30. tammikuuta 2009

Vaarassa Wildersin villi vapaus


Apostoli Paavali kehottaa seurakuntalaisiaan ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen viidennessä luvussa sanoin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21).

Menetelmä sopii läksyksi myös tieteenharjoittajille. Dosentti Johan Bäckman on näköjään päättänyt koetella aivan kaikki. Viime vuonna hän kokeili historiankirjoituksen rajoja puhumalla pehmeitä Viron historiasta. Nyt oikeussosiologi performoi itseään provokatorisella kannanotollaan ja toteaa pitävänsä Britanniassa käyttöön otettuja sharia-tuomioistuimia täysin sopivina myös Suomeen.

Bäckman on Suomen johtava trollikone. Voin ymmärtää hänen julkisuudentavoitteluaan vain yhdeltä kannalta: monilla ihmisillä on taipumus peitellä entisiä erehdyksiään näyttelemällä systemaattisesti epäjohdonmukaista. Kun tekee toisen virheen, niin ensimmäinen virhe näyttää silloin pienemmältä ja ”ymmärrettävältä”: tässä dialektiikan ydin.

Omasta filosofin näkökulmastani sharia ei sovi länsimaihin lainkaan, paitsi jos se mielletään pelkäksi leikin kaltaiseksi sovittelun muodoksi. Oikeusjärjestelmien erot ovat peruslähtökohdiltaan niin suuret. Varjo-oikeus on virallisformaaliin oikeuteen verrattuna rikos.

Jumalan ruoska

Miksi sitten Koraania lakikirjana käyttävä oikeudenkäyttö ei sovi länsimaihin eikä mielestäni muuallekaan? Esimerkin tarjoaa hollantilaisen poliitikon, Geerd Wildersin, tapaus. Wilders onnistui pitkällisten sensurointiyritysten jälkeen julkaisemaan internetissä elokuvansa Fitna. Produktio puhutti Hollantia ja jatkoi samaa avautumista sekä poliittisen korrektiuden kahleista vapautumista, joka oli lähtenyt liikkeelle jo Pim Fortuynin ja Theo van Goghin murhien jälkiselvittelyistä.

Hollannin syyttäjäviranomainen oli ehtinyt vapauttaa Wildersin syyteharkinnasta, kunnes valitustuomioistuin päätti sittenkin nostaa Partij voor de Vrijheidin (eli Vapauspuolueen) puheenjohtajana toimivaa Wildersiä vastaan kanteen islaminvastaisuudesta. Syyte nostettiin muslimien vaatimuksesta heidän moitittuaan Wildersin elokuvaan sisältyvää rinnastusta, jossa islamilaista fanaattisuutta ja kehotuksia terroriin oli verrattu natsismiin ja Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen.

Epäsymmetria kukoistaa tässäkin. Yhtäältä muslimit vaativat omaa Koraaniin perustuvaa oikeusjärjestelmäänsä voimaan väittämällä sen perustuvan sovitteluun, mutta toisaalta he vaativat ankaria tuomioita sananvapauden käyttäjille sekä pyrkivät lavastamaan julkiset poliittiset puheenvuorot ”viharikoksiksi”. (Tunteiden osoittaminen ei ole tietääkseni rikos sen enempää Hollannissa kuin muissakaan länsimaissa.)

Sovittelulle ei ole edellytyksiä sellaisen oikeuskäsityksen sisällä, joka itse on täysin epärationaalinen, uskonnollisperäinen ja alistava. Tässä mielessä en voi ymmärtää Johan Bäckmania, joka toisella kädellään toimii sananvapauden varassa ja vaatiikin sitä, mutta toisellaan on valmis tukemaan tahoja, jotka omalla uhkailullaan saavat sananvapauden katoamaan.

Halki Euroopan leiskuvat tätä nykyä mielipidevainot, jotka perustuvat Jumalan ilmoituksena pidettyihin lakeihin. Sananvapautta ei enää ole, koska se on päätetty uhrata tai jouduttu uhraamaan hintana yhteiskuntarauhan säilymisestä. Nykyään muslimit sanelevat sananvapauden rajat monissa maissa.

Sananvapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta orwellilaisen doublespeakin tavoin ajatus vesitetään kaksoisstandardeilla, joiden mukaan sananvapautta saa käyttää ”asiallisen sananvapauden”, ”varsinaisen sananvapauden”, ”perustellun sananvapauden” tai ”vastuullisen sananvapauden” muodossa. Tällaisella sananvapaudella ei paljon mitään tee, sillä ongelmattomien asioiden sanomiseen ei tarvita mitään vapautta.

Yksittäiset syytteet ja tuomiot eivät ole kuitenkaan vielä se kaikkein pahin asia. Olennaista on, että niiden kautta herätetyillä peloilla kahlitaan myös kaikkiin muihin asioihin liittyvä sanankäyttö ja pyritään rajaamaan tietyt puheenaiheet keskustelujen ulkopuolelle.

Miksi vapaata argumentaatiota pelätään?

Minä olen homoseksuaali, eli kuulun yhteen vähemmistöön. Miksi sitten arvostelen muiden muassa vähemmistövaltuutetun, syyttäjän ja viranomaisvallan toimintaa niiden vetäessä käräjille maahanmuuttokriitikoita? Jos olette lukeneet tätä blogia alusta loppuun, niin tiedätte.

Sananvapauden kannalta tilanne on seuraava: me homot emme koskaan pyrkineet tukahduttamaan avointa keskustelua homoseksuaalisuudesta. Päinvastoin, me halusimme sitä. Keskustelua käytiin 30 vuotta ja kantamme voitti. Olemme lopultakin vapaita rikossyytteistä ja sairausleimoista.

Sen sijaan maahanmuutto on ilmeisesti asia, jolle ei löydykään sellaisia tieteellisiä ja rationaalisia perusteita, joilla se voitaisiin oikeuttaa, kuten homoseksuaalisuus. Niinpä viranomaiset eivät haluaisi, että maahanmuutosta ja kulttuurien sekoittamisesta keskustellaan, vaan he pyrkivät laittamaan kriitikot vankilaan.

Ikävä sanoa, mutta minusta näyttää siltä, että mielipidevankilan saranat narisevat nykyään aivan samalla tavalla maahanmuuttokriitikoille, kuin ne soivat 1950-luvulla homoille. Ja kiistelyn kohteena ovat täysin erilaiset asiat: seksuaalisuus on kantaväestöjen myötäsyntyinen ominaisuus, josta ei voi, tarvitse eikä kannata äänestää, mutta maahanmuutto on seuraus poliittisista ratkaisuista, joten siitä sopiikin taittaa peistä. Aivan niin kuin Vanhan testamentin Saarnaaja sanoi: ”Katso Jumalan tekoja: kuka voi suoristaa sen, minkä hän on käyräksi tehnyt?” (Saarn. 7:13).

29. tammikuuta 2009

Anarkiaa demokratian kotitanhuvilla


Nyt kun eräät yhteiskuntaan perin pohjin pettyneet piirit mellakoivat Kreikan kaduilla ja kujilla, tiedotusvälineet kutsuvat heitä ”anarkisteiksi”. Nimityksellä viitattaneen yhteiskunnanvastaisuuteen, ulkoparlamentaristisiin menetelmiin ja rähjäiseen rabulismiin.

Uutisointi onkin oikeilla jäljillä, mikäli anarkismin käsitteen sisällöksi määritellään pelkkä räyhähenkisyys ja valtionvastaisuus. Mutta todellisuudessa anarkismin perusfilosofia ei tyhjene niihin. Aidon anarkian ihanteita ovat julkinen järjen käyttö ja kansanvalta. Niinpä anarkismin tunnusmerkkejä löytyy jopa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta, joka kehottaa kansalaisia syrjäyttämään istuvan hallituksen, mikäli he huomaavat vallanpitäjien toimivan laittomasti tai kansalaisten edun vastaisesti. Itsenäisyysjulistukset ovatkin usein olleet vallankumousjulistuksia ja vahvistaneet säännön, että ”yksien terroristi on toisten vapaustaistelija”.

Joskus voi käydä niin, että anarkismi osoittautuu sellaisen valtion vastaisuudeksi, joka on pettänyt kansalaisensa ja edistää vieraan tahon asiaa. Näin Kreikassa koetaan käyneen, kun valtiokapitalismia edustavan EU:n etuihin sitoutunut valtio on ajautunut valtion poikkiteloin omien kansalaistensa kanssa. Kreikkalaisten kapinointi on merkki kansallisen edun esiinnoususta, mutta kreikkalaisnuoret turvautuvat vääriin metodeihin identifioituessaan sosialisteihin. Sosialismin opinkappaleet ovat aina tukeneet globalisaatiota ja internationalismia aivan niin kuin kasvoton kapitalismikin. Ratkaisuja olisi kannattanut hakea kansallishenkisyyden suunnalta.

Anarkismi on parhaimmillaan totuudenrakkautta, ja siksi anarkismin ja filosofian tiet ovat yhteiset. Tieteiden yhteydessä puhutaankin usein tieteellisestä anarkismista (Paul Feyerabend) sekä tieteellisistä vallankumouksista (Thomas Kuhn).

Myös anarkokommunismin ja anarkokapitalismin ero on keskeinen. Anarkisteja haukuttaessa kohteena ovat useimmiten olleet anarkokommunistit, jotka vaativat yksityisen omistusoikeuden lakkauttamista. Tämä puolestaan voisi toteutua vain pakottamalla eli täydellisessä totalitarismissa, sillä ihmiset eivät yleensä vapaaehtoisesti luovuta pois omaisuuttaan eivätkä vapausoikeuksiaan. Niinpä anarkokommunistit tulevat vaatineiksi anarkismin keskeisen edellytyksen eli vapaan yhteiskunnan lopettamista.

Sen sijaan anarkokapitalismin eri muodoissa yksityistä omistusoikeutta pidetään tärkeimpänä arvona. Libertarismissa puolestaan katsotaan, että valtion vaikutusvalta pitäisi supistaa minimiinsä ja että valtion ei tule puuttua ihmisten yksityiselämään muutoin kuin korkeintaan pyynnöstä ja vain tietyissä asioissa. Libertarismin muotoja ovat muiden muassa minarkismi ja ultra-anarkismi. Liikkeen teoreetikkoina tunnetaan Samuel E. Konkin, Robert Nozick ja Ayn Rand, mutta anarkistisen ajattelun hienot ideat juontavat juurensa niinkin kaukaa kuin Yhdysvaltain kansalliskirjailijoina tunnetuilta Ralph Waldo Emersonilta ja Walt Whitmanilta.

Venäläissyntyiset Mihail Bakunin ja Pjotr Kropotkin eivät siis ole anarkismin aateperinnön ainoita oppimestareita, vaikka sellaiseen käsitykseen julkisesta sanasta helposti saa. Koska asiasta liikkuu paljon vääriä ja yksipuolisia käsityksiä, julkaisin vuonna 2005 teoksen anarkistisen ajattelun aatehistoriasta nimeltään Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille, jossa anarkistisesta filosofista kerrotaan tarkemmin. Niinpä en kommentoi asioita enempää tässä.

26. tammikuuta 2009

Maahanmuuttajat hotelliin – Kriitikko vankilaan?


Helsingin Sanomat iloitsi viime viikon lopulla siitä, miten Helsingin kaupunki aikoo ratkaista Jussi Pajustakin huolettavan ongelman. Kuten monet jo tietävät, kaupunki aikoo majoittaa turvapaikanhakijat hotelleihin maassa, jossa osa kantaväestöön kuuluvista kansalaisista on vailla asuntoa, eikä edes toimeentulotuen myöntäminen suomalaisille itselleen ole yksiselitteinen asia.

Myös muualta Suomesta muuttavia opiskelijoita koettelee asuntokurjuus, jota ei ainakaan helpota se, että Espoon kaupunki aikoo saneerata poliisikoulun Otaniemestä vapautuneet tilat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseksi eikä opiskelija-asuntolaksi, vaikka juuri sille olisi tarvetta Aalto-yliopiston kupeessa.

Siksi on kummallista, että ongelmista ei saisi puhua, vaan asian rohkea esille nostaja yritetään lynkata viranomaisten, vihreiden ja Sanoma-lehtien lietsomalla kampanjalla. Tämänpäiväinen uutinen kertoo, että Jussi Halla-ahon maahanmuuttokriittiset blogikirjoitukset ovat etenemässä syyteharkintaan. Todellisuudessa raiskausspekulaatioihin ja ampumisretoriikan viljelyyn liittyvä kohu on poliittinen keppihevonen, juuri sellainen, joka vahingoittaa esimerkiksi homojen mainetta. En ainakaan minä haluaisi olla vaatimassa ketään tilille jostakin irrallisesta lauseenpätkästä. Se olisi lähinnä lapsellista. Niin vihreät kuin viranomaisetkin tulevat ainoastaan nolanneiksi niitä tahoja, joita ne yrittävät puolustaa.

Homoseksuaalisuuden teemalla on kyllä merkitystä, jos arvioidaan poliittisen retoriikan normeja. Kummallista on, että eduskunnassa ja muuallakin julkisessa sanassa sai lyödä homoja parilakikeskustelun aikana vuosina 1993–2001. Parilain voimaan tultua sitä on sovellettu vain niissä muutamassa sadassa tapauksessa, joissa homo- tai lesbopariskunnat ovat ovat rekisteröineet suhteensa.

Asian yleinen merkitys on siis ollut vähäinen, vaikka se on tietysti voinut olla ihmisille itselleen suuri. Rekisteröidyn parisuhteen nimikettä voidaan tosin pitää jonkinlaisena viranomaissyrjinnän merkkinä, sillä mitään avioliiton statusta poliittinen valta ei suostunut homoille myöntämään, eikä asiaa tunnusta edes vähemmistövaltuutetun toimisto, jonka alaan luetaan syrjintähierarkian merkiksi vain etniset kysymykset.

Homoja vastaan vyörytettiin valtavasti, ja aiheesta pidettiin suuri julkinen poru. Mutta hämmästyttävää on, että maahanmuutosta ei saisi sanoa mitään kriittistä ilman syytteen uhkaa, vaikka kysymys on yleispoliittinen eikä ihmisten yksityiselämään liittyvä. Parilaki ei tuonut Suomeen maailmanloppua, kuten muutamat pelkäsivät, mutta maahanmuutolla on pitkäaikaisia ja syvälle käyviä vaikutuksia kaikkien ihmisten arkeen: työpolitiikkaan, sosiaalipolitiikkaan, talouteen, turvallisuuteen ja kulttuurirakenteisiin. Ja maahanmuutossa ei ole kyse vain siitä muutaman sadan ihmisen yksityiselämästä, jota viranomaisvallan ei pitäisi omasta mielestäni lainkaan säädellä, vaan suuresta kokonaisilmiöstä, mistä kertoo lähes 5 000 turvapaikanhakijan maahan saapuminen pelkästään viime vuoden aikana.


Raiskauksista noin oikeasti

Surkeaa on, että Halla-ahosta raportoineiden Helsingin Sanomien ja Ylen toimittajat ovat asioista pihalla eivätkä näytä tietävän edes sitä, että poliisi päätti jo olla tutkimatta Vihreät Naiset ry:n tekemää ilmoitusta. Sen sijaan se jatkaa jahtiaan yhdessä Valtakunnansyyttäjänviraston ylipappien kanssa kohdistaen nyt epäilynsä Halla-ahon koko blogiin. Onhan se toki tärkeää löytää rikos, kun rikollinen on saatu kiinni. Mitään kiihottumisen aihetta Halla-ahon teksteissä ei tosin ole, ja sitä jokainen löytää varmasti ihan muista asioista, vaikka olisi miten pervo.

Varsinainen uhri tässä sodassa on sananvapaus. Jo pelkkä esitutkintakynnyksen ylittyminen ja rikosepäilyn alaiseksi saattaminen merkitsevät eräänlaista sananvapauden raiskausta. Ne tekevät ihmiset uhanalaisiksi ja johdattavat siten itsesensuuriin, toisin sanoen varomaan sanojaan.

Syyteharkinta puolestaan on harkitsematon syyte. Kuten olen aiemminkin todennut: poliittisessa ja tieteellisessä keskustelussa loukkaantumisille ei tulisi antaa mitään merkitystä, vaan kaikki pitäisi voida sanoa erilaisten vaihtoehtojen analysoimiseksi ja totuuden ilmitulon varmistamiseksi.

Luulenkin, että poliisi nyt vain pesee käsiään välttääkseen moitteet tutkinnan lopettamisesta tuloksettomana ja lykkää sen vuoksi asian syyttäjän päätettäväksi. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen takaa puolestaan kurkistaa, kukapas muu kuin Rkp:n luottosyyttäjä Mika Illman, jolle Halla-aho heitti jo ”täkyjä”. Sen vuoksi hän on nyt ilmeisesti viraston oman arvion mukaan Halla-ahon sellainen julkinen vihamies, joka täyttää juridisen jääviyden ehdot, eikä valtionsyyttäjä voi itse ajaa syytettä Halla-ahoa vastaan.


Homeenvihreää politiikkaa

Mielenkiintoisiksi menevät tämän ajojahdin poliittiset vaikutukset. En usko Rkp:n enkä vihervasemmiston pelkäävän niinkään Halla-ahoa kuin hänen takanaan olevaa laajaa kansalaismielipidettä. Hammastahna on kuitenkin päässyt ulos tuubista, eikä sitä saa enää sinne takaisin.

Ja niin se menee, että vihreät vetävät tälläkin kertaa perussuomalaisten vaalivankkureita, vasemmisto työntää, hallitus pyörittelee kärrynpyöriä ja Eiran synkkä kreivi istuu kyydissä. Itse veikkaan, että Perussuomalaiset saavat jo ensi kesän europarlamenttivaaleissa kymmenen prosentin kannatuksen ja kaksi paikkaa, mikäli yleinen äänestysprosentti nousee yli viidenkymmenen. Tulevissa eurovaaleissa aktivoituvat äänestäjät ovat todennäköisesti maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia. Mikäli äänestysprosentti jää 35:n tasolle, kannatusta tulee vähemmän, kuten myös silloin, jos muille vaaleille tyypilliset 75 prosenttia äänestää. Äänestysprosentin kasvaessa Perussuomalaisten noste jälleen tasoittuu.

Uskon, että ensi eduskuntavaaleihin mennessä Perussuomalaiset onnistuvat vakiinnuttamaan kannatuksensa jopa 15 prosentin tasolle, mikä aiheuttaisi mullistuksia myös muiden puolueiden kannatuslukemiin, ja maassamme olisi jälleen neljä tasasuurta puoluetta sekä yhtä monta noin viiden prosenttiyksikön puoluetta. Murskavoittokin on mahdollinen. Esimerkiksi Sveitsissä maahanmuuttokriittinen puolue nauttii noin 29 prosentin kannatusta.

Jussi Halla-aho valittaneen europarlamenttiin että heilahtaa, ellei valtionsyyttäjä vie hänen poliittisia oikeuksiaan ja laita suursiiseliä linnaan. Todennäköisesti hänelle langetetaan pari vuotta ehdollista, jotta saadaan leikattua siivet sinänsä järkevältä argumentaatiolta ja henkilöltä, joka rohkeudessaan kuuluu tämän hetken suomalaisen älymystön kärkeen. Mikäli Jussi Halla-aho joutuu pakenemaan sensuuria harjoittavasta Suomesta ja hakemaan turvapaikkaa jostakin rikkaasta arabimaasta, niin majoitettaisiinko hänet keskustahotelliin esimerkiksi Dubaissa?

24. tammikuuta 2009

Tahdon!


Poliitikkojen seuraelämä on huomattavan vilkasta ainakin verrattuna siihen, miten paljon poliitikot harjoittavat seksi- ja seurustelusuhteita koskevaa moralismia. Ehkä näiden asioiden välillä on myös riippuvuus.

Suuri osa valtaa käyttävistä poliitikoista on suhteellisen varttuneessa, kypsässä, ellei jopa korkeassa iässä, ja heillä on paljon tärkeitä tehtäviä hoidettavinaan. Tähän nähden heiltä löytyy hämmästyttävän avokätisesti aikaa myös parinmuodostuksen markkinoilla toimimiseen.

Esimerkiksi puolivallattomana poikamiehenä mainetta saanut eduskunnan puhemies Sauli Niinistö antoi äsken suorastaan historiallisen hiljaisen esimerkin siitä, kuinka sana ”salarakas” voidaan herättää henkiin. Hän kun pamautti yllättäen naimisiin kokoomuksen viestintäpäällikön, Jenni Haukion, kanssa. Onnea.

Myös Tarja Halonen avioitui uudestaan virkakaudellaan, ja samoin teki aikoinaan Paavo Lipponen. Matti Vanhasen yritteliäisyys puolestaan tunnetaan, samoin kuin Ilkka Kanervan ja Tanja Karpelan, joka ilmoitti äsken olevansa raskaana. Vauhti on ollut niin kova, että piispa Eero Huovinenkin ehti tuossa huomauttaa poliitikkokuntamme jatkuvasta parinvaihdosta.

Se, että poliitikot naivat kuin kanit, ei kiinnosta minua lainkaan, paitsi politiikantutkimuksen kannalta. Outoa on, että tavallisten pulliaisten seurustelusuhteissa usean vuoden ikäeroa paheksutaan, mutta poliitikkojen ja muiden julkkisten ihmissuhteissa ne hyväksytään. Ainakaan asiasta ei puhuta kovaan ääneen.

Esimerkiksi Paavo (s. 1941) ja Päivi (s. 1967) Lipposen välillä ikäeroa on yhden sukupolven verran eli 26 vuotta ja Sauli Niinistön (s. 1948) ja hänen tuoreen rouvansa (s. 1977) välillä 29 vuotta. Ainoastaan ”ikuinen kolmekymppinen”, perussuomalaisten ehdokkaanakin ollut Frederik panee paremmaksi: hänen (s. 1945) ja hänen exänsä välillä ikäeroa oli vaatimattomat 37 vuotta!

Suuret ikäerot saattavat luoda poliitikoille mainetta viriileinä vallankäyttäjinä. Sama näyttää toistuvan luonnossa, jossa suuret ja ikääntyvät urokset pyrkivät pitämään yllä kuvaa suorituskyvystä ja vaikutusvallasta. Vaihtosuhde ei ole kuitenkaan sellainen, kuin feministit väittävät: eli että miehet käyttäisivät hyväkseen nuorehkoja naisia. Todellisuudessa naiset miestensä vallasta huumaantuneina käyttävät hyväkseen vallan kahvassa roikkuvia ukkojaan. Tämän paljastaa tapa, jolla naistenlehdet eivät suinkaan sano Päiviä ”pääministerin vaimoksi”, vaan ne kutsuvat Paavoa ”pääministerin poikaystäväksi”. Myös Arajärvi pysyy tätä kautta poikana koko ikänsä.

Seuraelämän vapautuminen on sinänsä myönteinen asia. Siksi toivoisin, että poliitikot jättäisivät pois turhan tuomiomielensä seksuaalimoraalia koskevissa asioissa silloinkin, kun kyse ei ole heidän omista ihmissuhteistaan.

Molemminpuolinen seksuaalinen hyväksikäyttö tekee hyvää kaikille. On tärkeää saada usein, jotta valtion asiat eivät jää huonolle hoidolle.

23. tammikuuta 2009

Suomi-kuvasta


Maahanmuuttoa on perusteltu poliittisessa retoriikassa sillä Impivaarasta kotoisin olevalla häveliäisyydellä, että ”emmehän me kehtaa olla ottamatta tänne pakolaisia, kun kaikki muutkin maat ovat avanneet ovensa siirtolaisuudelle”. – ”Muuten Suomi ummehtuu!” – ”Kyseessä on Suomen kansainvälinen maine!” Tällainen ajattelu ei ole kovin nykyaikaista, edistyksellistä eikä sivistynyttä, vaikka niin usein väitetään. Mielestäni se on merkki huonosta itsetunnosta ja alamaisuudesta muihin kansoihin nähden.

Varsinkin maineseikkoihin viittaaminen on pelkkää palturia. Totuus on, että suomalaisista ei ajatella maailmalla juuri mitään. Enintään Suomea pidetään eksentrisenä paikkana, jossa ihmiset ovat tarpeeksi valistuneita pitääkseen päänsä. Sitä myös kunnioitetaan. Jos minun pitäisi valita kahden asian kesken – toisaalta kansallisen edun edistämisen ja toisaalta kansainvälisen maineen välillä – valitsisin epäröimättä kansallisen edun.

Mielestäni kansallista etua edistää parhaiten se, että pidämme kiinni ulkopolitiikkamme keskeisestä tuloksesta: siitä, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Kansainväliseltä maineeltaan Suomi on muita maita parempi, sillä me emme ole koskaan kansakuntana uhanneet ketään. Sen sijaan omaa kansallista etuaan pyrkivät tässä maailmassa edistämään kaikki, joten siihen kannattaa tarttua, ja sitä myös ymmärretään.

Aivan kuten edellisessä kirjoituksessani perustelin, myös ruotsalaiset ovat suomalaisille kateellisia, sillä ruotsalaisilla ei ole ollut tilaisuutta sankaritekoihin viimeiseen puoleentoista sataan vuoteen. Ruotsalaiset tietävät, että suomalaiset pelastivat koko Pohjolan kommunismilta taistellessaan Neuvostoliittoa vastaan talvi- ja jatkosodassa. Tämän vuoksi ruotsalaiset katsovat suomalaisia ylöspäin, aivan niin kuin suomalaiset puolestaan kunnioittavat virolaisia kaikkien niiden koettelemusten vuoksi, joihin he eivät voineet itse vaikuttaa vaan joiden uhreiksi he joutuivat Neuvostoliiton valloittaessa koko Baltian.

Suomessa ei vain ymmärretä sitä, miltä asiat Ruotsista tai muualta päin katsoen näyttävät. Britannia, Hollanti, Ranska ja Tanska ovat meille kateellisia, koska meillä ei ole suuria etnisiä ongelmia, kuten noilla mailla itsellään. Tulos näyttää kaikki moraaliset varauksetkin huomioon ottaen Suomelle myönteistä tulosta.

Mistä sitten johtuu, että maamme poliittinen johto on niin tavattoman huolissaan Suomi-kuvasta? Euroopan kansojen keskuudessa Suomea arvostetaan mutta ei arvostella. Sen sijaan Suomen ministereitä hävettää, sillä heidät on pakotettu sitoutumaan Euroopan unionin monikansallistamiseen ministerineuvoston kokouksissa, joissa he eivät kehtaa sanoa, että Suomen kansan enemmistö ajattelee asioista toisin. Lisäksi ministereitä hävettää kertoa suomalaisille, että monikulttuurisuutta he itse ajavat vain siksi, että heidät on sidottu kyseiseen aatteeseen sopimuksilla ja julkilausumilla. Siksi Suomen ministerit ovat puun ja kuoren välissä. He eivät voi lakata kumartelemasta kollegoilleen Euroopan unionissa, ja sen vuoksi he tulevat selkä edellä kotiin Brysselistä.

19. tammikuuta 2009

Rkp ja 1809


Rkp on outo lintu puolueiden kentällä, sillä se vakuuttaa viljelevänsä ja varjelevansa kaksikielistä Suomea, vaikka kyseessä on Suomen ainoa yksikielinen puolue. Oikeastaan ”ruotsalaista kansanpuoluetta” ei ole olemassakaan, sillä puolueella ei ole virallista suomenkielistä nimeä, vaan sen ainoa virallinen nimi on Svenska Folkpartiet r.p. Muutoin puolue pyrkii näyttäytymään yleispuolueena, joka kannattaa mitä tahansa päästäkseen hallitukseen ja saadakseen sitä kautta poliittista valtaa.

Vanha vitsi kertoo, että Suomessa pidetään vaalit vain sen selvittämiseksi, keistä tulee Rkp:n hallituskumppaneita. Eikä se pelkkä vitsi olekaan vaan surkea totuus, sillä puolue on jäpittänyt hallituksessa yhtäjaksoisesti vuodesta 1972.

Todellisuudessa Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue, vaan sen erottautumisperusteet ovat etnisiä tai kansallisia. Siten puolue ikään kuin vahvistaa kansallisten rajojen olemassaolon ja merkityksen. Jos kyse olisi vain kielestä, Rkp:n piirissä esitettäviä muita asioita ajettaisiin toisten puolueiden kautta.

Sen sijaan Rkp on ruotsinkielisten etujärjestö, jonka kautta ei edistetä vain ruotsin kielen asemaa vaan ruotsinkielisten omiksi mieltämiään asioita. Niinpä puolueen olemassaolo on merkki kansakuntaa halkovien erillisetujen olemassaolosta. Jos etsitään raja-aitojen rakentajia suomalaisen politiikan vainioilta, Rkp on erinomainen ehdokas etnisten muurien pystyttäjäksi.

Jos Rkp ajaisi vain Suomen kaksikielisyyttä, Rkp:tä ei tarvittaisi. Muut puolueet nimittäin ajavat jo kaksi- ja kolmikielisyyttä avoimesti, mutta Rkp tunnustaa vain yhden kielen: omansa.


Fraktaalihistoriaa

Rkp on pyrkinyt viime vuosina puhumaan suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden puolesta. Todellisuudessa puolue ylläpitää vuosisataisia vastakkainasetteluja suomenkielisen ja ruotsinkielisen väestön välillä. Tällä viikolla tuli kuluneeksi 200 vuotta Ruotsin vallan päättymisestä Suomessa. Ruotsin häviö sodassa Venäjälle merkitsi Ruotsin suurvalta-ajan loppua ja poliittista katastrofia, jonka tuloksena monarkki länsinaapurissa pantiin vaihtoon. Tapaus merkitsee Ruotsille nykyään enemmän kuin Suomelle, minkä vuoksi sitä muisteltiin nimenomaan lahden toisella puolen, jossa juhlallisuudetkin pidettiin. Tappio kalvaa ruotsalaisia yhä. Sen sijaan Suomi ainoastaan siirtyi yhden valtion provinssista toisen huomaan.

Vuosi 1809 oli Suomen itsenäistymiskehitystä ajatellen merkittävä, sillä Ruotsin kanssa Suomelle ei olisi ehkä koskaan syntynyt sellaista konfliktia kuin Venäjän kanssa sortokausien aikana. 1809 oli siis merkittävä taitekohta. Murroskohtien merkityksiä pohtivan fraktaalihistorian kannalta kiintoisaa on, olisiko Suomi milloinkaan itsenäistynyt Ruotsista, vai olisimmeko edelleen Euroopan pinta-alaltaan suurin suurvalta?

Ruotsilla ei ole ollut tilaisuutta käydä kunnon sotaa 1800-luvun alun jälkeen. Monet suomalaiset kokevat edelleen alamaisuutta suhteessa Ruotsiin ja ruotsalaisiin, mikä on turhaa. Todellisuudessa ruotsalaisia nöyryytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1809 ja toisen kerran siksi, että Suomi käytännössä pelasti Ruotsin neuvostojoukkojen valloitukselta tai ainakin rajanaapuruudelta talvisodassa ja jatkosodassa. Ruotsalaisilla ei ole ollut mahdollisuutta tällaisiin sankaritekoihin pitkään aikaan, ja sen vuoksi ruotsalaiset ovat suomalaisille vaivihkaa kateellisia. Asiat ovat todellakin näin päin. Jos ette usko, koettakaa ajatella asiaa ruotsalaisten kannalta.

Miten sitten Rkp liittyy tähän kehityskulkuun? Suomen ruotsinkielisillä on ollut 200 vuotta aikaa opetella suomen kieli. Maamme virallisena kielenä oli 1800-luvulla myös venäjä, mutta kukaan ei ole Suomen itsenäistymisen jälkeen vaatinut venäjän kielen säilyttämistä virallisena kielenä. Syy on tietysti se, että maassamme on enemmän ruotsinkielisiä kuin venäjänkielisiä. Suomea ei siis onnistuttu venäläistämään. Tosin venäläisiä on Suomen rajojen sisäpuolella tällä hetkellä noin 50 000, ja Stakes on ennustanut, että vuoteen 2012 mennessä määrä nousee sataantuhanteen. Vaaditaanko silloin, että kadunkilpien pitää taas olla venäjänkielisiä? Itse ainakin toivon, että asiat ratkaistaan toisella tavalla.

Ruotsin kielen säilyttämiseen tähtäävät pyrkimykset sen sijaan ovat olleet niin itsepintaisia, että ruotsi on pysytetty koulujen pakollisena oppiaineena meidän päiviimme asti. On sanottu, että kaksikielisyys on rikkautta, vaikka todellisuudessa se lisää hallinnon kuluja. Käytännössä ruotsinkielisyyden varjeleminen ei ole muuta kuin jäänne vuoden 1809 ajoilta, ja sen merkitys on etnisten rajojen rakentamisessa maamme sisäpuolelle. Käsittelin aihetta muun muassa kirjoituksessani ”Runeberg ja Snellman - Aikansa radikaalit”, joka on julkaistu kokoelmassani Filosofiset viuhahdukset (2007).


Rkp ja monikulttuurisuus

Monikulttuurisuuden tendenssiä ajava Rkp, on eräs todiste siitä, että aito kulttuurinen vuorovaikutus ja kulttuurien keskinäinen sopeutuminen eivät toimi vaan johtavat kulttuureihin kulttuureissa. Ja kuten sanottu, Rkp ei ole pelkkä kielipuolue. Mikä se sitten on?

Rkp on poliittinen intressiryhmä, joka edustaa tavoiltaan, käytännöiltään ja varallisuusasemaltaan suomenkielisestä enemmistöstä erottuvan poliittisen kansanosan sosiaalisia, taloudellisia ja etnisiä etuja. Sitä lähellä toimii useita instituutioita, kuten Svenska kulturfonden, joka on Ruotsin Nobel-säätiötäkin rikkaampi organisaatio mutta joka ei jaa avustuksia suomenkielisille, vaikka Suomen Kulttuurirahasto myöntää avokätisesti apurahojaan ruotsinkielisille.

Rkp:n takana on myös huomattavia taloudellisia ryppäitä, jotka omistavat ristiin toisiaan, kuten Aktia-pankki, Stockmann, Fiskars, Viking Line ja niin edelleen. Mikäli ruotsinkielistä maisteria ei pelasta yliopiston ruotsinkieliselle virkaistuimelle joku ruotsinkielinen professori, hän saa työpaikan ruotsinkielisen pääoman piiristä, jossa työpaikat varataan ruotsia äidinkielenään puhuville. Rkp on tämän yhteiskunnallisen todellisuuden poliittinen pysyttäjä.

Puolueella on vain yksi merkittävä ongelma. Sen kannatus ei kasva, sillä ruotsinkielisen vähemmistön osuus väestöstä pysyy vakiona, jopa laskee. Niinpä se on hakenut lisää kannatusta maahanmuuttajien keskuudesta pyrkimällä profiloitumaan vähemmistöpuolueeksi. Juuri näin selittyy se, miksi Rkp on koettanut edistää maahanmuuttoa ohjelmallisesti.

Samaan tapaan ajateltiin myös Sdp:ssä ja Vasemmistoliitossa sekä vihreissä. Myös näissä puolueissa oletettiin, että kun maahan saapuu paljon vähävaraisia maahanmuuttajia pakolaisen tai turvapaikanhakijan ominaisuudessa, he kansalaisuuden saatuaan äänestävät vihervasemmistoa. Jokaisen maahanmuuttajan on oletettu tuovan yhden lisä-äänen Rkp:lle tai vihervasemmistolle. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Maahanmuuttajat työllistyvät muuta väestöä yleisemmin yrittäjinä. Heitä motivoi samanlainen individualistinen ahneus ja oman edun tavoittelu kuin kaikkia muitakin ihmisiä, ja suuri osa aloittavista yrittäjistä kannattaa ennen pitkää kokoomusta.

Rkp:n strategia ei ole siis purrut kovin hyvin. Mutta sen tuloksena tavalliset ruotsinkieliset ovat alkaneet kävellä ulos Rkp:stä, kun he ovat huomanneet, että puolueen edustama maahanmuutto tuokin Suomeen entistä enemmän vieraskielisiä, jolloin ruotsinkielisten asema kielivähemmistönä heikkenee suhteellisesti. Kun kielikortti ei enää vedä, puolueen osakkeet ovat kääntyneet laskusuuntaan myös yleispoliittisissa ja taloudellisissa kysymyksissä.


Rkp ja talous

Suomen ulkopolitiikan virallisesti tunnustettu tulos on, ettei maassamme ole syviä etnisiä ristiriitoja, joita esiintyy monissa sotien repimissä maissa. Moniaineksisuus heikentää yhteiskunnallisen toiminnan tehokkuutta. Rkp käyttää kuitenkin huomattavaa ideologista valtaa, sillä pysyttämällä ruotsinkielisyyttä Suomessa se pohjustaa ruotsalaisten yritysten ostosmatkoja ja nurkanvaltauksia Suomeen. Esimerkin tarjoaa Meritan ajautuminen Nordbankeniin, jolloin perustetun Nordean sisäiseksi kieleksi määriteltiin ruotsi. Maamme muodollisen kaksikielisyyden vuoksi kaikkien suomalaisten oletettiin osaavan paremmin ruotsia kuin vaihtoehtona ollutta englantia, joka kuitenkin on talouselämän pääkieli maailmassa.

Ruotsalaiset yritykset ovat pala kerrallaan ostamassa Suomea takaisin Ruotsin läänitykseksi. Vaatteita ei saa enää juuri muualta kuin ruotsalaisperäisistä liikkeistä: H&M:stä, Jack and Jonesista, JC:stä, KappAhalista tai Dressmannista. Sonera myytiin Telialle ja Sampo-pankki myös ruotsalaisomistusta sisältävälle Danske Bankille. Rkp on tämän toiminnan ankkuri ja katalysaattori Suomessa. Suomalaisfirmojen ruotsinkieliset patruunat eivät näe kielikuilua eivätkä kulttuurien välisiä eroja ollenkaan, vaikka kyseessä ovat kansalliset edut ja niiden menettämisen uhat.

Suomalaisella pohjalla pysyvä omistajuus voisikin olla parhaimmillaan osuustoiminnallista, sillä julkiset osakeyhtiöt ovat joka päivä myynnissä. Selvimmin tähän liittyvä internatsismi näkyy kapitalismin linnakkeessa, pankkimaailmassa. Osuuspankit ovat tätä nykyä ainoita merkittäviä pankkeja, jotka vielä ovat suomenkielisessä omistuksessa.

Kielen, kulttuurin ja pääoman yhtenäisyyttä on syytä arvostaa myös nykyisin samalla tavalla, jolla J. V. Snellman kytki nämä asiat yhteen. Kansallisfilosofin läksy on kuitenkin monilta unohtunut. Juuri Snellmanin aikaansaannoksia on hänen Venäjän keisarilta hakemansa kielistatuutti, jolla suomen kieli tunnustettiin ensi kertaa viralliseksi kieleksi – tosin venäjän ja ruotsin kielen rinnalla. Olemme kansakunta, joka on saanut oikeutta omalla kielellään vasta yhtä kauan, kuin on kulunut aikaa orjuuden poistamisesta Yhdysvalloista.


Etnopervot

Kaikilla vähemmistöryhmillä on luonnollisesti omat tapansa ja diskurssinsa. Myös Suomen kansa koostuu vähemmistöistä, joihin kuuluvat esimerkiksi seksuaalivähemmistöt. Meillä yhteisiä nimittäjiä muiden suomalaisten kanssa on kuitenkin enemmän kuin erottavia tekijöitä. Siksi on väärin, että homoja haukutaan ”ruotsalaisiksi” ja että ruotsalaisiin kohdistuva kritiikki vääntyy tavalla tai toisella homoherjoiksi.

Itse arvostan selkeitä identiteettejä niin tässä kuin tuossakin asiassa. Sen sijaan niitä tahoja, jotka haluavat edistää monikulttuurista yhteiskuntaa pyrkien sekoittamaan kansakunnat ja etniset ryhmät keskenään, voitaisiin kutsua niin sanottuun pervoteoriaan liittyen ”etnopervoiksi”.

17. tammikuuta 2009

Onnea presidenttiparille


Amerikan-Osaman virkaanastujaistilaisuus löi television katseluennätykset, sillä tapahtuma oli etnis-poliittinen. Myös rotukysymyksellä näyttää olevan merkitystä maailmassa, jossa enää 6 prosenttia ihmisistä on valkoihoisia. Tätä osoittaa sekin, että viime sunnuntain virkaanastujaiskonsertin esiintyjistä (Beyonce, Mary J. Blige, Garth Brooks, Sheryl Crow, Jamie Foxx, Josh Groban, John Legend, John Mellencamp, Queen Latifah, Bruce Springsteen, U2, Usher, Denzel Washington, will.i.am ja Stevie Wonder) vain 40 prosenttia oli valkoihoisia. Ja heistäkin sekä Bono että Pomo olivat protestilaulajia, loput kantrikärpäsiä.

Bono on muuten ovela mies, sillä hän on pystynyt käyttämään maailman jokaista sotaa oman kannatuksensa nostamiseen. Kukapa ei haluaisi vastustaa sotia? Asettamalla itsensä sodanvastaisuuden keulakuvaksi, kuten nyt viitatessaan Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin, Bono uusintaa kannatuksensa ajasta aikaan. Virtaa fiilistelyyn riittää yhtä varmasti kuin sodankäynti jatkuu maailmassa.

Lincoln-monumentilla järjestetty konsertti oli mediatutkimuksellisesti kiintoisa, sillä melkein jokaisessa välipuheessa vedottiin rotuun tai käytettiin rotukorttia avoimesti. Rotuun saa siis viitata, kun perustellaan rotuerottelusta luopumista, mutta ei missään muussa yhteydessä. Tämä on epäjohdonmukaista, sillä puheiden takana on joka tapauksessa ajatus rotujen olemassaolosta, vaikka toisissa yhteyksissä juuri se haluttaisiin kieltää. Ehkä onkin niin, että rotuja voidaan pitää objektiivisina tosiasioina myös poliittisessa retoriikassa, kunhan siihen on jokin poliittisen korrektiuden sanelema syy.

On helppo hokea Obaman vaaliteeman eli Muutoksen (Change) tapahtuneen nyt, kun Yhdysvallatkin on ei-valkoisilla. Ja kiintoisaa on nähdä, miten se vaikuttaa ja kuinka Yhdysvallat nousee lamasta. Varsinaisestihan valta vaihtuu vasta vuonna 2042, jolloin eurooppalaisperäinen väestö jää ennusteen mukaan vähemmistöksi.

Yhdysvalloissa riittää kurjuutta, ja suurin osa siitä on keskittynyt kaupunkeihin sekä osavaltioihin, joissa mustat ovat enemmistönä. Esimerkiksi autoteollisuuden pääkaupungissa Detroitissa vallitsee maanpäällinen helvetti. Suuri osa kaupungista on täysin rappeutunut ja luhistuneessa tilassa työttömyyden sekä subprime-asuntoluottokriisin vuoksi. Vakuudettomien ja vaihtuvakorkoisten asuntoluottojen ongelma puri pahiten juuri mustien kansoittamiin kaupunkeihin, kun köyhien työläiskorttelien asukkaat joutuivat hirvittävällä tavalla George W. Bushin junailemien ja helposti saatavien lainojen yksipuolisiksi uhreiksi. Asiasta lisää tässä ja tässä.

Amerikan meininki on joka tapauksessa vaihtumassa melkoiseksi vastakohdakseen, paitsi taloudellisesti, myös poliittisesti. En olisi koskaan voinut kuvitella George W. Bushia bailaamassa kunnia-aitiossa negrospirituaalien tahtiin. Toivottavasti kuitenkaan talouden elvytysyritykset eivät mene pelkäksi räpiksi tai videopelien pelaamiseksi, vaikka Obama ehtikin jo sijoittaa 34 000 euroa omiin videopelimainoksiinsa.

Yhdysvaltain presidentti ei ole niinkään henkilö kuin instituutio, joka on riippuvainen neuvonantajistaan ja rahoittajistaan. Siksi on syytä toivottaa onnea myös varapresidentille, joka helposti jää presidentin varjoon. Varapresidentti on tärkeä Yhdysvaltain poliittisessa järjestelmässä, jossa ei ole lainkaan pääministerin virkaa. Ehkä vastaavanlainen järjestelmä sopisi myös Suomeen. Yhdysvalloissa erinomaista on se, että perustuslakia pidetään todellakin perustuslakina, jota ei helposti rikota eikä muuteta. Juuri perustuslain takaamaan vahvaan turvaan nojautuu myös Yhdysvaltojen hyvä sananvapaustilanne, kun taas Suomessa ihmisten perusoikeudet näyttävät olevan pelkkää paperia.

Joka tapauksessa varapresidentit ovat näytelleet tärkeää osaa Yhdysvaltojen politiikassa ennenkin. Varapresidentti on presidentin lähin neuvonantaja, ja varapresidentti tuuraa presidenttiä tämän ollessa esteellinen. Varapresidentti ei ole sen enempää politiikan sorminukke kuin Suomen eduskunnan puhemieskään, sillä Yhdysvalloissa varapresidentti toimii myös senaatin puhemiehenä.

Varapresidenteistä monet ovat tulleet valituiksi presidentiksi myöhemmin. Esimerkeiksi sopivat vaikkapa George Bush, Lyndon B. Johnson ja Richard Nixon, joka toimi varapresidenttinä 1952-1960 ja presidenttinä 1969-1974, kunnes 1970-luvun vallankumoukselliset pakottivat hänet eroamaan käyttäen verukkeena Watergate-skandaalia.

66-vuotias Joseph R. Biden ei ehtine presidentiksi seuraavissa vaaleissa (ellei hän ryhdy Obaman haastajaksi), ja tie ehdokkuuteen on avoinna vasta Bidenin ollessa 74-vuotias. Mutta olkaamme toiveikkaita myös hänen suhteensa.

Nimensä Yhdysvaltojen presidentit olisivat voineet valita hullumminkin. Obaman ja Osaman samankaltaisuus tuli mainituksi jo edellä, ja Biden puolestaan tuo mieleen intiimihygienian hoitamisessa käytettävän bide-suihkun.

Virkaanastujaisissa esitetyt Lincolnin patsaan kuvavälähdykset puolestaan havainnollistivat, miten hämmästyttävästi Abraham Lincoln muistuttaa J. V. Snellmania jurottavine leukoineen.

16. tammikuuta 2009

Lennä, Matti!


Olin juuri päässyt vaatimasta (edellisessä kolumnissani), että puolueiden pitäisi sanoa selvästi, mitä mieltä ne ovat maahanmuuttoasioista, kun Matti Vanhanen erehtyi leimaamaan maahanmuuttoa vastustavat tahot ”rasisteiksi”. Vanhasen mukaan ”suomalaiset puolueet eivät saa toimia kanavina rasistisille mielipiteille eivätkä poliitikot saa maalailla ulkomaalaisista valheellisia kauhukuvia”. Ja varsinkaan ”äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusiota, että he saavat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa esimerkiksi perussuomalaisia äänestämällä”. Tämän Vanhanen totesi – missäpä muuallakaan kuin – tanten Thorsin kotipihalla, Hufvudstadsbladet-lehdessä.

Vanhasen harjoittama sananvapauden kuohiminen on mennyt ylitse kaikkien rajojen jo muissakin yhteyksissä, mutta tämäntapaisella linjanvedollaan pääministeri pelaa itsensä varmasti pois havittelemaltaan jatkokaudelta. Huomiota herättävää oli taaskin tapa, jolla Vanhanen sotki maahanmuuttokritiikin rasismiin. Rasismi tarkoittaa rotusyrjintää ja rotusortoa. Suomalaisessa maahanmuuttokritiikissä niihin liittyviä argumentteja ei ole käytetty lainkaan.

Rasismi ei ole myöskään sama asia kuin rotuoppi. Se puolestaan on tieteellisesti perusteltu käsityskanta, jonka mukaan ihmislaji jakautuu erilaisiin rotuihin. Lisäksi rasismia ei ole ihmisten välisten erojen tunnustaminen sinänsä. Olisikin aika kummallista, jos ihmiset eivät saisi olla omaa rotuaan – tai esimerkiksi homoja tai heteroita, miehiä tai naisia.

Rasismia ei ole myöskään tasa-arvon kiistäminen. Ihmisethän eivät ole tasa-arvoisia, ja eri asia sitten on, pitäisikö heidän olla. Yhteiskunnassamme on kokonaisia instituutioita, joiden keskeinen tehtävä on valikointi ja epätasa-arvon tuottaminen, esimerkiksi koulu. Rasismia ei ole siis tasa-arvoisuudenkaan epäileminen tai kiistäminen, tapahtuupa se vetoamalla ominaisuuksiin tai ansioihin.

Sen sijaan rasismia ovat vain ja ainoastaan rotusorto ja rotusyrjintä, jotka kieltävät ihmisten ihmisarvon. Sellaisena rasismi on tietenkin moraalisesti paheksuttavaa. Toisaalta sekä ihmis- että eläinpopulaatioiden pitää harjoittaa rodullisin perustein tapahtuvaa valikointia minimoidakseen kiistoja ja varmistaakseen tehokkuuden populaation tuottoalueella, joten rasismi voidaan mieltää myös rotujen myötäsyntyiseksi tai yhteiskunnallisesti välttämättömäksi ominaisuudeksi.

Lisäksi on huomattava, että rasismikaan ei ole sentään rikos, ja nämä asiat Vanhanen olisi voinut varmistaa vaikka professori-isältään. Voidaan siis sanoa, että rasismin käsitteen määrittely oli pääministerin kannanotosta yhtä pahasti hukassa kuin Mika Illmanin väitöskirjasta.

Entä sitten puolueiden kannat? Vanhanen pyrki sananvalinnallaan lavastamaan asiallisen maahanmuuttokritiikin myös ”ulkomaalaisvihamielisyydeksi”, jota ei saisi ilmaista ”vaaleissa esimerkiksi perussuomalaisia äänestämällä”.

On aika outoa solvata Perussuomalaisia puolueena ja äänestäjäryhmänä väittämällä niitä vihamielisiksi tai torumalla kansaa siitä, keitä se äänestää. Yhtä selvä loukkaus demokratiaa kohtaan on se, että Vanhanen vaati ”Perussuomalaisten puheenjohtajaa Timo Soinia määrittelemään puolueen linjan maahanmuuttopolitiikkaan” ja teki sen tavalla, jolla puoluetta yritettiin sitouttaa muiden puolueiden käsityksiin äänestäjien ohi.

Vanhasen tavoite on kai se, että markkinoilta poistuisi puolue, joka tarjoaa kriittisen vaihtoehdon maahanmuuton edistämiselle. Perussuomalaiset halutaan siis kahlita kantaan, joka näkisi maahanmuuton pelkkänä ”välttämättömyytenä”, kuten Vanhanen puheessaan. Pääministerin tarkoitusperiä kuvaa käsityskanta, että perussuomalaista ”puoluetta ei pidä syyllistää” ja että mieluummin hän tukee ”puoluejohdon linjaa”. Mutta mikä on se toinen linja, johon Vanhanen viittaa?

Hän yrittäneekin jakaa perussuomalaisten mielipiteet kahtia määrittelemällä hyväksytyksi vain sen osan mielipiteistä, joka ei eroa hänen omista käsityskannoistaan. Ja miten kummassa maahanmuuttoasioista voidaan käydä mitään keskustelua, jos ”puheet hallitsemattomista siirtolaisvirroista on Vanhasen mukaan lopetettava”? Asioita voidaan alkaa kontrolloida vain, jos ne tunnustetaan ensin hallitsemattomiksi.

Minusta tuntuu, että Suomen hallitus ei hallitse tällä hetkellä sen enempää siirtolaisvirtoja kuin asiaa koskevaa argumentaatiotakaan. Ruususen unta nukkuvan Vanhasen mielestä maahanmuuttajista ei saisi esittää ”valheellisia kauhukuvia” mutta Perussuomalaisista ilmeisesti saa. Paljastavaa on, että Uuden Suomen keskustelupalstan 133:sta kirjoituksesta peräti 129:ssa Vanhasen mielipiteet rokattiin lyttyyn. Viranomaismielipiteiden ja kansalaismielipiteen välillä vallitseekin tällä hetkellä puhutteleva jännite, ja tilanne on mediatutkimuksellisesti mielenkiintoinen.


Demokratiaa ei saa puolustaa demokraattisin keinoin

Kiintoisaa joukkotiedotuksen ideologisuuden kannalta on se, että juuri äsken Suomen uutisoitiin olevan poliittisen vapauden mallimaa, mutta pääministerin samanaikaisessa kannanotossa sananvapaus ja poliittisen toiminnan oikeus uitettiin likaviemäristä alas.

HBL:n haastattelun loppupuolella Vanhanen laukaisi varsinaisen pommin. Hän sanoi tarkalleen ottaen näin:

”Min vision av Europa är att nationalstaternas gränser blir osynliga. I firandet av 1809, då gränserna mellan nationalstaterna restes höga, är det skäl att inse att trenden nu är en annan. Nationalstaternas roll är inte att resa murar utan rasera dem. I medborgarnas vardag borde inga gränser existera.”

”Visioni Euroopasta on sellainen, jossa kansallisvaltioiden väliset rajat tulevat näkymättömiksi. Juhlittaessa vuotta 1809, jolloin kansallisvaltioiden rajat jäivät korkeiksi, on syytä nähdä, että suunta on nykyään toinen. Kansallisvaltioiden roolina ei ole rakentaa muureja vaan hävittää niitä. Kansalaisten arkipäivässä ei pitäisi olla mitään rajoja.”


Oma näkemykseni kansallisvaltioiden merkityksestä on Vanhasen käsityksiin verrattuna tarkalleen päinvastainen. Demokratia, valistuksen ihanteet ja liberalismin takaama hyvinvointi saatiin toteutumaan Euroopassa nimenomaan hegeliläisen kansallisvaltion kautta, kun eripuraiset säädyt ja työväenluokka saattoivat lopultakin löytää yhteisen päämäärän: kansallisen edun.

Sen sijaan nykytrendin mukainen globalisaatio ja kosmopoliittinen internationalismi uhkaavat hajottaa kansallisvaltiot kappaleiksi. Tuloksena on tällöin paluu takaisin 1700-luvun luokkayhteiskuntaan, jossa rikkaat ja köyhät riitelevät keskenään ja etniset vähemmistöt kamppailevat valtaväestön ja toistensa kanssa. Kansallisvaltioilla, kansallisella itsemäärämisoikeudella ja protektionismilla on ollut ratkaiseva rooli hyvinvointiyhteiskuntien rakentamisessa.

Päivä päivältä selvemmin on paljastunut, miten lahoa EU-myönteisten poliitikkojen asennoituminen on ja kuinka heidän toimintansa tuloksena lyödään kappaleiksi koko rationalismin ajan keskeisin saavutus: kansallisvaltioiden järjestelmä. Kun itsenäisen valtion pääministeri pitää tavoitteena kansallisvaltioiden rajojen hävittämistä näkyvistä, sellaisen poliitikon voisi vaikka potkaista virastaan irti!

Henkilökohtaisesti fokusoituna Vanhanen näyttää ylittäneen niin sanotun parodiahorisontin eli kynnyksen, jonka jälkeen parodian esittäjä muuttuu itse niin parodiseksi, ettei häntä voida enää parodioida. Parodiahorisontin repeämistä puolestaan kuvaa H. C. Andersenin sadusta Keisarin uudet vaatteet tuttu loppukohtauksen kiljaus: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita lainkaan!” Myös todellisuus sinänsä voi paljastua alastomaksi, jolloin huumoriakaan ei enää tunnisteta huumoriksi, vaan koko maailma on muuttunut Pahkasika-lehden kaltaiseksi.

Kun maamme poliittinen johto ei oikeastaan tee muuta kuin viettää roomalaisia orgioitaan, on selvää, että tässä maassa tarvitaan asiantuntevaa ja vastuullista valtiofilosofiaa – ei sellaista, joka ymmärtää poliittisen järjestelmän realiteeteista saman kuin jänis Jumalasta. Eräiden tiedustelujen lietsomana olen alkanut pohtia ajatusta, pitäisikö suostua seuraavissa eduskuntavaaleissa ehdokkaaksi. Asiaa tietysti helpottaisi, mikäli löytyisi sellainen puolue, jonka ohjelma vastaisi näkemyksiäni ja joka minut riveihinsä huolisi.


Vastaako Otto keskuksista?

Sosiobiologisen politiikantutkimuksen kannalta Matti Vanhasen edellä selostettu hätäily edustaa niin sanottua alarmismia. Se on hälytyskellojen soittelua sen johdosta, että jokin suosiota saavuttanut asia (kuten kilpailijan menestys) ei miellytäkään itseä eikä sitä löydy omasta ansioluettelosta, ja tämän vuoksi poliitikon kannatus on laskussa. Tällöin poliitikko visertää varoitussignaalin, jonka mukaan yhdyskuntaa uhkaa ”vaara”, esimerkiksi kansallismielisyyden kauhea uhka.

Reviiriajattelu on eläinlajien käyttäytymistaipumus, jonka tehtävänä on toiminnan tarkoituksenmukaistaminen lajin niin sanotuilla tuottoalueilla. Myös ihmisten yhteiskunnat toimivat tämän periaatteen pohjalta. On mahdollista, että niin sanottu vieraiden vaikutteiden pelko ja isolaatio perustuvat elollisten organismien taipumukseen rajata kilpailijat pois alueeltaan. Tämä näkyy sitten myös Vanhasen omassa käyttäytymisessä.

Mutta asiasta viidenteen. Helsingin kaupunginvaltuusto sai ensi töikseen lautaselleen kuuman perunan, jossa maahanmuuttokysymys konkretisoituu. Mitä tehdä Punavuoreen ja Kallioon suunnitteilla oleville vastaanottokeskuksille? Oma kantani on tietysti se, että maahanmuuttoa tulisi rajoittaa, jotta uusia keskuksia ei tarvittaisi lainkaan. Eduskuntakäsittelyssä oleva ulkomaalaislaki pitäisi siis hylätä ja säätää ehdotettua tiukemmaksi. Lähes kymmenen miljoonan euron vuosikustannus on pitkä penni, enkä voikaan ymmärtää Helsingin valtuuston puheenjohtajan, Otto Lehtipuun, Ylen TV-uutisissa 15.1.2009 esittämää kantaa, että Helsingin kaupunki on ”vielä verraten rikas” ja että turvapaikanhakijoiden vastaanottamista ”pitää edistää humanitaarisista syistä”.

Julkisten talousyksikköjen harjoittama hyväntekeväisyys on juuri sellainen poliittinen ongelma, johon ei ole keksitty tyydyttävää moraalista ratkaisua. Julkisen talouden perusperiaate on, että yhteisiä varoja ei tuhlata eli sijoiteta mihinkään vastikkeettomasti eikä maksajien oman edun vastaisesti. Tämän mukaan katsotaan, että hyväntekeväisyys voi olla perusteltua vain ihmisyksilön omalla kustannuksella eli hänen vapaan harkintansa pohjalta. Sen sijaan kansalta kerättyjen ja yhteisesti hallittujen varojen lahjoittelu on sosiologis-moraalinen pulma.

Kun julkisyhteisöjen varainkäyttö pitäisi keskittää sen ylläpitoon osallistuvien ihmisten yhteisen edun edistämiseen, on väärin, että poliittinen valta vetää välistä ja kanavoikin osan varoista maksajien edun ulkopuolisiin tarkoituksiin ja vieläpä maksajien haitaksi. Hyväntekeväisyyttä ja kehitysavun antamista ei tulisi pitää valtioiden eikä kuntien tehtävinä vaan sitä varten perustettujen järjestöjen tai yksityishenkilöiden omina asioina.

Esimerkki: jos ja kun kaupunki ja valtio sijoittavat vähintään 9,5 miljoonaa Helsingin uusiin vastaanottokeskuksiin vuodessa, tämä raha on pois suomalaisten ihmisten eli veronmaksajien palveluista, joita ovat koulutus, terveydenhoito, vanhustenhuolto ja niin edelleen. Vihreät voisivat perustellusti kanavoida varoja hyväntekeväisyyteen, mikäli nuo rahat olisivat pois vain vihreiltä itseltään. Julkisessa taloudessa kustannuksia ei voida kuitenkaan konvertoida vain tiettyjen tahojen verorasitukseksi, sillä kaikki maksavat samojen sääntöjen mukaisesti veroa.

Sen sijaan hyväntekeväisyydestä johtuva rasitus voitaisiin kääntää sitä vaativien maksettavaksi niin, että hyväntekeväisyyteen suunnatut varat säästettäisiin hyväntekeväisyyttä vaativien puolueiden itse ehdottamista hankkeista. Vihreiden vaatimat hyväntekeväisyysvarat pitäisi siis vähentää saman puolueen penäämistä ympäristönsuojeluprojekteista tai vihreiden omasta puoluetuesta - ei esimerkiksi perussuomalaisten kannattamista koulu- ja terveydenhoitopalveluista tai lähikirjastopalveluista (jotka nekin on kohta vesitetty kirjastotoiminnan ylimmäksi arvoksi kohotetulla monikulttuurisen kirjaston ihanteella).

Sosiobiologiaan palatakseni järkiperäisen yhteiskunnan periaatteissa on kyse inhimillisen toiminnan muurahaiskekomallista. Sen mukaan jokaisella muurahaisella on oikeus tuoda yhteiseen kekoon niin paljon neulasia kuin haluaa, mutta yhdelläkään muurahaisella ei ole oikeutta luovuttaa yhteiseksi rakennetusta pesästä pois mitään ilman muiden suostumusta, vaan siihen vaaditaan kaikkien kortensa kekoon kantaneiden lupa. Tätä voidaan pitää myös libertaristisen filosofian yleiskantana julkiseen omaisuuteen ja yhteisestä omaisuudesta huolehtimiseen.


Kalapuikkojupakka

Kaupunkien ammentaessa kuntalaisten rahat pakolaiskeskuksiin ja avuliaiden aatujen ostaessa maahanmuuttajilta sillä tavoin kannatusta, on syytä tehdä kuin vanhassa film noir -elokuvassa ja suunnata valonheittimet varjoihin: mitä tapahtuu samaan aikaan muualla? Ilta-Sanomat kertoi juuri äsken, että Vantaankosken yläasteella oli syntynyt riitaa ruoasta ja että kiistaa oli käyty opettajan ja oppilaan kesken kalapuikoista. Lopulta kouluateriaa koskeva käsirysy oli johtanut poliisin kutsumiseen paikalle. Voidaankin luontevasti kysyä, mitä Otto Lehtipuu oikeastaan tarkoittaa sillä, että kaupungit muka rypevät rahassa ja että sitä on roiskittavissa miljoonittain kohteisiin, jotka eivät ole välttämättömiä.

Totuus on, että esimerkiksi kouluruokailun laatu on huonontunut säästöjen myötä. Kasvava nuori ei elä hänelle annostelluilla kolmella kalapuikolla. Niinpä lapset ja nuoret korvaavat energiavajeensa hiilihydraatti- ja rasvapitoisella pikaruoalla, jota Amerikassa kutsutaan junk foodiksi. Epäterveellisen ravinnon seurauksena niin diabetes kuin varusmiesten kotiuttamisprosentitkin ovat lähteneet lentoon.

Yksi eniten katumistani virheistä on se, että erehdyin 1990-luvun alussa äänestämään pari kertaa vihreitä. Tein niin vain siksi, että puolueella oli muita myönteisempi homokanta. (Jos esimerkiksi Perussuomalaiset olisivat olleet homoja kohtaan myötämielisempiä, vihreiden kannatus voisi olla nykyisin paljon alempi.) Joka tapauksessa vihreät ovat nyt junailemassa Helsingin kaupungille ja valtiolle pysyviä menoja vastaanottokeskusten muodossa ilman, että olisi mitään näyttöä maahanmuuton vastikkeellisuudesta.

Äskettäin julkaistu Helsingin kaupunkia koskeva tutkimus toistaa jälleen tosiasian, että Helsingissä maahanmuuttajien työttömyysprosentti on kantaväestöön verrattuna yli kaksinkertainen. Sen lisäksi Suomessa on peräti 342 000 toimeentulotuella kituuttajaa ja 200 000 työtöntä, ja jo alkuvuonna on irtisanomisilmoituksen saanut käteensä 4 000 ihmistä.

Niinpä myös Matti Vanhanen voisi pyrkiä sensuroimaan omat puheensa työperäisen maahanmuuton tarpeellisuudesta, ja hänen ajatuksiaan kuvaava referaatti voisi olla tosi, mikäli siihen vaihdettaisiin pari sanaa.

Alkuperäinen muotoilu: ”Pääministeri toivoo myös, etteivät poliitikot kuvaa maahanmuuttoa uhaksi vaan mahdollisuudeksi ja välttämättömyydeksikin väestöltään vanhenevassa Suomessa. Puheet esimerkiksi hallitsemattomista siirtolaisvirroista on Vanhasen mukaan lopetettava.”

Korjattu versio: Pääministeri toivoo myös, etteivät poliitikot kuvaa työvoimapulaa uhaksi vaan mahdollisuudeksi ja välttämättömyydeksikin väestöltään vanhenevassa Suomessa. Puheet esimerkiksi hallitsemattomista työttömyysluvuista ja työvoimapulasta on Vanhasen mukaan lopetettava.

Kokoomus, keskusta ja demarit ovat eri hallituskoalitioidensa aikana luoneet illuusion, että Suomen taloudella menee hyvin. Talouskasvun harhakuva on rakennettu verojen alentamisen varaan. Kun varsinkin ansiotuloverotusta on koko ajan leikattu, on onnistuttu lisäämään kulutusta, mutta samalla on tingitty välttämättömistä julkisista palveluista. Lasku lankeaa maksettavaksi valtionvelkana ja esimerkiksi nuorison ongelmina. Verojen alentaminen ja julkisten palvelujen maksullistaminen ovat lisäksi kohdelleet kaltoin pienituloisia, kun taas verottaminen olisi sisältänyt progression, jota tasasuuriin maksuihin ei liity.

Itse uskon, että ihmiset maksaisivat mielellään myös veroja, jos he voisivat luottaa saavansa kymmenyksillään laatua. Mutta selvää on, ettei kukaan halua maksaa enää mistään, kun käy ilmi, että varat kaadetaankin maksajien oman edun kannalta vähäarvoiseen tai mitättömään toimintaan, kuten maahanmuuton edistämiseen, ja Suomen valtion kehitysapubudjettikin ylittää kohta jo miljardin.

Huono poliittinen hallinto murentaa omaa uskottavuuttaan ja kansalaisten luottamusta valtioon, yhteiseen etuun ja yhteiseksi hyväksi toimimiseen. Tuloksena on näköalattomuutta ja epätoivoa, joka käy ilmi esimerkiksi nuorison oirehtimisesta. Asian voi sanoa niin, että tästä maasta puuttuu sellainen henkinen tahtotila ja johtajuus, joka sisältyy tavallaan kyllä ihmisten toiveisiin mutta joka etsii toteutumistapaansa ja joka yritetään tukahduttaa niin politiikassa, mediassa kuin viranomaisten kannanotoissakin.

Kaikki asiat eivät ole tietenkään immanentteja ja materiaalisia tinkimiskysymyksiä. Merkitystä on nimenomaan arvoilla ja asenteilla. Aikana, jolloin omien vanhempieni sukupolvi kulutti koulunpenkkejä, kouluja käytiin herran nuhteessa ja kurittomia rangaistiin esimerkiksi jälki-istunnolla tai arestilla. Aikana, jona itse kävin peruskoulua, muotiin tuli niin sanottu vapaa kasvatus, jonka tuloksena oppilaat saattoivat harjoittaa pieniä paheita, kuten kiroilla, syljeskellä ja tupakoida opettajien läsnä ollessa, ja ruumiillinen kuritus määrättiin rangaistavaksi. Sen sijaan nykyisin kouluissa vallitsee sellainen hulabaloo, että myös ruumiillinen asioihin puuttuminen päätettiin palauttaa opettajakunnan metodilistalle.

Tämä kaikki on vertauskuvallista mutta sellaisena paljon puhuvaa. En kannata kovien keinojen käyttöönottoa, mutta pidän tärkeänä, että myös koulumaailmassa vallitsisi sellainen henkinen kurinalaisuus, ettei nuorison ihanteiksi leviäisi pelkkä skedekapinallisten yhteiskunnanvastaisuus tai poltettujen roskisten takaa nouseva rähinämieli.

Näyttöä koulumaailman kurjistumisesta tulee joka päivä. Eräs äskettäin tapaamani nuori mies kehuskelikin juuri sillä, että hän saa sentään käydä sellaista toisen asteen oppilaitosta, jonne lähiöiden ongelmat eivät vielä ulotu. Lähiökoulujen maine on mennyt pahiten oppilaiden omissa silmissä. Vanhempien ihmisten on vielä kohtalaisen helppo hallita nuorison™ ongelmia objektivoimalla ne ulkoisiksi pulmiksi, joita käsitellään vain hallinnollisesti. Mutta paljon vaikeampaa on niillä lapsilla ja nuorilla, jotka joutuvat elämään kouluterrorin ja häiriköinnin keskellä. Eduskunnan kalapuikkoviiksekkäät voisivat ainakin yrittää korjata niitä arvojohtamisen ongelmia, jotka kiteytyvät kiistoissa pakasteturskasta – ennen kuin heidät pannaan seuraavissa vaaleissa vaihtoon.

13. tammikuuta 2009

Puolueiden paletit sekaisin


Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään hämmästyttävän avarakatseisesti, että Suomen puolueet ovat paneutuneet heikosti maahanmuuttopolitiikkaan. Tämä tarkoittaa, että sitä väitettyä yksimielisyyttä maahanmuuton oikeutuksesta ja tarpeellisuudesta ei olekaan. Juttua varten oli tosin luettu vain puolueohjelmia. Kyllä jokaisella puolueella ja edustajalla näyttää olevan oma linjansa. Demokratiassa olisi kuitenkin suotavaa, että periaatteet olisi painettu myös ohjelmiin, jotta äänestäjille ei kaupiteltaisi sikaa säkissä.

Myös Tupu, Hupu ja Lupu ovat lehden tekemän kyselyn mukaan tarkistaneet maahanmuuttokantaansa muutamaa piirua tiukemmaksi. Huomattava on, että Helsingin Sanomat on raportoinut Timo Soinin vastauksen lehteen väärin. Hänen sarakkeestaan löytyvästä kommentista (”ei ole”) nimittäin puuttuu sellainen kysymys, johon hänen vastauksensa voisi olla vastaus. Tarkoittaako tämä, että puolueella ei ole maahanmuuttokantaa vai että Soiniin ei ole saatu yhteyttä?

Kommenteista kummallisin on Rkp:n Stefan Wallinin toteamus: ”Kotoutumisen piiriin tulevien maahanmuuttajien ryhmä on liian rajoitettu. Kaikilla pidemmäksi aikaa maahan muuttavien pitäisi voida päästä kotoutumisen piiriin.” Sana ”kotoutuminen” on tämän mukaan verbistä ”kotoutua” johdeltu substantiivi. Lisäksi vastauksessa on selvä kielioppivirhe. Wallin antaa olettaa, ikään kuin kotoutuminen olisi jonkinlainen maailmanhenki, jonka ”piiriin päästään”. Kotoutuminen mielletään tämän mukaan yleisratkaisuksi, joka sovittaa kaikki maahanmuuttoon liittyvät pienet ongelmat, kuten ammattitaidottomuuden, kielitaidottomuuden, sosiaalimenojen kasvun, työttömyyden ja asunnottomuuden.

Kaikessa on kyse rahasta. Selvimmin tämän paljastaa Vasemmistoliiton Sirpa Puhakka vaatimuksessaan, että ”valtion on annettava huomattavasti enemmän kunnille rahaa, jotta kunnissa voidaan järjestää kielenopetusta, koulutusta ja muita kotiutumista tukevia toimia”. Saman myöntää demarien Jutta Urpilainen, joka valittaa, että ”paljossa on parannettavaa. Kun kotouttamisasiat keskitettiin sisäasianministeriön alle, sille ei annettu riittäviä resursseja.” Vaikka myös työperäistä maahanmuuttoa on pyritty joskus perustelemaan sen tuomilla suurilla tuloilla ja säästöillä, totuus on siis nyt vasemmistonkin mielestä toisenlainen.

Tämän vahvistaa Astrid Thorsin äskettäinen vaatimus, että myös työnantajien pitäisi alkaa osallistua maahanmuuttajien koulutukseen! Nyt, kun maahanmuuton maksutosite lankeaa laskuna valtion käteen, ministeri putoaakin omalta asteroidiltaan ja toistaa vanhan kliseen: ”Ei kaikki voi olla yhteiskunnan vastuulla.”

Näin väittäessään ministeri väistämättä valehtelee, sillä ensinnäkään yrityksillä ei ole toimivaltaa maahanmuuttopolitiikassa, joten niillä ei voi olla vastuuta myöskään ongelmien hoitamisesta. Toiseksi valtion ei pidä aiheuttaa työnantajille sellaisia lisäkuluja, joita ne eivät ole itse pyytäneet. Jos taas työpaikkoja alettaisiin kiintiöidä ulkomaalaisille, se johtaisi kantaväestön positiiviseen syrjintään. Todellisuudessa yritysten tehtävä on suorittaa päätoimensa parhaalla hyötysuhteella sekä tuottaa voittoa eikä toimia leikkikaverina lelunsa hukanneelle ministerille. Samaan aikaan Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen vaatii maahanmuuttajien määrää alas, koska valtio ei selviä enää edes heidän työvoimapalvelujensa hoitamisesta.

Uskon, että mikäli koko maahanmuuttovirta saatettaisiin vain työnantajien kustannettavaksi (kuten kai olisi perusteltua jos maahanmuutto olisi työperäistä), niin työnantajat panisivat äkkiä pisteen koko touhulle. Tämä johtuu siitä, että yritykset eivät tarvitse työvoiman massatuontia, ja sen vuoksi myöskään valtion ei pitäisi aktiivisesti haalia maahan työvoimaa. Nykyään maahanmuuton kustannukset maksatetaan suurimmaksi osaksi palkansaajilta perityistä veroista, vaikka palkansaajatkaan eivät hyödy vaan kärsivät ulkomailta tuodusta halpatyövoimasta.

Nykyinen politiikka saattaa joiltakin osin kannattaa firmoille, mutta jos ne pantaisiin maksamaan itse maahanmuuton kulut, töitä alkaisi löytyä varmasti helpommin niille yli 200 000 suomalaiselle työttömälle, jotka nykyään ovat vailla ansiotuloa. Sitä paitsi Suomessa on viimeisimpien tietojen mukaan irtisanottu muutamassa kuukaudessa noin 40 000 henkilöä, joten laman rantautuminen Suomeen lopettanee henkitoreissaan köhisevien maahanmuuttovaateiden raihnaiset kuolinkouristukset.

Vaikka maahanmuuttajaryhmillä on objektiivisia eroja, taloustieteelliseltä kannalta ei ole syytä erottaa ammattitaidottomia ja ammattitaitoisia maahanmuuttajia toisistaan. Ammattitaidoton tuo kuluja yhteiskunnalle, kun taas ammattitaitoinen vie leivän suomalaiselta. Työperäiseen maahanmuuttoon ja työvoimapulaan vetoaminen ei siis pyhitä mitään.

Päivi Räsänen puolestaan kavensi totuutta Helsingin Sanomien kyselyssä mainitessaan, että ”maahanmuuttajien kantaväestöön nähden moninkertainen työttömyys kertoo kotouttamispolitiikan epäonnistumisista”. On totta, että kotouttaminen on epäonnistunut, mutta eivät tulokset vain siitä kerro, vaan myös siitä, että maahanmuutto sinänsä on ollut tarpeetonta, perusteetonta ja siksi epäonnistunutta. Kotouttaminen ei voi olla yhteiskuntapolitiikan yleinen päämäärä. Esimerkiksi pakolaisten tapauksessa tavoitteena on syytä pitää maahanmuuttajien kotiuttamista takaisin lähtömaihinsa olojen rauhoituttua ja heti, kun siihen on tilaisuus. (Kotouttamisen ja kotiuttamisen semantiikasta katso erästä edeltävää artikkeliani.)


Turvapaikkashoppailusta

Olen edellä käsitellyt puolue-edustajien kannanottoja, jotka ovat tietysti teoreettisia. Mutta mitä tapahtuu todellisuudessa? Suomeen heilahti viime vuonna lähes 4 000 maahanmuuttajaa pelkästään turvapaikanhakijan ominaisuudessa. Niin sanottujen ankkurilasten osuus kuusinkertaistui edellisvuoteen verrattuna, eli perheenyhdistämisohjelmien kautta on odotettavissa vielä lisääkin väkeä. Nämä ihmiset ovat yleensä kielitaidottomia, ammattitaidottomia ja usein myös luku- ja kirjoitustaidottomia, eli siten yksipuolisesti holhottavia. Kulut kunnille ja valtiolle ovat suunnattomat.

Ja mitä kaupungit tekevät? Tämän kysyminen ymmärretään usein vaatimukseksi, että jotain pitäisi tehdä, koska tekemättömiä ihmisiä moititaan. Tilanne muodostaa niin sanotun sandwich-tilanteen: valtio ja kunnat on saatettu tapahtuneiden tosiasioiden eteen, ja parasta olisi ollut toimia jo alun perin niin, ettei pakkotilannetta olisi syntynyt.

Maahanmuuttajia ei ole liiemmin lähetelty ruotsinkielisiin rannikkokuntiin, paitsi runsaalla valtionavulla. Rahastahan mikään ei saa olla kiinni, kun kyse on maahanmuuton edistämisestä, vaan sitä täytyy ehdottomasti saada! Valtion raha ruotsinkielisille kunnille kyllä näyttää kelpaavan, vaikka ne eivät suostuneetkaan majoittamaan Karjalan evakkoja alueilleen asutustoimikunnan rukouksista huolimatta.

Niinpä muun muassa tämä Ylen uutinen kertoo, että Pietarsaaren Oravaisiin avataan uusi vastaanottokeskus valtion avokätisellä tuella, vaikka ”osa kaupunkilaisista pelkää asuntojensa arvon alenevan” ja ”toiset ovat huolissaan turvallisuudestaan”, sillä maahanmuuttajien ”vuorokausirytmi kääntyy helposti yöpainotteiseksi”. Rikastus jäänee kuitenkin väliaikaiseksi, sillä kaupunginjohtaja Mikael Jakobsonin mukaan asiat menevät niin, että ”kun turvapaikka aikanaan järjestyy, moni pakolainen suuntaa matkansa kohti suurempia kaupunkeja”.

Tämä on jälleen todiste siitä, että edes tuota monin tavoin idealisoitua ja valheellisilla verukkeilla höystettyä ”aitoa monikulttuurisuutta” ei synny, vaan maahanmuuttajat hakeutuvat sinne, missä heillä on oma yhtenäiskulttuuri. Sopeutumisen sijasta tapahtuu ghettoutumista ja slummiutumista, mikä on tavallaan ymmärrettävää. Jos suomalainen ihminen pakotettaisiin asumaan esimerkiksi Somaliassa, hänkin todennäköisesti hakeutuisi mahdollisimman nopeasti niille seuduille, joilla vallitsee suomalainen kulttuuri, toisin sanoen suomalaisyhteisön piiriin. Maahanmuuttajat ovat kasautuneet kaltaistensa pariin melkein kaikissa suurissa kaupungeissa ympäri maailman.

Toinen Ylen uutinen puolestaan muistuttaa siitä monienkin ihmisten kärsivällisyyttä kaivelleesta tosiasiasta, että Helsingin kaupunki perustaa kaksi uutta vastaanottokeskusta: toisen Punavuoreen entisen hotelli Martan tiloihin ja toisen Kallioon hotelli Fennoon. Yhteensä 400 paikkaa kattavien laitosten hintalapussa lukee tälle vuodelle peräti 9,5 miljoonaa euroa, eli keskimäärin 23 750 euroa per paikka. Paljonko sinun tulosi ovat tänä vuonna? Montako suomalaista tarvitaan maksamaan veroina pelkästään tästä hankkeesta koituvat kulut?

Lisäksi Espoo pohtii pakolaisten sijoittamista poliisikoululta vapautuneisiin tiloihin, joihin piti alun perin saneerata opiskelija-asuntoja Aalto-yliopiston opiskelijoita varten. Pakolaisten vastaanottokeskuksiin sijoitetut rahat otetaan yksiselitteisesti pois suomalaisilta ihmisiltä, vaikka pääkaupunkiseudulla vallitsee huutava pula asunnoista omienkin asukkaiden kesken. Asuntopula ja asuntojen hirveä hintojen nousu johtuvat siitä, että maahanmuuttajien oikeudet on nostettu suomalaisten maalta muuttajien edelle, ja pääkaupunkiseutu kansoittuu tätä nykyä molemmista.

On syytä muistaa, että maahanmuutto ei ole kenenkään maahanmuuttajan subjektiivinen oikeus, vaikka se on EU-pykälien valossa usein haluttu nähdä sellaisena. Mutta suomalaisen ihmisen oikeus sosiaaliturvaan, vapaaseen muuttamiseen paikkakunnalta toiselle ja asuntoon ovat subjektiivisia oikeuksia, eli niihin jokaisella suomalaisella on lain takaama oikeus. Niinpä on väärin, että maahanmuuton suosiminen johtaa suomalaisten ihmisten perusoikeuksien kieltämiseen tai laiminlyömiseen. Myös hotelli Marttaan ja Fennoon pitäisi pakolaiskeskusten sijasta rakentaa esimerkiksi vuokra-asuntoja suomalaisille.

Tässä mielessä on aika erikoista, että Helsingin kaupungin sosiaalijohtajana toimiva teologi Paavo Voutilainen siunailee asiaa Ylelle näin: ”On ihan selvää, että meillä on myös velvollisuus antaa meidän naapureillemme tarkkaa tietoa siitä, mitä tämä merkitsee.”

Se, että suomalaisille ”kerrotaan”, että verovarat kuluvat vuokra-asuntojen sijasta pakolaiskeskuksiin ja että omistusasuntojen arvo alueella mahdollisesti laskee, ei kuitenkaan riitä. Tämähän on sama kuin ihmisiä vedettäisiin turpaan ja sitten opastettaisiin, ”mitä se merkitsee”. Parhaan todistuksen maahanmuuton rikastuttavuudesta antaa se, että kaikkialla, minne nousee pakolaiskeskus, sen koetaan huonontavan asuinympäristöä.


Kortit esiin

Palaan lopuksi alkuun. Suomen puolueet eivät ole osanneet tai halunneet kertoa kansalaisille, mikä on niiden kanta maahanmuuttoon. Lisäksi ei ole kerrottu, mitä maahanmuutto maksaa ja miten sitä käytännössä toteutetaan. Minä en odota, että puolueet yksisuuntaisesti kertoisivatkaan kansalaisille mitään. Sen sijaan kansalaisten pitäisi kertoa omat näkemyksensä poliitikoille ja puolueille, jotta demokratia toteutuisi. Puolueiden pitäisi sitten noudattaa tätä tahtoa.

On selvää, että puolueiden mielipiteet vaihtelevat. Äänestäjät organisoituvat puolueisiin sillä perusteella, mitä niiden ohjelmiin on rustattu. Kysyntäsektorin pitäisi kuitenkin luoda se, mitä puolueet voivat tarjota. Nyt pelikortit ovat kaikilta puolueilta hukassa. Vain Rkp:n ja vihreiden mielipiteistä on käytännön näyttöä. Myöskään Perussuomalaisilla ei ole asiasta selvästi kirjattua kantaa.

Ihmisille pitäisi vastata siihen, haluaako puolue maahanmuuttoa vai ei, ja jos, niin minkälaista ja kuinka paljon. Yhteiskunnalle koituvat kustannukset olisi laskettava tarkoin. Pelkät arviot eivät riitä, vaan asiasta on jo kokemusperäistä tietoa sekä Suomesta että ulkomailta. Myös äänestäjillä on velvollisuutensa: poliitikoille pitää sanoa, mihin me emme suostu ja mihin emme halua rahojamme tuhlattavan.

On väärin, että eduskunta on lomalla, vaikka työn alla on monta tärkeää lakia, kuten ulkomaalaislaki, ja valtion taloudenhoito vaatii jatkuvaa reagointia. Eduskunta lomailee muutenkin liikaa venyttäessään kesälomansa juhannuksesta pitkälle syksyyn ja talvilomansa jouluviikolta helmikuun alkuun. Joskus minusta tuntuu, että tätä maata ei johda vastuullisesti kukaan, vaan poliitikot vetävät huolettomasti nimensä moneen sellaiseen asiakirjaan, jonka sitoumukset jäävät leimaamaan tätä maata pysyvästi ja koskevat siten lähtemättömästi myös tulevia sukupolvia.

10. tammikuuta 2009

Vastauksia


Alkuvuotta on vaivannut uutispula, eduskunta on lomalla eikä Suomessa ole tapahtunut juuri mitään. Paitsi Jyväskylässä, jossa kolme miestä ehti jo kuolla romaniperheiden ammuskelussa. Näin siis Suomessa, jossa ”miehet rutiininomaisesti tappavat ja hakkaavat naisia”, siis ainakin Helsingin Sanomien feministien mukaan. Ihme muuten, että tappelut syntyvät naisista itsestään ja uhreina näyttävätkin olevan miehet.

Koska mitään poliittista kommentoitavaa ei tällä hetkellä ole, vaan asioita (kuten Lex Thorsia ja Lex Nokiaa) valmistellaan syvinä virtaavien vesien sameudessa, otan tehtäväkseni puhua itsestäni. Muutamat kirjoittajat ovat arvioineet ajatuksiani maahanmuuttokriittisten internetsivustolla, Hommafoorumilla, jota onkin ilo seurata, sillä – amiraali Juhani Kaskealan eräässä toisessa yhteydessä esittämää lausetta lainatakseni – ”homma näyttää vielä toimivan erinomaisesti”!


”Halla-aholaiset” ja ”hankamäkeläiset”

Nimimerkki ”Pöllämystynyt”, joka määrittelee itsensä ”punavihreäksi monikultturismin kriitikoksi”, kirjoittaa Hommafoorumilla muun muassa näin:

”Halla-ahon vieraskirjassa Hankamäki on ollut esillä, esimerkiksi siellä on ollut keskustelua siitä, onko joku pikemminkin ’hankamäkeläinen’ vai ’halla-aholainen’. Halla-ahossa ja Hankamäessä on merkittäviä eroja, Hankamäellä on tavallaan kapeampi ja teoreettisempi näkökulma maahanmuuttokysymyksiin, Halla-aholla taas erittäin laaja ja usein käytännönläheinen.”

Havainnot pitänevät paikkaansa sikäli, että Halla-aho kommentoi kirjoituksissaan melkein kaikkia mediassa esitettyjä uutisia ja mielipiteitä, jotka vähänkin liittyvät maahanmuuttoon. Toisaalta Halla-aho on yhden asian liike. Minulla on maahanmuuttokantoja vähemmän, sillä maahanmuuttokritiikki on vain yksi osa filosofiaani ja liittyy arvosteluun, jota olen kohdistanut kansallisvaltioiden repimistä kohtaan. Perimmältään alani on aika laaja: olen harjoittanut aatehistoriallista ideologiakritiikkiä pohtiessani, mikä rooli monikulttuurisuuden pyrkimyksillä on yleispolitiikan osana.

Tästä on esimerkkinä tulkintani, jonka mukaan elämme samantyyppistä globalisaation aikakautta kuin juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Erona on se, että tuolloin monikulttuurisuus ja maahanmuutto olivat modernisoitumisen tahattomia sivuseurauksia. Sen sijaan nyt monikulttuurisuutta koetetaan tuottaa tavoitteellisesti. Kenties näin on siksi, että se saataisiin näyttämään halutulta, vaikka sitä toivookin vain halvasta työvoimasta kiinnostunut kapitalismi.

Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kritiikkini perustuu siis filosofiseen yhteiskuntateoriaan. En pitäydy pelkkään konkretiaan, koska haluan perustella näkemykseni yleisfilosofisilla argumenteilla. Haluan myös välttää kiistelyä lillukanvarsista, joiden poimintaan poliittinen valta haluaisi keskustelun ajaa peittääkseen taustalla olevat perusarvot. Mutta hyvä, että Halla-aho pitää esillä asian käytännöllisiä puolia. Ne ovat tärkeitä, ja niissä asiat konkretisoituvat.

Blogikommentaattorin sekin huomio pitää paikkansa, että olen käsitellyt myös useita muita asioita kuin maahanmuuttoa. Olen kritisoinut muun muassa sensuuria (varsinkin verkkosensuuria) ja seksuaalisuuteen liittyviä ajojahteja. Lisäksi minulla on työvoimapoliittinen, sosiaalipoliittinen ja koulutuspoliittinen ohjelma.

Pahoittelen, että filosofina en voi keskittyä riittävästi yhden teeman ympärille. Tämä on kurjaa etenkin niiden lukijoiden kannalta, jotka etsivät tietoa ja lukevat blogeja tiettyjen aiheiden perusteella. Tässä suhteessa Halla-aholla ja minulla on sama ero kuin erikoisliikkeellä ja tavaratalolla. Yhdeltäkään osastoltani ei saa kaikkea mahdollista härpäkettä, mutta joka kerroksesta käteen löytyy aina jonkinlaista kassaraa.

Muitakin eroja minun ja Halla-ahon välillä on – tosin ne ovat pieniä. Esimerkiksi Halla-aho on filologi, minä filosofi, ja siinäkin on vain parin kirjaimen ero. Itse asun Punavuoressa ja Halla-aho Eirassa. Halla-aho on kaupunginvaltuutettu, jota minä en ole, ja lisäksi hän on suosittu, ja minä puolestani mietin, haluaisinko edes olla. Mutta tässä onkin aihe seuraavaan kysymykseen.


Julkisuus?

Nimimerkki kirjoittaa edelleen toisessa kannanotossaan, että

”Halla-aho ei ole sanomalehti, ja jos hänen tekstinsä olisi ollut kärjistämätöntä alusta asti, hän olisi samanlainen ’tuntemattomuus’ kuin Jukka Hankamäki. En ole nähnyt median noteeraavan Hankamäen maahanmuuttokritiikkiä, vaikka hänen johtopäätöksensä ovat synkät.”

Lisäksi kirjoittaja jatkaa näin:

”Vasta nyt, median armottoman lokaamiskampanjan aikana ja vastareaktiona siihen, on yleinen maahanmuuttokritiikki joutunut hiomaan poliittisesti korrektia ilmaisua. Tästä siis poikkeuksena esim. Hankamäki, joka on aina ilmaissut asiat poliittisesti korrektiin sävyyn, ja siksi jäänyt median huomiotta.”

Onkin huvittavaa, että tiedotusvälineille ei kelpaa perusteltu sanankäyttö, vaikka ne toisaalta vaativat sitä täyteen ääneen. Tieteenharjoittajana tiedän toki, että ”perustelujen” vaatimukset ovat niin tässä kuin tuossakin asiassa vain yrityksiä peittää suorat johtopäätökset. Mitä leveämmäksi ja syvemmäksi mielipiteiden kuilu repeää, sitä kovaäänisemmin vallanpitäjät vaativat ”asiallisuutta” – ihan vain ajaakseen kriitikot puolustelukannalle ja hallitakseen mediaa omilla kärjistyksillään. Tällainen tiedotustaistelu on leimannut nimenomaan maahanmuuttokeskustelua, kun kriitikot on yritetty leimata ”häiriköiksi”. Asiallisuus johtaa tällöin kansalaisia valtamedian toivomaan itsesensuuriin, ja kärjistäjiä syytetään ”rasismista”.

Se, että olen esittänyt kirjoituksilleni kaikenkattavat perustelut, on tietysti uskottava syy vaientamisyrityksiini. Sordiinon polkeminen ei tietenkään välttämättä johdu vain ajatusteni kurjasta vastaansanomattomuudesta vaan myös kyseisen tyylin tylsyydestä. Ihmiset eivät halua ”perusteltuja mielipiteitä”, vaan he haluavat tietää, mitä kukin oikeasti ajattelee ja edustaa – perusteluilla tai ilman. Eihän kiimaisia ihmisiäkään kiinnosta, miksi he haluavat seksiä, vaan se, että he haluavat!

Nähdäkseni Halla-ahon julkisuus on seuraus siitä, että hän politisoi näkemyksensä eli asettui ehdokkaaksi vaaleissa, mitä en ole itse toistaiseksi tehnyt. Asiantuntijajulkisuus on aina vaatimattomampaa kuin poliittinen julkisuus. Halla-ahon kannatus puolestaan on suora seuraus siitä, että hänen näkemyksillään oli erittäin paljon niin sanottua hiljaista kannatusta, joka realisoitui, kun löytyi sopiva ehdokas. Halla-ahon kirjoitukset ovat kärjistetympiä ja provosoivampia kuin omani, mutta myöskään omat tekstini eivät ole poliittisesti korrekteja.

Poliittinen korrektius on kontrapunktuaalinen käsite. Se merkitsee, että käsite sisältää oman vastakohtansa ja kumoaa oman väitesisältönsä. Ollessaan ”poliittisesti korrekteja” asiat ovatkin siis täysin väärin. Poliittiseen korrektiuteen liittyvät sensuuri ja peittely sekä kiertely ja kaartelu. Niitä olen kaikin voimin kiertänyt ja kaartanut. Mutta perustellusti olen asiani seinään naulannut, se on totta.

Muutamat ovat pohtineet, miksi en ole ollut median hampaissa. Yksi syy tuli lausutuksi jo edellä. Eräs nimimerkki arveli Helsingin Sanomien keskustelupalstalla syyksi sitä, että kuulun seksuaalivähemmistöön ja että minua sen vuoksi suojelee vähemmistötabu. Olisihan se kieltämättä kauheaa, jos johonkin vähemmistöön kuuluva ihminen paljastuisi monikulttuurisuuden ja maahanmuuton kriitikoksi. Se osoittaisi, että valtaväestön oma stereotyyppinen kuva maahanmuutosta luhistuisi ja osoittautuisi heidän omaksi tabukseen.

Mutta on myös korjattava eräs virhekäsitys: siitä, että kuulun erääseen kansalliseen vähemmistöön, ei tietenkään seuraa, että minun pitäisi kannattaa kaikenlaisia monikulttuurisuuden pyrkimyksiä. Tämä voisikin perustua vain yleisen suvaitsevuuden ideologiaan, joka on pohjimmiltaan epäjohdonmukainen. Todellisuudessa suvaitsemisen pitää olla valikoivaa, sillä emme voi yhtä aikaa kannattaa keskenään ristiriitaisia ajattelujärjestelmiä. Esimerkiksi homoseksuaalin ei ole järkevää tukea islamia, koska islam diskriminoi ja kriminalisoi seksuaalivähemmistöjä. Tämä on lähtökohta.

Näkemykseni pelottavat monia monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistäjiä, sillä ongelmallistan koko monikulttuurisuuden ideologian. Voidaan sanoa, että vakuuttavin argumentti maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta kohtaan tulee juuri vähemmistöjen omalta taholta. Ja luonnollisesti siksi media haluaa pysyä meidän näkemyksistämme vaiti tai lavastaa ne marginaalisiksi, mikä myös helposti onnistuu. Olisi kuitenkin virhe olettaa, että arvostelen maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta omien intressieni pohjalta. – Ei. Kyllä minä katson tieteelliseen yleisnäkemykseen pyrkien, että ne eivät ole meidän poliittiselle järjestelmällemme hyväksi.

Entä sitten homoseksuaalisuuden tabu? Suojeleeko vai rasittaako se minua? Molemmilla näkemyksillä on kannattajansa verkkokeskusteluissa. Useimmiten sen on nähty suojelevan minua, kun on epäilty, että media ei uskalla käydä kimppuuni pelätessään joutuvansa arvostelemaan myös homoja, joihin nähden julkinen valta on yleensä noudattanut diplomaattista puhumisen tapaa. Luulen median pohtivan samaa: kannattaako pitää Hankamäki edelleen marginaalissa vai pyrkiäkö paistamaan hänet voissa? Näkemyksenihän olisivat vedettävissä helposti tilille missä tahansa lehdessä, josta voisi sitten lukea, että ”naiskammoinen nazihomo potee aiheetonta islamofobiaa”.

Vastaan, että homoseksuaalisuuden tabu suojelee minua, mutta suojellessaan se enemmänkin rasittaa minua, sillä se määrää näkemykseni kaavun alle. Ja mikäli julkinen sana alkaisi kärventää minua, sekin koituisi mielipiteilleni vahingoksi, sillä media päästäisi näkemyksistäni läpi vain ne, joiden kautta se voisi suodattaa minusta esiin itse haluamansa kuvan, sen, jossa ajatukseni leimattaisiin rasistisiksi, naisvihamielisiksi, äärioikeistolaisiksi, elitistisiksi, koviksi, kylmiksi ja suvaitsemattomiksi. Ja kaikki tämä vain sen tähden, että uhraan aikaani filosofian parhaiden ihanteiden (totuudellisuus, selkeys ja niin edelleen) toteuttamiseen. Yhtälö on siis kannaltani huono.


Minä olen heissä

Asiassa on myös pelkkää laskelmointia syvällisempi taso. Jussi Halla-aho soveltuu julkisen keskustelun kohteeksi siksi, että hän on valkoinen heteromies, jonka feministit ja monikulttuurisuuden kannattajat voivat projisoida kokonaan toiseksi, itselleen vieraaksi. Hänet voidaan ulkoistaa pois omasta minuudesta: kritiikin yksipuoliseksi kohteeksi, jota voidaan solvata. Koska minussa on paljon feministeille ja monikulttuuristeille itselleen tyypillistä ainesta, minua ei voida siirtää täysin toiseuteen, vaan ihmisten täytyy myöntää, että olen heissä itsessään. Kauttani he voisivat siis löytää itsestään eräänlaisen ”sisäisen Hankamäen” ja todeta filosofisen ajattelun velvoittavan myös heitä. Koska en ole kriitikoille selvärajainen kohde, tähtäintä on vaikeampi lukita minuun, ja ehkä näin selittyy se, miksi nautin vähäisempää julkisuutta ja yksin olemisen ylellisyyttä.

Toisaalta olen samasta syystä erittäin vaarallinen muun muassa feministeille ja maahanmuuton suosijoille. Asemani ja mielipiteeni nimittäin houkuttelevat heitä. Kuten aggressiot yleensä, myös heidän vihamielisyytensä minua kohtaan kertovat siitä, kuinka kovasti he haluaisivat olla minun asemassani ja minun kaltaisiani. Nämä punavihreät mimosat haluaisivat olla kuin minä itse: minun ajatuksillani ja mielipiteilläni varustettuina, penis ja pallit mukaan lukien.

Koska en kuulu täysin toiseuteen vaan sisällyn myös heihin itseensä, olen jo heissä sisällä. Juuri siksi heidän täytyisi kivittää minut pois itsestään. Ja samasta syystä olen heidän mielestään pahin: vaikeasti hallittava ja pois projisoitava. Kivitykseen ryhtymisen puolestaan ehkäisevät kaksi seikkaa: ensinnäkin monet joutuvat myöntämään näkemykseni oikeiksi, ja ehkä he kannattavatkin niitä, ja toiseksi on mahdotonta ajaa itsestä pois riivaajaa, joka on jo osa omaa itseä.

Mitä sitten tarkoittaa, että monilla on kiusaus myöntää ajatukseni oikeiksi? Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ollessani monikulttuurisuus- ja maahanmuuttokriittinen tavoitteeni ovat täsmälleen samat kuin heidän itsensä: haluan säilyttää maailmanrauhan sekä demokraattisen ja liberaalin yhteiskunnan – keinoni vain ovat toisenlaisia kuin heidän.

Kiisteltyyn asemaani liittyy vielä marttyyrisoiminen ja marttyyrin osa. Koska en ole (valmiiksi pyhänä miehenä) enää demonisoitavissa, en voi nauttia kansansuosiota. Monet ovat ajatelleet, että en ole naulittavissa ristille. Bingo. Mutta perusaksiooma ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa olen kokenut kovia. Myös minut on lynkattu. Nettikirjoittajat eivät vain tiedä sitä. Tämä ei ole tapahtunut poliittisessa elämässä vaan tiedeyhteisössä, josta asiat eivät kulkeudu ulospäin yhtä helposti kuin politiikan kentiltä – näin on siitä huolimatta, että myöskään tiede ei ole pohjimmiltaan juuri muuta kuin politiikkaa.

Jussi Halla-aho on suhteellisen nuori tieteenharjoittaja. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 2006, kun taas itse väittelin jo toista kymmentä vuotta sitten, vuonna 1997. Hän ei ole ehtinyt nauttia tiedeyhteisön suvaitsevaisuudesta vielä niin täydesti ja ylenpalttisesti kuin itse olen. Kansi on kuitenkin naulattu päälleni yliopistolla varsin tehokkaasti, ja olen kirjoittanut aiheesta useissa yhteyksissä. Syyt johtuvat edellä selitetyistä seksuaalipoliittisista, tiedepoliittisista ja sosiodynaamisista yhtälöistä, ja kaava on ollut sama kuin se olisi ollut varsinaisen poliittisen toiminnankin sektorilla.

Hyökkääjinä ovat olleet a) niin sanotut analyyttiset systeemifilosofit (joista suurin osa on sosiaalidemokraatteja), b) postmodernistit (eli kommunistit ja vihreät) ja c) feministit, joille kaikille on kyllä lohjennut yliopistolta virkoja. Mutta voitteko kuvitella: koko akateemisen toimintani aikana minulle ei ole koskaan maksettu yliopiston kassasta ensimmäistäkään kuukausipalkkaa! Suurimmalle osalle ihmisistä ei ole tietenkään maksettu yliopistoista palkkaa, mutta suhteutettuna, suhteutettuna noiden ninninellien ja millamallojen omaan toimintaan ja raharalliin se ei voine olla ihan oikein. Koetan kuitenkin kestää, sillä ei Jeesuskaan palkannut itselleen asianajajaa, vaan kantoi ristinsä arvokkaasti.

Ajojahdit ja lynkkaaminen ovat tulleet siis osakseni muissa kuin poliittisissa yhteyksissä. Myös tässä on yksi minun ja Halla-ahon ero. Onkin aika kummallista, minkälaista helvettiä niin media, tiedeyhteisö kuin viranomaisvaltakin katsovat asiakseen tuottaa sinänsä lainkuuliaisille ihmisille. Mielestäni oli rikos käynnistää esitutkinta Jussi Halla-ahon kirjoituksista, sillä jo pelkkä uhanalaiseksi saattaminen vaikuttaa tieteenharjoittajien ja poliitikkojen artikulaatioresursseihin itsesensuuria lisäävästi. Sananvapautta ei pitäisi nähdä ylellisyytenä, jota täytyy tarkastella jonakin juridisena asiana, vaan täydellinen sananvapaus on niin tieteen kuin demokratiankin elintärkeä toteutumisen tapa.


Eroista

En ole kirjoittanut tätä kolumniani siksi, että rohkenisin verrata itseäni Eiran synkkään kreiviin. Asemani ja julkisuuteni ovat jotain muuta kuin hänen. Mutta tilitykseen minua houkuttelivat mediassa esitetyt vertailut. Bloggaajat ovat kenties oikeassa myös siinä, että kirjoitukseni ovat olleet aina perusteltuja. Niin ovat. Olen pitänyt kiinni siitä, että puhun vain asiaa, sillä tiedän, että kaikki muu johtaa viestinnän epäonnistumiseen aina, kun kyseessä on kiistanalainen aihe.

En ole valitettavasti koskaan tavannut Jussi Halla-ahoa. Sen sijaan muistan nähneeni hänet ohimennen kesällä Uimastadionin saunassa, jossa hän oli käymässä pienen tyttärensä kanssa. Ja sielläkin hän esitti huomautuksen: muistan hänen maininneen eräälle saunaan astuneelle maahanmuuttajalle, että uimahousut pitäisi jättää sääntöjen mukaisesti saunan ulkopuolelle, tai muutoin niistä erittyy kloorikaasua, joka tuo saunojan ulos keuhkot köhisten. (Myös minulla olivat uimahousut huomaamatta nyrkissäni, sillä kaupunki tuskin ostaisi minulle uusia, mikäli joku kävisi varastamassa ne lokerosta aivan niin kuin edellisetkin.) Hymyä huuleen.

2. tammikuuta 2009

Miksi olen skini?


Aamulehti kertoi äsken, että vuoden päättävänä päivänä oli myös viimeinen tilaisuus ostaa miesten hiustenleikkuu. – Miksi? Katkaistaanko miehiltä kaula naisten ja miesten keskimääräisten pituuserojen tasaamiseksi ja kaikkien ihmisten tasapäistämiseksi? Aivan tästä ei ole sentään kyse vaan ainoastaan siitä, että vuoden vaihteesta palveluja ei saa enää hinnoitella sukupuolen perusteella.

Mitä järkeä tässä on? Ei mitään. Hinnathan ovat erilaiset juuri siksi, että naisten ja miesten hiustenleikkaukseen kuluu eri verran aikaa, vaivaa ja välineitä. Lisäksi parturin- ja kampaajantuolien läheisyydessä on tähänkin asti ollut yksityiskohtaisen pelottava luettelo siitä, mitä kaikki maksaa pelkästä suunnittelusta alkaen, joten jokaiselle on varmasti löytynyt täsmällinen hinta.

Lehden käyttämässä esimerkkiparturissa miesten standardi leikkuu maksoi 23 euroa ja naisten 35 euroa. Jos hintoja yhdenmukaistetaan, on todennäköistä, että miesten hintoja nostetaan ja naisten lasketaan. Näin miehet menettävät yhden niistä jäljellä olevista eduistaan, joilla luonto on suosinut hiuspinta-alaltaan pieneneviä miehiä ja joilla se on kompensoinut osaksemme tulleita muita rasitteita, esimerkiksi asevelvollisuutta. Koska parturikunta on naisvaltaista, se saattaa nyt virtaviivaistaa miesten taksat naisilta perittävälle tasolle, jotta mitään epäselvyyttä ei jää.

Kyseinen tasa-arvovouhotus on hullua objektiivisten faktojen valossa. Tasa-arvotantat eivät myönnä, että naiset ja miehet ovat erilaisia. Tilanne on aivan samanlainen kuin kiellettäisiin valmistamasta ja myymästä naisten ja miesten vaatteita, ja kaikki puettaisiin kuin Maon Kiinassa. Entäpä, jos on olemassa tyypillinen naisten tai miesten hiustenleikkuu tai joku haluaa nimenomaan sellaisen? Miksi sitä ei saisi myydä?

Nyt muuan tasa-arvotäti nimeltä sosiaali- ja terveysministeriön ylitarkastaja Pamela Sinclair valistaa lehdessä, että ”tasa-arvovaltuutettu valvoo tarkasti lain noudattamista”, jotta naisia ei syrjittäisi. – Itkekää minulle joki. Mikä EU:n lähettämä byrokraatti siinäkin luennoi? Viranomaiset voivat nyt hankkia vuonna 2004 voimaan tulleen direktiivin pohjalta peräti 3 000 euron sakot parturiyrittäjälle! Näin tulee todistetuksi vanha totuus: missä EU, siellä ongelma. Siis vaikka mitään ongelmaa ei muutoin olisikaan.

Arvatkaapa muuten, miksi minä käytän huivia. Olenko kääntynyt muslimiksi? – En. Käytän huivia huvikseni, koska olen kalju. Siis skini. Siihen ei tosin liity mitään ideologista sisältöä. Ajelin itseni kaljuksi, koska kyllästyin maksamaan kiskurimaisia hintoja Helsingin partureissa. Laskin nimittäin parturiliikkeessä istuessani, että parturitar leikkasi tunnissa neljän miehen hiukset. Kukin heistä pulitti 25 euroa. Se toi parturille 100 euron tuntitulon. Jos tekee kahdeksan tunnin työpäiviä, hankkii 800 euroa päivässä, mikä tekee kahdenkymmenen työpäivän kuukaudessa 20 x 800 = 16 000 euroa. Kun tuosta summasta vähentää liikehuoneiston vuokran (olkoon se peräti 1 000 euroa) ja sähkölaskun, laitteiden kulumisen sekä sumutetun hiuskiinteen (tehkööt ne vaikka rohkeasti arvioiden toiset 1 000 euroa), bruttotuloksi jää 14 000 euroa. Oletteko muuten koskaan saaneet parturilta kuittia?

1. tammikuuta 2009

Tämän maailman kaikki asiat


Tervetuloa kaksoispisteen tälle puolen. Aloitan uuden vuoden tekstillä, joka on eräänlainen post scriptum edelliseen kirjoitukseeni.

Vuosi alkoi lupaavasti varsinkin Ranskassa, jossa maahanmuuttajat polttivat yhdessä yössä - eivät suinkaan kymmentä tai sataa - vaan yli tuhat autoa! Ihme, ettei suomalaiselle medialle tule mieleen mitään kriittistä, kun se näistä asioista työkseen raportoi, ongelmien takana olevat etniset konfliktit tietysti pois sensuroiden.

Koska todellisuus ja media toistavat itseään suostumatta oppimaan keneltäkään mitään, olisi kenties viisasta lopettaa blogin pitäminen silloin, kun tärkeimmät asiasisällöt ovat tulleet sanotuiksi. En halua rasittaa lukijoitani kertailemalla jatkuvasti omia mielipiteitäni. Sitä paitsi olen ensisijaisesti kirjailija, ja asioiden filosofiseen ytimeen poraudun kirjoissani.

Olen kuitenkin päättänyt ratkaista asian hieman toisin ja julkaisen pääosan tähänastisista artikkeleistani lähiaikoina kirjan muodossa. Sen ohella jatkan myös verkkokolumnistina toimimista. Tarkemmat perustelut kerron keväällä ilmestyvässä teoksessani. Lisäksi kirjaan tulee mukaan koko joukko aiemmin julkaisemattomia kirjoituksia. Verkkokolumneja on tietenkin muokattu kokoelmaan paremmin sopiviksi, ja päällekkäisyyksiä on poistettu. Muutoin kirjoitukset poikkeavat alkuperäisistä lähinnä siinä, että suoralinkitykset on muutettu loppuviitteiksi.

Kirjassa on kaikkiaan kolme kerrosta: (1) ilmiötasolla asioita kommentoiva ja kantaa ottava taso, (2) tulkitseva taso, jolla pohditaan ilmiöiden merkityksiä laajemmin (esimerkiksi psykoanalyyttisesti) sekä (3) meta-analyyttinen ja diskurssianalyyttinen taso, jolla pohditaan, miten puheena olleista asioista, kuten maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta, feminismistä ja seksuaalisuuden vaarallistamisesta, on puhuttu mediassa.

Tekstin määrä on osoittautunut varsin massiiviseksi, mikä ei liene ihme, sillä kommentoinnin päälähde on ollut maamme suurin sanomalehti nimeltä Tämän maailman kaikki asiat. Lehden suosimia tendenssejä ovat olleet monikulttuurisuuden edistäminen, feminismi, yleinen seksuaalisuuden kauhistelu ja hallituksen linjan tukeminen (onpa se mikä tahansa, jotta yhteiskuntarauha säilyisi). Lehden linjaan kuuluvat myös yksityisautoilun puolesta puhuminen, sovinnaiseen yhteiskuntamoraaliin kannustaminen sekä kaikkien kysymysten kääntäminen vain normatiivisiksi tinkimisasioiksi (mikä epäilemättä puhuttelee pietistisen kansamme orjasielua).

Keskeisenä pyrkimyksenä on lisäksi ollut asumisen korkean hintatason pysyttäminen (jotta konsernin omistuksessa olevien kiinteistöjen arvo säilyisi). Lopulta lehden takana vaikuttava mediakonserni on ajanut myös sananvapauden rajoituksia ja sopimattomien mielipiteiden suodatusta, sillä nämä rajoitukset eivät ole toistaiseksi kohdelleet kaltoin suurten mediatalojen kaupallisia etuja, vaikka ne ovatkin kaventaneet yksityishenkilöiden vapauksia.

Tärkein syy ahdistukseen maassamme on sanomalehti nimeltä Tämän maailman kaikki asiat. Mutta myös muita suuria medioita voi kiittää älyllisen kirjallisuuden kuolemasta ja yhteiskunnallisen keskustelun halvaannuttamisesta. Eräs syy median tuottamaan Angstiin voi olla siinä, että tiedotuskulttuuristamme puuttuu kyky ja halu asioiden syvälliseen ymmärtämiseen. Niin lehdissä kuin kustantamojen ohjelmissakin on mahdotonta sanoa mitään, mikä ei ole kaupallisten tavoitteiden mukaista tai jollakin tavoin ”ajankohtaiseksi” tai ”trendikkääksi” miellettyä.

Kenellekään ei liene yllätys, että suomalainen media on henkisesti korruptoitunut. Esimerkiksi Tämän maailman kaikki asiat -lehden entinen päätoimittaja Reetta Meriläinen tunnusti olleensa taistolainen syntymäpäivähaastattelussaan 22.4.2000 (tosin asiaa katuen), ja lehden nykyinen pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield puolestaan löytyi äärivasemmistolaisen Toimittajaliiton jäsenlistalta, niin kuin moni muukin suurissa lehdissä ja sähköisessä mediassa nykyisin valtaa käyttävä toimittaja. Lehdessä viisitoista vuotta toiminut Martti Valkonen tilittää tätä historiaa muun muassa kotisivuillaan ja kirjassaan Journalismin salat, joka löytyy edellä mainitulta sivustolta.

Niin sanotun porvarillisen median linja ei poikkea paljoa Kansan Uutisten ja Tiedonantajan linjasta. Toimittajaliiton 60-lukulaisia tovereita on pilvin pimein suomalaisen valtamedian toimituksissa, aivan niin kuin korkeimmat valtioelimet on täytetty Demlan juristeilla. Koska nämä eivät ole koskaan ymmärtäneet sellaista asiaa kuin kansakunnan oma etu, ei ole mikään ihme, että suuri osa ihmisistä haluaa täystuuletuksen sekä toimituksiin että valtion virkoihin.

Tämän maailman kaikista asioista on vaikea saada otetta kommentoimalla Tämän maailman kaikki asiat -lehden verkkosivuilla vallitsevaa intressiryhmien kakofoniaa, joten parempi on kulkea tässäkin asiassa omia polkujaan. Viisaimmin tekisi ehkä se, joka laittaisi kyseisen tuutin omalta osaltaan kokonaan kiinni: poissa silmistä, poissa mielestä.