6. joulukuuta 2012

Kansallisen itsaripäivän muistoksi


Kansallisen itsaripäivän kunniaksi on taas syytä muistaa vallankumousjohtaja Vladimir Iljitš Leniniä, joka tunnetusti lahjoitti Suomelle itsenäisyyden. Hän olikin hyvä mies verrattuna niihin poliitikkoihin, jotka ovat luovuttaneet Suomen itsenäisyyden pois: Euroopan unionille. Kuten jo edellisestä kolumnistani saatoitte lukea, Suomen autonomia oli neuvostoaikana miltei laajempi kuin nykyisenä pimeään ytimeen syöksymisen aikana.

Maabrändimme on vaikeuksissa, sillä sinivalkoisin siivin lennetään tätä nykyä ongelmien pilvessä. Israelissa valitsee Gaza-kriisi ja Kreikan tekohengitys sen kun jatkuu. Ehkä myös Suomi päätyy pikapuoliin Kreikan tasolle, kun viime vuosikymmenen lopulla otetut kymmenvuotiset valtion lainat erääntyvät ja huoltosuhde on heikoimmillaan.

Pidän perusongelmana Euroopan unionin ja rahaunionin jäsenyyttä. Selviäisimme paremmin sekä nykyisistä että tulevista ongelmista omin toimin.

Kuinka itsenäisyys vietiin?

Tuntuu kammottavalta, että nykyajan Euroopassa eletään sellaisessa valheen suossa, jossa valtiot eivät voi eivätkä saa itse asioistaan päättää. Itsenäisyydellä ja kansallisella edulla voi olla tulevaisuudessa vain entistäkin suurempi arvo.

Euroopan vakausmekanismi toimii viimeisenä puskurina, jolla voidaan lykätä Espanjan ja Italian romahtamista. Mutta tuokin tuhannen miljardin kassa on pian tuhlattu.

Euroopan rahaunionista tuli pelkkä vedätyksen, juonittelun ja taloudellisen sitouttamisen väline, jolla heikennettiin kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja toimintakykyä. Paikoin ne otettiin kokonaan pois.

Kreikan ja Portugalin julkinen omaisuus on pian myyty, sillä maat kytkettiin kapitalismin talutusnuoraan. Kun varattomimmat valtiot eivät pysyneet muiden vauhdissa mukana, niitä ja niiden kansalaisia rangaistaan ulosmittaamalla kansallista varallisuutta. Niin voi käydä myös Suomelle.

Jo Euroopan rahaunionia luotaessa ajateltiin, että kilpailukykyä parantaakseen valtiot voivat turvautua sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen alennuksiin, julkisen sektorin purkamiseen ja sosiaaliturvan heikennyksiin. Nyt kun itsenäinen rahapolitiikka on otettu pois kansallisilta keskuspankeilta, työmarkkinat joustavat, epävarmuus vallitsee ja ihmiset voivat pahoin. Taloudellista globalisaatiota seuraa sosiaaliglobalisaatio, jonka tuloksena väestöt pakotetaan vellomaan pääoman ja työn perässä maasta toiseen synnyttäen etnisiä ja sosiaalisia konflikteja sekä eturistiriitoja.

Talouslehdet ja -tutkijat laskevat eurosta eroamisen kustannuksia, ikään kuin siitä saisi koitua valtioille mitään muodollisia kustannuksia. Mutta kalliiksi taitaisi lähtö käydä kaikille, jos velat pitäisi hoitaa ensin pois. Suomi sen sijaan olisi vielä suhteellisen vahvoilla sekä pysyessään Target-järjestelmässä että irtautuessaan siitä, mikäli euroero tulee.

Tällaisissa konflikteissa on sotien siemen. Nyt sotaa käydään kapitalismin asein läntisessä Euroopassa. Konfliktit voivat eskaloitua myös aseellisiksi konflikteiksi joko kansojen ja valtioiden välillä tai kansakuntien sisällä, kun luokka- ja tuloerot kasvavat liian suuriksi. Nekin ovat seurauksia siitä, ettei valtioissa voida tehdä kansalaisten tahdon mukaista sosiaalipolitiikkaa, vaan kapellimestarina toimivat maailmanlaajuiset suuryritykset ja pankit.

Miten EU-idealismi kääntyi irvikuvakseen?

On irvokasta, mikäli tämänvuotinen Nobelin rauhanpalkinto myönnetään (odotusten mukaisesti) Euroopan unionille, sillä EU ei ole vain hallinnut kriisejä, vaan se on itse luonut ennennäkemättömän suuren kriisin ja muuttanut kriisitilanteen pysyväksi. Euroopan unionin väitetty rauhantyö on ollut sitä paitsi täysin turhaa, sillä toisen maailmansodan jälkeen Euroopan ongelmana ei ole ollut kansalaisten demokratiahalujen puute eikä rasismi. Sen sijaan ongelmaksi on noussut EU itse, joka kylvää eripuraa ja rasismia omalla pakkovaltaisuudellaan.

Euroopan unionin perustamista ohjasivat beethovenilainen harmonian havina ja kantilainen universalismi, joiden vaikutuksesta alettiin penätä valtioiden välistä solidaarisuutta. Ajateltiin, että ikuiseen rauhaan johtaisi se, mikäli valtiot sidottaisiin keskinäiseen riippuvuuteen taloudellisesti ja eri valtiot suostuisivat jakelemaan hyvinvointiaan muiden eduksi. Yhteinen talous ja valuutta haluttiin nähdä välineinä ja poliittiset ihanteet päämäärinä.

Asiassa kävi kuitenkin toisin. Rahasta tuli herra ja ihmisestä orja. Todellinen valta EU:ssa on nyt taloudella ja virkamieskunnalla, eikä poliitikoilla ja kansalaisten poliittisella tahdolla ole juuri mitään. Tämän ei olisi pitänyt olla yllätys, sillä taloudelliset suhteet yleensäkin määrittelevät sen, miten yhteiskunnassa voidaan toimia. Raha on siis juuri sellainen hobittien valtasormus, joka kietoo pauloihinsa ja josta on lähes mahdotonta päästää irti. Talouden taikamaailmassa EU-idealisteille kävi niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi kokeilemaan taitojaan mestarin poissa ollessa: henkien päästyä irti niitä ei voinut enää saada takaisin pulloon.

Omassa tiedossani ei ole aikakautta, jolloin Euroopan valtiot olisivat velkaantuneet niin pohjattomasti kuin nyt. Ehkä siinä on lasku pullamössösukupolven luomasta illuusiosta: ”hyvinvointivaltiosta”. Hyvinvointivaltio voi olla olemassa vain, jos on valtio. Euroopan unionin, globalisaation, kapitalismin ja internatsismin puolihuomaamaton sivuseuraus on ollut itsenäisten valtioiden lopettaminen. Tästä kaikesta on kiittäminen dynamiittityperää poliitikkokatrasta ja puoliksi oppinutta virkamieskuntaa, joka ei ole ymmärtänyt, että hyvinvoinnin takaavaa sosiaali- ja talouspolitiikkaa voidaan tehdä vain kansallisvaltioiden kokoisten yksiköiden sisällä, juuri niiden, joissa asuvia ihmisiä yhdistävät yhteiset kieli, kulttuuri ja kansakunnan yhteenkuuluvuuden tunne.

Toinen ongelma sisältyy uskomukseen, että valtioiden veloista selvitään sovittelemalla ja siirtämällä laskut muiden kansakuntien piikkiin. Tämä vale on virheellinen ja vaarallinen. On sulaa hulluutta kuvitella, että ihmisten aggressiot (jotka nyt näkyvät vain niin sanottuina rasistisina tai nyrkki taskussa esitettyinä mielipiteinä) eivät kanavoituisi alitajunnan tasolta käytännön toimintaan, kun ristiriidat alkavat näkyä reaalitaloudessa eli ihmisten ruokapöydässä. Silloin päästäneen jälleen katselemaan Tuntematonta sotilasta ”läheltä”.

EU ja katolisen kirkon katakombit

Euroopan unioni on valheiden verkko, jossa kansalliset edut uhrataan muutaman virkamiehen ja poliitikon hyvinvoinnin vuoksi. EU:n päätöksenteko ja sitouttaminen muistuttavat myös Vatikaanin konsiileja. Euroopan unioni on perustettu osittain katolisen kirkon alustalle. Katolinen kirkko muodosti Euroopan unionin mallikuvan jo unionia luotaessa, ja samanlainen hallinnollinen juonittelu on leimannut Euroopan unionin päätöksentekoa ja varainkäyttöä. Ihme, ettei Perussuomalaisessa puolueessa ole huomattu Euroopan unionin katolista olemusta. Tämä on korruption, salaliittojen ja virkamiesmafian hallitsema Eurooppa.

Euroopan unionissa on kyse synnistä. Synnin vastakohta on sivistys. Sivistyksen vastakohta puolestaan on tyhmyys. Nuori filosofi Jeesus Nasaretilainen vihasi vain yhtä asiaa: tekopyhyyttä. Sitä puolestaan on euroa paavinaan palvova EU täynnä, ja tarvittaisiin protestanttista uskonpuhdistusta.

Euroopan unionin syntisyys johtuu sen valheellisuudesta. Sen taustalla vallitsee idealismi, joka yleensä saa aikaan pelkkää vahinkoa poliittisissa suhteissa.

Eurooppalaisten olisi kannattanut tunnustaa oma syntisyytensä, se, että kansakunnat ovat itsekkäitä ja omaa etuaan ajattelevia. Olisi kannattanut myöntää, että kaikki valehtelevat ja tavoittelevat vain omaa hyötyä. Kukaan ei todellisuudessa sitoudu yhteisvastuuseen paitsi pakotettuna tai uhattuna, kun on oma lehmä ojassa. Näiden tosiasioiden tunnustamisen myötä eri valtiot olisivat voineet toimia rehellisesti sekä ulkopolitiikassa että talouspolitiikassa. Näin olisi voitu estää rahaunionin ja valtioliiton syntyminen, myös ajautuminen yhteiseen syntiin: liittovaltion tielle.

Nyt Eurooppa on kaulaansa myöten yhteisessä valheen synnissä, kenties pian myös tulisessa Helvetin järvessä, sillä sen toimintaa ohjaa katteeton idealismi ja optimismi, jossa ei tunnusteta tosiasioita. Poliitikot ovat synnissä, sillä he polttavat kansalaistensa rahat. Belsebuubi puolestaan viettelee ja lupaa ihmisille vapautta ja onnea mutta vetää ihmisten alta sekä lattiat että matot. Velkakuorma sen kun kasvaa, ja itsenäisyys on mennyttä. Kunnes pamahtaa.