14. heinäkuuta 2011

Oodi filosofian opiskelulle


Pian on taas se aika vuodesta, jolloin monta viatonta ihmistä aloittaa filosofian opinnot yliopistolla. Haluankin antaa uusille opiskelijoille tuhannen taalan neuvon: kääntykää tieltä vielä kun voitte, aikana jolloin elämänne ei ole täysin pilalla.

Filosofian opiskeleminen on umpikuja. Se on sumppu, joka suppenee opintojen edetessä. Tien päässä on luukku, josta päädytään paistinpannulle.

Opiskelijoiden elämä on nykyisin tehty mahdottomaksi. Vielä omassa nuoruudessani opiskelija saattoi jopa asua jokseenkin kunniallisesti tarvitsematta käyttää sekä opintolainaa että (mahdollisen) palkkansa rippeitä pelkkään vuokrien maksuun. Sen sijaan nykyinen vuokrakiskonta ja yliopiston yhtäaikaiset suoritusvaatimukset tekevät opiskelemisesta sellaista helvettiä, että itsensä elättämiseen eivät riitä enää runsaimmillakaan ryntäillä varustetun Johanna Opintotukiaisen avut.

Itse en missään tapauksessa tuhlaisi enää omaa elämääni mihinkään niin tyhjänpäiväiseen ja arvottomaan kuin filosofian opiskelemiseen yliopistoissa. Tämä johtuu, paitsi opiskelijoiden taloudellisen aseman vaikeudesta, erityisesti akateemisen filosofian huonosta tasosta. Kaiken, minkä olen filosofian piirissä oppinut, olen oppinut tutkintovaatimusten ulkopuolella: en opetuksen ansiosta vaan siitä huolimatta. Myös opinnäytteeni tein omaehtoisesti, ilman ohjausta ja taloudellista tukea. Yleensäkin olen sitä mieltä, että jos ihminen ei kaksikymmentävuotiaana osaa mitään itse, opettaminen on toivotonta ja turhaa.

Filosofia on toisaalta ainoa oppiaine, jota saatoin opiskella yliopistossa. Erityistieteet ovat banaaleja ja sidottuja disipliineihin ja paradigmoihin. Ne tappavat luovuuden. Luova ajattelu ei ole pitkän päälle mahdollista myöskään akateemisen filosofian piirissä, sillä yliopistolaitoksessa filosofia sidotaan tieteellisyyden ihanteisiin. Niitä leimaavat todistelun pakko ja alistaminen toiseuden kiroukselle, jolloin periaatteellisesti eri mieltä olevat viholliset päästetään päättämään omien ajatusten arvosta. Ja kuten jo Nietzsche sanoi: mikään sellainen ei ole suuriarvoista, mikä voidaan todistaa.

Yliopistofilosofia on puoliksi oppineiden kinastelua. Sillä tavoin syntyy töpselinokkaisia professorivallan kellokkaita, jotka hautovat viisauksiaan seminaareissa kuin hanhiemot. Lopulta kaikki rimpuilevat toistensa tukassa kiinni kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä. Tietääkseni kukaan filosofi ei ole tullut kuuluisaksi märehtimällä tieteellisissä kollokvioissa vaan lähinnä sen perusteella, mitä on onnistunut sanomaan omapäisissä ja kielletyiksi julistetuissa kirjoissaan.

Filosofia ei sovi köyhille

Filosofia on oppiaine, jonka opiskelemisesta ei ole odotettavissa taloudellista hyötyä. Tässä tapauksessa en tarkoita sanalla ”hyöty” ’ylijäämää’ tai ’liikevoittoa’, sillä sitähän tekevät monet liike-elämän konsultit filosofeina esiintyessään. Oikean filosofian tunnistaa siitä, ettei se takaa edes toimeentuloa niin kuin ei mikään, mikä on totta.

Muiden muassa Platon ajatteli, että filosofien kuuluukin olla muille ihmisille hyödyttömiä. Varjopuolena tässä puolueettomuuden tavoittelussa on se, että ellei filosofeja nosteta samalla kuninkaiksi, he ovat pian myös elottomia.

Filosofit onkin yritetty lytätä yhteiskunnassa siksi, että filosofien ylivertaisuus tunnetaan, eikä erityistieteilijöille ole jäänyt muuta keinoa oikeuttaa virkojen saalistustaan kuin koettaa osoittaa filosofit muka-kelpaamattomiksi kaikkeen. Koska filosofit ovat pysyvästi erityistieteilijöiden yläpuolella ja tavoittamattomissa, erityistieteilijöille ei ole jäänyt muita keinoja epäoikeudenmukaisten hallintopäätöstensä perustelemiseen kuin väitteet filosofien ”epäsosiaalisuudesta”, ”epätieteellisyydestä” tai ”räyhähenkisyydestä”. Kuinka usein ”räyhähenkisyydeksi” onkaan sanottu älyllistä vastaansanomattomuutta ja ”loukkaavuudeksi” julkaisujen korkeaa kirjallista tasoa? Itsenäisyys puolestaan on yritetty kääntää ”epäsosiaalisuudeksi” tai ”kansainvälisyyden vastaisuudeksi”. Niinpä tiedeyhteisön tuomiot ovat olleet todellisia Sokrateen kuolonäänestyksiä, ja Platonin ylöskirjaama tarina on klassikko juuri siksi, että vallitseva todellisuus pitää sen aina ajankohtaisena.

Filosofian opiskeleminen tuottaa kelpoisuuden vain filosofin virkoihin, joita Suomen yliopistolaitoksessa on parisenkymmentä. Jotta virkoja riittäisi kaikille, maamme jokaiselta filosofian laitokselta pitäisi valmistua vain yksi maisteri ja tohtori vuosikymmenessä. Loput putoavat mustaan aukkoon.

Yliopisto jättää käytännössä kaikki filosofiasta valmistuneet täysin heitteille olemalla takaamatta filosofeille minkäänlaisia toimintaresursseja. Lainsuojattomuus vallitsee myös yhteiskunnassa. Teologit ja uskonnonopettajat kaappasivat itselleen lukioiden filosofian opetuksen. Psykologit puolestaan ovat pyhittäneet itselleen psykologinvirat, joihin muilta kuin psykologin virkatutkinnon suorittaneilta on pääsy kielletty. Tosiasiassa psykologitkin ovat velkaa filosofialle, jonka kyljestä psykologia irtautui noin sata vuotta sitten. Ja tuskin kukaan huomaa sitäkään, että jokainen meistä on luonnostaan psykologi, ja juuri siksi (eli rahanteon varmistamiseksi) psykologina toimiminen onkin ”laillistettu” ja pantu lukkojen taakse.

En sano näin kateudesta tai esittääkseni vaatimuksia vaan julistaakseni oikeudenmukaisuutta. Filosofiasta valmistuneet ovat vailla minkäänlaista oikeusturvaa. Filosofit ovat henkipattoja, joiden nujertamiseksi voidaan vedota ”kaikki on omaa syytä” -periaatteeseen eli ihmisten vapauteen kaikista rajoitteista sekä heidän omista valinnoistaan johtuvaan syyntakeellisuuteensa. Mitään oikeuksia filosofeilla ei ole koskaan katsottu olevan, toisin kuin esimerkiksi kasvatustieteilijöillä ja niinkin turhan tieteenalan edustajilla kuin sosiologeilla, joilla on omat suojatyöpaikkansa sosiaalihallinnon piirissä.

On hämmästyttävää, kuinka vapaasti ihminen saa ja voi kuolla. Amerikkalaiset poliisisarjat ovat opettaneet ajattelemaan, että ihmisen jouduttua onnettomuuteen paikalle saapuu viranomaisvalta siniset muoviämpärit hälytysajoneuvojen katolla leiskuen, ja defibrillaattorit kaivetaan esiin sydänkohtausdramatiikan luomiseksi. Hollywoodissa ihminen voikin saada osakseen vielä jonkinlaista hospitaliteettia! Tämä osoittaa, kuinka inhimillinen yhteiskunta Yhdysvallat on. Sen sijaan Suomessa filosofit kuolevat kaduille.

Voit palvella yliopistoa kaksikymmentä vuotta, ja loppujenkaan lopuksi sinulle ei myönnetä yliopistolaitoksen piiristä kerrassaan mitään toimintaresursseja saati vähäisintäkään virkaa. Paljon moititut tarkkailu- ja valvonta-alojen ammattikäytännöt ovat siihen verrattuna vähemmän väkivaltaisia kuin yliopistolaitos. Esimerkiksi poliisin, palokunnan tai armeijan palveluksessa voi saada osakseen edes jonkinlaista kunnioitusta, ja vuosien myötä jopa ylenee tehtävästä toiseen. Sen sijaan yliopistolaitos on mieltä ja moraalia vailla.

Pragmatismin sietämätön kepeys

Opiskelu on suuri riski ja uhraus. Tutkintojen suorittaminen on kallista ja vie aikaa, jonka kuluessa syntyy ansioiden menetystä eivätkä eläkkeet kartu. Varoitankin opiskelijoita opiskelemasta yliopistolaitoksessa mitään muita tutkintoja kuin niitä, jotka tuottavat kelpoisuuden tiettyyn tehtävään tai virkaan. Tämä tarkoittaa, että nyky-yliopistossa ei kannata opiskella muita aloja kuin rahatieteitä: oikeustiedettä, lääketiedettä, taloustieteitä ja muutamia ammattipätevyyden tuottavia virkatutkintoja.

Mikäli nämä alat eivät kiinnosta, on syytä mennä ammattikouluun ja valmistua vaikkapa parturiksi tai rakennusmieheksi sekä veloittaa tunnin kestävästä työstä 120 euroa, kuten Helsingissä on tapana. Filosofiaa, sosiologiaa ja humanistisia tieteitä voi harrastaa vapaa-aikana ja oppia niistä omin toimin enemmän kuin jonkun kommunistin tai feministin propagoimana yliopistossa.

Älyllisen elämän käytännöllistyminen on tietenkin kulttuurin kannalta tuhoisaa. Periaatteellisten ongelmien sijaan ihmiset alkavat pohtia pelkkiä aineellis-immanentteja kysymyksiä. Periaatteita ei uskalleta eikä ole mahdollistakaan kyseenalaistaa, kun ihmiset keskittyvät vain selviytymään arkipäivän ongelmien keskellä. Tällä tavoin akateemisesta filosofiasta tulee juuri sellaista helmikanojen hienostelua, jollaista se nykyisin on, ja köyhien ihmisten kapinallisuus tapetaan pois. Kuitenkin juuri kritiikin esittäminen olisi filosofian tehtävä ja sisältö.

Tämä tehtävä ei toteudu materialisoimalla henkistä ja teoreettista elämää, esimerkiksi pitämällä filosofisen elämän ongelmia todisteina aineellisen ja käytännöllisen näkökulman tärkeydestä ja hallitsevuudesta. Sillä tavoin filosofit vedettäisiin pragmatismin suohon, jossa teoreettinen järki haudattaisiin massakulttuurin, perheen, toimeentulon ja sosiaalisen elämän tuottamiin vaikeuksiin.

Filosofia on mahdollista vain, mikäli teoreettinen ja periaatteellisesti kyseenalaistava näkökulma hallitsee ja filosofit voivat repiä auki poliittiset ja taloudelliset valtasuhteet. Filosofien vapaus taas on mahdollista perustamalla maahamme 200 uutta filosofin virkaa. Tämä puolestaan olisi koko kulttuurielämällemme hyödyllisempää kuin jonkin taidelaitoksen rakentaminen.

Erään tunnetun lauselman mukaan ainoa filosofinen ongelma on, miksi ihminen ei tee itsemurhaa. Ehkä tämän ajatuksen osakseen saama huomio kertoo sen osuvuudesta, toisin sanoen siitä, miten hyvin se peilaa filosofien elämää.

Omasta mielestäni ainoa filosofisesti merkityksellinen ongelma on, miksi filosofian opiskelijat eivät tapa filosofian laitoksen viranhaltijoita, sillä ristiriita syömävelaksi elävien filosofien ja kultapossukerhoon kuuluvien byrokraattien välillä on sen verran raju. Tavallaan jokainen filosofiasta valmistuva onkin nykyään zombi: elävä kuollut. Hän on käynyt läpi oman kuolinrituaalinsa jo suorittaessaan tutkinnon. Nyt hän vain kamppailee pyhän sotansa sen kohtalokkaaseen loppuun.