17. toukokuuta 2007

1705 ja sateenkaaren värit


Tänään vietetään kansainvälistä homofobian vastaista päivää, joka tunnetaan numerolyhenteestä 1705. Tempaukset ovat mukavia. Voi hengittää hieman vapaammin. Kotikadullani Iso-Roballa on monenlaista menoa, ja Dtm:n terassilla on väkeä tavallista enemmän.

Se, miten vastustetaan, on usein niiden asioiden leimaamaa, joita vastaan on tarkoitus käydä. En olekaan varma, kannattaako homofobiaa enää vastustaa. Pikemminkin voisi kannattaa jotakin. Itse olen lähtenyt siitä, että pienistä pykälistä kinasteleminen on vanhentunutta politiikkaa. Kun homoja nykyään syrjitään kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, ongelmia ei pitäisi nähdä irrallisten asioiden kuten työsyrjinnän tai nälvimisen kautta. Sen sijaan ongelmat ovat aina juontaneet juurensa homoseksuaalisen ja heteroseksuaalisen arvomaailman yhteensopimattomuudesta. Monet homot ja lesbot ovat tehneet typerästi alettuaan kerjätä samoja asioita kuin heterotkin. Nämä henkilöt eivät oivalla, kuinka heidän arvonsa ja elämäntapansa ovat heteroseksuaalien muokkaamia.

Homoseksuaalien elämä voineekin toteutua täysipainoisesti vain homovaltiossa, jossa homoseksuaalinen identiteetti rakentuu oman arvomaailmamme ympärille. Jo valtiofilosofi G. W. F. Hegel katsoi, että yksilöiden ja kansakunnan identiteetti voi toteutua vain kansallisvaltiossa. Homoseksuaalinen valtio olisi olemassa tietenkin ainoastaan homoja varten, ja heteroilta sinne olisi pääsy kielletty. Olisimme oman itsenäisyytemme suvereeni lähde. Kirjoitin näistä asioista muun muassa tänä keväänä ilmestyneessä teoksessani Filosofiset viuhahdukset.

Todellista syrjintää ei edusta nykyaikana esimerkiksi se, että lesbot eivät voi hankkia isättömiä lapsia. Itse asiassa naisten keskinäinen lastenhankinta syrjisi pahoin miehiä, joita lasten hankintaan aina tarvitaan. En siis kannata keinohedelmöityksiä naispareille. Vaikuttavaa syrjintää on se, kun meitä miehiä diskriminoidaan yliopistollisissa käytännöissä feminismin varjolla ja feministien toimesta. Feminismi näyttääkin olevan eräänlainen heteroideologia, sillä se toteuttaa heteroseksuaaliselle valtakulttuurille keskeisiä arvoja.

Tuoreen esimerkin homoseksuaaliin kohdistuvasta todellisesta syrjinnästä on oman dosentuurihakemukseni hylkääminen vuonna 2005. Tampereen yliopiston filosofian professorit Leila Haaparanta ja Matti Sintonen yrittivät tuolloin torjua hakemukseni dosentiksi jo ennakolta ja estää prosessin vireilletulon, vaikka yliopistoon on valittu useita dosentteja paljon vaatimattomallakin tuotannolla kuin omani. He viivyttelivät käsittelyn aloittamista tiedekunnassa lähes vuoden, ja kun lopulta vaadin asian käsittelyä laillisessa prosessissa, he junailivat asiantuntijahenkilöiksi omat ystävänsä, joilta he saivat mieleisensä kielteiset lausunnot. Nämä tieteellisille toimintaresursseilleni vahinkoa aiheuttaneet tyypit olivat Olli Lagerspetz ja Kristian Klockars, jotka syyllistyivät pahimmanlaatuiseen rasismiin kieltäessään lausunnoillaan dosentuurin minulta, vaikka tieteellinen tuotantoni on laajempi ja perusteellisempi kuin heidän omansa.

Kanneltuani tapahtuneesta eduskunnan oikeusasiamiehelle asiaa käsitellyt apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt ei vaivautunut ottamaan mitään kantaa asiantuntijahenkilöiden laatimiin lausuntoihin, jotka olivat räikeän vääristeleviä ja häikäilemättömän ilkeitä omassa väkivaltaisuudessaan. Valitusviranomaiselle tyypillisellä tavoin eduskunnan oikeusasiamies ei tutkinut lainkaan yliopiston rehtorin eikä kanslerinviraston laatimien puolustuspuheiden todenperäisyyttä vaan totesi, ettei dosentuurin myöntäminen ole subjektiivinen oikeus.

Siis mikä? En ollut missään väittänyt, että oikeuden dosentuuriin pitää olla subjektiivinen. (Sellainen olisi yhteiskunnan kaikille jäsenilleen takaama oikeus, kuten oikeus päivähoitoon tai sosiaaliturvaan.) Mutta vaadin, että asiani olisi käsitelty oikeudenmukaisesti ja tasavertaisesti niin, että myös minulle olisi myönnetty dosentuuri, koska se oli samoilla edellytyksillä myönnetty myös kaikille muille dosentiksi hakeneille. Kyse oli siis perustuslaillisesta tasavertaisuudesta, jonka mukaisesti viranomaisten pitäisi kohdella kansalaisia. Tällaista vertailua yliopisto sen enempää kuin oikeusasiamieskään ei ryhtynyt suorittamaan, koska syrjinnän räikeys olisi silloin paljastunut selvästi. Jos yliopisto ei myönnä dosentuuria silloin, kun se myöntää voidaan, se kohtelee akateemisia toimijoita epätasavertaisesti, tuottaa vahinkoa itselleen ja tieteelliselle moniarvoisuudelle sekä kieltää oman legitimiteettinsä. Sen sijaan yliopiston pitäisi ottaa jaettu vastuu akateemisten toimijoiden onnistumisesta pyrkimyksissään. Mikäli yliopisto pidättää kaiken vallan itselleen pyrkimällä päättämään despoottimaisesti myös ”dosentuuritarpeestaan”, sellainen yliopisto tekee itsestään Neuvostoliittoakin pahemman totalitarismin muodon, ja sitä Tampereen yliopisto näköjään haluaa olla.

Sen enempää rehtori Krista Varantola, kansleri Jorma Sipilä kuin eduskunnan oikeusasiamieskään eivät puuttuneet väärinkäytöksiin vaan vahvistivat viranomaisen toimineen muka oikein. Tämä on tavanomaista hallinnossa, sillä valitusviranomainen ratkaisee asian kuin asian lähes aina viranomaisen eduksi suojellakseen toista viranomaista ja varmistaakseen, että oikeuksien polkeminen saa jatkua. Mutta tässä tapauksessa lyöminen oli häikäilemätöntä ja kovaa, ja siihen liittyi myös homoseksuaalisuutta sortava näkökohta. Nähdäkseni Leila Haaparanta, Matti Sintonen, Kristian Klockars ja Olli Lagerspetz olisi pitänyt tuomita sekä rangaistukseen että vahingonkorvaukseen, ja yliopiston olisi pitänyt hyvittää asia laittamalla prosessi uusiksi. Juuri tällaisista syistä johtuu, että se, joka Suomessa on eniten filosofi, on vähiten professori.

Oletteko muuten koskaan ajatelleet, kuinka helppoa on tappaa ihminen. Paljon vaikeampaa on pysyä eettisenä ja olla tappamatta. Siitä ohjaa pidättäytymään lähinnä rangaistuksen uhka.