Espanjan tautia hoitaessa

Kansa on kiittänyt demarien viisautta puolueen vaadittua vakuuksia EU-maille myönnettävien takauksien katteeksi. Tämä näkyy muun muassa siinä, että puolue on kirimässä kokoomuksen ohi maan suurimmaksi.

Ihanko itse tämän Sdp:ssä keksivät?

Harva enää muistaa, että vasemmiston vaatimus takauksista kirjattiin hallitusohjelmaan ”sisäpoliittisista syistä”: jotta vasemmistopuolueet voisivat tukkia kannatuspaon Perussuomalaisten suuntaan.

Paradoksaalista on, että Jutta Urpilainen on istunut Timo Soinin pöksyillä tuleen Espanjan vakuusneuvotteluissa. Äänitorvena vakuuksien puolesta esiintyy Sdp, mutta partituurit sävelsi Soini.

Silti Urpilainen ripittää Soinia eduskunnassa ”Espanja-lainoituksen välttämättömyydellä”, vaikka demarit itse asiassa varastivat kaikki nuottinsa persujen takataskusta.

Eduskunta keskeytti eilen kesälomansa ja kokoontui käsittelemään Espanjalle junailtua vakuussopimusta. Tapaus on historiallinen. Vastaavaan on yleensä vaadittu sotatila.

Tämä ei liene kaukana totuudesta, sillä sotaa käydään nyt Euroopassa kapitalismin asein, kun pankkeja pelastetaan kaiken muun hinnalla. On mahdollista ja todennäköistäkin, että jonakin päivänä konfliktit eskaloituvat aseelliseksi väkivallaksi joko kansanjoukkojen kesken tai valtioiden välillä, kun pöty loppuu sekä poliitikkojen puheista että kansalaisten pöydästä.

Minun käy sääliksi kansanedustajia, jotka joutuvat etsimään eurokryptatun sopimusluonnoksen sudenkuoppia keskellä heinähellettä. Auttakoon säiden haltija heitä vaikeassa työssään!

Muutamien mielestä kansanedustajille sähköpostitettu asiakirja on jälleen niitä dokumentteja, joita on ”mahdotonta lukea”. Luonnoksessa on korjauksia, lisäyksiä, pykäläkoregrafiaa ja johdannaisten johdannaisiin viittaavia näennäislupauksia kuin Lissabonin sopimuksessa tai Koraanissa, joka sekään ei tullut faksilla Taivaasta.

Kokoomuksen Jan Vapaavuori tuossa väläytti pari päivää sitten, että Suomi voi joutua maksamaan vakuuksien vaatimisestaan kalliisti. Ja Urpilainen puolestaan vastasi, ettei voi neuvotella puolella valtakirjalla.

Tähän on johtanut ”eurooppalainen yhteistyö”.

Jos Suomi myöntää takaukset ilman vakuuksia, me kärsimme tappiota, kun Espanja ei selviä velvoitteistaan. Ja jos vaadimme vakuuksia, isot ja ylimieliset EU-maat kostavat meille heti, kun pääsevät niskan päälle. Kaiken aikaa suomalaisia pakotetaan häpeämään vastuullisuttaan, vaikka se on moraalisesti esimerkillistä.

Euroopan rahaunioni on uhittelun, rosvouksen ja taloudellisen vastuun siirtelyn liitto.

Siksi en kannattanut alun perin myöskään liittymistä Euroopan unioniin, kun aavistin, mitä siitä seuraa.

Itse en tarvitse sen kaltaista ”kansainvälisyyttä” mihinkään.

Euroopan rahaunioni on pelkkää juoksuhiekkaa, jonne myös Jyrki Katainen on uponnut kaulaansa myöten. Hän vetoaa omaan tietämättömyyteensä, kun kysytään, missä on se raja, jossa takaaminen loppuu. Ikään kuin tulevaisuutta koskevan tiedon puute olisi jokin peruste jatkaa nasta laudassa ajamista ilman valoja, kohti edessä olevaa sysimustaa pimeyttä!

”Mikäli pankkeja ei pelasteta, käy vielä huonommin ja valtiot kaatuvat, tulee lamaa ja työttömyyttä.” Tämä on yleisin lainaohjelmien puolesta esitetty argumentti. Ja samalla pelottelun, uhkailun ja möröillä ratsastamisen politiikkaa.

Ajatus kai on, että hirttoköyttä tarjotaan kaikille ”yhteisvastuuseen” sitoutuville valtioille niin paljon, että uhrien jalat ulottuvat maahan.

Tällainen ”yhteisvastuu” on kuitenkin yhteiseen valheellisuuteen pakenemista. En usko, että se korjaa perusongelmaa: yhteisvaluutasta johtuvaa valtioiden pakottamista samalle viivalle.

Luulen, että tätä kautta ahdinko vain syvenee. Seuraavaksi pitää pelastaa Italian valtiontalous ja pankit. Ja niin edelleen.

Myös pysyväksi tarkoitetun vakausvälineen kassa tyhjenee pian. Muita vaihtoehtoja ei taida jäädä kuin se, jota Markku Uusipaavalniemi jo esitti: että EKP laskee liikkeelle tuhat miljardia bitti- ja setelirahaa ja ostaa sillä valtioiden velkakirjat pois pankeista. Seuraus: inflaation kaltainen tasavero kaikille, tiedän.

Parasta kai olisi, että koko EU:ta ja euroa ei olisi koskaan luotu. Sen junailivat kokoon pullamössösukupolveen kuuluvat lullukkapoliitikot, jotka halusivat vähentää elintasoeroja Euroopassa, välttää ”sitä pahaa nationalismia” ja estää Saksan talouden nousun hallitsevaksi.

Nyt tynnyri vuotaa siitä, mistä lauta on matalin, valoa kannetaan säkillä huoneesta toiseen ja rahaa äyskäröidään vuotavalla sangolla rikkaammilta köyhemmille.

Tämä synnyttää katkeruutta eikä ota huomioon meritokraattista ansioperiaattetta. Voi nimittäin olla, että pohjoisten maiden paremmat tulot ovat vaivalla ja rehellisellä työllä saatuja, toisin kuin eteläisten maiden suuret menot, joiden takana on vilppiä ja korruptiota.

Näin luodaan jälleen tilaa sille kauhealle nationalismin esiinnousulle, kun ihmiset huomaavat, että oikeudenmukaista politiikkaa voidaankin tehdä vain kansakuntien kokoisten yksiköiden sisällä, juuri niiden, jotka ovat taanneet ihmisten itsemäärämisoikeuden, hyvinvoinnin, rauhan ja demokratian.