Ministerit kaleerilaivassa

Myös hyvin palkatulle poliitikolle voi suuren asuntolainan tekeminen voi olla ajattelematon tikki, vaikka olisi korkeat tulotkin, sillä poliitikolla on pätkätyö. Tämä on toki huomattu myös pankeissa. Mikä onkaan parempi keino nyörittää poliitikot pankkien valtaan kuin tunkea heidän suunsa ja taskunsa täyteen rahaa?

Tiedotus- ja toitotusvälineet kertoivat jokin aika sitten, että uunituore pääministeri Sanna Marin (sd.) otti heti eduskuntaan noustuaan yli puolen miljoonan asuntovelat, ja sisäministeri Maria Ohisalolla (vihr.) on yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa runsaat puoli miljoonaa asuntolainaa. Krista Kiuru (sd.) puolestaan unohti (Marinin tavoin) täyttää sidonnaisuusilmoituksensa, kun taas työministerin sekä liikenne- ja viestintäministerin salkkuja hoitaneella Timo Harakalla (sd.) on salkussaan pörssiosakkeita noin 350 000 euron arvosta! Melkoista samppanjasosialismia.

Monipuolisen faktajournalismin nimissä on tietenkin balanssoitava asia niin, ettei kyse ole suinkaan punaporvarillisuudesta. Työväenliikkeen puolestapuhujan on luonnollisesti uhrauduttava ja hankittava osakkuuksia myös pörssiyhtiöistä, jotta patruunat eivät pääsisi yksin tai salassa päättämään yritysten asioista yhtiökokouksissa.

Yleisradion listaykköset velkojensa, varojensa ja muiden sitoumustensa tunnustamisessa näette täältä, ja lisää yleiskuvaa etenkin pakkasen puolella poseeraajista voi lukea Ilta-Sanomien jutusta. Huomiota herättävät muiden muassa Sirpa Paateron (sd.) yhteisvastuulliset 260 585 euron asuntovelat, eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) 385 000 euron asuntolainat, puolustusministeri Antti Kaikkosen (kesk.) 300 000 euron asuntovelka, sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen (vas.) 392 000 euron lainat ja tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikon (kesk.) yhteisvastuullinen 397 000 euron asuntolaina.


Pankit ostavat asuntopolitiikkaa

Tavallisten tallaajien mielestä ministerien velat ovat suuria, vaikka kiiltonahkakenkäin klubeissa niitä pidetään pieninä. Mutta mitä edellä sanottu merkitsee? Eikö ministereillä saisi olla velkaa? Velkaisuushan osoittaa ihmisparan köyhyyttä ja varattomuutta ja toimii samastumisen välineenä politiikassa: lähestyttäessä köyhää, vähävaraista ja veloissa kieriskelevää kansaa.

Asia on kuitenkin päinvastoin. Vanhan sanonnan mukaan money is debt. Varallisuus on velkaa. Se, joka pystyy tekemään sijoituslainaa (ja jolle sitä myönnetään), aikaa myöten rikastuu, kunhan hoitaa lainansa. Ministerit ovat siis rikastumisen tiellä.

On hyvin epätodennäköistä, että kenellekään poliittisesti vaikutusvallattomalle kansalaiselle myönnettäisiin satojen tuhansien lainoja edes ministerinpalkan tasoisilla kuukausituloilla, jos työsuhde on määräaikainen ja työhistoriaa on lähinnä myyjättärenä toimimisesta Tampereen osuuskaupassa.

Ministerit ryvetetään rahassa siksi, että vastavuoroisessa sosiaalisessa vaihdossa liikkuu toiseen suuntaan sosiaalista pääomaa. Pankit käytännössä ostavat ministerit oman asuntopolitiikkansa takaajiksi sitouttamalla heidät suurilla asuntolainoilla.


Ministerien asuntoveloilla varmistetaan astronomiset asuntojen hinnat

Ministerin suuri henkilökohtainen asuntolaina varmistaa sen, että vasemmistolaisetkaan ministerit eivät erehdy toivomaan asuntojen hintakuplan puhkeamista ja asuntojen hintojen palautumista takaisin palkansaajien ulottuville. Kun ministerillä on oma lehmä ojassa suuren asuntosijoituksen muodossa, heille tulee tärkeäksi varmistaa, että asuntojen hinnat eivät vahingossakaan normalisoidu eivätkä tasehäiriöt korjaannu.

Näin pankit voivat jatkaa ylisuurten asuntoluottojen tehtailua tiskeillään, kasvattaa lainapääomia ja varmistaa sitä kautta viivan alle jäävää tulostaan matalankin korkotason ja -marginaalin aikana. Mukana juonessa ovat tietenkin myös pankkien omistamat kiinteistövälitysfirmat sekä vakuusasiantuntijat, jotka antavat perättömiä arvioita asuntojen hintojen kehityksestä ja vedättävät niitä ylöspäin.

Tulos on, että palkansaajilla ei ole enää mahdollisuutta varallisuuden kartuttamiseen asuntolainan lyhentämisen kautta, mutta tärkeintähän onkin, että ministereillä sentään on.

Perusaksioomana ajatuskulussani on, että asuntojen hinnat ovat lähteneet lentoon kasvukeskuksissa holtittoman luotonannon kautta, ja näin asuntojen hinnat ovat karanneet keski- ja työväenluokan ulottumattomiin. Koska markkinoilta pitäisi löytyä aina myös hintatasoa vastaava maksaja (jota ei nyt tunnu pitkälläkään tähtäimellä löytyvän), on seurannut tasehäiriö, ja gäppiä hintojen ja ihmisten maksukyvyn välillä on miljardeja.

Tilanne voi tasapainottua jättiläisinflaation kautta tai hintojen putoamisen myötä. Yksi mahdollisuus on ex-demari Juhana Vartiaisen (kok.) lietsoma vaihtoehto: siirtyminen uuteen ajattelutapaan, jonka mukaisesti asuntoja ei enää hankitakaan omaksi, vaan omistusasujat maksavat koko ikänsä korkoa pankeille ja muille sijoittajille, jotka omistavat land lordien tavoin kaiken. Taloustieteilijä Vartiaisen viisaaseen päähän tuskin on juolahtanut mahdollisuus, että tässä mallissa kansalaisten yksityinen varallisuus ei kartu.


Asuntopolitiikan korruptoituneisuus

Ministerien rypöminen velkarahassa heijastelee asuntopolitiikan kokonaistilaa, jota he näköjään eivät itsekään oikein ymmärrä, sillä he ovat pelissä mukana. He eivät kenties souda kaleerilaivaa kansalaisten tavoin, mutta he lyövät rumpua pankkien pitäessä perää. Tämä on kuitenkin hullua, koska jossakin vaiheessa asuntokupla puhkeaa pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvukeskuksissa. Silloin pankit saattavat taas lähestyä valtiota kerjäten pankkitukea luottotappioihinsa.

Omistusasumisesta on tullut vuokralla asumisen muoto. Vuokraa tosin maksetaan nyt lainarahasta. Tämä on merkinnyt tappiota juurevalle talonpoikaiselle identiteetille, jonka mukaisesti ihminen itse omisti talonsa tai tupansa. Kansanrintamahallitukselle tämä ihanne ei merkitse enää mitään, sillä ministereille on tullut tärkeimmäksi varmistaa oman varallisuutensa arvon säilyminen ja velkaloukun laukeamattomuus, ja tämä tapahtuu asettumalla pankkien johtaman asuntopolitiikan takaajaksi.

Suurissa asuntoluotoissa on siis kyse korruptiivisesta suhteesta pankkien ja poliitikkojen välillä. Ei ihme, että Maria Ohisalo esimerkiksi kiirehti alentamaan valtion korkotuella rakennettavien vuokra- ja asumisoikeustalojen korkoleikkuria 2,5 prosentista 1,7 prosenttiin. Näin lainan saaja hyötyisi korkojen mahdollisesti noustessa. Päätös sinänsä on oikean suuntainen, sillä se edistää myös vuokra-asuntojen lisärakentamista, mutta asiassa pilkahtaa ministerin suopeus rakennuttajien ja pankkien keskinäistä kartellisaatiota kohtaan.

Älä koskaan luovu käteisen rahan käyttämisestä

Pankit ovat lähetelleet asiakkailleen pahaenteisiä uhkauksia, joilla kansalaisia pehmitetään ensi syksynä toteutettavaan suuruudistukseen. Verkkopankkimaksamisen tunnuslukulistat aiotaan jättää käytöstä pois ja korvata kännykkäsovelluksilla sekä biometrisillä tunnisteilla.

Näin pohjustetaan tietä myös käteisen rahan poistamiseen. Tilinkäyttövälineitä koskevan huononnuksen takana on tietenkin EU-direktiivi.

Samalla kun uudet europarlamentaarikot harjoittelevat Brysseliin matkustamista, EU lähestyy tavallisia ihmisiä PSD2-maksupalveludirektiivillä, jonka kautta pankkiasiakkaiden saldo-, tili- ja maksutiedot voidaan alistaa yritysten ja julkisyhteisöjen, kuten Kelan ja veroviranomaisten, valvontaan.

Esimerkiksi Taloussanomat lirkuttelee asiasta näin: ”Maksamisen muutosten lisäksi direktiivi tuo muutoksia tilitietoihin pääsemisen kannalta. Jatkossa pankit velvoitetaan tarjoamaan ulkoisille sovelluksille pääsy ihmisten tilitietoihin, jos käyttäjät itse näin sallivat. Finanssialan [Teija] Kaarlelan mukaan tämä mahdollistaa esimerkiksi sovellukset, jotka osaavat näyttää ihmisten eri pankeissa olevien tilien saldot samanaikaisesti.”

Uudistuksen syheröissä ei suoraan myönnetä, että maksukäytäntöjen muutos johtaa pankkitietojen viranomaisurkintaan, mutta ei ole epäilystäkään, ettei tätä mahdollisuutta käytettäisi ennen pitkää hyväksi.

Tietojen urkkiminen saatetaan pitää muodollisesti asiakkaiden luvan varaisena, mutta luvan myöntäminen voidaan asettaa esimerkiksi eläkkeiden, työttömyysetuuksien tai toimeentulotukien maksamisen ehdoksi, jolloin Kelan asiakkaiden on käytännössä pakko luovuttaa pääsy kaikkiin pankkitietoihinsa.

Tutkimusten mukaan vain 12 prosenttia suomalaisista tietää, että ensi syyskuun puolivälissä voimaan astuva direktiivi tekee käytännössä lopun pankkisalaisuudesta, taloudellisesta yksityisyydensuojasta ja perustuslaillisesta omaisuudensuojasta sekä alistaa kansalaiset entistä pahemmin elämäntavan ja kulutustottumusten tarkkailulle. Sairasta on, että tätä kontrollia perustellaan ”pankkiturvallisuudella”.

Pahimpia uudistuksen ajajia ovat olleet Danske Bank ja Nordea, jotka ovat pyrkineet eroon myös käteisen rahan käsittelystä ja lopettaneetkin sen monin paikoin. Silti ne kehtaavat kutsua itseään rahalaitoksiksi.


Elektroniseen maksamiseen siirtyminen yksityistäisi rahan olemuksen

Samalla, kun ihmisille on tyrkytetty elektronisen maksamisen välineitä, kuten MobilePaytä ja Google Payta, on yritetty vähentää käteisen rahan käyttöä ja pakottaa ihmiset käyttämään elektronista rahaa. Tyhmimmät kansalaiset ja varsinkin nuoret ovat tähän ansaan menneet ymmärtämättä, mitä käteisen rahan poistamisesta seuraisi.

Siitä seuraisi koko rahan olemusta koskeva valtava muutos, jollaista ei ole ennen nähty. Jos kaikki raha on pankkien tai maksujen välittämiseen erikoistuneiden firmojen tietojärjestelmissä olevaa bittirahaa, tämä tekee kaikesta rahasta yksityisten yritysten rahaa ja lopettaa julkisen valtiollisen rahan kokonaan sekä maksuvälineenä että arvon säilyttäjänä.

Tämä taas johtaa automaattisesti kaiken taloudellisen vallan siirtymiseen pankeille tai maksuja välittäville yrityksille. Ei siis ole ihme, että verkkomaksufirmat ovat innoissaan, kuten Taloussanomien haastatteleman tanskalaisen Netsin Sirpa Nordlund, joka ennustaa käteisen katoamista vedoten sen käytön ”kalleuteen” ja ”epäturvallisuuteen”.

Tosiasiassa korttimaksaminen tuli vuonna 2013 kauppaliikkeille kalliimmaksi kuin käteiskaupanteko. ”Vaivattomuuden” varjolla markkinoidusta maksamisen helppoudesta on lyhyt matka siihen, että maksaminenkin alkaa maksaa entistä enemmän, myös kauppojen asiakkaille.

Siirtymistä tunnuslukukorteista matkapuhelinsovelluksiin ei voida perustella millään ”turvallisuudella”, sillä matkapuhelimet ovat haavoittuvia, ne ovat alttiita elektroniselle urkinnalle, ne katoilevat, ja niissä on häiriöitä. Lisäksi monet tarvitsevat niiden käyttöön apua, jolloin pankkiavaimet voivat joutua entistä helpommin kolmansien osapuolten haltuun. EU:n tuputtamalla hullulla uudistuksella ei ole siis mitään tekemistä turvallisuuden kanssa.

Kuinka onkin aina niin, että ne jotka haluavat taata ”turvallisuutemme” haluavat palkaksi vapautemme? Vastaus piilee siinä, että tuon kaltaisten toimijoiden päämääränä on tehdä ihmisistä tarkkailun ja valvonnan orjia sekä kytkeä kansalaiset pankkiriippuvuuteen.

Rahan ja pankkitoiminnan elektronisoiminen ovat tulevaan lainsäädäntöön valmistautumista niin, että pankkitiedot voidaan avata – paitsi reaaliaikaisesti – mahdollisesti myös jälkikäteen koskemaan kaikkea pankkien tileille kirjautunutta informaatiota. Tämä rikkoisi pahoin länsimaiseen oikeuskäytäntöön kuuluvaa taannehtivan oikeuden kieltoa (ex post facto).


Käteisen rahan poistaminen olisi pankkien tekemä ryöstö

Käteisen rahan puolustamisessa ei ole kyse siitä, että ”ikäihmiset eivät osaa käyttää” pankkitunnistautumisessa välttämättömiä puhelimia, vaan kyse on paljon enemmästä. Kysymys on periaatteesta. Maksuvälineitä elektronisoimalla koetetaan tehdä ihmiset riippuvaisiksi pankkien tilijärjestelmistä ja maksuvälineistä.

Jatkossa sinulle valehdeltaisiin, että sinulla on talletuksia pankissa, mutta oikeasti ne lakkaisivat olemasta sinun vapaassa käytössäsi, mikäli et voisi käyttää niitä ilman pankkien myöntämiä välineitä ja pankkien määräämiä hintoja. Tätä tarkoitan rahan yksityistämisellä pankkien artefaktiksi. Tileillä oleva raha ei ole asiakkaiden omaa, kun se ei ole tallettajien vapaassa hallinnassa, mutta käteinen raha on.

Kirjanpidollisesti talletukset eivät tietenkään ole asiakkaiden omaisuutta vaan pankkien velkaa asiakkaille, mutta nykyjärjestelmässä asiakkailla on sentään mahdollisuus hakea rahansa pankeista pois. Tämä potentiaali on pitänyt pankit edes jokseenkin nöyrinä. Sen sijaan jatkossa ihmiset yritetään kytkeä täysin pankkien talutusnuoraan poistamalla käteinen käytöstä vähitellen kokonaan.

Suomen Pankki on tosin ottanut jyrkän kannan käteisen rahan puolesta toteamalla, että ihmisillä täytyy olla oikeus omiin rahoihinsa, että oikeus nostaa ja tallettaa rahaa omalle tililleen on peruspankkipalvelu ja että varat täytyy saada pankeista käyttöön muutoinkin kuin kuluttamalla.

Euroalueesta annetun alkuperäisen asetuksen mukaan käteiseuro on euroalueen ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvoite ottaa vastaan maksuvälineenä. Nyt myös kauppaliikkeet rikkovat tätä säädöstä räikeästi kieltäytymällä käteisen vastaanottamisesta yksityisoikeudelliseen sopimussuojaan vedoten. Siten ne mitätöivät käteistä rahaa. Tosiasiassa yhdelläkään yrityksellä ei ole oikeutta päättää siitä, mikä on euroalueen laillinen ja kelvollinen maksuväline, vaan käteisellä pitää voida myös maksaa.

Kansalaisten edun ja kansanvallan vastaista EU-direktiiviä on valmisteltu Euroopan unionissa kaikessa hiljaisuudessa tavalla, josta kirjoitin kolmisen vuotta sitten täällä. Koska käteinen raha on vapauden ja kansanvallan tunnusmerkki, Euroopan unionissa se koetetaan korventaa pois samaan tapaan kuin sananvapauskin.

Käteisen rahan poistolla on koetettu torjua ”harmaata taloutta”, mutta tämä tavoite ei oikeuta paljon suurempia rikoksia: kansalaisten yksityisyydensuojan loukkauksia, omaisuudensuojan murentamista eikä pankkitietojen kaivelua.

Pankkiehtoisuuden laajentaminen totaaliseksi on pankkien tekemä ryöstö. Tallettajien varat pidätetään pankkijärjestelmän omaan vaihtoehdottomuuteen, ja varas huutaa: ottakaa varas kiinni!

Tosiasiassa käteisen poistamista ei voida perustella millään rahanpesun vaikeuttamisella, sillä pimeä raha liikkuu nykyisinkin kryptovaluuttojen muodossa. Käteisen poistamisella on tarkoitus pelkästään hankaloittaa kansalaisten maksusuorituksia, heikentää ihmisten taloudellista itsemääräämisoikeutta ja lisätä pankkien valtaa.

Lisäksi elektronisen maksamisen laajentamiseen ei ole mitään tarvetta. Sitä ei ole kukaan kansalainen pyytänyt, vaan kyse on puhtaasti Euroopan unionin harjoittamasta pakottamisesta, vallankäytöstä ja pankkien ahneudesta (näyttöä kansalaisten vastarinnasta saa vaikkapa lukemalla tämän jutun yleisökommentit).


Pankit ja viranomaiset jälleen kävelemässä kansalaisten yli

On muistettava, että ihmiset ovat tätä nykyäkin tilintekovelvollisia vain tuloistaan eivätkä menoistaan, ja tuloistaankin vain veroviranomaisille – eivät pankeille. Pankit kuitenkin ahdistelevat asiakkaitaan tarkoilla tiedusteluilla, mistä mikäkin talletettava seteli on saatu tai mihin tiskeiltä nostettavia käteisvaroja on aikomus käyttää.

Todellisuudessa pankeilla ei ole mitään viranomaisprivilegiota kyseisenlaiseen urkintaan. Paperi, jonka pankit vaativat täytettäväksi, on Finanssialan Keskusliiton, eli pankkien etujärjestön, yksityinen lomake eikä mikään viranomaispaperi.

Viranomaiset, kuten Finanssivalvonta, ovat yrittäneet siirtää pankeille tehtäviä, jotka eivät pankeille kuulu. Pankit ovat ottaneet ne ilomielin vastaan, sillä käteisen rahan käyttöä vaikeuttamalla pankit pystyvät pidättämään taloudellista valtaa itselleen.

Tosiasiassa pankkien asiakkailla ei ole mitään juridista velvoitetta käteissäästöjensä alkuperän selvittämiseen rahaa talletettaessa eikä velvoitetta selvittää käteisvarojensa käyttötarkoituksia niitä nostettaessa. Pankkien tai viranomaisten epäillessä väärinkäytöksiä tai rikoksia, on näyttövelvoite ja todistelutaakka viranomaisella – ei asiakkaalla. Tutkinnan, rikosepäilyn tai syyttämisen kynnyksen taas ei pitäisi ylittyä sillä, että vie omia rahojaan pankkiin. Muutoin kyse on käteisen käytön suoranaisesta kriminalisoimisesta. On muistettava, että myös aiheeton rikoksesta epäileminen voi olla rikos.

Myöskään pankkien velvoite tuntea asiakkaansa ei oikeuta pankkeja urkkimaan heidän kaikkia asioitaan. Nykyisin pankit tiedustelevat asiakkailtaan heidän asumisolonsa ja poliittisen toimintansa, mikä on omiaan vähentämään ihmisten halua toimia poliittisesti. Poliittisen osallistumisen ehdollistaminen taloudellisen kiristyksen keinoin on EU-totalitarismin sairas muoto.

Danske Bank uhkasi jäädyttää asiakkaidensa tilit ja kortit, mikäli he eivät saa määräajassa kopioita asiakkaidensa henkilötodistuksista. Henkilötodistusten jäljentäminen, keruu ja tallentaminen rekistereihin saattaa olla vastoin lakia ja loukkaa joka tapauksessa ihmisten tietosuojaa. Tilien sulkeminen ja varojen pidättäminen pankeille on sellainen isku vasten asiakkaiden naamataulua, että pankkien ei tarvitse ihmetellä, jos ihmiset eivät vie rahojaan pankkeihin enää lainkaan vaan siirtyvät käyttämään pelkästään käteistä rahaa.

Käteisen rahan poistoa on ajanut erityisesti Nordean Björn Wahlroos teoksissaan Markkinat ja demokratia sekä Talouden 10 tuhoisinta ajatusta keskittääkseen valtaa pankeille. Samalla kun elektronisesta maksamisesta yritetään tehdä pakollista, ihmiset yritetään sitoa myös matkaviestimiin ja puhelinliittymiin. Ihmisten elämää läpivalaistaan entistä tehokkaammin, kun kauppaliikkeet pystyvät tunnistamaan ostosten tekijät digitaalisesti ja jatkossa myös biometrisesti kasvojen tai sormenjälkitunnistuksen avulla. 

Tämä puolestaan merkitsee filosofian kielellä ”elämismaailman kolonisaatiota”, eli tarkkailun ja valvonnan marssittamista ihmisten olohuoneisiin ja ruokapöytiin. Kyse on perimmältään kansalaisten hallinnasta ja kontrolliin saattamisesta. Jos säästöt ovat sementoidut pankkitileihin, talletusten pääomat voidaan helposti saattaa myös verolle, aivan kuten Thomas Piketty ja EU:n komissio jo esittivätkin, ja niitä voidaan takavarikoida, kuten Kyproksella. Taatessaan anonyymin maksamisen on käteinen raha ainoa oikeasti turvallinen raha.


Käteinen raha auttaa taistelussa elämäntapatarkkailua vastaan

Eräänä uhkana elektronisen maksamisen yleistymisessä on ihmisten oman talouden hallinnan menetys, kun helpoksi koettu sähköinen maksutoimitus alentaa tuhlailun kynnystä. Se puolestaan on pikavippiparonien märkä uni.

Pankkien ja muiden puliveivausfirmojen, välistä vetäjien ja keinottelijoiden vallan kasvua on rajoitettava kaikin keinoin, jotta todelliset rikolliset eivät pääsisi urkkimaan yksityisten kansalaisten taloutta eivätkä hallitsemaan poliittisia ja taloudellisia vapauksiamme.

Suomalaiset ovat suostuneet käyttämään elektronista rahaa liian helposti, minkä tuloksena monet ovat laittaneet päänsä pankkien solmimaan silmukkaan. Sosiaalidemokratisoidussa Ruotsissa on tehty päätös käteisestä rahasta luopumiseksi vuoteen 2023 mennessä.

Monessa muussa maassa, kuten Yhdysvalloissa ja Saksassa, joissa asuu eduistaan paremmin huolehtiva kansa, käteisellä rahalla on institutionaalinen asema vapauden ja taloudellisen itsenäisyyden välineenä (aiheesta täällä).

Meiltä elektronisten kaulapantojen ja biometrisen tarkkailun vastustajilta voidaan tietenkin kysyä, mitä salattavaa rehellisellä ihmisellä voi olla. Tämä on väärä kysymys.

Oikea kysymys kansanvallan kannalta on: Mitä urkkimista viranomaisilla tai yrityksillä olisi meidän rehellisten kansalaisten asioihin? Ja vastaus: ei yhtään mitään. Tämä on menossa taas aivan liian pitkälle ja antaa jälleen erään näytön siitä, miksi olisin valmis repimään kyseisen EU-direktiivin kaitaleiksi.

Mitäpä, jos me asiakkaatkin alkaisimme kysellä pankkitiskeillä, mitä pankit tekevät meidän rahoillamme: kenelle ne antavat rahat lainaksi, käyttävätkö ne niitä laillisiin tarkoituksiin, rahoittavatko pankit terrorismia ja huumekauppaa, tai avustavatko pankit verojen kiertämisessä siirtämällä varoja Panamaan, kuten Nordea jo tekikin?

Ilmeistä on, että pankit kiusaavat nyt tavallisia käteisasiakkaitaan tarkoilla selvityksillä vain lavastaakseen esityksen, jonka tehtävänä on vakuutella pankkien toimivan tarkasti lain kirjaimen mukaan. Pankeissa siis toivotaan, että asiakkaat valittaisivat äänekkäästi, jotta viranomaiset päättelisivät pankkien tottelevan viranomaismääräyksiä. Tästä kidutuksesta pitäisi tehdä loppu ja kääntää huomio siihen järjestelmälliseen rahanpesuun ja verojen kiertoon, jota pankit harjoittavat yhteistoiminnassa suurasiakkaidensa kanssa.


Oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään

Olen kirjoittanut aiheesta laajemmin täällä. Tekstini kannattaa lukea jokaisen, joka ei vielä tiedä, että elektronisen maksamisen tuputtamisessa ei ole kyse ensisijaisesti pankkiteknisestä toimenpiteestä vaan pankkiehtoisuuden laajentamisesta ja rahan olemuksen muutoksesta sekä omaisuuden ja varallisuuden pidättämisestä yksityisten rahalaitosten hallintaan ja viranomaisten valvonnan kohteeksi.

Mitä asialle pitäisi tai voisi tehdä? Euroopan unionin tuomioistuimesta, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta tai Suomen tietosuojavaltuutetulta ei todennäköisesti apua saa, sillä korppi ei noki korpin silmää.

Ehdotan kansanliikettä käteisen rahan pelastamiseksi, elektronisten kahleiden vastustamiseksi, rahan käytön anonymiteetin säilyttämiseksi ja verkkopankkimaksamisen pysyttämiseksi nykyisellään. Suositan kaikille kansalaisille pankkiasioinnin siirtämistä sellaiseen pankkiin, joka ei pakota asiakkaitaan digitaaliseen valvontaan.

Koska pankeilla on taipumus puhaltaa yhteen hiileen, tämä saattaisi tosin entisestään vauhdittaa pankkien yhteistoimintaa käteisen rahan mitätöimiseksi. Siksi eräs toimiva keino olisi minimoida pankkiasiointi nostamalla kaikki rahat pankeista pois, mikäli ne eivät suostu luopumaan nykyisestä tarkkailusta, kiusaamisesta ja urkinnasta.

Käteinen kuolee, jos sitä ei käytetä. Siksi ehdotan, että taloudellisesta itsemääräämisoikeudestaan sekä omaisuuden- ja yksityisyydensuojastaan kiinnostuneet ihmiset lopettaisivat myös pankki- ja maksukorttien käytön ja siirtyisivät käyttämään arkipäivän ostoksissaan vain ja ainoastaan käteistä rahaa. Tähän on hyvät mahdollisuudet, sillä käteiseuroja on liikenteessä noin 1200 miljardin arvosta, siitä on tullut maailmanvaluutta, eikä sen lopettamisesta tule käytännössä mitään.

Käteinen raha on edelleenkin EU-lainsäädännön mukaan euroalueen ensisijainen maksuväline, jota digitaalinen raha vain täydentää. Kaikki tähän säädökseen tehdyt rajoitukset ja venkoilut polkevat euromaiden kansalaisten oikeuksia, mikä voi johtaa koko eurorahajärjestelmän romuttamiseen kansalaiskapinan toimesta.
 
Näin tehtyään kansalaiset voisivat todeta pankeille: olemme ottaneet taloutemme ja varallisuutemme kokonaan omaan hallintaamme. Mikäli hyväksytte meidän asettamamme ehdot, teidän ei tarvitse tehdä mitään. Huoletonta kesää!


Aiheesta aiemmin:

Käteinen raha on vapauden ja demokratian tunnusmerkki


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset

---

Päivitys 25.8.2019:

Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti lehdessä, että ”Itävallassa kammouksutaan lasista ihmistä, ja siksi käteisen käyttöä ajetaan nyt perustuslakiin”.

Juuri näin pitäisi tehdä kaikkialla euroalueella. ”Lasisella ihmisellä” tarkoitetaan juuri tuota digitaalisesti läpivalaistavissa olevaa kansalaista.

Toimittaja tosin erehtyy syyttäessään ”käteisrakkaudesta” (Aittokosken ilmaus) Itävallan natsimenneisyyteen liittyvää historiallista muistijälkeä. 

Tosiasiassa itävaltalaisten halukkuus käyttää käteistä rahaa on läpivaltiollistumisen vastustamista ja sellaisena protesti sosialismin ja kommunismin ihanteita, internationalismia sekä monikulttuurisuuteen liittyvää kansainvälistä komentelua ja totalitarismia vastaan.

Juuri ne ovat pahiten uhanneet itävaltalaisia viime aikoina. Käteisen puolustamisesta taas sopii kiittää Itävallan oikeistorealistista Vapauspuoluetta, FPÖ:tä.

Suomen itsenäisyys kuin Matti Nykäsen mitalit

Suomen itsenäisyys täyttää tänään sata vuotta, mutta Suomi sinänsä on paljon vanhempi. Täältä puolestaan ei seuraa juhlapuhetta vaan arkinen toteamus, että juuri tuo itsenäisyytemme on nyt museossa kuin Matti Nykäsen mitalit. Voittaja voi käydä katselemassa niitä Urheilumuseon vitriinissä, mutta hän ei saa niitä sieltä takaisin, vaikka haluaisi.

Turvassa ovat kuin rahat pankeissa, joista ei myöskään saa nykyään rahojaan enää pois; niissä kun ylimielisesti kieltäydytään käsittelemästä käteistä rahaa, ja pankit haluavat perustaa oman rahan, joka olisi niiden omien pleksien ja maksujärjestelmien kontrollissa (aiheesta tässä).

Samanlaista on Suomen itsenäisyys. Kansallinen varallisuutemme on riistetty tai myyty velkojen katteiksi. Ensin tuhottiin yhteisvaluutalla meidän rahapoliittinen itsemääräämisoikeutemme, ja suomalaiset ajettiin tie breakiin. Näin tehtiin, koska Euroopan unionin poliittinen uskottavuus on yhtä kuin sen valuutan arvo, jota täytyi pönkittää.

Valtioiden velkaantumisesta pankeille voin sanoa kuin entinen brittipääministeri Kirkkomäki: Koskaan aiemmin näin monet eivät ole olleet velkaa näin harvoille.

Antakaa siis noille Linnan juhlien keltanokille anteeksi, sillä juuri he – nuo filosofiattomat oman etunsa saalistajat – eivät kerta kaikkiaan tiedä, mitä he tekevät. Heidät, jotka tietävät, vetäkää sopivan tilaisuuden tullen vastuuseen.

Hyvin ovat Suomi ja suomalaisten rahat kelvanneet maailmalle, mutta Nato-naimisiin ei ole ikäneito päässyt. Tuo voi olla hyväkin asia, sillä itsellistä naista pelätään kuin Pohjois-Koreaa. Voidaan Venäjälläkin sanoa läntisestä naapuristaan kuin isäntä asuinkumppaistaan, että älä koirasta välitä, varo vihaista emäntää. Ja lausahtihan Cheekkikin, että älä huorasta vaimoo tee, joten parempi on Suomen pihdata itseltään ohari-ollien riemurahat kuin olla maapallon suvakkilutka.

Eniten Suomella on merkitystä meille suomalaisille. Maailmalla maamme ei ole mitään muuta kuin lippubrändi, joka tunnetaan kahdesta asiasta: Tom of Finlandista ja autourheilijoista. Globalisoituneessa tuotannossa valmistusmaalla ei ole väliä: kaikki kiteytyy merkkiin. Siinä Suomen lippu on vertaisryhmässä Ferrarin ja Mercedes-Benzin rinnalla. Autourheilijat ja Tom ovat brändänneet Suomea enemmän kuin yksikään ulkomaankauppaministeri tai vienninedistämisen valtuuskunta.

No niin. Koska kaduilla on alkanut olla itsenäisyyspäivisin vaarallista vasemmistolaisten rähinöitsijoiden vuoksi, en turvallisuussyistä sano, missä vietän itsenäisyyspäivääni. Joka tapauksessa osallistun itsenäisyyspäivän viettoon siinä todellisessa Suomessa, joka ei tanssi omassa kuplassaan kristallikruunujen alla.

Onneksi median haastattelemat ”töölöläisvanhemmat” eivät ole sentään pystyneet estämään 612-juhlaa ja harrasta kynttiläkulkuetta edes lapsikortin varjolla. Lähi-itäkeskuksen kaunaiset anarkistithan siinä alittivat moraalin rajan yrittäessään tehdä lapsista ihmiskilven oman luokkasotansa ja terrorinsa etulinjaan.

Mitään juhlapuhetta täältä ei tänään tullut. Ei tullut, koska itsenäisyys alkaa olla yhtä imaginaarinen asia kuin aikakin. Vuoden 1917 tapahtumat kiitävät sadan valovuoden päässä avaruudessa, jossa ne ovat valoaaltoina tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta. Päinvastaiseen suuntaan on ehkä tulossa joku komeetta, joka kirahvien hamutessa suuhunsa puiden lehviä osuu jonain päivänä Euroopan keskuspankin pihaan.

Huvittava on tapa, jolla Suomen itsenäistymisen vuosi 1917 on tullut ajan myötä suhteellisesti lähemmäksi vanhetessani. Vielä 25 vuotta sitten oma elämäni muodosti vain kolmanneksen Suomen itsenäisyyden ajasta. Nyt oma ikäni kattaa jo puolet Suomi-neidon iästä! Niinpä itsenäisyyden alkuvuodet ovat tulleet suhteellisesti lähemmäksi kuin ne olivat tähän maailmaan tullessani. – Ehkä noiden aikojen lähestyminen on ollut myös jossain mielessä todellista.

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?

Thomas Piketty on ranskalainen taloustieteilijä, jonka pääteoksena pidetty Pääoma 2000-luvulla ilmestyi tänä vuonna suomeksi (Into 2016). Alun perin vuonna 2013 julkaistun teoksen kansipaperissa komeilevat nobelisti Paul Krugmanin ylväät sanat: ”Piketty on muuttanut tapamme puhua taloudesta.”

Tosiasiassa Pikettyn teos toistaa marxilaista lähestymistapaa ja jatkaa poliittisen vasemmiston retoriikkaa. Teoksessa analysoidaan pääoman jakautumista yhtä maanisesti kuin Karl Marx puntaroi nauloja ja paunoja British Museumin kirjastossa kirjoittamassaan neliosaisessa klassikkoteoksessa Pääoma (1867, 1885, 1894 ja 1904). Teoksia yhdistää siis muukin kuin nimi.

Pikettyn kirjaa on turha suositella kokonaisuudessaan luettavaksi edes taloustieteilijöille. Olennaista tässä teoksessa eivät olekaan tikahduttavat perustelut vaan johtopäätökset, jotka olisivat esitettävissä hyvinkin lyhyesti.

Pikettyltä ilmestyi tänä vuonna suomeksi myös kolumnikokoelma Pitäisikö pankkiirit pelastaa? (Minerva 2016), joka on yleistajuisempi. Teos sisältää puheenvuoroja vuosilta 2008–2014 ja tarjoaa lukijoille todellisen yllätyksen: Pikettyn mukaan Euroopassa on harjoitettu ”vääränlaista talouspolitiikkaa” ja valtioiden velat pitäisi jättää maksamatta. Helposti voidaan kysyä, onko Euroopan mailla muita vaihtoehtojakaan. Varmaa sen sijaan on, että itsestäänselvyyksien julistaja saa aina sädekehän lausumalla jotakin asiantuntija-asemasta.

Pikettyn Pääoman suomennoksen on tarkistanut vasemmistoliittolaisena tunnettu Tampereen yliopiston professori Markus Jäntti, ja kolumnikirjassa puolestaan on Esko Seppäsen esipuhe. Jo tämän perusteella voidaan arvata, mitä poliittista näkökantaa Piketty edustaa ja puhuttelee, vaikka hän onkin kiistänyt olevansa vasemmistolainen tai sosialisti.

Pääoma-teoksen kansiliepeessä Pikettyä luonnehditaan ”taloustieteen rocktähdeksi”. Minä sanoisin häntä pikemminkin poptähdeksi, sillä hänestä on tullut melkoinen populisti. Piketty on taloustieteelle samaa kuin Michel Foucault ja Slavoj Žižek ovat filosofialle: kurpitsanaamio, jonka takana kommunistista yhteiskuntateoriaa on mahdollista pitää hengissä. Tai hän on eräänlainen täytetty ankka, jonka nousu puheenaiheeksi johtuu vain ”yhteiskunnallisesta tilauksesta”, toisin sanoen siitä, että hänen väitteensä sopivat vasemmiston agendaan kuin hansikas käteen.

Pikettyn runsas lainailu ja viittailu hänen sanomisiinsa eivät johdu vain hänen ahkeruudestaan kirjoittajana tai tieteellisistä ansioistaan vaan erityisesti siitä kriittisyydestä tai hyväntahtoisuudesta, jonka mukaisesti hänen kollegansa ovat antautuneet korjailemaan Pikettyn teoksista löytämiään virheitä.

Sitaatti-indeksin kasvua ei voida tässäkään yhteydessä pitää todisteena kirjoittajan pätevyydestä. Tieteen sitaatti-indeksi onkin samanlainen kuin Uuden Suomen puheenvuoropalstan suosituimmuuslista. Kärkeen nouseminen ei yleensä merkitse sitä, että olisi suosittu, vaan se on merkki laajasta vastarinnasta.

Pääoman kasautumisesta ja työväenluokan kurjistumisesta

Näenkö Pikettyn ajatuksissa mitään myönteistä, tai arvostelenko hänen marxilaisuuttaan itsetarkoituksellisesti? Pikettyn ansio on taloudellisen eriarvoistumisen esiin nostamisessa, mutta ongelmia ovat hänen tapansa suoristella kurveja ja tiedeyleisön halu helpottaa hänen asemaansa vasemmistolaisperäisellä ylistyksellä.

Piketty on oikeassa päätellessään useita eri maita koskevien tutkimustensa pohjalta, että maailman pääomat ovat keskittyneet yhä harvempien ihmisten käsiin. Hän ei kuitenkaan ota huomioon riittävästi esimerkiksi sitä, että myös maailman väestö on paisunut etenkin köyhimmissä maissa, ja siten rikkauden kasautuminen ja harvinaistuminen on ollut vain suhteellista.

Vuonna 2001 Nobel-palkittu Columbian yliopiston professori Joseph Stiglitz on vetänyt asiat yhteen teoksessaan The Great Divide (2015) toteamalla, että globalisaation tuloksena on yksityistetty voitot ja sosialisoitu tappiot. Valtiot ovat pelastaneet kapitalismin romahdukselta, jonka markkinavoimat ovat tuottaneet. Näin on syntynyt varallisuuden jättiläismäinen uusjako, jossa suuret, ahneet ja röyhkeät ovat voittaneet ja pienet, nöyrät ja kuuliaiset hävinneet.

On helppoa olla samaa mieltä siitä, että pääomien keskittyminen ja talouskasvun pysähtyminen muodostavat stagnaation kaltaisen tilanteen ja uhan hyvinvointi- ja teollisuusmaille. Keskiluokan ja palkansaajaväestön köyhtyminen muodostaa suuren poliittisen haasteen, kun työväenluokka ei voi enää pötkiä paremmille päiville eikä vaurastua omalla työllään.

Olen itse painottanut, että tällainen kehityskulku voi romuttaa poliittisen konsensuksen länsimaissa, kun palkansaajat eivät pysty enää hankkimaan esimerkiksi asuntovarallisuutta, joka on ollut perinteinen vaurastumisen muoto. Tässä mielessä olen toki samoilla linjoilla kuin Piketty. Sen sijaan Juhana Vartiaisen ehdotuksia ”oman tuvan ja oman luvan” ihanteesta luopumiseksi pidän kerrassaan hölmöinä ideoina, joiden esittäjä ei näytä ymmärtävän asuntopolitiikan ja työpolitiikan (omistusasumisen ja työmotivaation) yhteenliittymisestä mitään.

Mutta myös Piketty menee harhaan monessa asiassa. Hänen ratkaisunsa ongelmiin ovat kiireisesti kyhättyjä ja repaleisia. Raportoiva ote luo hätäisen yleisvaikutelman, ja kokonaisteoria jää puuttumaan.

Taloustieteen Pösö-kuski

Teoksensa Pitäisikö pankkiirit pelastaa? sivulla 156 Piketty pohtii, pitäisikö pankkitalletuksille säätää muutaman prosentin vero. Idean esittivät alun perin EU:n komissio, EKP ja IMF, jotka tekivät hiuksia nostattavan ehdotuksen 6,75 prosentin verosta pankkitileille, 100 000 ylittäville talletuksille jopa 9,9 prosenttia.

Pikettyn pakina on niin sekava, ettei siitä selviä, kannattaako hän tuota veroa vai ei, mutta yhdessä Emmanuel Saetzin kanssa hän on joka tapauksessa ehdottanut 50–60 prosentin perintöveroa yksityishenkilöille, suurimmille perinnöille jopa 80 prosentin veroa! Nämä ilmeisen vulgaarit vaatimuksensa Piketty pyrkii hitsaamaan matemaattisten kaavojen taakse, ikään kuin mielipiteidenvaraisesta näkemyksestä tulisi kyseisen pioneerityön tuloksena jotenkin ”tieteellisesti perusteltu”. Hiki hatussa tapahtuva todellisuuden kieltäminen onkin vasemmistolle tyypillinen menettely ja tuo mieleen idealistien tavan paeta omaan kuplaansa.

Ei ole ihme, että myös pankinjohtaja Björn Wahlroos on käyttänyt kallista aikaansa Pikettyn suomimiseen teoksessaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (Otava 2015). Yksinkertaisinkin varmasti ymmärtää, mihin moinen verottaminen johtaisi. Myös nykyinen perintövero on pelkästään ideologinen ja kaksinkertainen vero, joka kolhii pahasti ihmisten perustuslaillista omaisuudensuojaa ja itsemääräämisoikeutta raiskaamalla ihmisten laillisesti hankkiman varallisuuden ja tuhoamalla usein myös perillisten taloudelliset toimintaehdot.

Talletusten verottaminen taas johtaisi talletusten pakenemiseen, muuntamiseen käteiseksi, kullaksi tai miksi tahansa. Yhteistä Pikettyn ja Wahlroosin ajatuksissa näyttää olevan pelko, että negatiivisen nettokoron ja talletusten verottamisen aikana setelirahasta tulisi jonkinlainen turvasatama ja ehkä hyväkin sijoituskohde.

Pienehkön varallisuusveron palauttaminen varakkaimmille voisi olla perustelua, mutta Pikettyn ideaa ”globaalista varallisuusverosta” voidaan pitää aidosti populistisena ja tuulesta temmattuna sosialistisena utopiana, jota on mahdoton toteuttaa valtioiden verotuksellisen itsemääräämisoikeuden ja kansantalouksien erilaisuuden vuoksi. Pariisin yliopiston professorina toimiva Piketty osoittaa näillä kohdin huomattavaa lapsellisuutta.

Hän edustaa ranskalaiselle varietee- ja revyykulttuurille ominaista reuhaavaa argumentaatiota, josta itse en pidä lainkaan. Jeremy Clarkson voisi sanoa Pikettyn olevan tyypillinen henkilö, joka vaarantaa muut tiellä liikkujat kaahatessaan Peugeot’lla.

Mikä neuvoksi finanssikriisiin?

Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen on esittänyt euron kriisin ja julkisen talouden velkaantumisen ratkaisuksi joko (1) velkojen nollaamista helikopterirahaan perustuvan hyperinflaation kautta, (2) kansallisten rinnakkaisvaluuttojen käyttöönottoa, joka vastaisi pitkälti Paavo Väyrysen mallia euroalueesta luopumiseksi, tai (3) nykysuuntaan jatkamista eli taloudellisen liittovaltion muodostamista.

Omasta mielestäni on myös neljäs (4) vaihtoehto. Se on valtioiden rahoituskriisin ratkaiseminen yritysverotuksen porsaanreiät tukkimalla. Toistaiseksi EKP on ratkonut kriisiä rahaa tuottamalla, mikä on sopinut kuvioon alhaisen inflaation vuoksi. Yritysten harjoittamaan veronkiertoon liittyvät keinot ovat kuitenkin käyttämättä.

EU:n komissio on laskenut, että euromaiden verohaavin ohi menee noin tuhat miljardia euroa vuodessa, ja summa on sama, jolla maat velkaantuvat vuosittain. Tähän myös Pikettyn näkemykset sopisivat hyvin: varsinkin yritysten veronkiertoa pitäisi ehkäistä ja verosuunnittelua vaikeuttaa. Toistaiseksi EU on ahdistellut verokontrollin tiukennuksilla lähinnä yksityishenkilöitä, jotka eivät kuitenkaan pysty toimimaan sillä tavoin ylikansallisesti kuin firmat.

Keinon numero viisi (5) voisi muodostaa tuotannon tehostaminen. On muistettava, että talouden ydin on arvotuotanto, siis vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen, kun taas talouden primus motorin muodostavat rahoitusjärjestelmä rahanluontijärjestelmineen sekä rahapoliittinen valuutan arvonsäätely. Vastakohtia nämä eivät ole. Arvoja voidaan tuottaa tehokkaammin tai tehottomammin. Suomalainen yhteiskunta toimii tätä nykyä tehottomasti, sillä varoja valuu liiaksi pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon. Tästä myös nobelisti Bengt Holmström on huomauttanut.

Sosialismi pilkahtaa

Kolumnikokoelmansa kirjoituksessa ”Demokraattisen vallankumouksen levittäminen muualle Eurooppaan” Piketty iloitsee Kreikan sosialistien valtaannoususta talousromahduksen mainingeissa (s. 197). Ongelmana on, että hän ymmärtää demokratian sosialistisesti: kansandemokratiaksi. Demokratialla ja kansandemokratialla on kuitenkin sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Euroopassa paluuta kansallisvaltioajatteluun on vauhdittanut EU itse, kun EMU on toiminut kuten taannoinen Bretton Woods -järjestelmä, muinainen kultakanta tai luottoluokituskontrolli. Niiden mahdollistamalla kurinalaisuudella on varjeltu vakautta, mutta samalla on edistetty sisäisiä devalvaatioita ja valtioiden varallisuuden hupenemista. Tämä on nostanut kansallismieliset ajatussuunnat esiin Euroopassa, kun kansakunnat ovat alkaneet liikehtiä monetarismiksi, markkinakapitalismiksi ja globalisaatioksi sanottua tendenssiä vastaan.

Tämän ”populismiksi” sanotun ilmiön oikea nimi voisi olla myös demokratia, kun ihmiset nousevat vastustamaan ylikansallista vallankäyttöä ja vaativat itsemääräämisoikeutensa takaisin. Tästä on kyse niin Britannian kuin Yhdysvaltojenkin poliittisessa kehityksessä.

Surkuhupaisaa on, että EU luotiin alun perin poliittisista syistä, tavoitteena erityisesti rauhan takaaminen Euroopassa. EU:n johtavaksi motiiviksi on kuitenkin paljastunut rahaunioni EMU. Esimerkiksi Bernard Connolly (teoksessaan The Rotten Heart of Europe, 1995) ja Martin Feldstein (artikkelissaan ”EMU and International Conflict” (Foreign Affairs, vol. 76, no. 6, November/December, 1997) ennakoivat, että EMU voisi johtaa jopa sotaan! Myös Venäjällä lentoon lähtenyt nationalismi voidaan nähdä EU:n ja EMU:n seurausilmiöksi, kun Venäjä on pyrkinyt vahvistamaan asemiaan EU:ta vastaan. EU ja EMU eivät ole olleet maanosallemme onneksi.

EMU:n syntymiseen vaikutti ratkaisevasti Saksojen yhdistyminen, jonka muiden muassa Ranskan sosialistinen presidentti François Mitterrand ennusti jo 1980-luvulla. Hän vaati eräässä vaiheessa jopa Britannian ja Venäjän edeltäjän liittoutumista Saksan kasvavan vaikutusvallan hillitsemiseksi. Keinona nähtiin valuuttaunioni, jonka syntymiseen myös sosialisteilla oli siis ratkaiseva osuus.

Sosialisteilla on ratkaiseva rooli talouspolitiikan johtamisessa myös nykyisin. Toimiihan Euroopan talouskomissaarina sosialistien Pierre Moscovici, joka on palvotun kommunistisen sosiaalipsykologin, Serge Moscovicin, poika.

Itsenäisen rahapolitiikan palauttaminen on vaihtoehto

Taloustieteilijöiden ja politiikantutkijoiden (tyypillisesti esimerkiksi Heikki Patomäen) ei pitäisi syyttää EMU:n luomisesta ja epäonnistumisesta vain oikeistoa, kapitalismia tai monetarismia, sillä EMU on levännyt vasemmiston suosimien poliittisten motiivien varassa. Näin on edelleenkin. 

Kyseisiä ihanteita ovat muiden muassa Euroopan unioniin liitetyt tasa-arvo, rauhanaate, sosiaaliliberalismi sekä kansanvalta. Ne kaikki ovat kuitenkin vääntyneet EU:ssa irvikuvikseen. 

Myös Thomas Piketty astuu poliittisesti harhaan, mikäli hän katsoo voivansa edistää pääoman oikeudenmukaisempaa jakautumista sosialistisen agendan ja retoriikan kautta. Ne luotiin savupiipputeollisuuden ja purjelaivojen yhteiskunnassa, jossa työläiset saattoivat tavoitella taloudellista tasa-arvoa ja ansioon perustuvaa oikeudenmukaisuutta Euroopan sisällä.

Sen sijaan globalisaation aikakaudella sosiaalista universalismia ei voida tavoitella, sillä pääomien ja tavaravirtojen rajat on helppo ylittää ja maailman jokainen maa tai kansakunta voi itse määritellä vallitsevan hinta- ja palkkaustason suvereeniuteensa perustuen.

Ratkaisu löytyykin tästä ongelmasta itsestään. Kansallinen omaleimaisuus ei ole vain sosiaalisen tasa-arvon uhka globaaleilla markkinoilla, vaan se on myös kilpailuvaltti, jolla Euroopan maat voidaan pelastaa, kunhan rahapoliittinen määräysvalta palautetaan kansallisvaltioille.

Omasta mielestäni eurooppalaiset voivat valita neljän eri tien välillä. Ne ovat:

1) Nykyisen politiikan jatkaminen kohti liittovaltiota ja yhteistä verotusta. Siihen liittyvät keskuspankkirahoituksen jatkaminen, velkakuplan ruokkiminen, ”no bailout”-säännön rikkominen ja useiden muiden peruskirjan periaatteiden pyörtäminen.

2) Sosialismin tie (sisältäen muun muassa pankkien kansallistamisen ja valtiontalouksien pelastamisen akordien kautta).

3) Nationalismin tie (vastareaktiona edellisistä syntyvälle inflaatiolle ja kurjistumiselle).

4) Hallittu paluu kohti omia valuuttoja ja kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta. Tähän liittyvät EU:n palauttaminen vapaakauppaliitoksi sisämarkkinaetuineen ja EMU:n purkaminen.

Edellä mainituista vaihtoehdoista kannatan pitkällä tähtäimellä luonnollisesti neljättä, sillä se on vähiten haitallisin. Yksittäisten maiden eroaminen eurosta ei kuitenkaan auta, vaan järjestelmä pitäisi purkaa kokonaan.

Yhteisellä valuutalla ei ole ollut mitään vaikutusta vapaakaupan sujuvuuteen aiemminkaan, joten se on ollut täysin turha väline, suuruudenhullu ja hyödytön kokeilu sekä järjetön hyppy tuntemattomaan. Valuuttojen vakautta edistäessään se on kuolettanut taloudesta sen arvotuotannolliset ja dynaamiset motiivit, ja nykyisin koko taloutemme lepää velkakuplaa ja ylikulutusta paisuttavan keskuspankkirahoituksen varassa.

Pikanttia ärsytystä

Vaikka näkemykseni poikkeavatkin paljon Thomas Pikettyn poliittisista mielipiteistä, olen joistakin kysymyksistä hänen kanssaan myös yhtä mieltä. Kolumnikirjansa sivulla 70 hän esittää, että bruttokansantuotteen käyttämisestä talouden arviointiperusteena pitäisi siirtyä takaisin nettomääräiseen kansantuloon. Tämä olisikin rehellisempää, sillä pääoman arvonalennusten myötä paljastuisi, miten maa todella makaa.

Myönteistä Pikettyn teoksissa on, että hän on onnistunut avaamaan taloustiedettä kansan syville riveille. Yleisen taloustieteen valtavirta on pitkälti formalisoitunut, matematisoitunut ja painottunut abstrakteihin teorioihin, joissa totuudet mielletään teorioiden sisäisiksi. Tutkijat kiistelevät malleistaan omilla tieteellisillä foorumeillaan, mikä tekee keskustelusta detaljeihin liittyvää kinastelua. Talouden takana vallitsevat poliittiset motiivit, ajatusmallit ja filosofiat jäävät tai jätetään tällöin huomiotta.

Piketty on esimerkki filosofisluonteisesta taloustieteilijästä, joka haastaa taloustieteen valtavirran, ja siksi häntä on tervehdittävä iloiten. Pikettyn suosion salaisuus lienee siinä, että kun puhuu koko ajan, tulee joskus osuneeksi myös oikeaan tai lausuneeksi jotakin sellaista, minkä jokainen voi hyväksyä. Talous on liian tärkeä asia jätettäväksi vain taloustieteilijöille, joten kyllä tästä aiheesta sopii kadun miestenkin jotakin murahtaa, parralla tai kurpitsalla – tai ilman.

Käteinen raha on vapauden ja demokratian tunnusmerkki

Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat tänään raportoineet laajasti pankkiautomaattien vähentämisestä ja erään pankkiryhmän päätöksestä alkaa periä maksua käteisen rahan nostamisesta. Taloustoimituksissa asia nähdään valitettavasti vain käytännölliseltä kannalta, joka koskee korttien tai rahan asemaa maksuvälineenä, mutta samalla peitetään asiaan liittyvä vallankäytöllinen puoli.

Tosiasiassa takana on monenkin arvion mukaan suurten kansainvälisten pankkien ja viranomaisvallan suunnitelma käteisrahan poistamiseksi ja siirtymiseksi täysin digitaaliseen rahaan. Uhka kansalaisten omaisuudensuojalle on todellinen, sillä ajattelemattomimmat poliitikot (esimerkiksi vihreiden Hannu Oksala) ovat vaatineet käteisestä rahasta luopumista.

Julkisessa sanassa käteisen käyttäjät on pyritty leimaamaan rikollisiksi tai vanhemman sukupolven edustajiksi, jotka eivät muka ymmärrä nykyajan maksutekniikasta mitään. Käteistä on pidetty tarpeellisena vain lasten karkkiostoksissa tai maahanmuuttajien takataskuissa, ja tätä kautta käteisen rahan asema on koetettu lavastaa marginaaliseksi.

Näissä näkökohdissa ei olekaan asian ydin. Asian ydin on siinä, että käteinen raha on pankkijärjestelmästä riippumatonta rahaa, joka mahdollistaa vapaan taloudellisen toiminnan ilman rahalaitosten ja kauppaliikkeiden kontrollia.

Käteinen raha on kuin sananvapaus: vapauden ja kansanvallan saareke. Käteistä ei ole sidottu kortteihin eikä tiliotteisiin, kun taas nyörittämällä ihmiset pankkien plekseihin lisätään taloudellista tarkkailua ja alistetaan ihmiset kulutustottumusten, liikkumisen ja elämäntavan digitaaliselle läpivalaisulle.

Finanssivalvonta ja pankit rikkovat perusoikeuksia

Paha kyllä, käteistä rahaa on vaikea saada enää mistään. Jos taas yrittää tallettaa pienenkin summan omalle pankkitililleen, joutuu ankarien kuulustelujen kohteeksi sekä täyttämään Finanssialan Keskusliiton pankeille toimittaman lomakkeen ”Selvitys liiketoiminnan varojen alkuperästä”. Oletus on, että yksityishenkilöiden säästöt ja sukanvarsirahat ovat ilman muuta seurausta joistakin hämäristä ”liiketoimista” tai rikoksista.

Käteisvaroja tarkkailemalla halutaan kenties torjua harmaata taloutta sekä estää rahanpesua, huumekauppaa ja terrorismin rahoittamista. Tämä jalo pyrkimys ei kuitenkaan oikeuta toista moraalista rikosta, eli loukkaamaan ihmisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, tietosuojaa ja taloudellista itsemääräämisoikeutta. Hyödyt, jotka rikosten torjunnasta saataisiin, ovat vähäisiä verrattuina haittoihin.

Mitä Finanssivalvonta tekee esimerkiksi tiedolla, onko käteisen rahan tallettajalla tai nostajalla poliittista toimintaa? Laillisen poliittisen toiminnan harjoittajaakin epäillään siis rikoksesta, jos hän käyttää käteistä rahaa. Tämä menee aivan liian pitkälle, ja asia olisi eduskuntakyselyn tai oikeuskanslerille tehtävän selvityspyynnön arvoinen. Euroopan unionin tuomioistuimesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta apua tuskin saisi, sillä tarkkailun vaatimukset ovat EU:sta lähtöisin ja korppi ei noki korpin silmää.

Kansalaisten poliittista toimintaa ei saa sanktioida eikä vaikeuttaa yksityistalouksien tarkkailulla, sillä se heikentäisi ihmisten halua osallistua poliittisesti, ja poliittisen aktiivisuuden ahdisteleminen olisi totalitarismin merkki. Vapaus käyttää käteistä ilman kyselyjä on myös ihmisoikeus, ja tässä kirjoituksessani pyrinkin osoittamaan, miksi käteisen rahan puolustaminen sinänsä on tärkeää poliittista toimintaa.

Kahdesta väärästä – joko verojenkierrosta tai yksityisyyden- ja omaisuudensuojan loukkauksesta – ei tule yhtä oikeaa. Kansalaiset ovat ilmoitusvelvollisia verottajallekin vain tuloistaan, eivät menoistaan. Ihmisistä ei pidä tehdä kirjanpitovelvollisia ostoksistaan ja kulutuspäätöksistään pankeille, niin kuin käy, jos käteisen alkuperää tivataan ja kaikki rahaliikenne sidotaan pankkitileihin ja tiliotteisiin.

Finanssivalvonta on vierittänyt pankeille tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Pankkien tehtävänä ei ole toimia kansalaisten taloudellisen toiminnan yleisvalvontaviranomaisina vaan harjoittaa liiketoimintaa, palvella asiakkaitaan ja tuottaa omistajilleen kohtuullisesti liikevoittoa. Pankkien päämiehiä ovat asiakkaat ja omistajat, eivät viranomaiset. Pankeilla ei ole kyttäystoimintaan myöskään laillista mandaattia eikä privilegiota.

Käteinen on turvallista yksityisyydensuojan kannalta

Miksi sitten käteistä rahaa pitäisi käyttää? Siksi, että se on turvallista: viranomaisten, pankkien ja kauppojen tietokantojen ulottumattomissa olevaa varallisuutta, jonka käytöstä haltija on vapaa päättämään ilman olkapäällä kököttävää elämäntapatarkkailijaa. Filosofisesti katsoen varallisuuden ja omistussuhteen tärkein tunnusmerkki on se, että omaisuuden haltija on itse ja yksin suvereeni päättämään omaisuutensa käytöstä, myös siitä, kenelle omistamista koskevat tiedot kuuluvat tai eivät kuulu.

Käteissäästäminen on myös hyvä keino ”palovakuuttaa” rahansa. Jos ihminen pahaa aavistamattaan joutuu mihin tahansa konfliktiin viranomaisten tai aviopuolisonsa kanssa, viranomaiset ensi töikseen sulkevat pankkiasiakkaan tilit ja rampauttavat ihmisen taloudellisen toimintakyvyn. Kenen silloin ovat pankeissa olevat rahat?

Entäpä, jos pankit menevät konkurssiin tai joutuvat samanlaiseen kriisiin kuin Kreikassa? Ovet pysyvät kiinni, ja pankkineidit levittelevät käsiään todeten, että mitään ei ole antaa. Argentiinassa pankit suljettiin vuonna 2001, ja niiden avauduttua dollarit oli muutettu pesoiksi, jolloin talletusten arvosta hävisi kaksi kolmasosaa. Kyproksella taas talletuksista takavarikoitiin 50 prosenttia pankkien rahoittamiseksi.

Myös sähkökatkot, verkkorikollisuus ja sodan ajan kyberhyökkäykset voivat tuhota elektronisen rahan ja raunioittaa maksujärjestelmän niin, että yhteiskunnan toiminta halvaantuu. Käteinen on kätevämpää jopa ulkomailla, vaikka muuta väitetään. Korttien kanssa on nimittäin aina ongelmia, ne eivät kelpaa kaikkialla, ja käytöstä voidaan periä lisämaksuja.

Käteisen poistamisella tähdätään pankkitotalitarismiin ja sosialismiin

Jos pankit yhdessä julkisen vallan kanssa hävittävät käteisen rahan, pankeilla ja valtiolla on yliote varallisuuteemme ja kulutustottumuksiimme. Ne hyökkäävät käteistä vastaan juuri tästä syystä: pystyäkseen hallitsemaan sinua täydellisesti. Mikäli rahat on pakko pitää pankissa, joka puolestaan on keskuspankin kontrollissa, valtio voi säädellä kulutus- ja investointitoimintaa määräämällä nostoille tai talletuksille sakon tai muuttelemalla korkotasoa. Ne voivat väittää, että sinulla on rahaa pankissa, mutta tosiasiassa sinulla on enää vain luottoa pankista.

Kirjanpidollisesti pankkitalletukset eivät ole nytkään tallettajien omaisuutta vaan pankkien velkaa asiakkaille. Jos rahan nostaminen käyttöön ei olisi mahdollista käteisenä, myös asiakkaan käyttämät omat varat käännettäisiin tavallaan asiakkaan velaksi pankille. Niitähän voisi käyttää vain pankin omissa tili- ja maksujärjestelmissä pankin sanelemilla hinnoilla sekä välineillä ja pankin määräämin ehdoin.

Käteisen olemassaolo ei ole ongelma vaan suuri poliittinen oikeus. Ei siis ihme, että käteisen poistamista ajaa vasemmisto, jossa on aina ajateltu, että yksityisestä varallisuudesta pitää valtion päättää, kun taas oikeistossa on katsottu, että yksilöt itse tietävät, mikä on heille hyväksi. Käteinen raha on turvallista, sillä sen takavarikoiminen, jäädyttäminen ja periminen yksityishenkilöiltä on vaikeampaa kuin imuroiminen pankkitileiltä.

Käteisen rahan poistamisella ajetaan perimmältään sosialismin asiaa, eikä kyseessä ole mikään deluusio. Vasemmistolainen taloustieteilijä Thomas Piketty esitti teoksessaan Pitäisikö pankkiirit pelastaa? (2016), että pankkitalletuksille pitäisi säätää muutaman prosentin vero. Idean esittivät alun perin EU:n komissio, EKP ja IMF, jotka tekivät hiuksia nostattavan ehdotuksen 6,75 prosentin verosta pankkitileille ja 100 000 ylittäville talletuksille jopa 9,9 prosenttia, joten mitään luulojen varaista ei käteisestä luopumisen vastustaminen ole.

Pankit itse kyllä suojaavat omat etunsa vaivautumatta pitämään kassoissaan enää juuri mitään, minkä voisi käydä hakemassa pois. Pankkien pöytälaatikoissa ei ole nykyäänkään enempää käteistä rahaa kuin Einarin lompakossa tai pikku-Villen säästölippaassa. Mutta Suomessa on kyllä liikkeellä yli 5,5 miljardia euroa käteistä rahaa, ja määrä kasvaa, vaikka käyttö väheneekin. – Miksi?

Kaikki tietävät, että eläkeläiset, opiskelijat, toimeentulotuen saajat ja muut viranomaisten ahdistelemat ihmiset pitävät pienet säästönsä käteisenä välttyäkseen tukien epäämiseltä. Tarveharkintainen ja seurausvaikutuksiltaan sairas sosiaalilainsäädäntö kun vaatii viranomaisia polttamaan kansalaiselta päivittäiseen elämiseen tarvittavat sosiaalituet, mikäli pankkitili ei ole typötyhjä ja kansalainen köyhä kuin kirkon rotta. Suomen eduskunta mursi toimeentulotuen saajien pankkisalaisuuden perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti avaamalla sosiaaliviranomaisille pääsyn toimeentulotuen hakijoiden tileihin ja pankkitietoihin.

Juuri tämä ohjaa ihmisiä joko salaamaan vähäiset varansa tai hankkiutumaan täysiksi pultsareiksi sekä pysymään kurjuuden tilassa, vaikka elämä absoluuttisessa köyhyydessä ei ole kenenkään kannalta toivottavaa eikä mahdollistakaan. Ongelma koskee satoja tuhansia kansalaisia ja välillisesti kaikkia. Jos asiaan liittyy jokin rikos, se ei ole salaamisrikos vaan julkisen vallan ihmisoikeusrikos niitä kansalaisia kohtaan, joilta valtion koura repii rahat taskuista.

Käteinen raha on yksilöiden itsesuojelun väline

Käteinen raha on kansalaisten itsesuojelun väline pankkien ja viranomaisten mielivaltaa vastaan. Sen sijaan käteisen rahan poistolla ihmiset yritetään alistaa massakulttuurin elämäntapanormeille. Kiistämällä yksityishenkilöiden taloudellinen suvereniteetti, itsemääräämisoikeus ja riippumaton toimintakyky yritetään kieltää yksilöllinen subjekti ja vapauspotentiaali, ja ihmisistä halutaan tehdä pieniä palohälyttimiä, jotka kyttäävät toistensa tuloja ja menoja.

Rikosten rikos tapahtuukin loukkaamalla pankkiasiakkaiden yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa ja tietosuojaa. Nykyisin jo pelkän epäilyksen katsotaan riittävän siihen, että pankit voivat vaatia käteistallettajiltaan selvitykset varojen alkuperästä. Pankit eivät ole kuitenkaan määritelleet tai kertoneet mitään kriteereitä, joiden perusteella ne tarkkailevat asiakkaidensa tilejä ja päättävät siitä, mitkä tilitapahtumat ne ilmoittavat Finanssivalvonnalle.

Ihmiset alistetaan siis mielivaltaisten arvailujen kohteiksi. Pankkien tilannetta ei paranna, vaikka ne kriteereitä keksisivätkin, sillä pankeilla ei ole oikeutta talletusten käytön, kuten nostojen ja talletusten, syiden kontrolloimiseen. Lisäksi on muistettava, että aiheeton rikoksesta epäileminenkin voi olla rikos.

Koska Finanssivalvonta on viranomainen, pankit ja Finanssialan Keskusliitto katsovat joutuvansa seurailemaan sen vaatimuksia ja suosituksia, vaikka ne eivät perustu mihinkään. Pankeilla olisi kuitenkin mahdollisuus valita, kumpaa ne palvelevat: asiakkaitaan vai viranomaisia. Pankit toimivat viranomaisten huomassa, mutta ne ovat ensisijaisesti riippuvaisia asiakkaidensa taloudellisesta käyttäytymisestä, joten niiden kannattaisi palvella omia asiakkaitaan eikä ilmoittaa mitään tietoja viranomaisille. Tämä on asiakkaiden ja pankkien yhteinen etu.

Pelkkien epäilysten ei pitäisi yleensäkään riittää minkäänlaisten tietojen vuotamiseen pankeista viranomaisille tai kolmansien osapuolten tietoon. Pankkisalaisuutta ei enää käytännössä ole, sillä pankit voivat antaa harkintansa varaisesti kaikki tiedot takaovien kautta kenelle tahansa.

Pankeissa pitäisi ymmärtää, että ne voivat harjoittaa liiketoimintaansa vain pankkisalaisuuden varassa. Jos luottamus asiakkaan ja pankin kesken menetetään, asiakkaiden kannattaa olla ”itse oma pankkinsa” ja pitää koko varallisuutensa muussa muodossa kuin pankeissa. Tämä taas merkitsee tappiota pankkien liiketoimintaedellytyksille.

Syynä pankkien vallantavoittelu ja ahneus

Euron ollessa kriisissä on poliittisesti epäviisasta heikentää euron asemaa käteisenä maksuvälineenä. Pankit ja Finanssivalvonta ovat omalla kontrollillaan tuhoamassa käteisen rahan aseman sekä maksuvälineenä että arvon säilyttäjänä. Käteisellä rahalla ei tee enää mitään, jos sillä ei voi edes maksaa joutumatta rikosepäilyjen kohteeksi.

Tämä on tuhoisaa koko rahajärjestelmän kannalta. Käteisellä rahalla on tärkeä rooli euroalueella: sekä maksuvälineenä, arvon säilyttäjänä että vaihtoehtona pankkijärjestelmässä toimimiselle. Jos maksuliikenne on mahdollista vain pankkien kautta, kaikki taloudellinen valta kuuluu silloin pankeille. Rahan laillisuuden perustana ei ole eikä tule olla sen identifioiminen pankkitileihin. Tällöin ei olisi enää julkista rahaa lainkaan vaan ainoastaan pankkien itse tekemää ja ylläpitämää rahaa.

Jos käteistä ei olisi, sinulla olisi rahaa vain sikäli, kuin onnistuisit saamaan yksityisen pankin kanssa aikaan tili- ja asiakkuussopimuksen. Älä luule, että sopimus olisi sinulle edullinen, sillä ehdot sanelee aina vahvempi osapuoli, eli pankki. Käteisen rahan olemassaolo on tärkeää siksi, että vaihtoehtona pankkiasiakkuudelle se estää pankkeja kytkemästä sinua täysin omaan talutusnuoraansa, kun taas käteisen rahan poistaminen romuttaisi rahan aseman ja olemuksen kokonaan sekä johtaisi ennennäkemättömään mullistukseen omaisuudensuojassa, investointitoiminnassa ja kulutustottumuksissa.

Selvän näytön pankkien harjoittamasta juonittelusta tarjoaa pankinjohtaja Björn Wahlroos, joka kirjassaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015) vaatii käteisestä luopumista. Korkojen painuessa alle nollan käteisestä tulisi nimittäin sijoituskohde, johon säästöt ohjautuisivat. Tämä puolestaan vaikeuttaisi pankkien mahdollisuuksia periä tileiltä negatiivista korkoa. Jos käteistä ei olisi, pankit voisivat miinuskoron aikana helpommin syödä rahasi. Niin ne tekevät jo nyt kantamalla nollakorkoisilta tileiltä kuukausimaksua. Tämä on aito pankkiryöstö. Ryöstäjänä vain on pankki.

Käteisen ”käsittelykustannuksiin” viittaaminen on pankkien tekosyy käteisestä eroon pyrkimiselle. Todellinen syy on pankkien halu pidättää rahan käyttömahdollisuudet itselleen ja sitoa kaikki maksaminen omiin palvelumaksullisiin tileihinsä. Tosiasiassa rahan hallussapidon ja käyttämisen ei pitäisi edellyttää kansalaiselta pankkiasiakkuutta lainkaan.

Eräät ovat puolustaneet käteisen käytöstä kieltäytymistä vedoten ”sopimusvapauteen” ja siihen, että kaupan tai vaihdon osapuolet voivat sopia maksutavoista. On väitetty, että sopimusvapaus menee laillisen maksuvälineen edelle eikä velvoita käteisen vastaanottoon. Tosiasiassa tämä ei pidä paikkaansa, sillä sopimuksilla ei saa polkea ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta.

Jos rahan käyttäminen vaatisi solmimaan pankin kanssa tili- ja asiakkuussopimuksen sekä käyttämään korttia, kyse ei olisi enää sopimusvapaudesta vaan pakottamisesta tiettyyn maksutapaan. On muistettava, että Euroopan unionin perussopimuksessa eurosetelit ja -kolikot on määritelty laillisiksi maksuvälineiksi, eikä yhdelläkään yksityisellä yrityksellä ole oikeutta päättää siitä, mikä kelpaa laillisena maksuvälineenä euroalueella.

Pankkien ahneus koettelee parodiahorisonttia, kun rahalaitoksena esiintyvien konttorien ovella on lappu, jonka mukaan ”me emme käsittele käteistä rahaa” tai että ”kassa on auki vain kolme tuntia päivässä”. Pankeissa pitäisi ymmärtää, että käteisen käsittelykulut ovat pankkien normaaleja liiketoimintakuluja, jotka yritystoiminnan harjoittajan tulisi itse kantaa eikä siirtää niitä asiakkaiden maksettaviksi erilaisina nosto- tai talletusmaksuina.

Käteiseurojen polttaminen olisi poliittinen tyhmyys

Euroalueesta annetun lainsäädännön mukaan käteinen euroraha on edelleenkin euroalueen ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena. Jos näin ei olisi, raha menettäisi arvonsa. Pankit, jotka ovat lopettaneet käteisen rahan käsittelyn, rikkovat lakia. Samalla ne mitätöivät käteistä rahaa. Tästä syystä on myös kiellettyä vaikeuttaa käteisellä maksamista, ja EU:n komission mukaan käteismaksuihin ei saa lisätä mitään palvelumaksuja.

Sitomalla rahan käytön kortteihinsa ja elektronisiin maksujärjestelmiinsä pankit pyrkivät tekemään rahasta yksityistä pankkien rahaa. Tällöin raha lakkaisi olemasta yleispätevä vaihdon väline ja arvon säilyttäjä, ja se menettäisi asemansa valtion poliittisessa järjestelmässä.

Pankkien ja Finanssivalvonnan käyttöön ottaman tarkkailun vuoksi ihmisten ei enää kannata tallettaa rahojaan pankkeihin vaan toimia entistäkin enemmän pankkien ulkopuolella. Epätoivoisilla harmaan talouden torjuntayrityksillään julkinen valta tulee synkistäneeksi tilannetta niin, että mahdollisesti jo olemassa olleesta harmaasta taloudesta tulee aivan sysimustaa. Viranomaisten toimet ovat siis hyödyttömiä, jopa vahingollisia. Lopulta maksut hoidetaan hopealusikoilla ja muilla pöytäkahveleilla.

”Rikosten ehkäisytoimilla” ei saisi vetää mattoa oikeuksiaan puolustavien kansalaisten alta. Rikollisuushan lisääntyy kriminalisoimalla, ja nyt jo pelkkä käteisen rahan hallussapito ja käyttäminen ollaan saattamassa rikolliseksi, vaikka siten heikennetään kansalaisten omaisuudensuojaa ja oikeusvaltioperiaatetta.

Myös näyttö siitä, että käteisen kieltäminen vähentäisi olennaisesti rikollisuutta, puuttuu. Todellinen rikollisuus etsiytyy aina muihin vaihtoehtoihin, ja ”rikollisuuden torjunta” onkin vain pankkien tekosyy, jolla ne yrittävät tehdä omistusoikeudesta ja taloudellisesta vapaudesta rikollista. Eräs mahdollisuus kiertää valtioiden ja pankkien rahajärjestelmät on Internetissä protokollana toimiva bittiraha (esimerkiksi Bitcoin), jonka piiriin ongelmallisiksi koetut käteisen käyttäjät siirtyisivät, jos käteiset valuutat lopetettaisiin. Valtiot ja pankit eivät siis voittaisi käteisrahan poistamisella mitään, mutta tuhoa tuotettaisiin monille kansalaisille, rahajärjestelmille ja ihmisten oikeuksille.

Käteisen rahan polttaminen on osa koko elämäämme kohdistuvaa digitaalista tarkkailua. Jos tileihin sidottu raha muodostaa pääasiallisen maksuvälineen, ostoksemme ja kulutustottumuksemme voidaan helposti kirjata myös kauppojen tietojärjestelmiin.

Tätä menoa kansalaisilla ei ole pian omaa rahaa lainkaan. Monetkaan ihmiset eivät kuitenkaan halua tehdä elämästään tällä tavoin ohjailtua, tarkkailtua ja valvottua.

En minä ainakaan halua. Siksi suositan, että kaikki ihmiset palaisivat käyttämään jokapäiväisissä ostoksissaan käteistä. Se on lopultakin ainoa keino säilyttää käteisen rahan asema maksuvälineenä ja sen mukainen vapaus. Tämä olisi tehokkain kansanliike käteisen rahan pelastamiseksi. Oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään.