28. elokuuta 2011

Kettutytöt ja rukoilijasirkat


Koska nyt on ilmeisesti tämän kesän viimeinen helleviikonloppu, olen minäkin ollut heinikossa ottamassa aurinkoa. Pääskysiä näkyy vielä taivaalla runsaasti, eivätkä heinäsirkat ole lopettaneet siritystään. Kuulen siis vieläkin hepokatit, vaikka olen 45. Tosin feministien siritykselle olen tullut kuuroksi.

Tässä esseessä kirjoitan kettutytöistä ja rukoilijasirkoista. Rukoilijasirkat eivät ole suinkaan niitä hurskaita sädekehänunnia, jotka vaativat esimerkiksi seksuaalisen kanssakäymisen nollatoleranssia eduskuntaan ja kaikkialle muuallekin. Eivätkä he ole niitäkään, jotka käyvät kamppailuaan homoavioliittoja vastaan päivänkakkaroiden heiluessa hatussa. Sitä paitsi nimi kirjoitettaisiin tällöin muodossa ”rukoilija-Sirkka”. Sen sijaan rukoilijasirkka on eräs hyönteislaji.

Rukoilijasirkat tunnetaan siitä erikoisesta ominaispiirteestään, että parittelun lopuksi naaraspuolinen rukoilijasirkka usein syö koiraan elävältä. Mikä sitten yhdistää rukoilijasirkkoja kettutyttöihin, jos karut mielleyhtymät feministeihin jätetään pois?

Kettutytöt ovat puhuneet eläinten oikeuksien puolesta aivan niin kuin monet filosofitkin tai sellaisina esiintyneet. Miespuolisten rukoilijasirkkojen kohtalo ohjaa kysymään, missä kohdassa luonnonjärjestystä eläinten oikeuksien rajat kulkevat. Miksi kettutytöt puhuvat ”eläinten oikeuksista”, kun he tarkoittavat ihmisten suhdetta eläimiin, mutta eivät katso eläimillä (eivätkä liioin ihmisillä) olevan oikeuksia niiden käyttäytyessä luonnonvaraisesti? Miksi kettutytöt eivät ole huolissaan miespuolisten rukoilijasirkkojen oikeuksista?

Puhe ”eläinten oikeuksista” on harhaanjohtavaa

Näkemykseni on, että eläimillä ei voi ensinkään olla oikeuksia, sillä eläimet eivät voi olla persoonia eivätkä subjekteja eivätkä myöskään potentiaalisesti sellaisia, kuten ihmislapset ovat. Eläimet eivät toimi tietoisesti vaan käyttäytyvät reaktiomaisesti ja refleksinomaisesti. Eläimet eivät tee valintoja vaan reagoivat sisäisten impulssiensa tai ulkoisten ärsykkeiden yllyttäminä. Eläin ei voi esimerkiksi kieltäytyä pyyteistään ja sanoa ”ei”, mitä puolestaan pidetään inhimillisen moraalin lähtökohtana.

Näin ollen eläimillä ei ole myöskään vastuuta, eikä oikeuksien käsitettä voida laajentaa ihmisten yhteiskunnasta koskemaan eläinten käyttäytymistä ilman, että käsite laajenee kohtuuttomasti ja menettää merkityksensä.

Puhe eläinten oikeuksista on harhaanjohtavaa, sillä tutkimuskohteen (eläinten) ontologisen olemuksen analyysi on tällöin jätetty suorittamatta ja oikeuden käsitettä on käytetty asiayhteydestään irrotettuna, pelkän mekanistisen puntaroinnin välineenä. Oikeuden käsitettä ei missään tapauksessa voida käyttää samassa merkityksessä eläimestä kuin ihmisestä, vaikka kettutytöt ja eläintensuojelijat pyrkivätkin tekemään niin.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei eläimiä pitäisi kohdella hyvin. Se, miten suhtaudumme eläimiin, kertoo paljon myös siitä, miten suhtaudumme toisiimme ja kuinka inhimillisiä olemme. Mutta eläimet eivät ole ihmisiä, mistä erään merkin antaa jo kieleen sisältyvä konventionaalinen totuus: jos eläimet olisivat samalla viivalla ihmisten kanssa, mihin me tarvitsisimme niitä erottavia käsitteitä? Vai hyväksyisikö kettutyttö esimerkiksi sen, että häntä itseäänkin sanottaisiin eläimeksi? Monet feministit ovat kylläkin menneet naturalismissaan niin pitkälle, että he nimittävät kunnianarvoisia miehiä erään rakastettavan eläimen nimellä...

Heppatyttöjen filosofointia

Eläintensuojelun taustalla vallitsevan filosofoinnin heikkous on sen pinnallisuus. Ihmisen ja eläimen ontologista olemuseroa ei ole vaivauduttu pohtimaan eikä määrittelemään. Mitä on olla ihminen? Mitä merkitsee olla eläin?

Monet nuoret siirtävät omassa elämässään kokemiaan pelkoja ja uhkia ulkoisiin asiayhteyksiin, joissa niitä on kenties helpompi käsitellä. He näkevät eläinten asemassa omia elämäntilanteitaan. Niinpä eläintensuojeluun liittyviä ilmiöitä ei pitäisi käsitellä vain immanentteina, systeemikeskeisinä tai oikeudelliseen puntarointiin perustuvina kysymyksinä, kuten tehdään yliopistojen filosofian laitoksilla, vaan eläintensuojelijoita ja heidän ongelmiaan pitäisi pyrkiä tulkitsemaan psykologisesti.

Yliopistofilosofian rappiosta kertoo omalta osaltaan juuri eläintensuojelijoina toimivien yliopistofilosofien naiivius: virkoihin nimitetyt feministit projisoivat omassa elämässään kokemiaan ahdistuksia siirtymäobjekteina toimiviin eläimiin ja niiden asemaan. Nuorten kannattaisi olla pikemminkin huolissaan omasta asuntokurjuudestaan kuin supikoirien tilanteesta Pohjanmaan tarhoissa.

Se, että filosofian laitoksilla parveilevat tytöt keskittyvät marginaaliongelmiin, kuten eläinten oikeuksiin, kertoo yliopistofilosofian tämänhetkisestä epä-älyllisyydestä. Puhutaan aidan seipäistä muttei itse aidasta. Tässä yhteiskunnassa olisi tärkeämpiäkin puheenaiheita.

Huonoa politiikkaa eläintensuojelun varjolla

Eläintensuojelijoiden politiikka ei toimi myöskään pragmaattisesti. Esimerkin tarjoaa turkistarhauksen vastustus. Eläintensuojelujärjestö Peta levitti maailmalle jokin aika sitten videota, jossa esitettiin, kuinka turkistarhausta toteutetaan Kiinassa: supikoirilta nyljetään niiden turkit elävältä ”kauniimman leikkauksen” aikaansaamiseksi. Sen jälkeen eläinparat viskattiin kasaan, jossa ne kituivat kuoliaiksi. Se olikin hirveää.

En puutu nyt siihen, että videon kuvaamiseksi Peta oli maksanut kiinalaisille turkistarhureille taloudellisen palkkion. Sen sijaan haluan pohtia, miten kävisi, jos eläintensuojelijoiden vaatimukset turkistarhauksen lopettamisesta Suomessa toteutuisivat ja turkistarhaus kiellettäisiin.

Totuus on, että Suomessa eläimiä ei nyljetä tuolla tavalla elävältä, vaan niiden kohtelu on lähes inhimillistä. Jos turkistarhaus lopetettaisiin Suomessa, tuotanto siirtyisi todennäköisesti ulkomaille. Koko maailma ei ole suomalaisen lainsäätäjän eikä edes Euroopan unionin hallittavissa, ja niinpä asiat vuotavat tynnyrin lautojen väleistä ja niiden yli.

Turkistuotannon lakkautettu osa siirtyisi todennäköisesti Kiinaan tai muihin sellaisiin maihin, joissa olot ovat yhtä huonot. Siksi tässä asiassa ei pidä olla fundamentalisti vaan relativisti: on valittava monesta pahasta pienimmät ja pysytettävä turkisten tuotanto Suomessa. Sen sijaan eläintensuojelijat vaativat ehdotonta kieltoa EU-maihin ymmärtämättä, mihin se johtaisi.

Eläintensuojelun symbolisuus

Ristiriitaista on, että eläintensuojelujärjestöt eivät ole puuttuneet juurikaan eläinten rituaaliteurastuksiin. Johdonmukaiselta tämä politiikka alkaakin näyttää, kun huomataan, että eläintensuojelujärjestöihin ovat klusteroituneet yleensä samat henkilöt, jotka vihaavat suomalaisia miehiä, rakastavat irrationalismia ja puolustavat esimerkiksi islamin leviämistä länsimaissa.

Suojelijoina ovat toimineet huomiota herättävän usein tytöt niin, että eläintensuojelijoita sanotaankin kettutytöiksi, kun taas kettupoika on paljon harvinaisempi ilmiö. Heteropojat menevät tuohon toimintaan mukaan useasti ”ketunhäntä kainalossa”: saadakseen tytöiltä jotakin vastalahjaksi.

Sen sijaan yksikään kettutyttö ei ole huolissaan siitä, että Suomessakin eläinlääkärit kiskovat urospuolisilta lemmikkikoirilta ja -kissoilta irti heidän pallinsa! Sukupuolisuuden poisriistämistä harjoitetaan kastraation muodossa pohtimatta lainkaan asian eettisiä puolia ja niin sanottuja eläinten oikeuksia. Tämäntapaisessa eläimiin asennoitumisessa voidaan nähdä feminististä ja miesvihamielistä symboliikkaa. Siirtymäobjektithan edustavat tyttöjen poikaystäviä sellaisina kuin heidän toivotaan olevan. Mielellään nämä tahot ovat laajentaneet kuohitsemista myös ihmisen seksuaalisen käyttäytymisen piiriin, sillä rangaistuksena ja ”hoitomuotona” kastraatio voidaan kohdistaa tietenkin vain miehiin, ei naisiin. Eikö tämä miesvihamielinen politiikka olekin mitä hirveintä seksuaalista ahdistelua?

Turkistarhauksen vastustuksessa on havaittavissa myös naisten omaa seksuaalisuuden torjuntaa. Turkikset koetaan usein eroottisiksi, ja niitä käyttävät eniten naiset itse. Niinpä turkistarhauksen arvostelu on tulkittavissa naisten omaksi eroottisuuden ja seksuaalisuuden torjunnaksi symbolisella tasolla. Nainen ei siis hyväksy omaa seksuaalisuuttaan ja kieltää itsensä.

Lopuksi

Ihmisessä on tietysti paljon luontoa. Ihminen on luonnosta riippuvainen, sillä ihminen on kehoaan myöten biologinen organismi. Lisäksi olemme riippuvaisia ulkoisesta luonnosta. Luonto on monille ihmisille hartaan palvonnan kohde. Luonnonsuojelijat ja naturalistit ovat kuitenkin tehneet luontokeskeisestä maailmakatsomuksestaan itselleen uskonnon: kaikki selitetään luonnolla tai luonnontieteellä. Juuri se on sitä banaalia naturalismia, joka disintelligoi filosofian sisältöjen lisäksi myös tyylin.

Ehkä kaupunkilaiset nykynuoret ovat niin vieraantuneita maatalousyhteiskunnasta, että he sen vuoksi eivät suhtaudu kovin luonnollisesti eläinten hyötykäyttöön ja asemaan luonnon kiertokulun osana. He eivät suhtaudu luonnollisesti myöskään valkoiseen hetero- tai homomieheen sekä hänen asemaansa luonnon kokonaisuudessa.