Mitä opimme presidentinvaaleista?

Ykköseksi selvisi sitten vuoden 2006 kakkonen, Sauli Niinistö. Hänen valintaprosessinsa kesti monta vuotta, ja väsymys näkyi. Haavisto kiri hänen kannoilleen osittain juuri siksi. Aika lähelle joka tapauksessa osuin, kun tässä kirjoituksessani ennustin, että ”loppulukemat voivat olla 65 % Niinistölle, 35 % Haavistolle” ja että ”parhaimmillaan Haavisto voi puristaa lukemat 60 ja 40:een prosenttiyksikköön” (tulos: 62,6 – 37,4 %).

Mikään tilintarkastaja-kamreerihan presidentti ei ole, mutta kenties on hyvä, että virassa toimii tarkan talouspolitiikan edustaja. Säästämisen voisi aloittaa presidentinkanslian menoista, jotka ovat vuoden 2009 tilinpäätöskertomuksen mukaan paisuneet yli 12 miljoonaan vuodessa. Viime vuonna menot jostakin syystä kasvoivat yli 50 prosenttia. Täksi vuodeksi ne nousevat vielä neljänneksen, ja lisäksi entisten presidenttien kulut kasvavat, sillä jokainen kolmesta ex-presidentistä nauttii eläkkeensä lisäksi noin 185 000 euron edustusrahoista kukin.

Homopresidentin aika ei ollut vielä. Haaviston kohoaminen 37,4 prosentin kannatukseen oli kuitenkin melkoinen luottamuksen osoitus, sillä presidenttiparia on totuttu pitämään monarkkien tavoin eräänlaisena heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja perhemallin symbolisena representaationa valtionpolitiikan tasolla. Sikäli Haaviston suuri kannatus kertoi mukavia asioista ihmisten mielipiteistä.

Homoudesta ei tehty merkittävää vaaliasetta mihinkään suuntaan, ja iltapäivälehdistössäkin otsikoita revittiin etupäässä siitä, ”sopiiko ylipäälliköksi sivari”. Heiltä lienee jäänyt huomaamatta, että maassamme on ollut 12 vuoden ajan presidentti, joka ei ole sen enempää reserviläinen kuin sivarikaan. Yleispoliitikon taidoilla vakuuttaminen on Haavistolta joka tapauksessa hatunnoston arvoinen tulos.


Miksi presidentin valtaoikeudet ovat niin tärkeitä?

Kun Lissabonin sopimus tuli vuoden 2009 joulukuussa voimaan, tasavallan presidentin valtaoikeuksista mureni yksi osa. Osa katosi jo uuden perustuslain voimaan astumisen myötä vuonna 2000. Siitä pitäen Suomen suhteet Euroopan unionin maihin on määritelty pääministerin johtamaksi Eurooppa-politiikaksi.

Lissabonin sopimuksen myötä Euroopan unionin maat sopivat yhteisestä ulkopolitiikasta. Kun EU-maat hoitavat suhteitaan kolmansiin maihin yhdessä, EU tuli astuneeksi Suomen tasavallan presidentin varpaille. Nyt myös suhteita Venäjään, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Japaniin ja kaikkiin EU:n ulkopuolisiin maihin hoidetaan Brysselin kautta.

En puolusta presidentin valtaoikeuksia yhdenkään presidentin tai presidentti-instituution vuoksi. Puolustan presidentin valtaoikeuksia siksi, että niistä riippuu, onko Suomella ylipäänsä itsenäinen ulkopolitiikka. Itsenäinen ulkopolitiikka voi olla vain, jos sitä ylipäänsä johtaa täällä joku.

Miksi sitten ulkopolitiikan itsenäisyys sinänsä olisi niin tärkeä asia? Vastaus on: siksi, että siitä riippuu kansallinen suvereniteetti ja itsemääräämisoikeus. Kansakunnan itsenäinen olemassaolo käy ilmi juuri siitä, että sillä on itsenäiset ulkosuhteet vieraisiin maihin. Tällöin kansakunnalla ja valtiolla on subjektiviteetti eli itsenäinen tahdonmuodostus ja vapaus.

Perustuslakimme 93 § mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Muutokset EU:ssa ovat vain siirtäneet tehtävien jakoa pääministerin ja valtioneuvoston suuntaan. Ongelma voi muodostua lähinnä silloin, jos pääministeri ja presidentti ovat asioista eri mieltä.

Valtiosäännön näkökulmasta ristiriidat tulisi ratkaista presidentin eduksi. Johtamiskriisit ovat tosin aina haitallisia, sillä ulkopolitiikasta olisi eduksi puhua yhdellä suulla. Yksimielisyys on valtaa suhteessa ulkopuolisiin maihin.

Paljon todennäköisempää onkin, että erimielisyyttä esiintyy EU-maiden välillä ja että yhteinen ulkopolitiikka epäonnistuu. Onnistuessaan EU-maiden yhteinen ulkopolitiikka voi antaa Suomelle entistä enemmän toimintakykyä kansainvälisissä yhteyksissä, mutta pieleen mennessään se voi myös haitata esimerkiksi Suomen Venäjän-suhteita. Epäonnistumisen riski korostaa jäsenmaiden vastuuta ja niiden omaa ulkopolitiikkaa, joten virheitä ei pidä tehdä myöskään EU-maiden rekeen astuttuaan.


Onko kokoomuksella oma ulkopolitiikka?

Se, että presidentti ja pääministeri tulevat samasta puolueesta, keskittää valtaa. Mutta ulkopolitiikan toimivuuden kannalta voi olla hyväksikin, että pääministeri ja presidentti ovat samoilla linjoilla. Ulkopolitiikan johtamiskriisi tulee eteen epätodennäköisimmin juuri näin. Eri asia on tietenkin se, mihin suuntaan he Suomea vievät. Nykytilanteessa olisi syytä valmistautua kieltäytymään euroalueen letkuruokinnasta ja pitää näköpiirissä myös eurosta irtautumisen mahdollisuus.

Toisen harmonisen johtamiskaksikon ulkopolitiikan johtamista ajatellen olisivat varmastikin muodostaneet Väyrynen ja Soini. Niinistö ja Katainenkaan tuskin ovat mistään eri mieltä kokoontuessaan jokaviikkoisissa tapaamisissaan juuri sen Linnassa sijaitsevan pienen pyöreän pöydän ääreen, jonka ympärillä ratkotaan ulkopolitiikan suunta. Tässä tilanteessa Euroopan investointipankin entisellä varapääjohtajalla on hyvät mahdollisuudet ripittää Jyrki-boyta entistä kurinalaisemman talouslinjan vetämiseksi niin euroaluetta kuin koko valtiontaloutta koskien.