”Isänmaa kutsui” Alexander Stubbia jo toisen kerran, tosin nyt kutsun esittäjänä ei ollut pääministeri, joka pyysi aikoinaan ulkoministeriksi, vaan noin puolitoista miljoonaa äänestäjää.
Kilpailevia ehdokkaita äänestäneilläkään
ei liene mitään kummempaa valituksi tullutta vastaan. Stubbin keskustaoikeistolaiseen liberalismiin on luullakseni vaivatonta yhtyä.
Muistan, kun vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa Stubb julisti Kolmella sepällä kuorma-auton lavalta, että yksi europarlamentaarikko on vaikutusvaltaisempi kuin suomalainen ministeri.
Stubbille ovat aina olleet mieluisampia kansainväliset tehtävät kuin kotimaiset kentät, joten oletan hänen toimineen myös ulkoministerinä ollessaan sopivassa virassa. Pääministerinä ei kylläkään menestystä tullut, ja Stubbin kontakti niin sanottuun tavalliseen kansaan on aina ollut ohut.
Tässä suhteessa Stubb muistuttaa Martti Ahtisaarta.
Koska presidentinvirka painottuu Suomen ulkosuhteiden hoitamiseen, arvelen että Stubb kokee jälleen olevansa kutsumustehtävässä. Tämä kävi ilmi hänen tämänpäiväisestä virkaanastujaispuheestaan.
Toivon luonnollisesti, että Suomen tasavalta saisi hänestä menestyksekkään presidentin, ja toivettani tukee, että edellytykset ovat olemassa. On kontakteja, on asiantuntemusta, on ohjelmallisuutta ja on sujuvaa vieraiden kielten taitoa, joka poikkeuttaa hänet poliitikkojen valtavirrasta.
Sympatiaa Stubbissa herättää se, että puolueensa Kokoomus käänsi hänelle selkänsä puheenjohtajavaalissa, mikä sinkautti hänet pakastevirkojen kiertoradalle: ensin Euroopan investointipankkiin Lontooseen ja sitten tutkimusvirkaan firenzeläiseen EU-luostariin.
Kohtalo lähetti kuitenkin hänen avukseen kansainvälisiä kriisejä, joissa hänen asiantuntemustaan jälleen tarvittiin, ja kv. politiikan ajatussolmuja avatessaan Stubb teki virénit onnistuen ponnistamaan takaisin valtakunnanpolitiikkaan.
Virkistävää Stubbissa on älyllinen ote politiikkaan ja visioiden tavoittelu. Sitä kautta myös Suomen rooli kansainvälisillä foorumeilla voi olla kokoaan suurempi, ja viennin edistämistäkin riittää.
Stubb yrittänee rakentaa kansallisen suosionsa kansainvälisen menestyksen varaan, mutta kansan pulssia siinä on kuunneltava, ja sitä ei istuva hallitus nyt oikein tee.
Stubbin heikkoutena oli alun perin EU-idealismi, jota olen itse arvostellut kaikessa filosofiassani.
EU:n ja erityisesti euroalueen jäsenyydestä on ollut Suomelle huomattavaa taloudellista haittaa, jota ei sovita se, että jäsenyydestä on voinut olla turvallisuuspoliittista hyötyä. Myös turvatakuut ovat kyseenalaisia, sillä Suomihan on itse ollut koko ajan turvallisuuden tuottaja eikä kuluttaja myös EU:ssa.
Kokemustensa sittemmin viisastamana Stubb on pyrkinyt korjaamaan aiempaa chance blindnessiaan puheillaan ”arvopohjaisesta realismista”. Se on tosin käsitepari, jolle ei ole ainakaan filosofian näkökulmasta mitään yksiselitteistä määritelmää.
Realismi olisi hyväksi myös sisäpolitiikassa samoin kuin kyky erottautua puoluetaustansa Kokoomuksen sosiaalipoliittisista ja työmarkkinapoliittisista linjauksista. Muutoin Stubbista ei voi tulla koko kansan presidenttiä. Kansan kiitollisuus Niinistön presidenttiyttä kohtaan ei unohdu.
Ei ole kuitenkaan hyväksi, jos hallitusvalta on pelkästään Kokoomuksen hyppysissä ja viisari osoittaa radikaalisti oikealle, sillä kahtiajaot eivät katoa niitä tuottamalla.
Olen ollut ja olen edelleen monesta Euroopan unionin tulevaisuuteen liittyvästä asiasta Stubbin kanssa eri mieltä, mutta katson, että onnekaassa tapauksessa Suomi saa hänestä Niinistön työlle erinomaisen jatkajan hänen tuodessaan politiikan näyttämölle intellektuaalisia pyrkimyksiään.
Taskuliinagate ja punaisten kenkien tähtipöly eivät niitä sotke.
Kysyin Stubbilta Sanoma-talon vaalimessuilla tammikuussa, alkaako EU:n yhtenäisyys rakoilla ja pullahtavatko sisäiset valuviat uudestaan esiin, jos (ja toivottavasti kun) Venäjä häviää sodan ja ulkoinen nippuside EU-maiden koheesion luojana poistuu. Selvää näkemystä Stubbilla ei ollut, mikä voi johtua siitä, että tietoa asiasta ei ole. Kysymykseni kuitenkin sisälsi arvauksen.
Stubb on todiste siitä, että suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa. Nähtäväksi jää, verottaako mersukyyti kuntoa vai jatkaako hän Bianchillaan neljänkympin keskinopeuden kerhossa. Minulle riittää yli viisikymppisenä kolmenkympin vauhti kernaasti.
Ikäväksi muistoksi tämänkertaisista konklaaveista jää se tutkimuksellisesti selvitetty näkemys, että monien äänestäjien mielestä homo ei kelpaa presidentiksi eikä siis mihinkään muuhunkaan, johon nimitetään aina hetero niin pitkälle kuin heitä riittää.
---
Tärkeä tiedote 2.3.2024: Televisiossa sanottiin, että kyseessä oli vallanvaihdos. Käsittäkseni tilaisuudessa saattoi kuitenkin vaihtua myös syyhypunkki. Nimittäin jos jollakin valtiaalla oli muassaan Helsinkiä piinaava syyhypunkki, se saattoi siirtyä kädestä käteen vallan rituaaleissa.
Mikäli siis valtaapitäviä nyt laajalti kutisee, on syyhy saattanut hypätä iholta iholle, ja syyllinen on kansakunnan hoveissa majaansa pitävä punkki. Punkki voi siirtyä olkapäältä olkapäälle myös muissa vallan kulisseissa ja lavasteissa virkakunnan harjoittaessa kylkimyyryä vallasväen edessä.
Älkää siis ihmetelkö lähiaikoina poliittisessa eliitissä esiintyvää hillitöntä kutinaa ja raapimista.
