansa.

Ei ole ihme, että vitsi, jonka mukaan hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta, on ajat sitten kadonnut parodiahorisontin rantaviivan taakse. Mikäli oikeuskanslerinvirasto katsoo läpi sormien tapaa, jolla Jyrki Katainen junaili kaverilleen satojen tuhansien eurojen tutkimustuet samalla, kun hallituksen työelämäasioita parhaiten tunteva ministeri syyllistyi veronkiertoon, voi vain sanoa, että pehmeäksi on mennyt kanslerin pamppu.

Poliitikkojen moraali on yhtä tuoretta ja raikasta kuin suoraan esinahan alta kaivettu kutunjuusto, ja myös oikeuslaitoksen moraali on vahvassa sinihomeessa.

En suinkaan tarkoita, että ihmisiltä pitäisi vaatia Jumalan viisautta, mutta nämä väärinkäytökset eivät ole vahinkoja, eivätkä ne ole syntyneet myöskään huolimattomuudesta tai tietämättömyydestä. Sen sijaan niissä löyhkäävät oman edun tavoittelu ja välinpitämättömyys. Sitä osoittavat sekä se, että Himanen tiesi saamastaan tuesta jo ennen kuin rahoituspäätöstä oli edes tehty, ja se, että Hautalan rikkomus yritetään epätoivoisesti peittää lavastamalla hänestä ajojahdin uhri Venäjä-korttia käyttäen.

Ilkka Kanervan tekstiviestit olivat mitättömän pieni yksityiselämän episodi, jolla ei ollut mitään vaikutusta ministerin tehtäviin. Niihin ei liittynyt myöskään rikosta. Matti Vanhasen lautakasa puolestaan jäi lopullista todistelua ja todistusaineistoa vaille. Silti molemmat saivat kenkää. Sen sijaan Heidi Hautalan rikkomus on seurausvaikutuksiltaan merkittävä asia, sillä se vaikuttaa laajasti kansalaisten veronmaksuhalukkuuteen.

Jyrki Kataisen yritys ostaa filosofiaa puolestaan on samanlaista kuin Hermann Göringin halu käyttää Ilmailuministeriön varoja taidegalleriansa kartuttamiseen. Kaikkien pitäisi tietää, ettei mitään todellista filosofiaa ja sen mukaista yhteiskuntakritiikkiä saada aikaan ostetuilla komiteapäätöksillä.

Tiedän toki, että valtion finanssipolitiikassa on suurempiakin asioita kuin Jyrki Käteisen kilpailuttamattomat hankinnat ja Heidi Hautalan kuititon kauppa. Veroja kierretään Suomessa kansainvälisesti katsoen ainutlaatuisen porsaanreiän kautta, eli sallimalla nostaa listaamattomista osakeyhtiöistä 60 000 euroa tuloa osinkoina samalla, kun palkansaajat joutuvat maksamaan vastaavista vuosituloista 45 prosenttia veroa. Ulkomaiset omistajat taas käyttävät veronkiertoon hallintarekisteriä, mistä koituu valtiolle jopa miljardin euron verotulon menetykset vuodessa. Henkilö- ja kulutusverotusta nostetaankin Suomessa juuri siksi, että EU:ssa valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun, jonka vuoksi yritysverotus on aivan liian vähäistä. Ja sitä kokoomusjohtoinen hallitus edelleen helpottaa kansalaisten tappioksi.

Heidi Hautala oli poliittisen uransa huipulla ollessaan ehdolla Suomen tasavallan presidentiksi. Koska Heidi Hautala on perehtynyt työelämäasioihin sekä eduskunnassa toimiessaan että harmaan talouden torjuntatyöryhmän jäsenenä, hän ei ole voinut olla tietämätön veronkierron luonteesta. Päinvastoin: hän tietää oikein hyvin, mitä se merkitsee.

Asiaa syventää se, että pimeän rahan saaja oli tšetšeenipakolainen, jota pimeä maksutapa ei auta paremmille päiville (kuten Hautala puolustautui) vaan ohjaa huonoon sopeutumiseen ja vääristyneeseen yhteiskuntakäytäntöön. Kyse oli siis eräänlaisesta halpatyövoiman käytöstä ja ihmisoikeuksien polkemisesta. Siksi Hautalan pitäisi nyt kantaa seuraukset ja lähteä ministerinvirasta.

Mitään Suomi ei Hautalassa menetä. Kehitysministerin hommia osaa hoitaa kuka vain. Hautala on samanlainen henkilö poliitikkona kuin Pekka Himanen on filosofina: poikkeuksellisen mitäänsanomaton ja näköalaton, pelkkä pragmatisti vailla aatteellista luovuutta ja politiikkaan liittyvää linjanvedon taitoa.

Ainekirjoitus oikea rangaistus röökin poltosta?

Oikeuskanslerinvirastossa osataan puuttua suuriin elämänkysymyksiin. Eräs sellainen tuli eteen, kun apulaisoikeuskansleri antoi ratkaisun asiassa, joka koski kysymystä, saako koulun rehtori rangaista tupakointikieltoa rikkoneita oppilaita kirjoituttamalla heillä kouluaineita tupakoinnin vaaroista.

Apulaisoikeuskanslerin vastaus oli kielteinen: kurinpitomuoto ei ole oikea.

Kokoomuksen Ben Zyskowicz otti aiheeseen kantaa pitämällä oikeuskanslerinviraston ratkaisua ”terveen järjen vastaisena” ja ”ahdasmielisenä”.

Perustelunaan Zyskowicz käytti porsaanreikää, jonka mukaan kyseistä rangaistusmuotoa ei ole erikseen kielletty. Hänen mukaansa tästä seuraa, että sitä voidaan käyttää, aivan samoin kuin opettaja voi puuttua koulukiusaamiseenkin, vaikka puuttumiseen ei ole erikseen velvoitettu.

Mietitäänpä, mitä logiikkaa tässä on.

Myöskään kissaa ei ole kielletty työntämästä mikroaaltouuniin, mutta siitä ei automaattisesti seuraa, että niin saisi tehdä.

Koulukiusaamiseen puuttumista taas puoltavat kasvatustieteelliset ja eettiset syyt.

En voi ymmärtää Zyskowiczin kannanottoa muuna kuin pyrkimyksenä saada huomiota juuri ennen kunnallisvaaleja.

Nähdäkseni ”terveen järjen vastaista” on rangaista yläasteikäistä nuorta kouluaineen kirjoituksella. Se on lisäksi epäpedagogista ja ahdasmielistä, eli asiat ovat tarkalleen vice versa.

On sinänsä hyvä, että tupakontia koetetaan kitkeä pois, sillä siitä on haittaa myös sivullisille, erityisesti hengitystieallergikoille ja astmaatikoille. Mutta huonosta harrastuksesta (kuten tupakoinnista) ei pidä rangaista käyttämällä rangaistuskeinona hyvää harrastusta. Jos kirjoittaminen nähdään rangaistuksena, nuoreen ihmiseen kasvaa vastenmielisyys älyllistä työskentelyä ja itsensä ilmaisemista kohtaan.

Älyllistä työskentelyä toivoisin myös kokoomukselta.

Kokoomuksessa on oltu viime aikoina huolissaan nuorison syrjäytymisestä. Ehkä kyse on jonkinlaisesta puolustuksesta. Nuorison syrjäytyminen heijastelee yhteiskunnan jakautumista tulo- ja varallisuusluokkiin. Nykyaikana köyhyys periytyy, eikä luokkanousua koeta, kuten 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin duunarien kakaroista tuli porvareita kasvattaen myös kokoomuksen kannatusta. Velalla kouluttautumiseen ei ole enää halua eikä varaa, kun opintotuki ei riitä elämiseen kalliissa kaupungeissa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tarkoittaa varmaan hyvää ilmaistessaan huolta nuorten syrjäytymisestä. Helsingissäkin toistakymmentä prosenttia nuorista jää tai jättäytyy vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa.

Ongelmia ei voida kuitenkaan ratkaista kokoomuksen reseptillä: korostamalla lähiympäristön, vanhempien ja omaisten vastuuta. Tällä tavoin kokoomus on pyrkinyt ratkaisemaan myös vanhustenhuollon ongelmat. Vastuuta ikäihmisistä on vieritetty omaisille, mikä johtaa läheisriippuvuuteen. Sitä kautta nuorison ja velkaisten keski-ikäisten ahdinko vain syvenee.

Myös nuorisopolitiikassa vapaaehtoistyön varaan jättäminen on välinpitämätöntä. Hyvinvointia ei voida perustaa pelkkään armeliaisuuteen. Vasemmiston resepti ja nimi samalle asialle on ollut ”solidaarisuus”, joka tosin on yleensä tarkoittanut taloudellista ja palkkasolidaarisuutta.

Tässä asiassa olen enemmän vasemmiston kuin oikeiston linjoilla. On asioita, jotka ratkeavat tulojen oikeudenmukaisemmalla jaolla.

Oikeiston huolessa nuorten syrjäytymisestä on ollut sitä paitsi hieman komenteleva ja ylhäältä päin kohdistuva sävy. On haluttu potkia ”epä-älyllisiä laiskureita” amikseen.

Useimmiten nuorten ja varsinkin poikien koulunvastaisuus on ollut heidän tapansa ilmaista älyllisyyttään ja lahjakkuuttaan. Tätä ei ole ymmärretty, vaan se on tuomittu.

Naisenemmistöisessä opettajakunnassa poikien äänekkyyttä ja kapinamuotoja ei ymmärretä heidän kypsyytensä ja itsenäisyytensä merkiksi, vaan ne tuomitaan ja tukahdutetaan. Tyttöjen nöyrtyminen ja alistuminen puolestaan tulkitaan ”älyllisyydeksi” ja ”varhaisemmaksi kehitykseksi”, ja niistä palkitaan. Näin ei ole ihme, miksi varsinkin pojat syrjäytyvät koulutyöstä eivätkä valikoidu korkeakoulutukseen, joka onkin täysin tyttöistynyt.

Koulu ja kasvatus luovat syrjäytymistä, kun asioita hoidetaan vähällä järjellä.

Mainittakoon, että kävin itse joskus tuota puheena olevaa Sylvään koulun yläastetta Sastamalassa. Muistaakseni jo silloin koulussa oli käytössä kyseinen tupakoinnista rankaisemisen menettely. Asiasta on yli 30 vuotta, joten oikeuskanslerinviraston ratkaisussa menee poikki pitkällinen perinne.

Ei minusta kuitenkaan tämän huonompaa kirjoittajaa tullut! Tosin en koskaan joutunut tupakointirangaistuksen kohteeksi, sillä kilttinä nörttinä jätin Nortin polton raggareiden huoleksi.

Corruptio optima pessima

”Parhaiden rappio on pahinta.” Kehittyvien Maakuntien Suomi kuuluu edelleenkin Suomen suurimpiin puolueisiin, sillä istuvassa eduskunnassa on enemmän KMS:n rahoittamia edustajia kuin monessakaan parlamenttiryhmässä, eikä vaalirahoitusskandaalin käry ole yltänyt vaaleihin asti. Aiheesta on puhuttu yllättävän vähän verrattuna siihen, millainen poru asiasta aikoinaan nousi.

Ainakin minulle on jäänyt täysin epäselväksi, kuinka suurella rahalla kukin ehdokas tai puolue aikoo nyt kannatusta ostaa; kokoomuksen ja vihreiden elegantit vaalimö... paviljongit Helsingin Kolmella sepällä tosin puhuvat omaa kieltään.

Ehkä vaalirahoituslainsäädäntöön olisi pitänyt kirjata samanlainen ehto kuin pikavippien markkinointiin. Kuluttajansuojalain mukainen vuosikorkohan on kerrottava asiakkaalle. Myös vaalimainoksiin sopisi pienellä painettu teksti, jossa rahoittajista ja heidän lahjoistaan tehtäisiin tili.


Korruptio on systeemin osa

Korruptio on lahjontaa tai lahjonnan vastaanottamista. Se on myös vallan käyttöä virkamiehen oman edun edistämiseen sekä järjestelmän hyödyntämistä niin, että sen tavoite ei toteudu tai päätarkoitus kierretään.

Monissa maissa korruption syynä on se, että virkamiehet ovat huonossa asemassa tai että poliittinen järjestelmä on niin byrokraattinen, ettei poliittisia tavoitteita voida ajaa virallisen järjestelmän kautta. Siksi asioita pehmitetään rahalla. Suomessa virkamiehet eivät ole huonossa asemassa, vaan palkka on yleensä hyvä ja puolueettomuuden tukena on käytännöllinen irtisanomattomuus (joka usein johtaa myös täydelliseen despotiaan).

Niinpä on pääteltävä, ettei korruption syy ole virkamiesten köyhyydessä, vaan poliittisessa järjestelmässämme on vikaa. Ongelmat näkyvät erityisesti kunnallishallinnossa, jossa kansalaisilla on laajat muutoksenhakumahdollisuudet. Laajojen muutoksenhakuoikeuksien tarkoitus on taata demokratia, mutta käytännössä ne johtavat käsittelyjen hitauteen. Näin syntyy vaikutelma virkavaltaisuudesta ja kysymys, miten byrokratia voitaisiin kiertää. Paradoksaalisesti demokratian tavoittelu johtaa siis virkavaltaisuuteen ja se edelleen vilpillisiin kiertoyrityksiin.

Muutamat katsoivat vaalirahoitusskandaalin kiehuessa kuumimmillaan, että poliittisen vallan ostaminen rahalla on todellisuuden osa ja sellaisena hyväksyttävää. Väitteen tueksi esitettiin, että puolueiden ja poliitikkojen nimenomaisena tehtävänä on edustaa kannattajiensa intressejä, joiden takana on aina myös taloudellista valtaa.

Keskeistä kuitenkin on, miten ne tuota valtaa käyttävät sekä kuinka sitä ostetaan ja myydään. Lahjonta johtaa myös yritysten ja yrittäjien itsensä kannalta kielteiseen tulokseen, sillä se vahingoittaa vapaata kilpailua ja johtaa sekä yrittäjien epätasa-arvoon että kansanvallan kiertämiseen.

Suomea pidetään yhtenä vähiten korruptoituneimmista maista vain siksi, ettei korruptiota osata erottaa järjestelmästä. Suomessa poliitikot ja virkamiehet toteuttavat tukijoidensa käskyt ilman, että siitä erikseen maksetaan. Maksu on jo saatu poliittiseen valtaan tai virkaan nostamisen kautta. Se taas tapahtuu hyväveliverkostoissa ja saunaseuroissa. Koska korruptoituneisuus on henkistä ja sosiaalista, se ei näy euroina eikä sentteinä korruptiotutkijoiden tilastoissa.

Yhtenä esimerkkinä vallankäytöstä virkamiehen oman edun edistämiseen ja kansalaisten edun sivuuttamiseen voi mainita vähemmistövaltuutetun virantäytön, jossa virkaan nimitettiin epäpätevä henkilö. Korruptio ulottuu oikeuskanslerinvirastoon, joka ei puuttunut vääryyteen millään tavalla.

Myös tämänkeväisissä vaaleissa valitaan pelkkiä puolueiden luottohenkilöitä poliittiseen valtaan. Kenellekään itsenäiselle poliittisen linjan vetäjälle ei myönnetä puolueista edes ehdokkuutta. Näin läpi ei pääse tuoreita ajatuksia kansanvallan periaatteiden mukaisesti vaan ainoastaan ehdokkaita, jotka on jo sopeutettu systeemin osaksi. Aika kämäistä väkeä on vaalijulisteissa tarjolla, jos vähänkin viitsii katsoa, keitä mainoksissa on. Ideatyhjiö on häkellyttävä, ja siinä avaruudessa tietysti mikä tahansa ilmavaivojen luonnollinen hoito vaikuttaa merkittävältä avaukselta.


Miksi vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui?

Taannoisen vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui, sillä sillä ei ollut mitään tuloksia ja käsittely karnevalisoitui mediassa. Esille tuli kyllä huomattava määrä paljastuksia, mutta kokonaiskuvan rakentaminen ja analyysin teko jäivät useimmilta kesken.

Huomiota kiinnitettiin muotoseikkoihin, kuten ilmoitusvelvollisuuksiin, mutta ei siihen, että firmojen tuki poliitikkojen vaalikampanjoille sisältää erittäin vahvan taloudellisen intressin ja siten myös korruptiivisen suhteen silloinkin kun tuesta on ilmoitettu. Sama ongelma esiintyy tietysti myös poliittisessa vasemmistossa ammattijärjestöjen tukiessa vasemmistopuolueita verovähennyskelpoisilla jäsenmaksuilla, jolloin mukana on jonkin verran valtiota saamatta jäänyttä rahaa.

Koska velkojat eivät ole liioin saaneet KMS:n rahoja takaisin, maksajaksi tuli Suomen valtio. Valtion kassasta maksettiin siis istuvien ministerien vaalituet. Tämä on korruptiivinen suhde puhtaimmillaan.

Myös ylimpien laillisuusvalvojien leväperäisyys hämmästytti oikeuskanslerin onnistuttua katsomaan läpi sormien esimerkiksi Mauri Pekkarisen saamia lahjarahoja ja hänen virkatoimissaan vastavuoroisesti myöntämiä yritystukia.

Asioiden selvittämiseksi tehtiin paljon pelkästään sisäisiä tutkintoja, jotka tarjosivat mahdollisuuksia valkopesuun, kun byrokraatit kaivelivat omia napanöyhtiään. Huomiota herätti poliisin haluttomuus tutkia asioita ilmoitusten perusteella ja siihen liittyvä poliittisten paineiden ”ymmärtäminen”: suopeus johtavia poliitikkoja kohtaan.

Poliitikot puolestaan eivät ottaneet itse vastuuta ja eronneet, vaan lykkäsivät asian ”lähestyviin vaaleihin”, vaikka niihin oli yli kaksi vuotta aikaa. Tähän mennessä kaikki onkin ehtinyt jo unohtua.

Ainoa laillisuuden valvoja taisi tässäkin asiassa olla sensuroimaton mielipidelehdistö ja internetkirjoittajien aktiivisuus, joita tosin leimasi toimivallattomuus.

Huomion arvoinen seikka oli akateemisen yhteisön hiljaisuus eli professorien ja etiikan asiantuntijoiden kantaa ottamattomuus. Myötähäpeää herättävää oli varsinkin virassa olevien filosofien täydellinen mitäänsanomattomuus ja muiden filosofien leimaaminen rabulisteiksi.

Vaalirahakeitoksen kerrannaisvaikutukset lienevät taloudellisia vaikutuksia suuremmat. Piittaamattomuudellaan poliitikot antavat muille kansalaisille viestin, että on oikein keinotella ja pinnata. Tämä antaa mallin yhtä hyvin tavallisille veronmaksajille kuin pikkuvirkamiehillekin.

Katsellessani käynnissä olevaa vaalishow’ta sympatiani ovat uusien puolueiden kannalla. Valtion suoraan myöntämä puoluetuki on poliittisessa järjestelmässämme tärkeää, jotta puolueet eivät olisi riippuvaisia lahjoituksista tai niistä tahoista, joilla on varaa poliittisen vallan ostamiseen. Sellaisessa järjestelmässä poliittinen valta olisi vain rikkaiden omaisuutta.

Puoluetuki sinänsä ei ole pahasta, vaan keskeistä on, miten se jaetaan. Nähdäkseni jokaiselle puolueelle pitäisi myöntää sama määrä puoluetukea riippumatta parlamenttiedustuksesta. Vain näin puolueet saataisiin lähtökohdiltaan samalle viivalle, jossa niiden pitääkin ennen vaaleja olla.

On harmillista, että muutamilla puolueilla ei ole ollut varaa painattaa edes julisteita, vaikka sanottavaa löytyisikin.

Saatanan puusilmät!

Kun valtioneuvosto nimitti vähemmistövaltuutetuksi erään kelpoisuusehtoja täyttämättömän hakijan, minä valitin päätöksestä. Oikeuskansleri on nyt puolestaan päättänyt valituksesta. Joitakin saattaa kiinnostaa ratkaisu, jonka kansleri on antanut. Viidentenätoista kesäkuuta päivätty päätös, jonka on valmistellut oikeuskanslerinsihteeri Outi Kostama (nominatiivimuoto verbistä ”kostaa”), saapui viime viikolla. Sen mukaan oikeuskansleri ei ryhdy kantelujen johdosta mihinkään toimenpiteisiin.

Ratkaisussaan oikeuskansleri Jaakko Jonkka keskittyy puolustelemaan omaa rooliaan erivapauden myöntäjänä ja kehumaan Eva Biaudet’n ”johtajanpätevyyttä”. Näin on tietysti siksi, että mitään muita verukkeita aukottomaan kanteluasiakirjaani vastaamiseen ei ollut. Mahtaa nyt olla tytöllä ylpeä olo.

Oikeuskanslerinvirastoon oli saapunut kaikkiaan neljä asiaa koskevaa kantelua. Lisäksi oikeuskanslerille oli siirretty kolme muuta valitusta eduskunnan oikeusasiamieheltä. Nähdäkseni oikeuskanslerin olisi paremminkin pitänyt siirtää tehtävänsä eduskunnan oikeusasiamiehelle, sillä oikeuskanslerilla oli osallisuus jo erivapautta myönnettäessä. Valtioneuvostohan oli tiedustellut nimitysasiaa oikeuskanslerilta etukäteen, ja tämän ketunlenkin kautta hänen kantansa oli jo tiedossa.

Joka tapauksessa kantelijoiden suuri määrä osoittaa, että noin joka neljäs virkaa hakenut piti nimityspäätöstä – ei ainoastaan epäoikeudenmukaisena – vaan myös sillä tavoin lainsäädännön vastaisena, että kantelu oli aiheellinen.


Paskaa käteen

Koska oikeuskansleri on ollut selvästikin vaikeuksissa puolustellessaan luvan myöntämistä valtioneuvoston erivapaudelle, hän on ratkaissut kanteluasiat könttäpäätöksenä koskien kaikkia seitsemää kantelua yhtä aikaa.

Näin oikeuskansleri on vältellyt ottamasta kantaa yhteenkään esittämääni argumenttiin yksityiskohtaisesti. Päätös koostuu lähinnä valtioneuvoston harkintavaltaa koskevasta märehdinnästä ja Eva Biaudet’n kehumisesta. Päätyipä oikeuskansleri väittämään (sivulla 4/7), ettei henkilöä, jolle erivapaus on myönnetty, pitäisi asettaa muita huonompaan asemaan virantäytössä! Voi taivaan taatto! Hänenhän kuuluisi olla kokonaan poissa virantäytön piiristä. Nyt hänet asetettiin keinotekoisesti muita parempaan asemaan etuoikeuttamalla ja suosimalla.

Pääargumentteihini, eli naisten ja miesten tasa-arvosta annetun lain ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden rikkomista koskeviin väitteisiini, oikeuskansleri ei ottanut mitään kantaa. Ainoa näitä asioita koskeva maininta löytyy päätöksen viimeiseltä sivulta 7, jossa sanotaan, ettei asiassa ole aihetta epäillä tasa-arvolain eikä yhdenvertaisuuslain loukkausta. Mitään perusteluja tämän mielipiteen tueksi ei esitetty.

Olen myös itse sitä mieltä, että kyseisten lakien rikkomista ei tarvitse epäillä. Rikkomushan on ilmeinen. Eva Biaudet’n nimittäminen virkaan ja valtioneuvoston tapa soveltaa erivapaussäädöstä loukkasivat tasa-arvolakia ja perustuslaillista yhdenvertaisuutta kirjaimellisesti. Husein Muhammed ja muut loukatut, oletteko kuulolla?! Pitäisikö asiasta tehdä tutkintapyyntö poliisille?


Väkivaltaisia hallintopäätöksiä

Oikeuskansleri on kyseisen ratkaisun annettuaan valtakunnan sokein puusilmä. Oikeuskanslerinviraston toiminnasta on saatu muutoinkin huonoa näyttöä viime aikoina. On yleistynyt käytäntö, että poliitikot hakevat oikeuskanslerilta vapaat kädet antavia valtuutuksia etukäteen viedäkseen pohjaa jälkikäteen vaikuttavilta oikeussuojakeinoilta, toisin sanoen valituksilta, kanteluilta ja muilta muutoksenhakumenettelyiltä. Näyttöä asiasta saatiin esimerkiksi Mauri Pekkarisen ja Suomi Soffan vaalirahoitusjupakassa, jota käsittelin edeltävässä kolumnissani.

Tämä kertoo, että hallitus valvoo Suomessa oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta. Mihin tällaisesta oikeudenvalvojasta on, kun se ei puutu edes ilmiselviin ja kirjaimellisiin lainrikkomuksiin?

Ei ole ihme, että kansakunta radikalisoituu. Oikeuskanslerin päätös oli läimäytys päin oppineiden naamaa. Byrokraatit puliveivataan virkoihin, ja politiikka sekä oikeudenkäyttö on kytketty yhteen tavalla, jolla julkisesta hallinnosta on tullut pelkkää poliisivoimien ja väkivallan uhkaan perustuvaa pakkovallan käyttöä. Monessa maassa ihmiset vastaavat legitimiteettinsä menettäneen hallinnon toimenpiteisiin polttopulloilla ja dynamiittilla.

Juuri sitä mielivaltaisia päätöksiä tekevät viranomaiset luonnollisesti myös toivovat, sillä kansalaisten valitukset ikään kuin vahvistavat käsitystä, että viranomaisten toimilla on vaikutusvaltaa. Sanoihan jo Nietzschekin Epäjumalten hämärässään (1888, ajatelma 36), että vasta kun heitä itseään on ammuttu, he istuvat lujasti valtaistuimillaan. Mutta mahtavatko tämän laillistetun rikollisporukan etuoikeudet olla pysyviä? Ehkä joskus tulee päivä, jolloin giljotiinin terä putoaa myös tuolle itseään kunnioittavalle yhteiskunnan pohjasakalle.


Häikäilemätön junttaus

Oikeuskansleri viittasi ratkaisussaan kehuihin, joita nimittävä viranomainen on suitsuttanut Eva Biaudet’n ylle. Hänen ainoa pätevyytensä näyttää asiakirjojen mukaan olevan ”johtajanpätevyys”. Se puolestaan on nimi kansalaisten komentelemiselle ja sille, että meitä pakotetaan hyväksymään Astrid Thorsin ajama ulkomaalaispolitiikka.

Oikeuskansleri kuvaa oikeustieteen ylioppilas Biaudet’n kompetenssia mainitsemalla hänen suorittaneen ”huomattavan määrän oikeustieteellisiä opintoja”. Lause olisi tosi, jos paperilla lukisi ”hädin tuskin huomattavan”. Sanaa ”huomattava” voisi ehkä käyttää mittavasta akateemisesta urasta tai tuotannosta mutta ei vähemmistövaltuutetulta edellytetyt lakisääteiset vaatimukset alittavasta koulutuksesta.

Sen enempää Eva Biaudet’n nimityksellä kuin oikeuskanslerin päätökselläkään ei ole minun kannaltani katsellen mitään arvoa. Ei mitään.

Kysynkin sinulta, Eva Biaudet, eikö sinua lainkaan HÄVETÄ olla tehtävässä, johon sinut kiilattiin kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi? Olet tasa-arvovirassa tasa-arvolain ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti. Sait virkasi keinottelun tuloksena. Toiminnastasi ilman todellista legitimiteettiä on pelkkää vahinkoa vähemmistövaltuutetun viralle ja vähemmistöille Suomessa. Annan sinulle myös neuvon: ota takkisi ja nosta kytkintä. Lähde virasta, äläkä tule takaisin.

Valtioneuvoston epäoikeudenmukainen nimityspäätös ja oikeuskanslerin ratkaisu vapauttavat meidät olemaan kunnioittamatta vähemmistövaltuutetun toimintaa ja ratkaisuja. Toivonkin, etteivät kanssani samalla tavoin ajattelevat antaisi vähemmistövaltuutetun toimille jatkossa mitään arvoa.

Helsingissä alkavat tänään Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n vapautuspäivät. Omasta puolestani toivotan myös perussuomalaiset lämpimästi tervetulleiksi Helsinki Pride -tapahtumaan. Sen sijaan Eva Biaudet’a kehotan pysymään meidän toiminnastamme mahdollisimman loitolla. Näin on jo siksi, että vähemmistövaltuutetun toimiston alaan ei lueta lainkaan seksuaalivähemmistöjen asioita – täsmälleen valtion voimassa pitämien virallisten syrjintähierarkioiden mukaisesti. Tämäkin omalta osaltaan todistaa, että ihmisten hyvinvointi perustuu yksityisten ihmisten ja järjestöjen toisia yksityisiä tahoja kohtaan osoittamaan hyväntahtoisuuteen eikä valtion keinotekoiseen interventioon, josta on lähes kaikissa yhteyksissä pelkkää haittaa.

Tasa-arvon penääminen ja yhdenvertaisuudella politikoiminen ovat muutoinkin pölvästien lapsekkaita huveja, joiden keskelle katoavat niin arvot ja oikeudenmukaisuus kuin ihmisten väliset pätevyys- ja laatuerotkin sekä niiden mukaiset tosiasiat. Filosofisen analyysin siitä, mitä tasa-arvo on, voitte lukea tästä.

Kantelu vähemmistövaltuutetun virantäytöstä

Tervehdys kesähelteiden keskeltä.

Olen tänään jättänyt oikeuskanslerinvirastolle kanteluni vähemmistövaltuutetun virantäyttöä koskevassa asiassa.

Julkaisin kanteluasiakirjan kotisivuillani, ja mainitsen kaikki perusteluni siinä.

Virkaa niin ikään hakenut lakimies Husein Muhammed ampuikin omalla reklamaatiollaan jo viime perjantaina. Täytyyhän toki olla vieraanvarainen ja suoda maahanmuuttajataustaiselle ensiyönoikeus.

Päiväsin asiakirjan vasta tänään, sillä nyt on sopivasti kansainvälinen homofobian vastainen päivä. Myöskään minua ei haastateltu virantäyttöprosessissa, eli aika hiljaisena vähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluttiin pitää, jotta Rkp, Astrid Thors ja Stefan Wallin saivat puliveivattua oman käsikassaransa virkaan. Ainoa saamani viesti koko virantäyttöprosessin aikana oli yhden rivin sähköposti-ilmoitus, jossa kerrottiin Eva Biaudet’n nimityksestä (viestistä puuttui jopa maininta päätöksen muutoksenhakukelpoisuudesta tai -kelvottomuudesta).

Ohessa lyhyt tiivistelmä kanteluni sisällöstä:

1) Nimityspäätös olisi kumottava naisten ja miesten tasa-arvosta säädetyn lain perusteella, sillä virkaan nimitettiin kelpoisuusehdot täyttämätön henkilö useiden toista sukupuolta olevien ja kelpoisuusehdot täyttävien asemasta. Näyttönä aktiivisesta syrjinnästä ovat (a) erivapauden myöntäminen ja (b) nimityspäätös. Asiasta löytyy viranomaisia sitova ennakkoratkaisu.

2) Nimityspäätös loukkaa kansalaisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Myöntämällä kelpoisuusehdot täyttämättömälle Eva Biaudet’lle erivapauden viranomainen sulki pois viran hakemismahdollisuuden kaikilta niiltä, jotka olisivat voineet hakea virkaa samalla kelpoisuudella kuin Biaudet, mikäli rimanalennuksesta olisi kerrottu jo viran hakuaikana tai hakuaikaa olisi jatkettu.

3) Nimityspäätös loukkaa kaikkien virkaa hakeneiden ja kelpoisuusehdot täyttävien oikeusturvaa, sillä yhtä hakijaa koskevalla lievennyksellä saatettiin muut hakijat suhteellisesti huonompaan asemaan. Virka täytettiin siis epäpätevällä hakijalla pätevien ohi.

4) Yhtä hakijaa suosivalla menettelyllään esittelijänvastuussa oleva virkamies ja valtioneuvosto loukkasivat hyvän hallinnon periaatteita. Kaikkia ansioituneita ja mahdollisia kärkihakijoita ei vaivauduttu edes kuulemaan.

5) Valtioneuvoston ohjesääntöön liittyvää oikeutta erivapauksien myöntämiseen ei saisi käyttää kansalaisten perustuslaillisten perusoikeuksien (yhdenvertaisuus) eikä laintasoisten tasa-arvosäädösten vastaisesti. Normiristiriidan sattuessa ylemmänasteisten säädösten pitää syrjäyttää alemmanasteiset.

6) Nimityspäätös ei kestä poliittisesti, sillä epäoikeudenmukaisena se vahingoittaa vähemmistövaltuutetun tehtävän nauttimaa arvonantoa ja vaikeuttaa entisestään vähemmistövaltuutetun työtä.

7) Nimitetyn henkilön Eva Biaudet’n väitetyt ansiot ovat puoluetoiminnan kautta saavutettuja poliittisia jäsenyyksiä edustuselimissä, eikä niihin liity tuloksia eikä näyttöjä todellisesta tasa-arvotyöstä. Ne eivät kompensoi puuttuvaa tutkintoa. Poliittisia ansioita olisi pidettävä pikemminkin epäansioina puolueettomuutta ja objektiivisuutta vaativassa virassa.

Prosessioikeuden professori Jyrki Virolainen päätyikin jo pitämään valtioneuvoston menettelyä blogikirjoituksessaan ”ylimielisenä ja röyhkeänä”.

Niinpä: keinottelu on jatkunut liian pitkään, ja Biaudet’n kiilaaminen virkaan tuli kaiken muun jatkoksi. Lex Thors, Lex Nokia, vaalirahoitusskandaali, valmisteilla oleva äänikynnys, ministerien henkilökohtaiset hoipertelut, internetsensuuri ja niin edelleen. Tämä hallitus ehtii näköjään tehdä kaikki rötökset ja kansanvallan varkaudet.

Nähdäkseni perusteluni vähemmistövaltuutetun nimityspäätöksen kumoamiseksi ovat aukottomat. Päätös olisi kumottava jo naisten ja miesten tasa-arvosta säädetyn lain perusteella. Mikäli asiasta käynnistettäisiin prosessi, korkeimmalla oikeusasteella ei olisi lakien ja ennakkopäätösten valossa muuta mahdollisuutta kuin purkaa nimityspäätös.

Chauvinisme, s’il vous plâit!

Ilta-Sanomat on lukijakatonsa vuoksi ryhtynyt etsimään kasvua naisväen keskuudesta julkaisten toistuvasti miesten ja naisten palkkaeroista kertovia tilastoja. Lehdessä äskettäin ilmestynyt palkkavertailu, jossa naiset todisteltiin jälleen miehiä heikommin palkatuiksi, oli jo ainakin kolmas tänä vuonna.

Luin hiljattain tutkimuksen, jossa todettiin, että kyseiset tilastot ovat harhaanjohtavia. Niissä ei oteta huomioon esimerkiksi sitä, että miehet tekevät pitempiä työpäiviä kuin naiset ja että miehillä on myös pitempi työura kuin naisilla. Jos vertailua painotettaisiin näillä tekijöillä, naiset paljastuisivat miehiä paremmin palkatuiksi. (Ks. Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaa teosta Mies vailla tasa-arvoa vuodelta 2007 sekä Ossi Korkeamäen ja Tomi Kyyrän kirjoitusta siinä.)

Rahojen lopullisen käytön arvioimiseksi pitäisi lisäksi ottaa huomioon tulonsiirrot perheiden sisällä. Sukupuolten välisen tasa-arvon vaatiminen onkin eräänlainen kupla. Kyseinen argumentaatio tietysti sopii iltapäivälehteen. Näin saavat marketeissa kärryilevät perheenemännät katkeruuteensa pontta.

Sama linja jatkui Ilta-Sanomien asettumisella naisvaltaisen hoitaja-alan palkkakiistan taakse. Sitä kautta feministit kalvavat jo toinen toisiaankin Lenitan läimäyttäessä Tarjaaja toivoessa häneltä kannanottoa hoitajien puolesta. Tosiasiassa sairaanhoitajat eivät ole mikään erityisryhmä, joka ansaitsisi tasokorotuksia tai muitakaan erityisetuja. Heidän työnsä on kohtalaisen turvallista ja työpaikat turvattuja. Kyseisistä tehtävistä ei pidä myöskään kohtuuttomasti palkita, varsinkaan kun koko ammattikunta on joutunut jatkuvasti väärinkäytöksiä koskevien epäilyjen kohteeksi hämärien sairaalakuolemien vuoksi.

Kokoomus näyttääkin olevan feministisempi puolue kuin Vasemmistoliitto, SDP ja Vihreät. Vaikka hymypoika Katainen laulaisi hoitajille serenadeja ja lupaisi heille kuun taivaalta, puolue saanee lopulta naisten vihat silmilleen, sillä mikään korotus ei tule koskaan riittämään heille, ja Kokoomusta pidetään petturina joka tapauksessa.


Kun yhteiskoulusta tehtiin tyttökoulu

Myös SanomaWSOY-konsernin päälehti Helsingin Sanomat uutisoi jälleen näyttävästi sukupuolten paremmuudesta tyttöjen eduksi. Naistutkija Liisa Keltikangas-Järvinen todistelee raportissaan, että tyttöjen positiiviset luonteenpiirteet siivittävät heidän koulumenestystään. Tällainen selvittely on asioita yksinkertaistavaa empiiristä tutkimusta, jossa ei vaivauduta pohtimaan, mitä nuo positiiviset luonteenpiirteet sinänsä ovat, eli miten syntyy ilmiö, jota sanotaan positiiviseksi luonteenpiirteeksi. Tutkittavan ilmiön oman olemuksen fenomenologinen analyysi on jätetty suorittamatta, mistä on seurannut useita ongelmia pohdittaessa tulosten merkitystä.

Asian ydinhän on se, että koululaitos ja sitä tarkasteleva tiede itse arvottavat tyttömäiset luonteenpiirteet, kuten nöyryyden ja ahkeruuden, myönteisiksi ominaisuuksiksi, kun taas pojille tyypitellyt luonteenpiirteet, kuten reippaus ja kovaäänisyys, arvotetaan jo lähtökohtaisesti kielteisellä tavalla. Näin syntyy tulos, jossa tytöille tyypitellyt ominaisuudet näyttäytyvät myönteisinä.

Syypää kyseiseen vääristymään onkin se, että koko opetus- ja koulutusjärjestelmämme suosii naisia. Sen seurauksena koulut ovat muuttuneet tyttökouluiksi, kun lukioidenkin oppilaista kaksi kolmasosaa on nykyään tyttöjä. Noidankehän alkupää on opettajankoulutuksen mankeleissa, yliopistoissa, kun kasvatusalalle ei enää valita miehiä. Esimerkiksi Helsingin yliopisto luopui luokanopettajaksi opiskelevien sukupuolikiintiöistä vähin äänin, minkä seurauksena kasvatustieteelliseen valituista oli jo vuonna 1993 peräti 85,1 prosenttia naisia. Kun opettajakunta on naisistunut, ei ole ihme, että kouluissa syrjitään poikia.

Silti naiset kehtaavat vaatia ”tasa-arvoa”. Feministit näyttävätkin vaativan tasa-arvoa aina kun he arvelevat sen tukevan omia etujaan, mutta vaikenevat silloin kun vähemmistösukupuolena ovat miehet. Psykologian piirissä on jo pitkään pidetty epä-älyllisenä ja kaavoittuneena sellaista tutkimusta, jossa viitataan ihmisten luonteeseen. Olemusajattelua on pidetty alkeellisena. Sitä mieltä ovat olleet varsinkin feministit. Mutta feministeille kyseinen luonteenpiirteisiin viittaava olemusajattelu näyttää kelpaavan aina, jos he voivat sitä kautta selittää naisten menestymistä parhain päin. Kyse on siis taaskin täysin tarkoitushakuisesta tutkimuksesta.

Pahinta on, että niin koululaitos, yliopistot kuin politiikkakin alkavat olla feministien käsissä, ja kaikki on muuttunut epä-älylliseksi vauvanhoidoksi. Viran saa vain mitäänsanomaton villatakkinuttuinen miestutkija, joka sitoutuu feminismin poliittiseen ohjelmaan, ja järkeviltä miesyksilöiltä on yliopistoihin pääsy kielletty.


Käyvätkö uhkakuvat toteen?

Vuonna 2002 perustettu vähemmistövaltuutetun virka on saanut ensimmäisten viiden vuoden aikana osakseen paljon kritiikkiä. Se on kohdistunut viran ensimmäiseen haltijaan, Mikko Puumalaiseen, joka on omastakin mielestäni ollut sopimaton henkilö hoitamaan tehtävää. Hänen aloitteestaan käynnistettiin tosikkomaiset ajojahdit, joiden seurauksena neekerinkuvat ovat katoamassa lakritsikääreistä, tavallisten suomalaisten verkkosivuja suljetaan ja sananvapautta kahlitaan. Puumalainen on epäviisailla otteillaan kylvänyt epäluottamusta valtaväestön ja vähemmistöjen välille.

Terävää kritiikkiä asiasta on esittänyt muiden muassa filosofian tohtori ja kansanedustajaehdokas Jussi Halla-aho blogissaan. Tultuaan valituksi apulaisoikeuskansleriksi Puumis on toteuttamassa kriitikoitten pahimman vision ylenemällä maan ensimmäiseksi oikeudenvalvojaksi. Jaakko Jonkan sairastuttua hän hoitaa nyt oikeuskanslerin virkaa. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle voi pötkiä pelkällä kritiikittömällä monikulttuurisuuden palvomisella. Vähemmistövaltuutetun virka on myös instituutiona epäonnistunut, sillä sen tehtäväalueeseen luetaan vain etnisen syrjinnän kysymykset.

Vähemmistövaltuutetun virka on myös instituutiona epäonnistunut, sillä sen tehtäväalueeseen luetaan vain etnisen syrjinnän kysymykset. Taas kerran seksuaalivähemmistöt on asetettu maahanmuuttajien alapuolelle poliittisesti korrekteissa syrjintähierarkioissa, vaikka kuulumme kantaväestöön. Näin ihmisiä diskriminoidaan ”kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti”.

Onneksi maasta löytyy myös poliittista järkeä ja rohkeutta sanoa näkemyksensä suoraan. Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen mukaan laajamittainen työperäinen maahanmuutto kävisi Suomelle liian kalliiksi, ja Alma Median Helsingin toimituksen haastattelussa hän on viitannut muun muassa saksanturkkilaisten ongelmiin. Heidän asemansa on saanut Väyrysen epäilemään myös työperäisen maahanmuuton siunauksellisuutta, ja samaan on päätynyt SAK:n Lauri Ihalainen.

Maahanmuuttajilla ei Väyrysen mukaan ole eläkeiässäkään helppoa. Toimeentulo on heikko, saksan kielen taito olematon, eikä paluuta Turkkiin ole. Väyrysen laskelmien mukaan maahanmuuton nettohyöty jäisi Suomelle pieneksi, koska muuttajille pitää järjestää omia palveluja. Tulkkaus, päiväkodit, koulut ja sairaanhoito luovat uuden työvoimapulan kierteen. Vastaavasti työvoiman tarpeen mentyä ohi on seurauksena jatkuva sadekausi.

Väyrynen on mukana hallituksen maahanmuuttoon keskittyvässä ministeriryhmässä. Ministerit pohtivat lähiviikkoina, millaista maahanmuuttoa Suomeen halutaan, missä mittakaavassa ja mistä maista. Väyrysen arvion mukaan muuttajien hankkiminen kannattaisi keskittää vain muutamiin maihin, jolloin esimerkiksi tulkkipalveluja tarvittaisiin vähemmän.

Viimeksi mainitussakin tapauksessa olisi tietysti epäviisasta keskittyä kolmannen maailman maihin tulija-aineksen kouluttamattomuuden ja kulttuurierojen vuoksi. Suomessa on peräti 100 000 noin 18–25-vuotiasta nuorta, jotka joutuvat toistuvasti työviranomaisten toimenpiteiden kohteiksi. Nähdäkseni siinä on tarpeeksi työvoimapotentiaalia. Oletukset ”työvoimapulasta” ovat joko ”kohtaanto-ongelmia” tai muita tekaistuja verukkeita, joilla maahamme yritetään houkutella halpatyövoimaa. Se on kuitenkin vain näennäisesti halpaa ja usein myös arvottomampaa kuin ammattitaitoinen suomalainen työvoima. Thai-hierojia Suomessa jo riittääkin.


Kun kiinteistökupla puhkeaa

Helsingin Sanomat jatkaa sitkeästi kansalaisten uskottelemista sillä otaksumalla, että asuntojen hinnat eivät laske. Näin se koettaa ilmeisesti pitää yllä konsernin omien kiinteistöjen arvoa. Kiihtyvän itsensä toisamisen merkiksi lehti julkaisi nyt verkkosivuillaan vuoden vanhan jutun, joka ilmestyi alun perin kuukausiliitteessä.

Kirjoituksessa yritetään todistella, että odottaminen ei asunnon ostossa kannata. Kun Pertti meni ja odotti, hinnat kaksinkertaistuivat. Mutta entäpä, jos kyseinen tarkastelujakso olikin tahallisesti asetettu ajankohtaan, jolloin asuntojen hintoihin tuli lähinnä yksi kysynnästä johtuva kohouma 1990-luvun lopulla? Entäpä, jos asuntojen hintojen nousu ei voi jatkua siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisten tulot eivät ole kaksinkertaistuneet ja kansalaisten maksukyky on loppunut?

Varsin varovaisia arvioita ja ristiriitaista informaatiota tulee Taloussanomienkin tuutista, kuten tämän jutun yleisökommenteista voi lukea.

Itse katson, että asuntojen hinnoissa olisi hyvinkin varaa pudota kolmanneksella, ja romahdus tapahtuu heti, kun korot nousevat ja löyhäkätinen lainojen mättäminen pankeista on ohi. Tulevan laman syyt eivät edellytä ainoastaan häiriötä kansainvälisessä taloudessa (se onkin jo saatu), vaan pelkkä kotimaisen kysynnän tyrehtyminen riittää kuluttajien velkaannuttua korviaan myöten. Silloin alkaa itseään ruokkiva romahdus. Vaarallisin häiriö näyttääkin olevan pitkään jatkuva nousukausi, sillä sen aikana tehdään suurimmat virheet, kun taas elämä taloustaantuman mukaisesti näyttää vastaavan myös kotitalouksien normaalitilaa.