24. lokakuuta 2011

”Pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”


Otsikon lause on peräisin brittiläiseltä taloustieteilijältä John Maynard Keynesiltä (1883–1946). Hänen ajatuksensa on tosin useasti ymmärretty väärin, ja se sopiikin mitä erilaisimpiin asiayhteyksiin sekä kuvaa erästä yleisinhimillistä tosiasiaa.

Keynesin lausahdusta on tulkittu esimerkiksi niin, että sen mukaan taloutta ei tarvitse suunnitella pitkäjänteisesti tai että ongelmien ratkaisemiseksi ei ole syytä laatia kauaksi tulevaisuuteen ulottuvia suuntaviivoja ja sopimuksia. Lisäksi on nähty, että tämän väitteen mukaan pitkään jatkuvia ongelmia ei ensinkään olisi. Keynesin sanat on kohdistettu ironisesti myös häneen itseensä, kun on huomautettu, että niin sanottu keynesiläisyyskään ei toiminut eikä toimisi pidemmän päälle.

Kaikki nämä tavat ymmärtää Keynesiä ovat kuitenkin virheellisiä. Hän ei suinkaan kiistänyt pitkään jatkuvien ongelmien olemassaoloa tai vastuunottoa niiden ratkaisemisesta. Keynesin mukaan vain on viisasta, että kaikkein hälyttävimmistä nykypäivän ongelmista huolehditaan jo tänään eikä jäädä passiivisesti odottamaan ongelmien katoamista itsestään.

Sen sijaan uusklassisen taloustieteen ja kovan linjan laissez faire -kapitalistien kantana on perinteisesti ollut näkemys, että valtiovallan ei pitäisi puuttua talouden ja yhteiskunnan ongelmiin, kuten kysynnän heikentymiseen tai työttömyyteen. Heidän käsityksensä mukaan asioiden pitää ”antaa mennä” omalla painollaan, sillä pitkällä tähtäimellä ongelmat ratkeavat kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Näin ajatellen taloutta pidetään itseään korjaavana järjestelmänä, jossa viidakon laki tasapainottaa tilanteen.

Tällainen ajattelutapa on poliittisesti fataali, sillä talouteen ei pidetä tarpeellisena puuttua julkisen vallan toimilla. Kyseinen näkökanta lankeaa yhteen nykyisin muodissa olevan uusliberalistisen ajattelun kanssa. Sen sijaan Keynes korosti, että valtion pitää aktiivisesti tasoittaa suhdannevaihteluita elvyttämällä kysyntää taloudellisten taantumien aikoina: esimerkiksi maltillisella veropolitiikalla tai suorilla avustuksilla. Ajatuksena on, että taantumat johtuvat kokonaiskysynnän heikentymisestä, joten valtion tulee lisätä kysyntää saadakseen talouden uudelleen käyntiin.

Uusklassisen mallin mukaan valtion aktiivinen osallistuminen esimerkiksi valtion omaa kulutusta lisäämällä kuitenkin pudottaa kokonaiselintasoa pidemmällä aikavälillä. Keynes puolestaan katsoi, että valtion tulisi silti puuttua lyhyen aikavälin ongelmiin, sillä tasapainon saavuttaminen kestää muutoin liian kauan. Keynesin ajatus kokonaisuudessaan kuuluukin seuraavasti: ”Pitkä tähtäin on pettävä ohjenuora ajankohtaisten kysymysten ratkaisemiseen. Pitkällä tähtäimellä me kaikki olemme kuolleita.”

Keynesiläistä pankkipolitiikkaa, monetaristista sosiaalipolitiikkaa

Keynesiläisen talouspolitiikan keinot ovat tulleet uudelleen huomion kohteiksi Euroopan finanssikriisin myötä, ja on kysytty, olisiko esimerkiksi setelirahoituksesta ratkaisemaan talouden ongelmia. Kysymys on ymmärrettävä, sillä nykyisten ongelmien katsotaan johtuvan pitkälti keynesiläisyyden jälkeen muotiin tulleesta monetaristisesta politiikasta.

Keynesiä edeltäneen uusklassisen taloustieteen mukaan katsottiin, että valtion tulojen laskiessa pitää leikata menoja samassa mitassa. Tähän sisältyy kuitenkin itseään ruokkivan syöksykierteen vaara. Jos valtio taloudellisen taantuman aikana leikkaa menojaan verotulojen vähenemisen vuoksi, tiet jäävät päällystämättä, valtion rakennukset rakentamatta ja potilaat hoitamatta. Niinpä tietyömiehet jäävät työttömiksi, rakennusteollisuus toimettomaksi ja sairaanhoitoa tarvitsevat kipeiksi. Lopulta osa yrityksistä tekee konkurssin, ja työttömyys ja sairastaminen kiertyvät lisääntyneinä sosiaalimenoina valtion kassakirstulle. Kun ihmisillä on yhteenlaskettuna vähemmän rahaa käytettävissään, kulutuksesta riippuvaiset kauppaliikkeet ja teollisuuslaitokset tuottavat valtiolle vähemmän verotuloja, mikä puolestaan johtaa uusiin leikkauksiin ja niin edelleen.

Keynes esitti, että laman vallitessa valtion pitääkin elvyttää taloutta vaikka velaksi ja kiristää kukkaronnyörejään nousukaudella maksaakseen velkansa takaisin. Suomessa ja Euroopassa on selvästikin otettu Keynesin opit uudelleen käyttöön, sillä Euroopan valtiot ovat tukeneet taloutta suunnattoman suurilla sijoituksilla rahajärjestelmään niin, että tuloksena on ollut esimerkiksi asuntojen hintojen nousua (joka tosin on häivytetty piiloinflaatioksi tasaamalla luotot erittäin pitkille aikaväleille). Toisaalta valtiot eivät ole noudattaneet keynesiläisyyttä hoitaessaan omaa kansantalouttaan. Esimerkiksi Suomessa on jatkuvasti leikattu valtion sosiaali- ja puolustusmenoja. Keynesiläinen elvytyspolitiikka onkin nyt valjastettu vain pankkien tukemisen välineeksi, kun taas valtioiden oman talouden piirissä on noudatettu kovaa monetaristista politiikkaa.

Valtiot ovat nähdäkseni keynesiläisiä väärässä yhteydessä. Monetarismi luotiin alun perin pitämään inflaatio alhaisena ja luomaan sitä kautta taloudellista elinvoimaisuutta. Se sai jalansijan 1970-luvulla, jolloin sen katsottiin syrjäyttäneen Keynesin ideat. Suomessa alettiin toteuttaa monetaristista politiikkaa vasta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin rahamarkkinat vapautettiin. Siitä lähtien maassamme on eletty eräänlaisessa sekataloudessa, jossa suhdanteita tasoitetaan lyhyellä aikavälillä ja talouskasvua pyritään edistämään pienellä inflaatiolla sekä leikkaamalla verotusta.

Kompromissihakuisuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) on päädytty kuitenkin tilanteeseen, jossa valtiot ottavat edelleen velkaa pankkien pelastamiseksi konkursseilta samalla, kun kaikkein köyhimpien ihmisten hyvinvointiin ei pidetä tarpeellisena investoida. Pitkällä aikavälillä myös tämä johtaa yhtä vakavaan katastrofiin kuin pankkijärjestelmän luhistuminen.

Miksi tasavero ei sovi Suomeen?

Suomen valtio on torjunut massatyöttömyyttä ja lamaa jo nyt suuremmalla summalla kuin taloustaantuma aiheuttaisi kansantaloudellemme. Mielestäni ei ole järkeä sijoittaa kolmeakymmentä miljardia Euroopan pankkijärjestelmään, jos se riittää tuomaan maallemme vain kymmenen miljardin hyödyn laman loitolla pitämisen kautta. Hyötysuhde on huono, ja Suomen avustukset Euroopan pankkijärjestelmässä ovat kuin pisara valtameressä. Sen sijaan meidän kansantaloutemme mittakaavassa nuo vieraille valtioille ja pankeille annetut avustukset, takaukset ja lainat ovat valtavia.

On erittäin epäviisasta jättää terveydenhoitojärjestelmä, sosiaaliturva ja Puolustusvoimat samanaikaisesti rappiolle. Mikäli valtiolta riittäisi 30 miljardia oman kansantaloutemme elvyttämiseen, tämän piristysruiskeen vaikutus siivittäisi talouselämämme kokonaan uudelle kiertoradalle.

Monet uusliberalismia edustaneet puolueet, esimerkiksi kokoomus, ovat tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa langenneet takaisin Keynesiä edeltäneen ajan moraaliseen välinpitämättömyyteen ja ”antaa mennä”-mentaliteettiin. Keynesin talousteoriaa ja yhteiskuntafilosofiaa voidaan tietenkin pitää vanhentuneena, mutta vielä vanhentuneempaa on uusliberalistien oma teoria, joka tähtää vain yhteenlasketun kokonaisedun maksimoimiseen, mutta ei hyväksy esimerkiksi tulonsiirtoja. (Itse asiassa taloustieteessä ei muita teorioita olekaan kuin ”vanhentuneita”, sillä kansantalouden perusvoimat on kuvattu jo aikojen aamuna, ja kokonaan uudenlaisen näkökulman luominen edellyttäisi lähes yli-inhimillisiä voimavaroja ja ponnistuksia.)

Tulonsiirrot ovat perinteisesti yksi valtion elvytyspolitiikan väline. Keynesin käsityksen mukaan pienituloisille kannattaa ohjata tulonsiirtoja, sillä siten voidaan tukea talouskasvua. Koska pienituloisten kulutus ohjautuu usein kotimaisiin hyödykkeisiin, joilla tyydytetään perustarpeita, tulonsiirrot eivät hyödytä vain pienituloisia itseään vaan koko kansantaloutta lisäämällä kokonaiskulutusta ja sitä kautta kiihdyttämällä yhteiskunnan tuotannollista aktiivisuutta.

Sen sijaan monetaristinen talouspolitiikka on sisältänyt vaatimuksia tasaveroon siirtymisestä, ja niitä on ajettu läpi myös Suomessa. Esimerkiksi veronalennusten kohdistaminen samanlaisina kaikkiin tuloluokkiin on kasvattanut eniten suurituloisten pottia, sillä alennukset on kerätty pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset maksavat suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla on maksatettu osa suurituloisten veroalesta.

Myös julkisten palvelujen maksullistaminen on merkinnyt niiden rahoittamista ”tasaverolla”. Monetarismin puolustajat ovat vedonneet siihen, että kuntien julkiset palvelut rahoitetaan nykyäänkin tasaverolla, sillä kunnallisveroäyri ei riipu kuntalaisten tulotasosta. Toiseksi he ovat viitanneet siihen, että elvytyspolitiikan tuloksena syntyvä inflaatio on eräänlainen tasavero, sillä se leikkaa samassa suhteessa sekä hyvä- että huonotuloisen palkkakuittia.

Tasaveromallissa pieni- ja keskituloiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan kaikkein suurimman taakan, sillä suurituloisten osalta verotus ylipäänsä pudottaa lähinnä kerskakulutusta, kun taas alemmilla tulotasoilla tasaverotuksen kautta tapahtuva verotuksen kiristyminen puree jokapäiväisten perushyödykkeiden kulutukseen. Tässä mielessä tasavero ei ole perusteltu malli.

Tulonsiirroista nauttivat yhteiskunnat voivat paremmin

Valtion aktiivista roolia tuloerojen tasoittajana ja säätelijänä voidaan puolustaa ahtaan taloustieteellisen näkökulman lisäksi moraalifilosofisilla ja sosiaalipoliittisilla näkökohdilla.

Menestyskirjassaan The Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone? (2009; 2. painos 2010) brittiläiset epidemiologit Richard Wilkinson ja Kate Pickett osoittavat John Maynard Keynesin edustaman ”maltillisemman moraalisen kapitalismin” periaatteet monetaristista politiikkaa toimivammiksi. Kirjoittajat pitävät suorastaan perverssinä, että Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaisissa maissa johtajien tulot voivat olla lähes tuhatkertaiset muiden työntekijöiden tuloihin verrattuina. Laajan empiirisen tutkimusaineistonsa valossa he kritisoivat syrjäytymistä ja eriarvoisuuden kasvua ja kysyvät, mitä järkeä on ohjata myöskään yhteiskuntamme lahjakkaimpia ihmisiä kehittelemään kovalla palkalla entistä innovatiivisempia finanssi-instrumentteja tai myyvempää elektroniikkaa, kun yhteiskunta sinänsä on perusrakenteiltaan rikki.

Lääkkeeksi eriarvoisuuden poistoon tarjotaan nyt vain ”talouskasvua”, vaikka sen pohjana olevilla ehdoilla, kuten irtisanomisilla ja tehostamisella, on kielteinen vaikutus syrjäytyneimpiin ihmisiin. Eriarvoisuuden tuottama pelko ja eristäytyminen huonontavat henkistä ja fyysistä hyvinvointia myös varakkaampien kohdalla.

Tutkimuksen mukaan yhteiskunnat, joissa on suhteellisesti pienemmät tuloerot ja paljon tulonsiirtoja köyhemmille, voivat lähes kaikilla mittareilla mitattuna paremmin. Esimerkkeinä tällaisista yhteiskunnista Wilkinson ja Pickett mainitsevat Japanin, Norjan, Ruotsin ja Suomen – tosin nykymeno ohjaa lukijaa kysymään, ovatko tutkijoiden tiedot täysin ajan tasalla. Nämä maat ovat heidän mukaansa kuitenkin edelleen innovatiivisempia ja terveempiä, ja sosiaalisia ongelmia esiintyy vähemmän. Yhteinen hyvinvointi on siis kannattava investointi.

Filosofisesti katsoen kyse ei pidä olla vain taloudellisten resurssien vaan myös sivistyksen voimavarojen jakamisesta. Esimerkin antavat taloustieteilijä Amartya Sen ja filosofi Martha Nussbaum teoksessaan The Quality of Life (1993) kehittelemällään toimintavalmiusmallilla (capability approach), jonka mukaan oikeudenmukaisen julkisen vallan tulee taata kaikille kansalaisilleen aidot mahdollisuudet kehittää hyvään elämään sisältyviä kykyjä ja toimintatapoja. Ratkaisuja eivät tarjoa vain talouskasvu tai muodikkaana pidetyt degrowht ja downshiftaus (jotka yleensä ovat vain kiertoilmaisuja talouden lamaannukselle) vaan myös tulonsiirrot, kunhan niitä toteutetaan oikeudenmukaisesti kansallisvaltioiden sisällä.