30. huhtikuuta 2018

Virkavallan korruptoituneisuudesta


Poliisin arvostelemista voidaan pitää merkkinä herravihasta, rikollisten luontaisesta vastenmielisyydestä kaikkea laillisuutta kohtaan, vihervasemmiston luokkastrategisesta kaunasta esivaltaa vastaan, läpikäymättömästä oidipuskompleksista, murrosikäisten kiukuttelusta tai – kuten tavallista – kaikista niistä yhtä aikaa.

Poliisin ja oikeusviranomaisten toiminta on saanut farssimaisia piirteitä, joiden vuoksi myöskään niiden arvostelemista ei voida pitää enää vain symbolisena.

Huvittavana näyttönä eräs TV-kanava toi ruutuun rikosdraaman nimeltä ”Keisari Aarnio”, joka kertoo poliisijohtajan lipsahtamisesta lain laveammalle puolelle: huumerikoksesta syytetyn penkille. Samaan vyyhitin on liitetty valtakunnansyyttäjänviraston päätöksellä myös syytteet poliisin kolmea muuta päällikköä vastaan.

Olisi kuitenkin yksinkertaistavaa kiinnittää huomiota vain muutamaan henkilöön tai sättiä kenenkään tekemisiä mikkihiirimäisen tarkkailumentaliteetin mukaisesti. Pieniä palohälyttimiä tässä kavallusten kansanhuveista koostuvassa mediatodellisuudessa riittää muutenkin.

Luottamuksen katoaminen viranomaistoiminnalta ei ole irrallinen tapahtuma, vaan sillä on causa primansa ilmiössä, jota sanotaan elitisoitumiseksi. Kun viranomaiset alkavat toimia omavaltaisesti ja korruptoituvat moraalisesti, se kertoo viranomaisten etääntymisestä kansasta ja yhteiskunnasta omaksi huvitteluhegemoniseksi kerhokseen, jossa rikolliset viettävät aikaa mässäyksissä yhdessä poliittisten johtajien tai virkamiesliiderien kanssa sekä juuriharjaavat pois toistensa selkään kertyneet synnit.

Nykyisessä postgöbbelsiläisessä mediatodellisuudessa ei ole liioiteltua viitata propagandaministerin välinpitämättömään toteamukseen uransa loppupuolelta: ”Jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina rikollisina tai suurimpina sankareina.” Viranomaisvalta on nykyisinkin politisoitunut, mutta tuohon ajankohtaan verrattuna käänteisellä tavalla.

Ylimmistä virkamiehistä ja heihin verrattavista vallankäyttäjistä, kuten oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, yliopistojen professorit ja erilaiset valtuutetut, on tullut poliittisia viranomaisia, jotka ratkaisevat, kuinka lakia sovelletaan ja miten hallituksen politiikkaa käytännössä pitää toteuttaa. Juuri tämä on näkynyt myös poliisin politisoitumisena.

Siitä saimme hiljattain esimerkin, kun Yleisradio kertoi jutussa ”Helsingin uusi nettipoliisi käy valeuutisten kimppuun”, että poliisi lisää Internetin tarkkailua ja läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Tehtävään oli nimitetty ylikonstaapeli Teemu Hokkanen. Se, minkä Yle jätti kertomatta, oli, että uudeksi sähköpaimeneksi nettiin nimitetty Hokkanen onkin Vihreän Liiton jäsen ja espoolainen kuntapoliitikko. Kotisivunsa ovat täällä ja Vihreän liiton kuntavaalisivunsa täällä. Hän oli siis niin sanottu polpo: poliittinen poliisi.

Suomen hallintolain 6 §:ssä puolestaan sanotaan näin: ”Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.”

Koska viranomainen oli sitoutunut netissä vellovan kiistelyn erääseen ääriainekseen, eli vihreisiin, jotka käyvät ideologista sotaa suomalaista Suomea puolustavia perussuomalaisia ja muita kansallista etua suojelevia ihmisiä vastaan, hänellä oli motiivi osallistua keskusteluun kiistojen osapuolena eikä niitä ulkoapäin tarkastelevana virkamiehenä. Niinpä hän oli puoluekantaisuutensa vuoksi esteellinen toimimaan tehtävässä, jossa tarkastellaan kansalaisten mielipiteitä ja sanankäyttöä.

Huvittavaa on, että erilaisten jääviyksien vuoksi hänet lopulta vedettiin pois tehtävästä, tosin sen ainoan pakotien kautta, joka orwellilaisessa byrokratiassa on mahdollinen, eli ylennyksen ja paremmin palkattuun tehtävään siirtämisen tuloksena. Mutta ehti hän saamaan aikaan myös tuloksia, joista yksi on vihapuhepoliisi Keijo Kaarisateen oma-aloitteinen sipsuttelu eläkkeelle, mikä puolestaan todistaa parodiapoliisin jatkuvasta tarpeellisuudesta.

On täysin vääristynyttä, että viranomaisvalta pyrkii eliminoimaan kansalaisten poliittisia mielipiteitä ja estämään niiden välittymistä tarkkailu- ja rankaisutoimin. Nyt ei ole kyse vain siitä, nauttiiko poliisi-instituutio ”luottamusta” vai ei. Tällä menolla se ei tietenkään nauti myöskään luottamusta. Kyse on kuitenkin enemmästä.

Kysymys on siitä, että yhteiskunnallinen totuus on tuomittu katoamaan, mikäli totuuden tavoittelua varjostaa rangaistusten uhka. Ajatelkaa: heillä ovat aseet, syyttäjät, käsiraudat, pippurisumutteet ja kaikki! Kansalaismielipiteiden ja sananvapauden kuohiminen on siis moraalitonta, eikä sitä voida perustella rikkomatta yleisiä ihmisoikeuksia ja muuttamatta maatamme henkiseksi Pohjois-Koreaksi. Samalla poliisi itse menettää ainoan vaikuttavan toimintaresurssinsa, eli kunnioituksen ja arvovallan.

Poliisin toimintaan liittyvä kritiikkini ei ole henkilökohtaista vaan periaatteellista. Vikaa on poliittisessa valtiovallassa, joka on siirtänyt viranomaisille poliittisia tehtäviä. Ongelman toinen aste on, että poliittiselle hegemonialle kuuliainen virkamiesjohto on politisoinut toimeenpanovallan omalla korruptoituneisuudellaan: mukautumalla ja sopeutumalla poliitikkojen käsikassaraksi. Kyse on korruption vaikuttavimmasta muodosta: sosiaalisesta korruptiosta.

Kukaan tuskin osaisi epäillä – kansainväliset korruption tutkijat mukaan lukien – Suomea laaja-alaisesta moraalin mädäntymisestä, sillä Suomea on totuttu pitämään eräänä vähiten korruptoituneena maana. Tosiasiassa vaikutelma johtuu korruption hakeutumisesta näkymättömiin muotoihin. Suomessa ei livautella setelitukkoja Italian ja Japanin tapaan, vaan Suomessa maksu hoidetaan tehtävänimityksinä, joiden tuloksina virkamiehet tekevät poliittisten lahjojiensa toivomia päätöksiä ilman muistutusta tai painostusta.

Tässä korruptiossa on mukana myös valtamedia, joka ”sananvastuuseen” ja ”vastuuvalheisiin” vedoten tekee ”yhteiskuntavastuullista” journalistiikkaa, ja sanat asetellaan seurausvaikutusten arvioinnista eikä todellisuudesta itsestään päin. Kuvasta ei kuitenkaan saa kauniimpaa kuin on malli, mikä näkyy kansalaisten reagointina tendenssijournalismia vastaan.

Valaisevan esimerkin virkamiesjohdon moraalikadosta tarjosi myös valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen, joka lähestyi ihmisiä rasismisyytteillä ja halusi laittaa toisinajattelijat linnaan, mutta päätyi itse keskusrikospoliisin tutkinnan ja tuomion kohteeksi osoitettuaan oman korruptoituneisuutensa.

Mitä edellä viitatuista tapauksista voidaan päätellä?

Koska korruption syy on EU-eliitin johtamassa vasemmistolaisessa ja internationalistis-globalistisessa kulttuurihegemoniassa, jonka tuloksena vasemmisto ja talousliberaali oikeisto paiskaavat kättä perinteisen länsimaalaisen työläisväestön ja kansallisen edun ohi, on kyseisestä globalismin ja lokalismin välisestä sapelinkalistelusta tullut uusi luokkajako. Sen moraalia rapauttavat vaikutukset eivät lopu ennen kuin kyseinen internationalistinen ideologia ja sen tuella pönkitetty pakkovaltainen ja kansainvälinen päällysrakenne murtuvat, kumotaan tai kaatuu.

Kyse ei ole ainoastaan valtion ja ylikansallisen vallankäytön tilasta vaan myös länsimaisten valtauskontojen rappeutumisesta kyvyttömiksi edes siihen henkisesti välttämättömän vastustuskyvyn ylläpitoon, joka yleensä on ehtona kaikkien metafyysisten aatejärjestelmien jatkuvuudelle.

Eliitin rappiosta ja rappion elitisoituneisuudesta kristillisen kirkon piirissä kirjoitin jo täällä. Myös se on merkki henkisestä rapautumisesta, jota jälkimarxilainen sosiaalitiede on saarnannut postmodernia hajoamisen estetiikkaa ihannoidessaan.