1. helmikuuta 2012

Ehdokkaiden erotisoituminen ja esteettisyys


Suomi on mahtava maa: täällä asuu valistunut ja ennakkoluuloton kansa, joka on äänestänyt presidentinvaalien toiselle kierrokselle miehistä tykkäävän miehen! Kansainvälisesti tämä on merkittävämpi uutisaihe kuin presidentiksi valittavan nimi. Luultavasti uutinen kohottaa Suomen mainetta kertoessaan liberaalista ja demokraattisesta pohjoisesta maasta.

Ehdokkaiden seksuaaliset potentiaalit eivät ole tosin päässeet erotisoitumaan vaaleissa. Seksuaalisuus on loistanut kulman takaa kummankin kampanjoista, mutta politiikkaa ei ole juurikaan tehty seksillä. Tiukinta linjaa suhteessa ”yksityiselämään” on vetänyt Haavisto itse.

Homojen ja heteroiden arvot

Homojen ja heteroiden arvo- ja symboliuniversumi poikkeavat joka tapauksessa toisistaan. Jo valtio sinänsä on nähtävissä heteroseksuaalisen perheen laajennuksena. Valtiota leimaavat lajinsäilytysstrategiat ja eloonjäämiskamppailu, jotka juontavat juurensa perheiden edunvalvonnasta.

Kun jälkeläisyyden rasitteet kanavoituvat valtionpolitiikaksi, seurauksena on ahneutta, pyyteellisyyttä ja oman edun tavoittelua. Valtiot ovat perin itsekkäitä muodostelmia juuri siksi, että niissä survival-strateginen vaateliaisuus sulautuu poliittisen vallan käyttöön.

Myös kapitalismi kietoutuu heteroseksuaalisen perheideologian ympärille. Kaikkialla vallitsee hysteerinen edunsaalistus ja omanvoitonpyynti, joka juontaa juurensa perheiden ahneudesta ja perillisyyden lietsomasta omistamisen varmistelusta. Ahneus puolestaan on sotien syy sekä Platonin että Aristoteleen mukaan.

Euroopan talouskriisi on sekin tavallaan heteroseksuaalinen luomus. Taustalla vallitseva yli varojensa eläminen on seuraus heteroseksuaalisesta lisääntymisestä, aivan niin kuin lähes kaikki maailman ekologiset, energia- ja ravitsemusongelmat. Poliitikot eivät vain kehtaa sanoa tätä epämiellyttävää tosiasiaa ääneen kannatuspaon pelossa.

Miksi homojen pitäisi johtaa valtiota?

Mikäli politiikkaa tehdään vain heteroseksuaalisten arvojen mukaisesti, ei välttämättä edistetä yhteiskunnan kokonaisetua, jonka tulisi olla filosofisen politiikanteon päämääränä. Niinpä Platon ajatteli, että hallitsijoiden pitäisi olla vapaita vaimoista, lapsista ja kaikesta omistamisesta. Heillä ei saisi olla niin sanotusti ”omaa lehmää ojassa”, jotta heistä itsestään ei tulisi oman edun pyydystäjiä. Ollessaan vapaita heteroseksuaalisesta elämäntavasta valtion hallitsijat voisivat pyrkiä siihen, mikä on kaikille ihmisille hyväksi.

Lapsiperhe vie helposti mielenkiinnon käytännöllisiin asioihin, kun taas filosofiassa pohditaan yleispäteviä ja teoreettisia kysymyksiä. Pätevöityäkseen niissä ihmisen tulee luopua käytännöllisesti motivoituneesta elämäntavasta ja suunnata mielenkiintonsa perheen elättämisen sijasta filosofiseen yhteisymmärrykseen, joka voidaan saavuttaa parhaiten toisten samaa sukupuolta olevien kanssa.

Samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat tietenkin ymmärtää toisiaan paremmin merkityskonstituutionsa kehollisen ja kokemuksellisen yhdenmukaisuuden vuoksi, ja juuri siksi filosofinen yhteisymmärrys voidaan parhaiten saavuttaa homoseksuaalisessa ja homososiaalisessa elämäntavassa.

Platon katsoi, että valtion hallitsemisen tulee perustua miesten väliseen rakkauteen ja että miehiä tulee myös treenata poikarakkauden jalossa taidossa. Symposiumissa pidetyssä puheessa Erokselle hän toteaa Aristofaneen sanoin, että miehistä pitävät miehet ”ovat poikien ja nuorukaisten parhaita, koska heissä on eniten miestä” ja että ”parhaiten tämä näkyy siinä, että vain tällaiset nuoret siirtyvät vartuttuaan valtiolliseen elämään.” (Platon, ”Pidot” 192a, Teokset, osa 3, suom. Marianna Tyni, Helsinki: Otava, 1979.)

Platonin mukaan miehiä rakastavista miehistä pitää tehdä todellisia filosofikuninkaita. Nykypolitiikan huono tila puolestaan kertoo, kuinka kaukana olemme ihanteesta, jonka Platonin valtiofilosofia on konstruoinut. (Aiheesta lisää teoksessani Enkelirakkaus.)

Erilaisuus on Haaviston ansio

Nykyvaltioiden ongelmat johtuvat suureksi osaksi siitä, että filosofikuninkaiksi on nimitetty pragmatisteja, joiden pitäisi toimia vartijoina tai orjina. He kyttäävät omaa etuaan, aivan kuten vaalirahoitusskandaalista ja poliittisista virkanimityksistä nähdään, tai tekevät päätöksiä, joista yhteiskunnan hyvä on kaukana. Myöskään vastuuta he eivät kanna pitempään kuin yhden raihnaisesti horjuvan hallituskauden verran.

Miten tämä sitten liittyy Suomen presidentinvaaliin? Pekka Haavisto on tuomassa politiikan areenalle selvästi erilaista politiikkakäsitystä, jossa politiikan ala mielletään laajemmaksi kuin perinteisessä defensiivisessä (puolustuksellisessa ja sulkeutuvassa) politiikkanäkemyksessä. Valtion tulee luonnollisesti pitää huolta kansallisesta edusta. Mutta presidentille sopii hyvin myös Euroopan ja maailman kokonaisetuun liittyvä toiminta.

Pekka Haavisto on kasvanut puoluetaustaansa suuremmaksi juuri sen ansiosta, että hänen toimintansa motiivit ovat – tiedostettuina tai tiedostamattomina – heijastelleet hänen homoseksuaalista arvo- ja symbolimaailmaansa.

Väitän, että seksuaalisuutta koskevilla arvomaailmojen eroilla on ollut hyvinkin paljon merkitystä siihen, miksi Haavistosta on ylipäänsä tullut presidenttiehdokas ja miksi hän on pötkinyt aina vaalien loppusuoralle asti.

Käsitykseni mukaan homoseksuaalisuus ei ole ollut mikään sivuseikka tai erilliskysymys Pekka Haaviston persoonassa, eikä hän ole pärjännyt homoseksuaalisuudestaan huolimatta vaan osittain siitä seuranneen pressure proof guaranteen vuoksi. Haaviston homoseksuaalisuus on pyritty toisinaan mustamaalaamaan, mutta se on myös luonut kannatusta ja vaikuttanut myönteisesti kaikkeen siihen, mitä Haavisto edustaa.

Pyrin siis tällä analyysillani mitätöimään ja osoittamaan sangen matalamielisiksi ne väitteet, joilla niin Haaviston kannattajat kuin vastustajatkin ovat pyrkineet selittelemään pois Haaviston homoseksuaalisuutta. Molemmat ovat erehtyneet sikäli, ettei Haaviston seksuaalinen erilaisuus ei ole ollut mikään toisarvoinen vaan aivan keskeinen kannatustekijä – ja omasta mielestäni poliittisesti myönteisellä tavalla.

Miten kävisi ehdokkailta rock and roll?

Ehdokkaiden poliittinen persoona voi paitsi erotisoitua, myös estetisoitua. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka Haavisto ja Niinistö selviytyisivät, mikäli heille osoitettaisiin sama kysymys, jonka eräs takavuosien suosikkilaulaja esitti tuolloin istuneelle presidentille: ”Miten kävisi Kekkoselta rock and roll?”

Populismia? – Ehkä. Mutta tanssi- ja laulukilpailujen kautta ehdokkaat kuitenkin paljastavat itsestään enemmän kuin ammattivalehtelijat yleensä suostuvat tekemään omassa leipälajissaan: pelkän puhumisen ja kirjoittamisen saralla. Niinpä olisi kiintoisaa, mikäli vaalien loppusuoralla nähtäisiin esimerkiksi vielä jonkinlaiset tanssit.

Olisi myös mielenkiintoista selvittää, minkälaisesta musiikista ehdokkaat noin yleensä tykkäävät. Minun mielestäni on tosi huolestuttavaa, että suurinta poliittista ja taloudellista valtaa tässä maassa käyttävät sellaiset henkilöt, joiden mielestä humppa on hyvää ja joiden tajunnassa soi tango. Ihan totta.

Jos pysähdytään pohtimaan, millaisella musiikkimaulla varustettujen tyyppien käsissä on koko tämän maan talous ja tulevaisuus, vastaus on: Talouselämän valtiaat ovat kuusikymppisiä humppaveikkoja, politiikan valtapelurit pyörittelevät valsseja ja julkishallinnon hännystelijät toimivat tummien vesien tulkkeina.

Minä en tunne Haaviston enkä Niinistön taidekäsityksiä. Mutta kehnoa on, jos myöskään heidän maailmaansa ei mahdu Viron-risteilyille tyypillisten päiväkarkeloiden lisäksi mitään muuta. Kämäistä kerrassaan.