Jätin Rasmus Arikan teoksen Homoromaani (Tammi 2023) arvostelematta sen ilmestyessä vuosi sitten, koska halusin ensin nähdä, kuinka media suhtautuisi teokseen, jossa puhutaan miesten välisestä seksistä ja seuranhausta estottoman avoimesti.
Arikan teos ei ole sellainen queer-teoreettisesti motivoitunut kirjallinen tuotos kuin esimerkiksi Patjim Statovcin Bolla, jota arvostelin vellovuudesta ja etnisten konfliktien sotkemisesta homoseksuaalisuuden tematiikkaan ja joka palkittiin tietenkin Finlandialla 2019.
Sen sijaan Rasmus Arikka on kirjoittanut suorasukaisen avoimesti nuorena suomalaisena homomiehenä olemisesta. Hän ei ole salannut muitakaan mielipiteitään vaan on ilmeisesti kääntänyt omia kokemuksiaan teoksen tapahtumiksi.
Niinpä valtavirtamedian tädit näkivät kirjassa ”kaunistelemattoman kuvauksen rakkauden etsimisestä ja väkivallasta sekä peloista ja häpeästä” (kustannustoimittajan kirjoittama teoksen takakansi). He aistivat ”identiteettiongelmia”, ”heteron esittämistä”, ”stereotyyppistä maskuliinisuutta” (Yleisradio) ja ”sisäistettyä homofobiaa” (Helsingin Sanomat) sekä kaikenlaista muutakin kipuilua.
Puuttumaan jäi, että joku olisi sanonut muodikkaasti kirjoittajan ajatusmaailman olevan ”toksinen”.
Omasta mielestäni teos on reilua miehen puhetta. Kirjassa, jota sanotaan ”homoromaaniksi”, kuvataan tyypillisiä homojen kohtaamia tilanteita ja tuntemuksia, mutta itse en tunnista niiden takaa minkäänlaista lamentaatiomaisuutta vaan etupäässä sarkasmia ja kypsää ironiaa.
Sarkasmin takana voi tietenkin piillä viiltäviä vääryyden kokemuksia, mutta samalla teos osoittaa realismia ja huvittuneisuutta sekä kykyä asettua vaikeiden kohtaamisten ja yhteiskunnan harjoittaman pieksennän ja kyynisyyden yläpuolelle.
Kenties siksi teoksen nimeksi on laitettu yksiselitteisesti Homoromaani. Nimi alleviivaa, että kyseessä on joka tapauksessa kuvitteellinen kertomus (romaani) eikä esimerkiksi kirjoittajansa päiväkirja, mikä muutoin käy mielessä, sillä omakohtainen aines kuultaa tarinoiden takaa.
Teos on hyvin kirjoitettu ja pienoisromaanina nopeasti luettavissa. Se voi raastaa herkkyydestään tunnettujen heteroiden sielua, mutta tällaisen patinoituneen homosedän näkökulmasta nuoren kirjailijan esikoisteos muistuttaa ikuisen paluun myytistä ja kokemusten kiertotaloudesta.
Internetissä rönsyilevien tapaamispaikkojen ja foorumeiden paljoudesta huolimatta ihmisten kohtaaminen tuppaa jäämään Arikan kuvaamalla tavalla pinnalliseksi, ja sosiaalisen median (Grindr, Qruiser, Tinder jne) vuoksi ihmissuhteissa tapahtuu vilskettä ja vaihtoa niin, että toinen toisensa löytäminen taisi olla ennen helpompaa. Saavutetusta pidettiin paremmin kiinni, tosin aivan kaikki Tom of Finlandin ajalta peräisin oleva kertomusperinne ei tätä näkemystä tue.
Teos sinänsä on ruikutuksesta ja identiteettipoliittisiin sortokisoihin osallistumisesta vapaa toisin kuin kirjaa (ja tekijää) koskevat arviot, joissa on säälittelevää valitusta ja vatvontaa. Ristiriita kirjasta välittyvän mielikuvan ja sitä koskevien arvostelujen välillä on ilmeinen.
Jotakin Tammen kustannustoimituksessa on sentään ymmärretty, kun kirjan nimeksi on lätkäisty tietoisen yksitotisesti Homoromaani. Teoksen suorasukaisuus on lunastettu pois tiedottamalla heti alkuun, että kyseessä ei ole mikään queer-teoreettinen kummallisuus vaan yhtä selkokielinen teos kuin esimerkiksi Harald Birger Olausenin puolikustanne Homorunoja (2013).
Selkokielisten ”homoromaanien” genren aloitti maassamme Pentti Holapan Ystävän muotokuva, joka sai vuoden 1998 Finlandia-palkinnon. Teosta tosin arvosteltiin naismuuttujien paljoudesta tarinoinnin keskellä. Tähän heikkouteen myös Arikka on vaarassa jumittua jo teoksen alkupuolelta asti.
”Homoromaaneja” on ilmestynyt aika ajoin myös muualla maailmassa, tosin tuota ilmaisua pidetään nykyisin epämuodikkaana. Kaksiarvoista sukupuolieroa kiistävän queer-teorioinnin näkökulmasta ei ole selvästi miehiä eikä naisia eikä siten puhdasoppista homoseksuaalisuutta eikä heteroseksuaalisuutta, saati erikseen homoja ja heteroita.
Jo virolaisen pseudonyymin Emil Toden (Tõnu Õnnepalu) sinänsä erinomaista teosta Piiriik vuodelta 1993 kiitettiin siitä, ettei se korosta sukupuolten eroa, vaikka miesten välisestä rakkaudesta kertookin.
Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka pitkälle oletus sukupuolieron kaksiarvoisuuden oletuksenvaraisuudesta pitää paikkaansa. Tosiasiassa sukupuoli riippuu pitkälti kehosta, geeneistä, kromosomeista ja hormoneista sekä siitä, kumpia sukusoluja aikuinen ihminen tuottaa.
Myös seksuaalinen suuntautuminen on pitkälti biologinen ominaisuus ja käyttäytymisominaisuutenakin pysyvä ominaisuus, ei sosiaalinen konstruktio. Sen sijaan asiaa koskevat normit ovat konstruktioita.
Feministit ja queer-teoreetikot ovat polkeneet homojen kulkusia. Jos ei ole kaksiarvoista sukupuolieroa, ei voi olla homoja eikä heteroitakaan. Jotta kukaan voi olla homo tai hetero, tarvitaan viittauskohde, eli määritelty sukupuoli, mutta juuri sen queer-teoreetikot kiistävät tai vähintään kyseenalaistavat kehollisten erojen ja sukupuolielimiin liittyvien tosiasioiden vastaisesti.
Eräs takaisku ja taantuma tapahtui, kun sateenkaariväelle suunnatun QX-lehden julkaisija ilmoitti hiljattain Suomen-edition lopettamisesta. En tiedä, mistä päätös johtui. Olisiko niin, että julkaisijoille ei sopinut toimittaja Sami Montellin kirjoitus ”Queer-teoria antoi aseet konservatiivien käsiin”.
Siinä Montell argumentoi, että feministien ja queer-teoreetikoiden sukupuolishow himmensi sukupuolten erot ja hävitti siten myös homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden erot, mikä puolestaan liudensi homot valtavirtaan, eikä tämä hämärtäminen ja keinotekoinen normalisoiminen ole ollut homoille hyväksi.
Samanlaista näkemystä edustin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2009) ja muutamissa kokoelman Filosofiset vihahdukset – Popolaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofista liikkeistä (2007) kirjoituksissa.
Niin sanottu sateenkaariliike ja pride-tapahtumat ovat nykyisin nimenomaan heteroiden ja valtavirran kaappaamia ja soveltamia sopeuttamisen muotoja, joiden kautta homoista on pyritty assimiloimaan ihan samanlaisia ihmisiä kuin heteroistakin perhearvoineen ja sovinnaisuuden ihanteineen. Tosiasiassa arvomaailmojemme välillä on eroja.
Feministit ja queer-teoreetikot
ovat saaneet palkkioksi homoseksuaalisuuden sosiaalidemokratisoimisesta suuria määriä rahaa Suomen
Akatemialta, säätiöiltä ja yliopistoilta (aiheesta täällä), eikä myöskään tuo akateeminen pinkkipesu ja korruptio ole ollut kenellekään eduksi.
Nykyisin, kun 1970-luku on retrospektiivistä vintage-muotia, on syytä laittaa yöpöydälle Homoromaani.
