Homoavioliitot eivät ole omantunnonkysymys

Eduskunta äänestänee tasa-arvoisesta avioliittolaista huomenna, ja ratkaisusta tulee tiukka. Tiukkasävyistä on ollut keskustelukin.

Ryhmäkurista tinkimistä ei tulisi perustella pitämällä homoavioliitoja omantunnonkysymyksenä, sillä mikään poliittinen ratkaisu ei ole pohjimmiltaan omantunnonasia. Sen sijaan kyseessä ovat oikeudenmukaisuus ja ihmisoikeudet. Pitäisikö ne jättää subjektiivisten tuntemusten varaan, vaikka aiheesta on olemassa myös tieteellistä tietoa ja puolueiden vahvistamat kannat? Omat tunnothan voivat olla periaatteessa aivan mitä tahansa, mutta kenenkään omallatunnolla ei pitäisi rajoittaa toisten ihmisoikeuksia.

Mikäli eduskunta äänestäisi puolueiden virallisesti vahvistamien kantojen mukaan, kansalaisaloite saisi selvän voiton. Tekemällä asiasta epämääräinen omantunnonratkaisu, käydään poliittista peliä. Muotoseikkoihin vaikuttamalla koetetaan säätää prosessin parametrit homoavioliitoille epäedullisiksi, kun tiedetään, että vastustajat joka tapauksessa äänestävät ryhmäkurin mukaan.

Konservatiivien harjoittama jarrutus on sikäli hullunkurista, että homoavioliitothan on jo laajalti hyväksytty yhteiskunnassa. Kansalaisten enemmistö kannattaa niitä, samoin kirkon papeista fiksuimmat ja teologeista ne, jotka jotakin jostakin ymmärtävät. Erään argumentin mukaan homot voivat jo nyt hankkia lapsia, ja niinhän toki voivatkin. Asioiden ollessa näin homoavioliittojen hyväksyminen legitimoisi paremmin myös lapsen edun. Lapsen etuun ovat kitapurjeet lepattaen vedonneet niin puolustajat kuin vastustajatkin.

Mutta mistä ”tasa-arvoisessa avioliittolaissa”, ”samaa sukupuolta olevien avioliitoissa”, ”sukupuolineutraaleissa avioliitoissa” ja ”homoavioliitoissa” – mitä termiä nyt halutaankin käyttää – on kyse? Avioliittoinstituutio sinänsä on tietenkin pelkkä vitsi. Vuosikymmeniä sitten avioliitto koettiin kahleeksi niin, että seksuaalivähemmistöliike protestoi sitä vastaan. Kriittisyyttä osoitettiin instituutioita vastustamalla. Nykyään taas protestoidaan koettamalla integroitua instituutioihin: arvostelukykyä osoitetaan instituutioita rakentamalla. Ilmeisesti avioliiton olemus on muuttunut, tai sitten seksuaalivähemmistöliikkeen taktiikka on muuttunut, ja nyt koetetaan vaikuttaa ”sisältä päin”.

Suhtautuminen homoihin on asia, johon kantaa ottamalla jokaisella on tilaisuus osoittaa oma ahdistuneisuutensa. Tietenkin jo asian poliittinen käsittely on vastoin ihmisten oikeuksia, sillä mitäpä muiden elämästä päättäminen millekään eduskunnalle kuuluu. Tätä edustuksellisen demokratian tyrannia on myös laajemmin: sitä, että kansanedustajat pyrkivät hallitsemaan laeilla muita ihmisiä. Ja niiden säätäminen on pelkkää mielipidevallan käyttöä – voimassa olo puolestaan perustuu tottelevaisuuteen, ehdollistamiseen ja rangaistusten pelkoon.

Homoavioliittojen poliittisessa käsittelyssä on kyse vastaamisesta siihen, keitä me suomalaiset olemme. Kuulummeko itään vai länteen (kuten kysyin jo tässä), toisin sanoen identifioidummeko Putinin Venäjään, jossa julkisesti esiintyviä homoja viedään kuin sikaa korvasta.

Muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Ranskassa, Espanjassa ja monissa Pohjois-Amerikan osavaltioissa homoavioliitot ovat voimassa ja toimivat osana yhteiskuntaa. Mitään ongelmia ei ole kuulunut. Sen sijaan Venäjällä homoseksuaalisuuden näkyminen on lailla kielletty ja määritelty ”homopropagandaksi”, vaikka kyse on homoseksuaalisuuden sensuroinnista. Ja on kuulunut paljon ongelmia. Haluaako Suomi antaa maailmalle viestin, että Kreml on se jengi, johon mekin liitymme?

Suomettuneisuus näkyy jopa median sanankäytössä, kun Yleisradion uutistoiminnan päätoimittaja Atte Jääskeläinen määräsi, ettei Ylessä saa puhua tasa-arvoisesta avioliittolaista vaan sukupuolineutraalista. Jos puhe tasa-arvosta on muka tässä yhteydessä poliittinen kannanotto, niin eikö tasa-arvoisuudesta puhumisen kieltäminen ole? Yhdenvertaisuutta ja monikulttuurisuutta tukevat normit on upotettu osaksi Ylen strategiaa niin perinpohjaisesti, että ainakin niihin verrattuna Jääskeläisen pullautus on omalla kiertoradallaan.

Miksi muuten tiedotusvälineiden johtaviin tehtäviin palkataan juristeja, jotka arvioivat asioita pelkästään normatiivisessa diskurssissa ja joilla ei yleensä ole minkäänlaista kompetenssia toimittajan tehtäviin? Konservatiivisuus on ihan samanlaista kuin se, jolla jarrutettiin sukunimilain uudistusta ja naisten nimittämistä papeiksi. Jonkun kreationistiprofessorin painajaisunissa Rooma jälleen palaa. Muuan kohudosentti taas vertaa lain puolustajia Hitlerin kannattajiin! Ottaisi nyt edes kätensä pois kaksoisleukansa edestä, niin näkyisivät papinliperinsä paremmin.

Koomista on, että homoavioliitot hyväksyneissä maissa mitään drastista ei ole tapahtunut – ei yhtään mitään, edes homoille. Homoavioliitot ja kirkolliset vihkimiset eivät ole homoille itselleen mikään kympin kysymys. Enemmänkin asiassa painaa symboliikka: määritelläänkö homot sekundaksi vai priimaksi, kestääkö heteroiden oma identiteetti ja pysyvätkö heteronormatiiviset avioliitot pystyssä ilman toisilta kieltämisen henkisiä kainalosauvoja? Ja se kansainvälinen maine.

Eduskunnassa asian näyttävät ratkaisevan kokoomuksen ja kepun kansanedustajat. Matti Vanhasella oli myönteinen kanta asiaan, samoin Juha Sipilä on toisinaan vilkuttanut vihreää valoa, vaikka onkin viime aikoina ollut huomiota herättävän hiljaa. Myös Alexander Stubb on liputtanut uudistuksen puolesta. Turhaan he välttelevät kantojensa ilmaisemista nyt päätöksen kynnyksellä, vaikka ovatkin vaalit tulossa.

Jos kansalaisaloite ei mene läpi, tulos kaatuu varmaankin suurena vaalivoittona kokoomuksen syliin... Näin puolue äänestää kantaansa vastaan. Eduskuntaryhmän puheenjohtajalla Arto Satosella on kielteinen mielipide, samoin etnisten vähemmistöjen esitaistelijalla, Ben Zyskowiczillä. – Kova on Talmudin laki.