14. elokuuta 2016

Himanen ja 700 k€:n juusto


Eilispäivän sanomalehteä vanhempaa asiaa ei ole, paitsi äskettäin julkaistu tulevaisuusselvitys. Koska tietokoneen näyttö ei kellastu samalla tavalla kuin sellupaperi, luon nyt ajan patinaa keinotekoisesti ja palaan vielä hetkeksi Pekka Himasen kestävän kasvun hankkeeseen, joka oli kuin 700 000 euron juustohampurilainen. Pihvi vain puuttui.

Tämän päivän Iltalehti kertoo, että Pekka Himasen bisnekset ovat olleet umpijäässä tulevaisuusselvityksen julkaisemisen jälkeen. Hänen firmansa liikevaihto on laskenut lähelle nollaa; tosin filosofi vaikuttaa olevan edelleen rahoissaan.

En väitä, ettei Himasen tulevaisuushankkeessa jotain myönteistäkin olisi ollut, mutta huomiota se sai osakseen vain siksi, että siihen syydettiin häikäilemätön kasa rahaa, ja täysin ilman vastaavia ansioita, kuten kansa ja tiedeyhteisö myöhemmin tuomitsivat. Jos Himanen olisi laitettu keinulaudalle ja Kataisen rahat olisi pudotettu kolikkosäkissä sen toiseen päähän, vipuvoima olisi riittänyt sinkoamaan Pekka-pojan Kuun kamaralle, eikä raportin kainalossa olo olisi vauhtia haitannut.

Ilman suurta taloudellista puhallusta koko hanke ja sen lopputulos olisi luultavasti työnnetty komiteamietintöjen mappiin Ö. Kiintoisaa moraalin kannalta onkin tapa, jolla myös poliitikot jäävät entistä useammin kiinni käsi piparipurkissa. Ahneus ja röyhkeys ovat lisääntyneet julkeasti, ja tapausten toistuminen totuttaa kansalaiset hyväksymään ne. Samalla kun suomalaislapset putoavat kansainvälisessä PISA-indeksissä, kannattaisikin perustaa erityinen poliitikkojen PISA-indeksi: Poliitikkojen Indeksi Suurelle Ahneudelle.

En tarkoita, ettei tulevaisuuden ennustaminen olisi tärkeää, sillä tulevaisuutta on toki parempi – joskaan ei helpompi – ennustaa etukäteen kuin jälkikäteen. Mutta kehnoa on, ettei Himanen onnistunut tyydyttämään kumpiakaan, ei kansaa eikä kirjanoppineita, ja myös poliitikot joutuivat kaivelemaan hankkeesta soveltamiskelpoisia aineksia tikulla. Teoreettisia ongelmia olivat ”arvokkuuden” ja ”hyvyyden” ideologisuus sekä ”hyvyyden kehän” moottorittomuus, jonka vuoksi se on kuin oravanpyörä vailla hyrräoravaa.

Pahin puute koski kuitenkin tekijöiden kyvyttömyyttä eläytyä ihmisten kokemaan maailmaan. Hanke jäi vertauskuvallisesti sanottuna sieluttomaksi. Siitä puuttui tunnerekisteri ja havainnollinen aines kokonaan, ja siksi se jäi ohueksi.

Taikasanat ”3D”ja ”nanotekniikka”

Dignity-ihmeet ja Suomen osuus digitaaliteollisessa globalisaatiossa eivät kirkastuneet millään tavalla, paitsi niille omaishoitajille, joiden potilailla ovat vetelät housuissa EU-rahahornan turbiini-imaistessa kuntataloudesta säästettäväksi aiotun miljardisiivun. Digitaalitehtaissa toimivien tietyömiesten ja muiden nykyajan sentraali-Santrojen kannattaisikin hahmotella reittejä pois kaikkien taloudellisten painajaisten pääaiheuttajasta, eli euroalueesta. Jo siinä olisi visioimista kylliksi.

Himanen on kyllä pätevä analyyttisen systeemifilosofian kasvatti. Hänen viroissa toimivat kollegansa osaavat kääntää akateemisen raharuletin kassat vielä Himastakin taitavammin. Himanen on kollegojensa ka(l)tainen myös siksi, ettei hän ole kovin etevä psykologi, mentalisti eikä ajatustenlukija, toisin sanoen häneltä puuttuu kyky tulkita kansakunnan henkistä tilaa ja päätellä, missä asennossa ihmisjoukkojen kollektiivinen tajunta milloinkin on.

Valitettavasti Himasen, Manuel Castellsin ja kumppaneiden tapa tehdä tutkimusta kertoo systeemifilosofisen elämännäkemyksen vieraantuneisuudesta myös laajemmin. Systeemiteoreetikot eivät liiku ihmisten kokemusmaailman tasolla, kuten kirjailijat ovat aina tehneet. Merkittävät filosofit ovat usein aloittaneet hyvin arkipäiväisistä ja konkreettisista asioista ja edenneet niistä filosofisiin johtopäätöksiin. Ihmisten tunnerekisteri on otettu huomioon, ja siksi näistä filosofeista on tullut klassikoita. Heitä yhdistää kyky myötäelämiseen, sääliin ja yhteiseen iloon.

Sen sijaan Himanen ja Castells hukkasivat tilaisuuden tehdä filosofiaa ajassa ja hetkessä. He saivat ihmisiltä negatiivisten tunteiden ryöpyn, mutta siihenkään he eivät osanneet reagoida muulla tavalla kuin viilipyttymäisesti.

Kun pelikaani meni turbiiniin

Se, mikä syntyy spontaanisti ja elää hetken, elää aina. Sen sijaan Himanen and Castells katsoivat ylen ihmisten todellisuutta ja vetäytyivät omiin teoreettisiin bunkkereihinsa tai aurinkorannoille kilistelemään samppanjalaseja. Varsinkin varttuneemmalta yhteiskuntatutkija Castellsilta tämä oli odottamatonta, sillä espanjalaisten sielunmaisemaan on aina kuulunut tietty eläytymiskyky, mutta hispaanojen ajatteluperinteeseen niin ikään liittyvä aristokraattisuus vei nyt voiton.

Himasen kautta tulee näkyviin systeemifilosofian pinnallisuus, joka koettelee kaikkea akateemista filosofiaa. Samaa tautia podetaan myös yliopistofilosofian piirissä, joten syyttömiä sanattomuuteen, saamattomuuteen ja mitäänsanomattomuuteen eivät ole myöskään Himasta ankarasti ruoskineet tieteen palkkapiiat. Heitä puolestaan varjostaa pelko: pelko menettää virat, varat ja oppituolit, jos ei ole rahoittajille ja tiedehallinnolle tottelevainen.

Tiedän toki, että tämän sanominen on ”väärin”. Koetan kuitenkin keksiä tulevaisuutta varten jotain muuta. Toivon voivani lähestyä aihetta niin, ettei kenenkään tarvitsisi ajatella tulevaisuuden koostuvan vain ohuesta teoria- ja paperikielestä tai jonkun filosofin tulevaisuutta varten piirtämistä kaavioista, joita toisten ihmisten täytyy totella.

Niille, joiden valikoiva muisti on jo vapauttanut heidät Himas-skandaalin painolastista laitan tähän linkin Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2013 julkaistuun artikkeliini, jossa kerron, mitä vikaa hankkeen toteutuksessa oli.