4. tammikuuta 2013

Asiaton oleskelu kielletty!


Kuuluisa saksalainen filosofi Martin Heidegger kirjoitti pääteoksessaan Sein und Zeit (alkup. 1927, suom. Oleminen ja aika, 2000) ihmisen olemisesta ja ajallisuudesta. Hänen mukaansa ihmisen olemassaololla on oma läsnäolonsa ja arvokkuutensa. Samaan tapaan hän katsoi, että myös kieli on eräänlainen ”olemisen talo” (das Haus des Seins), jossa ajatteleminen ja mietiskely asuvat, kaikessa rauhassa ja elämää sisältäpäin valaisten.

Tätä on juureva oleminen, jota ei rasita jatkuva reagoimaan pakottava hätätila. Juuri tällaisen hartaan olemisen keskellä ihminen voi ymmärtää oman elämänsä ainutkertaisuuden, ja vaikka se herättääkin monissa ihmisissä Angstia, se ohjaa samalla myös tietoiseen läsnäoloon, elämänmahdollisuuksien toteuttamiseen ja vastuuseen. Levollinen oleminen tuottaa siis viisautta.

Brittinäkökulmasta tätä sanottaisiin – ehkä hieman pinnallisesti – joutilaisuudeksi. Mutta diskursiiviset erot karsien myös yhteinen sävel voidaan löytää. Entinen lontoolaisliikemies Tom Hodgkinson kirjoittaakin teoksessaan How to be idle (suom. Joutilaisuuden ylistys, 2006) siitä, miten luovaa mietiskelylle antautuminen on. Hän viljelee ironiaa, joka juontaa juurensa eräänlaisesta turhautumisesta. Heideggerilaisittain sanoen hänen olemishuolensa on johdattanut hänet eksistentiaaliseen Angstiin ja sitä kautta tarttumaan omasta elämästään kiinni.

Olen itse kirjoittanut samoista aiheista muun muassa teoksissani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (2005) ja Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2005 ja 2010), joissa pohdin, miksi oikeastaan on niin tärkeää (tai turhaa) touhuta ja tuottaa, kun liika toimeliaisuus ei näytä edistävän ihmisten onnellisuutta, vaan päinvastoin ne lisäävät ahdistusta, tuottavat epäarvoja ja vauhdittavat ekokatastrofia.

Mikä ihmeen oleskeluyhteiskunta?

Aihe pullahti jälleen esiin, kun ihmiset alkoivat pohtia, mitä Sauli Niinistö tarkoitti uudenvuodenpuheessaan esittämällään maininnalla, ettei Suomen pitäisi olla ”oleskeluyhteiskunta”. Tarkoittiko hän, että pitäisi tehdä loppu Westendin kotirouvien työttömyydestä ja toimettomuudesta? Merkitseekö kannanotto sitä, että presidentti haluaisi kieltää optiokeinottelijoita makaamasta selkä kaarella voivuoren päällä?

Vai haluaako Niinistö piiskata duunareita ahkeroimaan kovemmin ja työttömiä entistä raivokkaammin hakemaan töitä, joita ei ole? Onko kyse kannanotosta maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien väitettyyn oleskeluun veronmaksajien rahoilla?

Viimeksi mainitusta tuskin voi olla kysymys, sillä sehän olisi rasismia, ja on mahdotonta, että presidentti olisi rasisti. On myös itsestään selvää, ettei kannanotto voi kohdistua pankkiireihin, koronkiskureihin eikä välityspalkkioiden ja toimitusmaksujen kantajiin saati muihin välistä vetäjiin, sillä hehän tuottavat yhteiskuntaan tärkeitä henkisiä ja materiaalisia arvoja. – Vai tuottavatko?

Onkin ehkä syytä muistaa, että koron periminen oli Euroopassa kokonaan kielletty taannoisina vuosisatoina, sillä sitä pidettiin syntisenä ja moraalittomana. Kiellettyä koron periminen ja pääomatulojen haaliminen olivat jälleen myös saksalaisessa kansallissosialismissa – mikäli nyt tästä sangen kyseenalaisesta aatteesta halutaan jotakin myönteistä löytää.

Joskus tuntuu, ettei Suomessa enää muuta tehdäkään kuin yritetään elää koroilla ja toisten ihmisten työllä. Mutta siihen eivät ole syypäitä vain opiskelijat, eläkeläiset ja muut sosiaalipummit. Hehän elävät toisten rahoilla paljon vaatimattomammin kuin pankkiirit ja porvarit.

Kumpaan ryhmään Niinistön sormi sitten osoitti? Minusta tuntuu, että jos se osoitti itsestä pois päin (toisin sanoen tuohon monien mielestä arvottomaan, ahneeseen ja köyhään roskaväkeen), kolme muuta sormea osoittivat kuitenkin Niinistön omaan taustaan ja puolueeseen.

Mikä oleskelussa on vaarallista?

Entä itse kysymys: mikä oleskelussa ja joutilaisuudessa on niin pahaa, että se täytyy tuomita? Melkein kaikki filosofit ovat ajatelleet oleskelusta ja joutilaisuudesta myönteisesti. Platonin ajattelussa sana skholee (suom. ”koulu”) tarkoitti ’vapaata aikaa’, työstä ja toimeliaisuudesta vapaata ja joutilasta aikaa, jonka voi käyttää oppimiseen ja sivistymiseen.

Toisaalta joutilaisuudessa ei ole kyse vain omaksi hyväksi oleilusta tai egoismista. Esimerkiksi ranskalaisfilosofi André Gorz katsoi, että ihmisen luova laiskuus, hänen jatkuva halunsa päästä paremmille päiville ja ihanaan joutilaisuuden tilaan, tuottaa paljon keksintöjä. Ihmisen innovatiivisuus on siis laiskuuden perua, jolloin kyse on yhteiskuntaa rakentavasta laiskuudesta. Olenkin itse aina sanonut, että auringonpaisteessa makoileva mies ei ole laiskassa tilassa, vaan hän on jumalallisessa potentiaalisessa tilassa: valmiina kuin tiikeri sähäköitymään ja generoimaan haaveensa teoiksi.

Työelämän motivaatio-ongelman muodostaa nykyään se, että kovallakaan työllä yksilö ei voi tavoittaa tuota haluttua joutilaisuuden tilaa, kun pätkätyöt eivät johda omaisuuden ja asuntovarallisuuden karttumiseen. Ihmiset eivät siis saa alleen kovaa maata, jonka päällä voisi hetken hengähtää ja sanoa tuokiolle: ”Oi viivy, olet kaunis niin.”

Sen paikalla on hysteriaa. Tämä sana puolestaan tulee kreikan kielen sanasta hysteron, joka merkitsee ’kohtua’. Yhteiskuntamme on siis kuin raskaana oleva elefanttinaaras, joka on täynnä elintasovelkaa, jonka mahassa potkii ja jossa kaikkia ihmisiä potkitaan.

Psykologisten tutkimusten mukaan jatkuva epävarmuudessa eläminen ja reagoimaan pakottaminen eivät kuitenkaan vapauta parhaita voimavaroja vaan masentavat. Pelkästään biokemiallisesti ajatellen jatkuvassa ”taistele tai pakene” -tilanteessa eläminen tuottaa elimistöön niin paljon myrkkyjä, että ne huonontavat terveyttä ja lyhentävät elinikää.

Siksi on kyseenalaistettava myös kokoomuslaisen touhukkuuden ja puuhakkuuden järkevyys. Mitä hyötyä on hyötymisestä, ja miksi on niin tärkeää tehdä mitä tahansa, kunhan tekee? Tämä kampanjointi opettaa ajattelemaan ikään kuin kaikki ihmiset olisivat hyrräoravia, joiden täytyy joka päivä oikeuttaa oma asemansa ilman ihmisyyden itseisarvoa.

Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla pullakuskeja eikä partureita taikka muiden ”vapaiden ammattien” (kuten lakimiehen tai prostituoidun toimen) harjoittajia, vaikka nykyään kaikista yritetäänkin leipoa yrittäjiä. Jo Aristoteles ajatteli, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun jokainen ihminen toimii kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaavassa tehtävässä, eli jokaisella on oikea paikka yhteiskunnassa. Filosofi filosofoi, lääkäri hoitaa potilaita ja maanviljelijä tekee sitä, minkä hän parhaiten osaa.

Nyt näin ei ole, ja insinöörejä tavataan kauppojen kassoilta ja tradenomeja siivousfirmoista. Myös työn ja ansion syy–seuraus-suhde on poikki. Ahkera voi jäädä köyhäksi ja laiska rikastua, usein täysin mielivaltaisesti.

Myös työ ilman henkilökohtaista motiivia ja sen mukaista palkkiota on turhauttavaa – aivan niin kuin työ vailla päämäärää, tarkoitusta ja suuntaa on turhaa. Usein se on jopa haitallista. Suuri osa työelämästä tuottaakin epäarvoja, ja sellaista on esimerkiksi byrokraatin työ, jonka kautta tuotetaan ongelmaksi koettua tarkkailua ja valvontaa. Toiseksi: sellainen työ, joka tuottaa toivottuja arvoja, tuottaa usein tahattomina sivuseurauksinaan epäarvoja. Sellaista on esimerkiksi autojen valmistus, jonka sivuseurauksena syntyy paljon ilmansaasteita, luonnonvarojen kulutusta, onnettomuuksia ja romua. Mutta ihmismieli näkee vain toivotut tulokset kuin lapsi helistimeen kiinnitetyn kulkusen.

Sen sijaan joutilaisuus tuottaa paljon myönteistä. Esimerkiksi tyttö ja poika, jotka laiskottelevat puun alla, tuottavat jälkeläisiä, ja samaa sukupuolta oleva pariskunta filosofiaa. Juuri näistä syistä Nietzschekin sanoi olevansa ehdottoman laiska, vaikka hän oli todellisuudessa erittäin ahkera.

Entä laiskuus yliopistossa? Vankilaa ja yliopistolaitosta yhdistää tunnetusti se, että kummassakaan runsas vapaa-aika ei johda älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun! Ja kriittisyys taas on arvokasta, koska ilman sitä ei saada tietää, missä vika piilee.

Työ on totta kai myös tärkeää, sillä työn kautta voi purkaa ideoitaan teoiksi. Mutta itseisarvo työ ei ole, vaan sillä on pelkkä välinearvo tärkeämpien päämäärien toteuttamiseksi. Siksi kenenkään ei ole mieltä huhkia vain ideologisista syistä, siksi, että näyttäisi ahkeralta ja sosiaalisesti hyväksyttävältä.

Työn tarkoitus on tekijän tahdon toteuttaminen, mutta ongelmana on vieras tahto, jolle työpanos usein alistetaan. Jos työvoiman myyjän ja ostajan tavoitteet ovat kaukana toisistaan, tekijä ajautuu mielipidevankeuteen, jossa hänen sananvapauttaan kahlitaan ja elämäänsä läpivalaistaan, eikä ihminen saa olla oma itsensä, vaan hänen persoonansa kielletään ja ajatuksensa pakkolunastetaan hermoverkkoja ja neuroneja myöten. Niinpä ei kannata ihmetellä, miksi monet ovat vieraantuneet työelämästä ja joutilaina vastoin tahtoaan.

Ahkeruuden paheellisuus liittyy ylimäärän tuottamiseen. Kun ihmiset keräävät mammonaa yli välittömien tarpeidensa, työ alkaa orjuuttaa heitä. Näin syntyy myös varallisuuden epätasaisen jakautumisen sekä omaisuuden ja rahan vuokraamisen ongelma. Yhdysvaltain kansalliskirjailijana nykyisin tunnettu Henry David Thoreau katsoikin, että viisainta on välttää ahkeruuden pahetta ja että ihmiskunnan todellisen rikkauden osoittaa se, mitä kaikkea ilman se voi elää onnellisuuden kärsimättä, kunhan perusasiat ovat kunnossa.

Mihin esimerkin voiman on tarkoitus vaikuttaa?

Yksi mahdollisuus on, että Niinistö kantoi joutilaisuutta paheksuvalla kannanotollaan huolta nuorista, jotka ovat kaikkina aikoina olleet ”moraalisen rappion partaalla”. Kuinka voisin itsekään olla tietämätön siitä, että varsinkin muutamilla entisillä teollisuuspaikkakunnilla jopa kolmannes nuorista on nytkin työttöminä tai vailla koulutuspaikkaa sekä eteenpäin osoittavaa tietä?

Auttaako asiassa piiskurointi ja moraalinen paheksuminen? Ne auttavat varmasti yhtä paljon kuin jatkuva eläkeiän nosto. Kyllä Niinistö ja hänen sukupolvensa poliitikot osaavat.

Itse uskon, ettei joutilaisuutta ole syytä paheksua sen enempää silloin, kun se on itse valittua, kuin silloinkaan, kun se on tahaton ja ihmiselle itselleen vastenmielinen tila. Mitä maailma olisikaan ilman joutilaisuutta? Suurin osa taiteilijoista ja kirjailijoista ovat (ainakin näennäisesti) täysin joutilaita työnantajien keskusjärjestön kannalta, vaikka he tosiasiassa tekevätkin tärkeää ja omintakeista työtä. He tuottavat henkisiä arvoja, joista tosin palkitaan huonosti ja satunnaisesti.

He tuottavat joka tapauksessa arvoja toisin kuin korkojen ja osaketuottojen kiskurit, mutta heidän toimintaansa ei voida organisoida palkka- eikä yrittäjätyöksi, ja siksi myös perustulojärjestelmä olisi paikallaan. Arvoja tuottavat tietenkin myös ne rehdit työläiset, jotka tekevät raskasta duunia tehtaissa smirkkelin kipinöiden lentäessä ja hitsausliekkien loimutessa. Se on vähän samanlaista kuin filosofin työ ajatuskammiossa, ja yhtä hartsia.

Niinpä olisikin kyseenalaistettava aivan tietyntyyppinen laiskuus – ei luovaa ja itse valittua eikä tahatonta ja ihmiselle itselleen vastentahtoista laiskuutta – vaan ahneuteen perustuva laiskuus. Mistä tällöin mahtaisi löytyä syytösten kohde?

Ehkä jonkinlaista suuntaa Niinistö antoi itse ilmoittamalla haluavansa alentaa presidentin palkkiota. Jos tämä merkitsee, että suurituloisten palkkoja, osinkotuloja, optiotuottoja ja erilaisia kokouspalkkioita pitäisi alentaa, se kelpaa esimerkiksi. Muussa tapauksessa ei.

Muutoinkin presidentin kannanotossa on kyse vain elekielestä. Edellinen suuri arvojohtaja Urho Kekkonen vaihtoi 1970-luvun lamavuosina Cadillacin Saabiin ihan vain osoittaakseen, että suuri liideri tietää, missä mennään ja mitä kansan oloihin kuuluu. Omista melko suurista eduista tinkiminen on kuitenkin pelkkää kosmetiikkaa, lepyyttelyä, jolla yritetään hillitä huonosti pärjäävien ihmisten vihamielisyyttä ja oikeudenmukaisuuden kaipuuta. Joutilaisuus kun sytyttää kansalaisten latvassa lamppuja, joilla kumotaan valtaa, ja siksi vallanpitäjät kavahtavat kaikkea toimetonta ajatustyötä.

Populismia siis presidentiltä? – Sitäkin. Eipä kovapalkkaisten vuorineuvosten tulojen alenemisella ole mitään vaikutusta heidän elintasoonsa, vaikka leikkaisivat puolet pois. Myös Niinistö itse nauttii korkeaa eläkettä Euroopan keskuspankin johtajavuosiltaan, ja hän on lahjoitellut puhemiehen palkkioitaan ja kirjatulojaan aiemmikin oman elämänsä kärsimättä.

Ihmisten toimeentulon kysymyksiä ei voida ratkaista pelkillä vertauskuvallisilla eleillä, vaan tarvitaan hyvää sosiaalipolitiikkaa ja toimivia palkka- ja veroratkaisuja, jotka eivät kuoleta ihmisiä, kysyntää ja kansantaloutta.

Itse muuten poistan varmistimen aseestani aina kun kuulen sanan ”arvojohtaja”. Siitä, miksi näin on, voitte lukea tarkemmin tästä.