17. maaliskuuta 2020

Korona on joukkotiedotuksen henkinen AIDS


Joulu ja juhannus tulivat koronaviruksen mukana Suomeen yhtä aikaa, sillä julkiset tilat ovat kuin neutronipommin jäljiltä – ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Ihmiset käyttäytyvät diskreetisti. Nyt on mukavaa käydä vaikkapa uimahallissa, kun voi pulikoida peilityynessä vedessä ilman, että vastaan tulisi ketään, paitsi joku verkkainen sunnuntaiuimari kaukaisella viereisellä radalla. Ratikoissa ei ole ruuhkaa. Kanariansaarille pääsee parin sadan euron äkkilähdöillä ainakin niiden kyydissä, jotka vielä matkoja järjestävät.

Koronavirukseen reagoimisessa on joukkohysterian makua. Sosiaalipsykologiassa usein viitattu massapanikoimisen esimerkkitapaus on H. G. Wellsin romaaniin Maailmojen sota (1898) tehty radiokuunnelma, jonka ohjaajana ja kertojana oli Orson Welles ja joka esitettiin CBS:n radioverkon kautta vuonna 1938. Lähetyksen uskottavuutta lisäsi se, että suurin osa ohjelmasta koostui uutistiedotteista, mikä sai monet uskomaan, että marsilaiset olivat todella hyökänneet maahan. Otollisen maaperän kuunnelmalle muodosti esitysajankohta halloween, jolloin monien antennit olivat herkässä tilassa, ja lähetys laittoikin yhteiskunnan hetkellisesti sekaisin.

Koronasta puhuminen alkaa olla samanlaista. Tapaus osoittaa median suurta valtaa joukkoilmiöiden luomisessa. Nykyisen efektiteollisuuden aikakaudella ihmiset lienevät niin tottuneita dramaattisiin TV-performansseihin, että suurikaan mullistus – esimerkiksi ydinsodan alkaminen – tuskin aiheuttaisi ihmisten arkirutiineihin muutosta. Yleistä hälytysmerkkiä luultaisiin vahingoksi, ja viranomaiskehotusta hakeutua väestösuojiin pidettäisiin valtamedian tuottamana parodiahorisontin ylityksenä tai vaihtoehtomedian aikaansaannoksena.

Vähäeleiseen ja näkymättömään virukseen sen sijaan näyttää liittyvän sen verran arkirealismia, että tauti riittää pelottamaan ihmisiä sairastumisen konkretialla. Ehkä biologisista uhista ei ole vielä puhuttu tarpeeksi, siis kyllästymiseen asti.


Joukkohysterian piirteitä

Joukkohysteriaan liittyy yleensä myös joukkosuggestio, joka voi perustua myös itsesuggestioon. Siitä on kyse viimeistään silloin, kun luulosairaita alkaa hakeutua hoitoon. Tätäkin on jo nähty. Itsesuggestiollla, hypokondrialla ja korostuneella introspektiolla tuotettuun paranoidiaan täytyy pian saada lumelääkitystä, ennen kuin massakäyttäytymisen yhteiskunnalliset vahingot ylittävät pelkästä sairastamisesta koituvat haitat.

Yksi joukkosuggeroitumisen muoto ilmenee hamstrauksena. Joukkosuggestiolle on tyypillistä jäljittely, joka nojaa vahvistusharhaan: kun yksi hamstraa, niin kaikki hamstraavat, ettei jäisi ilman sitten, kun tonnikala kaupoista loppuu. Tällä toimintamallilla marketit tietenkin myös tyhjenevät, ja maailmanloppu lähenee. On hyvä olla bunkkerissa, niin elintarviketoimituksetkaan eivät jatku, kun kysyntää ei enää ole.

Vastoin yleistä käsitystä ei koronaviruksen puhkeaminen epidemiaksi tai pandemiaksi ole mikään yllätys. Päinvastoin: se on looginen lopputulos ylirajaisesta massaturismista. Siten se olisi ollut myös helposti ennustettavissa ja ehkä hillittävissäkin, kuten totesin jo täällä.

Ihmisten irrationaalinen käytös muistuttaa 1980-luvun hiv-paniikista, joka levisi hysteriaksi, vaikka viruksen heikko tarttuvuus tiedettiin aika pian, ja tauti levisi lähinnä seksuaalisessa kanssakäymisessä. COVID-19 puolestaan leviää helposti, joten paniikkiin voi olla syytäkin. Influenssa ei kuitenkaan vain tapa, vaan useimpia se vahvistaa, kun sairastuneet saavat immuniteetin. No, oli hiv-paniikista jotain hyötyäkin; se kun ohjasi ihmisiä ajattelemaan muutakin kuin pelkkää seksiä.

Kartesiolaisen rationalismin ”on syytä epäillä” -argumentti jättää aina tilaa varautuneisuudelle.

Kaasunaamarit ovat taas katukuvassa, saippuaa jaetaan kuin keskitysleireillä, ja ovelimmat korjaavat viruksesta myös rikoshyödyn.


Malliesimerkki mediajulkisuuden viestintädekadenssista

Viittasin jo otsikossani siihen, että virukseen suhtautuminen on pitkälti median luoma ilmiö. Biologisesta viruksesta on tullut meemin kaltainen kulttuuri-ilmiö, joka leviää viraalisesti: ihan oikean viruksen tavoin.

Viruksesta puhuminen vinksahtaa helposti myös sivuraiteelle. Aivan niin kuin ylilääkäri Kaikkonen kertoo puhelintunnillaan mielellään velipoikansa Angliasta, voidaan puhe kääntää koronasta Coronaan. (Sivumennen sanottuna perheessämme olivat 1960- ja 1970-luvulla molemmat, joista Toyota Corona oli ylivoimaisen luotettava ja luja auto, ja faija ajoi sillä uudesta asti yli satatuhatta kilometriä, ennen kuin möi sen.)

Viruksesta puhuminen on nyt sosiaalisen kanssakäymisen, osallistumisen ja oman olemassaolon todistelun muoto, jolla tavoitellaan yhteiskunnallisen tietoisuuden osoittamista, ilmaistaan moraalista vastuullisuutta ja tavoitellaan poliittista kannatusta.

Saksalainen filosofi Martin Heidegger käytti sillä tavoin vääristyneestä viestinnästä nimitystä das Gerede, joka voidaan vapaasti kääntää lörpöttelyksi tai ”epäpuheeksi”. Sen kaltaisella jutustelulla on tarkoitus ilmaista jotain muuta kuin asiasisältöjä. Myönteisessä muodossa se pitää yllä kontaktia tai ilmaisee omaa läsnäoloa. Mutta Gerede voi olla myös kielteistä: juoruilua, halpahintaista julkisuuden (die Publizität) kosiskelua ja pötypuhetta.

Koronasta puhumisesta on tullut samantyylistä. Sen kautta pyritään osoittamaan joukkoon kuulumista, samojen pelkojen ja uhkien alaisuuteen asettumista, massakulttuuriin sopeutumista ja sopeuttamista, oman eksistenssin häivyttämistä uhattuna olemisesta johtuvaan itsensä kieltämiseen ja tietysti ”vastuuta”, joka sisältää aina myös syyllisyyttä. Jos ei puhu viruksesta ja tunnusta pieksevänsä sitä kärpäslätkällä, ei voi olla hyvä ihminen.

Mediajulkisuudessa mikä tahansa asia voi kääntyä moraaliseksi poseeraukseksi. Tosiasiassa kyse on moralismista, joka tekee ihmisistä hiiriä. Parasta siis taaskin vain tyytyä keskiverto-olemiseen, sulkea ikkunat, käyttää kuonokoppaa ja noudattaa viranomaisten määräyksiä. Turha yksilösankaruus ja oma ajattelu pois, paitsi tietysti hallitukselta, jonka pitää antaa ”johtaa”.

Mediajulkisuuden tulosta on myös se, että sosiaalinen kommunikaatiokyky ja arvostus laskevat, jos ei ota kantaa virukseen kahviloissa. Ilmiö tunnetaan televisiosarja Dallasia koskevista tutkimuksista. Tylsämielistä, vellovaa, käsikirjoitukseltaan hoipertelevaa, juonenkäänteiltään joko täysin ennustettavaa tai mielivaltaista saippuasarja Dallasia katsottiin, sillä ilman käsitystä Sue Ellenin, Pamelan ja JR:n juonitteluista ei voinut osallistua keskusteluihin työpaikoilla, ja työyhteisön jäsenestä itsestään tuli pian persona non grata. Tämä osoittaa, miten mediavälitteisyys banalisoi.

Banalisoituminen uhkaa myös terveystiedotusta. Hyveellisyys on häikäisevää jopa irtopisteitä metsästäviltä poliitikoilta. Terveysviranomaiset ovat olleet hiljaisempia, koska heitä ei valita vaaleilla.

Yksi asiallisimpia medioita on ollut – ehkä yllättävästi – Tekniikan Maailma, joka teki viruksesta nopealla tahdilla 13.3.2020 erikoisliitteen. Tavallaan tulos on ymmärrettävä, sillä julkaisulla on epäpoliittinen ja rationalistinen historia.


Altruismi ja egoismi punnitaan

Liittyy asiaan toki moraalifilosofinenkin näkökulma, mutta se on kiinnostava vain ilmiötä ulkopuolelta tarkastellen. Kaikkihan tietävät, että ongelmallisessa tilanteessa itsessään ei ole kuin yksi moraalinen toimintamalli: välttää tautia ja avittaa muita ihmisiä, mikäli omat resurssit sallivat. Tämä viesti ei tule sen kummemmaksi, vaikka se sanottaisiin monta kertaa tai entistä kovemmalla äänellä.

Sen sijaan ilmiön ulkopuolelle asettuen siitä erottuu peli, joka on altruismin ja egoismin välinen. Egoismi voittanee, sillä ihminen on yksilörationaalinen olento, joka toimii omaksi edukseen ilman tarkoituksellista pahaa tahtoa.

Filosofian näkökulmasta ihminen ei olisi paha, vaikka hän olisi itsekäs, sillä pahuus edellyttää pahan tahdon tai tarkoitusperän. Pelkkä oman edun tavoittelu tai ongelmien välttely ei vielä merkitse, että ihminen olisi paha vain sillä perusteella, ettei hän ole muille hyvä, sillä hyvyys ja pahuus eivät ole kontradiktorisia vastakohtia vaan kontraarisia.

Kontradiktorisuus (poissulkevuus) tarkoittaisi, että jos ihminen ei osoita hyvyyttä, hän väistämättä on paha ja kääntäen. Kontraarisuus (rinnakkaisuus) taas merkitsee, että toisen asiapuolen puuttuminen ei vielä riitä tekemään toisesta välttämätöntä. Hyvyyden puuttuminen ei siis tee ihmisestä pahaa, sillä voimme ajatella niiden välille myös neutraaliuden tai sen, että molemmat esiintyvät rinnatusten ihmisessä. Ihminen tuleekin olleeksi aina sekä hyvä että paha, ja ne jotka luulevat olevansa vain hyviä, ovat yleensä pahimpia kaikista, sillä he eivät tunnista itsessään olevaa pahuutta eivätkä siten ymmärrä vastustaa omaa ahneuttaan ja egoistisuuttaan lainkaan.

Mikäli jaksoitte seurata tänne asti, onnittelen teitä kärsivällisyydestänne. Myös valtavirtapoliitikkojen halu osoittaa hyveellisyyttään on toki ihailtavaa, he kun pyrkivät nyt rakentamaan siltoja viruskriisin yli. Pelkään kuitenkin pahoin, että he tekevät, niin kuin Nikita Hruštšov aikoinaan totesi, eli rakentavat sillan myös sinne, missä ei ole jokea.

Tarkoitan vain, että ratkaisevassa asemassa ovat nyt yksilötoimijat eikä julkinen valta. Vakavasti puhuen: kenenkään ei nyt pitäisi harkita käyttäytymistään vain henkilökohtaisen tartuntariskin kannalta, vaan yksilöiden pitäisi ajatella yhteiskunnallisesti, tai muutoin omaan selviytymiskykyynsä luottajat voivat olla vastuussa toisten ihmisten kuolemasta.


Pitkän päälle et voi muuta kuin sairastaa ja tervehtyä

Koronaviruksen ajantasaisen levinnäisyyden voi tarkistaa tästä. Virus laantuu ajan myötä itsestään, eivätkä poliitikot voi parantaa maailmaa mitenkään. Jos 80 prosentin sairastuvuusennuste toteutuu, meidän yleisterveiden ei auta kuin kärsiä pari viikkoa influenssaa ja antaa valkosoluille syötävää. Sen jälkeen pääsee taas leffaan ja voi nauttia halvoista ulkomaanmatkoista.

Vaarassa olevia ryhmiä, kuten lapsia, vanhuksia ja sairaita on tuettava ja suojeltava, mutta siihenhän näyttää löytyvän kansalaisilta jo nyt vertaistukea. Ilahduttavaa onkin, että kansalaisista kaivautuu jälleen esiin talvisodan henki. Vaikka kriisitilanteissa syntyvät ihmissuhteet eivät olekaan tutkimusten mukaan pysyviä, ne voivat kuitenkin ohjata ihmisiä ennennäkemättömään solidaarisuuteen ainakin omien viiteryhmiensä sisällä ja läheisten kesken. Viranomaisilta puolestaan odotetaan lähinnä konkreettisia kotihoito-ohjeita ja tartunnan tunnistamista helpottavia tunnusmerkkejä.

Lääkärit kehittelevät aikanaan rokotteen, mihin voi mennä puolitoista vuotta. Koko yhteiskuntaa ei voida täksi ajaksi laittaa vikasietotilaan. Joukkoliikennettä harjoittavia firmoja, matkatoimistoja, teattereita ja tapahtumia voidaan toki laittaa pakastimeen ja työntekijöitä lomauttaa. Mutta kauppakeskuksia ja varuskuntia ei voida sulkea eikä koulunkäyntiä keskeyttää kuin määräajaksi.

Formula-ajot ja olympialaiset voidaan järjestää tyhjin katsomoin, pelkkinä TV-tapahtumina. Etätyöskentelyn käyttökelpoisuus punnitaan muuallakin kuin ammattikouluissa, kun kaikki saavat näyttöä lähiopetuksen supistamisesta.

Muutakin etua voi olla. Käsienpesuneurootikkojen pakkotoiminnoista voi olla lopultakin jotain hyötyä.

Koronaan suhtautumisesta tulee moraalitonta siinä vaiheessa, kun firmat alkavat rahastaa koronalla. Ongelmana on haittojen ja hyötyjen epätasainen jakautuminen, kun yhdet laittavat rahoiksi ja pulssinsa kadottaneet kaatuvat konkurssiin tai hautaan. Hyötynä on, että eläkekassat ja kyyniset perilliset voivat iloita, työmarkkinaosapuolet löytävät toisensa, ilmakehä kiittää ja ”älä osta mitään” -päivän järjestäjien mieli on hyvä.

Niin sanottu vihapuhe vaimenee, kun ihmiset löytävät yhteisen vihollisen. Ihmisissä saattaa olla myös patoutunutta yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemisen tarvetta, joka näin pääsee purkautumaan.

Taudista me selviytynemme, mutta pahinta suomalaisten kannalta on, mitä tapahtuu muualla. Virus saattaa käynnistää hallitsemattoman väestövyöryn Suomeen esimerkiksi Venäjältä, jos ihmiset lähtevät paremman hoidon perään. Korona saattaa kaataa Italian, Kreikan, Espanjan ja Portugalin talouden. Siitä euro ja Euroopan unioni eivät selviä. On mielenkiintoista havaita ja todistaa, voisiko koko EU romahtaa kulkutautiin, niin kuin hallitsijat sortuivat aikoinaan ruttoon ja koleraan. Nihil sub sole novum.