Viesti rauhan-Nobelilla palkitun presidentti Martti Ahtisaaren kuolemasta ei tullut yllätyksenä, sillä tieto hänen sairastumisestaan Alzheimerin tautiin annettiin julki jo kaksi vuotta sitten.
Ahtisaari jäänee historiaan kansainvälisen politiikan Luciano Pavarottina, joka viihtyi ulkomaisilla estradeilla ja nautti arvostusta Afrikasta Kaakkois-Aasiaan ja muuallakin, missä hän onnistui rauhanvälitystehtävissään, esimerkiksi Balkanilla.
Hänen osallistumisensa kotimaan politiikkaan jäi kuitenkin ohueksi, ja tapa, jolla hän sai presidentinvaaleissa tarvittavan kansalaiskannatuksen, oli erikoinen.
Presidentiksi valinta ei olisi käynyt päinsä ilman puoluetta, joka asettui hänen tuekseen. Kilpailija SDP:n sisällä, Kalevi Sorsa, miellettiin liian kuluneeksi puhutellakseen kansanjoukkoja. Vastustaja presidentinvaalin toisella kierroksella, Elisabeth Rehn (ruots.), puolestaan tuli liian pienestä puolueesta ja koettiin rojalistiseksi.
Niinpä presidentiksi valikoitui vuoden 1994 vaaleissa Ahtisaari, jonka kannatushuippu ajoittui sopivalle hetkelle siinä vuoristoratakyydissä, jossa Suomen pelastajaksi ehdittiin povata välillä myös Raimo Ilaskiveä (kok.).
Vaikka Ahtisaari kärsikin Karjalan evakkona pakolaisuudestaan, hän syntyi sikäli onnellisten tähtien alla, että kaikki hyvä kannettiin hänelle valmiiseen pöytään aina siitä asti, kun hän K. A. Fagerholmin kehotuksesta liittyi Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen. Tuosta käynnistyi eteenpäin työntävä virkaturbulenssi ulkoministeriössä.
Ahtisaari on Suomen ainoa presidentti, jolle presidentinvaalit olivat ensimmäiset poliittiset vaalit. Mannerheim ei osallistunut ehdokkaana mihinkään vaaleihin, ja hänet valittiin presidentiksi eduskunnan säätämällä poikkeuslailla.
Näennäinen epäpoliittisuus todennäköisesti auttoi Ahtisaarta vaaleissa, sillä lamasta kärsivä kansa oli menettänyt luottamustaan puolueisiin ja poliitikkoihin. Sellaisissa tilanteissa avautuu helposti tilaisuus puoluepolitiikan ulkopuolelta tuleville. Lähiesimerkki löytyy Virosta, jossa presidentiksi valittiin kirjailija Lennart Meri vuonna 1992.
Ahtisaari toimi korkeissa viroissa, mutta hän ei ollut koskaan tehnyt poliittisia päätöksiä eikä kantanut poliittista vastuuta. Hän ei ollut osallistunut kotimaan politiikkaan eikä asioiden hoitamiseen täällä. Hän ei kuulunut systeemiin, eikä hänellä ollut kotimaanpolitiikassa tarvittavia verkostoja. Hänen verkkonsa olivat kansainvälisissä vesissä. Hänellä ei ollut selvää poliittista ohjelmaa eikä kirjallista tuotantoa.
Tämä johti kannatuksen pikaiseen katoamiseen ensimmäisellä ja viimeiseksi jääneellä presidenttikaudella niin, ettei hän asettunut enää ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa. SDP vei ehdokkuusasian äänestykseen puolueen sisällä, vaikka tavallista on, että puolue asettuu istuvan presidentin taakse. SDP junaili ehdokkuuden Tarja Haloselle, mikä katkeroitti Ahtisaarta, tosin tavalla, jota Ahtisaaren ei sopinut näyttää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta korostavassa puolueessa.
Katkeruutta pilkahti Ahtisaaren kannanotossa, jossa hän kiitti SDP:tä ylitseen kävelemisestä ja katsoi, että presidenttinä hän ei olisi saanut Nobel-palkintoa. Voidaan tosin epäillä, kuinka paikkaansa pitävä tuo arvio oli.
Rahvaanomaista Ahtisaaressa oli hänen Tankero-finglishinsä, josta hän ei pystynyt luopumaan useista New Yorkissa viettämistään vuosista huolimatta. Tiedättehän: ”Tänk juu veri mats foor joor kool” (Ahtisaaren loppukiitos Nobel-komitean puheluun). Tämä olkoon näyttönä siitä, että mies voi lähteä Karjalasta, mutta Karjala ei lähde miehestä.
Joka tapauksessa Ahtisaari tunnetaan ulkomailla yhtenä parhaiten mieleen jääneistä presidenteistämme Kekkosen, Mannerheimin ja Niinistön rinnalla. Ahtisaaren ohi on vetänyt viime vuosina Niinistö, jonka tähti alkoi nousta Suomen Nato-prosessin saaman huomion myötä.
Myös Ahtisaari oli järkipresidentti siksi, että hän kannatti suuntautumista länteen ja Suomen liittymistä Natoon. Sen oppii, kun vaivautuu katsomaan asioita hieman laajemmin, maailmanpoliiikan näkökulmasta.
Ahtisaaren tie presidentiksi osoittaa, että epäpoliittisiksi koetuilla ja puolueiden ulkopuolelta tulevilla ehdokkailla on Suomen presidentinvaaleissa jatkossakin korttinsa pelattavana.
