27. heinäkuuta 2017

Mitä tämä merkitsee?


Kun valtakunnankansleri Adolf Hitler saapui Immolaan onnittelemaan marsalkka Mannerheimia vuonna 1942, oli Condor-lentokoneen kyydissä myös saattomieheksi mukaan laitettu suomalaiskenraali Paavo Talvela, joka kirjoitti matkastaan seuraavasti:

”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.” (P. Talvela, Sotilaan elämä 2, Helsinki, Kirjapaja, 1977, s. 153)

Tämä useasti siteerattu ja vilpittömyydessään vaikuttava historian katkelma tuli mieleeni, kun pohdin Vladimir Putinin tämänpäiväisen Suomen-vierailun merkitystä. Tapauksesta on rakentumassa semioottisesti, diplomaattisesti ja journalistisesti omituinen näytelmä.

Putinin ilma-armada on levittänyt siipensä Suomen yläpuolelle taannoisten ilmatilanloukkausten, ”lähestymislentojen” ja nyt myös virallisen vierailun muodossa. Yleisradion uutiset valistivat, että Putinin onnittelukäynnillä satavuotiaaseen Suomeen ”puhutaan kaupasta ja Itämerestä”, ja vakuutettiin, että ”ainakin Niinistö hyötyy tapaamisesta”.

Tämän ystävällisyyden varjossa Venäjä tuo kuitenkin Itämerelle ydinsukellusveneensä ja järjestää Kiinan kanssa valtavat sotaharjoitukset. Pari viikkoa sitten Putinin erikoiskone koukkasi Euroopan-matkallaan Helsingin ja Hangon ylitse, ja samaa tyyppiä oleva Venäjän valtiojohdon käytössä oleva kone kiertelee ja kaartelee Etelä-Suomen yläpuolella ”tyyppihyväksyntää tavoitellen”.

Rajan tuntumassa on vilskettä, ja vierailulla on mahtipontiset järjestelyt. Sotilasasiantuntijakin tietää, että tällä kaikella tavoitellaan ”vain näyttävyyttä”.

Venäjän valtiojohdon kone tekee syheröä Etelä-Suomessa tavalla, joka havaitaan selvästi myös länsimaissa.
Samanaikaisesti Venäjän federaatioon kuuluvassa Tšetšeniassa homoja viedään keskitysleireille ja kidutetaan Venäjän homosensuurilakeihin vedoten. Asiasta raportoi niin venäläinen, suomalainen kuin brittiläinenkin media. Vaikka ihmisoikeusrikosten pääasiallisena syynä onkin Tšetšeniassa valtauskonnon roolia pitävä islam, kaltoin kohtelun mahdollistaa kuitenkin Venäjän lainsäädäntö.

Valtaväestöllä ei mene yhtään paremmin. Venäläisiä sotilasjohtajia erotetaan tai menehtyy ”äkillisesti”, ja toimittajia sekä heidän juttujaan ”katoaa”. Tiedotusvälineiden ripitys ulottuu myös Suomeen suuren liiderin toimiessa ”uhanalaisten kurkien johtokurkena”.

Tässä valossa on suhtauduttava äärimmäisen epäilevästi ja varauksellisesti Venäjän ystävällisyyden osoituksiin, joille helposti muodostuu pelkkä imartelun asema. Näennäisen maireuden varjossa harjoitetaan brutaalia valtapolitiikkaa, ja suomalaisten vieraskoreutta käytetään hyväksi yritettäessä sitoa Suomea muita Länsi-Euroopan maita kiinteämmin Venäjän etu- ja vaikutuspiiriin. Myös Venäjän valtiojohdon vierailujen määrä Suomeen ylittää selvästi vierailut länsimaissa, ja täällä käydään kuin omassa protektoraatissa.

Muutamille suomalaisyrityksille, kuten Finnairille, voi Venäjän myöntämistä erikoisluvista olla hyötyä, mutta olisi virhe kuvitella, että diplomatiassa voi saavuttaa mitään ilmaiseksi. Suomen ja Venäjän välisten suhteiden lämpiämisestä voidaan joutua maksamaan poliittista hintaa tilanteessa, jossa moraalinen taakka Venäjän harjoittamista vääryyksistä siirtyy sen kanssa yhteistoiminnassa oleville valtioille.

Esimerkiksi RNAV-navigointia mahtuu varmasti harjoittelemaan myös muualla kuin Helsingin yläpuolella. Venäjän päätymistä käyttämään Suomen ilmatilaa voidaankin pitää hintana valtiolliselle lentoyhtiöllemme myönnetyistä Siperian ylilento-oikeuksista.

Kukaan ei varmasti vastusta Suomen ja Venäjän suhteiden elpymistä, mutta samalla on muistettava, että Venäjän ja länsimaiden suhteet ovat jäässä nimenomaan Venäjän tekemän Krimin-valtauksen vuoksi, jonka YK on todennut laittomaksi. Näyttöä jännitteiden kiristymisestä Pohjolan alueella antaa Venäjän jatkuva varustautuminen, joka on ristiriidassa sen tarjoamien kädenojennusten kanssa.

Ristiriitaisia viestejä antamalla Venäjä pelaa kansainvälispoliittista peliä, jolla se koettaa jakaa Euroopan maita ystävällismielisiin ja vihollisiin. Siihen kelkkaan pitää varoa hyppäämästä, sillä sisäistetyt ristiriidat ovat yhteiskunnallisen valheellisuuden, poliittisen korrektiuden ja psykologisesti arvioiden myös skitsofrenian keskeinen syntysyy.

26. heinäkuuta 2017

Tekstuaalista häirintää


Helsingin Sanomat julkaisi tänään jutun ”Mies tyydytti itseään sekasaunassa, toinen kommentoi naisten vartaloita Seksuaalinen häirintä varjostaa Sompasaunaa”.

Toimittaja Liisa Niemen kirjoittamassa jutussa tilitetään, että ”[h]elsinkiläinen Liisa Jokelin kertoo joutuneensa sunnuntaina ahdistelluksi Sompasaunassa. Saunaa ylläpitävän Sompasaunaseuran puheenjohtajan mukaan häiriökäyttäytymistä on ollut jo viime kesänä”. Lehden mukaan asiasta moititut miehet puolestaan valittivat naisille heidän ”rajoittuneesta kehollisesta itsetunnostaan”, ja aiheesta vuodatettiin saavillinen saunavettä internetin keskustelulaareissa.

Omasta vaatimattomasta näkökulmastani ”seksuaalista häirintää” on esiintynyt ihmislajin alkuajoista asti, minkä merkiksi ihmiskunta on edelleen hengissä. Mikäli jotkut kyseisistä itkijänaisista ovat todellakin niin tyhmiä, että eivät ymmärrä alastomaan sekasaunomiseen liittyvän seksuaalisia merkityksiä, kannattaisi pysyä pois moisista yhteyksistä eikä kylvää omia ahdasmielisiä näkemyksiään nettiin.

Muita ihmisiä tapaus viisastaa vain sikäli, että se antaa näytön Helsingin Sanomien puolustelemasta feminismistä, jonka mukaisesti lehden naistoimittajat pyrkivät harjoittamaan seksuaalikäyttäytymiseen liittyvää elämäntapakontrollia ja tekstuaalista häirintää. Heitä puolustavat vain profeministiset mekkoeinarit, jotka naisten seksilakkoa peläten mielistelevät feministien harjoittamaa seksin panttausta.

Näyttöä syntyy tällä tavoin myös naisten ja miesten seksuaalisesta yhteensopimattomuudesta ja koko heteroseksuaalisen käyttäytymisen kompleksisuudesta sekä ongelmallisuudesta näinä nykyisinä feministisen vallankäytön, uuskonservatiivisuuden ja uusherrasmiesmäisyyden aikoina. Mainittakoon, että tämän kirjoittajalla ei ole osaa eikä arpaa asiaan, enkä ole Kalasatamassa sijaitsevaa kämäistä saunan rotiskoa koskaan kokeillut.

2. heinäkuuta 2017

Loistava suomalainen gay-leffa


Olen nähnyt vuosikymmenten aikana monenlaisia elokuvia, joissa homoseksuaalisuus on pääteemana. Ikääntyneimpiä leimaa aiheen synkistely, ja uudempia rasittavat uhriutuminen tai identiteettipoliittinen opettavaisuus.

Helsinki Pride -tapahtuman ohjelmasta riippumattomana ja QX-lehden järjestämänä näki Suomen ensi-iltansa Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuva Pihalla, joka kertoo kahden nuoren miehen rakastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa. Kävin sunnuntai-iltapäivänä katsomassa elokuvan (toistaiseksi ainoan) Suomen-näytännön, ja omasta mielestäni elokuva on täysosuma.

Seitsemäntoistavuotias Miku (Mikko Kauppila) elää heterotodellisuudessa, johon kuuluvat kaveripiirin mukana pyöriminen ja suuret juhlat, kunnes hän erilaisten sattumusten kautta päätyy keskelle mökkielämää ja koivujen havinaa, jossa hän tutustuu itseään vapautuneempaan Eliakseen (Valtteri Lehtinen).

Tarinassa sinänsä ei ole mitään uutta. Vanhaa sanontaa viljellen voisi todeta, että kyseessä ”ei ole leimallisesti gay-elokuva vaan kertomus kahden ihmisen rakastumisesta”. Vertailukohtina mieleen tulevat Hettie MacDonaldin Beautiful Thing (1996) ja ”Cesc” Gayn Krámpack (2000).

Pihalla-elokuvan ansiot ovatkin elokuvallisella puolella. Ekblomin ohjaustyö hyödyntää suomalaisen realismin ja naturalismin perinnettä. Elokuvaa esitellessään ohjaaja myönsi hakeneensa kontaktien luomiseen ja dialogiin draamallisuutta muun muassa kaurismäkimäisestä ”syvästä katseesta”.

En ole naturalistisen filosofian suurimpia ihailijoita, mutta tässä homoteeman ympärille rakennetussa elokuvassa ote todellakin toimii ehkä siksi, että homoseksuaalisuuden esittämistä ovat perinteisesti vaivanneet aiheen alistaminen valmiiksi nauretuille camp-parodioille tai homojen esittäminen pelkkinä friikkimäisinä sivuhenkilöinä vakavasti otettavissa elokuvissa.

Olen kiitollinen, että tässä elokuvassa on onnistuttu yhdistämään hienosti suomalainen elämänmuoto ja homoseksuaalien kasvutarina ja tekemään se tavalla, jota eivät vaivaa edellä mainitsemani Angstin aiheet, korostettu korrektius tai poliittinen tendenssimäisyys. Kaikki kunnia keväällä julkaistulle Tom of Finland -elokuvalle, mutta sitä samoin kuin monia muitakin uudehkoja tuotantoja, leimaa puolestaan historiallisuus. Synkistelyn perinnettä jatkoi pride-viikolla televisiossakin nähty Ang Leen Brokeback Mountain (2005).

Sen sijaan Ekblomin ja Norrgrannin elokuva ei ole katsojakokemuksena ahdistava eikä 2000-luvun taitteen elokuvien tapaan identiteettipoliittisesti opettavainen, vaan vapauttava ja hersyvän hauska. Huumori syntyy pitkälti onnistuneesta dialogista. Juonta paljastamatta voin kertoa, että nauruhermoja repivimpiä oli kohtaus, jossa selvisi, miksi äiti poikansa homouden tiedostettuaan sekä itki että nauroi.

En pidä elokuvaa silti ensisijaisesti komedisena. Dialogin uskottavuus nojaa käsikirjoittajan omakohtaisten kokemusten prosessoimiseen elokuvan ainekseksi ja toisaalta improvisaatiota hyödyntävään näyttelijäntyöhön, jossa on menty tapahtumat edellä, kamera perässä.

Ei ole ihme, että elokuva on saanut erittäin myönteisen vastaanoton Los Angelesissa, jossa elokuva oli koettu hurjan hauskaksi ja suomalaisen luonnon ja valoisuuden keskelle sijoitettuna myös eksoottiseksi. Ehkä juuri tämä kontekstualisointi erottaa elokuvan niistä kymmenistä, kenties jopa sadoista vastaavantyyppisistä elokuvista, joita maailmalla on julkaistu sekä suurempina että pienempinä tuotantoina.

Pidin monista elokuvan pienistä mutta teknisesti toimivista jipoista, kuten äänen pudottamisesta pois rakastelukohtauksen ajaksi. Kolmessatoista päivässä kuvatuksi pienen budjetin elokuvaksi tulos on häkellyttävän hyvä, mikä todistaa vanhan sananlaskun puolesta: se mikä elää hetkessä väkevästi, elää ikuisesti.

Ikuista rakkautta elokuvassa ei tosin nähdä, vaan rakastuminen. Elokuva jää tyylikkäästi ja dialektisesti kesken. Ikuinen rakkaus on nimittäin mahdollinen vain subliimina, saavuttamattomana ja katoavana pisteenä, joka ei koskaan toteudu, ainakin mikäli on uskominen Slavoj Žižekin tulkintaa Titanic-elokuvan loppukohtauksesta. Mikulle jää kesäisestä ensirakkaudestaan käteen hauras ja mureneva koivun lehti.

Elokuva on konstailemattomuudessaan kaunis.


Näytöstä seuranneessa keskustelutilaisuudessa tekijät jo lupasivat elokuvalle jatko-osaa. On luonnollista, että tuottajat innostuvat suosiosta, sillä yleisöt helposti ihastuvat päähenkilöihin ja toivovat tarinalle jatkoa. Jatkaminen voi ilmaan jättämisen sijasta kuitenkin madaltaa tuloksen, ja seurauksena on TV-sarja.

Tosin ei siinäkään mitään vikaa olisi. Queer as Folk oli pitkään ainoa televisiolle tehty sarja, jossa homot olivat pääosassa ja joka oli sävyltään ja yleisasenteeltaan elämänmyönteinen.

Pihalla-elokuvan heikkoutena voidaan pitää sitä, että elokuvan alkupuolella juopotellaan liikaa. Tämä suomalaiskansallinen klisee tosin toimii kontrastipintana sille, että päähenkilö löysi turhauttavan ja ikävän elämänsä tilalle jotakin parempaa. Ja sitten mentiin Pariisi-paita päällä suomalaisessa mökkeilymaisemassa...

Uskon, että elokuva tulee menestymään mainiosti ja että sille myönnetään vielä palkintoja. Pulmana on, miten saada onnistunut tuotanto markkinoille ja yleisöjen nähtäville, sillä kotimaiset elokuvateatterit ovat valtavirtoja suosivan Finnkinon hallussa, ja Yleisradiokin esittää yleensä vain sellaisia produktiota, joissa se on itse ollut mukana.

1. heinäkuuta 2017

Seta hyödyntää assosiaatioharhaa


Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry ja Yleisradio tekivät Helsingin pride-viikolla jälleen kaikkensa kytkeäkseen homot maahanmuuttopropagandaan ja punavihreään agendaan.

Yleisradio esitti tiistaina Matthew Warchusin ohjaaman puolidokumentaarisen elokuvan Pride (Britannia 2014), jossa gay-aktivistit päättivät tukea kaivostyöläisiä Margaret Thatcherin Britanniassa 1980-luvulla.

Elokuvassa koetettiin uskotella, että homot ja vasemmistolainen ammattiyhdistysliike kuuluvat muka asiallisesti yhteen. ”Hyvän tuulen komediaksi” mainostetussa elokuvassa homojen vapautusliike yritettiin esittää sosialismin hedelmänä, vaikka historiallisesti katsoen seksuaalivähemmistöliikkeen esiinnousu ja myönteiset tulokset ovat etupäässä amerikkalaisperäisen liberalismin aikaansaannoksia.

Yhteen kytkeminen koetettiin verhota elokuvassa ”komedian” kaapuun aivan samalla tavalla, kuin maahanmuuttokriitikoita kohtaan suunnattu vihamielisyys lavastetaan usein ”vain satiiriksi” maahanmuuton arvostelijoita vastaan suunnatuissa hyökkäyksissä.

Homojen ja ”kaivostyöläisten” lavastaminen samaan kuvaan on jo vertauskuvallisestikin hullunkurista. Sitä paitsi elokuvassa parjattu Margaret Thatcher oli järkevä, realistinen ja monella tavalla etevä poliitikko, aivan niin kuin Ronald Reagan, Donald Trump ja Theresa Maykin.

Mr. Gay Finland -äänestyksen tuotot maahanmuuttajille

Assosiaatioharhaa, eli toisiinsa liittymättömien asioiden mielikuvallista yhteen kytkemistä, hyödynsi myös Seta omassa maahanmuuttopropagandassaan. Tänä vuonna yhdistys ohjasi Mr. Gay Finland -kilpailun puhelinäänestyksestä keräämänsä tuotot Helsingin Setan ”Together-työlle, joka järjestää vertaistuellista toimintaa turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaisille LHBTIQ-ihmisille”. Jo viime vuonna varat suunnattiin Amnestyn HLBTI-ryhmälle (aika esineellistäviä nuo kirjainlyhenteet muuten).

En voinut äänestää kyseisessä vaalissa lainkaan, sillä en halunnut tukea pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoimintaa. Sitä tuetaan aivan liikaa jo verovaroistakin. Niinpä kilpailun järjestäjät tekivät epäreilusti suuntaamalla puhelinäänestyksen tuottamat varat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittymättömään poliittiseen propagandatyöhön, jolla puututaan valtiolliseen väestöpolitiikkaan, ulkopolitiikkaan ja turvallisuuspolitiikkaan.

Sitä kautta Seta saa huonon maineen Suomen kantaväestön silmissä, ja yhdistys tulee leimanneiksi homot epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan syypäiksi. Seta siis teloittaa homot ja vaivalla hankitun hyvän maineemme edustaakseen yhdistyksen intresseille vieraiden ryhmien asioita, joita ajaa tässä yhteiskunnassa moni valtiollinen ja runsaasti rahoitettu taho.

En tarkoita, etteivät ”vähemmistöjen vähemmistöjen” asiat eivät olisi tärkeitä. Mutta tarkoitan, että Setan nyt tukemat maahanmuuttajavähemmistöt eivät ole mitään vähemmistöjä, vaan suomalaisiin verrattuina he ovat etnisiä enemmistöjä niin maailmanlaajuisesti katsoen kuin nykyiset syntyvyysluvut huomioon ottaen pian myös Suomessa.

Assosiaatioharhaa hyödyntäen Seta pakottaa jäseniään ja tukijoitaan hyväksymään toiminnassaan lisukkeita, jotka eivät kuuluisi yhdistyksen toimintaperiaatteisiin.

Setan maahanmuuttajaeliitti järjesti blingi-bileet Clarionissa

Pahimmillaan assosiaatioharha näkyi Helsingin pride-kulkueessa ja puistojuhlassa pidetyissä palopuheissa, joissa vihervasemmiston äänitorvet koettivat uskotella julkiselle sanalle, että ”pride” (suom. lauma) on täällä rymytäkseen maahanmuuton puolesta.

Tosiasiassa homot, lesbot ja muut pride-tapahtuman osallistujat eivät riemuitse maahanmuuton edistämiseksi vaan siksi, että seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen on kivaa. Tästä sinänsä mukavasta tapahtumasta Setan aktivistit koettivat tehdä vihervasemmistolaisen maahanmuuttoagendan ”KY-Jellyä”.

Helsingin seudun Seta on toiminut maahanmuuttopropagandaa tekevänä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etujärjestönä siitä asti, kun afrikkalaistaustainen Hassan Hnini kaappasi puheenjohtajuuden yhdessä häntä tukevien vihreiden, sosialistien, kommunistien ja queer-ideologiaa levittävien transgenderistien kanssa.

Myös jäsenistön jakaminen sisäryhmään ja ulkoryhmään alkoi heti. Koska suomalaisille tarkoitettu kämäinen Nosturi tai kauhtuneen oloinen ravintola Dtm eivät riittäneet juhlien pitopaikaksi eliittiin kuuluville haittamaahanmuuttajille, Hassan Hnini varasi itselleen ja kavereilleen kaupungin parhaimmistoon kuuluvan Clarion-tornihotellin, jossa hän järjesti ”Tuhannen ja yhden yön bileet” kertomatta tosin juhlien hulppeaa pitopaikkaa tapahtumajulisteessa lainkaan.

Se kyllä kerrottiin, että ”bileiden teema on noussut HeSetan Together-toiminnan jäseniltä”, että ”Together on vertaistuellinen yhteisö lhbtiq-turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille ihmisille” ja että siellä ”esiintyivät Baghdad Band, Club La Persé” ja niin edelleen.

Voidaan kysyä, mihin tällaista ”vertaistuellista Together-yhteistoimintaa” tarvitaan, kun se jo lähtökohtaisesti kumoaa itsensä tapahtuman järjestäjien nostaessa itsensä tornihotellin parempiin pirskeisiin muun kansan yläpuolelle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, paljonko bileisiin käytettiin Setan jäsenmaksurahoja tai yhteiskunnan myöntämiä avustuksia, sillä pelkillä pääsylipputuloilla tällaisia sisäpiirijuhlia ei voida järjestää.

Sama maahanmuuttopropagandistinen linja jatkui puistojuhlassa, jonka puheenvuoroista puolet olivat suomalaisia syrjivällä tavalla englanninkielisiä. Ainoat suomenkieliset sanat tämän paatoksen keskellä olivat ”Jussi” ja ”Halla-aho”, jonka nimistä poliitikkoa puhujat muistivat henkilökohtaisilla solvauksilla ikään kuin olettaen, että kaikkien paikalla olijoiden pitää hurrata julkiselle herjaukselle. Tyylikästä?

Ei ihme, että kuulin Helsingin puistojuhlaan osallistuneiden homomiesten tahoilta pelkkiä vihaisia avautumisia tavasta, jolla yhdistys on luopunut alkuperäisistä periaatteistaan. Pian se päässee eroon myös alkuperäisistä jäsenistään.

Kaava on sama, jolla kantaväestöön kuuluvia ihmisiä syrjitään kaikkialla muuallakin yhteiskunnassamme. Suomalaiset homot ja lesbot pakotetaan väistymään omasta yhdistyksestään aivan samalla tavalla kuin Suomi Ensin -järjestön vastamielenosoitus pakotettiin perääntymään Rautatientorilta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden telttojen saadessa jäädä vielä hetkeksi paikoilleen ikään kuin valloituksen merkiksi.

Missä on suvaitsevaisuus?

Seuratessani pride-tapahtumaa tällä tavoin ”ulkopuoliseksi” pakotettuna homomiehenä eräs demarituttavani kysyi minulta, ”missä pride-tapahtumien poliittiselta kentältä ovat teidän perussuomalaisten kojut ja ständit” (en ole puolueen jäsen).

Vastasin hänelle niin kuin asia on: eräs Perussuomalaiseen puolueeseen kuuluva kolmekymppinen tuttavani oli hyvissä ajoin ennen festivaalia tiedustellut HeSetalta mahdollisuutta osallistua tapahtumaan muiden puolueiden ohella.

HeSetan edustaja asetti yhdistyksen sisällä käydyn neuvonpidon jälkeen perussuomalaisten osallistumisen ehdoksi sen, että osallistujien täytyy sitoutua heidän itsensä määrittelemiin poliittisiin tavoitteisiin ”sataprosenttisesti”.

Seurasi pitkä lista poliittisen vihervasemmiston ideologista julistusta, ja listalla olivat tietenkin myös maahanmuuton edistäminen ja isättömien lasten tuottaminen lesbopareille. Mikäli ei kannata näitä, ei voi osallistua homoseksuaalina sen enempää pride-tapahtumaan kuin yhdistyksen toimintaan puolueen nimissä.

Lisäksi asiaa tiedustelleelta vaadittiin aihetta koskevan ”kirjeenvaihdon saattamista julkiseksi”. Yhdistyksen sisäpiiri aikoi siis kehittää mielipiteidenvaihdosta jonkinlaisen skandaalin, jonka se toivoi palvelevan omia etujaan. Reilua?

Nämä vaatimukset muistuttivat kovasti Sdp:n kunnallisvaaliehdokkailta vaadittavaa ja allekirjoituksella vahvistettavaa sopimusta, jolla ”rasismin” kieltoon vedoten kiellettiin kaikenlainen maahanmuuttoa koskeva arvostelu. Tästä lannistuneena perussuomalaisten nuorten edustaja vetäytyi ideastaan olla mukana pride-tapahtumassa.

Seta antaa näyttöä syrjinnästä

Seksuaalivähemmistöliikkeen asianajajaa näyttelevä Seta ry on taantunut pelkäksi vihervasemmiston käsikassaraksi. Ei pystytä ymmärtämään, mikä ero on kuulumisessa seksuaalivähemmistöön tai etniseen vähemmistöön. Ei ymmärretä myöskään eroa, joka on kansalaisella ja laittomalla maahanmuuttajalla.

Ymmärrettävää on, että Seta haluaa nyt diskriminoida homoja, sillä yhdistys yrittää osoittaa meille suomalaisille homoille, miltä syrjinnän kohteeksi joutuminen tuntuu oman vähemmistön sisällä.

Niinpä siellä ei kuulla mitään järkeen perustuvaa puhetta, joka poikkeaa yhdistyksen matalamielisestä järjestöretoriikasta. Tämä on vahinko, sillä yhdistys voisi tehdä järkevääkin politiikkaa, ja monet homot ja lesbot ovat ihan kunnon ihmisiä eivätkä mitään maahanmuuttopropagandaa tukevia Terijoen hallituksen agentteja.

Kuvaavaa on, että raati valitsi tämän vuoden Mr. Gay Finlandiksi ja hänen perintöprinsseikseen henkilöt, jotka kaikkein lipevimmin nuoleskelivat Setan maahanmuuttoagendaa.

Yleisöäänestyksessä eniten kannatusta saanutta ehdokasta tuomaristo ei valinnut palkittujen joukkoon lainkaan, sillä hänellä kyseistä agendaa ei ollut. Mikko Silvennoisen johtama jury tunnusti hiillostaneensa ehdokkaita aiheesta takahuoneissa jo aiemmin.

Tapaus osoittaa, että myös Mr. Gay Finland -kilpailu ratkaistiin tuomaripelillä maahanmuuttopoliittisin perustein. Laajemmin ottaen tapaus antaa näyttöä siitä, että kansallisten vähemmistöjen keskuudessa ei voida enää toimia ilman, että niissäkin ratkaisijan rooliin nostetaan maahanmuuttostrategiset tekijät. Valinnan tulos oli seuraus siitä, miten käy, kun asioista ei päätetä demokraattisesti kansanäänestyksellä, vaan raati ratkaisee, kuten Neuvostoliitossa ja Euroopan unionissa.