6. joulukuuta 2014

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä


Talvella vuonna 1709 Versaillesissa juhlittiin loisteliasta hovielämää samaan aikaan, kun muualla maassa kuoli 630 000 ihmistä nälkään ja kylmyyteen. Siihen verrattuna Suomen itsenäisyyspäivän vietto on vain himpun verran vaatimattomampaa kuin suuressa Euroopassa, vaikka kyllä meidänkin oloissamme porvaristo ja protestoijat pääsevät varmasti omaan parhaaseensa. Asiaa tehostaa uusi kulissi: presidentin niin sanotun Linnan ehostustöiden valmistuminen.

Niinistö oli kyllä oikeassa siinä, kun hän kerran lausahti, että kolmatta maailmansotaa käydään nyt Euroopassa kapitalismin aseilla. Myös omien vaatimattomien havaintojeni mukaan tuhotyöt eivät ole tässä sodassa aineellisia vaan pelkästään taloudellisia, mikä on pohjimmiltaan sama juttu. Kansallinen varallisuus on joko menettänyt arvonsa tai siirretty vieraaseen hallintaan.

Ei tarvitse kerrata niitä pieniä yksityiskohtia, joista tämä laukaukseton sota koostuu, sillä ihmiset ja muut zoon politikonit ovat jo niin turtuneita, että kukaan ei piittaa enää mistään mitään, vaan tämän junan annetaan kiitää vääjäämättömään päätepisteeseensä. Mitä sieltä tulee vastaan reaaliköyhyyden, varattomuuden ja vaikutusvallan menetyksen lisäksi? Aseellinen yhteenotto todennäköisesti – sekä kansanryhmien välillä että muiden valtioiden kanssa.

Kertaan silti. Valtion velkakuorma lähestyy 100 miljardia euroa. Sitä ei voida maksaa koskaan pois, mutta sen voi syödä hyperinflaatio, kun EKP alkaa lunastaa valtioiden velkakirjoja lelurahalla, joka paisuu luotonlaajennusinstituution kautta. Inflaatio taas on tasavero kaikille. Se syö yhtä suuren osan niin palkoista kuin säästöistäkin.

EU:n jäsenyyden myötä meidät suomalaiset on pakotettu rahoittamaan muiden maiden kurjuutta ja menoja. Meille on valehdeltu, että se muka kannattaa ja että rahat saadaan joskus takaisin. Ei saada. Ei kenenkään pitäisi avittaa muita kansantalouksia omaksi velaksi. Se on hölmöläisten hommaa. Eri asia, jos jollakin olisi jotakin pois annettavaksi, mutta kun ei ole. Valtion verotusoikeus perustuu siihen, että varat palaavat kiertoteitse takaisin maksajille (tosin vuotavalla ämpärillä, mutta parempi niin kuin kokonaan muualle).

Kansainväliset suuryritykset ovat yksi kerrallaan kaapanneet haltuunsa lääkärikeskuksia, katsastusasemia ja muita firmoja, joille on ulkoistettu lakisääteisiä tehtäviä. Suomalaisomistajat ovat ahneuksissaan vaihtaneet yrityksensä rahaksi päästäkseen kellottelemaan Espanjan aurinkoon ja katselemaan läheltä, miltä romahtanut kansantalous näyttää. Julkisia kunnallisia verovaroja käytetään nyt palveluiden ostamiseen ulkomaisten sijoitusyhtiöiden omistamilta lääkäriasemilta, jolloin niiden tuotot päätyvät ulkomaille verotettaviksi eivätkä jää rikastuttamaan kansantalouttamme.

Valtion omistamat yritykset on tappiin asti myyty. Varallisuuspuskuri on käytetty, niin kuin velkapuskurikin. Jäljellä on pelkkää häpeällistä syömävelkaa. Vain strategisesti tärkeinä pidetyistä valtion yrityksistä on jokin kulma jäljellä, ja päätösvallan varmistamaa niukkaa enemmistöä pidetään yllä esimerkiksi Finnairissa. Joku vihreä ekofundamentalisti vaatii siitäkin luopumista yhteisvastuun nimissä.

Metsäteollisuutemme raappahousut ovat niin roudassa, että niissä voisi säilyttää lampaanviulua. Euron korkea kurssi on hyydyttänyt viennin euroalueen ulkopuolelle. Siksi tuotantoa lopetetaan Suomessa, tingitään työvoimasta ja palkoista, ja raaka-aineen arvo laskee keinotekoisesti, vaikka puusta vallitsee pulaa kaikkialla maailmassa. Näin kärsivät sekä metsänomistajat, työläiset että teollisuus. Tuotantoporras on euron kahleissa, ja sen vuoksi esimerkiksi Ruotsin puunjalostusteollisuus pystyi kilpailemaan markkinoilla Suomea paremmin korjaten alhaisella kruunullaan huomattavat voitot muutamia vuosia sitten.

Suomalaisen asuntopolitiikan taseissa on valtavat vajeet. Euron jäsenyys pakotti pitämään yllä alhaista inflaatiota. Siinä on onnistuttu, kun markkinoille tuotiin lopusta venyvät asuntoluotot. Asumiskustannusten kasvua ei päästetty näkymään kuukausi- eikä vuositasolla, sillä maksuerät pidettiin vakioina, mutta lainalaskut venyivät lopusta kuin purukumi, eikä loppupäätä näy ennen kuin kuolema lonksuttelee taivaan portteja. Jos korkokin vielä nousee, ihmiset eivät saa lainojaan koskaan maksettua. Elämä ei riitä. Asumiskustannusten kallistumisen vuoksi Suomessa on vallinnut huikea piiloinflaatio, jota vain ei ole päästetty näkymään tilastoissa.

Suomalaiset eivät oppineet mitään Yhdysvaltojen sub prime -kriisistä. Tulevaisuudessa rahan arvo mitataan asumisen hinnassa. On mahdotonta, että palkansaajat eivät saisi asuntojaan maksetuksi, sillä taseiden pitää mennä tasan. Niinpä asuntojen hintojen on romahdettava myös kasvukeskuksissa. Tätä taloudenpitäjät pelkäävät. Jos asuntovarallisuuden vakuusarvot romahtavat, romahtaa koko talous. Niin kuitenkin käy, ellei sitten siirrytä kokonaan toisenlaiseen asuntopolitiikkaan.

Se taas merkitsee, että hyväksytään käytäntö, jossa ihmiset eivät koskaan saa asuntoja omiksi. He pystyvät maksamaan 350 000 euron kaksioistaan korkeintaan sen 15 prosenttia, joka on alin omarahoitusosuus omaan kotiin tai kynnysraha vuokra-asunnon kaltaiseen asumisoikeusasuntoon. Ihmisistä tehdään ikuisia vuokraorjia, jotka eivät saa kovaa maata alleen. Tämä on paluu juurevasta oman tuvan ja luvan identiteetistä takaisin torppariuden aikaan, siis elintason ja elämänlaadun lasku.

Tällaista tilannetta rakennusteollisuus, pankit ja poliitikot luovat suunnitelmallisesti, sillä sen kautta ihmisistä voidaan tehdä säntäilijöitä ja hyrräoravia, jotka kiitävät paikkakunnalta toiselle, aina sinne, missä jokin hätätyö on tarjolla. Ei enää kotia.

Rahoittajat toivovat hintojen kalleutta, jotta asuntokupla ei puhkeaisi, ja siksi ne pitävät tahallaan yllä asuntopulaa kasvukeskuksissa. Pankit saavat kaupaksi suuria asuntoluottoja, joista irtoaa isompi siivu korkotuottoa matalankin korkotason aikana. Rakennusfirmat taas pyrkivät ylläpitämään asuntopulaa, sillä niissä tiedetään, että jokainen uudisrakennus vähentää kysyntää ja laskee hintatasoa. Niinpä ne rakentavat vain sen verran, että kysyntä pysyy korkeana ja ylittää tarjonnan, jolloin myös katteet pysyvät valmistunutta asuntoa kohti korkeina. Näin ei tarvitse rakentaa enempää eikä hengästyttää itseään työllä, mutta päästään silti muhkeisiin liikevoittoihin. Tästä syystä asuntopulaa ei voida ratkaista markkinataloudessa, vaan tarvittaisiin valtion ja kuntien väliintuloa.

Ketkä tilanteesta hyötyvät? Hyötyjiä ovat pankit ja rakennusliikkeet sekä keinottelijat. Haittaa kärsivät ne ihmiset, jotka joutuvat ikuiseen velkaorjuuteen, ja ne, joiden asuntojen arvot laskevat kasvukeskusten ulkopuolella. Merkittävä syy asuntojen hintojen kallistumiseen ei ole vain EU:n jäsenyydestä johtuva kaupunkivaltiollistuminen ja väestön keskittyminen liikenteen solmukohtiin, vaan myös maahanmuutto. Se on suurimpia syypäitä asuntojen loppumiseen muun muassa Helsingistä. Mutta lisää väestöä pitää houkutella ulkomailta, jotta maassamme karjuvaan työvoimapulaan saadaan ratkaisu. Se vasta ongelma onkin Suomessa, jossa on noin 300 000 työtöntä, 750 000 ihmistä jonkinlaisten työpoliittisten toimien kohteena, ja enää alle puolella työssä olevista on vakituinen työpaikka.

EU:n vaikutuksesta lähestymme jälleen renessanssiaikaa, jolloin säädyt ja väestöt riitelivät keskenään ja kansallisvaltiot eivät olleet vielä voimissaan taaten ihmisten hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta.

Asuntokuplan ohella toinen merkittävä kupla on eläkekupla. Suurille ikäluokille on uskoteltu, että heitä odottaa 40-vuotisen työ- tai virkauransa päätteeksi leveä eläke. Kun 1970-luvulla valmistui jostakin joksikin, työpaikka annettiin heti julkista sektoria laajentamalla. Niitä laskuja maksetaan vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Meidän sukupolvemme pakotetaan maksamaan pullamössösukupolven eläkkeet, vaikka omat eläkkeemme ovat karttuneet kehnosti pätkätöiden vuoksi. Eläkekassojen sijoitukset ovat muun muassa asunnoissa, esimerkiksi Satossa, joka korottaa asumiskustannuksia jatkuvasti voidakseen maksaa eläkkeitä liikevoitoistaan. Traagista on, että asunnoissa asuu todennäköisesti maksajia, joiden pitäisi olla myös eläkkeiden saajia. Mitäpä, jos realisoitaisiin eläkerahastoissa oleva varallisuus ja pulitettaisiin eläkkeet niistä, palauttaen pääomat niiden kartuttajille korkoineen? Sitten siirryttäisiin tasaeläkejärjestelmään, jossa jokaiselle maksettaisiin elämiseen juuri ja juuri riittävä määrä rahaa. Joka enemmän kaipaa, tehköön yksityisen eläkevakuutuksen. Paha sanoa, mutta muutoin eläkepommia ei voida purkaa. Ja sanottakoon sekin, että itse en jää eläkkeelle koskaan, jos joskus saan vakituisen viran, tehtävän tai toimen.

Myös maapohja ja kaikki mitä sen alla on, on vaarassa, niin mineraalit kuin pohjavedetkin. EU-kapitalismi on tehnyt kansallisvaltioista kehitysmaita, joista kaikki voidaan laivata pois riistoimperialismin keinoin. Niinpä kansainväliset suurfirmat ovat iskeneet silmänsä Suomen mineraalivarantoihin ja pohjavesiin, jotka nekin voidaan nähdä rahana ja resurssina vesipulasta kärsivässä maailmassa. Ja liikevoitot tästä Suomea reikäjuustoksi kaivavasta toiminnasta valuvat tietenkin ulkomaille. Myös työvoima tuodaan ulkomailta, joten suomalaisten ei tarvitse kuin katsella sivullisina, miten maamme vallataan ilman sotaa.

Suomi on ”Pohjolan Afrikka” siinäkin suhteessa, että ensin olimme Ruotsin siirtomaa, josta laivattiin tervaa Tukholman tervamarkkinoilla myytäväksi, ja sitten olemme olleet Venäjän alusmaa, jollaisena meidät tunnetaan yhä. Jotkut sanovat, että nykynaapurinamme on rannaton ”Saudi-Arabia”, mikä ei deleuzelaisen autiomaakäsityksen valossa ole hullumpikaan tulkinta.

Tätä jeremiadia olisi luonnollisesti helppo jatkaa sosiaalipolitiikan ja työvoimapolitiikan alueella. Muistutettakoon vielä turvallisuuspolitiikasta. Nyt kun Euroopan unionin kylvämät keskinäiset riidanaiheet ovat puhkeamassa kukkaan, Venäjä hioo sapeliaan iskeäkseen juuri silloin, kun erimielisyydet EU:ssa ovat kasvaneet tarpeeksi suuriksi ja yhteenliittymä hajoaa tai menettää vaikutusvaltansa. Tämä pelko onkin ainoa, joka pitää EU:n kuviteltua yhtenäisyyttä vielä koossa.

On todennäköistä, että Venäjän strategien houkutukset kasvavat ennen pitää liian suuriksi. Ei Venäjä Suomea kokonaan valtaa, sillä se olisi epäviisasta. Se ottaa yhden palan kaakkoisnurkalta laajentaen pääsyään Itämerelle: esimerkiksi Lappeenrannan, Kotkan ja Kouvolan kaupungit. Maailmaa se tyynnyttelee sanomalla, että näin vain hiukkasen siirretään rajaa Suomessa asuvan venäläisväestön suojelemiseksi syrjinnältä ja tyrannialta. Ja maailma hyväksyy, koska se ei halua aloittaa suurta sotaa pienen pohjoisen maan jonkin nurkan palauttamiseksi.

Suomen ulkopolitiikasta vastaavat mämmikourat eivät käyttäneet tilaisuuttaan hyvän sään aikana eivätkä ohjanneet Suomea Natoon. Nyt taitaa olla liian myöhäistä. Naton jäsenyyttä vastustavat edelleenkin juuri ne kämäiset änkyräpoliitikot, jotka ovat tuottaneet myös talouskriisin. Kansainvälisistä sopimuksista Naton jäsenyys olisi Suomelle kaikkein hyödyllisin, kun taas EU:n ja euron jäsenyydestä ei ole ollut mitään hyötyä, pikemminkin haittaa. Paras tilanne on Pohjoismaista Norjalla, joka kuuluu Natoon muttei euroon eikä EU:hun.

Entä mitä tästä kaikesta seuraa? Skenaarioita on neljä.

1) Federalismin tie. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että nykyinen kehitys (jota voisi paremminkin kutsua taantumukseksi) jatkuu. Sen päämääränä on liittovaltio, pimeyden ydin, jonne myös Alexander Stubb haluaisi meidät johtaa. Valtioiden välinen verokilpailu, jonka vuoksi euromaiden verohaavin ohitse menee noin 1000 miljardia euroa vuodessa, lopetetaan yhteisellä verotuksella. Näin luodaan yhteiset toimintaehdot mutta pönkitetään sisäistä devalvaatiota, jossa kilpaillaan entistä vahvemmin työvoiman hintatasolla, eli palkoilla. Tämän yhtenäistävän, samanlaistavan, kurkku- ja traktorinpenkkidirektiiveistä koostuvan konglomeraatin lopputulos on infantiili beethovenilaisesta näennäisharmoniasta koostuva valheiden, subventioiden sekä katakombeissa tapahtuvan korruption pikku-Neuvostoliitto. Tuloksena on kansallisvaltioiden romutus, jonka seurauksena Rooma voi hyvin, mutta Eurooppa on alueellisesti takapajulaa: ulkoilmamuseota, jossa kuttu syö ruohoa ja eukot viljelevät pihamailla kaalinpäitä, koska ei ole muuta tekemistä.

2) Sosialismin tie. Toinen tapahtumakulku liittyy talouden pelastamiseen. Euroopan valtiot päättävät irtautua velkakurimuksestaan rahoittamalla itse velkansa. Tämä tapahtuu EKP:n kautta, kuten edellä kuvasin. Valtiot ovat sikäli erilaisia pankkiasiakkaita, että astellessaan pankkeihin ne voivat säätää pankkilait uusiksi. Pankit on jo muutamaan kertaan pelastettu veronmaksajien rahoilla. Valtiot ovat toisaalta legitimoineet pankkien toiminnan myöntämällä niille rahanluontioikeuden. Ehkä valtioiden tulisi kerrankin ottaa. Niinpä valtiot voivat vastineeksi hyvyydestään pankeille ja sijoittajille saattaa pankit hallintaansa. Tämä on sosialismin tie. Se ratkaisee kätevästi finanssikriisin, ja euron kriisihän ei ole pitkään aikaan ollut muuta kuin valtioiden rahoituskriisi, sillä pankkikriisi on jo hoidettu. Kenties nyt tulisi kääntää asetelma.

3) Nationalismin tie. Kolmas tapahtumien kulku seuraa siitä, että 1 toteutuu ja 2 ei toteudu tai 1 ei toteudu ja 2 toteutuu. Jos 1:n mukainen kaiken periksi antava, veltto ja hengetön kehityskulku jatkuu, voi olla, että muutamat ihmiset eivät tyydykään kansallisvaltioiden riistoon vaan ottavat ohjat omiin käsiinsä. Sama voi seurata myös toisessa tapauksessa: jos uhkaa talouden sosialisoiminen. Tämä on äärioikeiston uudelleen nousun ja fasismin tie. Ne suuret ja spontaanit kansanjoukot, joihin kommunismin pääideologit usein vetosivat kuvitelmissaan, eivät koskaan saapuneet. Mutta fasistien tapauksessa ne ovat nousseet pintaan useinkin. Tämä johtuu siitä, että sosialismin vaatima altruismi ja toisten hyväksi toimiminen eivät ole ihmisten itsesäilytyspyrkimyksille ominaisia, mutta oikeistolle tyypillinen omien ja kansallisten etujen valvominen on. Näyttöä on saatu jo Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa, jossa aatesuunnalla on myös historiallisia perinteitä.

4) Itsemäärämisoikeuden tie. Neljäs vaihtoehto on, että palataan hallitusti takaisin lähtökohtaan, eli itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppaan. Tämä on kansallisen itsemääräämisoikeuden tie. Sen keskeinen väline on itsenäinen rahapolitiikka: kyky säädellä kansakunnan kokoisten taloudellisten yksiköiden eli kansantalouksien toimintakykyä poliittisen päätöksenteon avulla. Niinpä se merkitsee yhteisvaluutan ja yhteisen rahapolitiikan loppua, mahdollisesti jopa EU:n murenemista. Tämä on vapauden, itsenäisyyden ja hyvinvoinnin tie. Siksi pidän juuri sitä toivottavimpana ja tavoittelemisen arvoisena.

Ei ole klisee, että itsenäisyys on lunastettava joka päivä. Nykyisin tuosta lauseesta on tullut valitettavan totta. On jännittävää nähdä, ehdimmekö viettää kansallisen itsenäisyyden satavuotisjuhlia ennen kuin se on kokonaan menetetty tai muutettu pelkäksi autonomiaksi.

Suomi on perinteisesti ollut olemassa väkivallan, pelkojen ja uhkien kautta. Tätä nykyä Euroopassa myös moni muu maa kärsii tästä samasta syndroomasta.

En tarkoita, että joka itsenäisyyspäivänä pitäisi laittaa konepistooli ikkunalaudalle, muuttaa koti poteroksi ja ampua sarjatulta kohti kaikkea, mikä liikkuu. Mutta vähäisenkin muutosvastarinnan puuttuessa, kaiken EU-kriittisyyden loistaessa poissaolollaan valtapoliitikkojen sanankäytöstä sekä kulttuurieliitin antaessa kannatuksensa debiilille monikulttuurisuushuuhaalle, vaikka moniarvoisuuden hyväksymisestä ei ole käytännön näyttöä, on surkuhupaisaa puhua enää itsenäisyyspäivästä.

Suomi on valtiona tätä nykyä riippuvaisempi kuin koskaan aiemmin. Ennen vanhaan vihollisemme, olipa se siten Ruotsi, Venäjä tai Neuvostoliitto, miellettiin sentään vastustajaksi, joka oli nujerrettava tai jonka kanssa piti vain tulla toimeen. Sen sijaan nykyisen laissez fairen vallitessa poliitikot ja sokeudesta kärsivä kulttuurieliittimme tanssivat ja haahuilevat pillipiiparien ja muiden lakanalassejen perässä huomattava määrä ohutta yläpilveä kupolissaan, ruohonkiehkura kohti unelmiensa yhteiskuntaa kohoten.

Kunnes: Ratatatatatatatatatatatatata! Sillä enää vain väkivalta voi pelastaa Suomen, kun kaikki on yksityistetty ja myyty ulkomaille, ja kapitalismin aseilla käyty kolmas maailmansota pörsseissä ja tietoliikennekaapeleissa on ohi.