Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ei ole nurin, vaikka usein niin väitetään. Säännöt pätevät suuressa osassa valtioiden välistä vuorovaikutusta. Lähinnä kaupan alalla on koettu lipsumista tullien korottelun vuoksi – ja tietenkin myös Ukrainassa ja muissa sodan sekä kriisien pesäkkeissä.

Niiden vuoksi myös mannerlaattojen sanotaan olevan liikkeessä, kun arvouniversumit ja sotilasliitot hakevat muotoaan ja paikkaansa. Sodat tottahan toki muokkaavat kaikkien valtioiden asemaa ja vaikutusvaltaa, mutta valtioiden kesken vallitsee silti enimmäkseen hyvän tahdon periaate. Pidetään perusteltuna tavoitella myös yhteisiä etuja ja yhteistä hyvää. Näyttönä siitä on esimerkiksi EU:n ja eräiden Etelä-Amerikan maiden välille solmittu Mercosur-vapaakauppasopimus, samoin EU:n ja Intian kauppasopimus.

Mutta ongelmiakin on: viimeisimpänä merkkinä Iranin pyrkimys rikkoa ydinsulkusopimusta ja Yhdysvaltain Irania vastaan aloittama hyökkäys, joka on YK-perusteiden vastainen mutta samalla moraalisesti oikeutettu. Sen kautta toteutetaan Immanuel Kantin teoksessaan Ikuiseen rauhaan esittämiä oikeutetun sodan periaatteita. YK pitää oikeutettuna sotana puolustussotaa, mutta Kantin mukaan oikeutettua sotaa voidaan käydä myös diktatuurin syrjäyttämiseksi tai vielä suuremman väkivallan estämiseksi.

Lakien ja sopimusten viitekehyksestä pidetään tarpeellisena ja perusteltuna irtautua laajalti myös oikeudenmukaisuuden vuoksi, kuten akateemikko Martti Koskenniemi lausui A-studiossa. En kuitenkaan kuvailisi diplomaattisten valheiden verukkeilla edistettävää suopeutta tekopyhyydeksi, kuten Koskenniemi, jonka siteeraaman valistusfilosofisen näkemyksen mukaan ”tekopyhyys on pahojen kunnianosoitus hyviä kohtaan.”

Kyse on enemmänkin vain kantilaisen hyvän tahdon (der gute Wille) ilmaisemisesta kuin mistään teeskentelystä, vaikka laajalti tunnettu on sekin diplomatian käytäntö, jonka mukaan ”minä tiedän, että sinä tiedät, mutta kumpikin toimimme kuin ei kumpikaan tietäisi.”

Hyvän tahdon pitää joka tapauksessa olla kaiken moraalin lähtökohtana. Sen huomasivat jo keskiajan oppineet lausuessaan, että bonum est faciendum et prosenquendum, malum est vitandum: hyvää on tehtävä ja edistettävä, pahaa vältettävä.

Sikäli kuin yhteiskuntaelämässä pyritään tähän, se on terveellä pohjalla. 

Tasavallan presidentti Alexander Stubb puolestaan totesi hiljattain, että uutta maailmanjärjestystä kohti ollaan matkalla, ja uuden sääntöpohjaisen järjestyksen muotoutumiseen voisi kulua noin viisi vuotta.

Tästä lähtökohdasta voidaan pohtia kahta kysymystä: (1) miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys ylipäänsä on hauras ja altis häviämään voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle ja (2) voidaanko sääntöpohjaisuuteen palata?

Harvardilainen oikeusfilosofi David W. Kennedy hahmotteli sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tilanteen ja olemuksen etevästi toteamalla, että sitä koskee perustattomuuden ongelma.

Valtioiden väliseen sopimiseen ei ole muuta tietä kuin valtioiden oma tahto, sikäli kuin ne ovat suvereeneja. Myös pakottamista voidaan käyttää, jolloin astutaan kuitenkin reaalipolitiikan alueelle. Joka tapauksessa kansainvälisoikeudelliselta järjestykseltä puuttuvat fundamentit ja usein myös keinot.

Saksalainen oikeusfilosofi Carl Schmitt puolestaan katsoi jo vuosikymmeniä sitten, että säännöt tulevat aina moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jota puolestaan leimaavat olennaisesti valtasuhteet. Lait, säännöt ja sopimukset ovat seurauksia yhteiskunnallisista konflikteista, etujärjestöpolitiikasta, painostuskeinoista ja valtapolitiikasta, jota määrittävät raha ja aseet.

Sääntöpohjaisuus on siis seurausta reaalipolitiikasta, ja koska valtaan perustuva reaalipolitiikka on sääntöjä vahvempaa, reaalipolitiikka voittaa. Tämä on toisaalta johdattanut pitämään sääntöpohjaisuutta itseisarvoisena, jotta säännöillä yleensä voisi olla uskottavuutta. Siksi muiden muassa Kant katsoi, että sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi. Tällainen kantilainen lakimoraali vallitsee pitkälti myös suomalaisen oikeusfilosofian taustalla.

Vastauksena ensimmäiseen kysymykseen voidaan esittää, että sääntöpohjaisuus on murentuva ja hauras, koska sen säännöt muovataan vallan mankelissa. Yhteen aikaan ja yhdessä paikassa ovat voimassa diktaattorien lait ja toiseen aikaan ja toisessa paikassa kansan pienen vähemmistön, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait. Tämä on johtanut pitämään oikeudellista ajattelua relativistisena: lait ovat luolamiesten luuloja.

Toinen kysymys on ehkä käytännöllisesti mielenkiintoisempi. Edellä sanotusta ei seuraa, että säännöt olisivat mielivaltaisia. Niitä muovataan suunnitelmallisesti ja tarkan prosessin kautta oikeusvaltioissa – tai ainakin pitäisi. Mutta sitten on valtioita, joissa oikeus on vinksahtanut väärille vietereille.

Voidaanko siis totalitarismeiksi päätyneitä niin sanottuja epäonnistuneita valtioita palauttaa takaisin oikeusvaltioiksi? Monet ovat nähneet tilanteen perin lohduttomana arvioidessaan muun muassa Putinin Venäjää ja teokraattista Irania.

Muistellaanpa kuitenkin hieman. Elettiin vuotta 1989, kun kommunismi Itä-Euroopassa sinnitteli kuolinkorahduksissaan, ja ansioituneelta diplomaatilta Jaakko Iloniemeltä kysyttiin, kuinka kauan asioiden muuttumiseen DDR:ssä kuluu. Vastaus oli, että kyllä siihen ainakin viisi vuotta menee...

Kului kolme päivää, niin Berliinin muuria jo murrettiin.

Sama tapahtui myöhemmin Neuvostoliitossa. Nämä valtiot lakkasivat olemasta heti, kun piikkilanka kerättiin pois, koska sisällä ei ollut muuta kuin seittejä ja hämähäkkejä.

Tätä ei olisi tapahtunut ilman ulkoista painostusta ja Ronald Reaganin Tähtien sota -hanketta, vaikka se olikin paperitiikeri. Kenties se tarjosi kuitenkin neuvostojohdolle verukkeen luikerrella pois vallasta kasvojaan menettämättä; olihan vihollinen nyt ylivoimaiseksi osoittautunut tekniikka eikä ideologinen vastustaja.

Yhtä kaikki, sekä Itä-Euroopan kommunismi että Neuvostoliitto kaatuivat lopulta sisältäpäin ja nopeassa ajassa: vallankeikauksen tyyppisesti.

Tämä luo toivoa siihen, että nykyisen Venäjän ja Iranin sortohallinto voivat kaatua nopeastikin, kun tilanne on kypsä.

Missä sitten kulkee se kynnys, jonka ylityttyä tämä tapahtuu?

Olennaista on, että kaikkia maailman totalitarismeja pitää yllä niin sanottu valtiosta riippuvainen vähemmistö.

Kun valtiosta riippuvainen vähemmistö (esimerkiksi turvallisuusjoukot, oligarkit tai byrokraatit) havaitsevat omien etujensa vaarantuvan tai sulavan pois, se kääntää takkinsa.

Näin ollen keskeisen roolin kaikissa verettömissä vallankumouksissa muodostaa valtio-orgaaniin identifioitunut väestönosa, joka arvioi asemaansa opportunistisesti.

Jos länsimaat haluavat tukea oikeusvaltion muodostumista Venäjälle, Iraniin, Kuubaan, Venezuelaan, Pohjois-Koreaan tai johonkin muuhun työläisen viimeiseen paratiisiin, jossa demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla, länsimaiden tulee kannustaa valtiosta riippuvaista vallankäyttäjävähemmistöä kääntämään takkinsa esimerkiksi lupaamalla, että aseenne laskettuanne saatte Ikean takaisin.

Sen jälkeen totalitarismia ei enää ole. 

Tulkoon voitto barbaarien pahuudesta

Katselin joulun aikaan Terence Malickin ohjaaman elokuvan Veteen piirretty viiva, joka perustuu James Jonesin romaaniin. Omassa alleviivaamattomassa pasifismissaan se saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista yhdessä Christopher Nolanin Dunkirkin, Wolfgang Petersenin Das Bootin ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kaikkia leimaa realismi ja aiheettoman sotaromantiikan poissaolo.

Veteen piirretyn viivan kertoja kyselee toistuvasti ja retorisesti, mikä ihmiskuntaan meni, kun maailmassa vallitsee häikäilemätön pahuus, myös keskellä kauneutta ja muutoin paratiisimaisia olosuhteita.

Kyseessä on eräänlainen esiteoreettinen pohdiskelu, joka voitaisiin nopeasti tuomita naiiviksi.

Kyyninen vastaus onkin, että ihmisten elämä koostuu lajinsäilytysstrategisesta kamppailusta, johon liittyy kilpailua luonnonvaroista ja elämän edellytyksistä.

Muutamat 1800-luvun ajattelijat vastasivat tuohon darvinistiseen näkemykseen, että ihmisten selviytymistä edistää paremmin yhteistoiminta kuin taistelu, ja eräs heistä oli venäläinen Pjotr Kropotkin. Mietiskelevä venäläinen filosofia tosin tuhottiin myöhemmin kommunismin toimesta, ja sen yli on ajettu myös nykystalinismin jyrällä, kuten kaikki ovat voineet huomata.

Mikä sitten neuvoksi ihmiskunnan tai ainakin sen yhden osan surkeaan tilaan? Naturalismi on moraalisesti huonoa oppia, sillä sillä ei ole moraalia ollenkaan. Vaihtoehdottomana ja todeksi oletettuna opinkappaleena se oikeuttaa mielivallan ja taannuttaa ihmisen petoeläimeksi. Elämällä ei ole sen mukaan muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Väkivallan ja tappamisen oikeuttaa siis naturalistinen lajinsäilytysideologia, joka voi johtaa myös lajin tuhoutumiseen.

Tämä näkyy eräissä nykyajan poliittisissa asenteissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys on kaltevalla pinnalla ja häviää niin sanotulle reaalipolitiikalle, joka nojaa valtaan, voimaan ja väkivaltaan.

Saksalaisen oikeusfilosofin Carl Schmittin selitys on, että mikään sääntö, sopimus tai laki ei voi olla itse itsensä perusta, sillä säännöt, sopimukset ja lait tulevat niiden itsensä ulkopuolelta, moraalisesta tyhjiöstä, jota sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi. Sen takana puolestaan on edunvalvontaa, painostusta, taloudellista ja mielipidevaltaa sekä aseita ja rahaa. Yhtä kaikki, sen perusta on relatiivinen.

Tästä johtuu, että myös valtioiden kesken vallitsee kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Asiaa on analysoinut muiden muassa Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy. Suvereenien valtioiden suvereniteetti tarkoittaa juuri sitä, että ne voivat vapaasti ja riippumattomasti sitoutua tai olla sitoutumatta kansainvälisiin sopimuksiin ja säädöksiin. Kansainvälisellä oikeudenkäytöllä ei ole viimekätistä perustaa.

Näin ollen kantilainen näkemys, jonka mukaan sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi, jää tappiolle. Käsitys moraalilain itseisarvoisuudesta kiertyy sitä paitsi kehälle, ja Immanuel Kant muotoilikin näkemyksensä sääntöpohjaisuudesta lähinnä sen ajatuksensa ympärille, että moraalilailla pitää olettaa olevan itseisarvon, jotta moraali ylipäänsä olisi mahdollista.

Kyse on viime kädessä idealismin ja realismin välisestä kamppailusta. Niiden ristiriita näkyy esimerkiksi Alexander Stubbin puheissa ”arvopohjaisesta realismista”. Nykymaailmassa realismia näyttäisi olevan naturalistinen kamppailu eloonjäämisestä. Ukrainan kohdalla Venäjän harjoittama raaka naturalismi näyttää tuottaneen suorastaan eksistentiaalisen kriisin. Miten tähän reaalipoliittiseen sodan todellisuuteen voitaisiin yhdistää arvopohjaisuus, joka kuulostaa lähinnä katteettomalta idealismilta?

Nopea vastaus on: ei mitenkään. Arvopohjainen ajattelu vaikuttaa aina häviävän reaalipoliittiselle vallan ja voiman käyttämiselle.

Ainoan tien moraalisesta umpikujasta tarjoaa voluntarismi, eli näkemys ihmisen tahdon määräävästä asemasta toiminnan tuottajana.

Kyse on lopultakin siitä, mitä me tahdomme ja miten tahdollamme muokkaamme maailmaa.

Aristoteelinen filosofi Tuomas Akvinolainen piti järjellisen toiminnan ensimmäisenä periaatteena lausetta ”bonum est faciendum et prosequendum, et malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on tehtävä ja edistettävä ja pahaa vältettävä”.

Ongelma kiertyy perustavanlaatuiseksi kysymykseksi hyvän ja pahan erosta ja perustelut älyllisiksi väittämiksi, jotka ohjaavat järjellisiin päämääriin.

Sama ajattelutapa oli ominaista myös Kantin velvollisuusetiikalle. Sen mukaan ainoa hyvä asia maailmassa on hyvä tahto (gute Wille), jota pitää ohjata kategorisen velvoittavan moraalilain mukaan niin, että yksilöiden jokainen teko voisi periaatteessa muodostua yleiseksi kaikkia ohjaavaksi käyttäytymismuodoksi. Ajatus on läheinen kristilliselle kultaisen säännön etiikalle, joka kehottaa kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Kantin ajattelu ei toisaalta ole pragmatiikkaa, jonka mukaan tekojen merkitystä arvioitaisiin sen seurausten mukaan, vaan puhdasta idealismia, jonka mukaan vain hyvällä tahdolla tehty teko on arvokas.

Kantin päämäärät, kuten yleinen hyväntahtoisuus, velvollisuusetiikka, kategorinen imperatiivi, näkemys ihmisyydestä päämääränä sinänsä ja rationaalinen vapaus toimia järjen mukaan itsenäisesti mielihaluista ja ulkoisista pakoista riippumattomana, ovat yleviä ja ihailtavia. Mutta ukkoparka meni lopulta niin sekaisin, että hän myönsi moraalilain olevan perimmältään yhtä käsittämätön ja perusteita vailla ”kuin on tähtitaivas yläpuolellamme”, ja siten hän sotkeutui omaan ajatteluunsa kuin kukko rohtimiin.

Idealismi on sikäli vaarallista, että maailmassa on saatu aikaan myös paljon kärsimystä ”hyvän” tekemisen varjolla ja vapauden mission kautta. Hyvän käsite kun on kovin laaja ja sisältä valaisematon.

Vaikuttaa, että nykypäivänä elämme konkreettisesti juuri tuossa idealismin ja realismin välisessä ristivedossa, eikä vellonnasta ole tulla loppua.

Vaikuttaa, että etevimmätkin poliittiset liiderit ovat tonttumaisia hobitteja, jotka kiiruhtavat hihat palaen tekemään tihutöitä siellä ja täällä sekä aiheuttamaan vahinkoa kanssaihmisille.

Ihmiskunta käyttää teknistä etevyyttään militaristiseen varusteluun, joka perustuu aggressiivisuuteen, vainoharhaisuuteen, pelkoon ja epäluuloisuuteen ja ne puolestaan suuruudenhullujen poliitikkojen kyvyttömyyteen ymmärtää omaa psyykkistä tilaansa.

Idealistisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja arvopohjaisen realismin puolesta puhuu yksi seikka: se antaa ihmisille toivoa.

Siksi on juurittava pois hulluutta signaloiva toiminta. Sen tunnistaminen ei ole ylivoimaista eikä vaikeaa.

On pantava pois kaikkinainen kärsimystä tuottava valta, väkivalta, ryöstely ja panettelu.

On kumottava valhe ja erehdyttäminen, propaganda ja harhapoluille ohjaaminen, sillä ne ovat kaiken vallan ja väkivallan alku ja juuri.

On annettava oikeuden säilän heilahtaa siellä, missä ihmisiä ahdistavat epätoivo, voimattomuus ja uskalluksen puute ja missä ihmisiä haavoittaa heidän äänensä tukahduttaminen.

On noustava vastarintaan julkista valhetta, kollektiivisia petoksia ja kansakuntien laajuisia rikoksia vastaan sekä revittävä alas kiskonnan, riiston ja ihmisten yhteyksiä estävän divide et impera -politiikan kulissit.

On osoitettava vallalla ja vääryydellä hallitsevien pehtoorien rikokset ja laitettava heidät tuomioiden alle sekä osoitettava heille velvollisuusetiikan perusteet.

On raastettava alas pahuuden, ahneuden ja itsekkyyden salusiinit ja rullakardiinit ja paljastettava kulissivallanpitäjien alastomuus.

On uskallettava, on toivottava, on tehtävä, ja on luotettava.

Tulkoon kuolema vääryydellä hallitseville viranomaisille ja kansoja piinaaville poliitikoille.

Nujittakoon hengiltä valheen käärme, palakoon petoksen lierot Helvetin tulessa ja annettakoon jäänteensä sikojen poljettaviksi.

Tulkoon tästä vuodesta toivon, luottamuksen ja vapautuksen vuosi.

Tulkoon rakkaus, tulkoon voitto pikkusieluisesta typeryydestä, saatettakoon naurunalaiseksi kaikenlaisten tuhattaiturien matalamielisyys ja perittäköön riemullinen vapautus pölkkypäiden ja barbaarien pahuudesta, omahyväisyydestä ja öykkärimäisyydestä.

Peace – piece by piece, please

Ukrainan rauhanväännössä on käynnissä todellinen piispliis.

Radiohiljaisuus pitää, mutta valoa näkyy junan etuikkunasta, eikä se tule nyt lähestyvästä junasta, vaan pakenevasta.

Medioiden meediona rohkenen ennustaa, että Euroopalla on edessään loistava tulevaisuus.

Mistä minä sen tiedän?

Siitä, että kaikilla osapuolilla on suuret motiivit saada sota taukoamaan.

Intressit sodasta irtautumiseksi ovat sen osapuolilla valtavat, vaikka eivät sitä taktisista syistä myönnäkään.

Kyse ei ole vain Ukrainan itsenäisyydestä, itsemääräämisoikeudesta, täysivaltaisuudesta, alueellisesta koskemattomuudesta, mahdollisista alueluovutuksista, rajoista, rauhanturvaamisesta ja turvatakuista vaan face workista: kasvotyöstä.

Sekä Ukrainan että Venäjän johdon pitää ilmeensä säilyttäen markkinoida huono sota ”voitettuna” omille kansalaisilleen. Siinä on rauhanpuurtajille tekemistä yhtä paljon kuin sotimisessa sinänsä.

Sodan ratkaisutaistelut käydään neuvottelupöydissä aina silloin kuin niitä ei käydä rintamilla.

Tämä sota ei ratkea ratkaisutaisteluissa rintamilla, joten rauhakaan ei tule antautumalla.

Sanoin jo Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022, että sellaista kansaa, joka päättäväisesti laittaa vastaan, ei voitaisi lopultakaan hallita, joten sota tulisi epäonnistumaan, vaikka läpimurto saavutettaisiin. Venäjällä ei ollut alun alkaen mitään voitettavaa.

Olen eri mieltä kuin eräät valtioviisaat siitä, pitäisikö rauhanprosessiin liittää Ukrainan EU-jäsenhakemuksen käsittely ja hyväksyminen sekä NATO-jäsenyyden edistäminen. Perusteluni esitin täällä.

Lyhyt vastaus on, että kumpaakaan asiaa ei voida käsitellä, koska ei ole tietoa, missä Ukrainan rajat lopulta kulkisivat, jäsenyyskriteertit eivät täyty eikä NATO voi hyväksyä jäseneksi konfliktissa olevia maita joutumatta konfliktin osapuoleksi.

En pidä menestymiskelpoisena myöskään Hannu Himasen näkemystä, että alueluovutusten välttämiseksi rauhanprosessi typistettäisiin tulitaukoon, aselepoon tai välirauhaan, toisin sanoen taistelujen lopettamiseen nykyiselle rintamalinjalle, jolloin Venäjän valtaamat alueet jätettäisiin harmaalle vyöhykkeelle, vailla kansainvälistä tunnustamista olevaksi alueeksi.

Tällainen kompromissimainen ja diplomaattinen välirauha olisi hauras ja diffuusi ja ainoastaan uudistaisi Minskin sopimuksissa 2014 ja 2015 pedatun tilanteen, jossa Krim ja osia Donbasin alueesta jäivät Venäjän haltuun.

Paras tapa varmistaa Ukrainan suvereniteetti ja mahdollisuudet hakea EU:n ja NATOn jäseneksi tulevaisuudessa on piirtää karttoihin selvät valtiolliset rajat ja sementoida ne juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Muussa tapauksessa sota jatkuu Venäjän jatkaessa Ukrainan syömistä piece by piece.

 

Miksi sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle?

Jos pitää valita alueluovutusten ja itsemääräämisoikeuden välillä, kannattaa säilyttää täysi valtiollinen itsemääräämisoikeus, sillä Ukrainasta ei pidä tulla Suomen vuoden 1944 välirauhansopimuksen peiliä valvontakomissioineen, jota seurasivat YYA-sopimus, Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset ja valtiollisen itsemääräämisoikeutemme tallominen.

Harmillista alueluovutusten hyväksymisessä olisi kylläkin niiden ennakkotapauksellinen luonne, jolla luovutukset voisivat rohkaista rajojen muutoksiin sodalla myös jatkossa.

Esimerkin ennakolta vaikuttava voima ei olisi kuitenkaan kovin vahva, sillä kaikkihan tietävät, että rajoja muutetaan joka tapauksessa nimenomaan sodilla. Niin on ollut aiemmin, ja niin on todennäköisesti myös jatkossa.

Niin sanottu sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle aina juuri siksi, että sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt tulevat reaalipolitiikasta, josta ne sanellaan vallalla ja voimalla. Tämä taitaa olla yllätys jopa tasavallan presidentille. 

Vaikka sääntöpohjaisuuden tueksi laitettaisiin ”arvopohjainen realismi”, sekin häviää voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle, sillä arvot eivät ole koskaan reaalisia vaan metafyysisiä ideaaleja. Tämä tiedetään Hyvistä, pahoista ja rumista, jossa Clint Eastwood lausahti haudankaivajalle, että ”ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka kaivavat, ja niitä, joilla on ladatut aseet.”

Mitään Ukraina ei menettäisi, vaikka se pelaisi ”myönnytyksenä” neuvottelupöydässä EU- ja NATO-korttinsa pois, koska maa ei todellisuudessa ole EU- eikä NATO-kelpoinen. EU-kelpoista Ukrainassa on vain sen tunkkainen korruptoituneisuus (joka yhdistää maata tasavertaisesti myös Venäjään). 

Eräässä vaihtoehdossa länsimaat voisivat Ukrainaa tukiessaan astua kaikkien kompromissien yli ja vaatia Venäjää vetäytymään valtaamiltaan alueilta rauhan ehtona, tai muuten sota jatkuu. Voitaisiin myös tarjota porkkanaa Venäjän kansalle sekä kaiuttaa moskovalaisille, että saatte Ikean ja Coca-Colan takaisin, jos ja vain jos tarjoatte Putinille ja hänen esikunnalleen kyydin Haagiin.

 

Miten Ukrainan ja Venäjän sodassa käy Suomelle?

Ukrainan sota on paradoksaalisesti taannut rauhantilan jatkumisen rajoillamme. Runoilijan sanoin: ”On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.”

Venäjän solttujen paluu varuskuntiin ei välttämättä pahenna Suomen tilannetta, vaikka uhka siirtyy lähemmäksi.

Ei Kremlissäkään niin hulluja olla, että sieltä uutta sotaa avattaisiin lännen suuntaan, kun divisioonat saivat köniinsä Ukrainassa, ja Venäjän hasardinen hyökkäyssota epäonnistui kaikissa mahdollisissa merkityksissä vieden Venäjän maineen vuosikymmeniksi.

Venäjä ei käännä kanuunoitaan Suomeen, mutta Kaukasian maihin mahdollisesti kyllä. Suomessa ei ole mitään voitettavaa, ja lähin riskikeskittymä on Itämeri, jonne Ukrainan sota voi laajentua, jos Venäjä kokee öljykuljetuksensa ja rahahanansa vaarantuvan.

Itämeri voi jatkossakin olla – jos ei aseellisen sotilaallisen yhteenoton foorumi – niin muunlaisen sotilaallisen toiminnan, kuten hybridioperaatioiden, sabotaasien ja GPS-häirinnän kohde.

Venäjä ei lähde ylittämään Saimaan kanavaa eikä Saimaata, koska panssarit vajoaisivat sinne.

Ukrainan loppuun käyty sota todennäköisesti takaa rauhan pitkäksi ajaksi.

Miten sitten Suomessa muuten menee?

Alexander Stubbista poiketen en usko, että suomalaiset tarvitsevat siedätystä huonoon rauhaan. Kadunmiehet ovat oivaltaneet jo ajat sitten, ettei Ukrainasta mitään hyvää tulosta tule.

Konfliktin lauettua moni asia taloudessa lähtee nousuun myös ilman Venäjän hiilivetyjä ja muita höyryjä.

Rakennusteollisuus elpyy, vienti lähtee vetämään, suomalaisten pankkivarat alkavat liikkua, päiväkävelyllä olevat ihmiset poikkeilevat jälleen asuntojen myyntiesittelyihin, ja kiinteistöjen arvot vahvistuvat.

Näin käy, koska tätä on odotettu ja siihen on varauduttu, ja kysyntäkuolio jonakin päivänä purkautuu. Koska sen on pakko.

On loogista olla optimistinen.

Pessimismi yleensäkin on epäloogista jo siksi, että se ei ainakaan asioita paranna, ja surkeat arviot usein vahvistavat itseään.

Optimismiin on aihetta myös sen vuoksi, että pohja on jo saavutettu, ja alemmas ei kovallakaan työllä pääse myöskään Suomen valtion velkaannuttamisessa.

Ainoa suunta on ylöspäin.

Infrastruktuurimme ja tuotantokoneistomme on sentään ehjää, toisin kuin Ukrainassa.

Hillitsen positiivisia puheitani vain sen verran, että samalla kun nippuside nimeltä Venäjä väistyy puristamasta EU-maita yhteen, myös EU:n sisäinen harmonian havina katoaa, ja euroalueen suuret ongelmat pullahtavat jälleen esiin.

Yhteisen sävelen löytyminen euromaiden ja EU:n sisällä jää vain hetkelliseksi, ja kuvitteellinen yhtenäisyys alkaa rakoilla heti, kun ryhmäkoheesio sulaa pois yhteisen vihollisen taantuessa taka-alalle, ja Euroopan maat päätyvät jälleen tukkanuottasille keskenään.

 

Aiheesta aiemmin

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia 

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Miten väite Yhdysvaltain kahtiajakautuneisuudesta tuottaa itse ilmiön?

Valtavirtamedioiden kirjeenvaihturit olivat liekeissä, kun New Yorkiin valittiin lopultakin ”demokraattiseksi sosialistiksi” itseään luonnehtiva pormestari, joka kaiken hyveellisen moraalisäteilynsä lisäksi on Ugandassa syntynyt muslimi.

Hänessä yhdistyvät ihanteellisella tavalla äärivasemmistolaisuus, muhamettilaisuus ja afrikkalaisperäinen maahanmuuttajataustaisuus, joten ei ole ihme, että Yhdysvaltain-toimittajien kuvaruutuilmeet olivat iloiset niin Yleisradion Ilmari Reunamäellä kuin MTV3:n Mari Karppisella, joka on palkittu ”amerikkalaisen yhteiskunnan kahtiajakautumisen kuvaajana”.

34-vuotiaan Zohran Mamdanin valinta tarjoaa vettä myllyyn sille laajalle toimittajakunnalle, joka haluaa nähdä Yhdysvalloissa vastakkainasetteluja kammetakseen ihmisiä Donald Trumpia vastaan.

Myös Helsingin Sanomiin haastateltu professori Benita Heiskanen on toimittajakunnan kanssa samaa mieltä siitä, että meneillään on suurempikin kumous, kun ”[m]illeniaalit ja z-sukupolvi eivät enää suostu samaan vanhaan poliittiseen ryvettyneisyyteen, mitä kaksipuoluejärjestelmä edustaa.”

Puoluepoliittinen kahtiajakautuneisuuskin on siis tällä tavoin pois selitettynä mennyttä ja mätää, vaikka ilman kaksipuoluejärjestelmää ei voi olla myöskään tuota paljon parjattua poliittista kahtiajakautuneisuutta, ellei sitten jakautuminen koske jo demokraatteja itseäänkin puolueen sisällä.

Yleisradion hekumallisen kiitollisessa jutussa New Yorkin pormestarikisan voittanut Mamdani antoi ’myrskyvaroituksen’ Valkoiseen taloon” haastateltu Ulkopoliittisen instituutin lausuntoautomaatti Maria Lindén puolestaan katsoo, että ”juuri Mamdanin nuoruus ja kokemattomuus voivat olla hänen valttejaan pettyneiden ihmisten silmissä.”

Kääntämällä heikkoudet vahvuuksiksi pestään mustaa valkoiseksi. Minä puolestani väitän, että uunituoreen pormestarin suusta pullahdelleet lupaukset ilmaisesta joukkoliikenteestä, ilmaisesta päivähoidosta ja halvoista kunnallisista ruokakaupoista tuottavat entistä suuremman määrän pettyneitä, jolloin Trumpin syyksi yksioikoisesti luettu tyytymättömyys vain kasvaa Yhdysvalloissa.

Mamdanista on tulossa paikallinen ”Sanna Marin”, sillä hänkin haluaa romuttaa julkisen talouden suurisuuntaisilla lupauksilla ja velkaannuttamisella, ja paremmin hän menestyisi jonkinlaisena osuuskauppakouluttajana. 

 

Maahanmuuton hedelmiä korjataan

Yhdysvaltojen väestökeskittymissä on nykyisin kallista asua nimenomaan siksi, että laittomat maahanmuuttajat ovat kasautuneet suuriin kaupunkeihin aivan kuten Suomessakin ja valloittaneet asuntoja ja elintilaa kansalaisilta.

Vikana ihmisten vaalikäyttäytymisessä on, että suuret massat näkevät usein messiaansa sellaisissa tahoissa, jotka todellisuudessa edustavat äänestäjiensä omien etujen vastaisia pyrkimyksiä ja viiteryhmiä.

Myös työttömyys-Suomessa sosiaaliturvahakuinen maahanmuutto on syönyt leivän heikosti toimeentulevan kantaväestön pöydästä, kun sosiaaliturvaa on jouduttu leikkaamaan maahanmuuttokulujen vuoksi (aiheesta täällä ja täällä). Silti myös suomalainen paariaväki äänestää lisää maahanmuuttoa haalivia puolueita, jotka haluavat estää laittomien maahanmuuttajien palautukset.

Demokratia olisi hyvä juttu, jos ihmiset tietäisivät oman parhaansa, mutta kun eivät tiedä. Näin tulee ymmärrettäväksi se yleishavainto, että ”demokratia ei toimi” ja ”systeemi on rikki”, mutta näin on päinvastaisista syistä, kuin esimerkiksi nuori tutkija Lindén näkee.

Trump koettaa saada Yhdysvaltain taloutta kuntoon puuttumalla sen ytimessä oleviin ongelmiin, kuten laittomaan maahanmuuttoon, huumekauppaan ja työpaikkojen valumiseen ulkomaille, mutta osa kansasta vastaa, että he haluavat ilmaista päivähoitoa.

Maailmassa ei ole ilmaisia julkisia palveluja vaan ainoastaan maksuttomia. Maksut peritään takaovien kautta veroina.

”Demokraattiseksi sosialistiksi” itseään luonnehtiva Mamdani voitaisiin nähdä helposti, leikkisästi ja kääntölausemaisesti ”sosiaalidemokraattina”, mutta äärivasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään hän vetää ohi myös sosialistipappa Bernie Sandersista, jota on pidetty presidentinvaalien kestocastrolaisena toivonkipinänä amerikkalaisen äärivasemmiston keskuudessa.

Valtavirtamedia ei ole pitänyt suurta melua New York Cityn pormestarivaalin äänestysprosentista, koska se olisi paljastanut, että tosiasiassa Mamdanin väitetty suursuosio on rakentunut identiteettipoliittisesti motivoituneiden minoriteettien sisälle.

Rekisteröitynä olleista 4 954 908 äänioikeutetusta äänesti 2 055 921, eli vain 41,5 %. Koska Mamdani sai hivenen yli puolet annetuista äänistä, häntä kannatti ainoastaan noin 21 % äänioikeutetuista newyorkilaisista, mikä ei anna aihetta väittää, että kyse olisi suuresta kansanliikkeestä.

Myöskään ideologisesti kyse ei ole merkittävästä muutoksesta.

Mamdani ei ole varsinaisesti demokraatti vaan käenpoika demokraattien leirissä, sillä hän asemoi itsensä demokraattiseen sosialismiin, joka on järjestynyt omaksi organisaatiokseen Democratic Socialists of America (DSA) Yhdysvalloissa. Kyseisessä yhteenliittymässä on myös paljon kommunisteja, joten Donald Trump saattaa osua oikeaan sanoessaan Mamdania kommunistiksi.

 

Miksi vastakkainasettelut ovat välttämättömiä demokratialle?

Vaalin tulosta on liioiteltu valtavirran uutismedioissa, sillä se on tarjonnut hyviä aseita käteen niille, jotka haluavat syventää Yhdysvalloissa vallitsevia railoja ja kuiluja ja lietsoa sitä kautta eripuraa, epäjärjestystä ja kapinaa.

Tutkijoina esiintyneet kotimaisen median suosikit ovat kenties oikeassa perushavainnossaan, jonka mukaan Yhdysvalloissa on taloudellisia repeytymiä. Mutta he ovat pinnallisia ja jopa hieman banaaleja kyvyttömyydessään selittää, miksi taloudelliset kahtiajaot kääntyvät poliittisiksi vastakkainasetteluiksi eivätkä sovitteluksi, vaikka siitä olisi osapuolille hyötyä. Katsotaanpa asiaa tarkemmin.

Oikeusfilosofi Carl Schmittin poliittisen teorian lähtökohtana on ystävä–vihollinen-erottelu, joka historiallisesti perustuu pitkälti hegeliläiseen Herrn und Knecht -dikotomiaan. Schmittin mukaan politiikan ydin on joukkojen välinen konflikti, jossa ’poliittinen’ määritellään ihmisten kykynä muodostaa joukkoja muita vastaan.

Poliittinen konflikti on Schmittin mukaan osa ihmisluontoa ja yhteiskunnallista resurssitaistelua, joista seuraa poikkeustiloja ja pyrkimyksiä toimia laillisuuden ulkopuolella. Niiden kautta puolestaan tuotetaan suvereniteettia ja identiteettejä, juuri noita nykyaikana valokeilaan nostettuja itsemääräämisen ja eksistentiaalisen olemisen viiteryhmäkohtaisia klustereita.

Paradoksaalisesti aito demokratia ei kasva liberaalista ja universaalista sääntöpohjaisuudesta eikä neutralisoidusta tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikasta tai edes pluraalista moniarvoisuudesta vaan poikkeustiloista ja konflikteista, toisin sanoen hallitsijoiden ja hallittujen välisestä identiteettikamppailusta, kuten Hegel ajatteli. Kansan valta on kykyä poiketa normeista.

Vasta tätä kautta voidaan ymmärtää niin Yhdysvaltain sisäpoliittista jakautuneisuutta kuin vaikkapa Ukrainan sodan motiiveja. Konflikti koetaan välttämättömäksi ystävä–vihollinen-asetelman tuottamiselle ja sitä kautta oman viiteryhmän identiteetille, jopa kokonaisten valtioiden olemassaololle ja suvereniteetille.

Konflikteilla ja niihin hakeutumisilla on siis tärkeä tehtävä ryhmittymien sisäisen homogeenisuuden varmistelussa, mikä puolestaan vaarantaa demokratioihin sisältyvän moniarvoisuuden ihanteen, ja kansanvaltaisessa prosessissa valtaan lipsahtaakin usein auktoriteetteja, jolloin demokratia tulee tukeneeksi diktatuurien syntyä, kuten Venäjällä.

Sääntöpohjaisuus on kaunis ajatus, mutta mikään sääntö tai laki ei voi olla itse itsensä perusta (toisin kuin kantilaisuudessa ajatellaan), vaan perustelut tulevat väistämättä moraalisen harkinnan ja politiikan piiristä, jossa ne ilmenevät valtana. Tähän reaalipoliittiseen vallankäyttöön liittyy myös kansainvälisen oikeuden perustattomuuden ongelma, josta harvardilainen David Kennedy on puhunut paljon.

Valtaa puolestaan oikeutetaan kahdella asialla, turvallisuudella ja vaarallisuudella, joihin vedotaan tavan takaa sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Reaalipoliittinen vallankäyttö on osa situaatiotamme pysyvästi, ja siksi myös moraalisen hyvän ja humanismin nimissä esiintyjät suhtautuvat usein julmasti ja kyynisesti vastustajiinsa ja epäinhimillistävät myös ystävänsä, joista tunnustetaan vain hyötynäkökohdat, kuten Yhdysvaltain ja Ukrainan diileissä, ja vihollinen puolestaan pyritään alistamaan totaalisesti. 

Ihmisoikeuksien ja liberalismin verukkeella tapahtuvassa kaupankäynnissä voidaan käyttää hyväksi toisen osapuolen pakkotilanteita ilman, että tämä voisi puolustaa asemiaan sen enempää taloudellisin kuin poliittisinkaan keinoin, ja jokaista poikkeamaa tästä kuristuksenomaisesta sääntöpohjaisuudesta pidetään automaattisesti rikoksena. Miten tajunnan räjäyttävää vihervasemmiston rigoristiselle etuvartiolle olisikaan huomata, että he itse ovat osapuolina dikotomisissa valtasuhteissa, joissa he tulevat esineistäneiksi vastustajansa newtonilaisen voiman ja vastavoiman lain mukaisesti itsemääräämistä ja parempaa identiteettiä tavoitellessaan!

Juuri näin on tapahtumassa myös Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa ja osittain Euroopassa, jossa ammutaan rivejä suoriksi Ukrainan puolesta ja Venäjää vastaan kyseisten maiden käydessä sotaa ja pitäessä yllä poikkeustilaa eksistentiaalisen olemassaolonsa varmistamiseksi. Ne toimivat schmittiläisesti ’laillisuuden ulkopuolella’ tuottaakseen omaa suvereniteettiaan, aivan kuten Donald Trump ja häntä kivittävät vastustajansa Yhdysvalloissa. 

Fataalia on, että vallan hävittäminen merkitsisi myös politiikan katoamista, koska valtaa voidaan luoda ja ylläpitää vain turvallisuuden ja vaarallisuuden viitekehyksessä ja oppositioasetelmien kautta. Myös Ukrainan sota jatkuu, koska rauhanteko edellyttäisi poliittisen ideologian ja klusterien hävittämistä ja vallan homogeenisuuden katoamista etenkin Venäjältä.

Kirjoitin jo mediatutkimusteni toisessa osassa Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022, s. 96–97), että myös ranskalaisstrukturalisti Claude Lévi-Strauss pani aikoinaan merkille tavan, jolla ihmiset jäsentävät todellisuutta vastakohtien kautta. Näyttönä siitä myös mediat ja niiden toimittajat ovat pöllämystyneisyydessään klusteroituneet.

Yhdysvaltain poliittista polarisoitumista voidaan ymmärtää, jos huomataan, että ihmiset rakastavat kaksinkamppailuja. Niissä puristuu väkisinkin esille jotain olennaista ja paljastavaa vaalikäyttäytymisen helpottamiseksi. Etsimättä mieleen tulee Frankie Goes to Hollywood -nimisen yhtyeen musiikkivideo ”Two Tribes”, jossa Ronald Reagania ja Konstantin Tshernenkoa muistuttavat henkilöt tappelevat keskenään yleisön kannustaessa.

Mitä hullumpia osallistujia nyrkkeilykehään saadaan, sitä parempi yleisölle ja medialle, sillä näin voidaan osoittaa omaa erimielisyyttä suhteessa johonkin aitoon tai kuviteltuun toiseuteen, ja ihmiset haluavat nähdä oman sankarinsa kehässä. Eripuran ei pidä olla ainoastaan lievää vaan erottuvaa median tarttumapinnan varmistamiseksi, ja siksi ihmiset valitsevat valtaan pölkkypäitä, jotka varmistavat freak show’n jatkumisen.

 

Pettymykset loistavat kulman takaa

Islamistinen miekkalähetys ei onnistunut saamaan kannatusta New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskulla, joten muhamettilainen vähemmistö vivutti edustajansa poliittiseen valtaan noudattamalla maltillisen sosialismin pelikirjaa, eli rauhanomaisesti äänestämällä, aivan kuten myös Lontoossa, jossa on nähty muslimipormestari ja hindulainen pääministeri.

Samalla kun poliittista valtaa valuu poliittisen vallan perillisyyden vastaisesti kantaväestöiltä maahanmuuttajataustaisille, edistetään monietnistä yhteiskuntaa, jossa konfliktiherkkyys kasvaa, ja seuraa tietenkin myös noita paljon paheksuttuja vastakkainasetteluja ja kahtiajakoja.

Hyväntahtoisesti voi tietenkin toivoa, että muhamettilaisen pormestarin valinta New Yorkiin pehmentäisi paikallisen muslimiyhteisön ja kaupungin noin miljoonan juutalaisasukkaan välejä, mutta kampanjoinnin aggressiivisuus ei anna keskinäisestä kanssakäymisestä korkeaa kuvaa, ja pelättävissä on Lähi-idän väkivaltakulttuurin siirtymistä kaduille, joilla liikkuessaan ei edelleenkään kannata eksyä myöskään Harlemissa.

Zohran Mamdania ei olisi voitu valita pormestariksi, vaan hän olisi jäänyt katumielenosoittajien podiumeille saarnaamaan, ellei häntä olisi kammettu valtaan Donald Trumpin symbolisena vastustajana.

Mamdanin valinta on vertauskuvallinen seuraus pelkästä Trump-vastaisuudesta, josta uunituore pormestari puolestaan on osoittanut kiitollisuuttaan Trumpille häntä haukkumalla. Kyseessä on aito vasemmistolaisen populismin eksponentti.

Äärivasemmiston kellokasta äänestäneet eivät ymmärtäneet, että heidän olonsa eivät ole Yhdysvalloissa vaikeat Donald Trumpin vuoksi vaan hänestä riippumatta, ja ongelmia ovat aiheuttaneet juuri ne asiat ja ilmiöt, joita Trump koettaa laittaa kuntoon. 

Mamdan on osoittanut, että woke-ideologialla höystetyssä kulttuurissa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, mutta identiteettipoliittisen seikkailun vuoksi Yhdysvaltain demokraattien pakka on entistä pahemmin sekaisin. Voiton korjannee Donald Trump, kunhan pettymyksen sulosävelet ehtivät esille. 

Mamdanin vaalivoitto ei ratkaise demokraattien ohjelmakriisiä ja johtajapulaa, sillä myös hänen onnistuessaan tarjoamaan newyorkilaisille jotakin parempaa kuin Trump liittovaltion avustuksillaan, jää demokraattien voitto vain paikalliseksi. Bible zonen asukkaat eivät ilahdu New Yorkin ilmaisista busseista. Toisaalta, jos Mamdan tuottaa pettymyksen, se tulkitaan demokraattien kyvyttömyydeksi myös liittovaltion tasolla. 

Ristiriitainen väittämä Yhdysvaltain poliittisesta kahtiajakautuneisuudesta ja ilmapiiriä leimaavan kaksipuoluejärjestelmän kuolinkelloista tuskin pitää kuitenkaan laajalti paikkaansa.

Yhdysvaltalaiset ovat edelleen hyvin isänmaallisia ja monista perusasioista yksimielisiä, ja myöskään kaksinapaiselle puoluejärjestelmälle ei ole todellista vaihtoehtoa. Todennäköisesti se vain voimistuu ideologisen klusteroitumisen kautta.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, muutetaanko Yhdysvaltain perustuslakia, jotta woke-aktivistinen huutosakki voi saada Afrikassa syntyneen Zohran Mamdanin presidenttiehdokkaakseen, tai onnistuuko Donald Trump pudottamaan Mamdanin alas todistelemalla, että hän olisi antanut vilpillisiä tietoja Yhdysvaltoihin pyrkiessään.

Aikana, jolloin poliittiset kiistat ja mielipide-erot henkilöityvät voimakkaasti ja vertauskuvallisesti, Yhdysvaltojen seuraavissa presidentinvaaleissa on selvästikin tilausta ”tolkun ihmiselle”. Sellaista ei löytyne, sillä demokratian mekanismit ja ihmisten aprioriset ominaisuudet ovat hulluutta suosivia.