7. kesäkuuta 2012

Makaronia ja mittarinpyörähdyksiä


Eilen tuli kuluneeksi viisitoista vuotta siitä, kun väittelin tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Päivä oli helteinen ja salissa oli lämmintä kuin ruotsalaisessa saunassa. Seuraavana päivänä olinkin jo ottamassa aurinkoa Pihlajasaaressa. Myötä- ja vastoinkäymisiä niin sanotulle akateemiselle uralleni on tunnetusti kertynyt. Myöhemmistä hiljentämis- ja nujertamisyrityksistä voi lukea kirjastani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä. Se onkin sopivaa ihmeteltävää tähän marraskuiseen kesään (+ 11°C).

Pyöräilemiseen viileä kesä on ollut kohtalaisen sovelias. Tämän vuoden ensimmäiset tuhat kilometriä täyttyivät tosin vasta eilen, ja silloinkin satoi. Myös tämän Blogspot-blogini kävijälaskuri on pyörähtämässä. 200 000 kävijää on hyvä lukema yksityiselle blogille, jota ei ole kytketty minkään organisaation sivuihin ja jonka rinnalla on kilpaillut vuodesta 2010 asti myös Uuden Suomen blogini. Lukijoita ei ole suinkaan liikaa, mutta ei myöskään liian vähää vaan itse asiassa juuri sopivasti.

Juhlan kunniaksi avasin Blogspot-blogiini myös laajennetun asiasanaston, joka palvelee hakemistona tai arkistona. Kirjoitukset on julkaistu lisäksi teoksina Sensuurin Suomi (2009), Kansanvallan varkaat (2010) ja Valhe kaatuu (2012). Viimeisimmässä tilitän etupäässä Euroopan unionin nousua ja tuhoa.

Kesäisessä Suomessa ei taida tapahtua mitään, mistä en olisi jo kirjoittanut. Kesä on lyhyt kuin lapsella paita – ja aina samanlainen, niin kuin Paavo Väyrysen valinta Keskustan puheenjohtajaksi.

Kenraali toimi kuin pissistyttö

Vanhan toistoa on myös venäläläiskenraali Makarovin pelko Suomen Nato-jäsenyydestä. Yliopistolla pidetyssä maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa kenraali rankkasi Suomen omaan etupiiriinsä kartoin, lausein ja klausuulein. Tässä valossa kenukka toimi kuin pissistyttö, joka on harmissaan Suomen itsenäisyydestä omassa mustasukkaisuudessaan.

Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Ja siinä se on yhä, tosin toisella nimellä. Georgiassa Venäjä myllersi panssarivaunuilla, mielenosoitukset se tukahduttaa, ja seksuaalivähemmistöt maa telkeää linnaan. Johtajansa se valitsee tai valituttaa yhä uudelleen ja uudelleen niin kuin Brežnevin aikana.

Mieleen tulee tapa, jolla muuan venäläiskenraali uhkasi vielä vuonna 2008 maansa vastaavan Naton laajenemiseen ydinaseilla. Kirjoitin aiheesta muun muassa tässä. Muita analyyseja Suomen Nato-jäsenyydestä löytyy esimerkiksi tästä ja Venäjää käsitteleviä juttuja tästä.

Venäläiskenraalien huolet taitavat olla turhia. Ei Suomi mihinkään Natoon liity. Ja ihan hyväkin niin, jotta säilyvät edes jonkinlainen puolustustahto ja -kyky yllä eivätkä puolustusrahat uppoa kansainvälisiin operaatioihin tai Nato-virkamiesten lohipäivällisiin.

Tarkoitus oli kai koetella Suomen vastavalitun presidentin kärsivällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Aika tylyjä tuomisia kenraalilla oli joka tapauksessa mukanaan: suoranaisia läimäytyksiä päin suomalaisten naamaa.

Rajat paikallaan

Olen jo aiemmin lähtenyt siitä, että Venäjän kanssa on pidettävä korkeaa profiilia: esimerkiksi viisumipakko on säilytettävä sekä kiinteistöjen ostoa ja hallussapitoa rajoitettava.

Kun venäläiskoneet loukkailivat toistuvasti Suomen ilmatilaa, tämän arveltiin johtuvan Suomen Nato-halukkuudesta. Kun Suomi selvitti jatkavansa liittoutumattomana, tämä puolestaan johti ilmatilaloukkausten vähenemiseen.

Summa summarum: rajaloukkausten tarkoitus oli alun perinkin uhkaava. Niiden tarkoituksena oli ohjata suomalaisia ajattelemaan, ettei Nato-jäsenyys kannata.

En pidä Suomen Nato-jäsenyyttä sinänsäkään optimaalisena ratkaisuna, mutta Venäjän painostus ohjaa ajattelemaan, että maamme on edelleenkin enemmän itänaapurinsa kuin Naton talutusnuorassa.

Venäjän pelko Suomen Nato-jäsenyydestä on absurdi siksi, että Venäjä on itse paljon lähempänä Naton jäsenyyttä kuin Suomi. Pari vuotta sitten venäläinen tutkimuslaitos Insor nimittäin ennusti Venäjän liittyvän lähivuosina Natoon. Että sellaista Makaronia.