21. lokakuuta 2012

Lapsikortti idänsuhteissa


Suomen tasavallan presidentin vaihduttua Venäjä on tökkinyt länsinaapuriaan kepillä ja heitellyt tontillemme erilaisia koepalloja. Myös viime viikkoina käyty lapsikiista oli ulkopoliittinen koe. Venäjä on Krimin sodasta asti pitänyt ulkopolitiikkansa opinkappaleena sitä, että maa puolustaa kansalaisiaan myös rajojensa ulkopuolella, esimerkiksi Suomessa. Krimin sotahan syttyi Venäjän alettua penätä ortodoksien oikeuksia Osmanien valtakunnassa.

Suomea koskeva lapsikiista on tuulesta temmattu. Mitä pahaa on siinä, että Suomen viranomaiset kantavat vastuuta ja ottavat huostaan myös venäläislapsia, jotka kärsivät oloistaan perheissä? Kyse on hyvinvointivaltion huolenpidosta maassa olevia ihmisiä kohtaan.

Lapsikortti sopii näköjään poliittiseksi verukkeeksi niin idänsuhteissa kuin kunnallisvaaleissakin, jotka ovat ne tunnetut ”päivähoito- ja lapsiperhevaalit” muiden ihmisten ollessa puolueille pelkkää ilmaa.

Mutta jatkuva lapsiargumenttien käyttö on myös eräänlaista lasten hyväksikäyttöä. Ei kaikista asioista pidä päättää vain sillä perusteella, mikä on hyväksi lapsille tai lapsiperheille, eikä huoltajuuden pidä olla sellainen pyhä lehmä, jolla oikeutetaan mitä vain, esimerkiksi kaikkien muiden ihmisten yli kävelemistä. Ei pitäisi hankkia lapsia, jos ei pysty niistä huolehtimaan, ja vastuu lapsista kuuluukin pääasiassa heidän vanhemmilleen. Tässä mielessä venäläislasten huostaanotot ovat olleet Suomen viranomaisilta uhraus ja eräänlainen palvelumuoto venäläisperheitä kohtaan. Siitä kannattaisi pikemminkin kiittää kuin moittia.

Desantin mielipiteet

En ymmärrä surullisen kuuluisaa dosentti Johan Bäckmania, joka on kääntänyt kotimaalleen selkänsä ja huhkii Suomen ja Venäjän välisten suhteiden haudankaivajana. Helsingin Sanomat julkaisi hänestä lyttäysarvion, ja sosiologin koulutuksen saaneen dosentin kompleksisuus on paljastunut myös keltaisen lehdistön kaivettua luurankoja hänen kaapeistaan. Lehtien mukaan Bäckman on käynyt omaa huoltajuuskiistaa venäläisnaisen kanssa vuosia. Kuinka se onkin niin, että ääriajattelun ja muun yltiöpäisyyden takaa löytyy melkein aina mätä koira?

HS tilittää, miten Bäckman on heikentänyt Suomi-kuvaa systemaattisesti Venäjällä toimiessaan. Myös ulkoministeriössä ollaan asiasta tietoisia Ulkopolitiikka-lehden raporttien mukaan.

On vaikea sanoa, mikä ajaa dosenttia Suomi-kuvan tietoiseen vääristelyyn. Onko kyseessä katkeruus, kun ei ole myönnetty akateemista virkaa? Myöskään minulla ei ole vakituista virkaa, mutta siitä seurannut vapaa-aika ei ole suinkaan ohjannut minua älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun.

Sen sijaan Bäckmanin esittelemät tilastotiedotkin ovat Helsingin Sanomien mukaan tekaistuja, eikä ole ihme, miksi Helsingin yliopisto sanoutui irti hänen mielipiteistään. Pelkästä symbolisuudestaan ja tehottomuudestaan huolimatta tämä oli itse asiassa varsin jyrkkä kannanotto, sillä akateemisen käytännön mukaan tieteenharjoittajilla tulee olla oikeus edustaa näkemyksiään yliopistoyhteisössä vapaasti.

Myös itse olen vapaan tieteen ja tutkimuksen kannattaja. Väärätkin käsitykset pitää kernaasti sanoa niiden kumoamiseksi. Julistaminen ja propaganda ovat sitten toinen juttu.

Tapaus antaa ehkä laajemminkin näyttöä siitä, millaisia henkilöitä yliopistot valitsevat dosenteiksi. Tiedän paljon postmodernisteja, feministejä, *erään tietyn poliittisen ideologian edustajia* sekä kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäviä queer-teoreetikoita, jotka on nimitetty dosenteiksi, vaikka heidänkään käsityksensä eivät kestä kriittistä tarkastelua. Sen sijaan olisi vaikea kuvitella, että dosentiksi nimitettäisiin esimerkiksi muuan tohtori J. H., vaikka hänen tulkintansa päivänpolttavista poliittisista puheenaiheista ovat olleet täyttä asiaa. Dosentti alkaakin olla se nykyajan akateeminen pelle, joka on ottanut hajamielisen professorin paikan. Tällä menolla dosentuuri ei ole kunniaksi enää kenellekään. Myös Bäckmanin harjoittama reuhaaminen edustaa niin sanottuja tyypillisiä ”dosentin mielipiteitä” kyseenalaisimmillaan.

Helsingin Sanomat muisti Bäckmanin toimintaa arvioidessaan lähes kaikki hänen oudot tempauksensa Suomen Antifasistisen Komitean johtajuudesta Viro-kiistoihin, mutta vaikeni kuuluvasti yhdestä. Lehti ei kirjoittanut mitään siitä, että dosentti puolusti myös sharia-tuomioistuimia ja piti niitä soveltuvina Suomeen. Islamin ja poliittisen korrektiuden suojelu on Helsingin Sanomille tyypillistä. Mutta onko lausuntoautomaattien julkisuudenkipeydellä mitään rajaa?

Hyökkäys paras puolustus?

Näennäisellä lastensuojelulla Venäjä ei tosiasiassa puolusta kansalaisiaan vaan estää Suomen viranomaisten lastensuojelulliset toimet sekä lavastaa Suomen ja Venäjän välille eripuraa. Todellisuudessa Venäjä ei välitä kansalaistensa ihmisoikeuksista mitään. Pahinta näyttöä siitä antaa tapa, jolla Venäjä tukahduttaa mielenosoituksia ja harjoittaa heteropropagandaa kieltämällä homoseksuaalisuutta koskevan tiedonvälityksen ja seksuaalivähemmistöjen pride-kulkueet.

Venäläisten nootit, joilla vaaditaan Suomea ”kunnioittamaan ihmisoikeuksia” ovat yrityksiä peittää Venäjän harjoittama kansanryhmien sorto. Tässä suhteessa itänaapurin logiikka on sama kuin talvisodassa: hyökkäys on paras puolustus. Lapsikiista on vastaus Euroopan unionille, joka on vaatinut Venäjää noudattamaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.

Mielestäni on kehnoa, että ulkoministeri Tuomioja on lepsuillut ja todennut lapsikysymyksen ”yhteistyön” varaiseksi kysymykseksi, josta neuvotellaan ja keskustellaan. Kyllä Suomessa pitää noudattaa Suomen lakia, eikä asioissa ole mitään soviteltavaa sen enempää yksittäistapauksia kuin periaatteitakaan koskien.

Suomen ja Venäjän kiista antaa jälleen kerran näyttöä siitä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät toimi. Olen jo aiemmin huomauttanut monta kertaa siitä, että maassamme oleva suuri venäläisvähemmistö antaa ennen pitkää Venäjälle perusteen käyttää kansalaistensa asemaa Suomen valtiota vastaan. Pitäisikö siis viisumikäytäntö poistaa, kuten Alexander Stubb on vaatinut?

Filosofiassa on se hyvä puoli, että kun on kerran ajatellut tietyt asiat loppuun, ei tarvitse joka päivä muuttaa käsityksiään vaan voi pitää niistä kiinni ja katsella, kuinka maailma osoittaa näkemykseni oikeiksi. Maahanmuuttokritiikki pysyy voimassa, sillä kansanryhmien etujen ja elämäntapojen konflikoitumisesta seuraa lähinnä riitoja ja rasismia sekä kantaväestön aseman huonontumista ja oikeuksien menetyksiä.